Luettua: elokuu 2023

Artturi Leinonen: Nuori Tuomaala. Romaani. – Teoksessa Kootut teokset 1. Porvoo 1954: WSOY. – Alun perin ilmestynyt 1919.

Artturi Leinosen esikoisromaania Nuori Tuomaala (1919) tekisi mieli lukea biografististen silmälasien läpi. Se kertoo nuoresta Vilho Tuomaalaasta, vastavalmistuneesta opettajasta, joka kapinoi kotipitäjänsä ja perheensä körttiläisyyttä vastaan. Perinteen ja ankaran herännäisyyden ääniä ovat kylän miehet, etenkin Vilhon isä, jolle on käsittämätöntä, ettei poika halua oman kylän kouluun opettamaan ja körttiperinteitä noudattamaan. Leinonenhan oli itse Pohjanmaan herännäisseuduilta ja opettaja ammatiltaan. Jonkinlainen omakohtainen pohdinta on taatusti Nuoren Tuomaalan taustalla.

Pohdintaa riittääkin, mutta aivan paria kohtaa lukuun ottamatta se ei tunnu pakotetulta. Herännäisyyden arviointi ja arvosteltu juontuvat melko luontevasti tarinaan, ja se tuodaan esille pääosin hahmojen, ei esimerkiksi pitkien sisäisten monologien avulla. Kypsältä tuntuu myös pohdiskelujen päätepiste: Leinonen saavuttaa jonkinlaisen synteesin pikemminkin kuin valitsee puoleensa. Tässä se tuo mieleen Järnefeltin Isänmaan. Toki lopetus on dramaattisen käänteen aiheuttamassa auvoisuudessaan kuin Hollywoodille tehty, mutta se tuntuu silti tyydyttävältä.

Anja Vähäaho: Jos näet mustan maan. [Oulu] 1974: Pohjoinen. 47 s. Kirjoittajaseula 5.

Anja Vähäaho oli opettaja, joka siinä sivussa teki valtavan työn myös esimerkiksi Elämäntarinayhdistyksen parissa. Käsittääkseni hänen ensimmäinen oma kirjajulkaisunsa oli novellikokoelma Jos näet mustan maan (1974). Se on tiivis, alle 50-sivuinen kirjanen.

Vähäahon novellit ovat absurdeja, välillä lähes proosarunon tapaan eteneviä tilannekuvia. Hän hyödyntää monenlaisia kerronnan tapoja, mutta teksteissä toistuvat etäiset kertojat, tajunnanvirtamaisesti poukkoilevat huomiot ja eksyksissä olevat ihmiset. Lähes aina novellit ovat hallittuja ja taitavasti kirjoitettuja, mutta niistä puuttuu se jokin viimeinen nyrkinisku, joka antaisi niille tarkoituksen. Nyt ne jäävät usein harjoituksenomaisiksi teksteiksi, joita on kuitenkin nautinto lukea.

Parhaita novelleista ovat Melkein kuin rakastettu, jossa peräkammarinpoika äiteineen kuuntelee naapuripariskunnan lemmiskelyä, ja Rouva A:n uni, jossa uni vakuuttaa naisen siitä että hänen miehensä kuolee tiettynä päivänä. Mielenkiintoinen on myös niminovelli, joka käy hyvin lähellä dystooppista fantasiaa. Siinä Systeemi pyrkii ottamaan haltuunsa maailman kielet.

Jos näet mustan maan ilmestyi Kustannusosakeyhtiö Pohjoisen Kirjoittajaseula-sarjassa.

Anu Koivunen & Hannu Salmi (toim.): Varjojen valtakunta. Elokuvahistorian uusi lukukirja. Turku 1997: Turun yliopisto. 212 s. 3. uud. p. Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja A.

Vaikka Anu Koivusen ja Hannu Salmen toimittama Varjojen valtakunta on ilmestynyt jo 1997, se on yhä mielenkiintoinen, hieman erilainen lähestymisyritys elokuvan historiaan. Itse asiassa teoksen juuret ovat vielä kauempana menneessä, sillä kirja on kolmas laitos 1993 ilmestyneestä Elokuvahistorian lukukirjasta.

Artikkelikokoelma rakentuu viiteen päälukuun, joissa jokaisessa käydään läpi pari elokuvan vuosikymmentä keskittyen aina johonkin tiettyyn näkökulmaan. Teos pyrkii eroon perinteisestä tekijäkeskeisyydestä, etenkin auteur-teoriasta. Sen sijaan keskitytään elokuvan vastaanottamiseen ja kulttuuriseen kontekstiin. Elokuvan varhaishistoriaan pureudutaan esimerkiksi katsomisen kehityksen kautta, 1950–60-lukuihin nuorison ja nuorisoelokuvan näkökulmasta.

Suurin osa teksteistä on jo aiemmin Suomessakin julkaistuja, mutta niiden kerääminen samaan yhteyteen antaa niille tuoreutta. Mukana on kovan tieteellisiä artikkeleja (kehystämässä teosta sen alussa ja lopussa) mutta myös hyvin populaareja tekstejä. Kokonaisuus onkin miellyttävän vaihtele ja saa edelleen ajattelemaan elokuvan historiankirjoituksen jämähtyneisyyttä. Nykyajasta käsin on kiintoisaa, miten julkaisuajankohdan lähihistoriaa (80–90-luvut) käsitellään feminismin ja etnisyyden käsitteiden suunnasta. Se on aika ajankohtainen käsittelytapa yhä.

Sir Arthur Conan Doyle: Memories and Adventures. 2021: Project Gutenberg. – Alun perin ilmestynyt 1924.

Tämän vuoden ikuisuusprojekti, Arthur Conan Doylen muistelmateos Memories and Adventures on viimein luettu. Se on ollut työn alla sähköisenä vaihtoehtona hetkiin, joina fyysisiä kirjoja tai valoa niiden lukemiseen ei ole ollut saatavilla.

Doylen massiivinen teos ilmestyi alun perin jatkosarjana The Strand -lehdessä vuosina 1923–1924. Aina siitä lähtien uudet lukijasukupolvet ovat pettyneet, kun Doyle ei juurikaan puhu Sherlock Holmesista tai ylipäänsä kirjallisuudestaan. Kyllä molemmille suodaan tilaa; Holmesille ihan oma, yllättävän myötäsukainen luku ja muita teoksia mainitaan silloin tällöin. Memories and Adventures keskittyy kuitenkin Doylelle itselleen oleellisimpiin asioihin (poislukien perhe, jota ei juuri repostella). Etenkin esille nousevat hänen tekemänsä matkat, sodat, joihin hän osallistui tavalla tai toisella, sekä myöhäisvuosien intohimo, spiritualismi.

Siinä missä kirjan alkupuoli lapsuus- nuoruusvuosineen, lääkäriksi opiskeluineen ja työuran alkuineen ovat hyvin innokasta tekstiä, tyyli muuttuu selvästi myöhemmin. Vaikutelmat buurisodasta lääkintäjoukoissa ja vierailut ensimmäisen maailmansodan rintamilla ovat kyllä vahvaa kerrontaa, mutta niitä vaivaa itsetietoinen pyrkimys ylevyyteen ja huonosti vanhentuneeseen paatokseen. Spiritualismiluvutkin jäävät jo Doylen muissa aihetta käsittelevissä kirjoissa esittelemien ajastusten toistoksi – hän saarnaa joko valmiiksi uskoville tai sitten suljetuille korville.

Vaikka Memories and Adventures ei ehkä ole sitä mitä lukija odottaisi – ei edes vaikka periaatteessa tietää mitä pitäisi odottaa – on se silti antoisa teos. Sillä voisi yhä olla paljon annettavaa suomeksi käännettynäkin.

Janne Asplund, Teiju Autio, Ilkka Kaskinen & Matti Parpola: Tähtilinnoituksen talot. Elämää historiallisessa Haminassa. [Kouvola] 201: Kustannus Aarni. 309 s.

Parin historioitsijan, Museoviraston restauroijan ja paikallisaktiivin yhteistyönä syntynyt Tähtilinnoituksen talot on komea teos Haminan vanhimmasta talokannasta. Kaupungin eurooppalaisittainkin erikoinen ympyräkaava pitää sisällään monenlaista ja -ikäistä rakennuskerrostumaa. Ruotsalaisten ja venäläisten rakentaman bastionilinnoituksen sisässä on ollut taloja aina 1700-luvulta lähtien, mutta useat suuret kaupunkipalot ovat pakottaneet uudentumaan moneen kertaan. Nykyään ympyräkatujen alueella on niin modernia pienkerrostaloa, viime vuosisadan kieltämättä rumasti vanhentuneita rakennuksia, 1800-lukulaisia puutaloja, muutama sitäkin vanhempi kivitalo sekä Kymenlaakson vanhin rakennus (tosin Marian kirkosta ei keskiaikaista ole kuin pieni osa mutta kuitenkin).

Tähtilinnoituksen talot esittelee 21 vanhan keskustan taloa. Pääosin ne ovat ympyräkaduilta ja Raatihuoneentorilta eli aivan sitä vanhinta yksityistalojen vuosikertaa. Tonttien rakennushistoriaa valotetaan monipuolisesti ja siinä samassa esitellään runsaasti myös asukkaita ja muita talojen vaiheisiin liittyviä ihmisiä. Itse asiassa tämä onkin teoksen ydin: talot ovat lopulta vain lähtöpiste, josta jatketaan laajempaan kulttuurihistorialliseen spektriin. Rakenne on hieman toisteinen kaavamaisuudessaan mutta ei häiritsevyyteen saakka. Ydinkeskustan ulkopuolelta esitellään vain yksi talo, 1900-luvun alussa rakennettu ns. Baskin talo. Se on komea rakennus mutta tuntuu tässä kontekstissa hieman irralliselta.

