Luettua: joulukuu 2024

Juhani Kellosalo: Kaikki palaa maan savuun. Porvoo–Helsinki–Juva 1985: WSOY. 63 s.

Runoilija–kirurgi Juhani Kellosalon esikoisteos Kaikki palaa maan savuun on hallittua runoutta. Siinä yhdistyy hyvin perinteikäs luontokuvasto ja keskeislyriikka modernistisen tiukkaan ilmaisuun ja muotoon.

Parhaimmillaan Kellosalon tekstit ovat silloin, kun hän melkein haikumaiseen tapaan yhdistää pysähtyneen luontohetken pieneen, kenties arkiseen kokemukseen. Minä havainnoi maisemaa – joko Pohjanmaan lakeuksien mittakaavassa tai joenpintaan heijastuvan puun verran – ja samalla assosioi sisäistä kokemustaan. Keino on tietysti yhtä vanha kuin runous itse eikä millään tapaa omintakeinen, mutta Kellosalo tekee sen taiten ja varmasti. Yhteys minän ja luonnon välillä on vahva.

Kehnommin onnistuvat ihmisten välisten suhteiden ilmaukset. Puhetta kuolleelle ystävälle -osasto ja ilmeisesti romanttisesti puhuteltua sinää koskevat runot jäävät varovaisiksi ja tyhjemmiksi kuin luontorunot. Ne käyttävät liian ympäripyöreää ja eteeristä sanastoa ollakseen yhtä vaikuttavia. Onneksi ne ovat selvä vähemmistö kokoelmassa.

Yllättävän hätkähdyttävää on, kun Kellosalo satunnaisesti sisällyttää tekstiin, jonkin yhtenäisyyttä rikkovan viitekehyksen. Laotse ja Siddhartha oletettujen suomalaisten lehtien, veden ja tuulen seassa tuntuvat melkein yhtä järisyttäviltä kuin mukaan työntyvät kaupunkimaiseman palaset.

Irmeli Ilmasen kansitaide on komea. Harmi että kirpputorikappaleeni on raiskattu hintalapputarralla. Sen pitäisi olla kuolemanrangaistuksen uhalla laitonta.

Tuomas Kilpi: Avaruusasema Ithal. Planeetta Ukrut. Helsinki 2024: Oppian. 138 s. Oppian selkokirja

Suhteeni selkokirjoihin on kahtalainen, myönnän. Toisaalta ne ovat oiva helpotus opettajantyössä aikana, jona lukivaikeudet (joko aidot tai keskittymiskyvyn rapautumisen aikaan saamat) tuntuvat yleistyvän ja S2-oppilaita on aina vain enemmän. Selkokirjan helpotettu kieli ja väljä rivitys mahdollistavan kirjallisuuden lukemisen niillekin, joille se muuten olisi liian työlästä. Ja sitten toisaalta: Itse vain hyvin lievästi lukivaikeuksisena huomaan epäileväni, että selkokirja ehkä sittenkin on vain uusi versio Kirjavalioista tai Kuvitetuista klassikoista.

Oppian on julkaissut suuren määrän selkokirjoja. Myös kustantamon perustaja Tuomas Kilpi on kantanut kortensa tähän kekoon. Vanha scifi-mies Kilpi – Tähtivaeltaja-lehden edeltäjän Time and Spacen luoja – palasi tieteiskirjallisuuden pariin vuonna 2021 selkoromaanilla Avaruusasema Ithal. Kolme vuotta myöhemmin se sai jatko-osan Planeetta Ukrut ja teokset julkaistiin yhteisniteenä.

Kumpikin kertoo hyvin perinteikkään tieteistarinan. Molemmissa on kyse ihmiskunnan levittäytymisestä uusille planeetoille. Toisessa teemana on ihmisen ja koneen rajapinta sekä ihmisyyden kysymys (Asimov mainitaan suoraan), toisessa puolestaan ontologinen todellisuuden olemus ja simulaatioteoria (Clarke on yhden hahmon nimi). Itse asiassa kummassakin Kilven kertomuksessa on samanlaista viattoman vilpitöntä, tarinamuotoista pohdintaa, joka leimasi Suomessa 1980-luvun tieteisnovellistiikkaa. Jos Kilven tekstit olisi ladottu normaaliin tapaan ja niiden olisi sanottu ilmestyneenvuoden 1986 Aikakoneessa tai Spinissä, en epäilisi ollenkaan. Jopa melko höntti tapa nimetä tarinoiden vieraat planeetat heteropalindromisesti soittelee kasarikelloja.

Kieltämättä se, että samaistan Kilven tekstit usein hellyyttävän kömpelöihin fanzine-stooreihin, kyseenalaistaa niiden romaaniuden. Tällainen lajimäärittely (jos se edes on tarpeellista) olisi helpompaa, jos tarinoista olisi olemassa ei-selkoversiot. Kilpi on kuitenkin kirjoittanut ne suoraan selkomuotoon. Tärkeintä lienee lopulta se, että kumpikin Kilven kertomus on mainio scifi-juttu, jotka voivat avaavat sf-maailman uudelle lukijalle. Se ei ole ollenkaan arvoton saavutus se.

Irma Sulkunen: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1831–1892. Helsinki 2004: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 310 s. Kuv. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 952.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on kotimainen kulttuurijättiläinen, joka liki kahdensadan vuotensa aikana on ollut keskeinen tekijä niin kustannus-, tutkimus- kuin arkistointitoiminnassa ja siinä samalla esimerkiksi poliittisena pelikenttänä. Historiantutkija, professori Irma Sulkunen käy teoksessaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1831–1892 läpi seuran ensimmäisiä vuosikymmeniä, joiden aikana toiminta haparoiden alkoi ja etsi muotoaan. Asiallisen eleettömästi kirjoitettu historiikki tarkan tutkijan työtä, joka ei sorru akateemiseen näpräilyyn muttei myöskään populaariin kosiskeluun.

SKS:aan liitetään yleisissä mielikuvissa sellaiset suomalaisen kulttuurin monumentit kuin Lönnrot, Snellman ja Runeberg. On totta, että jokainen heistä kuului kyllä seuraan ja että kaksi ensin mainittua toimivat sen puheenjohtajinakin aikansa. Kuitenkin todelliset puuhamiehet (sillä miehiä he tietenkin olivat, naiset hyväksyttiin jäseniksi vasta 1846 alkaen) olivat jälkipolville paljon tuntemattomampia nimiä; esimerkiksi alkuaikojen toimelias yliopistonlehtori C. N. Keckman.

Vaikka historiikki on SKS:n itsensä tilaama ja julkaisema, saa Sulkunen olla avoimen kriittinen. Seuraa ei nosteta missään vaiheessa sankarilliseksi suurmiesten näyttämöksi, jossa puolijumalat rakentavat Suomea viisautensa valolla. Päinvastoin Sulkunen osoittaa monin esimerkein seuralaisten pikkumaisen inhimillisyyden. Lönnrot kaikessa kiltteydessäänkin pyrkii varmistelemaan Kalevalansa asemaa kulttuurisena johtotähtenä ja siinä sivussa nysvää hänelle annettua sanakirjatyötä vuosikymmenten ajan. Hänen kilpailijansa C. A. Gottlund sekä seuraajansa D. E. D. Europaeus joutuivat SKS:n maahan painamiksi kulttuurisesti ”väärien” näkemysten vuoksi. Myöhemmin kahden taipumattoman professorin, August Ahlqvistin ja Yrjö Koskisen nokittelu kasvoi naurettavan rumaksi, ja sen jäljiltä SKS politisoitua pitkäksi aikaa.

Sulkusen historiikki päättyy hetkeen, jossa seura saa oman, Gripenbergin suunnitteleman rakennuksensa Kruununhakaan. Se on paitsi Koskisen pitkän valtakauden muistomerkki (ja vaiheissaan sisältää ihan omat egojen hieroskelunsa) mutta myös selvä käännekohta seuran asemassa.

Taina Parikka: Rakilan rakkikoirat. Hamina 2023: Havina. 165 s. Nid.

Rakilan rakkikoirat on eräänlainen rinnakkaistarina Taina Parikan sarjalle, jossa neiti Sundman ratkoo arvoituksia 1800-luvun Haminassa. Sundman vilahtaa tässäkin romaanissa, joskin nimettä ja vain ohimennen.

Parikan kirjojen maailma on tiukasti kiinni todellisessa aikakauden Fredrikshamnissa. Säätyläiset esiintyvät usein omilla nimillään ja rahvaallakin on esikuvansa. Kuitenkin tarinat ja niissä esitetyt henkilöiden motiivit ovat puhdasta fiktiota. Rakilan rakkikoirissa totta ovat tarinan lähtökohta, kuolintapaus Rakilan kartanon mailla 1886, ja miljöö. Fiktiivinen sisältö puolestaan heijastelee subteksiään, Conan Doylen Baskervillen koiraa.

Parikka tuo Haminaan tulevan opettajan, maisteri Watjuksen, joka tutustuu erikoiseen naapuriinsa, yksityisetsivä Sverker Holmiin. Vaikka esikuvat eivät esiinnykään aivan yksi yhteen ympyräkaduilla, en ainakaan itse voinut olla lukematta kertomusta sisällyttämättä päähenkilöihin koko ajan Holmesin ja Watsonin ominaisuuksia. Holm uskoo, että Rakilassa tapahtuneeseen paimenen kuolemaan liittyy rikos, ja niin miehet alkavat selvittää asiaa ajan kartanokerman, von Döringien ja Clevejen, seassa. Brakilan kartanon vaiheisiin väitetään liittyvän kirouksen, joka vie omistajasuvun perillisten hengen. Toisin kuin Baskervillessä, Brakilassa ei kuitenkaan näytä liikkuvan yliluonnollinen eläin vaan raadollisempi peto, sarjaraiskaaja.

Jossain vaiheessa kertomus melkein muuttuu rikostutkinnasta sukututkimukseksi. Lähes saippuaoopperamainen ihmissuhteiden, todellisten ja otaksuttujen, verkko sumppuuntuu toistuvasti ja lukija saa olla tarkkana. Jännite ei kuitenkaan katoa mihinkään, sillä Parikka kirjoittaa jälleen erittäin vetävää tekstiä. Siinä mainiot hahmot, paikallishistoria, vanha sanasto, varsin onnistunut dekkarijuoni ja tällä kertaa myös intertekstuaalisuus toimivat kadehdittavan hyvin yhteen.

Matti Järvinen (toim.): Vesihaamu ja muita vanhoja suomalaisia kauhukertomuksia ja kummitusjuttuja. Helsinki 2020: Nysalor-kustannus. 144 s. Nid.

Nysalor-kustannuksen julkaisemien, Matti Järvisen toimittamien vanhojen suomalaisten kauhukertomusten sarjaa jatkoi vuonna 2020 Vesihaamu. Se jatkaa edeltäjiensä linjoille ja koko yhteen sekalaisen joukon kotimaisia kertomuksia, joiden tekijänoikeuden ovat jo rauenneet. Mukana on jokunen alan harrastajien hyvin tuntemissa kirjajulkaisuissa ilmestynyt novelli, mutta pääpaino on jälleen unohdetuissa ja bibliografiat väistäneissä lehtiteksteissä.

