Katsottua: kesäkuu 2023

Aki Kaurismäki

Molemmin puolin kesäloman alun on ollut hyvä hankkiutua tunnelmaan Aki Kaurismäen seurassa. Kaurismäen elokuvista on sanottu niin paljon hyvää ja viisasta, ettei pitäisi edes yrittää. Toteanpa vain, että sekä työläistrilogia (1986–1990) että Suomi-trilogia (1996–2006) ovat parasta suomalaista elokuvaa. Etenkin Ariel ja Mies vailla menneisyyttä ovat olleet pitkään sydäntäni lähellä, ensimmäinen äärimmäisen tiiviin muotonsa vuoksi, jäljempi varsinkin dialoginsa. Kaurismäen yhteiskunnalliset sadut ovat täynnä ymmärrystä muuten varjoon ja syrjään jääviä kohtaan, luusereita, yksinäisiä, työttömiä, kodittomia. Niiden avoin sentimentaalisuus ja vähäeleinen mutta vahva tyylittely ovat Kaurismäelle leimallisia mutta ylipäänsä elokuvassa jotenkin tavattomia, ainakin nykyään. Kaurismäen keinotekoinen ja paljon puhuttu nostalgia näkyy paitsi tarinoiden maailmassa myös elokuvien muodossa. Häpeämättömän positiiviset lopetukset, paitsi ehkä (ja vain ehkä) Tulitikkutehtaan tytössä, vanhat iskelmät ja alidramaattinen replikointi osuvat jonnekin heimovaiston hermoytimeen ja tekevät olon ainakin hetken verran onnelliseksi.

Woody Allen: Midnight in Paris. To Rome with Love

Kourallisen mestariteoksia lisäksi Allen on ohjannut joukon yhdentekevää täyteohjelmistoa. Ja sitten ovat oudon rutiininomaiset onnistumiset, jotka ovat lähes erinomaisia. Niin kuin Midnight in Paris (2011). Se alkaa hienolla kollaašilla Pariisin kaduista ja jatkuu periallenilaisena pseudoälykködialogin ja neuroottisesti höpöttävän päähenkilön esittelynä kunnes saa fantastisia piirteitä. Aloitteleva kirjailija eksyy häidensä alla Pariisissa paitsi väärään paikkaan myös väärään aikaan ja tapaa lähes sadan vuoden takaisia kulttuuripersoonia, niin kuin Hemingway ja Picasso, tai ainakin heidän karikatyyrejään. Elokuva on otteeltaan kepeä, vaikka odottaakin katsojalta joltistakin kultturihistoriallista sivistystä. Ei mitään liikoja mutta sen verran että amerikkalainen kohdeyleisö voi kokea tyytyväisyyttä itsestään. Ytimessä on kuitenkin päätöksiään epäröivän päähenkilön sisäisestä prosessista, joka pakenee odottavaa keskiluokkaista avioliittoa boheemiin menneisyyden maailmaan, jota oikeasti rakastaa. Midnight in Paris ei ole mestariteos mutta se on hirveän sympaattinen, hyväntuulinen ja nokkela, viihdettä mutta hyvällä tavalla.

Ilmeinen sisarteos edelliselle on seuraavan vuoden To Rome with Love. Tapahtumapaikkana on nimen Rooma, johon sijoittuu neljä limittäin kerrottua romanttista tarinaa. Kulissit ovat komeat, näyttelijäkatras on nimekäs eikä vain amerikkalainen, dialogi nasevaa, ideat oikeastaan aika mainioita... Valitettavasti elokuva haahuilee turhan paljon. Se ei yllä lähellekään Altmanin tai Scolan vastaavien ensemble-elokuvien tehoa vaan jää irrallisten, sinänsä kyllä ihan kelvollisten kohtausten ja erikoisuuksien sarjaksi. To Rome with Love pyrkii maustamaan keitostaan absurdilla semifantasialla, niin kuin konttorirotan tavallisuudellaan saama supertähtiasema tai Alec Baldwin äreänä parisuhdeomanatuntona. Yksi tarinoista puolestaan on nostettu suoraan Felliniltä. Koko elokuva jää oudon mielenkiinnottomaksi, vaikka ainekset olisi paljon enempään. On siinä silti oma viehätyksensä, samaa leppoisaa ja hyväntuulista juohevuutta kuin klassisessa italialaiselokuvassa.

Mike Nichols: Miehuusvuodet. John Cassavetes: Minnie & Moskowitz

Mike Nicholsin ohjaama, Jules Feifferin kirjoittama Miehuusvuodet (Carnal Knowledge, 1971) on vahva elokuva heikoista miehistä. Se seuraa kahden miehen tarinaa 1940–60-lukujen Yhdysvalloissa, ja nimenomaan heidän naiskuvioitansa. Romantiikasta ei ole tietoakaan. Kaikki on peliä, harkittuja siirtoja toisensa jälkeen, kyvyttömyyttä asettumaan muiden asemaan omia tarpeita pidemmälle. Miehuusvuodet on kylmä ja alakuloinen elokuva. Se etenee katkelmallisesti, tiukoin rajauksin niin draamassa kuin kuvissaan ja katselee hahmojaan yhtä kaukaa kuin kamera kuvaa heitä läheltä. Nicholsin ohjauksessa on herkkyyttä ja italialaiskuvaaja Giuseppe Rotunnon jäljessä oivalluksia, joiden kanssa heikompilahjainen olisi uponnut suohon heti alussa. Jack Nicholson ja Art Garfunkel ovat hienon eriparinen kaksikko; heidän lisäkseen myös Candice Bergen ja Ann-Marget tekevät hienot roolit.