Hienosti taitetun ja runsaasti kuvitetun kirjan ulkonaisia seikkoja tahraa paikoin huolimaton kieliasu. Yksi oikolukukerta olisi tehnyt hyvää. Ärsyttävä typografinen piirre on se, että kirjan liitteenä olevan sananselitysosion hakusanat on kursivoitu leipätekstissä aina. Ymmärrän syyn, mutta lukiessa se lähinnä ärsyttää.

Tähtilinnoituksen talot on merkittävä lisä melko laajaan mutta yllättävän yksipuoliseen Hamina-kirjallisuuteen. Kunpa seuraavaksi joku vain tarttuisi kaupunkiin linnoituksen ulkopuolella. Hietakylä, Savilahti ja Viipurin esikaupunki ansaitsisivat omat tarkastelunsa, vaikkei niissä prestiisejä vierasperäisiä nimiä samaan tapaan tapaakaan.

Katsottua: elokuu 2023

James Mangold: Walk the Line. John McNaughton: Henry: Portrait of a Serial Killer

Elämäkertaelokuva on aina vähän niin ja näin. Niin helposti se jää pelkäksi kuvitetuksi historiaksi ja on vain elämän läpijuoksu. Näyttelijätkin valitaan helposti samannäköisyyden perusteella, ei välttämättä kykyjen.

Kantrimuusikko Johnny Cashista kertova Walk the Line (2005; ohj. James Mangold) käy kyllä uran vaiheita läpi (nopeasti romantisoiden mutta riittävän pätevästi) mutta keskittyy lopulta nimenomaan Cashin ja hänen toisen vaimonsa Junen suhteeseen. Siitä elokuva saa selkärangan, jonka varaan se nojaa. Luonnollisesti Walk the Linesta muistetaan parhaiten pääosapari Joaquin Phoenix ja Reese Witherspoon, jotka kummatkin tekevät uskomattoman energiset suoritukset. Itse asiassa niin hyvät, että katsojaa harmittaa, kun pitää koko ajan mielessään verrata heitä alkuperäisiin. Valitettavasti kovatkaan näyttelijät eivät riitä – kokonaisuutena Walk the Line on ennalta arvattava ja perinteisiä reittejä huumeongelmineen ja keikkamontaašeineen etenevä biopic. Onneksi se välttää imelimmät ansat.

John McNaughtonin Henry: Portrait of A Serial Killer (1986) ehti saada mielikuvituksessani myyttiset mittasuhteet ennen kuin vapautui Suomen sensuurista ja sain nähdä sen. Sitten se olikin pettymys; toisella kertaa se toimi jo paremmin. Sarjamurhaaja Henry Lee Lucasin elämään tai oikeastaan hänen liioiteltuihin tarinoihinsa vapaasti pohjautuvalla elokuvalla oli maine šokeeraavana sairaan psyyken kuvauksena. Pienen budjetin elokuva uudistaa slashereiden kaavamaisuuksia oikeasti keskittymällä tappajaan. Ei se psykologisesti kovin syviin vesiin ui mutta yrittää sentään. Michael Rooker on sisäistänyt kylmäävän tehokkaasti nimiroolin. Samanlaista räjähdysvalmiutta on harvassa. Hän on puisevien amatöörien keskellä vahva dynamo. Tosiasioiden kanssa elokuvalla ei juuri ole tekemistä, eikä toki tarvitsekaan; itse asiassa se esittää Henryn hyvin epäluotettavana kertojana. Ehkäpä juuri tällaiset pienet kosketukset ovat aikoinaan tehneet katsojiin vaikutuksen. Henryä ei pitäisikään katsoa kauhuelokuvana kuten perinteistä slasheriä vaan hyvin väkivaltaisena draamana.

Jessie Nelson: Minä olen Sam. Noah Baumbach: The Squid and the Whale

Jessie Nelsonin ohjaama Minä olen Sam (I Am Sam, 2001) on hyvällä asialla. Sam on kehitysvammainen mies, joka joutuu kasvattamaan lastaan yksin. Lastensuojelu ottaa lapsen huostaan, ja Sam saa puoliksi sattumalta huippujuristin kanssaan taistelemaan huoltajuudestaan. Elokuvan aihe on tärkeä ja sillä on sydän paikoillaan. Valitettavasti se on myös pidäkkeettömän sentimentaalinen ja aatteellisuudessaan alleviivaava. Se ei problematisoi lainkaan vaan tunkee katsojan kurkusta alas sen minkä haluaa. En silti kiellä, ettenkö olisi lähes liikuttunut pariin kertaan. Se mikä nostaa Minä olen Samin hieman korkeammalle muita heppoisia tendenssielokuvia, ovat näyttelijät. Sean Penn on nimiroolissa uskomattoman hyvä, harmi ettei Forrest Gumpista ollut vielä vuosikymmentäkään. Michelle Pfeiffer stressaantuneena ja ennakkoluuloisena juristina on täynnä nyansseja. Hieman päälleliimatun mutta sympaattisen lisäkerroksen elokuvalle antavat sen toistuva The Beatles -viittailu ja -soundtrack.

Sen sijaan aidosti hienosti kirjoitettu on Noah Baumbachin The Squid and the Whale (2005). Läheltä nuolevalla käsivarakameralla kuvattu elokuva kertoo kahdesta veljeksestä keskellä kirjailijavanhempiensa eroa. Toinen ihailee isäänsä, toinen äitiään (äiti menestyy, isä taantuu opettajaksi). Samalla pitäisi kasvaa itsekin. Elokuva pysyy kauniisti koossa ja on ihailtavan hallittu. Tarina soljuu eteenpäin, ja katsoja löytää jatkuvasti merkityksiä henkilöiden eleistä, ilmeistä ja sanavalinnoista. Pienet hetket saavat paljon kestoaan painavamman arvon. Sarjatulidialogi vie koko ajan asioita eteenpäin. Laura Linney ja Jeff Daniels ovat hienoja tunnevuoristorataa ajavina vanhempina, Owen Kline ja Jesse Eisenberg lapsina myös, joskin jälkimmäisen myöhemmät maneerit näkyvät jo nyt selvästi. Minulle The Squid and the Whale on kuvaus aikuisista, jotka eivät osaa hommaansa, ja lapsista, jotka ovat epäreilun äärellä.

Peter Lindholm: Anita. Claes Ohlsson: Akvaariorakkaus

Peter Lindholmin Anita (1994) on yritys suomalaiseksi film noiriksi. Nuori nainen viettelee miehiä yksi toisensa jälkeen ja vie heidän rahansa. Kimuranteiksi asiat menevät, kun hän lyöttäytyy kovan luokan ammattihuijarin matkaan. Perinteinen asetelma soveltuu oikein mainiosti täkäläiseen myöhäisjuppikulttuuriin. Elokuvallisestikin Anita on soljuvaa ja hallittua elokuvaa, joskin puolivälin jälkeen rytmi alkaa kompuroida. Elokuvastahan on pidempi tv-sarjaleikkauskin – tiedä sitten toimiiko se jäntevämmin. Eniten kuitenkin minua häiritsee Anitan puisevasti kirjoitetut repliikki. Ei oikein voi puhua edes dialogista, sillä iso osa sanallisesta sisällöstä on kertojaääntä, mieshahmojen sisäistä monologia. Ratkaisu tuntuu aluksi halvalta mutta antaa pian elokuvalle kirjallista tehoa. Ainoa joka hoitaa puheroolinsa luontevasti, on Pirkka-Pekka Petelius rikollisia jahtaavana poliisina. Muutkin (Oskari Katajiston naamanvääntelyä lukuun ottamatta) tekevät ihan kohtuullista työtä, mutta hieman lisää tilaa, ja kunnon vuorosanat, antamalla heidän hahmonsa saisivat hengittää paremmin. – Harmi että dvd-julkaisu on kopioitu joltain kolmannen sukupolven vhs-kopiolta.

Anna-Leena Härkösen romaaniin perustuva, Claes Olssonin ohjaama Akvaariorakkaus (1993) oli aikansa kohuelokuva; syynä perinteinen, avoimen seksuaalisuuden esittäminen. Pari-, kolmikymppisten kaupunkilaisten naimapuuhia pyörittelevässä elokuvassa kyllä kutukohtauksia sitten riittääkin, mutta mistään Levottomat-läähätyksestä ei ole kyse. Paljas pinta olekaan oleellisinta Akvaariorakkaudessa, niin paljon päähenkilön seksuaalisuutta problematisoidaan. Sen kantava voima ja sympaattisin puoli on pääpari Tiina Lymi ja Nicke Lignell. Varsinkin Lymissä on semmoista läsnäoloa, joka tuo mieleen Euroopan uusien aaltojen elokuvat. Jotain eurooppalaista on myös tavassa, jolla elokuva yhdistää painokkaat sävynsä kepeyteen. Akvaariorakkaus on myös hyvää ajankuvaa, joskaan lama-Suomelta se ei kyllä näytä. Mitä nyt Tenavatähti vilahtaa pornoleffan ohessa.

