Katsottua: helmikuu 2023

George A. Romero: Elävien kuolleiden yö. Dawn of the Dead. Elävien kuolleiden päivä

Modernin zombielokuvan ja "zombiapokalypsin" lähtökohtana pidetään yleensä George A. Romeron Elävien kuolleiden yötä (Night of the Living Dead, 1968), vaikka koko elokuvassa ei kertaakaan mainita zombeja. Perinteisestihän ne on mielletty magian avulla elävöitettyjä epäkuolleita – Romeron elokuvan kävelevät ruumiit sen sijaan ovat ghūleja. Ne kuitenkin vakiintuivat uudeksi zombien perustyypiksi.

Elävien kuolleiden yö on edelleen tehokas elokuva, vaikkei se enää olekaan erityisen edustava genrensä edustaja. Joukko ihmisiä sulkeutuu samaan taloon turvaan, kun vainajat ovat äkillisesti lähteneet liikkeelle ihmislihan toivossa. Elokuva on hieno esimerkki siitä, miten pienen budjetin rajoitteet kääntyvät osaavissa käsissä voimavaraksi. Vinksahtaneet kuvat, vääristynyt perspektiivi ja mustavalkokuvaus, tapahtumia selostava radioääni ja amatöörinäyttelijöiden karheus saavat yhdessä aikaan vahvan tunnelman.

Romero palasi aiheen äärelle kymmenen vuotta myöhemmin Dawn of the Deadillään (1978). Se on jatko-osa hyvin löyhästi, ikään kuin samaan universumiin liittyvä kertomus, jossa ei kuitenkaan ole yhtään samaa hahmoa kuin edeltäjässään. Tyylillisestikin aamunkoitto on hyvin toisenlainen kuin yö: värikäs, verinen, iso, humoristinenkin. Romero ja varsinkin efekteistä vastaava Tom Savini luovat kunnon hurmelättäjäiset, kun pieni joukko ihmisiä linnoittautuu ostoskeskukseen piiloon zombilaumoja. Samalla saadaan aikaan maineikasta mutta ei–kovin–hienovaraista kulutuskritiikkiä. Dawnia pidetään yleensä sarjan parhaana, ja siitä on helppo olla samaa mieltä, vaikka ykkönen tavallaan otteleekin omassa luokassaan. Etenkin nyt katsomassani pitkässä versiossa on paljon syvyyttä.

Elävien kuolleiden päivä (Day of the Dead, 1985) päättää alkuperäisen trilogian. Se on selvästi vähäisin osa sarjasta muttei lainkaan niin kehno kuin maineensa antaisi ymmärtää. Fokuksessa on maanalainen armeijan tutkimuslaitos ja sen vähenevä miehitys. Heidän kauttaan Romero pyrkii kuvaamaan sortuvaa sivilisaatiota, jossa ihmiset eivät kykene kohtaamaan toisiaan. Inhimillisimmäksi nousee oppimisen merkkejä osoittava zombi. Tietysti mukana on myös paljon verenroisketta ja sisäelimiä. Suurin ongelma elokuvassa liiittyy sen puolivillaisiin näyttelijäsuorituksiin. Karjuvat, silmiä pyörittelevät ja ylielehtivät, pikkulasten tasolle valahtaneet hahmot kyllä kuvaavat hyvin epätoivoisen tilanteen vaikutusta ihmispsyykeen, mutta elokuvakerronnalle sellainen ei tee pidemmän päälle hyvää.

George A. Romero: Kuolleiden valtakunta. Survival of the Dead

George A. Romero palasi zombiensa pariin kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen Kuolleiden valtakunnalla (Land of the Dead, 2005). Yleisempi zombiapokalypsibuumi antoi vanhallekin tekijälle viimein mahdollisuuden jatkaa aloittamaansa lajityyppiä. Kuolleiden valtakunta jatkaa kuitenkin hyvin luontevasti siitä, mihin Elävien kuolleiden päivä jäi. Yhteiskunta ei sittenkään luhistunut, vaan ihmiskunta yrittää säilyttää vanhoja mallejaan zombienkin keskellä. Rikkaat ja kauniit elävät suljetussa yhteisössään yleellistä elämää, ja alemmat luokat taistelevat hengestään kävelevien kalmojen kanssa. Zombit osoittavat alkeellista kykyä ajatella ja oppia, ja ne jopa alkavat järjestäytyä. Zombeista onkin tullut lähes sympaattisia hahmoja, jotka ovat nopeampien sekä paremmin aseistettujen elävien armoilla. Tuloksena on monen tason vallankumouksellista toimintaa. Yhteiskuntakritiikki, veriset tehosteet ja huumori sitovat Valtakunnan edeltäjiensä jatkumoon, vaikka elokuva ei tietenkään tunnu yhtä omaperäiseltä kuin ne.

Seuraavaksi Romero palasi aiheeseen found footage -tyyppisellä Diary of the Deadillä (2007), mutta sitä minulla ei ole. Hänen vimeiseksi ohjaustyökseen jäi myös sarjan päättävä Survival of the Dead (2009). Ihmiskunta tuntuu jo tottuneen jatkuvaan hätätilaan ja yrittää luovia miten parhaaksi näkee; zombit eivät ole enää juurikaan fiksuuntuneet. Joukko kansalliskaartilaisia pyrkii turvaan saarelle, jolla elää pieni irlantilaisyhteisö. Tarina noudattelee oikeastaan enemmän tai vähemmän perinteistä länkkärin kaavaa: kaksi sukua ovat sotajalalla keskenään ja tulokkaat osuvat siihen väliin. Elokuva on iäkkään ohjaajan hyvästijättö, laiska ja harmiton. Se on teknisesti hyvää perustasoa, mutta käsikirjoitus on yllätyksetön ja tempo laahaa. Ei se kuitenkaan mitenkään huono ole, kaukana vain tekijänsä loiston hetkistä. Gorea kyllä riittää, samoin vinoa huumoria (joka paikoin valahtaa ihan slapstickiksi), joten katsoja on riittävän tyytyväinen vielä tähän viimeiseen yhteiseen hetkeen vanhan mestarin maailmankaikkeudessa.

Jeff Broadstreet: Night of the Living Dead 3D. Zack Snyder: Kuolleide aamunkoitto. Stev Miner: Day of the Dead

Elävien kuolleiden yön tekijänoikeudet pääsivät raukeamaan sopimusteknisen seikan vuoksi, mikä on saanut myöhemmät elokuvantekijät hyödyntämään myyvää nimeä. Elokuva on filmattu uudestaan moneen kertaan. Nyt katseluvuoron sai vuoden 2006 Night of the Living Dead 3D. Jeff Broadstreetin ohjaaman version valttina on sen kolmiulotteisuus; dvd-paketissakin tuli mukana parit lasit. Valitettavasti efekti ei ainakaan minulle toiminut lainkaan, joten sain tyytyä kahteen ulottuvuuteen. Se sitten tekikin selväksi, miten kehnosta elokuvasta on kyse. Alkuperäisestä muistuttaa lähinnä miljöö ja zombit; yhteen sattuneiden epätoivoisten seurue on vaihtunut ironisiin pilvenpössyttelijöihin. Muutenkin kaikesta tulee mieleen lähinnä 90-luvun kaapelikanavien kauhusarjat tai keskitason pehmoporno.

Zack Snyderin Kuolleiden aamunkoitto (Dawn of the Dead, 2004) on paljon viriilimpi tapaus. Varsinkin aloitusjakso on iskevä. Asiaan mennään heti, verta pulppuaa jo viiden minuutin kohdalla litratolkulla ja silmäniskuja katsojille jaetaan auliisti. Romeromaisen apokalypsin tuntu on välitön ja erittäin tehokas. Zombit tosin juoksevat, mikä muuttaa uhan luonteen aivan toisenlaiseksi, mutta on makuasia, kumpaa suosii. Minusta hitaasti vellovat laumat, jotka jättävät alleen kaikesta kömpelyydestään huolimatta, ovat kauhistuttavampia kuin rivakat ja raivokkaat saalistajat, joille voi hävitä reilusti. Muuten elokuva noudattelee esikuvansa perusajatuksia: joukko selviytyjiä pakenee zombeja ostoskeskukseen. Tyyliteltyä splatteriakin on ihan mukavasti, mutta huumorittomuus hieman vaivaa. Tämä tosin onkin selvemmin kauhuelokuva kuin alkuperäinen oli.

Day of the Dead kääntyi uusioversioksi 2008 ohjaajana kauhun yleismies Steve Miner. Hänen ja käsikirjoittaja Jeffrey Reddickin käsissä tarina on muuttunut tavanomaiseksi teinihorroriksi. Yhteys Romeron elokuvaan jää nimen lisäksi visvan ja kurkkusalaatin yhdistelemään. Armeija sulkee pikkukaupungin muka harjoitusmielessä, mutta saarron sisäpuolen väki alkaa kupsahdella ärhäkkään flunssaan. Kun kaupungillinen väkeä muuttuu sätkiviksi zombeiksi, tulos voisi olla komeaa elokuvaa. Valitettavasti yritys jää perusturvalliseksi ja jopa tahattoman koomiseksi, kun nopeutetuissa kuvissa pitsanaamat köpöttelevät kuin mädäntyneet Keystone Kopsit. Ällöefekteissä on sentään muutama oivallus.

Shinohara Tetsuo: Schoolday of the Dead

Shinohara Tetsuon Schoolday of the Dead (Shisha no Gakuensai, 2000) ei tietenkään liity enää mitenkään Romeron zombielokuviin, mutta kun sen nimi niin viittaa niihin, olkoon se vielä jonkinlainen bonuslopetus sarjallemme.

Koulun näytelmäryhmä aikoo esittää tragedian, jonka kirjoitti äskettäin itsemurhan tehnyt oppilas. Näytelmä kertoo kahdesta koulun opettajasta, joiden murheellinen romanssi tapahtui liki sata vuotta aiemmin. Ja sitten joku alkaa harventaa oppilaiden rivejä. Kauhuelokuvaksi Shisha no Gakuensai on kovin verkkainen, arkinen ja kerronnaltaan löysä. Silti ihan "vain" jännäriksikään sitä ei tee mieli sanoa. Yhtenä hetkenä odottaa teinislasheriä, seuraavassa jotain yliluonnollista, kunnes huipennus onkin kuin Christieltä lainattu.

Ylipäänsä kaikessa tuntuu outoa tunne, ettei mikään ole ihan kohdallaan. Ruuvi ei aivan mene jengoilleen. Japanilaiset näyttelijät kristillisen koulun miljöössä; heidän keskellään länsimainen, pitkätukkainen ja kammottaviin väriyhdistelmiin pukeutuva kaapin kokoinen vaihto-oppilas; kevyt-Columbo tutkimassa kuolemia; pääsy koulun tietokoneilta Matrixiin, jossa Windows vaihtuu kuviin muumioituneista vainajista, mustahuppuiset klaanilaiset huutokauppaamassa raamatunjakeita... Olisi helppo sanoa, että kuulostaa ihan japanilaiselta, mutta se ei selitä kaikkea. Yleensä tämmöisiä seikkoja ja niiden omituisuutta korostettaisiin – nyt vaikutelma on kuin tekijät olisivat tekemässä länsimaista elokuvaa ymmärtämättä aivan, mitä kaikki nämä elementit tarkoittavat.