Samanlaista komeaa näyttelijätyötä täynnä on John Cassavetesin Minnie & Moskowitz (1971). Gena Rowlands ja Seymour Cassel esittävät kahta elämässään pientareen puolelle eksynyttä kulkijaa. Hienoiten pääsevät kuitenkin irrottelemaan pikkuosissa Timothy Carey ja Val Avery, joissa on maanista voimaa. Cassavetes ohjaa elokuvaansa läheltä näyttelijöitä, mutta antaa näiden roolihahmoille tilaa olla aitoja. Pienellä rahalla tehty Minnie & Moskowitz ei prameile ulkoasullaan tai teknisillä tempuilla, mutta ymmärrys ihmisestä ja rosoisen realistinen kuvaus riittävät pitkälle. On ihme, että ihmiset kykenevät ylipäänsä kohtamaan toisensa tai ymmärtämään tunteitaan.

Chris Nahon: Kiss of the Dragon. Marco Mak: Xanda

Kiss of the Dragon (2001) on nimeään myöten geneerinen vuosituhannen vaihteen toimintaelokuva. Se ei silti ole täysin vailla viehätystä. Osasyy siihen saattaa olla, että elokuva on keitetty kasaan hyvin moninaisista aineksista. Elokuva perustuu pääosaa esittävän kiinalaisen Jet Lin tarinaan, jonka perusteella ranskalainen tuottaja Luc Besson yhdessä amerikkalaisen Robert Mark Kamenin kanssa on työstänyt käsikirjoituksen. Ohjaaja puolestaan on ensikertalainen Chris Nahon, ranskalainen hänkin. Tarina on pelkkä mutkikas tekosyy ryminälle, klassinen väärä mies -variaatio. Toiminta puolestaan pyrkii realismiin – ainakin verrattain – joten vaijeriakrobatiaa ei juuri nähdä. Pari ihan mainiota taistelua Jet Lille kuitenkin suodaan (potkulaudan käytöstä kiitoksia), ja ideaa akupisteitä hyödyntävästä kamppailulajiekspertistä käytetään näppärästi. Muina tarinan pelinappuloina ovat Bridget Fonda yllätävänkin herkkävireisesti esittämä prostituoitu ja Tchéky Karyon, joka lähinnä huutaa koko ajan. Amerikkalainen rahoitus näkyy valitettavasti siinä, että niin kiinalaiset kuin ranskalaisetkin puhuvat kaikki englantia. Ainakin aksentit ovat aidot.

Xanda (2004) sen sijaan on ihan ehtaa Hongkong-mättöä, vaikka Rockyjen vaikutus onkin ilmiselvä. Marco Makin ohjaama elokuva on perinteikäs altavastaajasta mestariksi -urheiluelokuva, lajina xanda eli sanda eli kiinalainen potkunyrkkeily. Köyhä maalaisserkku, kung fu -mestari, saapuu suurkaupunkiin ja päätyy hippasille sandamestarin kanssa. Siinä sivussa läheiset saavat pahasti päihinsä, ja sankarin kunnia vaatii otteluita. Kung fun kauneus melkein saa vaihtua tosimiesten tehokkuuteen. Siinä sivussa saadaan treenimontaašeja ja romanttisia takaumia ja romanttisia montaašeja kuin katsottaisiin Team Americaa. Otteluissa on tyylittelyä, joka on velkaa länsimaisille nyrkkeilyelokuville, mutta hongkongilaisten kamppailusisarustensa kikkailu siitä puuttuu lähes kokonaan. Tarina on ennalta tuttu ja naiivikin, mutta toteutuksessa on paljon tyylikästä. Olen taatusti vähemmistössä, mutta minä aloin hyvin nopeasti välittää päähenkilöstä ja toivoa hänen voittoaan.