Ensin mainittuja ovat esimerkiksi jälleen näyte Samuli Paulaharjun Tunturien yöpuolta -kokoelmasta ja Larin-Kyöstin humoristinen Paholaisen soitto, joka ei ehkä ole erityisen tunnettu mutta kuitenkin mukana tekijänsä Valituissa teoksissa. Uuno Kailaan Kuollut veli tunnetaan ennalta toki myös, samoin Arvi Järventaustan erinomainen Merenneito. Sen sijaan Järvisen vanhoista lehdistä löytämät tarinat ovat parhaimmillaan erittäin obskyyrejä. Muuten en osaa kuvailla vaikkapa Unto Koskelan pientä juttua, joka on ilmestynyt alkujaan Suomen aliupseeri -lehdessä 1931.

On hyvä, että toimittaja on sisällyttänyt teoksen alaotsikkoon kauhukertomuksien lisäksi myös kummitusjutut. Näin lukija ei voi syyttää kuin itseään, jos odotettuaan kauhukokoelmaa harmistuukin. Kummitusjutun, vaikka se kuinka kauhukirjallisuudeksi luettaisiinkin, perinteisin kuuluu laji, jossa kummittelu paljastuu (ainakin lukijalle) kaikkea muuta kuin yliluonnolliseksi. Yleensä tällaisiin tarinoihin liittyy oleellisesti myös huumori, mikä usein on ristiriidassa ”kauhun” kanssa. Vesihaamun kertomuksista monet ovat tällaisia ”se olikin vain naapuri lakanan alla” -tyyppisiä huijausjuttuja, myös itse nimikertomus. Se ei kuitenkaan vähennä niiden mielenkiintoisuutta. Vastineeksi sitten onkin tosi synkkiä aiheita, kuten Kailaan insestinkaipuu tai Jonatan Reuterin suohon upotettu vauva.

Vesihaamun hienoin löytö on mielestäni Jalmari Karan Kalmalammen taru. Se on vahvatunnelmainen historiallinen fantasia, melkein satu. Sisällissodan teloittajassa oli ehdottomasti herkkä puolensa. Mainita pitää myös kokoelman ainoa uusi suomennos, Järvisen itsensä kääntämä Topeliuksen Öinen vierailu, joka sekin on mainittua aaveleikkigenreä.

Taina Parikka: Tulta turnyyrissa. Neiti Sundmanin seikkailuja Fredrikshamnissa 4. Hamina 2024: Havina. 230 s. Nid.

Taina Parikka palasi neiti Sundmanin seikkailujen pariin pienen sivuaskeleen jälkeen (ks. Rakilan rakkikoirat yllä). Sarjan neljäs osa Tulta turnyyrissa on sekin kirjailijan itsensä mukaan silti ”bonusosa”. Siltä se ei kuitenkaan lopulta tunnu, pikemminkin täysin johdonmukaiselta askeleelta sarjassa, joka käy läpi Haminan 1800-luvun loppupuolta. Neiti Sundman on naimaton kirjakauppa-apulainen, joka vuosien varrella osallistuu jokusen mysteerin selvittelyyn. Sarjan aiemmissa osissa on oltu verrattain pienten asioiden äärellä ja arvoitusjuoni on paikoin tuntunut tekosyyltä päästä kuvittamaan paikkakunnan historiaa; mikä ei tarkoita ettenkö olisi nauttinut Parikan teksteistä ihan tarinoinakin.

Tulta turnyyrissa kuitenkin asettaa päähenkilönsä aiempaa vakavampaan tilanteeseen ja suurempien asioiden äärelle. Haminan kolmas rauhanaikainen ja toistaiseksi viimeinen suurpalo tapahtui 1887, kun tuli karkasi Pikkuympyräkadun varrella sijainneesta tallista (paikalla sijaitsevat nykyään Johanneksen kirkon sankarihaudat). Palo tuhosi noin kolmanneksen kaupungin rakennuksista. Syttymissyy on pysynyt arvoituksena. – Ja se on loistava lähtökohta historialliselle rikoskertomukselle: aito dramaattinen tapaus, jonka ympärille voi rakentaa hyvinkin uskottavia selityksiä.

Parikan ratkaisun mittakaava on jokseenkin mahdollisimman iso, juuri ja juuri uskottavuuden rajoissa. Hän sekoittaa peliin separatisteja, salatiedettä, valtiotason vehkeilyä ja sukusalaisuuksia – mutta kuten sanottu, uskottavuuden rajoissa. Lukijan tosin on pysyttävä tarkkana, jotta lukuisat henkilöt eivät mene sekaisin ja heidän verkostonsa solmuun. Tämä vaivaa etenkin romaanin loppupuolta. Alkuosa sen sijaan on erinomaista sekasorron ja surunsekaisen paniikin kuvausta, kun ihmiset yrittävät pelastaa leviävän palon tieltä mitä pelastettavissa on.

Rakilan rakkikoirien pääkaksikko Holm ja Watjus ovat neiti Sundmanin mukana seikkailemassa, mutta tällä kertaa heitä on paljon vaikeampi enää yhdistää Holmesiin ja Watsoniin (vaikka ainakin yksi selvä silmänisku siihen suuntaan tehdäänkin). Hyvä niin, sillä se jos mikä olisi turmellut autenttisuutta.

Risto Karlsson: Noita nousee haudastaan. Porvoo–Helsinki–Juva 1993: WSOY. 101 s. Norppajengi.

Risto Karlssonin Noita nousee haudastaan lupailee nimellään ja prologillaan paljon. Ensimmäiset kahdeksan sivua kuvaavat, kuinka vainolaista pakeneva saamelaisheimo on päätynyt liian etelään ja rannikon muodostamaan umpikujaa. He syyttävät siitä vanhaa noitaansa ja hylkäävät hänet. Noita hyväksyy kohtalonsa ja valmistautuu kuolemaan kallioluolan syvyyksiin, kunhan ensin on jättänyt jälkensä ja maalannut kuvan luolan seinään. Historiallis–mystinen tausta nuortenromaanin on luotu tunnelmallisesti.

Vaan jatko ei tee kunniaa kertomuksen aloitukselle eikä tyystin harhaan johtavalle nimelle. Noita nousee haudastaan on Karlssonin Norppajengi-sarjan ensimmäinen osa, käsittääkseni; eipä niitä sitten lisää tullutkaan kuin yksi. Niissä seikkailee koululaisjoukko, joka on päättänyt auttaa saimaannorppien asiaa kierrellen kouluissa luennoimassa aiheesta ja keräten apua tosielämän norppa-aktivisti Juha Taskiselle.

Tällä romaanilla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä norppien kanssa. Niiden sijaan lauttasaarelaisjengi on tullut auttamaan yhden heistä isää, arkeologia, joka etsii Pohjois-Kymenlaaksossa, nykyisen Repoveden kansallispuiston maisemissa, muinaisen saamelaisjoukon mahdollisesti jälkeensä jättämää aarretta. Yritystä mutkistaa metsissä heitä kiertelevät pahojaan aikova mieskaksikko ja suurikokoinen susi. Karlsson toimi aikoinaan Kouvolan Sanomien toimittajana, mikä selittänee miljöövalintaa.

Juttu kulkee perinteisen nuortenromaanin polkuja. Paljon on valistusta paikallishistoriasta ja parit namedroppailut (esimerkiksi Orilammen majan perustaja Irja Siikava), ja vanhaa Valkealaa tunteva saakin muutaman mukavan oivalluksen lukiessaan. Lapset toimivat todellisia vastineitaan kekseliäämmin ja rohkeammin, ja muutaman täpärän tilanteen jälkeen hyvin käy (jopa porukan läski, jota pilkataan koko ajan, on kunnon seikkailija). Sen sijaan alussa luodut odotukset edes jonkinlaisesta fantasiasta tai peräti kauhusta puuttuvat kokonaan. Hieman vihjataan siihen suuntaan, että alun noidan ja metsissä kiertävän suden välillä olisi jokin yhteys, mitä tukee myös kansikuva, mutta se ei millään tavoin reaalistu, pikemminkin unohdetaan aktiivisesti.

Aaro Salovaara: Rautamäen Uutmanni – noita vai shamaani? Kotiseutukuvaus. Karkkila 1991: Karkkilan Kotiseutuyhdistys. 82 s. Nid. Kuv. Matti Kota.

Karkkilan Kotiseutuyhdistyksen julkaisusarjan neljäntenä ilmestyi vuonna 1991 Aaro Salovaaran kirjoittama ja Matti Kodan kuvittama Rautamäen Uutmanni – noita vai shamaani?. Vaikka se on nimetty ”kotiseutukuvaukseksi”, aukeaa ydinasia ulkopuolisellekin.

Salovaaran kohteena on Gustaf Fredrik Utman, kansan keskuudessa Uutmanni (1836–1913). Nykyisen Karkkilan Kulonsuonmäellä eli Rautamäellä toimi lähes koko 1800-luvun rautakaivos, ja sen oheen nousivat ruukki ja masuuni. Samoilla seuduilla elänyt Uutmanni oli tietäjä ja kansanparantaja. Salovaaran teoksen otsikko on hieman raflaava, etenkin kun hän itsekään ei vastaa kysymykseensä. Hän kyllä määrittelee noidan voimiaan pahaan käyttäväksi, shamaanin hyvään – mutta Uutmannista puhutaan kuitenkin lähinnä tietäjänä.

Köyhyydessä aina elänyt Uutmanni tuntuu olleen seudun takuumies, kun lääkärittömässä kylässä tarvittiin taudin tai vamman parantajaa tai näkijää selvittämään, kuka karjan on kironnut tai takin vienyt naulastaan. Keinot Uutmannilla ovat olleet monet. Salovaara kertoo hänen saaneen oppinsa Noita-Jussina tunnetulta alan mieheltä, joka puolestaan oli Haaka-nimisen noidan seuraaja. Haakan kerrotaan jutustelleen paholaisen kanssa, mutta Uutmanni vaikuttaa kertomusten perusteella olleen pääosin hyvällä asialla. Hänen keinonsa ja heikkoutensa kuuluu olleen etenkin viina. Pullonkyljestä oli hyvä katsella asiainlaitaa, sisällön nauttiminen päästi henkitiedon lähteille. Vaan tuntuipa juoma koukuttavankin…

Valtaosan Salovaaran kirjasta muodostavat tarinat, joita paikallisten kertomana on tallennettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon. Tarinat kertovat laajasta uskosta Uutmannin kykyihin, ellei nyt itse kertojien niin ainakin niiden joilta he ovat jutut kuulleet. Kaikki eivät ole ihmeellisiä onnistumisia. Nämä kertomukset Salovaara kehystää narratiiveilla kaivosseudun elämästä, Uutmannin edeltäjistä, hänen synnystään ja kuolemastaan. Salovaaran kieli on runsasta, eloisaa ja murresanaston täyttämää. Se tuntuu uskottavan arkaaiselta mutta on kevyttä lukea. Tällaista toivoisi monen muunkin kotiseutukirjallisuuden olevan.

Bibliofiilinen erikoisuus: kirjan kannet on liimattu nidokseen väärin päin.

Harri Erkki: Pitkä jauntti. Kertomuksia 1967–2007. Turku 2007: Turbator. 231 s. Nid. M-novellit 4.

Harri Erkki lienee viimeinen suomalainen tieteiskirjailija, joka on suoraan klassisen ”kovan” scifin jälkeläinen. Kotimaisen fandomin syntymän aikaan 1980-luvun alussa oli Veikko Rekusen ja Pekka Virtasen ynnä muiden kaltaisia, nyttemmin jo lopettaneita kirjottajia. Mutta Harri Erkki (oik. Kumpulainen) aloitti jo 1967 ja jatkaa yhä. Myöhemmät kirjoittajat puolestaan ovat oppineet temppunsa vähemmän luomusti.