Katsottua: tammikuu 2023

Martin Zandvliet: Under sandet. Rick Rosenthal: Bad Boys

Tanskalainen Under sandet (2015; ohj. Martin Zandvliet) on erilainen sotaelokuva. Se kertoo saksalaissotilaiden joukosta, joka toisen maailmansodan päätyttyä kuljetetaan Tanskaan raivaamaan maan länsirannikkoa miinoista. Elokuva seuraa vähäeleisen sotilaiden, nuorten poikien, koulutusta, rantahiekassa varovasti ryömimistä, löydettyjen miinojen esiin kaivamista ja pikkutarkkaa purkamista. Olosuhteet ovat sodan hävinneille tietysti kehnot, paikallisilta ei sääliä saa, ei ruokaakaan. Jos raivaajalta sattuukin silpoutumaan raajat työssä, se on vain yksi sakemanni vähemmän. Kaikki myötätunnon pilkahdukset ovat hetkellisiä ja sammuvat helposti. Under sandet on yhtäaikaa inhimillinen ja brutaalin raadollinen kuvaus siitä, mitä ihmiselle tekee nähdä muut vihollisina tai itse olla se vihollinen; mitä siis sota tekee ihmiselle. Aihe on kulunut mutta valitettavan ikuinen. Tanskan alava rannikkomaisema ja elokuvan jatkuva ilta-aurinko ovat vaikuttavat kehykset yritykselle saada katsoja asettumaan viholliskuvien yläpuolelle.

Bad Boys (1983; ohj. Rick Rosenthal) on erilainen vankilaelokuva. Sen vankila on "youth detention center", nuorisovankila. Sinne lähetetään Sean Pennin esittämä nulkki, jonka ryöstöyritys on päättynyt lapsen yli ajamiseen. Lopulta myös kuolleen lapsen veli, aloitteleva huumekauppias, saapuu samaan paikkaan. Bad Boysissa on oikeastaan mukana monet genren klišeet, mutta koska hahmot ovat niin nuoria, pahimmillaan ihan lapsia, tarina saa kärpästenherramaisen sävyn – vankila maailmana pienoiskoossa pätee tässäkin tapauksessa. Elokuvallisesti se on perussujuva aikansa jenkkileffa, jossa on muutamia hienoja oivalluksia. Alkupuoli, ennen kahden nuorisorikollisen välienselvittelyä, on paljon dynaamisempi, mutta loppukohtauksessa on raakaa energiaa.

Peter Weir: Todistaja. The Plumber

Australialainen Peer Weir on melkein aina tasapainotellut taiteellisesti korkeatasoisen mutta nautittavan vaivattoman elokuvan kapealla aidalla. Todistaja (Witness, 1985) oli hänen ensimmäinen amerikkalaistuotantonsa. Siinä Harrison Fordin esittämä poliisi tutkii murhaa, jonka ainoa silminnäkijä on pieni amissipoika, ja päätyy itse pakosalle amissien pariin. Vaikka tarina ja amissimiljöö ovat itsessäänkin kiehtovia, on elokuvan varsinainen viehätys ja lumo pienissä yksityiskohdissa, olivat ne sitten kuvasommittelussa, nopeasti ohi kulkevissa sivuhahmoissa tai tavassa jolla kuva ja Maurice Jarren maalaileva musiikki yhdistyvät. Miellyttävää on sekin, ettei amissikulttuuria arvoteta, vaikka se esitetäänkin anomaliana ja jonain ihmeteltävänä; lopulta se kuitenkin on itsenään kunnioitettava kulttuuri, ei parempi tai huonompi kuin se missä tehdään ja katsellaan elokuvia. Kaiken tämän ytimessä on kuitenkin romanttinen juonne kahden eri kulttuurista lähtöisin olevan ihmisen välillä.

The Plumber (1979) puolestaan on hyvin toisenlainen elukka. Se on australialainen tv-elokuva tutkijanaisesta, joka saa vieraakseen putkimieheksi esittäytyvän ja kummallisesti käyttäytyvän hyypiön. Samalla hänen miehensä käy omaa taisteluaan päästä huippuvirkaan. Antropologinen kuvasto ja äänimaailma saavat aikaan erikoisia assosiaatioita. Elokuva välttelee genremääritelmiä. Sekä nainen että katsoja ovat pitkään epätietoisia, mikä hänen vieraansa todella on – katsotaanko absurdia komediaa yhteiskuntaluokista vai kauhuelokuvaa vaanijasta. Tunnelmaa kiristetään kaikessa rauhassa koko elokuvan ajan mutta koko ajan ilmiselvimpiä keinoja kierrellen ja vältellen. Ehkäpä antoisinta olisi jonkinlainen psykoanalyyttinen tulkinta putkimiehestä triksteri-idinä ja pariskunnasta ristiriitaisena egona ja superegona. Joka tapauksessa The Plumber on omaperäinen ja vaikuttava teos.

Mark Steven Johnson: Daredevil. Rob Bowman: Elektra

Mark Steven Johnsonin ohjaama Daredevil (2003) on melkeinpä arkkityyppinen supersankaelokuva post Burtonin Batman. Se esittelee päähahmon taustatarinan (poika saa silmilleen radioaktiivista ainetta, joka vie hänen näkönsä mutta saa muut aistit yliluonnollisen tarkoiksi), asettelee peruspelimerkit näyttämölle (Kingpin pääpahiksena, romanttinen suhde Elektraan) ja jättää kaikki mahdollisuudet moninaisille jatko-osille. Mallia on otettu Burtonin synkästä viittasankarista jopa siinä määrin, ettei elokuvan Daredevil eroa Batmanista oikeastaan kuin puvun väritykseltä. Elokuva yrittää olla synkistelevä mutta juuri niin sarjakuvamaisella tapaa kuin onkin sopivaa. Tekoajankohdan estetiikka Evanescenceineen ja välkkyvalotoimintakohtauksineen on makuasia mutta toimii. Ben Affleck on yllättävän hyvä pääosassa, Jennifer Garner vierellä myös. Sen sijaan Colin Farrell kiukuttelevana ja kiemurtelevana Napakymppinä on lähinnä nolo. Daredevil on ihan riittävän hyvä, jotta voi ihmetellä, miksei se kasvanut sarjaksi...

...paitsi että syy on ilmiselvä: 2005 ilmestyi Rob Bowmanin ohjaama Elektra, puoliksi jatko-osa, puoliksi spin-off. Garner palaa nimirooliin henkiinherätettynä ja yliluonnollisin voimin varustautuneena palkkatappajana. Näin älyttömistä premisseistä voisi saada aikaan vaikka kuinka hulvattoman jutun, mutta elokuva päätyy skitsoidiksi sotkuksi, jossa on kaikkea porilaisen progebändin näköisistä superroistoista savusienipilviksi muuttuviin ninjoihin ja mörkötakaumiin. Sarjakuvamainen synkkäily on kuitenkin vaihtunut pelkkään tunkkaiseen totisuuteen, joka lähinnä vaivaannuttaa. Onpa mukana vielä ärsyttävä kersahahmokin. Valitettavasti tämmöinen sekoilu tarkoitti sarjan loppua ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan. Toisaalta tuloksena seurasi uusi, onnistunut yritys vuosikymmentä myöhemmin. Ja sittenkin: Minusta Elektra ei ole ollenkaan niin huono kuin maineensa on. Onhan se tyhmä mutta sympaattisen tyhmä, vähän niin kuin idioottiserkku, jota oli kiva kiusata kesämökillä siitä, kun se laski alleen, mutta jonka kanssa oli ihan kiva kuitenkin potkia palloa seuraavana päivänä.

Joel & Ethan Coen: Inside Llewyn Davis. Burn After Reading

Inside Llewyn Davis (2013) on kertomus New Yorkin folkskenestä 1960-luvulla. Se on aihe josta saisi minun puolestani tehdä enemmänkin elokuvia. Etenkin jos niissä on niin hyvät musiikit kuin Coenien elokuvassa. Sinänsä juoni on yksinkertainen: nimihahmo on elämänsä kanssa kamppaileva muusikko, jonka duon toinen osapuoli on kuollut mutta jonka ympärillä on monenmoisia erikoisia tyyppejä. Pohjana ovat tosielämän folkkarin, Dave Van Ronkin elämänvaiheet. Elokuvan viehätys onkin jossain aivan muualla kuin tarinankäänteissä. Tunnelma on läpi elokuvan vahva, surumielinen tavalla jota Coenit eivät ole suuremmin harrastaneet. Sitä tukee epookin ruskea värimaailma ja rauhassa soljuva kuva. Ohjaajille perinteisiä groteskeja hahmoja ei ole kuin ehkä John Goodmanin eturauhasongelmainen jazzäijä, mutta kaikki ovat pikkuisen vinksallaan, miellyttävän kotikutoisella tavalla. Inside Llewyn Davis on muutenkin hirvittävän lämmin ja pieni elokuva, semmoinen jota on kiva kantaa taskussa ja joka on aina silloin tällöin kiva ottaa esille ihailtavaksi.

Ihan toisenlaisessa rekisterissä remuaa viisi vuotta aiempi Burn After Reading (2008). Paljon isoja nimiä, ekstravaganttiutta, stressaantuneen neurootikon mieleen tuova kerronta, äkkiväärä hahmokatras (Coenit saavat typecast -vakionaamoistakin irti uskomattomia nyansseja, katsokaa vaikka Jeffrey DeMunnin plastiikkakirurgia!), tiukkaa dialogia, tarkkasilmäistä kulttuurikritiikkiä (kuka muu vetäisi vakoojajuoneen mukaan kuntosaliyrittäjiä?)... John Malkovichin ja Tilda Swintonin roolittaminen aviopariksi on omanlaistaan neroutta; samoin sekä George Clooneyn että Brad Pittin höynäroolit yhdessä ja samassa elokuvassa. Paikoin tarina menee menojaan, mutta koko homman viehätys piileekin yksittäisissä vahvoissa kohtauksissa, hahmoissa, vuoropuheluissa, hetkissä... Kässäri on hemmetin hyvä! Samoin Richard Jenkins. Ylipäänsä Burn After Reading on yhtä ilotulitusta, jonka parissa ei draaman kaaresta välitä kun antaa vain rytistä. Niin kuin vaikkapa sen jakson aikana, jolloin ei kukaan sano sanaakaan moneen minuuttiin; ei ihan Hitchcockia mutta DePalmaa ainakin.