Elmo Nüganen: Nimet marmoritaulussa. Tanit Jitnukul: Kunpan

Nimet marmoritaulussa (Nimed marmortahvlil, 2002) on monella tapaa mielenkiintoinen elokuva. Ensinnäkin se on virolainen, eikä meillä Suomessa vieläkään tunneta sikäläistä elokuvaa lainkaan. Toiseksi se on virolais–suomalainen yhteistuotanto ja sellaisenaan rinnastuu vuosituhannen vaihteen kotimaisiin sotaelokuviin. Kolmanneksi se perustuu Albert Kivikasin romaaniin, jolla on ymmärtääkseni keskeinen asema virolaisessa patriotismissa. Ja patriotismissa sitten löytyykin. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa Virokin itsenäistyi mutta sai heti Neuvostoliiton kimppuunsa. Joukko nuoria miehiä osallistuu vapaaehtoisina puolustamaan nuorta maataan. Elokuva valmistui kymmenisen vuotta uuden itsenäistymisen jälkeen, ja on helppo ymmärtää sosiaalinen tilaus tällaiselle kertomukselle. Yhtä lailla nykyinen maailmantilanne luo tarinalle omanlaisensa hehkun. Valitettavasti se tarina ei ole kummoinen, ja muutenkin elokuva jää latteaksi ja hengettömäksi – ainakin ellei kykene sijoittamaan omia kansallistunteitaan tapahtumien pyörteeseen. Ehdottomasti paras puoli elokuvassa on sen historiallinen miljöö etenkin alkupuolella. Näyttelijöistä ei kannata mainita kuin Priit Võigemast jonka busterkeatonmaisia kasvoja katselee mielikseen.

Kunpan (2002) perustuu thaimaalaiseen kansantarinaan suuresta sotasankarista. Elokuvan kerronta muistuttaakin eeppistä runoa, jossa tapahtumat kerrotaan viitteellisesti, lyhyin väläyksin. On tietysti makuasia, sopiiko tapa elokuvaan. Kunpan on katsojasta riippuen joko kömpelö ja muodoton tai sitten eksoottinen. Vailla elokuvallisia avuja se ei missään nimessä ole, sillä etenkin kuvaus on kaunista ja tunnelmallista. Tarina itsessään on kuvaus miehestä, joka alkaa uikuttaa aina, kun hänen "kunniaansa" loukataan. Onneksi mukana on yliluonnollisiakin elementtejä, niin kuin manuaaliabortoitu tappajasikiö. Kunpania on paras katsoa ajattelematta sen suuremmin ja nauttien sen kuvavirrasta.

Emanuele Crialese: Terraferma. Aki Kaurismäki: Le Havre

12 vuotta ilmestymisensä jälkeen Emanuele Crialesen Terraferma (2011) on edelleen ajankohtainen. Se kertoo 19-vuotiaasta saarelaispojasta, joka ei halua muuttaa mantereelle äitinsä mukana vaan jatkaa kalastamista merelle kadonneen isänsä aluksella. Eräänä päivänä kalastajat kohtaavat merellä pakolaisjoukon ja pelastavat mereen pudonneet kyytiinsä. Mukana on viimeisillään raskaana oleva nainen. Virkavalta ei semmoisesta pidä vaan tekee pakolaisten auttajien elämästä vaikeaa. Elokuva rinnastaa pakolaiset turisteihin parilla tehokkaalla kuvalla; ovat toivotut tulijat, joilla on mukanaan rahaa, ja ovat ne muut. Terraferma ei yritäkään olla alleviivailematta sanomaansa mutta ei myöskään ole naiivi, imelä, romantisoiva. Sen on tarkoitus herätellä (länsimaista) katsojaa siihen, mikä on todellisuutta Välimerellä. Sellaisenaan se ei ole vanhentunut lainkaan. Kauniit kuvat kirkkaasta merestä ja sinisestä taivaasta ovat rajussa ristiriidassa inhimillisen toivottomuuden ja välinpitämättömyyden kanssa.

Vuonna 2011 myös Aki Kaurismäki tapaili samoja teemoja mutta eri sävellajissa ranskankielisellä Le Havrellaan. Kaupungin satamasta löytyy viikkoja siellä seissyt kontti täynnä pakolaisia. Heistä eräs nuori poika karkaa poliiseilta ja päätyy ystävystymään paikallisen kengänkiillottajan kanssa. Tämä ottaa auttaakseen poikaa, vaikka rikospoliisi onkin kytiksellä. Le Havre on ihan yhtä humaani ja pienen ihmisen puolella kuin mikä tahansa Kaurismäen elokuva. Toisaalta siinä on jo Suomi-trilogiasta tuttua satumaisuutta, joka oikeissa käsissä ei ole mautonta vaan pikemminkin vapauttavaa; hyvä että edes elokuvissa jne. Le Havren käsikirjoitus on tuntunut minusta aina jotenkin löysemmältä kuin Kaurismäelle tavallista on, mutta tällä katselukerralla tuntui siltä, että vaikutelma johtuu vain vieraasta kielestä. Le Havre on hyvin harkittu elokuva, niin ulkonäöltään, tyyliltään kuin sanottavaltaankin. Niin kuin se yksityiskohta, että tilanteen pelastaa trollipeikon näköinen vanha rokkari.