Pitkä jauntti on valikoima hänen tekstejään 40-vuotisen uran ajalta. Se on riemukkaan vaihteleva (joku sanoisi hajanaiseksi) katsaus tuotantoon, joka on paitsi monipuolinen myös johdonmukainen. Kuten Boris Hurtta kokoelman avaussanoissa korostaa, Harri Erkki on satiirikko silloinkin kun käsittelee synkkiä aiheita. Hän ei ehkä ole erinomainen kaunokirjailija (vaikka välillä tuntuu siltäkin), mutta hänen sivistyneisyytensä ja ymmärryksensä tihkuu teksteihin ja marinoi ne erinomaisilla ajatuksilla. Harri Erkistä tulee aina sellainen olo, että hän on oikeasti ajatellut asioita, joista kirjoittaa. Eikä suinkaan vain tekstiään varten ja tehnyt siinä sivussa vähän taustatyötä – useammin tuntuu, että hän pohtii asioita niiden itsensä vuoksi ja siinä sivussa syntyy ehkä tekstikin. Tämä prosessi näkyy osaltaan myös Harri Erkin artikkeleissa, joita etenkin Portissa on julkaistu vuosien ajan.

Pitkä jauntti sisältää paljon scifiä, mutta melkein aina siihen kytkeytyy muitakin elementtejä; kauhunsekaisia juttuja on jokunen, pari ihmissusijuttua ovat enemmänkin reaalifantasiaan kallellaan, onpa yksi ihan realistinenkin satiiri vanhustenhuollosta. Se mikä Harri Erkin tekstit usein erottaa monesta muusta on hänen pyrkimyksensä kirjallisiin kokeiluihin, mikä näkyy upeasti postmodernissa metatarinassa Myöhempinä aikoina. Sama teksti paljastaa myös kirjailijan kehityksen – se on tuorein kirjaan päätynyt teksti ja sitä seuraa Harry Kumpulaisen nimellä julkaistu, 16-vuotiaana kirjoitettu esikoisjulkaisu. Ylipäänsä 2000-luvun kertomukset ovat Harri Erkin vahvimpia. Silti olisi niin sanottu kulttuuriteko, jos joku ottaisi hommakseen koota 1960–70-lukujen Koti-Posti-novellit yhteen.

Boris Hurtta: Olavi Virran paremmat vuodet. Hajala 2000: Avoin kirja. 85 s. Kuv. Nid. Kamala ukko.

Boris Hurtta: Laulajan lunnaat. Olavi Virta on maailman paras laulaja. Nostalgisia iltamatunnelmia 1950-luvun lopun hengessä. Turku 2007: Wanhain herrain huone. 39 s. Nid. Wanhain herrain huone  160.

Boris Hurtan Olavi Virran paremmat vuodet julkaistiin alun perin Portti-lehdessä 1999. Seuraavana vuonna se ilmestyi omana kirjanaan salolaisen Avoimen kirjan kustantamana ja Hurtan omassa Kamala ukko -sarjassa. Pienoisromaanimittainen kertomus on toisaalta rikoskertomus, toisaalta vaihtoehtohistoriaa. Vaikka moni asia siinä onkin tosipohjaista tai ainakin toteen perustuvaa, niin lähtökohta ei. Sen sijaan, että Olavi Virta olisi jäänyt suomalaisten tangokuninkaaksi, hänestä onkin tullut globaali tähti. Ura on kuitenkin laskusuunnassa, kun hänet 1970-luvun alussa kidnapataan. Laulajan asioitaan hoitavan säätiön edustaja lähtee etsimään häntä. Samalla käydään läpi Virran uraa tavalla, jossa kiehtovasti yhdistyvät hänen todelliset vaiheensa ja vaihtoehtoiset saavutuksensa. Hurtta tasapainottelee monipuolisen materiaalinsa kanssa melko hyvin, vaikka alussa tarina melkein unohtuu välillä ja toisaalta loppupuolella fantasiamateriaali on vähäisempää. Hänen kehitelmänsä siitä, mitä mahdollisesti olisi voinut tapahtua, jos asiat olivat menneet hieman toisin, ovat kiehtovia ja jopa uskottaviakin. Niin on myös Virran hahmo, joka näyttäytyy jo sairaana ja todellisuudesta irtaantuneena mutta josta tuntuu kirjoittajan kunnioitus.

Ihan toisenlaisen Virran Hurtta piirsi vuoden 2007 vihkosessaan Laulajan lunnaat, joka ilmestyi Wanhain herrain huoneen julkaisusarjassa. Herrojen hennosti verhotut hahmot ovat aloittamassa 1950-luvun lopussa kiertuetta, jonka tarkoituksena on levittää scifin ilosanomaa Suomeen perinteisen iltamakaavan avulla. Sattumalta mukaan päätyy Olavi Virta, joka lemppaa humalaisen orkesterinsa ja korvaa sen herroilla. WHH-tyyliin tarina on irrotteleva veijarijuttu, ja Hurtta-tyyliin nostalginen ajankuva on lämmintä. Tällä kertaa Virta esitetään energisenä ja joviaalina, melkein kujeellisena hahmona. Vaikka tapahtumat sijoittuvat Ilomantsin tapauksena tunnetun selkkauksen jälkeiseen aikaan, hän ottaa tomerasti yllättävät tilanteet haltuun. (Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että yksi herroista on nimeltään Into Syksiö. Samalla nimellä Hurtta julkaisi yhden novellin Yöjutussa.)

Näiden kahden niteen lisäksi WHH:no sarjassa on ilmestynyt nimen perusteella ainakin kaksi Virta-aihetta. Niistä en tiedä enempää.

Henry Aho, Jonna Mononen, Juha Mäntylä, Riku Talvitie, Arttu Tuominen, Johanna Valkama: Matkamuisto. Kauhunovelliantologia. Helsinki 2018: Lector Kustannus. 128 s. Sid.

Matkamuisto on kuuden kirjoittajan kauhunovelliantologia, kuten alaotsikkokin ilmoittaa. Erillistä toimittajaa ei ole nimetty, vaan kirjoittajat esiintyvät kannessa ja nimiösivulla tasavertaisina. Mikä tekee Matkamuistosta mielenkiintoisen nimenomaan kauhunovellien kokoelmana, on se, ettei kirjoittajista oikeastaan kukaan tule niin sanotusti fandomin sisältä; keneltäkään ei esimerkiksi ole julkaistu mitään spefilehdissä.

Kokoelman novelleja sitoo toisiinsa löyhä teema. Jokaisessa mukana tuotu tai joltakulta saatu tuliainen tuottaa kurjuutta ja kuolemaa. Vain yhdessä kertomuksista tuo matkamuisto on kansikuvan maneki neko -kissapatsas, mutta se esiintyy vähintään ohimennen jokaisessa. Muuten riivaaja on olla jokin toinen esine tai toisaalta kehollisempi muisto.

Alkuun Matkamuiston ihmiskuva ja kauhunlähteet vaikuttavat hyvin raadollisilta. Henry Ahon, Jonna Monosen ja Juha Mäntylän päähenkilöt ovat vihaisia ja ikäviä ihmisiä, joille perhe on kauhistus ja jälki rumaa. Kertomusten kauhu syntyy groteskiudesta, liioitellun naturalistisesta inhottavuudesta. Aholla se on jokseenkin vaikuttavaa, kahdella muulla hieman kömpelöä, kuin lahjakas murrosikäinen olisi päättänyt revitellä kouluaineessaan. Toisessa sokea alkaa nähdä mutta menettää kaiken muun, toisessa kissapatsas tekee työyhteisöstä survosta.

Kolme jälkimmäistä tekstiä ovat hieman hillitympiä. Riku Talvitien hiukan ennalta arvattava mutta hyvin kerrottu tatuointitarina ja Arttu Tuomisen vakavana alkava mutta Creepshow-viboihin päättyvä kertomus ovat kirjan siloitelluimmat. Sen sijaan Johanna Valkaman päätöskertomus on todellinen outolintu. Ilmastokatastrofin jälkeiseen maailmaan (tai siis Tampereelle) sijoittuva dystopia alkaa synkän tunnelmaisena scifinä mutta lopussa se muuttuu melkein metafyysiseksi animekauhuksi, kun japanilaiset tengut pääsevät vauhtiin. Kokoelman lopetus on ei tunnu sopivan joukkoon ollenkaan, mutta paitsi että se on yllättävä onnistui se myös aidosti aiheuttamaan orastavan kauhuntunteen paatuneessa lukijassa.

Paavali Juusten: Suomen piispain kronikka. Chronicon Episcoporum Finlandensium. Helsinki 1956: Otava. 77 s. Kuv. Nid. Suom. Helmer Winter. Otavan joulukirjanen 1956

Martti Parvio: Yx Kijtossana ia Rucous wde vuoden päivänä. Suomalainen saarnatuoliliturgia 1500-luvulla. Helsinki 1983: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 69 s. Nid. Kuv. Suomi 126.

Piispa Paavali Juusten kirjoitti muistiin kaiken löytämänsä, mitä hänen edeltäjistään kerrottiin. 1500-luvun loppupuolella syntyi Chronicon Episcoporum Finlandensium -nimellä tunnettu käsikirjoitus, joka kuitenkin painettiin ensimmäisen kerran vasta parisataa vuotta myöhemmin, kun Porthanin kommentoima editio ilmestyi. Suomennosta saatiin odottaa vuoteen 1943. Sama Helmer Winterin käännös ilmestyi Otavan joulukirjasena 1956 Suomen piispain kronikka. Julkaisu on muutenkin kaunis pikku kirja, jossa väljää asettelua tukevat varhaisista kirjatuotteista muistuttava punaisen käyttö sekä kuva kunkin piispan sinetistä, sikäli kuin sellainen tunnetaan. Sisällöltään Juustenin teos on tietysti vanhentunut eikä historiallisesti luotettava. Se on kuitenkin edelleen kiehtova silmäys aikansa tapaan ajatella ja hahmottaa asioita. Ja etenkin Juustenin omat muistikuvat muutamasta edeltäjästään ovat tietysti eri tavalla relevantteja kuin aiempaan muistitietoon pohjaavat pienoiselämäkerrat.

Yx kijtossana ia Rucous wden vuoden päivänä puolestaan on uniikkipainate, jonka ainoa tunnettu kappale on sidottu samoihin kansiin Juustenin messukirjan kanssa. Pienessä tutkielmassaan Martti Parvio kuitenkin esittää sitä myöhemmäksi, piispa Ericus Ericin vuonna 1595 kirjoittamaksi. SKS:n vuonna 1983 ilmestynyt Suomi-sarjan julkaisu sisältää näköispainoksen tekstistä, sen antiikvalla painetun (= helppolukuisemman) version sekä Parvion johdatuksen tekstiin ja sen kontekstiin, aikansa saarnatuoliliturgiaan. Hänen katsauksensa saarnatuolin ja sen käytön historiaan on mielenkiintoinen monestakin näkökulmasta. Samalla se avaa tarkasteltavan liturgisen tekstin käyttötarkoitusta, painamisen motiiveja sekä sen merkitystä ajassaan. Yksinkertainen vertailu vuoden 1571 kirkkojärjestykseen osoittaa, että suomenkielinen teksti pohjaa siihen lähes suoraan.

Boris Hurtta: Oikeat muistelmani. Vantaa 2022: Enostone. 70 s. Kuv. Sid.