Stephen Fung: Enter the Phoenix. Troy Duffylla: The Boondock Saints

Stephen Fungin esikoisohjaus, länsimaalaisittain Enter the Phoenix (Daai lo oi mei lai, 2000) väärinymmärrysten rikoskomedia. Triadijohtaja kuolee, ja jotta rauha säilyisi, hänen hylkäämänsä poika noudetaan jatkamaan isänsä työtä. Paikalle päätyykin tämän gangstereita ihaileva ystävä. Tarina on mutkikas mutta elokuva soljuu niin sulavasti eteenpäin, etteivät mutkat juuri haittaa. Mikä sen sijaan voi alkuun haitata, on elokuvan pintapuolinen homofobisuus – oikean pojan homoudesta väännetään monta tyhmää vitsiä. Toisaalta se on myös aivan keskeinen teema elokuvassa. Lopulta hän kuitenkin on elokuvan sympaattisin ja vähiten naurettava hahmo. Tarkoituksena on varmasti tarjota peili katsojien omille ennakkoluuloille, joskin suomalaisesta näkökulmasta tapa on kömpelö. Kuvallisesti ja kerronnallisesti Enter the Phoenixissa on paljon nuoren ohjaajan kokeilun- ja kikkailunhalua, mutta se ei häiritse, kun muutoin ote on varma. Lopputaistelussakin on meininkiä. Ja saadaanpa loppuun Jackie Chankin iskemään silmää.

Sen sijaan homma ei ihan ole hallussa Troy Duffylla. Hänen esikoisensa (ensimmäinen kahdesta) The Boondock Saints (1999) haluaisi kovasti olla Tarantinoa mutta ei ihan osaa. Yritystä kyllä on: tyyliteltyä väkivaltaa, tyyliteltyä kameratyötä, tyyliteltyjä hahmoja. Ylipäänsä kaikki yrittää olla tyylikästä, mutta kahdesta bostonilaisesta irkkuveljeksestä, jotka lähtevät putsaamaan kaupunkia roistoista, kuvaavassa tarinassa ei ole paljon kertomista Yleensä tällä tavalla syntyy joko roskaa tai kulttikamaa – The Boondock Saints on jälkimmäistä. Eikä se täysin vailla viehätystä olekaan. Käänteissä on sopivasti älyttömyyttä ja hahmoilla monta siteerattavaa repliikkiä. Varsinkin Willem Dafoen FBI-agentti on kaikessa överiydessään vahva. Myös David Della Roccon vimmaisesti ylinäytelty lurjus on riemastuttava.

Eli Roth: Hostel Part II. Scott Spiegel: Hostel III

Eli Rothin ensimmäinen Hostel oli pettymys, kun sen vihdoin katsoin. Odotin maineen perusteella jotain poikkeuksellista ja rankkaa. Sainkin vain poseerausta ja lunastamattomia lupauksia. Vaan entäpä jatko-osat?

Hostel Part II (2007) on edelleen Rothin ohjaama (ja Quentin Tarantinon tuottama) ja jatkaa siitä mihin ykkönen loppui. Edelleen jenkkinuoriso on reissaamassa Slovakiassa ja kansainvälinen kidutusfetisistinen herrakerho huutokauppaa ja kiduttaa heitä huvikseen. Erona edelliseen osaan elokuva seuraa teinien lisäksi myös kahta alan miestä, jotka valmistautuvat ensimmäiseen sessioonsa pippaloissa. Vaikkei toinenkaan Hostel ole maineensa arvoinen, on elokuvan itäeurooppalaisessa gotiikassa lumovoimaa; sadistinen neukkuromantiikka puhuttelee tosin 80-luvun suomilasta hyvin eri tavoin kuin oletettua jenkkikatselijaa. Toisaalta Rothin luoma mielikuva itäeurooppalaisista ei ole erityisen mairitteleva. Verellä läträämiseen päästään tällä kertaa ajoissa, mutta valitettavasti senkin määrä jää aika vähäiseksi. Kunnon sleazen henkeen ei ylletä. Castingista tulee kyllä pisteitä: Näyttelijöistä on mainittava suomalaissyntyinen Vera Jordanova sekä Heather Matarazzo, jonka rooli on kuin jatkoa vanhalle suosikilleni, Todd Solondzin klassikolle Tervetuloa nukketaloon. Onpa siellä Takashi Miikekin yhtenä kiduttajista.

Hostel III:een (2011) ohjaajaksi vaihtui Scott Spiegel ja paikaksi Slovakian sijaan Las Vegas. Ihmiskauppa kannattaa sielläkin. Tarina seuraa polttariseuruetta, joka päätyy Vegasin syrjäkujille ja yleisön eteen. Kaikesta itsetarkoituksellisen epäkorrektista dialogista ja ruumiita (niin eläviä kuin kuolleitakin) nuolevasta kamerasta ja kaikesta gore-ilottelusta huolimatta kolmoselokuva on edeltäjiään keveämpi ja hauskempi. Hostel III läheneekin lajityypiltään perinteisempää toimintajännäriä kauhun sijasta. Rothin elokuvat tuntuvat siltä kuin hän oikeasti haluaisi kuvastonsa olevan aitoa, mutta Spiegelillä on tyylissään paljon enemmän leikillisyyttä.

Mike Nichols: Miehuuskoe. Sydney Pollack: Ammutaanhan hevosiakin

Minulle Hollywoodin kulta-aikaa on lyhyt kausi Haysin ohjeiston jälkeen ja ennen Tappajahaita. Silloin taiteellinen kunnianhimo, viihdyttävyys, kokeilevuus olivat voimissaan pelkän talousajattelun ja turvallisuuden sijasta.

Mike Nicholsin Miehuuskoe (The Graduate, 1967) on niitä elokuvia joista on sanottu ja kirjoitettu paljon mutta aina lisää tuntuu riittävän, kun se aukeaa uusin tavoin aikojen muuttuessa. Tarina nuoresta miehestä, joka ei oikein tiedä mitä elämällään tekisi ja jonka vanhempi nainen viettelee, on aikoinaan ollut radikaali kertomus sukupolvien kuilusta. Sittemmin siitä on tullut niin nostalginen nuoruuden kuin tunkkaisen naisvihamielisyyden kuvaus – kuuluisa on Roger Ebertin mielenmuutos päähenkilö Benjaminin suhteen sankarista hyypiöksi. Minusta hän on pikemminkin autismin kirjolla. Itse pidän Miehuuskokeesta suunnattomasti yli puolivälin, sitten se menee jotenkin sijoiltaan, kun Benjamin ihastuukin rakastajattarensa tyttäreen. Parasta elokuvassa on, miltä se kuulostaa. Sekä Simonin & Garfunkelin musiikki että aivan loistava äänisuunnittelu antavat Miehuuskokeelle ainutlaatuisen ilmeen.

Sydney Pollackin ohjaama, Horace McCoyn mainioon romaaniin perustuva Ammutaanhan hevosiakin (They Shoot Horses, Don't They?, 1969) kertoo epätoivoisista ihmisistä epätoivoisessa tilanteessa. Yhdysvaltain suuren laman aikaan ihmiset olivat valmiita moneen saadakseen ruokaa saatikka tienestiä. Yksi erikoisimmista ajan ilmentymistä oli tanssimaratonit, joissa kuukausiakin kestäneissä kiduttajaisissa vain viimeinen pari lattialla palkittiin. Simppeli kehys antaa tilaisuuden monille ihmiskohtaloille, taustoille ja unelmille. Mistään voimaantumisesta tai ihmisyyden riemuvoitosta ei kuitenkaan ole kyse. Päinvastoin: elokuva antaa hyvin raadollisen kuvan ihmisluonnosta. Matka Nälkäpeliin ei ole kovin pitkä. Pollack ohjaa varmaotteisesti mutta yksi iso ongelma elokuvassa on: Draamallisten koukkujen vuoksi rytmitys on pitänyt tehdä niin, että kisan monotonisuus ei välity katsojalle. Hänen on vaikea vakuuttaa, että kilpailijat tanssivat viikkotolkulla, vaikka he alkavatkin muistuttaa eläviä vainajia parketilla. Sen sijaan väsymys ja tuska välittyvät kyllä.

Steven Spielberg: Vakoojien silta. Sam Mendes: Matkalla Perditioniin

Steven Spielbergin Vakoojien silta (2015) alkaa oikeussalidraama ja jatkuu vakoojatrillerinä. Lisäksi se on historiallista epookkia kylmän sodan ajan vainoharhaisesta Yhdysvalloista: haarmaat puvut, siistit kampaukset, Edward Hopper -miljöö ja kommunisteja joka puolella. Coenin veljesten yhdessä Matt Charmanin kanssa kirjoittamassa ja tositapaukseen perustuvassa elokuvassa amerikkalainen vakuutusjuristi joutuu puolustamaan näytösoikeudenkäynnissä neuvostovakoojaa. Semmoinenhan ei varsinaisesti verenhimoista ja punapelkoista jenkkiä miellytä. Asia mutkistuu, kun vakoojaa halutaan käyttää vaihtokaupan välineenä kiinni jäänyttä amerikkalaissotilasta vastaan. Miljööksi vaihtuu juuri pystytettävä Berliinin muuri. Vakoojien silta tasapainottelee painokkaan sanomansa, tyylitellyn ajankuvansa ja viihdyttävän muotonsa välillä taidokkaasti. Välillä kieltämättä kaipaisi lisää tylyyttä mutta ainakaan Spielberg ei sorru liikaan sentimentaalisuuteen. Päinvastoin monessa kohdin sävy on melkein ironinen. Tai no jaa, onhan loppu aika sokerinen. Aluksi Tom Hanks kulmikkaan ja vähän änkyrän asianajajan roolissa tuntuu aluksi väärältä, mutta hän kaappaa osan nopeasti itselleen jimmystewartmaiseen tapaansa. Mark Rylance Neuvostoliiton asiamiehenä sen sijaan valloittaa alusta asti.

Erikoiselta tuntuu Hanksin rooli myös Sam Mendesin Matkalla Perditioniin (Road to Perditionissa, 2002), jossa hän esittää mafian palkkatappajaa. Ei hahmo silti mikään varsinainen pahis ole vaikka paljon pahaa tekeekin. Hän joutuu lähtemään pakoon poikansa kanssa sen jälkeen, kun hänen muu perheensä tapetaan. Max Allan Collinsin kirjoittamaan sarjakuvaan perustuva elokuva on hienosti hallittua, viimeiseen asti viilattua neonoiria. Tyylitelty ulkoasu, terrävät varjot ja pehmeästi liikkuva kamera ovat sekä perinnetietoisia että tunnelmallisia. Silti kaikki on turhankin sileää ja viimeisteltyä; kenties sarjakuvataustan syytä. Pieni särö ei olisi pahitteeksi.

Steven Spielberg: Maailmojen sota. Minority Report

Maailmojen sodalla (War of the Worlds, 2005) on käsittääkseni huono maine vaikka se saikin aikoinaan hyvät arvostelut. H. G. Wellsin klassikon uusioversio käynnistyy komeasti: on isän hommista pihalla oleva satamatyöläinen, kaksi tympääntynyttä alaikäistä sekä EMP:itä ja outoja sääilmiöitä aiheuttava taivasnäky. E. T.:n ilkeät serkuthan ne sieltä ovat tulossa. Tyyli on siihen nähden yllättävän rosoinen ja käsivarakuvaus siloittelematonta (tai sitten se on vain suomi-dvd:n kurja laatu), mikä tekee kaikesta heti vähän uskottavampaa kuin se ehkä ansaitsisi. Scifirymistelyn sijasta Maailmojen sota kääntyy apokalyptiseksi katastrofielokuvaksi, jossa ihminen yrittää lähinnä selvitä, kun todellisuus ympärillä hajoaa hetkessä. Lopulta suurimmaksi ongelmaksi elokuvalle muodostuu Cruisen epäuskottavuus pöljänä taviksena ja spielbergiläinen Kirkuva Kakara. Kohtaus Tim Robbinsin kanssa tuntuu liiaksi Jurassic Parkin kierrätykseltä, mutta samalla sen sanattomassa suspensessa on hitchcockilaista tehoa.

