Luettua: joulukuu 2022

Horace Walpole: Otranton linna (The Castle of Otranto, 1764). Turku 2014: Faros. 188 s. Suom. Päivi Mehtonen & Jyrki Siukonen.

Horace Walpolen The Castle of Otranto (1764) mainitaan usein jonkinlaisena kauhukirjallisuuden kantaisänä. Sitä se kuitenkin on hyvin etäisesti, muutaman kaartelevan sukuhaaran kautta. Perustellumpaa on puhua goottilaisen romaanin lähtökohdasta, jonka suosion jälkeen jäljittelijöitä, mukailijoita ja henkisiä jälkeläisiä riitti pitkäksi aikaa.

Otranton linna on muutenkin vaikea tapaus niitata aloilleen. Se on postmoderni teos kaksisataa vuotta etuajassa sekä kirjallinen huijaus ja leikki – yritys yhdistää vanhanaikainen ja uudempi romanssi, tapahtumien epäuskottavuus uskottavaan psykologiaan; muka löydetty keskiaikainen italialaiskäsikirjoitus. Se on kai satiiri tai parodia monestakin asiasta, jotka eivät nykylukijalle avaudu. Se on surrealismia ennen kuin Bretonista oli aavistustakaan – lähes sattumanvaraisesti toisiaan seuraavat yhteensattumat ja unen logiikka. Se on yksi kirjallisuushistorian parhaista aloituksista – jättimäinen kypärä putoaa onnettoman sulhon päälle ja tappaa tämän.

Otranton linna ei ole kestänyt aikaa kovin hyvin siinä mielessä, että siitä voisi täysin rinnoin nauttia sellaisenaan enää tänään. Antikvaarisena erikoisuutena se kuitenkin on riemastuttavaa luettavaa, kirjallisuushistoriallisena kummajaisena mieltä hämmentävä ja kauhukirjallisuuden yhden kehityslinjan alkupisteenä kiehtova kokemus.

Charles Dickens: Joululaulu. Aavetarina joulusta (A Christmas Carol, 1843). Porvoo–Helsinki–Juva 1984: WSOY. 135 s. Suom. Merja Helanen-Ahtola.

Vuosi sitten luin Charles Dickensin A Christmas Carolin (1843) Werner Anttilan suomennoksena. Tänä vuonna oli vuorossa viisikymmentä vuotta tuoreempi, 1984 ilmestynyt Merja Helanen-Ahtolan käännös. Onhan se huomattavasti soljuvampi ja nykylukijalle helpompi, mutta jotkin kummallisuudet sitäkin vaivaavat. Onpa teos senkin jälkeen suomennettu pariin kertaan, joten ilmeisesti aina vain on jotain parannettavaa.

Itse Joululauluhan on mitä klassisin kertomus, jonka suurin piirtein jokainen tuntee ainakin jonain variaationa. Dickens elvytti vanhaa pakanallista joulun ajan perinnettä, kummitusjuttujen kertomista, ja teki sen niin hyvin, että viktoriaanisessa Englannissa tapa vakiintui taas pitkäksi aikaa.

Michael Foremanin kuvitus on kyllä taiten työläällä viivatekniikalla tehty, mutta se huutaa aivan liiaksi lastenkirjaa, jotta osaisin nauttia siitä.

Aikalainen 2/1965. Helsinki 1965: Kulttuurityö.

Vuonna 1964 Suomen kommunistinen puolue perusti oman kulttuurilehden, Aikalaisen, joka sitten ilmestyi muutaman vuoden ajan. Lehti koettiin tarpeelliseksi, koska muutamaa vuotta aiemmin aloittanut "sosialistinen" aikakauslehti Tilanne, joka todellisuudessa oli oikeistopiirien (ja kenties jopa CIA:n) rahoittama yritys sotkea Suomen kommunistien kuviot. Aikalaisen päätoimittajana toimi runoilija Pentti Saarikoski, joskin hänen "toimittamistyönsä" oli kuulemma alkuinnostuksen jälkeen melkoisen vähäistä.

Paikallinen kirpputori oli löytänyt jostain nipun Aikalaisia ja myi niitä kolikon hintaan. Paitsi että ne kuuluvat Saarikoski-kokoelmaan, ajattelin jopa selata ne läpi.

Vuoden 1965 kakkosnumero on kuusikymmentä vuotta myöhemmin luettuna yllättävä yhdistelmä ajankuvaa ja ajankohtaisuutta. Ajan sosialistinen nyrkinheiluttelu ja riistäjädiskurssi kuuluvat Rauno Setälän katsauksessa Tämän hetken aatetaisteluun ja Mirjam Vire-Tuomisen porvallisen kyvyttömyyden tarkastelussa. Ajattomia sen sijaan tuntuvat olevan aiheet Eino Nykäsen pakinassa, jossa penätään tilaa nuorten äänelle, ja Lauri Sivosen ydinvoimaa käsittelevässä artikkelissa. Kaunokirjallisuutta edustaa ainoastaan suomennos Bertolt Brechtin "Kuolinkantaatista Leninille", mutta sitä sivuaa myös Marja-Leena Toivolan pitkä ja yhä nautittavan lukukelpoinen artikkeli James Joycesta. Kaiken tämän lisäksi mukana on myös haastattelu aloittelevalta taiteilijalta, nyttemmin lähes legendaariselta Ismo Kajanderilta.

Aikalainen 3/1965. Helsinki 1965: Kulttuurityö.

Aikalaisen numero 3/65 on hyvin kaunokirjallisuuspainotteinen. Sellaisenaan se on säilyttänyt mielenkiintoisuutensa muunakin kuin ajankuvana ja reliikkinä. Aatteellisuutta edustaa lähinnä Pertti Lindforsin artikkeli Pimeät vuosisadat ja tieteellinen marksilaisuus, joka on sisällöltään juuri sitä mitä voi aavistellakin, sekä Ossi Hedmanin irvivä arvio Harald Hornborgin jääkärikirjasta.

Runous on hyvin edustettuna lehdessä. Sekä Tuomas Anhavalta että Ahti Susiluodolta on mukana pitkät sarjat; edelliseltä hieno, jälkimmäiseltä väkinäinen. Pekka Kejoselta on yksi runo, minkä vuoksi lehti on sijoitettava myös Kejos-kokoelmaani. Onpa mukana myös suomennos Charles Baudelairen "Vampyyrin muodonmuutoksista" sekä lyhyt valikoima afrikkalaista (kansan?)runoutta. Proosaa edustaa ainoastaan Pentti Saaritsan vähäeleisen ironinen työläiskuvaus Juntta.

Taideartikkelit käsittelevät puolalaisen Jan Kottin Shakespeare-näkemyksiä ja automaatiota maalaustaiteessa. Pekka Hakalan tiukkasanainen artikkeli ruotii suomalaista elokuvakulttuuria ja kritisoi sen arvostamaa eurooppalaista taide-elokuvaa; hyvin mielenkiintoista luettavaa näin jälkiviisaana. Mainittava on vielä Lassi Sinkkosen arvosteleva essee Timo K. Mukan Tabusta.

Aikalainen 1/1965. Helsinki 1965: Kulttuurityö.

Arkistoista löytyikin myös Aikalaisen ensimmäinen vuoden 1965 numero, joten kronologia otti pari askelta taapäin.

Numero on kokonaisuudessaan varsin kulttuuripoliittinen. Sekä Pentti Saarikosken pääkirjoitus että Markku Lahtelan essee kommentoivat juuri alkanutta Hannu Salaman Juhannustanssien tapausta; varsinkin Lahtela tylyttää asian eduskuntaan tuonutta Margit Borg-Sundmania olan takaa.

Toinen enemmän kuin yhden tekstin aihe on suomalaisen koulun näkymät: Esko Ervasti maalailee hurjia uhkakuvia, joita täysikäisyyteen jatkuva koulu voikaan tuoda muassaan, ja Ossi Hedman teorisoi laajasti historianopetuksen filosofiaa – valitettavasti hän uppoaa ideologiseen suohon melko pian.

Olavi Ruoho pohtii teatterin uudistusmisentarvetta ja tuleva professori Jeja-Pekka Roos yrittää hahmotella metodia elokuvakritiikkiin kaikella nuoruuden ehdottomuudella. Lisäksi Saarikoski kirjoittaa pisteliään kommentin Joonas Kokkoselle, joka on elitistisesti arvostellut kansan musiikkimakua.

Ainoa kaunokirjallinen tuotos lehdessä on Juhani Peltosen lyhyt ja absurdi Jakeita evankeliumistani, jossa hän kuvaa ensimmäisessä persoonassa viisi erilaista ihmistä ulkonäöltä.

Aikalainen 7–8/1965. Helsinki 1965: Kulttuurityö.

Aikalaisen vuosi 1965 päättyi kaksoisnumeroon, joka oikeasti oli melkein tuplapaksuinen normaaliin verrattuna. Se oli myös erinomainen esimerkki, miten monipuoliseksi kulttuurilehdeksi Aikalainen oli muodostunut.

Kaunokirjallisuutta on melko paljon: runoillaan ovat mukana Harri Kaasalainen, Kalevi Rahikainen, Pertti Roiha, Kurt Sanmark, Claes Andersson, Robert Alftan, Ralf Parland, Pekka Kejonen, Jyrki Pellinen sekä Olli Perttula. Osaa teksteistä kyllä tituleerataan proosaksi mutta nykykatsannosta osuvinta olisi puhua proosarunoudesta. Lisäksi Saarikoski teilailee tuoreita teoksia, Michel Hamon kirjoittaa DeQuinceyn murhaestetiikasta. Kejonen ja Kyösti Suonio irvivät muita kulttuurilehtiä.

Piruiluksi voitaneen laskea myös Ahti Susiluodon muistelu vuosistaan opettajana Haminassa ja etenkin sikäläisen papiston valkoisuudesta (contra punaisuus). Samoin voi vain kuvitella, miten päätoimittaja on hihitellyt laittaessaan modernien tekstien sekaan katkelman vuosisadan alun lääkärikirjasta, sen onanian vaaroista kertovasta osuudesta. Myös Heikki Välitalo tarkastelee tutkimusta nuorison lukutottumuksista melko vinosti hymyillen.

Yllättävän modernilta tuntuu, että kuusikymmentä vuotta vanhoissa artikkeleissa käsitellään sekä rasismia (Teuvo Mällinen) että soiden kuivattamisen ongelmia (Lasse Sammalisto). Kalevi Seilonenkin käsittelee koneiden tekemää taidetta melkein kuin tämän aamun Hesari tekoälyn tekemää.

Erikoisen juonteen muodostaa koulua käsittelevä sikermä: lukiolaisten kirjoittamat tekstit koulun merkityksestä heille itselleen, Suonion pohdinta korkeakoulutuksesta ja Ossi Hedman esittelee erästä älyvapaata tutkimusta, jossa koulukirjoja pisteytettiin niiden sanamäärien, kuvapinta-alojen ja sen sellaisten numeeristen seikkojen mukaan.