Simo Halinen: Cyclomania. Risto Jarva: Bensaa suonissa

Nuori kunnianhimoinen urheilija ei koe, että hän pääsisi näyttämään kaikki kykynsä. Hän ei valmentajan ohjeita kuuntele tai joukkuetovereita kunnioita. Menestystä alkaakin tulla. Siinä sivussa pitäisi hoitaa pre-Wolt pyörälähetin hommat, ja terveysongelmat ja ihmissuhteilutkin sotkevat päätä. Se tavallinen urheiludraaman kaari. Suomalaisia urheiluelokuvia ei liiaksi ole, mutta Simo Halisen Cyclomania (2001) on oikein kelvollinen sellainen. Perinteisen kisamenestyksen jahtaamisen sijasta Cyclomania kertoo enemmänkin itsensä voittamisesta ja on sinnikkään treenaamisen ja typeränkin periksiantamattomuuden kuvaus. Yksityiskohtaisuudessaan elokuvan intervallitreenit ovat lähes samaa sarjaa kuin Kaurismäen työn kuvat. Halinen tekee aineksistaan erittäin hallittua elokuvaa , olkoonkin että viimeinen emotionaalinen rutistus jää puuttumaan – harmi ettei hänellä ole Cyclomanian jälkeen montakaan ohjausta tilillään.

Risto Jarva sen sijaan on kotimaisen elokuvan kaanonin oleellinen osa. Hänen ohjaamansa Bensaa suonissa (1970) kertoo suomalaisesta rallikulttuurista – eikä millään tavalla myötäsukaisesti. Ratteja, mittareita ja vaihdekeppejä nuolevasta kuvastosta, pitkistä, dokumentaarisista ralliotoksista ja hienoista nokkapeltiotoksista huolimatta elokuva suhtautuu hyviin kriittisesti aiheeseensa, autoistumiseen ja auton fetissiasemaan. Käsikirjoituksesta vastaakin moninainen joukko kulttuuriporukkaa – kärjessä Peter von Bagh, Kullervo Kukkasjärvi ja tuleva Seuran päätoimittaja Heikki Parkkonen. Draamallinen sisältö on kolmiodraama: varakas kuskipariskunta ja rallifani mekaanikko. Jarvalle tyypilliset levoton rytmi ja heiluva käsivarakamera sekä väri- ja mustavalkokuvan rinnakkainen käyttö on tässä elokuvassa ehkä parhaimmillaan. Sanoma ei ehkä ole yhtä painokas kuin monessa poliittisemmassa työssä mutta tyyli ja tunne ovat tasapainossa. Dynaamisin Jarvan elokuva se varmasti on. Lisäksi en voi sille mitään, että Bensaa suonissa tuo mieleeni Russ Meyerin elokuvat, vaikka niissä ihan erilaiset puskurit rutussa. Toisaalta eivät vertaukset Godardiinkaan aivan väärässä ole.

Pekka Lehto: Tango Kabaree. Peter von Bagh: Kreivi

Voisiko elokuva alkaa hienommin: Daruden "Sandstormin" alkutahdit. Martti Suosalo pikkuviiksissään katsoo monttu auki kaukaisuuteen. Aira Samulin tanssii. Remu Aaltonen. Hetken kuluttua Jorma Uotinen saapuu neuvostovermeissä. – Pekka Lehdon Tango Kabaree (2001) on kummallinen elokuva. Se on Aira Samulinin elämäkerta. Ja se on fiktiota. Semmoista karnevalistista sorttia. On väriä, on ääntä, dragqueenejä, yliviritetty Suosalo, Tuomari Nurmio kantamassa banaanilaatikkoa, ja vasta on mennyt viisi minuuttia. Tango Kabaree on yhtä aikaa vastenmielisen muodoton, kiehtovan räikeä ja ajoittain kauniskin. Se on hyperelokuvaa, joka on taidokasta ja näkemyksellistä ja samaan aikaan postmodernin pintapuolisen viittailun ja muodottoman sarjatykityksen itsetietoinen möykky, kuin Baz Luhrmann TV2:n palkkalistoilla. Monenlaisen filmillisen, dokumentaarisen, popkulttuurisen, aidon ja kitschin ja tekaistun, draamallisen ja tekaistun virta on häkellyttävä. En voi sanoa nauttivani siitä ihan täysillä, mutta tällainen dokudraama tai psykodraama tai mikä lieneekään on kyllä hurjan mielenkiintoinen muoto.

Hieman samaa lähestymistapaa käytti jo 1971 Peter von Bagh ainoassa fiktiiviseksi edes jossain määrin luettavassa pitkässä elokuvassaan Kreivi. Se kertoo iskelmälaulajasta, huijarista ja sarja-auervaarasta, Pertti Ylermi Lindgrenistä. Lindgren luonnollisesti esittää itseään täyslaidallisella energiaa ja hiusöljyä. Dokumentaarisia elementtejä yhdistellään lavastettuihin narratiivisiin kohtauksiin, jotka perustuvat Lindgrenin todennäköisesti reilusti liioiteltuihin muistelmiin (Jallussa julkaistuihin). Siinä mitä erilaisimpia roolihahmoja hyödyntävä Lindgren ottaa kohteikseen rakkautta kaipaavia naisia ja viettelee nämä, kunnes on aika karata seuraavaan syliin. Lopputulos houkuttelee miettimään toden ja tarun suhdetta – etenkin kun monet Kreivin kohtaukset tuntuvat selvästi ennakoiden tosi-tv:tä. Tositapahtumiksi väitetty fiktio kuvataan dokumentaarinomaisesti käsikirjoituksen pohjalta. Elokuva ei ota suoraa kantaa päähenkilönsä toimiin. Kreivin hahmosta tehdään hyvinkin miellyttävä, mutta samalla hänet esitetään varsin naurettavana ja uhrit sympaattisina.

Valentin Vaala: Ihmiset suviyössä. Erik Blomberg: Kun on tunteet

Valentin Vaalan ohjaama, F. E. Sillanpään romaaniin perustuva Ihmiset suviyössä (1948) on minulle toinen hienoimmista kesäelokuvista. (Toinen on Matti Kassilan Elokuu.) Se kuvaa yhtä kesäistä vuorokautta Hämeessä ja kaikkea inhimillistä, rakastumisesta syntymään ja kuolemaan. Maalaismaisema on kukkeimmillaan ja ihmiset ovat pakahtua siitä merkitysten tiivistymästä, joka suomalainen kesäpäivä on. Jokaisella on toiveensa ja odotuksensa, kellä toteutuvat, kenellä pahasti vikaan menevät; täällä kaikki keskittyy muutamiin suviviikkoihin, jotka määräävät muiden kymmenen kuukauden kurjuuden kulun. Agraari-Suomi hehkuu komeana Eino Heinon kuvissa. Hahmo- ja näyttelijäkaarti on vahva, mutta etenkin Martti Katajiston naisenkaipuinen Nokia suorastaan rätisee sähköisyydestä. Vaan niinpä loistaa myös Eila Pehkonen rakastuneen naisen juuri ja juuri pidäteltyä kirkkautta. Ohjaaja Vaala osoittaa ehkä paremmin kuin koskaan ymmärryksensä ihmisyyttä kohtaan, niin täynnä hienovaraisia kosketuksia Ihmiset suviyössä on.

Erik Blombergin ohjaama ja käsikirjoittaja Mirjami Kuosmasen yhteistyö, Maria Jotunin novelleihin perustuva Kun on tunteet (1954) on sitten kevättalven elokuvaa. Maaliskuiseen puutalokortteliin sijoittuva tarinasikermä yhdistää koomiseen raakaan traagisuuteen. Rakkauskuviot tuodaan rinnakkain aviottomien lasten kanssa, eli ihmiselo on koko skaalassaan esillä. Vaikka teatraalisuus korostuu aikalailla, on roolisuorituksissa monta huippusuoritusta: Maija Karhi ja Senni Niemisen pitkä dialogi totuuden suhteellisuudesta, Eeva-Kaarina Volasen äiti joka antaa lapsensa pois ja etenkin Emmi Jurkan Hilda Husso. Elokuvana Kun on tunteet ei ehkä ole täydellinen, mutta se osoittaa, miten huikean hyvä kirjailija Jotuni oli. Hänen vuoropuhelunsa on niin täynnä merkityksiä ja nyansseja, että hänet soisi tunnettavan laajemminkin. Ei liene sattumaa, että parhaiten Jotunin tekstin on sisäistänyt Kuosmanen, jonka Hulta on verevästi hahmoteltu. Kuosmanen oli kyllä komea näyttelijä – voi kun olisi puhunut ranskaa, niin olisi klassikko.

Allan Dwan: Rautanaamio. Benjamin Christensen & Anony Balch: Witchcraft Trough the Ages

Douglas Fairbanksin viimeinen mykkäelokuva oli Rautanaamio (The Iron Mask, 1929; ohj. Allan Dwan). Aivan täysin mykkä ei sekään ollut, sillä elokuvassa oli paitsi ääniefektejä myös pari Fairbanksin lyhyttä monologia. Vuonna 1952 julkaistiin sitten uusi versio, jossa välitekstit on korvattu Douglas Fairbanks nuoremman kertojaäänellä ja kohtauksia on hieman leikattu muutenkin uusiksi. Ydin on kuitenkin jäljellä: Alexandre Dumas'n muskettisoturien myöhäisseikkailussa ollaan jälleen pelastamassa Ranskaa. Kuninkaalle syntyy kaksoset, joista toinen saa kasvaa kruununperijäksi ja toinen keskittyä suunnittelemaan vallankaappausta. Rautanaamio on täynnä sitä mitä klassiselta seikkailukertomukselta kaipaa: komeat lavasteet ja puvustukset, vauhtia ja toimintaa, kepeää huumoria mutta myös laveaa melodraamaa. Kertojaääni on häiritsevä ja monesti turha, mutta se ei pilaa katsomisnautintoa. Nuorempi Fairbanks hallitsee oikein tyylilajin kohtuudella.