Roland Joffé: Captivity. Michael Haneke: Funny Games

Roland Joffé aloitti uransa parilla komealla mestariteoksella ja sukelsi sitten syvälle suohon. Yksi upottavimmista silmäkkeistä oli kauhuelokuva Captivity (2007). Silloinkin suurin syy oli tuottajissa, jotka halusivat muuttaa kidnappausjännärimuodikkaaksi kidutuspornoksi. Suomalainen julkaisu sisältää alkuperäisen, vähemmän kidutusta sisältävän version, joka tuntuu nettikommenttien perusteella olevan se parempi. Ei se näinkään ole kummoinen. Kaapattua mallia pidetään vankina kopissa, ja samaan aikaan poliisi yrittää löytää hänet. Pian selviää ettei hän ole ainoa. Tällaisenaankin kyse on halvasta Saw- ja Hostel-kopiosta; Selviytyjät Kellarista, siis. Tapahtumia yritetään perustella pintapuolisella julkkiskritiikillä, mutta kaiken kaikkiaan elokuvaa jää pelkäksi pinnaksi. Joka ei sekään nouse paljon hyvin tehdyn harrastelijamaisuuden yläpuolelle. Joffé tekee kyllä ihan kohtuullista työtä, mutta käsikirjoitus on ontto, ja kaikki vieläpä nähdään ällöttävän värifiltteröinnin läpi.

Michael Haneke filmasi Funny Gamesinsä ensin Itävallassa 1997 ja kymmenen vuotta myöhemmin USAssa kuva kuvalta. Silti alkuperäisessä on enemmän potkua. Ylemmän keskiluokan idylli katkeaa (niin kuin Händelin ooppera Naked Cityn noiserockilla alkutekstien aikana), kun kaksi nuorukaista ottavat kolmihenkisen perheen vangikseen ja leikittelevät näillä ihan pelkästä sadismin ilosta. Elokuva voi katsoa protokidutuspornonakin, mutta yhtälailla se on kommentaari meistä, jotka altistamme katsojina itsemme toistuville väkivaltafantasioille. Haneke ei anna unohtaa, että olemme osallisia. Hän käyttää odotuksiamme, toiveitamme ja totunnaisia katsomistapojamme meitä itseämme vastaan. Toisaalta Funny Games leikittelee genreodotuksilla, toisaalta rikkoo ne kaikki. Katsoja tietää, miten "asioiden kuuluu mennä", ja tuntee itsensä petetyksi, kun odotuksiin ei vastatakaan. Takaisinkelauskohtaus tekee joka kerta pahaa; samoin pitkinä otoksina toteutettu suvantovaihe ennen finaalia. Ja sitten on tietysti yhteiskunnallinen kerrostuma: keskiluokka telkeää itsensä huviloihinsa ja saa maistaa ihan omia golfmailojaan.

Sean Penn: Kunniasanalla. Pekka Lehto: Game Over

Sean Pennin Kunniasanalla (The Pledge, 2001) alkaa huiman kauniilla montaašilla, jonka taustalla soi Klaus Badeltin ja Hans Zimmer aivan yhtä kaunis, folksävyinen musiikki. Surullisenkaunis tunnelma ja verkkainen jännite säilyy koko elokuvan ajan. Eläköityvä poliisi saa viimeisenä tehtävänään kertoa pariskunnalle, että näiden pikkutyttö on löydetty pahoinpideltynä ja tapettuna. Hän vannoo selvittää tapauksen. Lupaus jää vaivaamaan eläkepäiviäkin ja kasvaa pakkomielteeksi. Pennin ohjaus on periaatteessa sujuvaa ja perusvarmaa Hollywoodia, mutta hänellä on oma tyylinsä, joka näkyy yksityiskohdissa. Kamera zuumaa tavalla, joka tuo mieleen pikemminkin 1970-luvun kuin uuden vuosituhannen; silloin tällöin päähenkilön sisäinen liikehdintä välittyy katsojalle nopeina välikuvina ja korostettuna äänimaailmana. Ainoa selvä kauneusvirhe on Benicio del Toron kehitysvammainen intiaani, jossa on liikaa sketsihahmoa. Jack Nicholson pääosassa sen sijaan on ihailtavan hillitty, hänelle tyypilliset maaniset maneerit tulevat pintaan vasta lopussa. Harmi että Penn on ollut melko harvakseltaan ohjaajanpenkillä. Toivottavasti hän tekee eastwoodin ja alkaa nyt yli kuusikymppisenä kultakautensa.

Pekka Lehdon true crime -elokuva Game Over (2005) menee suoraan asiaan. Lähtötilanne on tiivistetty ennen kuin alkutekstit ovat ohitse. 2001 tapahtuneeseen, niin sanottuun Heinojen kaksoismurhaan perustuva elokuva dramatisoi tapahtumat, joiden tuloksena nuorisojoukko päätyy tappamaan liikemiehen vaimoineen. Lehdon näkemys on katkelmallisesti etenevä, tunkkaiselta tv-tuotannolta näyttävä pökäle. Tai ehkä ongelma on pikemminkin William Aldridgen käsikirjoituksessa, jota kiinnostaa lähinnä itse murha, eivät esimerkiksi siihen johtaneet syyt. Lehto kyllä käyttää monenlaisia elokuvallisia keinoja, mutta toisaalta henkilöohjaus on vähän niin ja näin. Reino Nordin on (jostain syystä...) luonteva itseään täynnä olevana rikkaan perheen kersana, mutta muut lähinnä larppaavat hahmojaan ihan kivasti. Nyt Game Over jää kuin dokudraaman näyteltyjen osuuksien ohimarssiksi. Jossain siellä on tarina, mutta en oikein jaksa kaivaa sitä esiin kaiken musavideoestetiikan seasta.