Kalevi Kuitunen: Kirjahulluja. Helsinki 1998: Hagelstam. 175 s.

Joulunajan lukemistoksi valikoitui vanha suosikki, bibliofiili Kalevi Kuitusen kirja astetta maanisemmista virkaveljistään. Kirjahulluja on Cecil Hagelstamin antikvariaatin vuonna 1998 kustantama ja sen painos oli 500 kappaletta, mikä tässä yhteydessä pitää mainita.

Kirjahulluja esittelee joukon historiallisia bibliomaaneja, joiden rakkaus kirjoihin on ylittänyt kohtuuden ja terveen rajat. On sitten ihan katsantokannasta kiinni, näkeekö nämä hahmot hassahtaneina ja sääliteltävinä potilaina vai esimerkillisinä keräilijöinä. Kuitunen aloittaa antiikin hämäristä ja silloisista tarunhohtoisista kirjastoista ja etenee kohti viime vuosisataa. Esittelynsä saavat erakkomaiset, kirjoilla talonsa täyttäneet Antonio Magliabecchi, Richard Heber ja Lars Månsson, joka rakennutti jopa oman kirjastorakennuksen itselleen ja joutui lopulta myymään kokoelmansa pilkkahintaan. Sitten on erilaisia erikoisuuksia kuten kirkkoherra J. G. Tinius, joka murhasi kirjojen vuoksi, Ruotsin kuninkaallinen kirjastonhoitaja G. E. Klemming, joka päätyi asumaan kirjastoonsa, tai erinäiset kirjojen varastamisesta taiteenlajin tehneet keräilijät. Oma lukunsa ovat bibliofiilisten teosten väärentäjät, nuorena kuollut Thomas Chatterton ja maineensa komeasti turmellut Thomas J. Wise. Kotimaiset keräilijät eivät tähän seuraan kokoelmiensa laajuudella yllä, mutta vanhan suomalaisen kirjallisuuden melkein yksin pelastanut ryysyläinen Matti Pohto käsitellään laajasti.

Kirjahulluihin sisältyy myös muutama suomennos klassisesta bibliofiliaa käsittelevästä kirjallisuudesta. Lukianoksen Narrimainen kirjankeräilijä on käännetty melkein kokonaan, ja katkelmia mukana on Isaac D'Israelin ja T. F. Dibdinin Bibliomanioista. Lisäksi kirjan päättää kommentoitu bibliografia alan kotimaisesta käsittelystä ja valikoima tärkeintä ulkomaista kirjallisuutta.

Richard de Bury: Filobiblon. Rakkaus kirjoihin (The Filobiblon, 1345). Helsinki 2004: Edizioni Artemisia. 86 s. Suom. Kaisa Luntinen.

Bibliofiilisen kirjallisuuden klassikko, piispa Richard de Buryn Filobiblon (1345) saatiin suomeksi hetken odottelun jälkeen vuonna 2005. Kaisa Luntisen käännös ja Artemisian julkaisu on kaunis kokonaisuus.

Piispa Richard kirjoittaa, kuten kreikankielinen nimikin kertoo, rakkaudesta kirjoihin. Hänen bibliofiliansa ei kuitenkaan piehtaroi paperilaaduissa, kuvituksissa, kappaleiden eroissa tai marginaalien leveyksissä. Hänelle kirjalla on pragmaattinen arvo – se on keino kohti viisautta ja Jumalaa. Mikään kristillinen puritaani Richard de Bury ei silti ole, sillä vaikka hän Raamattuun viittaakin usein, kirkkoisiä enemmän hänen sitaateissaan toistuvat antiikin ajattelijat, etenkin Aristoteles jota ylistetään lähes jokaisessa teoksen kahdestakymmenestä luvusta.

Filobiblon tunnustaa rakkauttaan kirjoihin niiden sisältämän tiedon ja viisauden, niiden tutkiskelun ja sen aiheuttaman nautinnon, niiden hankkimisen ja niiden jakamisen kautta. Aivan täysin hekumoimaton ei piispankaan kirjasuhde ole, sillä kyllä keräilyn ilo kuultaa hänenkin tekstissään läpi. Mielenkiintoinen lisä Filobibloniin on sen pari lukua, joissa kirjoittaja käytännössä kuvaa lainakirjastotoimintaa – ja kritisoi opiskelijoita jotka räkäisin sormin ja kuola suupielestä valuen turmelevat yhteistä viisautta.

Aikalainen 6/1966. Helsinki 1966: Kulttuurityö.

Aikalaisen numero 6/66 on kompakti paketti. Sen artikkelit käsittelevät rauhanliikettä, ja sävyissä on paljon aavemaisen tuttua: Pentti Halme penää Suomelta aktiivisempaa rauhanpolitiikkaa (jota vaadetta tuskin vähään aikaan Nato-Suomessa kuullaan), Ahti Susiluoto rääpii Sadankomitean Vietnamin sotaa vastustanutta mielenosoitusta (tavalla, joka tuo mieleen viime aikojen kommentit Elokapinasta) ja Jeja-Pekka Roos kritisoi kasvuideologiaa ja hakee mallia Kiinasta (ei ehkä suosittu mielipide tänä päivänä mutta pienellä viilauksella aivan mahdollinen).

Kaunokirjallisella puolella on paljon runoa: Jorma Karimo ja Pekka Parikka esittelevät valikoiman afrikkalaista lyriikkaa (josta valitettavan iso osa on nimenomaan eurooppalaisten kritikointia eikä juuri muuta) ja Risto Ahti on oma itsensä jo kuusikymmentä vuotta sitten. Lisäksi Jorma Ojaharjulta on pieni tenuremmin leiriä kuvaava novelli, Pekka Kejonen arvostaa lehtiä ja kirja-arvosteluissa on monta nippukritiikkiä, jotka palauttavat mieleen takavuosien keskustelun Hesarin palstoilla moisten moraalittomuudesta.

Otavalaisten tervehdys toimitusjohtajalleen Heikki Reenpäälle 19.1.1956. Helsinki 1956: Otava. 63 s.

Joskus julkaisun nimi kertoo kaiken oleellisen: Otavalaisten tervehdys toimitusjohtajalleen Heikki Reenpäälle 19.1.1956. Kyseessä on kustannusyhtiö Otavan työntekijöiden muisto Heikki Reenpäälle tämän 60-vuotispäivän kunniaksi.

Kirja sisältää yhtiön koko silloisen työläistön valokuvattuna. Se tarkoittaa yli kahdeksaasataa ihmistä. Eihän tällaisen julkaisun informaatioarvo ole suuren suuri melkein seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin, mutta on silti kiehtovaa silmäillä kasvoista toisiin: näin paljon työntekijöitä, millaisiahan ihmisiä olivat, onkohan kukaan enää hengissä...

Yllätyksenä ei tule, että johtoporras on pelkkää miestä, naisia tulee mukaan siisteissä sisätöissä ja miehet palaavat kuviin taas, kun ollaan teknisemmissä ja sotkuisemmissa sisätöissä. Sen sijaan on hauska seurata, miten rennommiksi kuvat ja niiden ihmiset käyvät, mitä alemmas hierarkiassa käydään. Johtokunta pönöttää kovat kaulassa (paitsi Heikki A. Reenpää joka on aina lipevän näköinen), mutta latojat ja paperinleikkaajat jo hymyävät iloisesti. Ylipäänsä kuvista hehkuu eräänlainen ylpeys siitä, että saadaan olla osallisina. Se voi tietysti olla jälkiviisasta tulkintaa, mutta ei oman työpaikan jokasyksyinen henkilökuntakuva ihan tällaiselta näytä...

Matti Malmberg (toim.): Galleria Acamedica. Yliopistomiesten muotokuvia. Adamiskt porträttgalleri. Porvoo 1961: WSOY. 523 s.

Joskus sitä tarttuu kirjaan ihan vain pelkän kuriositeettiarvon vuoksi (ja koska hintaa ei ole kolikkoa enempää) ja sitten saakin huomatta olevansa jonkin kiehtovan äärellä. WSOY:n vuonna 1961 julkaisema Galleria Academica oli minulle juuri tällainen yllätys.

Galleria Academica on esineenä erittäin miellyttävä. Hieman halvanoloisen kansipaperin alla on jykevä sidos, 262 kiiltopintaista lehteä ja painoa 800 grammaa (punnitsin). Myös sisällöltään kirja on painava, joskin nykyään jo monella tapaa vanhentunut. Julkaisun tarkoituksena on koota yhteen kaikki Helsingin yliopiston hallussa tuolloin olleet muotokuvat. Käytännössä tämä tarkoittaa liki kolmeasataa yliopistomiestä (naisia on neljä, niistäkin yksi kuningatar eikä lainkaan tieteilijä). Mustavalkoisenakin kuvakavalkadi on vaikuttava otos suomalaiseen kulttuuri- ja oppihistoriaan. Kuvia edeltää ja osittain avaakin Onni Okkosen pitkä suomalaisen muotokuvataiteen esittely. Varsinkin Turun ajalta säilyneet teokset sekä suurin osa 1800-luvulla tehdyistä esitellään Okkosen tekstissä. Myöhemmät sen sijaan saavat paljon ylimalkaisemman luetteloinnin.

Jos kirja olisi tuore, käyttäisin tilaisuuden arvostellakseni joitain toimitusratkaisuja, kuten sitä ettei Okkosen tekstissä viitata suoraan kuvien juoksevaan numerointiin tai sitä että kuvat on järjestetty kohteittensa syntymävuoden mukaan mutta henkilöesittelyt kirjan lopussa aakkosjärjestyksen, mutta eipä tuo enää kannata tämän enempää. Perehtyvä lukija saa joka tapauksessa selata kirjaa edestakaisin saadakseen täyden hyödyn.

Katsottua: joulukuu 2022

Marvel Cinematic Universe

En ole pitkään aikaan raportoinut tänne katsomistani elokuvista. Se johtuu siitä, että minulla on ollut projekti käynnissä. Pitkän aikaa naureskelin, että pitänee joskus katsella kaikki Marvel-elokuvat – lähinnä siksi että olen suurin piirtein viimeinen joka niitä katselisi. Sitten iski masennus ja uupumus, ja äkkiä ajatus lapsuusnostalgiaan uppoamisesta alkoi tuntua hyvältä. Ei sillä, että yksikään Marvel-elokuva olisi minulle nostalginen. Ensimmäisen X-Menin näin tuoreeltaan lukioiässä mutta siinäpä se. Sen sijaan sarjakuvat ovat oleellinen osa lapsuuttani.