Boris Hurtan postuumisti ilmestynyt Oikeat muistelmani on toisaalta rakkaudentunnustus perinteisille, vanhan ajan poikakirjoille, toisaalta niiden parodia. Niin kuin kaikissa tervehenkisempien aikojen poikain seikkailukirjoissa, myös Hurtan näkemyksessä ekaluokkalainen suomalaispoika ikään kuin vahingossa päätyy yksinään Ruotsiin ja sitten sieltä palatessaan kohtaa jos jonkinmoista väkeä. Vastaan tulevat esimerkiksi toinen perinteinen hahmo, Pahatapainen Vähän Vanhempi Poika, rillumareihenkinen kullankaivaja, yöllä kilpaa juokseva Kekkonen – ja tietenkin Olavi Virta, joka ajaa mittari yli satasta näyttäen (mailimittari luonnollisesti).

Hurtan poika ilmeisesti muistuttaa häntä itseään aikalailla (lopussa on valokuvakin todisteena), mutta muutoin yksityiskohtiin lienee paras suhtautua varauksella. Lämminhenkisissä jälkisanoissaan Harri Haarikko avaa toden ja tarun suhdetta Hurtan jutuissa ja puheissa ja antaa ikään kuin lukuohjeen biografistisesti suhtautuvalle vastaanottajalle.

Kuten niin monesti aiemminkin, Hurtta taitaa menneiden vuosikymmenten kuvauksen, yhtä aikaa realistisen, nostalgisen ja vahvasti kirjallisuuden värittämän. Nyt sävyjä luovat paitsi todelliset henkilöt, lukuisat yksityiskohdat sarjakuvien sisällöstä uutisotsikoihin ja vissypullon patenttikorkkiin. Tarina kuitenkin on kaikkea muuta kuin realistinen. Eihän sellainen genreen kuulukaan. Hurtan käsittelyssä liioittelu saa tosiaan lähes parodisia piirteitä – ja toisaalta münchhausenmaisen, lukijaa vastuuttavan tarinaniskennän sävyjä.

Oikeat muistelmani ei ole terävintä Hurttaa mutta sydämellisimmästä päästä hänen tuotantoaan se kyllä on. Olen hyvin iloinen, että se on julkaistu.

Suomikauhun sirpaleita #12: Kauhukertomus, ainakin nimellisesti

Voiko olla niin, että kun suomeksi on kerrankin ilmestynyt novelli, joka alaotsikossaan ilmoittaa olevansa "kauhukertomus", se ei lopulta olekaan sitä, kauhua? Suomen kuvalehden joulunumerossa 1941 ilmestyi nimimerkki Naamion kertomus Tommin sielu vaeltaa. Kauhukertomus. Se alkaa lupaavasti: "Myös Etu-Töölö on nyt saanut kummituksensa." Ja kuitenkin nimen "Tommi" ja maininta Helsingin ei kovin dekadentista kaupunginosasta tuntuvat uhkaavan banaaleilta...

Kumpikin ennakkoasenteista osuu tavallaan oikeaan. Tommin sielu vaeltaa on oikeastaan todella karmea tarina, jos siihen onnistuu samaistumaan. Pitää muistaa, että lehden ilmestyessä elettiin jatkosodan aikaa. Sota oli syttynyt kesällä, puoli vuotta aiemmin. Elämä ja inhimilliset tragediat olivat toiset kuin nykylukijalla. Toisaalta novelli on samaista taustaa vasten mahdollista lukea satiirina.

Tommin sielu vaeltaa kertoo kahdesta pikkurikollisesta, Viila-Eetusta ja Viski-Villestä, jotka sotasäännöstelyn aikaan myyvät elintarvikkeita pimeästi. Kahvista on aloitettu, lihaan siirrytty. Eetu saa myytyä kokonaisen vasikan ruhon lihanhimoiselle tirehtööri Poikulaiselle, joka "ei ollut syönyt kahdeksaan päivään lihaa". Valitettavasti epävirallinen tavarantoimittaja ei onnistu vastaamaan kysyntään, ja liikemiehenalut joutuvat ikävään välikäteen. Epätoivoissaan he iskevät silmänsä kadunkulmassa jolkottelevaan Tommiin, josta "Luoja oli tarkoittanut [– –] tanskalaista doggia, mutta sen äidille oli tullut erehdys, eikä Tommia koskaan hyväksytty sukutauluun". Niinpä onneton koira päätyy tirehtöörin seurapiirin lautasille.

Kuten sanottu, tarina on kauhea ja muistuttaa oikeastaan urbaanilegendaa; tarina olisi voinut kuulemma tapahtua sata-aikana jollekulle tutun tutulle. Se ei kuitenkaan riitä vielä tekemään siitä kauhukertomusta. Sen sijaan novellin aloitus ja lopetus ovat ehtaa kauhukuvastoa. "Pimennettyinä, kolkkoina iltoina kantautuu huoneistosta kadulle ja porraskäytävään asti matala, tuskin korvin erotettava ääni [– –] kaamea ääni, joka tunkee luihin ja ytimiin asti ja saa ohikulkijat kiirehtimään askeleitaan." Kerrotaan, miten Tommi "huutaa kostoa murhaajilleen". Alussa kerronta saa tunnelman tihenemään välittömästi. Kun novelli palaa samaan tyylilajiin lopussa, se vaikuttaakin ironiselta. Maininta Poikulaisen seurueen vatsainfluenssasta ei ole kauhea vaan pikemminkin hirtehisen humoristinen. Kertomus lieneekin kirjoitettu irvailemaan sota-ajan etuoikeutettuja, jotka kuvittelevat voivansa pitää elintapojaan yllä rahoillaan. Ahneella on paskainen loppu, sanoo sananparsikin. Hyvä muistutus jouluksi joka ajassa.

Oman kierteensä Tommin sielu vaeltaa saa siitä yksityiskohdasta, että sen tekijänimen takaa paljastuu Mika Waltari. Naamio-nimellä hän julkaisi kaksi kertomusta. Waltari on ohittamaton osa suomalaista kauhukirjallisuutta, etenkin nuorena kirjoittamansa Kuolleen silmät -novellikokoelman (Schildt 1926) ansiosta, mutta hän ei ollut vieras kauhugenrelle muutenkaan. Tommin sielu vaeltaa on julkaistu myöhemmin Waltarin Viisi ässää ja muita  -kokoelmassa (WSOY 1999), ja sen jälkisanoissa teoksen toimittajat Rudy de Casseres ja Raimo Salomaa määrittelevät sen yksiselitteisesti nimenomaan kauhukertomukseksi. Sen sijaan Juri Nummelin ei mainitse sitä suomalaisen kauhukirjallisuuden historiassaan. Hän ei ole sisällyttänyt sitä myöskään Kuolleen silmien toiseen laitokseen (WSOY 2023), johon muuten on koottu kattavasti Waltarin kauhutuotanto. Näin ollen Naamion Tommin sielu vaeltaa yhä edelleenkin säilyy vaikeasti genremääriteltävänä tekstinä, mitättömänä kuriositeettina tekijänsä bibliografiassa mutta merkittävänä kysymysmerkkinä kotimaisen kauhun vaiheissa.

Suomikauhun sirpaleita #11: Selkokauhua

Silja Vuorikuru

Käärme kainalossa

ja muita tarinoita

[Helsinki] 2023: Laatusana. 87 s. ISBN 978-952-7446-17-1. Kuv. Ina Majaniemi.

I

Selkokirjat ovat alkaneet yleistyä toden teolla vasta aivan viime vuosina. Niiden ideana on tarjota mahdollisuus kirjallisuudesta nauttimiseen myös niille, joilla on oppimisen tai lukemisen vaikeuksia tai jotka vasta opettelevat kieltä. Kouluille ne ovat iso apu, ja niinpä ei olekaan yllätys, että merkittävin osa selkokirjoista julkaistaan nimenomaan kouluikäiset mielessä.

Selkokirja voi olla mukautus jo olemassa olevasta teoksesta tai alkuperäinen, suoraan selkokielelle kirjoitettu teos. Virkkeet ovat lyhyitä, rivitys eroaa perinteisestä ja muistuttaakin ensi näkemältä runon asettelua, vaikeita sanoja vältetään tai ne myös selitetään tekstissä. 

II

Silja Vuorikurun novellikokoelma Käärme kainalossa ja muita tarinoita (Laatusana 2023) on kirjoitettu suoraan selkokirjaksi. Se sisältää 13 lyhyttä kertomusta, jotka pohjaavat on moderneissa kansantarinoissa ja urbaanilegendoissa. Näin ollen se vähintäänkin sivuaa kauhukirjallisuutta. En käsittelet teosta juurikaan selkokirjana vaan nimenomaan kauhutarinoiden näkökulmasta.

Käärme kainalossa jakautuu kahteen osastoon. "Pelottavia ja jännittäviä tarinoita" sisältää läpeensä kauhuaiheita. "Uskomattomia ja hauskoja tarinoita" on sekin loppujen lopuksi hyvin lähellä kauhua, sillä vain pari kertomusta eivät millään tavoin liity aihepiiriin. Käärme kainalossa on silminnähden nuorille lukijoille suunnattu. Sen kansikuva sekä sisäkuvitus, Ina Majaniemen käsialaa, ovat selkeitä ja suurpiirteisiä, taidokkaita muttei (yhtä tai kahta lukuun ottamatta) genretietoisia. Myös tarinat on kerrottu oletettua kohdeyleisöä ajatellen. Henkilöt ovat pääosin nuoria, toisella kymmenellään olevia, ja tilanteet paljolti koululaisen samaistuttavissa.

Vuorikuru nimeää käyttämänsä lähteet kirjan lopussa. Alkusanoissa hän puolestaan kertoo, ettei "ole kertonut näitä tarinoita suoraan uudelleen, vaan [– –] kirjoittanut niistä uusia novelleja". Aiheet ovat ne perinteiset: vähäpuheinen liftari, kohtaaminen hautausmaalla, lapsenvahti vaarassa; aaveita, murhaajia, epäonnea... Aihepiiriä yhtään tuntevalle tarinat eivät tarjoa juuri uutta, mutta selkokirjan ideahan ei olekaan se. Jos aiempi lukuharrastus on jäänyt siihen, että kahden kappaleen jälkeen on jo unohtanut alun, ovat nämäkin tarinat mahdollisesti mullistavia – muistaisipa itse, miltä tuntui kuulla ensimmäiset kummitusjutut.

Kokoelman aloittavat Liftarityttö ja Kävely hautausmaan läpi ovat hyvin perinteisiä kummitusjuttuja. Ensimmäinen onnistuu silti olemaan melko vaikuttava. Lyhyet lauseet ja ytimekäs kerronta lisäävät tehostavat kertomusta, joka onnistuu ehkäpä parhaiten koko kirjasta aiheuttamaan tunnereaktion. Tarina on pohjimmiltaan hyvin surullinen. Jälkimmäinen puolestaan rakentuu lähinnä loppukierteen varaan ja tuo sellaisenaan mieleen Pirkko-Liisa Perttulan kauhujuttukokoelmat. Humoristisuuden ja kauhistuttavuuden raja on hyvin häilyvä ylipäänsä, mutta 10-vuotiaalle kerrotussa tarinassa sitä ei välttämättä edes erota.