Kovin paljon hyvää ei sen sijaan voi sanoa siitä, mitä tehtiin Benjamin Christensenin Häxanille. Alun perin tanskalaisen ohjaajan Ruotsissa ohjaama, varhainen dokudraama keskiajan noitavainoista on vahva ja intensiivinen, visuaalisesti huikea mestariteos vuodelta 1922. Kohuun ja sensuurin peittynyt elokuva koki uuden tulemisen, kun englantilainen eksploitaatiomaestro Antony Balch muokkasi Yhdysvalloissa elokuvasta uuden version nimellä Witchcraft Through the Ages. Puolella tunnilla lyhentynyt versio korvaa osan väliteksteistä kirjailija William S. Burroughsin käninällä ja säestää synkkiä näkyjä Daniel Humairin leikkisällä jazzscorella. Vaikkeivät muutokset lopulta ole aivan valtaisia, on muutos suuri. Tulos on enemmänkin hippihappoista poptaidetta kuin mitään muuta. Kuvat ovat edelleen vahvoja ja noitasapatti on hieno nytkin, mutta muuten tunnelma on kuin legoista tehdyssä Leninin mausoleumissa.

Teuvo Tulio: Laulu tulipunaisesta kukasta. Vihtori ja Klaara

Laulu tulipunaisesta kukasta (1938) oli Teuvo Tulion neljäs ohjaus mutta varhaisin meidän aikoihimme säilynyt. Monella tapaa se on aika arkkityyppinen ohjaajansa tuotos. Komeaa maaseutukuvaa on riittämiin, heinälatokiihkoa ja pienimuotoista eroticaa melkein yhtä paljon, aavistus tahatonta komiikkaakin kun hahmojen valtavina ryöppyävät tunteet eivät ihan mahdu lyhyiden repliikkien tiivistyksiin. Toisaalta Tulion melodraaman armottomuutta ei vielä Tulipunakukassa ole siinä määrin kuin myöhemmin. Elokuvan pohjanahan on tietenkin Johannes Linnankosken samanniminen romaani, joka oli itselleni suuri kokemus aikanaan. Ilmeisesti monelle muullekin, kun se kerran on filmattu kaikkiaan viidesti. Varakkaan talon poika lähtee kulkemaan, kaataa siinä sivussa naisia aina kun mahdollista ja hylkää sitten. Lopulta ylpeys saa näpäytyksen jos toisenkin ja kotiovikin aukeaa jälleen. Komea ja raamikas Kaarlo Oksanen on paras mahdollinen valkokangas-Olavi ja niinpä ovat rooliensa tasalla hänen naisensakin. Teatraalisuus vaivaa nykykatsojaa, mutta Tulion tyyli (ja jo Linnankoskenkin) sietää sitä paremmin kuin monen muun ohjaajan. Tulion elokuvien eurooppalaiset vaikutteet muodostavat mielenkiintoisen yhdistelmän perisuomalaisen kuvaston kanssa.

Seuraavan vuoden Vihtori ja Klaara (1939) onkin sitten jotain ihan muuta. George McManusin sarjakuvaan perustuva elokuva on Tulion ainoa komedia, itse asiassa suoranainen farssi. Eino Jurkan ja Verna Piponiuksen esittämät nimihenkilöt ovat nousukaspariskunta, joka ulkoisesta menestyksestään huolimatta on sisältä yhä ehtaa moukkaa. Nainen pyrkii näyttämään itseään paremmalta mutta kaulin tai haulikko kädessä, mies haluaisi vain nauttia elämästään mutta ilman vaimoa. Seurauksena on toistuvaa löylytystä ja ratkiriemukasta perheväkivaltaa. On tietysti katsojasta kiinni, toimiiko komiikka. Itse pidän melkein häpeällisen paljon. Käsikirjoituksessa on katkeamattoman typerehtimisen lisäksi paljon oivaltavaa kielellä leikittelyä. Lisäksi elokuva ja näyttelijät tavoittavat varsin mukavasti sarjakuvamaisuuden. Siinä näkyy Tulion tyylitelty visuaalisuus, vaikka muuten ollaankin hyvin kaukana hänen kotikentältään.

Luettua: heinäkuu 2023

Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin (Nachtzug nach Lissabon, 2004). Helsinki 2010: Otava. 612 s. Suom. Raija Nylander. Keltainen kirjasto 404.

Alle kuukausi sitten kuolleen kirjailijanimi Pascal Mercierin eli sveitsiläisen filosofi Peter Bierin romaani Yöjuna Lissaboniin valikoitui luettavakseni ihan sattumalta. Kirjastopoisto oli päätynyt hyllyyni ihan vain, koska se on julkaistu Keltaisessa kirjastossa. En tiennyt teoksesta etukäteen yhtään mitään, vaikka se on kuulemma ollut aikanaan pienimuotoinen ilmiö.

Romaani kertoo klassisten kielten opettajasta, kaavoihinsa kangistuneesta (ja mielestäni ainakin jossain määrin kirjolla olevasta) sveitsiläismiehestä, joka hetken mielijohteesta päättää myllätä elämänsä. Hän kohtaa antikvariaatissa portugalinkielisen kirjan, joka kiehtoo hänen mieltään, vaikkei hän osaa sanaakaan portugalia. Hän päättää lähteä Lissaboniin selvittämään, kuka kirjan kirjoittaja on. Se johdattaa hänet Salazarin-aikaisen vastarintaliikkeen ja erikoislaatuisen neron pariin.

Kertomus etenee ja syvenee kerros kerrokselta kummallisena salapoliisitarinana, jossa useat ihmiset pääsevät antamaan osittain ristiriitaisetkin näkökulmansa. Kiehtovinta – ainakin minulle – on kuitenkin se, miten vierasta kulttuuria ulkopuolisena tarkkaileva mies heijastaa kaiken selville saamansa oman persoonansa kautta; hän on monella tavalla itse se, jonka perässä hän on. Mercier rakentaakin jo itsessään kiehtovasta kertomuksesta myös filosofisten, olemassaoloa koskevien pohdintojen areenan. Mistään vaikeasta teoksesta ei kuitenkaan ole kyse vaan pikemminkin päinvastoin. Yöjuna Lissaboniin on nautittavan soljuvaa kieltä.

Naurava kummitus. Helsinki 2006: Tammi. 264 s. Suom. Katriina Savolainen, Juha Peura, Rauna Paadar-Leivo.

Vuonna 2006 ilmestyneessä Naurava kummitus -antologiassa on mielenkiintoinen premissi: joukko pohjoismaisia kirjailijoita kirjoittaa kummitustarinoita, jotka julkaistaan usealle kielelle käännettyinä sekä kuvitettuina. Itsestään selvien kansallisuuksien lisäksi mukana on saamelaisia, grönlantilaisia ja färsaarelaisia tekijöitä.

Kuten kokoelman nimi ja kansikuva antavat ymmärtää, on kyseessä nimenomaan lapsille ja nuorille suunnattu teos. Veriroiskeita ja ahdistusta on turha odottaa. Minä itse asiassa jopa nautin siitä, että saa lukea perinnetietoista, nimenomaan tunnelmalla pelaavaa aavetarinaa ilman väkivaltaa. Ja vaikka aikuislukijalle tarinat ovatkin kepeitä ja arvattavia, ääneenlukusessioiden nuorempi osapuoli eläytyi kyllä voimakkaasti kertomuksiin. Taisipa jokin tulla uniinkin.

Vaikka suurin osa novelleista osuu klassisen kummitusjutun muottiin, paikoin jopa häiritsevän tavanomaisesti. Silti melkein kaikissa salaperäinen tunnelma kohentaa kokonaisuutta. Sarjakuvamaista visuaalisuutta ja toimintaa ei juuri ole. Selvimmin joukosta erottuu äskettäin kuolleen Sari Peltoniemen tarina, joka on enemmänkin kotimaista kummaa kuin kauhua. Siinä, kuten aika monessa muussakin, paikallinen kansanperinne antaa omaperäisyyttä. Samaa näkyy etenkin saamelaistan ja grönlantilaisen kirjailijan töissä. Huumoria on mukava vähän, minkä vuoksi päätöstarina, Ritva Toivolan kirjoittama, tuntuu aikamoiselta mahalaskulta.

Kirjan kuvitus on tyylillisesti hajanaista. Joku kuvittaa hyvin räikeillä väreillä ja vahvalla viivalla, toinen luottaa utuiseen vesiväritunnelmointiin. Muutamassa tapauksessa kuvitus on suoraan sanoen kömpelöä. Kaiken kaikkiaan Naurava kummitus on kuitenkin tyylikkään näköinen kirja.