Muutamaa vuotta aiempi, Philip K. Dick -sovitus Minority Report (2002) liikkuu ihan eri rekisterissä. Se on kyberpunkdystopia, jossa tulevaisuuden murhat voidaan estää jo etukäteen selvänäkijöiden näkyjen perusteella. Washingtonin kaupungissa tästä on saatu hyviä tuloksia ja menetelmä halutaan kansalliseksi. Selvitetyistä tapauksista alkaa kuitenkin löytyä ongelmia, ja asiasta vihille pääsevä Cruisen hahmo joutuu osaksi – jälleen – Hitchcockin mieleen tuovaa väärän miehen kuviota. Elokuva toimii joka tasolla: Immersiivinen ulkoasu on osittain retrofuturiikkaa, osittain tekoaikansa tulevaisuudenkuvia jotka ovat vanhentuneet ihmeen vähän. Tarinan filosofinen puoli on painavaa ja dickimäisen kiehtovaa, joskin alun infodumppaus on vähän kömpelöä. Monimutkainen juoni ei kuitenkaan sorru liikaan selittelyyn kaikkine kiemuiroineenkaan. Samalla se on myös erittäin viihdyttävä toimintaelokuva.

Steve McQueenin: 12 Years a Slave. Steven Spielberg: Maailmojen sota. Minority Report

Steve McQueenin 12 Years a Slave (2013) ja Steven Spielbergin Lincoln (2012) käsittelevät Yhdysvaltain orjamenneisyyttä kovin eri näkökulmista. Edellinen kertoo vapaasta mustasta miehestä, joka kaapataan vuosikausiksi orjaksi, jälkimmäinen presidentti Lincolnin viimeisistä kuukausista, joiden aikana orjuus kiellettiin ja sisällissota lopetettiin.

Molemmat ovat komeita laatuelokuvia, jotka kommentoivat historiaa omasta ajastaan. 12 Years a Slave kuvaa mustien kokemaa väkivaltaa ja epäinhimillistämistä ja pahimmillaan hieroo sitä katsojan naamaan vähän turhankin voimakkaasti. Elokuvan brutaalius on sinänsä vaikuttavaa ja koskettavaa, mutta se ei onnistu kertomaan varsinaisesti mitään uutta. Ei silti etteikö se olisi yksilön kokemuksen kuvauksena vahva. Ainoastaan Brad Pittin valkoinen vapauttaja on kehno – se sananparren lehmän häntä. Ei voi välttyä ajatukselta, että elokuvassa on ikävästi hyvesignalointia. Mutta silti: elokuvana, ilman poliittisia silmälaseja päässä, 12 Years a Slave on vakuuttava teos.

Lincoln sortuu sekin osittain jälkiviisaaseen oikeamielisyyteen, mutta se on helppo hyväksyä, koska meidän näkökulmastamme orjuuden kannattajat yksinkertaisesti olivat hölmöjä perusteluineen. Presidentti uhkaa kyllä jäädä turhankin pyhimysmäiseksi hahmoksi. Onneksi Daniel Day-Lewis roolissa on upea, kuten on koko laatunäyttelijöiden ensemble hänen ympärilläänkin. Lincoln onnistuu myös melko ainutlaatuisessa tempussa saadessaan parlamentaarisesta äänestyksestä aidosti jännittävän kohtauksen.

William Friedkin: Manaaja. John Boorman: Manaaja II: Luopio

William Friedkinin Manaaja (The Exorcist, 1973) oli varmaankin yksi teinivuosieni katsotuimpia elokuvia. Oikeastaan snobistisen kauhuharrastajan ei olisi kuulunut siitä pitää, koska suuri yleisö sitä arvosti, mutta pidin silti. En kuitenkaan ollut katsonut sitä varmaan kahteenkymmeneen vuoteen ennen kuin nyt, enkä ikinä ollut nähnyt tätä vuoden 2000 leikkausta. William Peter Blattyn romaaniin perustuva elokuva on tietysti niin yleistietoa, että sitä on turha suuremmin kerrata: muinainen demoni riivaa 12-vuotiaan tytön, jonka sitten kaksi pappia pelastavat manauksessa. Teininä huomioni oli tietenkin Regan-tytön kärsimyksissä, tehosteissa ja lopun manauskohtauksessa, jotka kaikki ovat edelleenkin voimakkaita; etenkin manaus on hyvin raivokasta elokuvaa. Nyt kuitenkin huomasin, miten paljon Manaajassa on muutakin ja miten hyvää se muu on. Etenkin isä Karrasin hahmo ja häntä esittävä Jason Miller tekivät suuren vaikutuksen. Samoin Ellen Burstynin esittämä äiti, jota aiemmin pidin lähinnä ärsyttävänä, olikin nyt paljon ahdistavampi seurattava – asiaan vaikuttanee se, että itsestäni on tullut isä, jolla on kaksi suurin piirtein Reganin ikäistä tytärtä. Manaajan omaperäisyys tuntuu perustuvan hyvin pienieleisen ja lähes toteavan kuvauksen ja toisaalta vimmaisten kauhutehojen dynamiikkaan; se kyllä vetelee katsojaa naruista mutta ei halvoilla keinoilla. Manaaja on niitä harvinaisia kauhuelokuvia, jotka ovat myös hyviä elokuvia. — Katsoin elokuvan heti perään uusiksi, nyt ohjaajan kommenttiraidan kanssa, mitä en sitäkään ole tehnyt aikoihin. Valitettavasti Friedkin tyytyy lähinnä selostamaan elokuvaa eikä juuri avaa sen kuvakieltä tai tekemistä.

John Boormanin ohjaama jatko-osa, Manaaja II: Luopio (Exorcist II: The Heretic, 1977), sen sijaan on kunnianhimoinen mutta huonosti kirjoitettu ja naurettava sekasotku. Siinä on mielenkiintoisia ideoita, mutta oikein mikään ei toimi – eikä liity ensimmäiseen elokuvaan oikein mitenkään.

Luettua: tammikuu 2023

Aikalainen 6–7/1966. Helsinki 1966: Kulttuurityö.

Aikalaisen vuosikerran 1966 päättävä kaksoisnumero on painava ja kantaaottava paketti. Kaunokirjallisuutta on kuin nimeksi vain parin kritiikin verran (Veikko Polameri antaa Paavo Haavikon runoilijuudesta parhaan lukemani kuvauksen: "puhuu [––] kuin selkä lukijaan päin").

Lehden aloittaa Pekka Virtasen katkelmallisesti etenevä raportti rotuaktivisti–runoilija LeRoi Jonesin luennosta Rochesterin yliopistolla. Mukana on myös pari suomennettua proosarunoa, jotka herättivät ainakin minun kiinnostukseni näin yli puolen vuosisadankin jälkeen. Seuraavaksi kaikkien kirjallisuudenopiskelijoiden suosikkipsykoanalyytikko Bruno Bettelheim kirjoittaa kibbutzien kasvatusmetodeista ja niihin suhtautumisesta etenkin Yhdysvalloissa. R. Helanko avaa sakin ja jengin sosiologista käsite-eroa, Leo Hertzberg ottaa kantaa lastensuojelulakiin ja koulukotikärjestelmään (josta sietäisi puhua samaan sävyyn yhä nykyäänkin) ja joukko kulttuuripersoonia kertoo kohtaamisistaan poliisin kanssa (mikä ei ole kovin kaukana viime päivien Avarn-keskustelusta). Aatteellinen annos päättää lehden: Pertti Lindfors määrittelee kommunismin ja intellektualismin suhdetta (enkä voi olla varma, onko hän ironinen vai surullisen tosissaan) ja Raimo Malm problematisoi työläisen asemaa hyvinvointivaltiossa (Jenkkilän konformistisen asenteen leviämisestä ollaan kovin huolissaan oltu jo tuolloin).

Päätoimittaja Saarikoski ei ole enää kirjoittanut mitään.

Aikalainen 3/1967. Helsinki 1967: Kulttuurityö.

Aikalainen 3/67 on sisällöltään perusvarma perusnumero. Lehti on löytänyt vakiintuneen linjansa, mutta se tarkoittaa myös jämähtämistä. Tai ehkä tämä on vain jälkiviisas näköharha – lehti nimittäin vastaa täysin sitä stereotyyppistä käsitystä, joka 2000-lukulaisella on 1960-luvun vasemmistolaisesta kulttuurijulkaisusta.

Aikalaisen asia-artikkelit käsittelevät yhteiskunnallisia aiheita kuten vankeinhoitoa, Vietnamin sotaa, maolaisuutta... Näkökulman voi arvata helposti. Ainoa joltinenkin yllätysveto on pitkä avausteksti, Robert S. Morisonin perheen asemaa kriittisen biologistisesti tarkasteleva artikkeli. Pertti Hemánus kritisoi viihteen konservatiivisuutta, ja Sakari Toiviainen esittelee sosialististen maiden elokuvaa yllättävän arvostelevaan sävyyn.

Kaunokirjallisuutta on Hannu Salaman ja Kalevi Rahikaisen runojen verran. Salama, joka ei ole koskaan ollut erityisen kummoinen lyyrikko, iskee pöytään tulikivenloimuisen, hyvin vihaisen sarjan (joka sisältyy johonkin hänen myöhempään kokoelmaansakin). Lisäksi kritiikkiosiossa Ahti Susiluoto sivaltelee nuoren arvostelijan innolla kauden uusia runokokoelmia; jälkiviisaasti Risti Ahti saa kuitenkin suitsutusta.

Boris Hurtta & Harri Haarikko: Mestarien siivillä. [Turku] 2021: Wanhain Herrain Huone. 38 s.

Suomessa on monia raapaleiden eli tasan satasanaisten novellien kirjoittajaa, mutta ihan omanlaisensa lajin niistä tekivät Boris Hurtta ja hänen rinnallaan Harri Haarikko. Herrat (vai nimenomaan Hurtta?) lanseerasivat käyttöönsä oman sanankin teksteilleen: ne ovat krapuja. Useiden yhteisten krapukokoelmien päätepiste lienee vuonna 2021, pian Hurtan kuoleman jälkeen, julkaistu Mestarien siivillä.