Ensimmäinen yllätys oli, miten älyttömän paljon Marvel-filmatisointeja onkaan. Enkä ollut tajunnut, etteivät ne kaikki suinkaan liity toisiinsa välttämättä mitenkään. Jonkinlaista priorisointia piti siis tehdä. Luonteva ratkaisu oli aluksi keskittyä Marvel Cinematic Universeen. Suurin osa elokuvista oli nähtävissä Disney+:ssa, joten suuria hankintojakaan ei tarvinnut tehdä. Tietysti jossain vaiheessa äkkäsin, että aiemmat 2000-luvun Hämähäkkimiehetkin kytkeytyvät jatkumoon, joten ne piti listata settiin.

Niinpä sitten olen syksyn aikana katsonut yli kolmekymmentä elokuvaa ja päälle vielä kourallisen sarjoja. Laatu on vaihtelevaa mutta pääosin ainakin tekniikka pelaa, ja vaikka tarinat toistavat itseään ja psykologia on saippuaoopperatasoa, yllättävän kiehtova kudelma elokuvista syntyy. Yksikään elokuva itsessään ei ole erityisen kummoinen (joskin joukkossa on oikeasti melko hyviäkin), mutta yhdessä niistä muodostuu jotain enemmän. Ihan niin kuin sarjakuvistakin kolmekymmentä vuotta sitten. Olin yllättynyt miten paljon nautin alkupään elokuvien katselusta ja pian huomasin ajatusteni palanneen samanlaiseen hypomaaniseen upotustilaan kuin kymmenvuotiaana.

Nyt saa hetkeksi riittää. Ehkä. Hyllyssä odottaa melkein samanlainen setti MCU:n ulkopuolisia Marvel-juttuja. Niitä voi onneksi katsella vähemmän ahmien ja kokonaisvaltaisesti. Välillä on sitä paitsi hyvä vähän hengähtääkin.

Stephen Daldry: Lukija. Tunnit

Kaksi Stephen Daldryn ohjaamaa elokuvaa, jotka saivat Oscarin parhaasta naispääosasta:

Lukija (The Reader, 2008) on takuuvarma laatudraama. Se näyttää hyvältä, on vaivaton katsoa ja käsittelee painokasta asiaa. Se onkin turhan taattu, laskelmoidun laadukas. Bernhard Schlinkin romaaniin perustuvassa Lukijassa koululaisnuorukainen ja reilusti vanhempi nainen rakastuvat 1950-luvun Saksassa. Heidän suhteensa oleelliseksi osaksi muodostuu klassikkokirjallisuus, jota poika lukee ääneen alttiille yleisölleen. Ja sitten kerrotaan natseista. Mikä olisikaan laadukkaampaa kuin nostalgia, epookki, natsit ja kielletty rakkaus. Kovin painokkaaksi elokuva ei valitettavasti kuitenkin koskaan kasva, vaikka raflaavia kertomuksia keskitysleireiltä kuullaan ja moraalikysymyksiä pyöritellään. Onneksi naispääosassa on uskomattoman intensiivinen Kate Winslet, joka kohottaa elokuvaa useamman piirun verran silmissäni.

Daldryn läpimurtoteos Tunnit (The Hours, 2002) sen sijaan on aidosti painokas ja emotionaalinen elokuva. Kolmea naista ja kolmea aikakautta limittäin seuraavaa tarinaa nivoo yhteen Virginia Woolfin romaani Rouva Dalloway. Woolf itse on yksi päähenkilöistä, Nicole Kidmanin syystä palkitusti esittämänä. Michael Cunninghamin romaaniin perustuva elokuva käsittelee sellaisia teemoja kuin väsymistä, menetystä, luopumista mutta myös esimerkiksi homoseksuaalisuutta. Siinä on apeaa jylhyyttä mitä korostaa entisestään kalsea värimaailma ja Philip Glassin vellova musiikki. Kaikessa alakuloisuudessaan ja pirstaleisessa rakenteessaankin Tunnit virtaa koko ajan kauniisti kohti päätöstään, jossa on vääjäämättömyyden tunnetta.

James Wong: Final Destination – Viimeinen määränpää. David R. Ellis: Final Destination 2 – Viimeinen määränpää. James Wong: Final Destination 3 – Viimeinen määränpää

Final Destination on elokuvasarja, joka minun olisi periaatteessa pitänyt nähdä tuoreeltaan. Se ilmeistyi juuri sellaiseen aikaan, Screamin aloittaman kauhubuumin loppuliepeillä. Mutta ei, en ollut nähnyt ainuttakaan osaa tätä ennen.

James Wongin ohjaama ja muutenkin X-Files-tyyppien työstämä ykkösosa (2000) kertoo teinijoukosta, joka lähtee lennolle Pariisiin. Alusta asti tyrkytetään pahaenteistä numerosymboliikkaa ja lukiotason korkeakirjallisia ja elokuvallisia viittauksia sekä muistutetaan lentämisen riskeistä. Pieni joukko oppilaita poistetaan koneesta, kun eräs heistä ennustaa sen räjähtävän. Niin kuin käykin ja selvänäkijästä tulee yhteisön paariaa. Ainekset psykologiseen draamaan? Ei vaan yliluonnolliseen teinislasheriin! Koneesta jäänyt joukko huijasi kuolemaa, joka on nyt heidän perässään korjatakseen tilanteen. Juonihan on typerä mutta siinä on hauskaa leikkisyyttä ja kuolintavoissa kekseliäisyyttä.

David R. Ellisin ohjaamassa kakkososassa (2003) on uudet teinit ja uudet uhat mutta muuten lähinnä lisää sitä samaa kuin edeltäjässäänkin. Tarina on yhtä pöljä ja täynnä aukkoja, mutta väkeä kuolee mielikuvituksellisin tavoin (alun liikennekaaoskin on oikein nautittava) ja koko hommassa on pelin makua: arvaa mikä potentiaalisista uhista lopulta nasahtaa maaliinsa.

Wong palasi ohjaksiin kolmannessa osassa (2006). Sitä samaa, jep – mutta huvipuistossa! Valitettavasti vain alkujakson verran. Elokuva on kaikin puolin heikompi kuin edelliset mutta ei nolostuttavan paljon heikompi. Vaikka onhan se tyhmää, että näyt on vaihdettu valokuviin.

Jatko-osia olisi lisääkin, kuudes osa tuloillaan, mutta eiköhän tämä riitä toistaiseksi.

Paco Plaza: Romasanta. Jaume Balagueró: Nimetön

Espanjalais–italialais–brittiläinen yhteistyö mutta amerikkalaisen Brian Yuznan osatuottama, Espanjaan sijoittuva mutta englanninkielinen, ja Paco Plazan ohjaama Romasanta (2004) alkaa historiallisena sarjamurhaajaelokuvana. 1850-luvun Espanjassa pikkukylästä katoilee väkeä ja osaa löytyy hengiltä raadeltuina. Aluksi teoista syytetään seudulla liikkuvia susia, mutta pian katsojalle käy selväksi, että syyllinen on kummallisen kaksijakoisesti käyttäytyvä mies, jolla on selvästi väkivaltaisia taipumuksia ja viehtymys vaimonsa siskoon. Tarinaan kuuluu myös miestä jahtaava mielipuolen oloinen heppu ja esoteerista apua hyödyntävä rikostutkija. Kaikki hyvin: kiinnostava asetelma, komea ulkoasu ja vahva tunnelma (takakannen sanoin "taiteellisen goottista"). Valitettavasti jo elokuvan alaotsikko ja alun alleviivaavat susikuvat ohjaavat katsojan ajatusten suuntaa – ihmissusistahan tässä on kyse. Toki tarinassa on kierrettä moneen suuntaan, mutta paljastus on kuin jos ensimmäisen Star Warsin alkuteksteissä olisi kerrottu Darth Vaderin etsivän lapsiaan. Romasantan tarina perustuu tositapaukseen, Espanjan ensimmäiseen tunnettuun sarjamurhaajan, joka poti lykantropiaa ja teki uhriensa rasvasta saippuaa. Julian Sandsin pääosassa on herkkävireisyyttä.

Jaume Balaguerón Nimetön (Los sin nombre, 1999) perustuu Ramsey Campbellin romaaniin (suom. Nimetön painajainen). Siinä nainen, joka on luullut tyttärensä tulleen julmasti murhatuksi, saakin puhelinsoiton joltakulta, joka väittää olevansa tämä tytär. Hän saa avuksi asian selvittämiseen virkaheiton poliisin ja roskasenttarin. Alkaa näyttää siltä, että jäljet johtavat esoteeriseen kulttiin. Tyylillisesti elokuvassa eräänlaista rosoista eleganssia: sen tiukasti rajatuissa kylmäsävyisissä kuvissa, nykivässä kerronnassa ja vähäeleisessä äänimaailmassa. Nimetön hoippuu koko ajan sillä rajalla, aikooko se olla kauhuelokuva vai ei. Sellaiseksi siinä on kylliksi groteskiutta ja tunnelmaa, mutta se malttaa pidätellä täysiä tehoja aivan loppuun saakka.

Paul Verhoeven: Gestapon vihollinen numero 1. Zwartboek

Kaksi Paul Verhoevenin toiseen maailmansotaan sijoittuvaa elokuvaa, jotka selvästi on veistetty samasta puusta:

Verhoevenin varhainen Gestapon vihollinen numero 1 (Soldaat van Oranje, 1977) oli aikanaan Alankomaiden kallein elokuva. Se seuraa opiskelijatoveruksia, jotka joutuvat maailmansodan vietäväksi kukin tahollaan; oli se sitten vastarintaliike, brittiarmeija tai natsien rivit. Rintamalla ei kuitenkaan olla, vaan lajityyppi on pikemminkin vakoilutrilleri Verhoevenille sota ei ole ylevä seikkailu tai tausta pasifistisille ajatuksille. Hänen näkökulmansa on tavallisen ihmisen, joka yrittää selvitä sillä mitä tarjolla on. Eeppisten mittasuhteiden sijasta (vaikka onhan elokuvassa polveilua vaikka kuinka) elokuva luottaa yksittäisiin vahvoihin kohtauksiin, moniulotteisiin hahmoihin ja hirtehiseen huumoriin, joka tuntuu yhtä aikaa vieraalta ja hyvin viehättävältä. Keskushenkilöä esittävä Rutger Hauer antaa muistutuksen, miten hyvä näyttelijä hän olikaan, vaikka Amerikassa päätyikin useimmiten roskaroistoksi. Gestapon vihollinen osoittaa myös, miten taitava ohjaaja Verhoeven oli ennen kuin Hollywood opetti hänelle alleviivatumman tyylin.