Katsottua: heinäkuu 2023

Mark Steven Johnson: Ghost Rider – Aaveajaja. Mark Neveldine & Brian Taylor: Ghost Rider – Koston Henki

Olin otollisessa iässä, kun 1990-luvun Sarjakuvalehti alkoi julkaista Aaveajajaa. Kukapa voisi kymmenvuotiaana vastustaa liekkikalloista, nahkaan pukeutuvaa moottoripyörädemonia. Yhdistelmä supersankaria, horror-hirviötä ja vaivihkaista länkkärikuvastoa oli vaikuttava.
Silloin kun on hahmo päätettiin siirtää valkokankaalle 2007, olin jo vieraantunut. Ehkä hyvä niin. Mark Steven Johnsonin elokuva Ghost Rider on antoisampi katsoa etäältä, jälkiviisaana. Ei se nimittäin kummoinen ole, mutta aika antaa paljon anteeksi. Nuori stunt-ajaja tekee diilin paholaisen kanssa ja jää rankaisemaan pahantekijöitä tämän maanpäällisenä renkinä. Elokuva on pelkkää pintaa ja tyyliä, ja sellaisenaan se on uskollinen lähdemateriaalilleen. Tehosteet, kuvakulmat, rytmi ja Nicolas Cage ovat kaikki hyvin sarjakuvamaisia, ja nimenomaan hyvässä mielessä. Ghost Riderin alkupuoli on itse asiassa oikein mukavaa viihdettä. Suurimmat ongelmat kuitenkin käyvät nopeasti selville: Ensinnäkin pahikset ovat yhtä persoonattomia kuin Petteri Orpo, ja heidän johtajansa, Mefistofeleen ongelmalapsi Mustasydän(!), on kuin EMPin goottikatalogista karannut. Toiseksi Aaveajajan hahmo näyttää ja liikkuu kuin se olisi animoitu Atarin Jaguarilla. Erityismaininta pitää antaa kuitenkin parista osuvasta roolituksesta: Peter Fonda on nerokas valinta Mefistofeleeksi, ja Sam Elliot onkin ainoa mahdollinen alkuperäiseksi Aaveajajaksi.

Entäs sitten jatko-osa? Mark Neveldinen ja Brian Taylorin ohjaama Ghost Rider – Koston Henki (Ghost Rider: Spirit of Vengeance, 2011) ei edes yritä rakentaa minkäänlaista kivijalkaa, jolla tarina seisoo. Se menee suoraan toimintaan, heiluvaan kameratyöhön ja ylipäänsä selvästi pienemmällä budjetilla operoimiseen. Tällä kertaa Ajajan on pelastettava ärsyttävä kakara, joka on vaarassa joutua osalliseksi saatanalliseen rituaaliin. Kaikki näyttelevät ali tai yli, käsikirjoitus on läpiklišeinen, ja ohjaajat yrittävät olla uusia tarantinoja mutta päätyvät halpis-rogeravaryiksi. Itse Aaveajajan hahmoakaan ei juuri näy. Lopputulos on enemmänkin yliluonnollista toimintaa kuin supersankaria saatikka kauhua.

Irwin Winkler: Suurkaupungin yöt. Frank Oz: Valtikka

Tuottajana paremmin muistetun Irwin Winklerin toinen ohjaustyö Suurkaupungin yöt (Night and the City, 1992) perustuu Gerald Kershin rikosromaaniin. Samoin kuin edellisessä Winkler-ohjauksessa, Väärässä totuudessa, pääosassa on De Niro, joka hoitaa hommansa melkein automaattipilotilla mutta rennosti – työ menee rutiinilla mutta suurieleisesti nautiskellen. Hän esittää kepulia asianajajaa, joka ryhtyy promotoimaan nyrkkeilyä ja päätyy napit vastakkain vanhan mafiapomon ja rakastajattarensa aviomiehen kanssa. Suurkaupungin öiden tunnelma on erikoinen yhdistelmä vakavia teemoja, sarjatulidialogia, luonteikkaita henkilöhahmoja (Alan King! Cliff Gorman! Jack Warden)... Parasta elokuvassa on, miten ohjaaja Winkler antaa tilaa näyttelijöilleen ja miten he käyttävät tilaisuutensa. Suurkaupungin yöt on kuin hyvä jamisessio, jossa ei välttämättä synny mitään maailmaa mullistavaa mutta jossa jokainen pääsee irrottelemaan taidoillaan hieman. Winklerin taito ei ihan riitä kaivamaan esiin Sitä Jotain, mikä tekisi elokuvasta oikeasti merkittävän, ihan samoin kuin Väärässä totuudessa.

Frank Ozin ohjaama Valtikka (The Score, 2001) muistetaan lähinnä siitä, että siinä De Niro ja Marlon Brando esiintyivät viimeinkin yhtä aikaa elokuvassa. Kummisedissähän he esittivät samaa hahmoa eri ikäisenä. Itse asiassa De Niro sai ohjata osan Brandon kohtauksista, kun tämä ei suostunut Ozin komentoon. De Niron esittämä kassakaappiekspertti aikoo lopettaa rikolliset työt ja siirtyä täyspäiväiseksi klubinomistajaksi. Sitä ennen pitää hoitaa Brandon (viimeisenä roolityönään) esittämän Rikkaan Sian tilauskeikka, 1600-lukulaisen valtikan ryöstö. Konkarin avuksi laitetaan kehitysvammaista sujuvasti imitoiva juniori, jota Edward Norton esittää Fight Clubin jälkihöyryissä. Valtikka on hyvin tehty ja mukavan vanhanaikainen ryöstökertomus, mutta ilman näyttelijöitään siinä ei valitettavasti olisi mitään muistamisen arvoista. Moderniksi Rififiksi siitä ei ole, vaikka yritys onkin kunnioitettava ja pitkä varsinainen murtokohtaus onkin hieno. Howard Shoren jazzahtava musiikki ansaitsee maininnan.

Lewis Teagu: Alligaattori. Cujo – kauhun silmät

Lewis Teague teki 80-luvulla kehnolla budjetilla elokuvia, jotka kutenkin ovat monella tapaa päätä pidempiä monien aikalaistensa kanssa.

Alligaattori (Alligator, 1989) oli hänen ensimmäinen kauhuelokuvansa. Se on satiirinen näkemys hirviöelokuvasta ja klassisesta vessaan huuhdotun lemmikkialligaattorin aiheesta. Tavallaan se on Tappajahain aloittaman alagenren edustaja, toisaalta parodia lajityypistään. Kummallakin tavalla se toimii. Teague tietää, millaisilla pelimerkeillä pelaa, ja osaa käyttää niitä katsojan odotuksilla leikitellen. Mistään komediasta ei kuitenkaan varsinaisesti ole kyse. Teaguella on myös hyvä käsitys rytmistä ja oikeasti elokuvallista silmää. Robert Forster on uskottava etsivä, joka vakavin naamoin saa tapauksen hoitaakseen. Kuriositeettiarvoa antavat Sue Lion (alkuperäinen Lolita) viimeisessä roolissaan sekä Oscar-ehdokas John Sayles käsikirjoittajana. Ja alligaattorin soidinkutsua hinkuva äijä.

Cujo oli ensimmäinen Stephen Kingin omalla nimellä julkaistu, ei-yliluonnollinen romaani. Vesikauhuisesta bernhardinkoirasta kertova tarina muistetaan etenkin loppuratkaisustaan ja siitä, ettei King itse muista se että kirjoittamisesta mitään, kiitos kokaiinin. Teague nimettiin romaanin filmatisoinnin (Cujo – kauhun silmät, 1983) ohjaajaksi aivan viime tipassa, mutta se ei tarkoittanut, etteikö elokuva olisi ollut pieteetillä tehty. En ole lukenut romaania ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen, mutta sikäli kuin muistan, siinä oli kyse etenkin pikkukaupungin ihmissuhteiden verkostoista, ihmisten pitämistä salaisuuksista toisiltaan ja niiden väkivaltaisista paljastumisista. Niin elokuvassakin: pikkukaupunkilaisen perheen idylliä varjostaa äidin uskottomuus. Käännekohdaksi osoittautuu autokorjaamon koira, jota on purrut lepakko. Edellisen vuosikymmenen eksploitaatioelokuvan estetiikasta paljon lainaava Cujo on pienimuotoisuudessaan tehokas elokuva. Se ei revittele tavanomaisilla kauhutehoilla vaan on aidosti kauhistuttava kertomus. Raivotautinen koira, joka vahtii hajonneeseen autoon vangiksi jääneitä ihmisiä, on oikeasti pelottava. Teaguen ohjauksessa ja Jan de Bontin kuvauksessa on ahdistavaa voimaa.

Alan Parker: Keskiyön pikajuna. Franklin J. Schaffner: Brasilian pojat

Alan Parkerin Keskiyön pikajuna (Midnight Express, 1978) on pohjimmiltaan klassinen vankilapakoelokuva. Nuori amerikkalaismies jää Turkissa kiinni yrityksestä salakuljettaa hašista. Vankilassa alkaa olla kurjaa, joten sieltä pitää päästä pois. Se mikä erottaa Keskiyön pikajunan muista on sen turkkilaismiljöö. Se on toisaalta etu mutta ainakin nykyajasta katsottuna myös suuri haitta. Niin karrikoitu on kuva Turkista, turkkilaisista ja heidän tavoistaan. Vieras on pahasta, ja on parempi tuntea myötätuntoa amerikkalaiseen rikolliseen kuin vieraaseen kulttuuriin. Ilmeisesti tämä nähtiin jo elokuvan ilmestymisen aikaan. Harmi että se hämärtää kokonaiskuvaa muutoin vaikuttavasta ja tehokkaasta teoksesta.

Franklin J. Schaffnerin Brasilian pojat (The Boys from Brazil, 1978) toimii ehkä juuri siksi, että sen perusidea on niin absurdi. Natsitohtori Mengele aikoo murhauttaa liki sata vanhaa miestä ympäri maailman, jotta arjalainen rotu pelastuisi. Taustalla on pseudoscifistinen salaliitto; hyvin konkreettinen toinen tuleminen. Reikäpäinen fantasia on kuitenkin pohjimmiltaan hyvinkin vakavien asioiden äärellä – varoittava kertomus, joka resonoi valitettavan hyvin tämän päivän Suomessakin. Brasilian pojissa viehättää eniten sen vanhanaikaisuus, siis jo valmistumisvuotensa mittapuulla. Vaikutelmaa tehostaa vanhojen starbojen liuta: etenkin vaikuttavia ovat Laurence Olivier saksalaisaksentteineen natsinmetsästäjänä ja Gregory Peck karismaattisena Mengelenä. Lopetus on ironisenakin kylmäävä.