Kokoelma sisältää kummaltakin kirjoittajalta sarjan, joka rakentuu tietyn genreklassikon ympärille. Hurtalla tämä on Tolkien ja etenkin Sormusten herra, Haarikolla Sherlock Holmes. Kumpikaan ei tyydy teosten matkimiseen tai niiden maailman kommentointiin vaan osansa saavat myös Tolkien itse ja useat Holmesin aikalaishahmot, fiktiiviset tai ei. Oleellinen osa krapuja on huumori, sivistynyt sellainen. Tiiviiden kertomusten viehätys piilee oivalluksissa, joita ne onnistuvat herättämään. Yllättävät yhteydet ja erikoiset merkitykset vaativat tiheää kirjoittamista, jonka Hurtta ja Haarikko kumpikin osaavat. Mikä erottaa heidän krapunsa muiden raapaleista, on kirjakulttuurin tuntemus, laaja sivistys ja tietynlainen vanhanaikainen hienostuneisuus. Kokoelman kravut ovat kirjamiesten myhäileviä lahjoja toisille samanlaisille, sukupuoleen katsomatta.

Itse huomasin pitäväni Haarikon sarjasta hiukan enemmän. Se johtunee kuitenkin vain siitä, että Doyle sattuu olemaan minulle paljon tutumpi ja läheisempi kuin Tolkien.

Aikalainen 5/1967. Helsinki 1967: Kulttuurityö.

Aikalainen 5/67 on sisällöltään poikkeuksellisen monipuolinen mutta samalla osoittaa hiipumisen merkkejä. Materiaalia ei ole ollut sivumäärää täyttämää, joten monet sivuista on puoliksi tyhjiä. Lieneekö päätoimittaja Saarikosken mielenkiintokin jo lopahtanut...

Se sisältö mikä lehdessä on, on kyllä mielenkiintoista. Aatteelista pohdintaa edustavat Pertti Hynysen pitkä artikkeli "Suomalaisen sosialismin strategiasta", Sherman Adams -suomennos Yhdysvaltojen mustien asemasta sekä pohjoismaisten vasemmistolehtien katsaus. Esko Jämsén puolestaan esittelee hippiaatetta.

Kahdessakin tekstissä pohditaan arkkitehtuurikritiikin tilaa ja vaikeuksia, J. Yrjölä esittelee pintapuolisesta amerikkalaista underground-elokuvaa ja Leena Larjanko syyttää Lätsä-sarjakuvaa siitä, että se antaa suomalaisillekin miehille vääränlaisen roolimallin. Kaunokirjallisuutta edustavat Ulf Erik Qvickströmin mielestäni kömpelö runosarja, Mattijuhani Koposen pitkä proosaruno sekä suomennos Alfred Jarryn protosurrealistisesta tekstistä (1903), jossa Golgatan tapahtumat kuvataan pyöräkisana.

Robert Louis Stevenson: David Balfourin seikkailut (Kidnapped, 1886; Catriona, 1893). Porvoo 1955: WSOY. 429 s. Suom. Aaro Kivilinna & Matti Kilpeläinen. Jousi-sarja 6.

Vaikka Robert Louis Stevensonin David Balfourin seikkailut sisältääkin näennäisesti yhden kertomuksen, jonka lukujen numerointi on jatkuva, sisältää se oikeasti kaksi erillistä romaania. Ensimmäinen osa, Ihmisryöstö, on alun perin vuoden 1886 Kidnapped, joka on julkaistu useana suomennoksena; tämän laitoksen suomennoskin on melkein kaksikymmentä vuotta varhaisempi. Sen sijaan tarinan toinen osa Catriona (1893) on suomennettu ymmärtääkseni vain kerran, tässä yhteydessä. Sen alkuteos oli Stevensonin viimeinen hänen elinaikana julkaistu romaani (ellei mukaan lasketa yhtä yhteistyönä syntynyttä pienoisromaania).

Ensimmäinen osa kertoo nuoresta David Balfourista, joka päätyy setänsä pettämäksi, orjakauppiaiden kaappaamaksi ja osalliseksi skottilaisen klaanipäällikön murhatapaukseen. 1700-luvun puoliväliin, niin sanotun jakobiittikapinan jälkilöylyihin sijoittuva tarina hyödyntää paljon aitoja tapahtumia ja henkilöitä, mutta tekee sen taiteellisin vapauksin ja perinteikkään seikkailukertomuksen hengessä. Oleellisin tosielämän taustatapaus on Appinin murhana tunnettu tapaus, jossa eräs maanomistaja sai surmansa. Ihmisryöstö on vetävä kertomus, jossa vaiheita ja käänteitä riittää. Se onkin mielestäni melkein Stevensonin tunnetuimman teoksen eli Aarresaaren veroinen, vaikka sen jälkimaine onkin vähäisempi.

Sen sijaan Catriona on vaikeampi tapaus. Se jatkuu suoraan ensimmäisen osan lopusta, mutta seikkailukertomuksen sijasta romaanin alkupuoli muistuttaa melkein oikeustrilleriä muodostuessaan melkeinpä vain pitkiä dialogeja eri viranomaisten kanssa. Tarina keskittyykin ensimmäisen osan lopussa melkeinpä unohtuneeseen murhatyöhön. Sen rinnalla kuljetetaan myös romanttista juonta, josta tulee pääasia romaanin loppupuolella. Silloin tekstikin muuttuu vetävämmäksi ja tyylilajiltaan hyvin toisenlaiseksi. Mielenkiintoista on, että kaikkien tosielämän esikuvien joukossa nimihenkilö, Davidin mielitietty Catriona, Rob Royn veljentytär, on tyystin keksitty hahmo.

Taina Parikka: Varkaus vaskitehtaalla. Hamina 2017: Taina Parikka. 129 s. Neiti Sundamanin seikkailuja Fredrikshamnissa 1.

Taina Parikka: Kalkki kadoksissa. Hamina 2018: Taina Parikka. 156 s. Neiti Sundamanin seikkailuja Fredrikshamnissa 2.

Taina Parikka: Karsserissa kadettikoulussa. Hamina 2020: Taina Parikka. 20 s. Neiti Sundamanin seikkailuja Fredrikshamnissa 3.

Omakustanteena julkaistua historiallista kotiseutudekkaria? Kuulostaa ihan meikäläisen luettavalta.

Taina Parikan Neiti Sundmanin seikkailuja Fredrikshamnissa -sarjassa on toistaiseksi ilmestynyt kolme osaa; neljäs on ymmärtääkseni vielä tuloillaan. Ne ovat eräänlaisia kevytdekkareita, jotka sijoittuvat 1800-luvun lopun Haminaan. Murhia on turha odottaa – rikokset ovat pieniä mutta juuri sopivia Parikan päähenkilölle, itselliselle säätyläisneidille. Hän toimii kirjakauppa-apulaisena ja siinä sivussa päätyy selvittämään pikku mysteereitä. Romaanien aikaväli on muutamia vuosia, joten mistään varsinaisesta salapoliisista ei voida puhua. Pikemminkin dekkariraamit lähinnä antavat Parikalle mahdollisuuden kuvata aikakauden elämää, sääty-yhteiskuntaa ja kaupungin historiaa. Vielä ensimmäisessä osassa, Varkaus vaskitehtaalla, valistamisen halu saa hieman luentomaisen muodon, mutta kahdessa seuraavassa se luiskahtaa jo paljon luontevammin tarinaan.

Ensimmäinen kirja keskittyy esittelemään Haminan linnoituksen kaupunginosaa ja sen väkeä. Seuraavassa osassa, Kalkki kadoksissa, laajennutaan myös toisaalta rahvaan pariin Viipurin esikaupunkiin ja toisaalta ajan kirkolliseen kulttuuriin. Karsserissa Kadettikoulussa sitten kääntää katseensa nimensä mukaisesti Haminan Kadettikoulun sisälle. Kaikki paikat ovat todellisia ja useat edelleen olemassa, mikä ainakin näin paikalliselle tekee tarinoista kiehtovaa luettavaa. En usko, etteikö alueelle vieraskaan pääsisi kertomuksiin sisälle vaivatta, ja onpa joka kirjassa kartta auttamassa miljöön hahmottamista. Yhtä lailla myös henkilöt ovat pitkälti oikeita, aikanaan eläneitä ihmisiä, joskin luonteenpiirteissä on tietenkin otettu taiteellisia vapauksia. Itse päähenkilönkin niminen ja taustainen nainen on elänyt Haminassa, mutta hänestä kirjailija on tehnyt aivan omansa. Itse asiassa hän on niin vahva hahmo, että jopa minä, joka en ole erityisen eläytyvä lukija, aloin oikeasti pitää ja välittää hänestä.

Parasta on, että vaikka Parikan kirjat ovat omakustanteita, ne on erittäin hyvin kirjoitettuja ja toimitettuja.

Luettua: joulukuu 2022

Horace Walpole: Otranton linna (The Castle of Otranto, 1764). Turku 2014: Faros. 188 s. Suom. Päivi Mehtonen & Jyrki Siukonen.

Horace Walpolen The Castle of Otranto (1764) mainitaan usein jonkinlaisena kauhukirjallisuuden kantaisänä. Sitä se kuitenkin on hyvin etäisesti, muutaman kaartelevan sukuhaaran kautta. Perustellumpaa on puhua goottilaisen romaanin lähtökohdasta, jonka suosion jälkeen jäljittelijöitä, mukailijoita ja henkisiä jälkeläisiä riitti pitkäksi aikaa.

Otranton linna on muutenkin vaikea tapaus niitata aloilleen. Se on postmoderni teos kaksisataa vuotta etuajassa sekä kirjallinen huijaus ja leikki – yritys yhdistää vanhanaikainen ja uudempi romanssi, tapahtumien epäuskottavuus uskottavaan psykologiaan; muka löydetty keskiaikainen italialaiskäsikirjoitus. Se on kai satiiri tai parodia monestakin asiasta, jotka eivät nykylukijalle avaudu. Se on surrealismia ennen kuin Bretonista oli aavistustakaan – lähes sattumanvaraisesti toisiaan seuraavat yhteensattumat ja unen logiikka. Se on yksi kirjallisuushistorian parhaista aloituksista – jättimäinen kypärä putoaa onnettoman sulhon päälle ja tappaa tämän.

Otranton linna ei ole kestänyt aikaa kovin hyvin siinä mielessä, että siitä voisi täysin rinnoin nauttia sellaisenaan enää tänään. Antikvaarisena erikoisuutena se kuitenkin on riemastuttavaa luettavaa, kirjallisuushistoriallisena kummajaisena mieltä hämmentävä ja kauhukirjallisuuden yhden kehityslinjan alkupisteenä kiehtova kokemus.

Charles Dickens: Joululaulu. Aavetarina joulusta (A Christmas Carol, 1843). Porvoo–Helsinki–Juva 1984: WSOY. 135 s. Suom. Merja Helanen-Ahtola.

Vuosi sitten luin Charles Dickensin A Christmas Carolin (1843) Werner Anttilan suomennoksena. Tänä vuonna oli vuorossa viisikymmentä vuotta tuoreempi, 1984 ilmestynyt Merja Helanen-Ahtolan käännös. Onhan se huomattavasti soljuvampi ja nykylukijalle helpompi, mutta jotkin kummallisuudet sitäkin vaivaavat. Onpa teos senkin jälkeen suomennettu pariin kertaan, joten ilmeisesti aina vain on jotain parannettavaa.