David Moreau & Zavier Palud: The Eye. Andrew Douglas: The Amityville Horror

00-luvulla amerikkalaiset tykkäsivät tehdä uusia versioita itäaasialaisista kauhuelokuvista. Trendin jälkijunaan kuuluu David Moreaun ja Xavier Paludin The Eye (2008). Siinä viulisti, joka on lapsena sokeutunut onnettomuudessa, saa näkönsä sarveiskalvon siirron ansiosta takaisin. Paranemisvaiheen epäselvässä sumeudessa hän alkaa nähdä myös kummituksia. Yksinkertaisista lähtökohdista voi edetä moneen suuntaan. Valitettavasti The Eye valitsee keskinkertaisuuden. En ole nähnyt alkuperäistä hongkongilaista elokuvaa, mutta uskallan silti sanoa, että uusioversio on heikompi. Kauhutehot nojaavat lähinnä halpoihin hyppysäikkyihin, joskin loppupuolella meno hieman ryhdistäytyy (ennen kuin menee taas hölmöksi). Lisäksi elokuvan vahvasti painottama seikka, että päähahmo kuormittuisi näkyvien asioiden tulvasta, on naurettava. Eikö muka viisivuotiaana sokeutunut olisi ikinä nähnyt kaljua ihmistä? Asiaa ei auta Jessica Alban tulkinta, joka ei yritäkään olla todenmukainen (ei hän silti niin huono ole kuin väitetään). Tällaiset ovat tietysti sivuseikkoja eivätkä aasialaisissa elokuvissa edes häiritseviä, mutta amerikkalaisissa, jotka muuten pyrkivät näennäiseen realistisuuteen, ne syövät uskottavuuden kaikelta muultakin.

Uusintafilmatisointi on myös Andrew Douglasin ohjaama The Amityville Horror (2005), joka perustuu 1970-luvun hittielokuvaan, joka perustuu hittikirjaan, joka on perustuvinaan tositapaukseen. Alkuperäinen oli kehno (huolimatta kaikista jatko-osistaan), eikä uusi ole sen kummempi. Vuonna 1974 häiriintynyt nuorimies ampui perheensä kotonaan. Vuotta myöhemmin taloon muutti Lutzin perhe. Tähän asti kaikki on totta. Jatko perustuu isä-Lutzin hyvin myyneeseen tarinaan talon kummituksista. Arkkityyppinen aavetalotarina on tietysti hölmö muttei ollenkaan niin typerä kuin sen maine on; Hohto Lite. Sopivassa mielentilassa (esim. juhannuksen laskuhumalassa) se on ihan pätevä genrensä edustaja ja hauskaa viihdettä.

Luettua: toukokuu 2023

Jorge Luis Borges: Omaelämäkerta. 1899–1970 (Autobiographical Essay, 1970). [Rajamäki] 2018: Aviador. 125 s. Suom. Pentti Saaritsa.

Jorge Luis Borgesin Omaelämäkerran alkuperäinen nimi on suomennosta kuvaavampi. The New Yorkerissa vuonna 1970 ilmestynyt Autobiographical Essay on nimenomaan Borgesin esseemäinen katsaus menneeseen, ei varsinainen elämäkerta saatikka muistelmat. Sellaisena se kuitenkin on monin verroin sujuvampi ja nautittavampi kuin suurin osa kirjoittajan oman elämän kronikoinneista. Borges keskittyy siihen, mikä häntä elämässään puhuttelee, välittämättä liikaa kokonaisuuden tasapainoisuudesta tai yleisön odotuksista. Ihan niin kuin hän on tehnyt lähes kaikessa proosassaan. Niinpä hän antaa paljon aikaa ja tilaa vanhemmilleen ja tovereilleen sekä kirjailijan uransa kömpelöille alkuyritelmille pikemmin kuin onnistumisille. Kaiken hän kirjoittaa kepeän toteavasti, koko ajan huumorin siinä sivussa muistaen.

Harmi että niin nautittava sisältö on pakattu niin rumiin kuoriin. Olen viimeinen haukkumaan kenenkään kansitaidetta, mutta Aviadorin kanteen valitsema ruskehtava rantu ei oikein kyllä houkuttelekaan. Onneksi näin kirjastossa ensin selkämyksen. Sisäsivujenkin taitto tuntuu halvalta, kun iso fontti tuo mieleen selkokirjat. Tämmöinen on kuitenkin turhaa nillitystä. Borgesia ei voi koskaan suomentaa liikaa.