Mel Smith: Bean – äärimmäinen katastrofielokuva. Paul Weiland: "Mustan kyyn kellopeli"

Arvostan suunnattomasti Rowan Atkinsonin ja Richard Curtisin yhteistyötä, sekä Mustan kyyn verbaalikomiikkaa että fyysisempää Mr. Beania. Varsinkin ensin mainittu on ollut oleellinen osa nuoruuttani ja esimerkiksi ainoa keino, jolla valmistauduin englannin yo-kirjoituksiin. Siinä missä Musta kyy oli vielä leimallisesti brittiläinen ilmiö, mykkäkoomikoilta paljon lainaavasta Beanista tuli globaali suosikki.

Vuonna 1997 suosiota yritettiin lypsää elokuvalla. Mel Smithin ohjaama Bean –äärimmäinen katastrofielokuva (Bean: The Ultimate Disaster Movie) menee usein sieltä missä aita on matalimmillaan. Kansainvälistä yleisöä kosiskellaan amerikkalaisuudella, jonka keskelle Bean pudotetaan. Vaikka hänelle onkin kirjoitettu muutama loistava gägi ja sarjatulella monta vähäisempääkin, vie keskiluokkainen jenkkiperheauvo tilaa ihan liiaksi. Ongelmia on nähdäkseni kaksi: Elokuvaan on haluttu perinteinen tarina, mikä on ristiriidassa Beanin perimmäisen luonteen kanssa; Tatilta olisi voinut uskaltaa lainata enemmän. Toiseksi Beanin lapsiaikuisen sijoittaminen "normaalien" ihmisten joukkoon vain korostaa hänen kummallisuuttaan –kuin Chaplin olisi tehnyt Siniparran vielä kulkurina.

Mustasta kyystä ei onneksi koskaan tehty pitkää elokuvaa. Muutama puolen tunnin spesiaali kuitenkin. Niistä viimeinen esitettiin Suomessakin: Paul Weilandin ohjaama Mustan kyyn kellopeli (Blackadder: Back & Forth, 1999) ilmestyi juhlistamaan vuosituhannen vaihdetta. Brittihistorian käännekohdissa vaikuttaneen Mustakyyn suvun viimeisin vesa sattuu omistamaan aikakoneen, joka on oiva apu yläluokan vedonlyönnissä. Ja hyvä tekosyy sotkea historia. Curtisin ja Ben Eltonin kynä ei ole ihan yhtä hyvässä terässä kuin alkuperäisten sarjojenkin aikaan, mutta vaikka dialogi kierrättääkin vanhoja trooppeja (kuten pitääkin), on joukossa muutama huikea verbaalisivallus ja historian kyseenalaistuksen. Näkisin esiintyjäporukan vielä nykyäänkin mieluusti koossa vaikka vähän kehnommillakin vitseillä.

Fred Niblo: Salaperäinen nainen. Viettelijätär. Clarence Brown: Himo.

Fred Niblon Salaperäinen nainen (The Mysterious Lady, 1928) on lähes kaikin puolin tavanomainen, tusinamelodramaa. Lähes, sillä Greta Garbo pääosassa nostaa sen piirua lajitovereitaan merkityksellisemmäksi. Garbo esittää venäläisvakoojaa, joka huiputtaa wieniläisupseerin rakastumaan itseensä – ja rakastuu itsekin. Tarina hiihtelee tuttuja latuja, eikä yllätyksiä tule. Kyseessä on kuitenkin perushyvä kamaritrilleri, jossa ei ole tavanomaisuuden lisäksi suurta moitittavaakaan. Garbon lisäksi maininnan ansaitsevat myös häntä onnistuneesti täydentävä Conrad Nagel sekä William Danielsin paikoin erittäin kaunis kuvaus. Tosin jälkimmäistä vaivaa sama epätasaisuus kuin oikeastaan koko elokuvaa; dynaamiset ja tehokkaat kuvat ja kohtaukset voivat vaihtua aivan yllättäen latteisiin ja laahaaviin.

Kaksi vuotta aiemmin Clarence Brownin ohjaamassa Himossa (Flesh and the Devil, 1927) Garbon vastanäyttelijänä oli se sopivin, John Gilbert. Elokuva alkaa lähes sotilasfarssina kahdesta ylimysystävyksestä, jotka pääsevät lomille kotiin kasarmilta. Sävy on kepeä, ja jopa gägeissä löytyy, kunnes toinen toveruksista kohtaa Garbon esittämän muukalaisen öisessä puutarhassa. Vaihdos koomisesta suorastaan eroottiseen on äkillinen ja voimakas. Ja sitten hyvin nopeasti vaihdetaan klassiseen melodraamaan ystävistä, jotka nainen erottaa. Brownin ohjaus ei kikkaile liikoja, mutta se on ihailtavan hallittua; leikkauksen rytmi, näyttelijöiden tunnelmanvaihdokset, kameran liike....

Ja vielä sitäkin aiemmin Niblo oli asialla Viettelijättärellä (The Temptress, 1926), joka oli Garbon toinen elokuva Hollywoodissa. Se on ikävän puiseva ja kömpelö, osittain selvästi vielä edellisen vuosikymmenen estetiikassa kiinni. Naamiaisissa rakastuva pari joutuu ikävään väliin, kun selviää että eukko on naimissa ukon vanhan kaverin kanssa. Ja että hän on kierrellyt vähän muuallakin. Vanhakantaisen ylinäyttelemisen ja välitekstidraaman seassa saadaan muutama modernimpikin kohtaus, kuten säärikollaaši pöydän alla. Sitten tapahtuu muutakin mutta siinä ei ole juuri mitään mainittavaa, vaikka maisema vaihtuukin Argentiinaan. Oudon muodoton elokuva...

Pappa: toinen muistokirjoitus

Edellisen jatkoksi KMV-lehdessä 28.7.2023 ilmestynyt muistokirjoitukseni. Otsikko ja ingressi ovat toimituksen.

VILPPULAN KUNNANVALTUUSTON ENTINEN PUHEENJOHTAJA TENHO NOROJÄRVI ON KUOLLUT

Vilppulan entinen kunnanvaltuuston puheenjohtaja Tenho Norojärvi oli metsien mies ja taitava tarinan iskijä. Hän kuoli 26. kesäkuuta.

"Täällä kuljen mailla ja samoan soilla, / usein metsihin eksyn yöksi, / teen kontteja, virsuja, vispilöitä / ja runoa puhdetyöksi." Runoilija Einari Vuorelan esikoiskokoelman ensimmäinen runo, ”Metsässä”, on aina tuonut mieleeni pappani, Tenho Norojärven.

Pappa syntyi 31.7.1934 huopioniemeläisille Emil ja Laina Maria Norojärvelle. Hän oli lopulta seitsemästä lapsesta viides. Koulunsa hän kävi Väärinmajan koulussa, jossa vuoden kohokohta oli Suvivirsi, sillä se merkitsi kesälomaa ja pääsyä oravametsälle.

Niin kuin Vuorelan runon puhuja, oli myös pappa henkeen ja vereen metsien mies. Lapsuuden metsästysinnostus jatkui koko elämän, ja varsinkin hirvikauden alkaminen oli aina hänen syksynsä kohokohta. Vaikka pappa kaatoi reilusti toista sataa hirveä, muistan hänen joskus tunnustaneen, että ”ampuminen on toissijaista, tärkeintä on kun pääsee koiran kanssa metsään”. Pappa oli myös innokas hiihtäjä setänsä, työläisolympialaisten kultamitalisivakoija Heikki Norojärven suksenuraa seuraten, ja hän voittikin useita kunta- ja piiritason mestaruuksia. Harrastukset yhdistyivät hirvenhiihdon muodossa, jossa lajissa pappa ylti SM-hopeallekin.

Yhteisiä papalle ja runon puhujalle ovat myös puhdetyöt: Kontteja ja virsuja tiedän hänen tehneen, ja vaikka runoista en olekaan varma, oli pappa taitava tarinan iskijä. Hänellä oli aina takataskussa jokin kasku, ja jokaisesta lapsenlapsesta oli oma vakiojuttunsa, joka kerrottiin kun uusia kuulijoita oli läsnä. Lopulta kuitenkin veistely oli hänen lajinsa, minkä seuraamuksena syntyi suuri määrä erilaisia veistoksia suomalaisista metsäneläimistä. Saipa hän niitä esille ihan näyttelyssäkin.

Myös työuransa pappa teki metsän parissa. Käytyään Nikkarilan metsäkoulun Pieksämäellä hän päätyi töihin Metsähallitukselle liki viideksikymmeneksi vuodeksi. Metsätyönjohtajana toiminut pappa jatkoi tässäkin suvun perintöä – hän oli ainakin kuudetta sukupolvea, joka on palvellut enemmän tai vähemmän vastaavissa tehtävissä.

Elämänsä aikana pappa toimi useissa luottamustehtävissä. Vilppulan kunnanvaltuustossa hän edusti sosiaalidemokraatteja vuosina 1975–92. Sinä aikana hän kuului kunnanhallitukseen (1975–80) ja toimi sekä valtuuston puheenjohtajana (1981–88) että ensimmäisenä varapuheenjohtajana (1989–92). Lopulta hän jättäytyi tehtävistään pois antaakseen tilaa nuoremmilleen.