Itse Joululauluhan on mitä klassisin kertomus, jonka suurin piirtein jokainen tuntee ainakin jonain variaationa. Dickens elvytti vanhaa pakanallista joulun ajan perinnettä, kummitusjuttujen kertomista, ja teki sen niin hyvin, että viktoriaanisessa Englannissa tapa vakiintui taas pitkäksi aikaa.

Michael Foremanin kuvitus on kyllä taiten työläällä viivatekniikalla tehty, mutta se huutaa aivan liiaksi lastenkirjaa, jotta osaisin nauttia siitä.

Aikalainen 2/1965. Helsinki 1965: Kulttuurityö.

Vuonna 1964 Suomen kommunistinen puolue perusti oman kulttuurilehden, Aikalaisen, joka sitten ilmestyi muutaman vuoden ajan. Lehti koettiin tarpeelliseksi, koska muutamaa vuotta aiemmin aloittanut "sosialistinen" aikakauslehti Tilanne, joka todellisuudessa oli oikeistopiirien (ja kenties jopa CIA:n) rahoittama yritys sotkea Suomen kommunistien kuviot. Aikalaisen päätoimittajana toimi runoilija Pentti Saarikoski, joskin hänen "toimittamistyönsä" oli kuulemma alkuinnostuksen jälkeen melkoisen vähäistä.

Paikallinen kirpputori oli löytänyt jostain nipun Aikalaisia ja myi niitä kolikon hintaan. Paitsi että ne kuuluvat Saarikoski-kokoelmaan, ajattelin jopa selata ne läpi.

Vuoden 1965 kakkosnumero on kuusikymmentä vuotta myöhemmin luettuna yllättävä yhdistelmä ajankuvaa ja ajankohtaisuutta. Ajan sosialistinen nyrkinheiluttelu ja riistäjädiskurssi kuuluvat Rauno Setälän katsauksessa Tämän hetken aatetaisteluun ja Mirjam Vire-Tuomisen porvallisen kyvyttömyyden tarkastelussa. Ajattomia sen sijaan tuntuvat olevan aiheet Eino Nykäsen pakinassa, jossa penätään tilaa nuorten äänelle, ja Lauri Sivosen ydinvoimaa käsittelevässä artikkelissa. Kaunokirjallisuutta edustaa ainoastaan suomennos Bertolt Brechtin "Kuolinkantaatista Leninille", mutta sitä sivuaa myös Marja-Leena Toivolan pitkä ja yhä nautittavan lukukelpoinen artikkeli James Joycesta. Kaiken tämän lisäksi mukana on myös haastattelu aloittelevalta taiteilijalta, nyttemmin lähes legendaariselta Ismo Kajanderilta.

Aikalainen 3/1965. Helsinki 1965: Kulttuurityö.

Aikalaisen numero 3/65 on hyvin kaunokirjallisuuspainotteinen. Sellaisenaan se on säilyttänyt mielenkiintoisuutensa muunakin kuin ajankuvana ja reliikkinä. Aatteellisuutta edustaa lähinnä Pertti Lindforsin artikkeli Pimeät vuosisadat ja tieteellinen marksilaisuus, joka on sisällöltään juuri sitä mitä voi aavistellakin, sekä Ossi Hedmanin irvivä arvio Harald Hornborgin jääkärikirjasta.

Runous on hyvin edustettuna lehdessä. Sekä Tuomas Anhavalta että Ahti Susiluodolta on mukana pitkät sarjat; edelliseltä hieno, jälkimmäiseltä väkinäinen. Pekka Kejoselta on yksi runo, minkä vuoksi lehti on sijoitettava myös Kejos-kokoelmaani. Onpa mukana myös suomennos Charles Baudelairen "Vampyyrin muodonmuutoksista" sekä lyhyt valikoima afrikkalaista (kansan?)runoutta. Proosaa edustaa ainoastaan Pentti Saaritsan vähäeleisen ironinen työläiskuvaus Juntta.

Taideartikkelit käsittelevät puolalaisen Jan Kottin Shakespeare-näkemyksiä ja automaatiota maalaustaiteessa. Pekka Hakalan tiukkasanainen artikkeli ruotii suomalaista elokuvakulttuuria ja kritisoi sen arvostamaa eurooppalaista taide-elokuvaa; hyvin mielenkiintoista luettavaa näin jälkiviisaana. Mainittava on vielä Lassi Sinkkosen arvosteleva essee Timo K. Mukan Tabusta.

Aikalainen 1/1965. Helsinki 1965: Kulttuurityö.

Arkistoista löytyikin myös Aikalaisen ensimmäinen vuoden 1965 numero, joten kronologia otti pari askelta taapäin.

Numero on kokonaisuudessaan varsin kulttuuripoliittinen. Sekä Pentti Saarikosken pääkirjoitus että Markku Lahtelan essee kommentoivat juuri alkanutta Hannu Salaman Juhannustanssien tapausta; varsinkin Lahtela tylyttää asian eduskuntaan tuonutta Margit Borg-Sundmania olan takaa.

Toinen enemmän kuin yhden tekstin aihe on suomalaisen koulun näkymät: Esko Ervasti maalailee hurjia uhkakuvia, joita täysikäisyyteen jatkuva koulu voikaan tuoda muassaan, ja Ossi Hedman teorisoi laajasti historianopetuksen filosofiaa – valitettavasti hän uppoaa ideologiseen suohon melko pian.

Olavi Ruoho pohtii teatterin uudistusmisentarvetta ja tuleva professori Jeja-Pekka Roos yrittää hahmotella metodia elokuvakritiikkiin kaikella nuoruuden ehdottomuudella. Lisäksi Saarikoski kirjoittaa pisteliään kommentin Joonas Kokkoselle, joka on elitistisesti arvostellut kansan musiikkimakua.

Ainoa kaunokirjallinen tuotos lehdessä on Juhani Peltosen lyhyt ja absurdi Jakeita evankeliumistani, jossa hän kuvaa ensimmäisessä persoonassa viisi erilaista ihmistä ulkonäöltä.

Aikalainen 7–8/1965. Helsinki 1965: Kulttuurityö.

Aikalaisen vuosi 1965 päättyi kaksoisnumeroon, joka oikeasti oli melkein tuplapaksuinen normaaliin verrattuna. Se oli myös erinomainen esimerkki, miten monipuoliseksi kulttuurilehdeksi Aikalainen oli muodostunut.

Kaunokirjallisuutta on melko paljon: runoillaan ovat mukana Harri Kaasalainen, Kalevi Rahikainen, Pertti Roiha, Kurt Sanmark, Claes Andersson, Robert Alftan, Ralf Parland, Pekka Kejonen, Jyrki Pellinen sekä Olli Perttula. Osaa teksteistä kyllä tituleerataan proosaksi mutta nykykatsannosta osuvinta olisi puhua proosarunoudesta. Lisäksi Saarikoski teilailee tuoreita teoksia, Michel Hamon kirjoittaa DeQuinceyn murhaestetiikasta. Kejonen ja Kyösti Suonio irvivät muita kulttuurilehtiä.

Piruiluksi voitaneen laskea myös Ahti Susiluodon muistelu vuosistaan opettajana Haminassa ja etenkin sikäläisen papiston valkoisuudesta (contra punaisuus). Samoin voi vain kuvitella, miten päätoimittaja on hihitellyt laittaessaan modernien tekstien sekaan katkelman vuosisadan alun lääkärikirjasta, sen onanian vaaroista kertovasta osuudesta. Myös Heikki Välitalo tarkastelee tutkimusta nuorison lukutottumuksista melko vinosti hymyillen.

Yllättävän modernilta tuntuu, että kuusikymmentä vuotta vanhoissa artikkeleissa käsitellään sekä rasismia (Teuvo Mällinen) että soiden kuivattamisen ongelmia (Lasse Sammalisto). Kalevi Seilonenkin käsittelee koneiden tekemää taidetta melkein kuin tämän aamun Hesari tekoälyn tekemää.

Erikoisen juonteen muodostaa koulua käsittelevä sikermä: lukiolaisten kirjoittamat tekstit koulun merkityksestä heille itselleen, Suonion pohdinta korkeakoulutuksesta ja Ossi Hedman esittelee erästä älyvapaata tutkimusta, jossa koulukirjoja pisteytettiin niiden sanamäärien, kuvapinta-alojen ja sen sellaisten numeeristen seikkojen mukaan.

Kalevi Kuitunen: Kirjahulluja. Helsinki 1998: Hagelstam. 175 s.

Joulunajan lukemistoksi valikoitui vanha suosikki, bibliofiili Kalevi Kuitusen kirja astetta maanisemmista virkaveljistään. Kirjahulluja on Cecil Hagelstamin antikvariaatin vuonna 1998 kustantama ja sen painos oli 500 kappaletta, mikä tässä yhteydessä pitää mainita.

Kirjahulluja esittelee joukon historiallisia bibliomaaneja, joiden rakkaus kirjoihin on ylittänyt kohtuuden ja terveen rajat. On sitten ihan katsantokannasta kiinni, näkeekö nämä hahmot hassahtaneina ja sääliteltävinä potilaina vai esimerkillisinä keräilijöinä. Kuitunen aloittaa antiikin hämäristä ja silloisista tarunhohtoisista kirjastoista ja etenee kohti viime vuosisataa. Esittelynsä saavat erakkomaiset, kirjoilla talonsa täyttäneet Antonio Magliabecchi, Richard Heber ja Lars Månsson, joka rakennutti jopa oman kirjastorakennuksen itselleen ja joutui lopulta myymään kokoelmansa pilkkahintaan. Sitten on erilaisia erikoisuuksia kuten kirkkoherra J. G. Tinius, joka murhasi kirjojen vuoksi, Ruotsin kuninkaallinen kirjastonhoitaja G. E. Klemming, joka päätyi asumaan kirjastoonsa, tai erinäiset kirjojen varastamisesta taiteenlajin tehneet keräilijät. Oma lukunsa ovat bibliofiilisten teosten väärentäjät, nuorena kuollut Thomas Chatterton ja maineensa komeasti turmellut Thomas J. Wise. Kotimaiset keräilijät eivät tähän seuraan kokoelmiensa laajuudella yllä, mutta vanhan suomalaisen kirjallisuuden melkein yksin pelastanut ryysyläinen Matti Pohto käsitellään laajasti.

Kirjahulluihin sisältyy myös muutama suomennos klassisesta bibliofiliaa käsittelevästä kirjallisuudesta. Lukianoksen Narrimainen kirjankeräilijä on käännetty melkein kokonaan, ja katkelmia mukana on Isaac D'Israelin ja T. F. Dibdinin Bibliomanioista. Lisäksi kirjan päättää kommentoitu bibliografia alan kotimaisesta käsittelystä ja valikoima tärkeintä ulkomaista kirjallisuutta.

Richard de Bury: Filobiblon. Rakkaus kirjoihin (The Filobiblon, 1345). Helsinki 2004: Edizioni Artemisia. 86 s. Suom. Kaisa Luntinen.