Verhoeven palasi Hollywoodista kotikulmille vuonna 2006 jälleen Alankomaiden kalleimmalla elokuvalla. Zwartboek on sekin sotaelokuva, jossa pääosin liikutaan rintamalinjojen välissä varsinaisten taistelujen sijaan. Tarina kertoo juutalaisnaisesta, joka pelastautuu natseilta, ryhtyy vastarintaliikkeen vakoojaksi mutta jonka asema ei suinkaan ole pysyvä. Epookkitrilleri on sujuvaa ja erittäin viihdyttävää. Hollywood on opettanut ohjaajalle, kuinka tarinaa kuljetetaan näennäisen vaivattomasti ja sopivissa kohdin oikeista tunnenaruista vedellen. Väkivalta on riittävän brutaalia, alastomuudessa ei kursailla ja juonenkäänteet ovat alituisia. Eivätkä hyvikset aina ole kovin hyviä tai pahikset niin pahoja, mikä tietysti ei ole mikään uusi huomio mutta paikallaan mainita. Zwartboekissa ei oikeastaan ole mitään erityistä (joskin hollantilaisittain ehkä onkin), mutta sen perusvarmuus ja ammattitaidon kova taso saavat sen tuntumaan paremmalta kuin se lieneekään.

Benny Chan Muk-Sing: Big Bullet. Tsui Hark: Zu Warriors

Benny Chan Muk-Singin Big Bullet (Chong feng dui nu huo jie tou, 1996) on variaatio yhdestä moderneista perustarinoista: Sopeutumaton huippupoliisi siirretään syrjään kutsumuksensa ääreltä mutta saa tilaisuuden todistaa kuntoisuutensa, kun vastaan asettuu muuten ylivoimainen rikollinen. Lau Ching-wanin esittämä poliisi siirretään vakavien rikosten osastolta autopoliisiksi, mutta hänen ryhmänsä sekaantuu sattumalta Mato Valtosen näköisen roiston ja hänen ysärikamujensa juoneen. Ryhmä on perinteinen kokoonpano, kuin Ryhmä Hausta: sääntöfriikki, nörtti, vanhus, nainen. Kaikkia klišeitä kuitenkin käsitellään inhimillisesti: hahmot eivät ehkä ole ihan kokonaisia ihmisiä mutta ainakin paljon enemmän kuin pelkkiä tyyppejä. Tulitaisteluissa on voimaa ja nopeutta, veri ja irtojäsenet lentelevät, kamera pyörii ja kolarit näytetään monesta kuvakulmasta – ollaan siis hongkongtoiminnan ydinasioiden parissa. Big Bullet ei ole mikään merkkiteos mutta tasaisen laadukas ja sellaisenaan nautittava.

Tsui Harkin Zu Warriors (Shǔ shān zhuàn, 2001) on sitten jotain ihan muuta. Taivaan ja maan välissä sijaitsee Zu-vuoristo, jonka puolijumalaiset klaanit suojelevat maailmaa pahuudelta, jota edustaa Mordo-niminen olevainen. Alussa ei paljon tarinaa selitellä, vaan välittömästi lähdetään digitaaliefektoituun taisteluun, jossa on turha yrittää saada järkeä mihinkään – tyyli ja visuaalisuus on kaikki kaikessa. Sama tykitys jatkuu läpi elokuvan: aivan kuin katselisi kaksikymmentä vuotta myöhemmän supersankarielokuvan pelkkää lopputaistelua ilman tylsiä kohtia. Paljon on mystisiä hahmoja ja tapahtumia, universumin voimia pyöritellään mennen tullen ja cgi hengittää yllättävän kauniisti. Mistään meikäläisittäin perinteisestä rytmistä ei ole tietoakaan, mutta alati virtaava kuvan ja tarinan vuo vie mukanaan silti.

Luettua: marraskuu 2022

Jyrki J. J. Kasvi: Jyrki Kasvin kolme elämää. Jyväskylä 2022: Docendo. 288 s.

Enpä ole tainnut koskaan aiemmin lukea poliittisia muistelmia. Totta puhuen ei Jyrki J. J. Kasvinkaan kirja valikoitunut luettavaksi sen poliittisen sisällön vuoksi. Espoon kaupunginvaltuutettu ja kolminkertainen vihreiden kansanedustaja ei ollut poliittisesti erityisen lähellä minua, vaikka kerran taisin häntä äänestääkin (sen on täytynyt tapahtua eurovaaleissa 2004).

Suurin syy muistelmien lukemiseen oli Kasvin oleellinen osuus suomalaisessa pelilehdistössä ja scififandomissa. Wexteenin palsta ja kritiikit MikroBitissä ja Pelit-lehdessä olivat lapsuuden mielenkiihottajia. Myöhemmin tajusin hänen merkityksensä myös Suomen tieteiskirjoittajien toiminnassa ja varsinkin Kosmoskynä-lehden päätoimittajana aikana, jolloin lehti melkein korisi kuolemaansa.

Jyrki Kasvin kolme elämää jakautuu yllättäen viiteen osaan. Alun lapsuus- ja nuoruusmuistot muodostavat hajanaisen ja hieman fragmentaarisenkin muistikuva-albumin. Voi olla, että tämä osa jäi Kasvilta viimeistelemättä. Valitettavasti scifimuistelot sisältyvät lähinnä näihin pirstaleisiin. Itselleni mielenkiintoisen juonteen Kasvin lapsuudenaikoihin tuo sekin, että hän syntyi ja kasvoi täällä Kymenlaaksossa ja mainitaanpa isovanhempien asuinpaikaksi oma kasvuympäristöni Vilppula.

Otsikon kolme elämää ovat pelitoimittajan, tieteilijän ja poliitikon elämät. Viimeisin ottaa kirjasta suurimman osan, ymmärrettävästi. Se ei ole kuitenkaan pelkkää oman kilven kiillotusta, vaan myös tervettä kriittisyyttä omaan toimintaan on paljon.

Kirjan viimeinen osa käsittelee sairautta. Kasvihan kamppaili vuosikausia syövän kanssa. Hän kuvaa toteavaan tyyliin sairauden vaiheet, epäonniset hoitoyritykset ja lopulta kuoleman lähestymisen. Verrattain lyhyenäkin kirjan viimeinen luku on painava – sen lukeminen olisi monelle paikallaan.

Vasta kirjan lopetettuani tajusin, että Jyrki Kasvin kuolemasta tulee tasan vuosi huomenna. Hän kuoli isänpäivän jälkeisenä tiistaina. En ole pitkään aikaan liikuttunut kirjaa lukiessani, mutta nyt kävi niin.

Pekka Matilainen: Humanisteja & romantikkoja. Kirjoituksia varhaishumanismista ja romantiikan ajasta. Helsinki 2001: Yliopistopaino. 120 s.

Pekka Matilaisen Humanisteja & romantikkoja on ihastuttava pikkukirja. Se on useiden tiiviiden tekstien kokoelma, joka tarkastelee monenlaisista näkökulmista varhaishumanismia ja romantiikan aikaa. Suoranaista historiankirjoitusta on vain teksteistä ensimmäinen, joka pyrkii hahmottamaan renessanssiajan alkua ja humanistien ensiaskelia. Muuten Matilaisen tekstilaji on esseistinen. Hän tekee tarkkoja pistoja taide- ja kulttuurihistoriaan, yleensä jonkun yksittäisen henkilön (Bruni, Byron, Ruskin) tai paikan (Villa Lante, Mustion kartano) kautta. Itselleni läheisimpiä olivat romantiikan aikaa peilaavat tekstit, mutta silloinkin, kun aihe ei välttämättä kulje itselle tutuissa maisemissa, on Matilaisen tyyli nautittavaa. Hänen teksteistään huokuu sivistys.

Katsottua: lokakuu 2022

Edward Dmytryk: Shalako. Walter Hill: Geronimo: An American Legend

Brittiläis–saksalais–yhdysvaltalainen länkkäri, jonka pääosissa on skotti ja ranskalainen ja joka on kuvattu Espanjassa? Jep, Edward Dmytrykin Shalako (1968) on kaikkea sitä. Tulos on yllättävän pätevä mutta lattean tavanomainen western. Eurooppalainen ylimysjoukko tulee metsästelemään viinipikarit huulillaan Amerikan aavoille preerioille, mutta erehtyvät ylimielisyyttään apaššien maille. Conneryn karski entinen ratsuväen mies yrittää neuvoa parhaansa mukaan, mutta vanhan mantereen kunniakäsitykset ja valkoisen miehen taakka painavat enemmän. Seuraa perinteinen seuramatka läpi aavikon vältellen intiaaneja ja opitaan ymmärtämään, mikä lopulta onkaan tärkeää. Koko elokuvaa leimaa se, että ideat ovat kyllä ihan hyviä mutta ne on nähty tuhannesti; aivan kuin tekijät olisivat päättäneet, että nyt jätkät tehdään länkkäri, ja sitten porukalla miettineet, mitä kaikkea semmoisessa kuuluu olla. Toki pohjalla on Louis L'Amourin romaani, mikä tietysti selittää paljon.

Paljon perinteisemmistä lähtökohdista ponnistaa Walter Hillin ohjaama Geronimo: An American Legend (1993). Tositapahtumiin perustuva mutta paljon taiteellisia vapauksia ottava elokuva kertoo nimihenkilöään enemmän häntä jahtaavista Yhdysvaltain sotilaista. Apaššikapinallinen Geronimo on menettänyt kaiken joko yhdysvaltalaisille tai meksikolaisille. Hän riuhtoo joukkoineen joka suuntaan, neuvottelee muttei sopeudu, ja armeijan monenmoiset upseerit yrittävät kukin keinoinensa rauhoittaa vapautensa ja kostonsa haluavan intiaanin. Elokuva on parhaimmillaan erittäin komean näköinen (maisemat, monet tulitaistelut), mutta siitä puuttuu henki. Rauhallinen kerronta, ja alkuperäiskansoja ymmärtävä käsikirjoitus lupailevat paljon, mutta valitettavasti katsoja ei sitoudu hahmoihin ja elokuva jää ulkokultaiseksi. Wes Studi on nimiroolissa vahva, mutta kaikki muut tekevät korkeintaan rutiiniroolit.

James Whale: Frankenstein. Näkymätön mies

Frankenstein (1931) on näistä kahdesta tietysti ikonisempi ja ihan ansaitusti, mutta Näkymätön mies (The Invisible Man, 1933) on mielestäni kestänyt paremmin aikaa. Sen efektit ovat edelleen näyttäviä, etenkin kun tietää meikäläisittäin alkeelliset olosuhteet, joissa ne on tehty. Myös elokuvan huumori on sellainen tekijä, joka on säilyttänyt tehonsa – ja jos joku väittää Una O'Connoria ärsyttäväksi, on hän väärässä. Frankenstein on paljon intiimimpi, johtuen sen pohjana olevasta näytelmästä, mikä on sen ehdottomasti sen vahvuus mutta myös korostaa eroa moderniin Hollywoodiin. Lisäksi Whalen kevyt komiikka ei oikein istu melodramaattisen aineksen kanssa. Hän sai tasapainon asettumaan paljon paremmin jatko-osassa.

Suomikauhun sirpaleita #6: Onko Dégénérés kauhua?

H. Ahtela

Dégénéré

Kauhu- y. m. kertomuksia

Helsinki 1918: [Einar Reuter]. 125 [+ 3] s.