Allen Ginsberg: Huudon jälkeen. Runoja 1972–1992. Turku 1999: Sammakko. 59 s. Val. & suom. Markku Into

En voi sanoa pitäväni Allen Ginsbergin lyriikasta. Tiedostan kyllä sen merkityksen ja voin ainakin osittain tavoittaa syyn, miksi niin moni Yhdysvaltain ulkopuolellakin on vaikuttunut siitä aikanaan (ja vieläkin). Silti.

Ginsbergin runous on täyttä – mutta ei merkityksistä tiheää vaan pikemminkin täynnä niin kuin varasto on, kun sinne vuosien mittaan kertyy rompetta joka viskataan minne sattuu mahtumaan. Hänen kuvajononsa tuntuvat teennäisiltä, nimien pudottelunsa poseeraukselta. Ei liene sattumaa, että "Huuto on hänen kuuluisin runonsa, koska ainakin minulle tulee hänen teksteistään sellainen olo, että minulle huudetaan. Käsketään heräämään ja tajuamaan asiat. "Wake up, man! Educate yourself!" Ja niinhän Ginsberg varmaan haluaakin. Hän on etupäässä lavarunoilija, jonka runot on tarkoitettu ääneen luettaviksi, ehkäpä ihan huudettaviksi. Se taas on henkilökohtainen mieltymykseni, etten ole koskaan erityisemmin pitänyt sellaisesta.

Toisaalta, mitä vanhemmaksi Ginsberg käy, sitä enemmän alan arvostaa hänen tekstejään. Huudon jälkeen -kokoelmaan (Sammakko 1999) on valikoitunut etenkin 1970-luvun tekstejä, mutta kun päästään seuraavalle vuosikymmenelle ja kirjottaja alkaa rauhoittua, löydän äkkiä paljonkin kaikupintaa. Ehkäpä se on sisälläni asuva, alati kuolemaan valmistautuva vanhus, joka kokee silloin samaistumisen hetkiä.

Jorge Luis Borges: Haarautuvien polkujen puutarha. Esseitä, juttuja, tarinoita. Porvoo–Helsinki–Juva 1993: WSOY. 285 s. Val. & suom. Matti Rossi. 2. p. – Ilmestynyt alun perin 1969.

Jorge Luis Borgesin tekstien suomennosvalikoima Haarautuvien polkujen puutarha kuului lukioikäisen minun elämyslukemistoon. En silti uskoakseni (vaikka kyllähän minä tiedän, sillä kaikki on ylös kirjattua) ole lukenut sitä aiemmin kokonaan kuin kerran. En ehkä osittainkaan. Mutta tykkäsin ajatella, että se on minulle tärkeä kirja. Ei minkään ulkoisen statuksen vuoksi – sillä kenenkäpä kanssa meidän kulmillamme olisi voinut kirjallisuudesta puhua – vaan henkisen. Oli mukava tietää, että on lukenut Borgesia. Vaikka en minä siitä kai juuri mitään ymmärtänyt. Olin teollisuuskauppalan työläisvesa. Ymmärtänenkö vieläkään, vaikka kuinka pakottamalla olen pakottanut itseni kouluja käyneeksi humanistiksi.

Borges on tunnetusti hämmentävä kirjailija. Hän hämmentää paitsi lukijaa myös tekstilajeja, kirjoittamisen tyylejä, todennäköisesti itseäänkin aika ajoin. Haarautuvien polkujen puutarha sisältää niin "fiktiota" kuin "faktaakin", novelleja ja esseitä, mutta tämmöiset rajankäynnit ovat Borgesin tapauksessa turhia. Vain harvoin tekstin lajin erottaa selvästi, eikä silloinkaan saa olla liian varma. Asiallinen kirjallisuusessee lainaa yhtäkkiä täysin tekaistua lähdettä (joka otettiin niin tosissaan, että eräs suomalainen äidinkielen oppikirja toisti väitteen totena vielä 2000-luvulla), ilmiselvä fiktio viittaa laajaan pohjakirjallisuuteen, joka on olemassa tai ei ole, teksti voi olla pelkkä lainaus laimeita toisen käden anekdootteja... Borges leikkii koko ajan lukijan kanssa.

Borgesin proosa on yhtä aikaa oppineen jutustelevaa, kuivakan akateemista ja täynnä runollisia oivalluksen mahdollisuuksia. Se vaatii lukijalta alati valpasta mieltä, sen verran pohjasivistystä, että voi kuvitella tietävänsä jotain ennen kuin Borges korjaa harhan, ja roimasti valmiutta itseironiaan, kun tajuaa tulleensa taas huijatuksi johonkin aivan muuhun kuin mihin oli varmana astumassa.