Bibliofiilisen kirjallisuuden klassikko, piispa Richard de Buryn Filobiblon (1345) saatiin suomeksi hetken odottelun jälkeen vuonna 2005. Kaisa Luntisen käännös ja Artemisian julkaisu on kaunis kokonaisuus.

Piispa Richard kirjoittaa, kuten kreikankielinen nimikin kertoo, rakkaudesta kirjoihin. Hänen bibliofiliansa ei kuitenkaan piehtaroi paperilaaduissa, kuvituksissa, kappaleiden eroissa tai marginaalien leveyksissä. Hänelle kirjalla on pragmaattinen arvo – se on keino kohti viisautta ja Jumalaa. Mikään kristillinen puritaani Richard de Bury ei silti ole, sillä vaikka hän Raamattuun viittaakin usein, kirkkoisiä enemmän hänen sitaateissaan toistuvat antiikin ajattelijat, etenkin Aristoteles jota ylistetään lähes jokaisessa teoksen kahdestakymmenestä luvusta.

Filobiblon tunnustaa rakkauttaan kirjoihin niiden sisältämän tiedon ja viisauden, niiden tutkiskelun ja sen aiheuttaman nautinnon, niiden hankkimisen ja niiden jakamisen kautta. Aivan täysin hekumoimaton ei piispankaan kirjasuhde ole, sillä kyllä keräilyn ilo kuultaa hänenkin tekstissään läpi. Mielenkiintoinen lisä Filobibloniin on sen pari lukua, joissa kirjoittaja käytännössä kuvaa lainakirjastotoimintaa – ja kritisoi opiskelijoita jotka räkäisin sormin ja kuola suupielestä valuen turmelevat yhteistä viisautta.

Aikalainen 6/1966. Helsinki 1966: Kulttuurityö.

Aikalaisen numero 6/66 on kompakti paketti. Sen artikkelit käsittelevät rauhanliikettä, ja sävyissä on paljon aavemaisen tuttua: Pentti Halme penää Suomelta aktiivisempaa rauhanpolitiikkaa (jota vaadetta tuskin vähään aikaan Nato-Suomessa kuullaan), Ahti Susiluoto rääpii Sadankomitean Vietnamin sotaa vastustanutta mielenosoitusta (tavalla, joka tuo mieleen viime aikojen kommentit Elokapinasta) ja Jeja-Pekka Roos kritisoi kasvuideologiaa ja hakee mallia Kiinasta (ei ehkä suosittu mielipide tänä päivänä mutta pienellä viilauksella aivan mahdollinen).

Kaunokirjallisella puolella on paljon runoa: Jorma Karimo ja Pekka Parikka esittelevät valikoiman afrikkalaista lyriikkaa (josta valitettavan iso osa on nimenomaan eurooppalaisten kritikointia eikä juuri muuta) ja Risto Ahti on oma itsensä jo kuusikymmentä vuotta sitten. Lisäksi Jorma Ojaharjulta on pieni tenuremmin leiriä kuvaava novelli, Pekka Kejonen arvostaa lehtiä ja kirja-arvosteluissa on monta nippukritiikkiä, jotka palauttavat mieleen takavuosien keskustelun Hesarin palstoilla moisten moraalittomuudesta.

Otavalaisten tervehdys toimitusjohtajalleen Heikki Reenpäälle 19.1.1956. Helsinki 1956: Otava. 63 s.

Joskus julkaisun nimi kertoo kaiken oleellisen: Otavalaisten tervehdys toimitusjohtajalleen Heikki Reenpäälle 19.1.1956. Kyseessä on kustannusyhtiö Otavan työntekijöiden muisto Heikki Reenpäälle tämän 60-vuotispäivän kunniaksi.

Kirja sisältää yhtiön koko silloisen työläistön valokuvattuna. Se tarkoittaa yli kahdeksaasataa ihmistä. Eihän tällaisen julkaisun informaatioarvo ole suuren suuri melkein seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin, mutta on silti kiehtovaa silmäillä kasvoista toisiin: näin paljon työntekijöitä, millaisiahan ihmisiä olivat, onkohan kukaan enää hengissä...

Yllätyksenä ei tule, että johtoporras on pelkkää miestä, naisia tulee mukaan siisteissä sisätöissä ja miehet palaavat kuviin taas, kun ollaan teknisemmissä ja sotkuisemmissa sisätöissä. Sen sijaan on hauska seurata, miten rennommiksi kuvat ja niiden ihmiset käyvät, mitä alemmas hierarkiassa käydään. Johtokunta pönöttää kovat kaulassa (paitsi Heikki A. Reenpää joka on aina lipevän näköinen), mutta latojat ja paperinleikkaajat jo hymyävät iloisesti. Ylipäänsä kuvista hehkuu eräänlainen ylpeys siitä, että saadaan olla osallisina. Se voi tietysti olla jälkiviisasta tulkintaa, mutta ei oman työpaikan jokasyksyinen henkilökuntakuva ihan tällaiselta näytä...

Matti Malmberg (toim.): Galleria Acamedica. Yliopistomiesten muotokuvia. Adamiskt porträttgalleri. Porvoo 1961: WSOY. 523 s.

Joskus sitä tarttuu kirjaan ihan vain pelkän kuriositeettiarvon vuoksi (ja koska hintaa ei ole kolikkoa enempää) ja sitten saakin huomatta olevansa jonkin kiehtovan äärellä. WSOY:n vuonna 1961 julkaisema Galleria Academica oli minulle juuri tällainen yllätys.

Galleria Academica on esineenä erittäin miellyttävä. Hieman halvanoloisen kansipaperin alla on jykevä sidos, 262 kiiltopintaista lehteä ja painoa 800 grammaa (punnitsin). Myös sisällöltään kirja on painava, joskin nykyään jo monella tapaa vanhentunut. Julkaisun tarkoituksena on koota yhteen kaikki Helsingin yliopiston hallussa tuolloin olleet muotokuvat. Käytännössä tämä tarkoittaa liki kolmeasataa yliopistomiestä (naisia on neljä, niistäkin yksi kuningatar eikä lainkaan tieteilijä). Mustavalkoisenakin kuvakavalkadi on vaikuttava otos suomalaiseen kulttuuri- ja oppihistoriaan. Kuvia edeltää ja osittain avaakin Onni Okkosen pitkä suomalaisen muotokuvataiteen esittely. Varsinkin Turun ajalta säilyneet teokset sekä suurin osa 1800-luvulla tehdyistä esitellään Okkosen tekstissä. Myöhemmät sen sijaan saavat paljon ylimalkaisemman luetteloinnin.

Jos kirja olisi tuore, käyttäisin tilaisuuden arvostellakseni joitain toimitusratkaisuja, kuten sitä ettei Okkosen tekstissä viitata suoraan kuvien juoksevaan numerointiin tai sitä että kuvat on järjestetty kohteittensa syntymävuoden mukaan mutta henkilöesittelyt kirjan lopussa aakkosjärjestyksen, mutta eipä tuo enää kannata tämän enempää. Perehtyvä lukija saa joka tapauksessa selata kirjaa edestakaisin saadakseen täyden hyödyn.

Katsottua: joulukuu 2022

Marvel Cinematic Universe

En ole pitkään aikaan raportoinut tänne katsomistani elokuvista. Se johtuu siitä, että minulla on ollut projekti käynnissä. Pitkän aikaa naureskelin, että pitänee joskus katsella kaikki Marvel-elokuvat – lähinnä siksi että olen suurin piirtein viimeinen joka niitä katselisi. Sitten iski masennus ja uupumus, ja äkkiä ajatus lapsuusnostalgiaan uppoamisesta alkoi tuntua hyvältä. Ei sillä, että yksikään Marvel-elokuva olisi minulle nostalginen. Ensimmäisen X-Menin näin tuoreeltaan lukioiässä mutta siinäpä se. Sen sijaan sarjakuvat ovat oleellinen osa lapsuuttani.

Ensimmäinen yllätys oli, miten älyttömän paljon Marvel-filmatisointeja onkaan. Enkä ollut tajunnut, etteivät ne kaikki suinkaan liity toisiinsa välttämättä mitenkään. Jonkinlaista priorisointia piti siis tehdä. Luonteva ratkaisu oli aluksi keskittyä Marvel Cinematic Universeen. Suurin osa elokuvista oli nähtävissä Disney+:ssa, joten suuria hankintojakaan ei tarvinnut tehdä. Tietysti jossain vaiheessa äkkäsin, että aiemmat 2000-luvun Hämähäkkimiehetkin kytkeytyvät jatkumoon, joten ne piti listata settiin.

Niinpä sitten olen syksyn aikana katsonut yli kolmekymmentä elokuvaa ja päälle vielä kourallisen sarjoja. Laatu on vaihtelevaa mutta pääosin ainakin tekniikka pelaa, ja vaikka tarinat toistavat itseään ja psykologia on saippuaoopperatasoa, yllättävän kiehtova kudelma elokuvista syntyy. Yksikään elokuva itsessään ei ole erityisen kummoinen (joskin joukkossa on oikeasti melko hyviäkin), mutta yhdessä niistä muodostuu jotain enemmän. Ihan niin kuin sarjakuvistakin kolmekymmentä vuotta sitten. Olin yllättynyt miten paljon nautin alkupään elokuvien katselusta ja pian huomasin ajatusteni palanneen samanlaiseen hypomaaniseen upotustilaan kuin kymmenvuotiaana.

Nyt saa hetkeksi riittää. Ehkä. Hyllyssä odottaa melkein samanlainen setti MCU:n ulkopuolisia Marvel-juttuja. Niitä voi onneksi katsella vähemmän ahmien ja kokonaisvaltaisesti. Välillä on sitä paitsi hyvä vähän hengähtääkin.

Stephen Daldry: Lukija. Tunnit

Kaksi Stephen Daldryn ohjaamaa elokuvaa, jotka saivat Oscarin parhaasta naispääosasta:

Lukija (The Reader, 2008) on takuuvarma laatudraama. Se näyttää hyvältä, on vaivaton katsoa ja käsittelee painokasta asiaa. Se onkin turhan taattu, laskelmoidun laadukas. Bernhard Schlinkin romaaniin perustuvassa Lukijassa koululaisnuorukainen ja reilusti vanhempi nainen rakastuvat 1950-luvun Saksassa. Heidän suhteensa oleelliseksi osaksi muodostuu klassikkokirjallisuus, jota poika lukee ääneen alttiille yleisölleen. Ja sitten kerrotaan natseista. Mikä olisikaan laadukkaampaa kuin nostalgia, epookki, natsit ja kielletty rakkaus. Kovin painokkaaksi elokuva ei valitettavasti kuitenkin koskaan kasva, vaikka raflaavia kertomuksia keskitysleireiltä kuullaan ja moraalikysymyksiä pyöritellään. Onneksi naispääosassa on uskomattoman intensiivinen Kate Winslet, joka kohottaa elokuvaa useamman piirun verran silmissäni.