H. Ahtelan Dégénéré vuodelta 1918 mainitaan usein kotimaisen kauhukirjallisuuden bibliografioissa ja esittelyissä, ja sillä on maine alan tavoiteltuna ja harvinaisena varhaishelmenä vähän Kosti Koskisen Ihmeellisen kuherruskuukauden tapaan. Jälkimmäiseen on syynä se, että H. Ahtela julkaisi kirjan omakustanteena sisällissodan vuonna. Painos tuskin on ollut suuren suuri. Ensimmäiseenkin on yksinkertainen syy: Dégénérén alaotsikko on "Kauhu- y. m. kertomuksia". Ihan eri asia sitten on, kuuluisiko kirja kotimaisen kauhukirjallisuuden kaanoniin muuta kuin sivuhuomautuksena.

H. Ahtela oli nimimerkki, jonka takana oli taidepersoona Einar Reuter – kirjailija, taidemaalari ja merkittävä vaikuttaja suomalaisten modernistien piirissä. Nykyään hänet tunnettaneen parhaiten merkityksestään Helene Schjerfbeckin uran edistäjänä ja kronikoijana. Kirjoittajana hän oli monipuolinen: taidekritiikin, Schjerfbeckin elämäkerran ja yhden runokokoelmankin lisäksi ilmestyi esimerkiksi muutama pohjoisen luontoa kuvaava romaani. Jopa niiden moninaisuuden keskellä Dégénéré pistää silmään.

Dégénéré on novellikokoelma. Sen kymmenestä tekstistä kahdeksan on monologeja, useimmiten nimeämättömälle sinälle puhuttuja. Vain kaksi viimeistä novellia muistuttavat kertomusta, mutta kertoja puhuukin niissä kolmannessa persoonassa vaikkei erityisen ulkopuoliselta tunnu silloinkaan. Novellien tarina on yleensä piilossa rivien välissä, vihjauksissa ja epävarmoissa sanamuodoissa, joista lukija tietää jotain tapahtuneen (tai jääneen tapahtumatta) mutta yksityiskohdat ja täysi varmuus jäävät epämääräisyyksien taa ja lukijan tulkinnan varaan. Usein kerronta on katkelmallista, nykivää, epäröivää.

Kokoelman nimi Dégénéré viittaa rappeutumiseen, degeneroitumiseen. Siihen sisältyy merkitys tilasta, jossa on laskeuduttu normaalin rajojen alle. Kokoelman novellien ihmiset ovat juuri sellaisia: he ovat joko omasta mielestään, kanssaihmistensä mielestä tai yhteiskunnan näkökulmasta rappeutuneita, hyväksytyn alapuolelle taantuneita tai ajautuneita. He voivat olla väkivaltaisia, lähimmäisiään alistavia, pelokkaita tilanteissa joissa ei saisi. He voivat vihata äitiään tai tuntea vetoa pikkulapsiin, tai heidän seksuaaliviettinsä on liian voimakas. Joskus he arkailevat itseään, pyytävät itseään anteeksi tai käyttäytyvät uhmakkaasti, mutta useimmiten he vain yksinkertaisesti ovat eksyksissä itsensä kanssa eivätkä kykene elämään muiden asettamien normien keskellä.

Mutta ovatko kertomukset kauhukirjallisuutta? En oikein usko, että kirjailija on tarkoittanut kokoelmansa alaotsikkoa ymmärrettäväksi niin kuin nykylukija "kauhukertomuksen" ymmärtää. Tai jos onkin, siihen sisältyy voimakas ironia: nämä ovat niitä aidosti kauhistuttavia asioita perinteisten kauhukirjallisuuden kummitusten ja öisten hautuumaiden sijasta. Alaotsikko ei siis ole lukuohje, genrelinssi jonka läpi tekstejä neuvotaan luettavan. Dégénérén kauhu on eksistentiaalista laatua, ihmisestä itsestään kumpuavaa olemassaolon hirvittävyyttä. Niissä on Edgar Allan Poen mieleen tuovaa rajankäyntiä subjektiivisen kammon ja objektiivisen maailman välillä. Toisten normaali voi jollekulle olla kauheista kauhein asia; tai kääntäen yhden normaali voi vaikuttaa kauhistuttavalta muiden silmissä. Selvimmin Poen vaikutus kuuluu kertomuksessa "Ette tiedä mitä rakkaus on", jonka kertoja paljastuu viimeisessä kappaleessa istuvan pehmustetussa huoneessa. Hänelle naisen "ei" ei ole ollut tarkoittanut sitä. "Miksi te väitätte minun olevan hullu?" kysyi Poen "Kielivän sydämen" kertojakin.

H. Ahtelan henkilöhahmojen peloilla ja heidän tekojensa hirmuisuudella ei mässäillä, mutta niitä ei myöskään verhota siveyden paksuun verhoon. Monet Dégénérén teemoista ovat kirjoitusajankohdan huomioon ottaen tavattoman avoimesti esillä. Henkilökohtainen suosikkini kokoelmasta on "Tuuliajolle"-niminen kertomus, jonka naiskertoja yrittää käymällä läpi omia nautinnonhakuisia elämänkäänteitään, kierrellen ja kaarrellen, ilmaista tarinan sinälle, että himoitsee tätä. Päätösnovelli "Iikka Rovan ensi hyväily" ei emmi kertoessaan, että nimihenkilön rakkaus "kohdistui neitosiin, jotka eivät olleet lapsenastetta pitemmälle kehittyneet." Kirjoittajan sympatia tai ainakin joltinenkin ymmärrys on näitten "rappeutuneitten" puolella. Hän ei tuomitse tai kauhistele vaan antaa äänen ihmisille, jotka eivät ainakaan sata vuotta sitten saaneet puhua ajatuksiaan. Senkään takia ei Dégénérétä lukiessa tunne lukevansa kauhukertomuksia. Ainoa novelli, joka millään tavoin muistuttaa genretietoista kauhukertomusta, on "Heikka Rautamon kuolema", jonka nimihenkilö ennakoi oman kuolemansa. Aihetta ei tässäkään tapauksessa käsitellä yliluonnollisuutena, vaan pikemminkin sattumana, kun yleisesti pelokas mies on kerrankin osunut oikeaan. Loppuratkaisussakaan ei ole kauhukertomuksen dramatiikkaa, vaan  huolella kasvateltu tarina päätetään vähäeleisen toteavasti.

Vaikka esimerkiksi Juri Nummelin on ottanut H. Ahtelan kokoelman mukaan suomalaisen kauhukirjallisuuden historiikkiinsa "psykologisen kauhun edelläkävijänä", se ei missään nimessä ole genrekirjallisuutta. Yhteydet myöhempään ei-yliluonnolliseen kauhuun ovat kyllä näkyvissä, mutta kirjoittaja ei nähdäkseni hae niillä varsinaista kauhuvaikutusta. Kertomusten ei ole tarkoitus pelottaa tai synnyttää kauhun tunnetta vaan enemmänkin järkyttää ja kauhistuttaa. Tietysti ero on hiuksenhieno eikä lainkaan yksiselitteinen.

Vaikuttava Dégénéré joka tapauksessa on ja monella tapaa hyvin ainutlaatuinen teos. Yhä sadan vuoden jälkeenkin se onnistuu vavahduttamaan lukijaa. On onni, että myöhemmät suomalaisen kauhun esitykset ovat ottaneet sen osakseen, sillä muuten harvinainen teos olisi suotta tyystin unohtunut. Ei sillä nykyäänkään voi olla kovin monta lukijaa, sillä kirja ei ole saatavilla kuin muutamasta kirjastosta eikä kappaleita liiku myynnissä käytännössä lainkaan.

Luettua: lokakuu 2022

Pentti Harjumaa: Kyselen kulkijoilta. Proosarunoja. Rovaniemi 1972: Pentti Harjumaa. 36 s.

Pentti Harjumaan omakustanteena ilmestynyt runokokoelma Kyselen kulkijoilta ilmoittaa alaotsikossaan sisältävänsä "proosarunoja". Yhtä hyvin se voisi olla myös vaikka runollista proosaa tai vaikka ihan pelkkää proosaa. Tarinoita hän ei kerro, mutta hyvin epärunollinen kieli, tiukan realistinen aiheisto ja lakoninen tyyli saavat mietteet helposti parin seuraavan vuosikymmenen kotimaiseen lyhytproosaan. Toki olihan jo Harjumaan vihkosen ilmestymisen aikaan käytetty paljon samansuuntaisia keinoja. Hänen teksteissään ei kuitenkaan ole sellaista intensiteettiä ja äärimmilleen hiottua muotoa, joka tekisi teksteistä erityisesti lyriikkaa.

Harjumaa on hyvin yhteiskunnallinen kirjoittaja. Aiheet liikkuvat silloisen nykymaailman epäkohdissa, taloudessa Lapin riistossa, pasifismissa, mutta käväistäänpä välillä myös metafyysisemmissä pohdinnassa, kun puheena on kuolema ja elämän tarkoituksellisuuskin. Toimittajataustan huomaa halussa nähdä asioiden kääntöpuolelle, hakea selityksiä ilmiöille.

Käsittääkseni Harjumaa, joka kuoli viime tammikuussa, julkaisi valtaosan kaunokirjallisesta tuotannostaan oma- ja muina pienkustanteina. Sellaisenaan hän on mielenkiintoinen kuriositeetti suomalaisen kirjallisuuden aluskasvillisuudessa.

Aikakone 3/1992. Tampere 1992: Aikakone-yhdistys. 72 s.

Aikakoneen vuoden 1992 kolmosnumero (joka taisi ilmestyä vasta seuraavan vuoden puolella) on monin tavoin erityinen suomalaisten scifilehtien joukossa. Ensinnäkin sen teema, AIDS, on poikkeuksellinen mediassa, joka tieteellisimmilläänkin käsittelee lähinnä tähtitiedettä. AIDS on ja oli varsinkin tuolloin kuitenkin mahdollisimman kaukana spekulatiivisuudesta, fantasiasta tai ihmeen tunnusta.

Teemaa ei lopulta käsitellä erityisen laajalti. Parin aihetta sivuavan artikkelin lisäksi on lehden kaunokirjallinen puoli, ja juuri se lieneekin ollut pontimena koko numerolle. Lehden kaksi kertomusta ovat nimittäin komeita, vaikuttavia, synkkiä, jylhiä visioita AIDSista. Dan Simmonsin novelli Kaikki Draculan lapset (All Dracula's Children, 1991) toimi pohjana myöhemmälle romaanille Yön lapset. Siinä yhdistyvät hi-virus, Romanian vallankumous ja vampirismi. Vielä huikeampi on Norman Spinradin pienoisromaanin mittainen Ruttovuoden päiväkirjat (Journals of the Plague Years, 1988). Neljän eri kertojan muistelmat tulevaisuuden maailmasta, joka on kulkutaudin rapauttama, nivoutuvat kiehtovasti yhteen. Moniäänisyyttä korostaa kokeellinen ratkaisu suomennuttaa jokaisen kertomus eri kääntäjällä.