Kummituksia seuraa kaksi metroaiheista tarinaa, jotka paaluttavat itsensä tiukasti nykyaikaan ja tietenkin pääkaupunkiseudulle. Vihainen tyttö metrossa on kenties kokoelman omaperäisin juttu (tai sitten en ole vain törmännyt siihen aiemmin). Kertomus metrossa matkaavaa hiljaa tuijottavasta tytöstä kahden aikuisen miehen välissä tosin vesittyy loppuratkaisussaan, joka jää toisaalta liian auki ja toisaalta antaa olettaa liikaa. Viimeinen metrovaunu puolestaan on lyhyt, sinä-muodossa kerrottu varoitus viimeisen metrovaunun vaaroista. Saman tyyppinen on myöhempi Kauhea iltasatu, eräänlainen Candyman-aiheen jatke, jossa lukija houkutellaan sanomaan itselleen kohtaloksi koituvat sanat.

Kaksin saman aiheen variaatiota on myös novelleissa Lastenvahti ja pellepatsas ja Lankapuhelin. Ensin mainittu on periaatteessa tehokas "murhaaja vaanii talossa" -tyyppinen tarina, mutta itselleni pellekuvasto tuntuu lähinnä naurettavalta. Taitaa kuitenkin olla niin, että nuorempi sukupolvi on omaksunut pellehahmon nimenomaan kauhistuttavana ja pelottavana tai ainakin häiritsevänä. Lankapuhelin on toistoa Mikko Toiviaisen Pimeä peili -kokoelmassakin ilmestyneestä tarinasta. Vuorikuru kyllä mainitsee Toiviaisen lähteissään, ja hän on rakentanut versioonsa oman lopetuksen. Viimeistään Screamin jälkeisessä maailmassa lapsenvahtia väijyvät murhaajat ovat vakiokalustoa, mutta suomalaisessa kontekstissa he toimivat huonosti. Meillä ei ole perinnettä teinitytöistä vahtimassa vieraan perheen lapsia iltamyöhään sillä aikaa, kun vanhemmat ovat rilluttelemassa. Asetelma tuntuu meistä vieraalta, korkeintaan elokuvalliselta.

Häät vanhassa linnassa on sekin tuttu tarina, vaikken juuri nyt keksi mistä... Sekin menee melkein perttulalaiseen alalajiin, jossa "kauhistuttava" loppukäänne saa kaiken edeltäneen "kauhistuttavaan" valoon. Jopa tämän sortin kauhujuttujen joukossa ja vähin sanoin kerrottuna se on epäuskottava mutta varmasti juuri sitä materiaalia, josta kaupunkitarinat sikiävät.

"Pelottavia ja jännittäviä tarinoita" tarkoittaa siis toisaalta perinteistä kummitusjuttua tai sitten toisaalta modernia slasher-kertomusta, jossa murhaaja odottaa viimeisellä rivillä. "Uskomattomat" ja "hauska" tarinat sen sijaan edustavat nimenomaan Perttulan kokoelmien tyyliä, siis sikäli kuin kauhuaiheita sisältävät. Kaksi ehdottomasti ei-kauhistuttavaa novellia ovat hyvin erilaisia ja sellaisinaan hieman eksyksissä juuri tässä kokoelmassa. Setämies bussissa on ehkäpä koko teoksen "kirjallisuudellisin" teksti; eniten perinteistä novellia muistuttava. Itsensä ylittänyt ja siitä ylpeä teinityttö on tehnyt kaverillaan täydellisen makeoverin, uskaltanut meikata ja värjätä tukkansa, ja tietysti sitten metrossa joku vanha ukko päättää alkaa arvostella ja väheksyä häntä ihan vain ulkonäön perusteella. Loppukäänteessä asetelma pyörähtää ympäri ja tarina muuttuu voimaannuttavaksi. Vaikea laskutehtävä puolestaan on tuttu tarina koulun matikkanerosta, joka epähuomiossa saa kokeen sijasta tehtäväkseen niin sanotun mahdottoman laskun ja ratkaisee sen. 

Osaston kauhuaiheita sen sijaan edustavat muutama muu teksti. Niissä kieltämättä on koominen puolensa – niin kuin jo klassisten 1970- ja 1980-luvun koululaisvitsikokoelmien hirtehisissä narratiivivitseissä. Samalla ne ovat kuitenkin karmeita juttuja. Rajapinnan kallistuman ratkaisee kerronta, ja Vuorikurun kirjan kaltaisessa selkotekstissä sen ratkaisee ennen kaikkea lukija. Harvinainen koiranpentu on klassinen tarina ulkomailta tuodusta, vähän kummasta koirasta, joka paljastuu – no, tiedättehän te. Sama aihelmahan esiintyi jo jossain noista ensimmäisistä koululaisvitsikirjoista (Ujo piimä? Kilon poliisi?), ja modernimmassa genreympäristössä sitä on käsittelyt esimerkiksi Jukka-Antero Elfsbacka novellissaan Lemmikit (Portti 1/1992).

Nimitarina Käärme kainalossa muistuttaa rakenteeltaan edellä mainittujen Lankapuhelimen ja Harvinaisen koiranpennun ristisiitosta. Se ei ole kovin yllättävä, humoristinenkin lähinnä siksi että päähenkilö perheineen on niin hölmö antaessaan koululaispäähenkilön nukkua lemmikkikäärmeensä kanssa. Samoin Vuorikurun novelli Viimeiset sanat on makaaberi vitsi, joka taatusti on kerrottu useammassakin lapsuuteni vitsikirjassa.

III

Silja Vuorikurun Käärme kainalossa on hankala määritellä. Sen yli kymmenestä kertomuksesta valtaosa sisältää kummituksia tai muita kauhukuvastoon liittyviä elementtejä. Vain kaksi kertomusta on varsinaisesti jotain muuta. Silti kokoelmaa on hankala ajatella kauhukertomustenkaan kokoelmana, ei kummitusjuttujenkaan koska sellaisia ei ole kuin pari. Kuitenkin sisältö puoltaisi asemaa kotimaisessa kauhukaanonissa...

Paljonko määrittelyn hankaluudesta johtuu kirjan selkokielestä? En usko, että juurikaan. Varsinkin kansantarinoiden ja urbaanilegendojen kokoelmissa yksinkertainen, toteava ja leimallisesti ei-prosaistinen kieli on tyypillistä. Kummitusjuttu kuuluukin kertoa vähän kuin ohimennen, kaskuna. Vuorikurun kertomukset ovat silti muuta, vähän enemmän.

Oikeastaan sama dilemma pätee moneen muuhunkin kansanrunousarkistoa penkoneen tuotoksiin. Edelläkin mainittu Toiviaisen "urbaanien kauhutarinoiden" kokoelma perustuu olemassa oleviin jutelmiin mutta uudessa, harkitussa muodossa (Toiviaisen tapauksessa melko kehnossa), Onko siis Vuorikurun suurin ansio se, että tarinat ovat kirjoitettu kaikille helposti saatavilla olevaan selkokielelliseen muotoon? Voi olla.

Ja kuitenkin: Muutamat Vuorikurun kirjan tarinoista toimivat sellaisinaan paatuneenkin kauhu- ja kummitusjuttuja kuluttaneen lukijan käsissä. Liftarityttö on teemaltaan sellainen, että minuun se puree minä tahansa variaationa. Vihainen tyttö metrossa voisi olla Magdaleena Hain Uhriniituntakaisessa alku jollekin suurelle...

IV

En ole testannut Käärme kainalossa -kokoelman tarinoita vielä lukijakunnalle. Veikkaan, että suurin osa 14-vuotiaista tuomitsee ne ääneen liian kiltteinä ja arvattavina (ei ruumiita, ei roiskeita). Vaan veikkaanpa myös, että moni hiljaa sisuksissaan pitää tarinoita oikein mukavina, sopivasti värisyttävinä. 

Ja jos oikein hyvin käy, joku onnistuu ensi kertaa ihan itse lukemaan tarinan, jonka ymmärtää ja joka tekee vaikutuksen. Aika hyvin 1950-luvulla kuolleelta liftaritytöltä.

Luettua: marraskuu 2024

Eino Kauppinen: Runoilija ja arvostelija sekä muita tutkielmia Aleksis Kivestä. Helsinki 1966: Otava. 123 s.

Professori Eino Kauppinen erikoistui tutkijanurallaan etenkin Aleksis Kiveen ja Pentti Haanpäähän. Vuonna 1966 häneltä ilmestyi kokoelma Runoilija ja arvostelija sekä muita tutkielmia Aleksis Kivestä. Muodoltaan vaatimaton kirja muistuttaa paljon Otavan tuon ajan joulujulkaisuja: mielenkiintoista mutta triviaalia asiaa spesifille yleisölle sekä laajemmin kulttuurihistoriasta kiinnostuneille.

Kauppisen tutkielmat eivät ole missään nimessä akateemisia tai erityisen tieteellisiä. Lähteitä mainitaan harvakseltaan ja aiempaan tutkimukseen ei viittailla. Kyse on pienistä Kiven henkilö- ja julkaisuhistoriaan liittyvistä katsauksista. Nimiessee tarkastelee Seitsemän veljeksen saamaa arvostelua, yllättäen ei kuitenkaan Aug. Ahlqvistin klassista kostokritiikkiä. Sen sijaan tutkittavana on aikoinaan julkaisematta jäänyt Agathon Meurmanin aivan yhtä tyly ja kitkerä arvostelu, jonka Meurman kirjoitti heti romaanin neljän ensimmäisen luvun ilmestyttyä. Hän ei siis malttanut odottaa koko teosta, kun jo pöyristyi likipitäen samoista seikoista kuin Ahlqvist myöhemmin. Kummallekin tuntuu olleen ohittamaton synti, kun Kivi ohittaa romanttiset ideaalit rosoisemman, realistisen kuvauksen tieltä. Meurmanin ironiasta paistaa peittelemätön tuohtumus.

Murskakritiikin lisäksi Kauppinen käsittelee muitakin Kivi-myyttiin oleellisesti kuuluvia seikkoja. Hän pohtii Kiven tuhoisaa suhdetta alkoholiin ja tämän kroonista rahapulaa (ja anteliaita ystäviä). Samoin avataan myytin syntyhetkiä – hänen viimeisiä aikojaan mielisairauden kourissa ja jo ennen kuolemaa alkanutta Kiven elämäntarinan kirjaamista yleiseen muistiin. Eliel Aspelin-Haapkylästä alkaen on muistettu köyhä, sairas ja väärinymmärretty A. Kivi.

Teoksensa loppupuolella Kauppisella on jatkotutkimuksellinen näkökulma. Hän päivittää lyhyesti tietoja Nummisuutarien ilmestymisestä (kuka maksoi ja mitä maksoi) sekä Lean ensi-illan yhteydessä pääosaa esittäneelle Charlotta Raalle lahjoitetusta kultaisesta rannerenkaasta (mainitsinkin spesifin kohdeyleisön?). Lopuksi Kauppinen nostaa esiin monta vielä tuolloin käsittelemätöntä Kiveen liittyvää kysymystä. Uskoakseni kaikkiin niihin ei vieläkään ole löytynyt vastausta.

Kaarlo Bergbom ja Suomalaisen teatterin synty. Kaarlo Bergbomin kirjoitukset teatterioloistamme 1872. Helsinki 1960: Otava. 78 s. Otavan joulukirja.

Otavan joulukirjana 1960 ilmestyi kirjanen otsikolla Kaarlo Bergbom ja Suomalaisen teatterin synty. Se kokoaa yhteen kaksi suomalaisuus- ja teatterimies Bergbomin vaikutusvaltaista artikkelia vuodelta 1872. Niteen aloittaa professori Eino Kauppisen tiivis mutta informatiivinen kuvaus siitä kehityksestä, joka johti paitsi mainittuihin artikkeleihin myös Suomalaisen teatterin syntyyn.