Daldryn läpimurtoteos Tunnit (The Hours, 2002) sen sijaan on aidosti painokas ja emotionaalinen elokuva. Kolmea naista ja kolmea aikakautta limittäin seuraavaa tarinaa nivoo yhteen Virginia Woolfin romaani Rouva Dalloway. Woolf itse on yksi päähenkilöistä, Nicole Kidmanin syystä palkitusti esittämänä. Michael Cunninghamin romaaniin perustuva elokuva käsittelee sellaisia teemoja kuin väsymistä, menetystä, luopumista mutta myös esimerkiksi homoseksuaalisuutta. Siinä on apeaa jylhyyttä mitä korostaa entisestään kalsea värimaailma ja Philip Glassin vellova musiikki. Kaikessa alakuloisuudessaan ja pirstaleisessa rakenteessaankin Tunnit virtaa koko ajan kauniisti kohti päätöstään, jossa on vääjäämättömyyden tunnetta.

James Wong: Final Destination – Viimeinen määränpää. David R. Ellis: Final Destination 2 – Viimeinen määränpää. James Wong: Final Destination 3 – Viimeinen määränpää

Final Destination on elokuvasarja, joka minun olisi periaatteessa pitänyt nähdä tuoreeltaan. Se ilmeistyi juuri sellaiseen aikaan, Screamin aloittaman kauhubuumin loppuliepeillä. Mutta ei, en ollut nähnyt ainuttakaan osaa tätä ennen.

James Wongin ohjaama ja muutenkin X-Files-tyyppien työstämä ykkösosa (2000) kertoo teinijoukosta, joka lähtee lennolle Pariisiin. Alusta asti tyrkytetään pahaenteistä numerosymboliikkaa ja lukiotason korkeakirjallisia ja elokuvallisia viittauksia sekä muistutetaan lentämisen riskeistä. Pieni joukko oppilaita poistetaan koneesta, kun eräs heistä ennustaa sen räjähtävän. Niin kuin käykin ja selvänäkijästä tulee yhteisön paariaa. Ainekset psykologiseen draamaan? Ei vaan yliluonnolliseen teinislasheriin! Koneesta jäänyt joukko huijasi kuolemaa, joka on nyt heidän perässään korjatakseen tilanteen. Juonihan on typerä mutta siinä on hauskaa leikkisyyttä ja kuolintavoissa kekseliäisyyttä.

David R. Ellisin ohjaamassa kakkososassa (2003) on uudet teinit ja uudet uhat mutta muuten lähinnä lisää sitä samaa kuin edeltäjässäänkin. Tarina on yhtä pöljä ja täynnä aukkoja, mutta väkeä kuolee mielikuvituksellisin tavoin (alun liikennekaaoskin on oikein nautittava) ja koko hommassa on pelin makua: arvaa mikä potentiaalisista uhista lopulta nasahtaa maaliinsa.

Wong palasi ohjaksiin kolmannessa osassa (2006). Sitä samaa, jep – mutta huvipuistossa! Valitettavasti vain alkujakson verran. Elokuva on kaikin puolin heikompi kuin edelliset mutta ei nolostuttavan paljon heikompi. Vaikka onhan se tyhmää, että näyt on vaihdettu valokuviin.

Jatko-osia olisi lisääkin, kuudes osa tuloillaan, mutta eiköhän tämä riitä toistaiseksi.

Paco Plaza: Romasanta. Jaume Balagueró: Nimetön

Espanjalais–italialais–brittiläinen yhteistyö mutta amerikkalaisen Brian Yuznan osatuottama, Espanjaan sijoittuva mutta englanninkielinen, ja Paco Plazan ohjaama Romasanta (2004) alkaa historiallisena sarjamurhaajaelokuvana. 1850-luvun Espanjassa pikkukylästä katoilee väkeä ja osaa löytyy hengiltä raadeltuina. Aluksi teoista syytetään seudulla liikkuvia susia, mutta pian katsojalle käy selväksi, että syyllinen on kummallisen kaksijakoisesti käyttäytyvä mies, jolla on selvästi väkivaltaisia taipumuksia ja viehtymys vaimonsa siskoon. Tarinaan kuuluu myös miestä jahtaava mielipuolen oloinen heppu ja esoteerista apua hyödyntävä rikostutkija. Kaikki hyvin: kiinnostava asetelma, komea ulkoasu ja vahva tunnelma (takakannen sanoin "taiteellisen goottista"). Valitettavasti jo elokuvan alaotsikko ja alun alleviivaavat susikuvat ohjaavat katsojan ajatusten suuntaa – ihmissusistahan tässä on kyse. Toki tarinassa on kierrettä moneen suuntaan, mutta paljastus on kuin jos ensimmäisen Star Warsin alkuteksteissä olisi kerrottu Darth Vaderin etsivän lapsiaan. Romasantan tarina perustuu tositapaukseen, Espanjan ensimmäiseen tunnettuun sarjamurhaajan, joka poti lykantropiaa ja teki uhriensa rasvasta saippuaa. Julian Sandsin pääosassa on herkkävireisyyttä.

Jaume Balaguerón Nimetön (Los sin nombre, 1999) perustuu Ramsey Campbellin romaaniin (suom. Nimetön painajainen). Siinä nainen, joka on luullut tyttärensä tulleen julmasti murhatuksi, saakin puhelinsoiton joltakulta, joka väittää olevansa tämä tytär. Hän saa avuksi asian selvittämiseen virkaheiton poliisin ja roskasenttarin. Alkaa näyttää siltä, että jäljet johtavat esoteeriseen kulttiin. Tyylillisesti elokuvassa eräänlaista rosoista eleganssia: sen tiukasti rajatuissa kylmäsävyisissä kuvissa, nykivässä kerronnassa ja vähäeleisessä äänimaailmassa. Nimetön hoippuu koko ajan sillä rajalla, aikooko se olla kauhuelokuva vai ei. Sellaiseksi siinä on kylliksi groteskiutta ja tunnelmaa, mutta se malttaa pidätellä täysiä tehoja aivan loppuun saakka.

Paul Verhoeven: Gestapon vihollinen numero 1. Zwartboek

Kaksi Paul Verhoevenin toiseen maailmansotaan sijoittuvaa elokuvaa, jotka selvästi on veistetty samasta puusta:

Verhoevenin varhainen Gestapon vihollinen numero 1 (Soldaat van Oranje, 1977) oli aikanaan Alankomaiden kallein elokuva. Se seuraa opiskelijatoveruksia, jotka joutuvat maailmansodan vietäväksi kukin tahollaan; oli se sitten vastarintaliike, brittiarmeija tai natsien rivit. Rintamalla ei kuitenkaan olla, vaan lajityyppi on pikemminkin vakoilutrilleri Verhoevenille sota ei ole ylevä seikkailu tai tausta pasifistisille ajatuksille. Hänen näkökulmansa on tavallisen ihmisen, joka yrittää selvitä sillä mitä tarjolla on. Eeppisten mittasuhteiden sijasta (vaikka onhan elokuvassa polveilua vaikka kuinka) elokuva luottaa yksittäisiin vahvoihin kohtauksiin, moniulotteisiin hahmoihin ja hirtehiseen huumoriin, joka tuntuu yhtä aikaa vieraalta ja hyvin viehättävältä. Keskushenkilöä esittävä Rutger Hauer antaa muistutuksen, miten hyvä näyttelijä hän olikaan, vaikka Amerikassa päätyikin useimmiten roskaroistoksi. Gestapon vihollinen osoittaa myös, miten taitava ohjaaja Verhoeven oli ennen kuin Hollywood opetti hänelle alleviivatumman tyylin.

Verhoeven palasi Hollywoodista kotikulmille vuonna 2006 jälleen Alankomaiden kalleimmalla elokuvalla. Zwartboek on sekin sotaelokuva, jossa pääosin liikutaan rintamalinjojen välissä varsinaisten taistelujen sijaan. Tarina kertoo juutalaisnaisesta, joka pelastautuu natseilta, ryhtyy vastarintaliikkeen vakoojaksi mutta jonka asema ei suinkaan ole pysyvä. Epookkitrilleri on sujuvaa ja erittäin viihdyttävää. Hollywood on opettanut ohjaajalle, kuinka tarinaa kuljetetaan näennäisen vaivattomasti ja sopivissa kohdin oikeista tunnenaruista vedellen. Väkivalta on riittävän brutaalia, alastomuudessa ei kursailla ja juonenkäänteet ovat alituisia. Eivätkä hyvikset aina ole kovin hyviä tai pahikset niin pahoja, mikä tietysti ei ole mikään uusi huomio mutta paikallaan mainita. Zwartboekissa ei oikeastaan ole mitään erityistä (joskin hollantilaisittain ehkä onkin), mutta sen perusvarmuus ja ammattitaidon kova taso saavat sen tuntumaan paremmalta kuin se lieneekään.

Benny Chan Muk-Sing: Big Bullet. Tsui Hark: Zu Warriors

Benny Chan Muk-Singin Big Bullet (Chong feng dui nu huo jie tou, 1996) on variaatio yhdestä moderneista perustarinoista: Sopeutumaton huippupoliisi siirretään syrjään kutsumuksensa ääreltä mutta saa tilaisuuden todistaa kuntoisuutensa, kun vastaan asettuu muuten ylivoimainen rikollinen. Lau Ching-wanin esittämä poliisi siirretään vakavien rikosten osastolta autopoliisiksi, mutta hänen ryhmänsä sekaantuu sattumalta Mato Valtosen näköisen roiston ja hänen ysärikamujensa juoneen. Ryhmä on perinteinen kokoonpano, kuin Ryhmä Hausta: sääntöfriikki, nörtti, vanhus, nainen. Kaikkia klišeitä kuitenkin käsitellään inhimillisesti: hahmot eivät ehkä ole ihan kokonaisia ihmisiä mutta ainakin paljon enemmän kuin pelkkiä tyyppejä. Tulitaisteluissa on voimaa ja nopeutta, veri ja irtojäsenet lentelevät, kamera pyörii ja kolarit näytetään monesta kuvakulmasta – ollaan siis hongkongtoiminnan ydinasioiden parissa. Big Bullet ei ole mikään merkkiteos mutta tasaisen laadukas ja sellaisenaan nautittava.

Tsui Harkin Zu Warriors (Shǔ shān zhuàn, 2001) on sitten jotain ihan muuta. Taivaan ja maan välissä sijaitsee Zu-vuoristo, jonka puolijumalaiset klaanit suojelevat maailmaa pahuudelta, jota edustaa Mordo-niminen olevainen. Alussa ei paljon tarinaa selitellä, vaan välittömästi lähdetään digitaaliefektoituun taisteluun, jossa on turha yrittää saada järkeä mihinkään – tyyli ja visuaalisuus on kaikki kaikessa. Sama tykitys jatkuu läpi elokuvan: aivan kuin katselisi kaksikymmentä vuotta myöhemmän supersankarielokuvan pelkkää lopputaistelua ilman tylsiä kohtia. Paljon on mystisiä hahmoja ja tapahtumia, universumin voimia pyöritellään mennen tullen ja cgi hengittää yllättävän kauniisti. Mistään meikäläisittäin perinteisestä rytmistä ei ole tietoakaan, mutta alati virtaava kuvan ja tarinan vuo vie mukanaan silti.