Kuisma Suopela: Pakkosiirto. [Kuopio] 1978: SOPO. 48 s.

Käsittääkseni runovihko Pakkosiirto (1978) on Kuisma Suopelan ainoa kurjajulkaisu. Sen kustantajaksi on merkitty SOPO, joka on yhtä kuin Suomen ortodoksisen pappisseminaarin oppilasyhdistys. On kuitenkin turha pelätä, että sisältö olisi millään tavalla uskonnollista tai edes erityisen henkistä. Suopela lyriikka on hyvin tavanomaista aikansa runoutta, mutta ei missään nimessä huonolla tavalla. Itse asiassa hänen vaara-Suomen kuvastonsa, hiljaisen surumielinen luontoromantiikkansa on oikein hallittua ja sellaisenaan vahvaa. Kuvauksissa on semmoista polamerimäistä tarkkuutta. Vasta kokoelman loppupuoli, sinälle osoitetut melko tavanomaiset tunnerunot lässähtävät, eivätkä nekään epäonnistuneita ole.

Suopela valmistui kokoelman ilmestymisen jälkeen papiksi ja toimi työssä kolmisenkymmentä vuotta. Hän nousi otsikoihin kymmenkunta vuotta sitten, kun ortodoksinen kirkko eväsi hänen pappisoikeutensa, koska leskeksi jäänyt Suopela aikoi avioitua toisen kerran.

Panu Rajala: Suomussalmen sulttaani. Ilmari Kiannon elämä. Helsinki 2018: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 525 s. Kirjokansi 154.

Panu Rajalan kirjoittama kirjailija Ilmari Kiannon elämäkerta Suomussalmen sulttaani on fyysisesti järkäle. Sivuja on kuudettasataa ja paperi on tukevaa. Sisällöltään teos on perussujuva, populaaristi kirjoitettu monografia, jonka taustatyö on tehty huolella ja jonka kirjoittajan rutinoitunut ammattitaito näkyy. Jonkin verran teksti olisi kyllä kaivannut kustannustoimittajan viilailua. Varsinkin silloin kun Rajala käyttää lähteenä Kiannon kaunokirjallistettuja versioita tämän elämänvaiheista, ollaan paikoin hieman haitarilla jäillä. Romaanihenkilöiden ja tosielämän ihmisten suorasukainen rinnastus ja jopa nimien käyttö ristiin eivät aina tunnu erityisen uskottavalta. Samoin välillä huomaa kirjoittajan nojaavan vahvasti Kiannon nuorimman lapsen, isänsä kulttuurista perintöä pitkään vaalineen Raija-Liisa Kiannon kertomaan. Vaikkei häntä mitenkään epäuskottavana todistajana voi pitää, mutta lukijassa herää vääjäämättä pieni epäilys joissain kohdin.

Kirja luo Kiannosta uskoakseni varsin todenmukaisen kuvan: ristiriitaisen ja siloittelemattoman. Kianto oli äärimmäisyysihminen, joka ei pystynyt tunteenpaloltaan hyödyntämään lahjakkuuttaan kuin osittain. Hän oli sosiaalisesti ilmeisen vaikea ihminen, narsistisia piirteitä osoittanut ja auktoriteettipakoinen hahmo, joka käytännössä aloitti kotimaisen tunnustuskirjallisuuden. Hän teki yksityisestä julkista häpeilemättä mutta kääntäen heikkoutensa vahvuuksiksi. Kyllä sellainen ansaitseekin muistomerkkinsä.

Isaac Asimovin science fiction-valikoima 1. Hyvinkää 1981: Viihdeviikarit. 128 s.

1950-luvun lopussa ilmestyneen Aikamme tieteislukemiston jälkeen ei Suomessa juuri ilmestynyt kioskiscifiä. Perry Rhodan taitaa olla ainoita, ja sekin jaksoi vain vuoden. Scifilehtienkin kulta-aika alkaa vasta 1980-luvun alkupuolella. Tähän väliin osui Viihdeviikarien yritys tieteislukemistoksi, amerikkalaisen Isaac Asimov's Science Fiction Magazinen suomenkielinen laitos. Vuonna 1981 alkanut sarja jatkui pari vuotta, yhdeksän numeron verran.

Isaac Asimovin science fiction-valikoiman (sic!) ensimmäinen osa ei paljoa lupaillut. Sen sisältö on luvattoman löysää, eikä edes ole scifiä kuin nimeksi. Tietysti pitää muistaa että tuolloin vielä scifi oli kattokäsite isolle osalle siitä, mitä nykyään kutsutaan spekulatiiviseksi fiktioksi. Kaikki valikoiman tekstit ovat vuodelta 1979.

Valikoiman aloittaa Sydney J. Van Scyocin Vuorella on siivet sinänsä ihan kiva mutta auttamattoman mitäänsanomaton fantasiajuttu. Asimovin oma Ei mitään ilman vastalahjaa on klišeinen ja tavanomainen kertomus siitä, miten muinainen muukalaisten väliintulo on tehnyt ihmiskunnasta mitä se on. Barry B. Longyearin Unia on fandomhassuttelu, sisäänpäin lämpiävää naureskelua omalle skenelle.

Puolet niteestä vie sen päättävä Frederik Pohlin pienoisromaani Sapattivuosi. Sen Pohl myöhemmin liitti osaksi The Cool War -romaaniaan, ja suomennos puolestaan ilmestyi myöhemmin Book Studiolta niputettuna toisen Pohl-kertomuksen kanssa. Sapattivuosi on kummallisen nykivästi etenevä pseudojännäri papista, joka energiakriisin keskellä palkataan outoon peiteoperaatioon. Mysteerin selvittämisen tai jännityksen sijasta Pohl keskittyy Papin toistaitoiseen pällistelyyn ja seksuaalisen puutteen keskenkasvuiseen kuvaamiseen. Tieteiselementit ovat tarinassa niin köykäisiä, että sen paikka tässä julkaisussa on ihmeteltävä.

Jos olisin vuonna 1981 (olettaen että olisin elänyt silloin) ottanut tutustuakseni scifiin tämän kokoelman avulla, innostus olisi lopahtanut alkuunsa.

Aikakone 1/1993. Tampere 1993: Aikakone-yhdistys. 68 s.

Portti 1/1993. Tampere 1993: Tampereen Science Fiction Seura. 156 s.

Tähtivaeltaja 1/1993. Helsinki 1993: Helsingin Science Fiction Seura.

Spin 1/1993. Turku 1993: Turun Science Fiction Seura.

Marvinella. Helsinki 1993: Helsingin yliopiston Science Fiction Klubi. 40 s.

Vuoden 1993 kunkin kotimaisen scifilehden ykkösnumerot osoittavat hyvin, miten laajalla alalla tuolloin skenessä liikuttiin ja miten perustavaa laatua olivat lehtien väliset erot.

Aikakone aloitti vuoden (ymmärtääkseni tosin hyvin paljon myöhässä) perinteisellä planeetta-aiheisella teemanumerollaan. Merkurius-aiheen ympärillä käytännössä koko lehti. Novellit Sinisalolta ja Kasvilta ovat vähän löysät, mutta Tervonen kirjoittaa terävästi. Noursen klassikkonovelli 1950-luvulta on vanhentunut mutta kiehtova. 1993 Aikakone edusti eniten kovaa tieteisfiktiota maamme lehdistä, vaikka seuraava numero olikin jo kuningas Arthurin ympärille koottu.

Portti sisältää tasan yhden scifinovellin, Soikkelin loistavan edellisvuoden novellikisan voittajan. Muuten lehti koostuu vampyyriteemasta. Tämä on teinivuosieni varmaan eniten selattu lehti, mistä saa syyttää Nikkosen uskomatonta vampyyrielokuvien filmografiaa (ja Alasen artikkelin kuvitusta, jossa ei tisseistä kitsastella). Mielenkiintoinen lisä numeroon on Jarkko Laineen osuus: oma novelli ja toinen suomennettu. Portti oli ja on vahvimmin alan lehdistä kirjallisin ja "akateemisinkin".

Tähtivaeltaja keskittyy lähes tyystin kauhuun ja nimenomaan semmoiseen moderniin lättäysmeininkiin. Simmonsin novelli on hieno. Artikkelit ovat anarkistisia ja roiseja, sisäpiiri saa haluamansa. Satunnainen lukija ei ymmärtäisi kannen scifi-mainintaa.

Spin palasi perinteiseen niittiselkäiseen ulkoasuun. Sisältö on selvästi zinemäisinä näistä, uutisia, arvosteluja, keskustelua. Ei kaunokirjallisuutta.

Marvin aloitti vuoden keveällä naisteemalehdellä, josta ei paljon mainittavaa jäänyt käteen. Alienistin ja Mytagon vuoden numeroita minulla ei ole.

Suomikauhun sirpaleita #5: Olavi Tulilahti

Vuonna 1992 Tähtivaeltaja-lehdessä ilmestyi FM Pekka Pohjolan kirjoittama artikkeli, jossa hän esitteli löytämäänsä, Yökirja-nimisen novellikokoelman käsikirjoitusta. Sen oli kirjoittanut nimimerkki Olavi Tulilahti, ja sen oli aikeissa julkaista Tajo vuonna 1970. Kirjoittaja oli Pohjolan mukaan taparikollinen, joka oli Tajoakin pyörittäneen psykiatri Armo Hormian potilas. Nimimerkki viittaa tietenkin vuonna 1959 Tulilahden leirintäalueella tapahtuneeseen, yhä ratkaisemattomaan kaksoismurhaan, ja Pohjola luonnollisesti tekee ilmiselvät johtopäätökset nimen ja teon välille.

Artikkelin ohessa ilmestyi näyte Tulilahden novellistiikasta. Lihapumppu-niminen novelli on splatterintäyteinen rikoskertomus bensa-aseman apulaisesta, joka tappaa pomonsa ja tämän naisystävän ja sulloo näiden pilkotut ruumiit vanhanaikaiseen naftasäiliöön. Tarina saa yliluonnollisen ja perin irvokkaan loppuratkaisun.

Tähtivaeltaja eli 1990-luvun alussa vahvaa kauhukautta. Erilaiset hyvinkin hurmehenkiset artikkelit ja kertomukset löysivät kodin sen sivuilta. Samoin lehdessä ilmestyi useita true crime -tekstejä sarjamurhaajista, joukkomurhista ja sen sellaisesta. Kovin kaukana sen scifi-juurista olivat myös flirttailut BDSM-kulttuurin kanssa ja päätoimittaja Toni Jerrmamin "science fiction on nahkaa ja niittejä" -tyyliset heitot. Näin ollen Olavi Tulilahti sopi oikein hyvin lehden profiiliin, eikä Pohjolan artikkelia oikein olisi voinut noihin aikoihin kuvitellakaan ilmestyväksi missään muualla.