Bergbom oli ollut jo pitkään aktiivinen yrittäessään saada suomen kieltä valtakunnalliselle ammattinäyttämölle; hän ei toki ollut ainoa, ja esimerkiksi Fredrik Cygnaeus esitti ajatusta julkisesti ensimmäisenä. Ruotsinkielinen teatterihan toimi jo pääkaupungissa, mutta suomen kieltä sorsittiin muutamastakin syystä. Usko suomenkielisen ohjelmiston, suomalaisten näyttelijöiden ja suomea osaavan yleisön riittämiseen oli vähäistä niiden keskuudessa, jotka rahahanoja säätivät. Hetki toimia koettiin olevan käsillä 1872, kun valtiopäivät jälleen kokoontuivat. Tuolloin talonpoikaissäädystä esitettiin, että Helsingin uudessa teatteritalossa alettaisiin esittää ohjelmistoa myös suomeksi. Asiaa tukemaan Kirjallisessa Kuukauslehdessä julkaistiin Bergbomin pitkä ja asiantunteva essee.

Bergbom on taitava kirjoittaja (kuuleman mukaan varsinkin ruotsiksi), ja hänen asiantuntemuksensa kuuluu tekstistä näin 150 vuotta myöhemminkin. Vastustajia kuitenkin riitti. Näistä näkyvin ja vaikutusvaltaisin oli Helsinginfors Dagbladin nimimerkki β eli teatterikriitikko K. Bremer. Bergbom vastasi nimimerkin esittämiin poleemisiin väitteisiin uudessa kirjoituksessaan, joka julkaistiin kolmessa osassa Morgonbladetissa. Siinä hän yksiselitteisen tehokkaasti, ilman iskuja vyön alle (ainakaan monta), kumoaa kritiikin ja vahvistaa omaa asiaansa. Epäilemättä Bergbomin kirjoituksilla oli oma osansa siinä, että vielä samana vuonna perustettiin Suomalainen teatteri eli nykyinen Kansallisteatteri – Bergbomin johdolla.

2020-luvun lukija huomaa keskustelussa paljon tuttua. Etenkin vastustajien diskurssi tuntuu olevan täynnä yhä eläviä ajatuksia taiteen elitistisyydestä ja Helsinki-keskeisyydestä, sen tuottamattomuudesta ja varsinkin valtionrahoituksen sopimattomuudesta moiseen turhuuteen. Kovin tuttua…

Matti Järvinen (toim.): Synkkä satu. Synkkä satu ja muita vanhoja suomalaisia kauhukertomuksia ja kummitusjuttuja. Helsinki 2018: Nysalor-kustannus. 128 s.

Samoihin aikoihin vanhoja kauhukertomusten suomennoksia sisältäneen Pirunpullo-antologian kanssa Nysalor-kustannus julkaisi myös vastaavan kokoelman kotimaisilta kirjoittajilta. Matti Järvisen toimittama Synkkä satu sisältää 15 kauhuhenkistä tarinaa, joista valtaosa on vähän tunnettuja ja aiemmin vain kertaalleen julkaistuja.

Kokoelman tunnetuin nimi on varmasti Z. Topelius, jonka Tuhkakeskiviikon morsian on uusi, Järvisen oma suomennos, joka julkaistiin edellisvuonna pikku vihkosena. Se ei ole erityisen hyvä, mutta hajanaisessa rakenteessaan mielenkiintoinen muunnelma perinteisestä kummitusaiheesta. Järviseltä on mukana toinenkin oma suomennos, Fredrik Berndtsonin nimitarina. Toinen tunnetuimmasta päästä lienee Samuli Paulaharjun kertomus, joka on säilynyt elossa Tunturien yöpuolta -teoksessa meidän päiviimme asti. Kovissa kansissa on aiemmin julkaistu myös Jalmari Karan ja Knut Karmanteen tarinat.

Sen sijaan kaikki muut ovat alkujaan lehtinovelleja, jotka ovat painuneet enemmän tai vähemmän unohduksiin ennen Järvisen kirjallista arkeologiaa. Osa teksteistä sivuaa kauhutematiikkaa vain hiukan: Elvira Willmanin Murhaenkeli on proosarunomainen tuhofantasia muinaisesta egyptistä, Selma Anttilan Rakkaus ja kuolema vertauskuvallinen satu. Muutoin kuitenkin ollaan ihan ehdan kauhutarinan tai ainakin kummitusjutun äärellä.

Mielenkiintoinen juonne ovat kaukomaiden eksotiikasta voimaansa saavat kertomukset, kuten Karan Okura, Karmanteen Tiflisin kummitus ja Eino I. Parmasen Fakiirin kosto. Vieraan (kulttuurin) pelko on tietysti nykyajan valossa ongelmallista ja leimaavaa, mutta ei se tekstien tehoa syö. Tuskin on sattumaa, että näissä tarinoissa on vahvimmin mukana myös eroottisuus.

Synkän sadun todelliset löydöt ovat Aaro Vallinmäen kekseliäs kummittelu, Olli Karilan kansatieteellinen noitatarina Liperistä sekä Hilda Tihlän kummitusjuttua ironisoiva mutta niiden kertomisen merkityksellisyydestä muistuttava sisäistarinoiden kimara.

Synkkä satu on epätasainen kokoelma, mutta sellainenhan arkistovalikoiman pitääkin olla. Kehnokin teksti voi olla erittäin kiintoisa ja historiaa valaiseva.

Aleksis Kivi: Kauhukertomukset. Turku 2019: Kustantamo Helmivyö. 39 s. Toim. Juri Nummelin.

Aleksis Kiven kauhukertomukset voi tuntua lähes oksymoronilta. Vaan ei ole. Vaikka Seitsemän veljestä yleisessä kansantajussa liitetään orastavaan realismiin, on vähintään sen toinen jalka tiukasti romanttisessa perinteessä. Parhaiten tämä näkyy romaanin useissa sisäiskertomuksissa, joilla Aapo viihdyttää veljiään.

Juuri näistä tarinoista muodostuu valtaosa Juri Nummelinin toimittamasta kirjasesta Kauhukertomuksia. Osana suomalaisen kauhukirjallisuuden historian kirjoittamista Nummelin julkaisi muutamia tällaisia pieniä niteitä. Oikeastaanhan kokoelmaa olisi helppo pitää täysin turhana: Seitsemän veljeksen tarinat on monesti aiemminkin julkaistu omillaan. Niiden lisäksi kokoelmassa on vain yksi toisaalla aiemmin ilmestynyt kertomus.

Vaikka Kiven tarinat ovat tutut ja moneen kertaan luetut, ovat ne näin tarjoiltuna kuitenkin omanlaisensa elämys. Osana Seitsemää veljestä ne limittyvät Jukolan poikien elämään sitä elähdyttävinä irtaantumisina. Kauhukertomuksiksi nimettynä alla ne lukee eri tavalla, erilaisen lukuohjeen kautta. Lukija keskittyy huomaamaan tarinoiden goottilaisia ja yliluonnollisia piirteitä.

Kiven kertomukset muistuttavat kansantarinaa tai satua. Ilmeisesti ainakin Vuoripeikot todella pohjautuu englantilaiseen perinteeseen. Niissä esiintyy kuninkaallisia ja peikkoja, ja kerronnan tapa on etäinen, sikälikin satua muistuttava. Kiven kauhuelementit liittyvät eritoten tunnelmaan ja miljööhön, joissa gotiikan perinne yhdistyy suomalaisiin maisemiin; kesäöihin, metsiin ja kirkontorneihin. Kauhistuttavuus syntyy kuolemattoman sielun uhasta, kun peikko imee neitokaisen verettömäksi muttei elottomaksi tai kun nuorten rakkautta uhmaava aatelismies seivästää nämä mutta kärsii itse, kun näkee nuorten kuoleman levollisuuden.

Vaikkei Kivi koskaan varsinaista kauhua kirjoittanut, ovat hänen pienet tarinansa oiva osoitus Suomessa harvinaisesta goottilaisesta kirjallisuudesta. Mieltä lämmittää etenkin se, että kirjoittaja on juuri Kivi, realismin luvatussa maassa kansalliskirjailijaksi nostettu. Kirjasta täydentää Nummelinin asiallinen esipuhe.

Helmi Krohn: Emilie Bergbom. Elämä ja työt. Helsinki 1917: Otava. 272 s.

Historiankirjoitus on tunnetusti ollut kovin miehistä. Niin historiaan jääneet, kirjoituksen kohteena olleet ovat miehiä, ja heistä ovat lähinnä kirjoittaneet miehet. Suomalaisuuden ja suomenmielisyyden vaiheet ovat hyvin pitkälti nimenomaan suurmiesten kavalkadia. Vasta viime aikoina ovat heidän leveiden selkiensä takaa päässeet esiin vaimot, tyttäret ja siskot.

Helmi Krohn oli jo aikanaan näitä tekijöitä, maineikkaitten isänsä ja veljiensä rinnalla merkittävä hahmo, joskin sisarusparvesta varmaankin tunnetuimmaksi on jäänyt Helmin sisko, Aino Kallas. Monipuolinen kirjailija Krohn kirjoitti 1917 elämäkerran aiemmasta kulttuurivaikuttajasta, Emilie Bergbomista.

Kuten kirjailija itsekin mainitsee, Bergbomista on mahdoton puhua ilman hänen veljeään Kaarloa. Krohnin kirja onkin oikeastaan Bergbomin sisarusten ja Suomalaisen teatterin alkuvaiheiden kronikka. Näkökulma vain sattuu olemaan Emilien.

Jo parikymppisenä nuorempien sisarustensa kasvattajaksi jäänyt Emilie piti myöhemmälläkin iällä langat tiukasti käsissään, kun Suomalainen teatteri Kaarlo-veljen johdolla perustettiin. Hän oli virallista asemaansa suurempi hahmo, teatterin järki ja kuri taiteellisemman veljen tunteikkuudelle. Emiliellä on selvää, mistä hän piti ja mistä ei, eikä hän antanut kenenkään kävellä ylitseen. Hänen ja Kaarlon muodostama työpari on erikoinen – kymmenisen vuotta vanhempi sisko oli veljelleen ensin äidinkorvike, sitten paras ystävä, työtoveri ja elämänkumppani.

Krohn nojaa kirjassaan paljon Bergbomin kirjeenvaihtoon. Paljon pääseekin lukemaan katkelmia, joissa ollaan huolissaan teatterin taloudesta, arvostellaan näyttelijöitä ja ihan vain kerrotaan kuulumisia. Rivien välissä tosin vaikuttaa siltä, että paljon Krohnilla lienee myös omaa sisäpiiritietoaan, isänsä ja muiden läheltä todistaneiden kertomuksia. Mitenkään puolueeton elämäkerturi Krohn ei ole mutta ei myöskään ihaile kritiikittä kohdettaan. Hänen teoksensa on yhä erittäin lukukelpoinen – mikä onkin hyvä, koska tuoreempaakaan vaihtoehtoa ei taida olla tarjolla.

Aarni Voipio: Virsien pyhä runous. Porvoo 1955: WSOY. 102 s. 2. p., ilmestynyt alun perin 1941.

Odotin jokseenkin vääriä asioita. Kenties kirjahistoriallista katsausta suomalaisen virsikirjan vaiheisiin? Tai ehkä kotimaisen virsirunouden keinojen ja piirteiden analyysia? Oli miten oli, teologian professori Aarni Voipion Virsien pyhä runous ei vastannut odotuksiin.