Pappa meni naimisiin vuonna 1959. Avioliitto Airi-mummuni (o. s. Salminen) kanssa kesti yli kuusikymmentä vuotta, ennen kuin pappa jäi leskeksi keväällä 2020. Heillä oli kaksi lasta, jotka syntyivät vuosina 1959 ja 1963. Näiden lisäksi pappaa jäävät kaipaamaan neljä lastenlasta ja viisi lastenlasten lasta.

Rakkain paikka papalle oli Kinturi, hänen pienen järven keskellä pienessä saaressa sijainnut mökkinsä. Pappa itse tosin käytti mieluummin sanaa erämaakämppä. Sinne ei kaivattu moderneja mukavuuksia. Mahdollisimman luonnonmukainen puusto ympärillä ja korkeintaan takkatulesta lähtevä lämpö riittivät, kun hän tarkkaili jokakesäisiä vieraita, joutsenia ja kuikkaa, jopa silloin tällöin uimareissulle ryhtynyttä hirveä tai karhua.

Tuosta saaresta pappa oli palaamassa viimeistä kertaa, kun hän veneen maihin vedettyään tyypertyi rakkaan mökkijärvensä rantaan. Siihen pappa kuoli juhannuksen jälkeisenä maanantaina, 26.6.2023. Hän olisi täyttänyt heinäkuun lopussa 89 vuotta.

Mikael Luova, FM

Hamina

Pappa: kirjalliset muistosanat

I

Siitä on kesää vaille kaksikymmentä vuotta, kun luin ensimmäistä kertaa Juha Seppälän Super Marketin (1991). Kirjastosta lainaamani lyhytproosakokoelma teki suuren vaikutuksen nuoreen kirjallisuudenopiskelijaan tietysti anarkistisuudellaan, räävittömyydellään, törkeydellään, tylyydellään ja iskevyydellään. Silti se teksti, joka jätti pysyvimmän jäljen, on kaikkea muuta. Teoksen päättää "Kuolema"-niminen osasto, johon sisältyy vain yksi, samanniminen ja noin satasanainen teksti.

"Kuolema" kuvaa toteavaan sävyyn muta yhtä aikaa herkänkauniisti vanhan miehen, tekstin minän isoisän, kuoleman. Tämä kohtaa loppunsa aurinkoisena maaliskuun iltapäivänä pihamaallaan, klapinnoutomatkalla karvalakki päässään. Varpuset lentelevät, lapsi itkee jossain, postiauto ajaa reittiään. Seppälän piirtämä kuva on seesteinen, lohdullinen. Se on jyrkässä kontrastissa kaikkeen aiempaan, mitä lukija on saanut eteensä Super Marketissa.

Seppälä palaa samaan aiheeseen toisaallakin, mutta omasta kirjahyllystäni en löytänyt sitä tekstiä. Koska aihe on toistunut kirjoittajan tuotannossa, muistikuvieni mukaan vieläpä hyvin yhtenevällä tavalla, se on tuntunut minusta erityisen painokkaalta, kenties omakohtaiselta. 

Minulle se ainakin on tuntunut omakohtaiselta. Super Marketin päätöstekstiä lukiessani olen aina kuvitellut tapahtumien ympäristöksi oman mummulani Koillis-Pirkanmaalla, ymmärtääkseni ei kovinkaan kaukana Seppälän suvun juurilta. Kuva ei sinänsä ole todenmukainen: ei minun pappani olisi hakenut polttopuita ulkoa vaan kellarista, ei postia niillä seuduin jakanut auto ainakaan silloin kaksikymmentä vuotta sitten... Mutta tällaiset ovat sivuseikkoja. Saattoihan pappa kulkea erämaakämpällään, pienen järven pienessä saaressa, jossa halot todella haettiin ulkokautta saunamökin takaa.

Tällaisilla asioilla ei kuitenkaan ole väliä. Oleellista Seppälän kuvauksessa on itse kuolema. Vanha mies kaatuu omilla tiluksillaan, työn ääressä, saappaat jalassa (tästä teksti ei tosin mainitse, mutta mieleni on aina kääntänyt päässä olevan karvalakin saappaiksi jaloissa) ja luonnon ympäröimänä. "Ei kuolema niin merkillinen asia ole."

II

Pappa kuoli kolmisen viikkoa sitten, juhannusta seuraavana maanantaina. Leskeksi muutama vuosi sitten jäänyt ja viime syksynä koiransakin menettänyt vanha mies oli palaamassa rakkaasta saarestaan, joka oli ollut hänen henkireikänsä kuudenkymmenen vuoden ajan, ja tuupertunut rantamutaan. Saappaat jalassa. Karvahattua ei varmasti päässä ollut mutta vihreä metsästäjän lierihattunsa kenties. Varpusista en tiedä. Mutta nämä ovatkin sivuseikkoja. Oleellista on, että viimeisenä tekonaan hän on saanut vetää soutuveneen maihin hiljaiseen järvenrantaan niin kuin tuhannet kerrat aiemminkin, siihen rantaruovikon ja hyttysparven ja koivunkahinan keskellä. "Siihen kuolema jostain ilmestyi, otti isoisää kädestä kiinni ja vei mennessään."

III

Jo ennen Super Marketia oli toinen teksti leimautunut ikiajoiksi mielessäni pappaan.

Pappa oli – näin jälkikäteen ajateltuna ihanan myötäelävällä tavalla – ottanut tavakseen hakea minut sadan kilometrin päästä opiskelukaupungistani kotipuoleen viikonlopuksi. Eräänä perjantaina ojensin hänelle vastikään nettidivarista ostamani kirjan. Yleensä en tämmöistä olisi tehnyt, ei pappa ollut kirjamiehiä. Päätalot oli kyllä luettuna ja jonkin verran paikallishistoriaa ja metsästyskirjallisuutta kotihyllyssä, mutta emme me koskaan siitä puhuneet.

Kuitenkin sillä kertaa tunsin tarvetta jakaa lukukokemustani. Einari Vuorelan Runot-valikoiman (ja alun perin hänen esikoiskokoelmansa, vuoden 1919 Huilunsoittajan) aloitusruno oli synnyttänyt välittömästi mielleyhtymän pappaani. Pappa oli koko ikänsä, melkein yhdeksänkymmentä vuotta, metsien mies. Takana oli pitkä ura Metsähallituksella, hän oli aktiivinen hirvestäjä joka myönsi että ampumista tärkeämpää oli saada olla koiran kanssa metsässä, ollut metsätöissä ja uitoillakin jo lapsena. Ja sitten oli se kämppä, koruton ja jonkun mielestäni ehkä karukin, mahdollisimman luonnonmukaisena pidetty lämpäre juuri ja juuri pinnan ylle nousevaa maata ja saunamökki, myöhemmin tupakin, sen keskellä. Siellä täällä löydettyjä luonnonerikoisuuksia ja majavankalloja ja puhdetöinä tehtyjä puuveistoksia.

Pappa luki Vuorelan "Metsässä"-runon, ei ääneen mutta kaikessa rauhassa ja keskittyen. "Täällä kuljen mailla ja samoan soilla, / usein metsihin eksyn yöksi, / teen kontteja, virsuja, vispilöitä / ja runoa puhdetyöksi." En tiedä, veistelikö pappani ikinä ainuttakaan runoa, mutta kun tarinaniskentä alkoi, se oli ainakin hyvin lähellä runoutta. Kun pappa oli lukenut Vuorelan tekstin, hän ojensi kirjan takaisin minulle, hiljaisena ja pohtivan oloisena. Koin, että olin tunnistanut yhteyden oikein. Silloin mietin ohimennen mielessäni, että tässä on runo luettavaksi papan hautajaisissa, sitten joskus.

Pappa haudataan ylihuomenna. En aio lukea Vuorelaa tilaisuudessa. Me olemme jo lukeneet sen yhdessä.

Luettua: kesäkuu 2023

Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 2/1973. Mänttä 1973: Mäntän kirjapaino. Suom. Pirkko Hynninen.

Vuodesta 1956 asti ilmestynyttä Alfred Hitchcock's Mystery Magazine -lukemistolehteä yritettiin tuoda Suomeen muutamaankin kertaa. Pitkäaikaisin kokeilu taisi olla vuosina 1973–74 ilmestynyt Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia, jota ilmestyi 11 numeron verran. Kustantaja oli Mäntän kirjapaino ja päätoimittaja Pirkko Hynninen. Yleensä AHJK:n numerot noudattelivat jotain aiemmin ilmestynyttä emolehden numeroa korkeintaan pienin muutoksin. Esimerkiksi englanninkielisen lehden avauksena toiminut pitkänovelli (novelette) siirtyi suomennoksen päätökseksi.

Lehden toinen numero on kummallisen takapainoinen. Alkupuoli on yhtä mitättömyyttä toisensa jälkeen, mutta lopussa alkaa olla kehitellympiäkin ideoita ja taitavampia kirjoittajia. Varsinkin näin viidenkymmenen vuoden jälkeen lukijan olisi helppo hylätä lehti kokonaan luettuaan muutaman ensimmäisen kertomuksen. Ne ovat kaavamaisia loppukäänteeseen perustuvia, usein humoristisia harjoitteita. En ole amerikkalaisen rikoskirjallisuuden tuntija ollenkaan, mutten usko, että monestakaan on kuultu AHMM:n jälkeen.