Novellin ja sen esittelyartikkelin julkaisemisen vanavedessä syntyi käsittääkseni keskustelua. Osa oli innoissaan löydöstä. Jotkut taas pohtivat, oliko kyseessä kirjallinen huijaus, ja jos niin oli, kuka sen takaa paljastuisi. Ilmeisesti Lihapumppu kuitenkin puri lukijoihin, sillä vuonna 1994 Tähtivaeltajan viidennenkymmenennen numeron kunniaksi järjestetyssä äänestyksessä se valittiin kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi lehdessä ilmestyneeksi kotimaiseksi novelliksi (ensimmäiseksi tuli Kimmo Lehtosen kyberpunkhenkinen Korppi ja Tarantella).

Tulilahteen palattiin Tähtivaeltajassa seuraavan kerran vuonna 1995. Ensin kirjailija–bibliofiili Boris Hurtta paljasti kokoelmistaan löytyneen Kakolan vankilassa kiertäneen Krundi-pienjulkaisun. Lehden toimittaja oli Olavi Tulilahti, ja siinä ilmestyi myös hänen kirjoittamansa novelli Kusessa olet, joka julkaistiin nyt myös Tähtivaeltajassa. Kusessa olet on vielä Lihampumppuakin räävittömämpi juttu. Siinä mielipuolinen natsitiedemies tekee ihmiskokeita ja on hukkua juutalaisten kuseen. Teksti on sirpaleista, koska Hurtan mukaan hänen hallussaan oleva lehti on niin kärsinyt ja repaleinen. Novellin ohessa ilmestyi myös kuvia alkuperäisestä, ruutupaperille käsin kirjoitetusta julkaisusta. Juri Nummelin on suomalaisen kauhukirjallisuuden historiikissaan nähnyt yhtäläisyyksiä Tulilahden novellin ja Lassi Sinkkosen Sirkkelisirkus-romaanin välillä.

Viimeinen silmäys Olavi Tulilahteen oli vuonna 1997 ilmestynyt Pohjolan artikkeli, jossa hän esitteli Hormian arkistoista kaivamiaan Tulilahden runoja. Niissä toistuu sama raadollinen maailmankuva ja riettaus kuin novelleissa, joskin hieman hillitympänä. Nähdään niissä toisaalta myös välähdys runoilija Pentti Saarikoskesta, jonka Tulilahti oli tavannut yhteisen tuttavan, tohtori Hormian välityksellä ja jota hän ei voinut sietää.

Tulilahden arvoitus ratkesi vihdoin vuonna 1999. Silloin ilmestyi moni 48-sivuisena monistevihkosena Tulilahtikirja, joka kokoaa yhteen kaikki aiemmin ilmestyneet tekstit ja jonka jälkisanoissa Boris Hurtta myöntää olleensa niin Tulilahti kuin Pohjolakin. Hurtan nimi ymmärtääkseni olikin arvailuissa yhdistetty Tulilahteen jo Lihapumpun jälkeen, mutta yleisö oli pidetty epätietoisuudessa.

Nähdäkseni ensimmäinen julkinen vihjaus Tulilahden todellisesta henkilöydestä tapahtui jo edellä mainitussa Tähtivaeltajan viidennessäkymmenennessä numerossa: päätoimittaja Jerrman sanoo lehden parhaimmiksi äänestettyjen kymmenen novellin joukossa olevan kolme Boris Hurtan ja kolme Atro Lahtelan tekstiä, "vaikkei ehkä päällepäin siltä näytäkään". Koska muista listan nimistä Kimmo Lehtonen ja Kari Nenonen olivat laajalti tuttuja naamoja ja nimiä, Hurtan salanimen oli oltava joko Matti Laakso, Rene Kita – tai Olavi Tulilahti

Omien sanojensa mukaan Hurttaa oli 90-luvun alun kauhuinnostuksen aikana alkanut ärsyttää se, miten kauhukirjallisuuden harrastamiseen ja tekemiseen yhdistettiin myös esimerkiksi tosielämän sarjamurhaajiin kohdistunut kiinnostus. Myös splatterinnostuksen nousu scifilehdistössä (etenkin Tähtivaeltajassa) oli alkanut pänniä perinnetietoista kirjallisuusmiestä. Tulilahti oli tarkoitettu nimenomaan satiiri, mutta sen vivahteet eivät tainneet ihan kaikille aueta aikanaan. Ei Tähtivaeltajakaan ottanut parodiasta itseensä, sillä lehti jatkoi kauhuntäyteisellä linjalla ison osan 90-luvusta. Hurtan mukaan päätoimittaja Jerrman kyllä tiesi Tulilahden tarkoitusperät, kun otti Lihampumpun julkaistavaksi, eikä niitä suinkaan ollut tarkoitettu Tähtivaeltajan kritiikiksi.

Kokonaisuutena Tulilahti-saaga on mielenkiintoinen kokonaistaideteos, ei vain tekstiensä summa. Novelleista varsinkin Lihampumppu toimii itsenäisestikin puhtaana ällöproosana, mutta tarinan muut osat saavat tehonsa oikeastaan vasta kokonaisuudesta. Ne ovat kotimaisen kauhukirjallisuuden pieni erikoisuus, joka on tuomittu viehättämään marginaalisen yleisönsä vielä pienempää marginaalia. Mutta heille se sitten onkin varsin nautittava kirjallinen leikki.

OLAVI TULILAHTI -BIBLIOGRAFIA

1992

Pekka Pohjola: Minä olen Olavi Tulilahti. Selvitys kirjailija Olavi Tulilahden elämästä ja kirjoituksista. Laatinut f.m. Pekka Pohjola. Tähtivaeltaja 2/1992. Kuv. Timo Niemi & Petri Tolppanen.

Olavi Tulilahti: Lihapumppu. Tähtivaeltaja 2/1992. Kuv. Mika Pitkänen.

1995

Boris Hurtta: Olavi Tulilahti – taas. Tähtivaeltaja 2/1995.

Olavi Tulilahti: Kusessa olet. Tähtivaeltaja 2/1995. Kuv. Timo Niemi.

1997

fil. maist. Pekka Pohjola: Viimeisen kerran (?) Olavi Tulilahti. Tähtivaeltaja 3/1997. Kuv. Ville Pynnönen.

1999

Boris Hurtta: Tulilahtikirja. [Turku:] Lounais-Suomen kirjailijat ry. 47 [+ 1] s. ISBN 952-5129-09-8. Kamala ukko 032-99. – Sis. kaikki edellä mainitut ilman kuvitusta + Boris Hurtta: Jälkisanat.

Katsottua: syyskuu 2022

Yaron Zilberman: A Late Quartet. Lone Scherfig: An Education

Jos haluaa nähdä, mihin hyvä näyttelijä pystyy, kun hänelle annetaan siihen tilaa, on A Late Quartet (2012) siihen oiva tilaisuus. Yaron Zilbermanin ohjaama elokuva kertoo 25-vuotisjuhlaansa viettävästä jousikvartetista. Sellistillä todetaan alkava Parkinsonin tauti, mikä käynnistää kvartetin sisällä ja ympärillä ihmissuhteiden uudelleenarvioinnin. Tarina ei ole omaperäinen tai yllättävä, mutta tapa jolla se esitetään, on koskettava. En olekaan aikoihin itkenyt elokuvan äärellä. Jos joku yhä pitää Christopher Walkenia lähinnä meemihuumorin lähteenä, ei voi tehdä sitä enää tämän elokuvan jälkeen. Aivan yhtä upeat roolisuoritukset tekevät Philip Seymour Hoffman, Catherine Keener, Mark Ivaner ja Imogen Poots.

Komeaa on myös Carey Mulliganin työ Lone Scherfigin elokuvassa An Education (2009). Tarina koulutytöstä, joka rakastuu selvästi vanhempaan ammattihuijariin, liikkuu kiehtovasti koko ajan herttaisen, ihastuttavan ja häiritisevän välimaastossa. 1960-lukulainen englantilaisajankuva on taite tehty kulissi epäterveelle perhedynamiikalle ja nuoren ihmisen itsensä löytämiselle. Paljolti elokuvan tehosta on kuitenkin kiinni Mulliganista. Hän tekee upeaa jälkeä älykkäänä ja kunnianhimoisena mutta uutta kaipaavana nuorena. Katsojan on välillä liiankin helppo uppoutua ja lähteä mukaan eripariseen romanssiin, kunnes saa herätyksen todellisuuden raadollisuuteen.

Daniel Schechter: Life of Crime. Emilio Estevez: Seksillä tähtiin

On turha kuvitella, että voisi filmata Elmore Leonardia ilman vertailua Jackie Browniin. Etenkin jos elokuvassa on samoja hahmoja kuin Tarantinon elokuvassa. Silti Daniel Schechter yritti, eikä Life of Crime (2012) ole ollenkaan huonompi elokuva. Se ei vain ole Jackie Brown. Life of Crime kertoo tosiaan osittain samoista pikkunilkeistä kuin tuo maineikkain Leonard -sovitus, joskin aiemmista vaiheista. Heidän juonenaan on kaapata rikkaan veronkiertäjän edustusvaimo ja vaatia isoja lunnaita. Seuraa kimurantti epäonnistumisten ja odottamattomuuksien sarja. Elokuva on viihdyttävä ja mallikasta jälkeä, mutta jotenkin turvallinen. Särmää tuo lähinnä Mark Boone Juniorin esittämä hölmönpuoleinen punaniskanatsi.

Jos puolestaan tekee elokuvan 70-luvun aikuisviihdeskenestä, tulee varmasti verratuksi Paul Thomas Andersonin Boogie Nightsiin. Emilio Estevez kuitenkin yritti, kun filmasi David McGumberin kirjan X-Rated. Seksillä tähtiin (Rated X, 2000) kertoo Mitchellin elokuvantekijäveljeksistä, jotka tekivät joitain alan tuottoisimmista filmeistä niiden kultakaudella. Alamäki oli sitten alettuaan jyrkkä ja päätyi murhaan. Tarinahan on kuin tehty elokuvaksi. Valitettavasti Rated X jää juuri niin ulkokohtaiseksi kuin tällaisten biopicien tapana helposti on. Ihan oman ulottuvuutensa siihen kuitenkin tuo se, että pääosissa ovat todelliset veljekset, ohjaaja Estevez ja Charlie Sheen. Veljeydestä elokuvassa lopulta onkin kyse. Entäs ne vertailut Boogie Nightsiin? Juu, valitettavan paljon samaa, paljon köykäisemmin vain. Valitettavasti, sillä Estevez ei ole mikään tunari ohjaajana.