Alun perin kristillisiä opintokerhoja varten kirjoitettu ja toisessa painoksessaan ihan kouluhallintoa myöten hyväksytetty kirja on pintapuolinen katsaus silloisen uuden virsikirjan sisällöstä. Voipio käy virren historiallisia vaiheita läpi alkaen Raamatun psalmeista ja pysähtyen niin katolisen ja reformaation ajan käytänteihin kuin myöhempiin pohjoisiin ilmiöihin kuin herännäisyydenkin Siionin virsiin.

Punainen lanka on nimenomaan siinä, mistä vuoden 1938 virsikirjan sisältö on lähtöisin ja miten se näkyy. Niinpä varhaisimmat suomalaiset virsikirjat, Jaakko Finnon ja Hemminki Maskulaisen kokoelmat, ohitetaan lähinnä maininnalla niiden harvinaisuudesta. Niistä toki on sittemmin kirjoitettu kyllä tarkemmin. Mukavasti tilaa saavat 1800-luvun uudistuskomiteat, etenkin Runebergin ja Lönnrotin sekä vähemmässä määrin Julius Krohnin osuudet niissä. Voipio keskittyy nimenomaan virsirunouteen. Musiikilliseen näkökulmaan riittää yksi luku kuudestatoista.

Tieteelliseksi ei Voipio ole kirjaansa tarkoittanut, ja hän antaakin henkilökohtaisen makunsa kuulua arvioissaan. Ajan merkkejä on se, että kirjoittajan peittelemätön usko hämmentää nykylukijaa. Vaikka jonkin virsitekstin verbaalinen taitavuus myönnettäisiinkin, se saattaa saada silti arvonalennuksen vääränlaisen uskontulkintansa tähden. Tällaiset kohdat ovat kuitenkin harvassa.

Mielenkiintoista on lukiessa miettiä, minkälaista koulun ja kasvatuksen arvomaailmaa Voipion kirja edustaa. Se on hyväksytty kansakoulunopettajien koulutukseen sopivaksi, joten valtiovalta on ilmeisesti halunnut sen sisältöä käsiteltävän tavalla tai toisella koulussa. Kun ottaa huomioon, miten viime päivinä on kuohuttu minkäänlaisten uskontoon viittaavien opetussisältöjen pelosta tämän päivän koulussa, voi vain todeta aikojen todellakin muuttuneen.

Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus. Helsinki [2018]: Siltala. 272 s.

Ennen kuin Teemu Keskisarja teki itsestään eduskunnassa pellen ja hittimuusikon, hänen maineensa oli vankka populäärin historioitsijan. Vuonna 2018 ilmestyi Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus Siltalan kustantamana.

Kivi on vähän kuin Kekkonen – elämäkertoja ja muita heitä käsitteleviä kirjoja on hyllymetreittäin ja silti lisää tulee aina. Ero on etenkin siinä, että Kekkosen aikana (julkisuuden) ihmisen tekoja dokumentoitiin aivan eri tavalla kuin 1800-luvun puolivälissä eläneen Kiven. Siksipä Keskisarjan teokselle on varma paikkansa. Aikaisemmin Kiveä ovat käsitelleet luonnollisesti etenkin kirjallisuudentutkijat (joskin hänen ensimmäinen elämäkerturinsa Aspelin-Haapkylä oli kyllä kulttuurihistorioitsija). Modernin historiantutkijan menetelmille on kentällä kyllä käyttöä.

Mitään mullistavan uutta tietoa ei Keskisarja Kiven elämästä tuo. Se vaatisikin aikamoiseen arkistolöytöön osumista. Hän kuitenkin retusoi olemassa olevaa muotokuvaa tarkentamalla sieltä, siistimällä täältä ja koristelemalla hieman ympäriltä. Kiven vaiheiden konteksti kirkastuu, kun kirjoittaja avaa asioita, jotka ovat olleet sadan vuoden takaisille tarkiaisille itsestään selviä mutta eivät enää nykyisin. Ajankuvaa luodaan asiantuntevasti ja arjen tasolla. Nimenomaan yksittäisen ihmisen näkökulmassa on eräs Keskisarjan viehätyksen syy. Hahmottamista avittaa kuvitus, joka ei ole järin runsas mutta hyvin valikoitu ja kirjan sivuille tyylikkäästi taitettu.

Keskisarja on kadehdittavan taitava kirjoittaja. Hän suoltaa samaan aikaan helppolukuista ja vaivattoman rytmikästä mutta myös omalakistaan kieltä. On totta, että välillä hän sortuu turhankin rennoksi ja arkiseksi (Tarkiainen ei tainnut käsitellä Kiven "vitutusta"), mutta se on osa maailmanrakennusta. Kiven teosten kielestä lainatut monet sanavalinnat kytkevät teoksen ja kohteen toisiinsa melkein elimellisesti. Joitain kohtia jälkiviisas persu-valotus kyllä kirkastaa ikävästi... Mutta ei politikoida, ei politikoinut Kivikään.

Ainoa oikea moite koskee kirjan toimitustyötä. Vaikka kuinka yritin olla tarkka, ei lähdeluettelosta löydy kaikkia viitattuja teoksia.

Katsottua: marraskuu 2024

Toivo Särkkä & Yrjö Norta: Runon kuningas ja laululintu. Jaakko Pakkasvirta: Runoilija ja muusa

Ennen kuin Toivo Särkän ja Yrjö Norran ohjaama Runon kuningas ja muuttolintu (1940) ilmestyi, oltiin huolissaan siitä, miten elokuva tahraisi kansallisrunoilijan. Ilmestymisen jälkeen huokaistiin helpotuksesta, kun suurmies sai sittenkin olla entisensä. Vuosikymmeniä myöhemmin elokuva sai maineen pönöttävän nationalistisena. Tänään katsoja näkee kenties enemmän vivahteita. Runon kuningas kertoo J. L. Runebergistä, joka poliittisista syistä "karkotetaan" Porvooseen. Siellä uhrautuvaan mutta kuuroutuvaan vaimoonsa kyllästynyt skaldi rakastuu parikymmentä vuotta nuorempaan Emilie Björksténiin. Nykykatsoja tunnistaa fanin ja ihaillun taiteilijan asetelman riskeineen ja sudenkuoppineen. Runeberg on tottunut saamaan kaiken, Björksten elää ja tuntee täysillä. Tarina kulkee tuttuja latuja, joskin ymmärtäväisen Fredrika-vaimon hahmo on erikoinen; ja syyllinen ei suinkaan ole viettelevä hupakko. Elokuvana Runon kuningas on turvallinen, varsinkin keskivaiheilla kovin staattinen. Ei se silti mitenkään kehno ole, ja varsinkin ajankuva lavastuksineen, vanhoine Porvooineen ja pienine porvarillisine askareineen on kiehtova. Lisäksi kuvaaja Marius Raichi (Theodor Lutzin kanssa?) on saavuttanut muutamia hienoja otoksia.

Osittain samankaltaisia polkuja kulkee Jaakko Pakkasvirran Runoilija ja muusa (1978). Eino Leinon tapauksessa ei tosin tarvitse pelätä skandaalia. Sillehän hänen jälkimaineensa suurelta osin rakentuu. Elokuva rakentuu sortuvan taiteilijaneron troopin varaan. Runoilija Leino joutuu naimisiin puolipakolla naimisiin Freya Schoultzin kanssa, jota lähinnä tuntuvat kiehtovan Leinon mukanaan tuomat seurapiirit. Tyrehtynyttä runosuontaan hän yrittää elvyttää ryyppäämällä. Ja sitten on tietysti hänen elämänsä toistuva romanttinen varjo, L. Onerva. Runoilija ja muusa toisaalta sisältää sekin paljon pönöttelyä (Leino tuntuu jatkuvasti puhuvan julkaistujen runojensa sanoin, ihmiset ympärillä ovat aikakauden suurhenkilöitä), toisaalta helposti tekotaiteelliseksi kääntyvää paatosta ja sitten paljon ihan aidosti koskettavaa. Alkoholismin kuvauksena se on parhaimmillaan. Myös kuvaus on komeaa – ruskeanlämmin värimaailma sulkee sisäänsä.

Matti Kassila: Hilmanpäivät. William Markus: Taikayö

Vuonna 1954 Suomen Filmiteollisuuden ensimmäisestä elokuvasta oli kulunut kaksikymmentä vuotta, joten oli juhlien aika. Sitä ei erityisemmin valitettavasti huomaa vuoden uusista filmeistä.

Matti Kassilan Agapetus-filmatisointia Hilmanpäivät pidetään yleensä melko onnistuneena. On totta, että se ylittää monen muun aikakauden farssin – pitkälti ohjaajansa ansiosta, uskon – mutta ei se sittenkään erityisen hyvä ole. Suomalaiseen pikkukaupunkiin noin vuorokauden ajalle sijoittuva hupailu saa nimensä alussa vietettävien nimipäivien vuoksi. Se onkin elokuvan vahvin osa. Kassilan ja kuvaaja Kalle Peronkosken omaperäiset sommitelmat ja kamera-ajot ovat eläväisiä ja yksinkertaisesti hauskoja. Samanlaista ilmeikkyyttä välähtelee elokuvassa aika ajoin, mutta yhtälailla usein juututaan teatterimaisiin dialogeihin. Jokseenkin episodimainen elokuva sisältää kyllä mainioita hahmoja ja vetäviä roolisuorituksia. Varsinkin Edvin Laineen omanarvontuntoinen vpk-päällikkö ja Tauno Palon liioiteltu mutta sympaattinen tuomari voisivat olla ikonisia. Aino Matsasta seuraa aina ilokseen. Kassilamaiseen kertojaäänen ja esimerkiksi pysäytyskuvien käyttö vihjaavat uudesta elokuvailmaisusta Suomessa.

William Markuksen esikoisohjaus Taikayö sen sijaan on hyvinkin perinteinen. Se ei tee mitään uutta, mutta en syyttäisi niinkään aivan pätevää ammattimies Markusta vaan Reino Helismaata, jonka käsikirjoitus on luultavasti ollut taas liuskan mittainen. Taikayö on kuin tukkilaisromanssista häpeilemättömän kliseerevyyn tehnyt kesäteatterituotanto (ilman tukinuittoa!). Eriparisten ideoiden liukuhihnalla mukana ovat kaikki genren arkkityypit ja monta laulunumeroa (Koivu ja sydän ensi kertaa). On kuitenkin sanottava, että missään vaiheessa ei sudita tyhjää, vaan kohtauksesta toiseen etenevä tarina kulkee kuin pikakelauksella. Tylsistyä ei ehdi vaikkei mitään odottamatonta näekään. Mukavaa on nähdä Siiri Angerkoski kerrankin tekevän tyyppiroolinsa rauhassa ja lempeästi. Markuksen ohjaus on perinteikästä mutta varmaa. Kokonaisuudessa on niin hyvä rytmi, että helposti jää harmittelemaan mitä ohjaaja olisi saanut aikaan kunnon käsikirjoituksesta.