Loppupuolella meno sen sijaan, kuten sanottua, ryhdistäytyy. Merkkiteoksia ei kannata odottaa, mutta pieniä pilkahduksia kuitenkin. Dan J. Marlowen tiivis kertomus, jossa pikkurikollinen tappelee tiensä rikollispomon pihalta tämän yläkerransviittiin on näppärä, ja Jack Leavittin rakenteeltaan mielenkiintoinen ja rikoksentekijän näkökulmasta kerrottu murhajuttu kompastuu vasta lopun typerään twistiin.

Paras on jätetty viimeiseksi. George C. Chesbron Mongo the Magnificent -romaaneja ei ole suomennettu ainoatakaan mutta lyhyempiä kertomuksia sentään pari. Niistä varhaisempi eli Korkealla oleva nuora, toinen Mongo-juttu ylipäätään, on tässä lehdessä. Entinen "sirkuskääpiö" (sic), nykyinen kriminologian tohtori ja yksityisetsivä Mongo on loistava hahmo, ja kertomuksen sirkusmiljöö muutenkin kiehtova. Valitettavasti tarinan jännite herpaantuu loppua kohden, mutta kaiken kaikkiaan se on ehdottomasti lehden parhaiten kirjoitettu ja omaperäisin kertomus.

Jouni Avelin: Varokaa lentävää päätä! Kulttuurivihkojen kolumneja 2009–2018. Helsinki 2018: Kulttuurivihkot.

Varokaa lentävää päätä! kokoaa Kulttuurivihkojen pitkäaikaisen kolumnistin, Jouni Avelinin tekstejä vuosilta 2009–2018. Yhteensä niitä kertyy viitisenkymmentä. Aiheet liikkuvat yleisesti ottaen kulttuurikysymyksissä, usein elokuvan ja kirjallisuuden ympärillä. Usein lähtökohta on jokin ajankohtainen uutinen, artikkeli, julkinen möläytys, josta Avelin sitten kuroo kasaan suurempaa pohdiskelua. Erityisesti Matti Apunen tuntuu olleen antoisen aiheiden lähde.

Avelinin tyyli on sarkastinen ja hänen huumorinsa kuivaa, eikä hän kunnon kolumnistin tavoin pidä pohdiskeluaan persoonattoman yleisellä tasolla. Lisäksi Avelin on taitava sanankäyttäjä, joka parhaimmillaan rakentelee pitkiä ja monipolvisia semanttisia ketjuja. Parista tekstistä voi uumoilla, että kirjoittajalla on tullut niitä tehdessään kiire tai aie ei muuten vain ole lähtenyt aivan korkeimpaan lentoonsa, mutta sellaiset ovat harvassa.

Hän edustaa perinteisen laatukirjoittajien koulukuntaa, jossa ajattelu ja sanomisen tapa ovat hiottua ja arvoja itsessään. Tiiviitten kolumnien lisäksi kokoelmassa on pari hieman pidempääkin esseemäistä tekstiä, joista etenkin Henry David Thoreauta käsittelevä on nautittavaa luettavaa.

Kari Glödstaf: Harold Lloydin elämä ja elokuvat. Turku 2022: Kustantamo Helmivyö.

Otinpa viimein hommakseni lukea alusta loppuun viime vuonna ilmestyneen, Kari Glödstafin kirjoittaman Harold Lloydin elämä ja elokuvat -teoksen. Tähän mennessä olin sitä selaillut taajaan ja lueskellut, mitä kulloinkin katsomastani elokuvasta oli sanottu. Kirja kieltämättä kannustaakin sellaiseen lukutapaan. Se jakautuu kahteen osaan: ensin on tiivis, noin 40-sivuinen Harold Lloydin uran läpikäynti, jota seuraa ihailtavan tarkka, kommentoitu filmografia. Kokonaisuus on kuitenkin enemmän kuin osiensa summa.

Harold Lloyd oli elokuvan mykkäkauden "kolmas suuri koomikko", joka muistetaan yleensä mainita Chaplinin ja Keatonin jälkeen. Jos ajatellaan ihan puhtaasti heidän koomikkouttaan, Lloyd saattoi jopa olla paras. Kuitenkin hänen tuotantonsa on valitettavan unohtunutta, vaikka olen kyllä törmännyt moneenkin eläkeikäiseen ukkoon, jotka ovat kysyneet nimenomaan Lloydista, kun olen maininnut tykästyksestäni mykkäelokuvaan. Glödstafin kirjan antoisin puoli onkin tämän unohduksen pölykerroksen tuulettamisessa.

Lloydin filmografia on pikkutarkkaa työtä ja kattavuudessaan jo kunnioitusta herättävä teko. Sitä täydentävät kommentit, juonireferaatit ja arviot ovat toinen mokoma. Glödstaf selostaa ja kuvaa monta minullekin aiemmin tuntematonta Lloydin lyhytelokuvaa (YouTube on ollut ahkerassa käytössäni viime aikoina) ja pitkien elokuvien laajat kritiikit ovat tehneet sen mitä tällainen kirjallisuus parhaimmillaan saa aikaan: herättäneet innon katsoa käsitellyt elokuvat uudestaan. Tekstit eivät kuitenkaan ole "vain" arvosteluja, vaan niissä kulkee koko ajan punaisena lankana Lloydin uran kehitys ja siihen liittyvät sivupolut. Tätä ei silmäilevä ja valikoiva lukija saa kokea.

Ainoa huomautus: Voi mikä keskiviikko (1947) on todellisuudessa huikea postmoderni delirium-unen kuvaus. Tämän Glödstaf unohtaa teoksessaan mainita.

Magdalena Hai: Kuolleiden kirja. Paluu Uhriniituntakaiseen. Hämeenlinna 2020: Karisto. 199 s.

Kuopuksen kanssa iltasatukirjana luettu Magdalena Hain Kuolleiden kirja jatkaa Haisevan käden jalanjäljissä (kädenjäljissä?). Jälleen ollaan Suomen syrjäkylillä, Uhriniituntakaisen kylässä, ja tarjolla on toistakymmentä kauhukertomusta. Mukana on niin klassista kauhukuvastoa aaveineen, urbaanilegendoineen ja kevyine roiske-efekteineen. Samoin Hain taitavaa genren ja nuortenkirjallisuuden teemojen yhdistelyä.

Erona edeltäjäänsä Kuolleiden kirjassa on enemmän huumoria. Olihan sitä Haisevassa kädessäkin, mutta nyt lähes joka kertomus lähestyy EC-sarjakuvien tyyliä, mikä ei tietysti ole itsessään huono asia, varsinkaan kirjan kohdeyleisölle, mutta itseäni se hieman harmitti lukiessa. Poissa nimittäin ovat sellaiset puhtaat tunnelmatarinat, jotka ovat mielestäni Haisevan käden parhaimmistoa. Nyt tuntuu liian usein kuin lukisi R. L. Stineä, joka on oppinut kirjoittamaan. Kuolleiden kirjan huiput minulle ovat – ei mitenkään yllättäen – ehkä eniten perinteistä kummitustarinaa muistuttavat "Pitkät jalat" ja "Viimeinen bussi", joissa humoristisuus ei vie tehoja vahvalta tunnelmalta, sekä "Äitini vihasi voikukkia", joka lähentelee kauhun sijasta uuskummaa.

Record Collector Presents Jethro Tull. London 2023: Diamond Publishing.

Record Collector -lehden "bookazine"-sarjan tuorein numero keskittyy Jethro Tulliin. Vaikkei Johnny Sharpin toimittama lehti tarjoakaan mitään erityisen uutta, se on miellyttävä katsaus ja muistinvirkistys tällaiselle paatuneellekin fanille.

Kahden uuden – ja melko yhdentekevän – Ian Andersonin haastattelun väliin on ahdettu monenlaista. Kokonaisuuden rungon muodostaa sarja miniesseitä kustakin yhtyeen 23 studioalbumista. Parhaimmillaan ne todellakin ovat pohtivia ja uusia näkökulmia avaavia esseitä, kehnoimmillaan kappale kappaleelta läpijuoksevia arvosteluja. Näiden oheen on sitten ripoteltu juttuja bändin muusta tuotannosta, keräilijöistä, julkkisfaneista ja niin edelleen. Sävy on luonnollisesti myötäsukainen, vaikka välillä jokin kriittisempikin sana annetaan (Catfish Rising saa kohtuuttomat haukut). Itseäni eniten miellytti Martin Webbin katsaus Tull-harvinaisuuksiin, joka on reilusti päivitetty versio takavuosina Record Collectorissa ilmestyneestä artikkelista.

Yashar Kemal: Tuhannen härän vuori (Binboğalar efsanesi, 1971). Helsinki 1977: Tammi. Suom. Eva Siikarla. Keltainen kirjasto 133.

Yleensä kun luen kaunokirjallisuutta, luen joko huonoa sellaista tai sitten kanonisoituja klassikoita. Joka tapauksessa lukutapa on silloin analyyttinen. Harvoin enää uppoan kirjallisuuden maailmaan. Siksi päätin nyt tietoisesti lukea Hyvää Kaunokirjallisuutta, ihan vain itsensä takia. Keltainen kirjasto on yleensä laadun varma tae, vaikka omanlaisensa kaanon se on sekin. Turkkilaisen Yashar Kemalin romaani Tuhannen härän vuori on komea, kansanlaulumainen tarina paimentolaisheimosta, joka tasavaltalaistuneessa Turkissa on enää häviämään uhattu anomalia. Suomennos ja sen myötä lukukokemus kärsii siitä, että käännös on tehty englannin kielen kautta; harmillisen usein englanti paistaa läpi.