Ari Folman: The Congress. Mark Osborne: Pikku prinssi

Ari Folmanin The Congress (2013) perustuu Stanislaw Lemin romaaniin Futurologinen kongressi. Satiirisen irvailun sijasta elokuva ottaa paljon vakavamman, melkein sormea heristävän tyylin omakseen. Robin Wright esittää fiktiivistä itseään. Hänen koko olentonsa skannataan filmiyhtiön ikinuoreksi omaisuudeksi. Elokuvan puolivälissä hänen vanhentunut minänsä saapuu hallusinogeeniseen animaatiotodellisuuteen, ja yhtälailla animoiduksi muuttuva kerronta vaihtuu unen ja runon logiikaksi. Kaksijakoinen kokonaisuus ei toimi täysin – emotionaaliseksi tarkoitettu aines jää etäiseksi, kun narratiivi hämärtyy (ihan niin kuin käy sanavalinnoilleni tässä). The Congress on yhtä kaikki vaikuttava, myös tunnetasolla, ja onhan se hyvällä asialla: viihdeteollisuuden tyhmentävyyttä, virtuaalista lumetodellisuutta ja multikansallisia megakorporaatioita vastaan.

Hyvällä asialla on myös Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssi, se missä tehotuotettu tyttö päätyy naapurin huru-ukon juttusille. Paitsi että sehän tapahtuukin vasta aiheen elokuvallisessa editiossa, Mark Osbornen ohjauksessa Pikku prinssi (The Little Prince, 2015). Siinä kyllä esitetään se alkuperäinenkin faabeli – kauniina stopmotionina – mutta pääosan elokuvasta vie tarinan selitys, päivitys ja jatko. Alkukertomuksen kertojalentäjä on käynyt vanhaksi, mutta hän vielä kertoo tarinansa naapuriin muuttavalle lapselle, jonka elämä on suorittajaäidin säätelemää oravanpyörää. Pikku prinssin ajatus merkitysten näkemisestä pikkuasioissa saa uuden muodon harmaan talousjargonarjen takaa paljastuvassa fantasiassa. Tarujaksojen lisäksi elokuvassa on muutenkin vaikuttavia visuaalisia oivalluksia; varsinkin päähenkilön matkassa aikuisten maailmaan on komeaa ekspressionistista kuvastoa.

Clint Eastwood: Isiemme liput. Kirjeitä Iwo Jimalta

Isiemme liput (Flags of Our Fathers, 2006) kuvaa Yhdysvaltojen ja Japanin taistelua ja sen perintöä Iwo Jiman saaresta toisessa maailmansodassa amerikkalaisten näkökulmasta. Se on sotaelokuva mutta paljon muutakin. Tarina kiertyy kuuluisan valokuvan, jossa amerikkalaissotilaat nostavat pystyyn tähtilippua vuoren huipulla. Kuvassa olleet miehet nostettiin propagandatarkoituksessa sankareiksi. Elokuva käsitteleekin sankaruuden teemaa monipuolista –kuka sellainen on, miksi ja mitä siitä seuraa. Samaan aikaan "sankarit" itse jatkavat taisteluaan traumojensa kanssa ilman ymmärrystä tai apua. On sanottu, että kriittisinkään sotaelokuva ei voi olla glorifioimatta sotaa. Isiemme liput pääsee kuitenkin hyvin lähelle sitä. Kukaan ei voi haluta sen tapahtumien keskelle.

Rinnakkaisteos Kirjeitä Iwo Jimalta (Iōjima Kara no Tegami, 2006) on sitten ihan puhdas sotaelokuva. Kokonaan japaniksi filmattu tarina keskittyy Iwo Jimaa puolustavien joukkojen kamppailuun mahdottomassa tilanteessa. Kunnia nousee tärkeäksi teemaksi, samoin myös tässä sankaruus, vaikka sitä ei painotetakaan samalla tavoin kuin Isiemme lipuissa. Vaikka Kirjeitä Iwo Jimalta on amerikkalaistuotanto, se välttää tyypillisimmät sudenkuopat. Näyttelijät ovat oikeasti japanilaisia tai japanilaista syntyperää, hahmot ovat sympaattisia (tosin varsinkin jos he ovat oleilleet Yhdysvalloissa aiemmin elämässään...) ja länsimaille vieraita perinteitä ja ajattelutapoja ei eksotisoida liiaksi. Vaikka sota onkin elokuvassa alati läsnä, se kertoi kuitenkin etupäässä ihmisistä – ei mitenkään omaperäisesti mutta silti koskettavasti. Humaaniudessaan Kirjeitä Iwo Jimalta on vaikuttava elokuva.

Mick Garris: Tukikohta

Stephen Kingin Tukikohdan filmatisointi (The Stand, 1994) oli kova juttu yläkoululaisena. Ihan jo pelkästään sen kesto oli hämmentävä; minisarja ei ollut jokapäiväistä leipää, etenkään kahden VHS:n isossa kotelossa. Samoin ajatus 99 % maailman väestöstä pyyhkäisevästä superflunssasta tuntui kiehtovalta. Nykyään se on tietysti saanut ihan uusia merkityksiä. Superflunssa on kuitenkin vain pieni osa Tukikohtaa. Se on pelkkä keino saada ihmiskunta harvennettua, jotta saadaan aikaan raamatullinen hyvän ja pahan taisto ja uusi ihmiskunta.

Mick Garrisin ohjaaman minisarjan suurin ongelma on sama kuin pohjana olleen romaaninkin, sen tarina on hemmetin typerä. Joku muu valittaisi pituudesta (päälle tuhat sivua, kuusi tuntia), mutta minä pärjään kyllä sen kanssa. Sen sijaan uskonnollinen tematiikka ja kristillinen kuvasto tuntuu protestanttisesta vinkkelistä teennäiseltä. Lisäksi tietysti falskilta tuntuu se, että kaikki on pelkkä Amerikkaa. Muuta maailma ei tässä jumalallisessa visiossa olekaan. Huippukohdassa deus ex machina saa ihan uudenlaisen merkityksen.

Sinänsä sovitus (Kingin käsikirjoittama muuten) on ihan kelpo jälkeä, etenkin kun ajattelee sen olevan 1990-luvun televisioon tehty. Ruumiita riittää, ihan mukavasti mädäntyneitäkin. Etenkin ensimmäinen osa, se superflunssaosuus, on tehokas; varsinkin alku Blue Öyster Culteineen on jättänyt jälkensä minuun.

Dvd-julkaisu on muuten paljon pidempi kuin se 90-lukulainen vhs-paketti.

Meno–paluu helvettiin. Pimeä puoli

Antologiaelokuva ylipäänsä on vaikea laji, kauhuantologia vielä vaikeampi. Harvassa ovat genren onnistuneet nimikkeet. Toisaalta antologiamuoto antaa tilaisuuden nuorille tekijöille näyttää osaamistaan, vaikka harvassa nappisuoritukset olisivatkin.

Meno–paluu helvettiin (Campfire Tales, 1997) on yllättävän hyvä kauhukimara. Kolmesta tarinasta, kehyskertomuksesta ja lyhyesti prologista muodostuva kokonaisuus on ihastuttavan perinne- ja itsetietoinen. Se lainaa ja viittaa, leikittelee ennakkokäsityksillä ja kutsuu katsojan mukaan. Kehyskertomuksessa liikenneonnettomuuteen joutuneet nuoret viihdyttävät toisiaan kertomalla nuotion äärellä kauhujuttuja. Yksikään tarinoista ei ole mitenkään omaperäinen tai erityisen hyvä, mutta jokainen on ohjattu sujuvasti ja tyylitajulla; ne ovat oikein hyviä muotokokeiluja, joskin kovin televisiomaisia. Varsinkin toinen episodi on oleellinen varhaisena nettistalkkerikuvauksena. Ilmeisen pieni budjetti ei ole ollut este tekijöille vaan pikemminkin saanut keskittymään oleelliseen, tunnelmaan. Ohjaajat ovat Matt Cooper, Martin Kunert ja David Semel, joista kaksi ensin mainittua ovat luoneet varsin kohtuullisen uran varsinkin tv:n parissa.

George A. Romeron tv-sarja Tales from the Darkside (1983–88; suom. Keskiyön kauhutarinoita) sai jatkoksi isohkon budjetin elokuvan (1990; suom. Pimeä puoli). John Harrisonin ohjaama kokonaisuus rakentuu sekin kolmesta kertomuksesta – yksi pohjautuu Conan Doylen novelliin, yksi Stephen Kingin ja kolmas Lafcadio Hearnin – sekä hupaisasta kehyskertomuksesta, joka on moderni otos Tuhannen ja yhden yön vastaavasta (ja Hannusta ja Kertusta). Mukana on paljon (lähes ja kohta) isoja nimiä, mutta tyylilaji on silti mukavan 90-lukulaisen vinksahtanut; kauhu ja komiikka eivät ole kaukana toisistaan. Käsikirjoitus on pitkälti Michael McDowellin käsialaa (ja ottaa isoja vapauksia pohjatekstien suhteen), mutta King vastaa omasta osuudestaan ja sen EC-mäisestä estetiikasta. Vertailut Creepshow'hun eivät ole tuulesta temmattuja. Mielenkiintoista silti on, miten erilaiselta ohjaajan käsiala näyttää riippuen käsikirjoituksesta.

Jim Sheridan: In America. Dagur Kári: Nói albiino – Kylmyyden vanki

Elokuvia ihmisistä joiden matka on toisaalle:

Jim Sheridanin In America (2002) perustuu ohjaajan ja hänen kahden käsikirjoittajatyttärensä kokemuksiin, joskin hyvin viitteellisesti. Irlantilaisperhe, joka on menettänyt yhden lapsista, muuttaa New Yorkiin. Asunto löytyy huumetalosta, töitä vielä huonommin, ja uusi raskaus on ennusteeltaan hyvin huono. Alakerran kämpässä pitää majaa kuolemansairas taiteilija, joka luo toiveikkuutta ympärilleen. Kuulostaa aineksilta sentimentaaliseen nyyhkyleffaan. Jotenkin ihmeellisesti Sheridan kuitenkin pitää elokuvan pään pinnalla eikä anna sen upota siirappiin. Tulos on humaanissa ymmärtävyydessään pikemminkin sukua Aki Kaurismäelle, joskin ulkoasu on luonnollisempi ja rennompi. In America on koskettava ja haikea – oikeastaan aika onnellinen elokuva.

Islantilaisen Dagur Kárin esikoispitkä Nói albiino – Kylmyyden vanki (Nói albinói, 2003) on klassinen kertomus pikkukylän ympyröissä turhautuvasta nuorukaisesta. Kaukokaipuu vaivaa keskellä lunta, merta ja tyytyviä ihmisiä. Normien vastustaminen ei koskaan ole aggressiivista vaan pikemminkin sivullisen vinoa hymyä. Kárin tyyli on staattisine kuvineen ja eleettömine absurdisuuksineen sekin sukua Aki Kaurismäelle. Islantilainen elokuva sisältää muutenkin paljon kaikkea tuttua (Potti-pelikoneet!) ja lähes tuttua (kieli joka on melkein ruotsia) ja kuitenkin on käsittämättömän vierasta (tulivuori kylän laidalla). Harmi että kaikki on pitänyt kuvata kummallisen sinisen suodattimen läpi.