Katsottua: toukokuu 2023

Federico Fellini: Cabirian yöt. Pier Paolo Pasolini: Sikolätti

Jos pitäisi mainita ohjaaja, jonka elokuvien ääressä tuntee syvintä onnellisuutta, niin valintani olisi varmaankin Federico Fellini. Cabirian yöt (Le notti di Cabiria, 1957) kuuluu ehdottomasti hänen sielulle hyvää tekeviin elokuviinsa. Jonkun toisen käsissä tarina prostituoidusta, joka haluaisi vilpittömästi parempaa elämää ja joka kuitenkin joutuu kerta toisensa jälkeen pettymään, olisi synkkä ja surkea. Fellini kuitenkin onnistuu puhaltamaan siihen sellaista ymmärrystä ja myötäeloa, että katsoja pakostakin haluaa Cabirialle vain hyvää. Iso osa ansioista kuuluu toki myös nimihenkilöä esittävälle Giulietta Masinalle, jonka varassa elokuva elää ja hengittää. Hänen karismansa ottaa kuvan joka kohtauksessa haltuun tavalla, johon törmää hyvin harvoin. Se on lumoutumista kaikkein pyyteettömimmässä ja epäseksuaalisimmassa merkityksessään. Cabirian yöt on elokuva inhimillisestä luottamuksesta ja uskosta parempaan. Semmoisia saisi olla enemmänkin.

Jos olo alkaa tuntua liian pehmoiselta, on sitten Pier Paolo Pasolinin aika. Harva ohjaaja onnistuu saamaan aikaan minussa yhtä vaivaantuneen olon. Enkä nyt ajattele vain Salóa. Jopa Elämän trilogia onnistuu hämmentämään. Sikolätti (Porcile, 1969) ei ole läheskään paras Pasolinin elokuva, mutta tehokas se on. Se kertoo kahta rinnakkaista tarinaa. Toisessa tulivuoren juurella kehittyy jossain menneessä ajassa kannibaalien heimo. Tarina kerrotaan lähes täysin ilman vuorosanoja pitkissä, usein käsivaralla filmatuissa kuvissa. Toinen tarina puolestaan rakentuu hyvin vahvasti nimenomaan dialogin varaan. Eikä minkään elävän vuoropuhelun vaan hyvin teatraalisen, korostetun teennäisen. Se kertoo Hitlerin näköisen teollisuuspomon pojasta, jolle ei kelpaa hänelle kaavailtu, vasemmistoaktiivimorsian, koska hän käy mieluummin rakastamassa sikoja. En väitä ymmärtäväni, mitä kaikkea elokuva haluaa sanoa, mutta kyydin epämukavuudesta on nautittava.

Alejandro Jodorowsky: The Holy Mountain

Neljäkymmenvuotispäiväelokuvakseni valikoitui samalla vuoden sadas katsomani, Alejandro Jodorowskyn The Holy Mountain (La montaña sagrada, 1973), joka puolestaan sai ensi-iltansa aikalailla tasan viisikymmentä vuotta sitten Cannesissa.

Holy Mountain mainitaan usein psykedeelisenä, surrealistisena, järjettömänäkin. Totta kyllä, sen vuolas kuvavirta ja mielikuvitukselliset assosiaatiot tuovat mieleen surrealistit, etenkin Buñuelin elokuvat. Totta kyllä, niin ohjaaja kuin hänen näyttelijänsäkin nappailivat happoa ja sieniä elokuvan tekoaikana. Totta kyllä, järkeä on vaikea nähdä, jos ei tunne koodistoa jolla elokuva operoi. En väitä minäkään tuntevani mutta tunnistan kyllä sen olemassaolon. Jodorowsky yhdistelee Holy Mountainissa esoteerista kuvastoa ja symboliikka yleisemmin tunnettuihin uskonnollisiin merkkeihin. Se kyseenalaistaa toden olemusta jatkuvasti mutta etenkin lopussaan, jossa valaistuvat hahmot tunnustavat olevansa osa elokuvaa. Yhtä lailla Jodorowsky hyödyntää alitajuntaa ruokkivia näkyjä, seksuaalisuutta ja suggestiivista värimaailmaa ja liikettä.

Samalla hän osoittaa suvereenia taidemuodon hallintaa. Holy Mountain on harvinaisen puhdasta elokuvaa, joka tähtää pikemminkin katsojakunnan kollektiiviseen tiedostamattomaan kuin tietoiseen narratiivinnälkään. En yllättynyt kuullessani, että kaikista elokuvantekijöistä Jodorowsky nosti korkeimmalle Fellinin. Heillä on samaa inhimillisen täydellistä läpiluentaa, jossa stimuloidaan aisteja samalla kun kaivellaan esiin psyyken hermopäitä. Fellinillä se tapahtui jonkinlaisen psykologis–kulttuurin viitekehyksen kautta, Jodorowskylla salatieteellisen.

Tai sitten Jodorowsky vain valuttaa katsojan silmille suloisia tyhjyyksiä niin kuin minäkin tässä koko ajan teen.