Valentin Vaala: Varaventtiili. Aarne Tarkas: Opettajatar seikkailee

Nuori opettajatar muuttaa toiselle puolen maata virkaan ja panee sekaisin sikäläisen tapakulttuurin ja seurapiirit. Toisissa olosuhteissa Valentin Vaalan Varaventtiili (1942) olisi ihan "kansainvälisen tason" (eli hollywoodilainen) romanttinen komedia. Jatkosodan ollessa käynnissä ja suomalaisen kuvaustekniikan ollessa mitä oli, se kuitenkin jää kömpelöksi haparoinniksi. Ja ihan sellaisenaan Hilja Valtosen romaaniin perustuva elokuva ei kelpaisi missään muualla: pohjalainen miljöö ja henkinen ilmapiiri (jossa seurapiiri tarkoittaa kolmea takakireää körttiä) eivät auenne ihan helpolla niitä tuntemattomalle. Itsenäisesti ajatteleva ja sanavalmis päähahmo on silti universaali. On sääli, että Varaventtiili yrityksestä huolimatta jää kankeaksi ja tunkkaiseksi. Sen verran valovoimainen ja karismaattinen roolitus siinä on. Vaala ei arvostanut "teatterin pilaamia" näyttelijöitä, mutta kovin teatraalisen jäykkää replikointi on. Yrjö Kivimiehen dialogi ei hengitä kuin Lea Joutsenon tulkitsemana. Paljon antaa silti anteeksi Irma Seikkulan kasvoille, Olavi Reimaan äänelle ja nuoren Tapio Nurkan hiusrajalle. Pohjanmaan lumimaisema näyttäytyy vaikuttavana, silloin kun se pääsee kuviin.

Seikkula on opettaja myös Aarne Tarkaksen Opettajatar seikkailee -elokuvassa (1960). Ei kuitenkaan nimihenkilö, sillä se rooli kuuluu Leni Katajakoskelle. Yhteiskunnallisesta komediasta on nytkin kyse, ainakin aluksi. Tiukasta moraalistaan tunnetun opettajan kasvot päätyvät alastonmaalaukseen, jonka hänen torjumansa taiteilija on tehnyt; aikansa kostopornoa? Opettaja yrittää luonnollisesti varmistaa, ettei taulu pääse julki. Tähän asti Tarkaksen elokuva on ihan juoheva väärinkäsitysten hupailu (vaikkakin alastomina juoksevat tyttökoululaiset ja heitä kuolaava Tommi Rinteen tekoparta voivat tuntua kiusallista). Sitten juttu kiertyy rikosfarssiksi ja alkaa repsottaa saumoista. Leo Jokelan ja Risto Mäkelän tohelo rosmopari Arska ja Ville tekevät ensiesiintymisensä; mainioita ovat myös Uljas Kandolinin ja Hannes Häyrisen pollarit. He kaikki vain tuntuvat olevan ihan väärässä tarinassa. Tai sitten ensimmäinen puolituntinen oli. Tarkasmaiseen tapaan muotoseikat ovat yhtä kaikki kunnossa.

Timo Linnasalo: Vartioitu kylä 1944. Risto Orko: Aktivistit

Viimeinen sotakesä, syrjäkylä Kainuussa. Tappamisen traumatisoima kaukopartiomies tulee hermolomalle kotipuoleen. Kylää vartioi joukko sotilaita, venäläisdesanttien varalta. Ja kas, löytyyhän semmoinen, alkujaan suomalainen tosin. Alkuasetelma Timo Linnasalon elokuvaan Vartioitu kylä 1944 (1978) ei ole mutkikas, eikä sitä ole juonikaan. Desantin ja sotilaan kaksisäikeinen punalanka on vain keino sitoa kylämiljöö yhteen. Pienet välähdykset kyläläisistä ja siellä partioivista sotilaista on paljonpuhuva kudos. Sodan loppu ja häviö aavistetaan, mutta siihen reagoi jokainen tavallaan. Kuka lähtee Ruotsiin karkuun, kuka yrittää pitää kunnian rippeistä kiinni, kuka rakentaa taloa vaikka miehittäjä on vaaran takana. Elokuva perustuu Unto Heikuran kesäteatterikappaleeseen, mutta sitä ei pystyisi itse elokuvasta sanomaan. Niin komeasti Kuhmon ja Sonkajärven maisemat ovat oleellinen osa kaikkea. Fragmentaarinen kerronta ei ole täysin onnistunut, varsinkaan aluksi epäselvien takaumien osalta, mutta toisaalta se kannustaa katsomaan elokuvan toistamiseen. Kaiken keskellä soivan Heikki Valpolan valssin pitäisi olla yksi suomalaiselokuvan ikoneista.

Sotaa käydään Risto Orkon Aktivisteissakin (1939) mutta hyvin toiseen tapaan ja toisesta näkökulmasta. Juuri Venäjän vallankumouksen alla suomalaiset aktivistit vastustavat keisarin sortotoimia ja haaveilevat itsenäisyydestä. Tarina seuraa niin tsaarin santarmeihin soluttautunutta upseeria, emämaan tahtoon taipuneen suomalaissenaattorin tytärtä kuin maanalaista jääkärijoukkoa. Aktivistit on nationalistinen ja häpeämättömän propagandistinenkin elokuva, mikä ei yllätä lainkaan tekoajankohtansa huomioiden mutta mikä sai sensuurin kieltämään sen neljäksikymmeneksi vuodeksi. Kansallista uhoa ei silti voi pitää häiritsevänä. Aktivistit nimittäin on erittäin hyvä elokuva – aikansa kansainvälisten mallien mukainen, sujuva mutta painokas sotamelodraama. Etenkin ylöspano on komeaa: ajankuva on toteutettu puvustuksessa ja lavastuksessa näyttävästi, ja Charles Bauerin jyrkkävarjoinen kuvaus on vaikuttavaa.

Ismo Sajakorpi: Painajainen. Merkitty

Kukapa olisi uskonut, että modernin kauhuelokuvan Suomessa aloitti yksi Kivikasvoista... Kyllähän täällä oli alaa viistäviä aiheita filmattu jo ennen 1980-lukuakin, mutta kaipa korkeintaan Valkoista peuraa kehtaa ehtana kauhuelokuvana. Sen sijaan ohjaaja Ismo Sajakorven Mainistelevisiolla ohjaamat 80-luvun työt, Merkitty ja Painajainen, eivät ansainne kyseenalaistuksia.

Paitsi että ehkä sittenkin. Painajainen (1988) näet on oikeastaan tv-sarja, neliosainen ja noin kolmetuntinen. Ja joku aivan varmasti luokittelisi sen mieluummin "psykologiseksi jännitykseksi" tai muuksi mitään tarkoittamattomaksi. Oli miten oli, Painajainen oli koululaisena helvetin pelottava eikä sen teho ole vieläkään kadonnut. Kuva kaivossa kelluvasta Anna-Leena Härkösestä kulki mukana pitkään. Sajakorven kirjoittamakin tarina kertoo maalle vanhaan villaan muuttaneesta, alkoholisoituneesta taiteilijasta, joka menettää ulosajossa ja sitä seuranneessa kuukausien koomassa muististaan pitkän pätkän. Kylältä on edellisvuonna kadonnut 17-vuotias tyttö, ja taiteilija alkaa nähdä näkyjä tästä. Painajainen lähentelee yliluonnollista dekkaria, jossa selvänäkijän kanssa ratkaistaan rikosta. Tunnelma kuitenkin on niin painostava ja kiristetty, että se yliluonnollisuuden mahdollisuuteen yhdistettynä tuottaa aitoja kauhutehoja. Viehätykseen vaikuttaa oleellisesti myös se, että varsinaissuomalainen pikkukaupunki on miljöönä niin tunnistettava ja kotoinen, että vaikutus tulee lähelle katsojaa – ainakin tällaista 80-luvun nähnyttä. Tv-tuotannon heikkoudet näkyvät lähinnä kuvamateriaalissa; monesti harmittelee, kuinka komea Painajainen olisi filmille kuvattuna.

Muutamaa vuotta varhaisempi Merkitty (1984) on sekin Mainostelevision tuote mutta kestoltaan alle 50-minuuttinen elokuva. Myös siinä näkyy Sajakorven lajityyppitietoisuus, eikä tällä kertaa tarvitse edes miettiä, mistä lajityypistä on kyse. Tarinassa nuori nainen yrittää itsemurhaa, todetaan sairaalassa kuolleeksi mutta herääkin ruumishuoneelta. Normaaliin eloon palaaminen ei onnistu, kun toistuvat näyt silinteripäisestä olennosta alkavat vaivata. Merkitty on okkulttistista tai metafyysistä kauhua Poen, Hodgsonin ja muiden heidän aikalaistensa tyyliin. Kerronta on tiivistä aikapaineen vuoksi, mutta se kääntyy elokuvalle vain eduksi. Nytkin tv-teatterin tuotantoarvot hieman harmittavat, samoin kovin aggressiivisesti pauhaava musiikki.
Merkitty ja Painajainen ovat selvästi sisarteoksia samoine aiheineen ja näyttelijöineen, mutta myös siksi, että niissä toistuvat muutamat samat kuvatkin. Tieltä suistuva valkoinen Lada ja psykiatrisen sairaalan sisäpihaan saapuminen ovat ainakin samat.

Andrei Kontšalovski: Marian rakastajat. Tom Tykwer: Heaven

Andrei Kontšalovskin ohjaama ja osittain kirjoittama Marian rakastajat (Maria's Lovers, 1984) voisi olla kunnianhimoinen yritys käsitellä sotatraumaa. Toisen maailmansodan veteraani palaa kotikylille Pennsylvaniaan ja nai nuoruudenrakkautensa. Ajatus tästä on pitänyt hänet jokseenkin järjissään japanilaisten vankileirillä. Mies rakastaa naista niin paljon, että naiminen onnistuu vain papin edessä vaatteet päällä. Maksullisissa kuitenkin onnistuu, ja naisellekin olisi ottajia täyttämään tämän tarpeet. Tarinan lähtökohdat ovat hyvät näyttelijätkin tekevät aluksi hyvää työtä. Sitten käsikirjoituksen ongelmat alkavat näkyä: hahmojen psykologia on epäjohdonmukaista ja tarina etenee poukkoillen. Naisen halun kuvaamista voisi pitää edistyksellisenä, ja onhan se sitäkin aikanaan ollut, mutta kyllä elokuvan maailmankuva silti tuntuu kovin tukkoiselta. Asiaa eivät auta tirkistelevät ja nuolevat kuvat Nastassja Kinskin kehosta. Jää hämäräksi, mikä on ollut tekijöiden tarkoitus – julistaa rakkauden kaikkivoipuutta vai sodan kauheutta vai jotain ihan muuta. Ainekset ovat hyvät, jälki vähän mitä sattuu.

Tom Tykwerin Heaven (2002) sen sijaan on aivan muuta. Se on elokuvallisesti hallittu, sisällöltään vaikuttava ja jälkivaikutuksiltaan kaunis. Krzysztof Kieślowskin viimeiseen käsikirjoitukseen perustuva Heaven on hyvin hitchcockmainen väärä mies -muunnelma. Paitsi että jahdattavana on ihan oikea mies, ja mieskin on kyllä nainen. Kyseinen opettaja yrittää räjäyttää yrityspomon, joka pyörittää huumebisnestä koululaisillekin. Suunnitelma ei mene kuten pitää, ja nainen jää kiinni. Nuori karabinieeri rakastuu naiseen ja auttaa tämän pakoon. Tarina ei ole erikoinen mutta käsittelytapa on. Katsoja ei oikeastaan tiedä paljoakaan hahmojen motiiveista – niihin viitataan lopulta hyvin yliolkaisesti. Kuitenkin melkein kaikki nimenomaan tuntuu tapahtuvan oikein. Vääjäämättömyyden ja oikeuden tuntu on vahvana läpi elokuvan, mikä pakottaa katsojan miettimään omia pontimiaan. Maalailevan kauniit ja hitaat, väljän pianismin sävyttämät kuvat vaihtelevat Tykwerin ohjauksessa Alfred-sedän oppeja noudattavien suspense-hetkien kanssa. Harvoin kokonaisuus on silti näin eheä.