Mike Newell: Rakkautta koleran aikaan. Jon Jones: Northager Abbey

Rakkautta koleran aikaan (Love in the Time of Cholera, 2007) kertoo kolumbialaisesta pölvästistä, joka rakastuu nuorena miehenä 1800-luvun lopussa, ja vaikka rakkauden kohde muuttaa pois menee naimisiin ja lisääntyy, mies, joka näyttää Groucho Marxin ja Teuvo Pakkalan rakkaushedelmältä, ei osaa päästää irti. Hän kuitenkin sublimoi pakkomielteensä jokaisen muun vastaantulevan naisen kellistämiseen viidenkymmenen vuoden ajan, ja Shakiran laulaessa taustalla saippuoi ihmissuhdeooppera niin, ettei vaahdon alta tahdo erottaa sävyjä. En kyllä muista, että pohjalla oleva Gabriel Garcia Marquezin romaani olisi ihan semmoinen... Kaunis elokuva se on, ja epookki on rakennettu huolella. Valitettavasti muuten Rakkautta koleran aikaan on tasapaksu ja ikävän mitätön elokuva. Javier Bardem on pääosassa parhaimmillaan hyvä mutta välillä jopa hän uhkaa kääntää roolinsa karikatyyriksi. Muut näyttelijät ovatkin sitten lähinnä TV:stä tuttuja, mikä vain korostaa telenovellamaisuutta. Ehkäpä brittiohjaaja Mike Newell olisi pitänyt korvata eteläamerikkalaisella tekijällä...

ITV:n sovitus Jane Austenin Northanger Abbeystä eli Neidosta vanhassa linnassa (2007, ohj. Jon Jones) onnistuu yllättävän hyvin tavoittamaan alkutekstin humoristisuuden. Roomaanien maailmaan uppoava nuori nainen astuu seurapiireihin, mutta joutuu huomaaman etteivät todelliset ihmiset edes 1800-luvun alun etiketin kahleissaan toimi kuten kirjoissa. Austenin kertomus parodioi ajan goottilaista romaania, mikä taso saavutetaan elokuvassa ääneen luetuilla katkelmilla Udolphosta ja Munkista ja dramatisoimalla pähenkilön kuvitelmia. Brittiläiset osaavat kuvata menneisyyden maailmojaan ja jokaiseen Austen-filmatisointiin kuuluvia tanssiaisia. Tv-tausta näkyy elokuvassa mutta brittien tapauksessa se ei ole ongelma. Sitä paitsi valkokangaselokuvaa pienempi budjetti tuo elokuvaan realistista rosoa tarkkaan koreografioidun suurreellisuuden sijasta.

Ismo Kiesiläinen: Emma. Normaaliperusviiva. Joonatanin evankeliumi. Meitä on käsiteltävä varoen

Ihmiskunnan viimeinen toivo -niminen ryhmä on erikoistunut turhia selittelemättömiin draamoihin. Kaikki sen elokuvat on ohjannut Ismo Kiesiläinen. Ihmisten välissä -julkaisu sisältää neljä elokuvaa sekä CD:llisen niihin sävellettyä musiikkia.

Lyhytelokuva Emma (2005) on surumielinen kertomus isästä, joka ilmeisesti lähestymiskiellon jälkeen kuvaa koulun pihalla leikkivää lastaan, sekä bussista, jonka kuskia häiriköivät teinit häiriköivät. Verkkaisissa ja tiukkarajaisissa kuvissaan Emma käsittelee muistamista ja kaipuuta kauniisti.

Samaa haikeutta on myös noin puolituntisessa Normaaliperusviivassa (2007). Se kertoo nuorukaisesta, joka lähtee etsimään ala-asteaikaista ihastustaan. Juuso Pekkisen esittämässä pojassa on sellaista vilpitöntä – paremman sanan puutteessa – mukavuutta, joka tekee hänestä erittäin sympaattisen. Ja vaikka elokuva kertoo sinänsä hyvin pienistä asioista ilman minkäänlaista suurentelua, ne kohoavat arkisen yläpuolelle. Jokainen pystyy samaistumaan pienten eleiden ja katseiden aiheuttamiin valtaviin tunteisiin.

Pekkinen on mukana myös vuoden 2008 Joonatanin evankeliumissa (samoin kuin Niina Koponenkin). Liki tunnin mittainen elokuva on edellisiä laveampi paitsi pituudeltaan myös sisällöltään. Se liittyy bergmanilaiseen ihmissuhteiden mahdottomuutta vatvovaan perinteeseen. Selkänojana on kirkollinen viitekehys. Keskiössä on nuoripari, jonka miehelle kehittyy sivusuhde ja nainen saa väärään numeroon tulleita uhkausviestejä vastaajansa. Joonatanin evankeliumi on hienosti hallittu ja vähäeleinen elokuva. Mainio kosketus on Terho Pursiainen papin roolissa.

Kolmeminuuttinen Meitä on käsiteltävä varoen (2004) on lyhyt väläys ilmeisen rakastuneesta parista, joka miettii, mitä he tekevät erottuaan. Se on tyyliharjoitus mutta viehättävä sellainen.

Teemu Villikka: The Beautiful Road to Albinbam. Juha Helminen: Plea. Kidutus

Kouvolalaisen Teemu Villikan ohjaama The Beautiful Road to Albinbam (2010) on, kuten nimikin antaa olettaa, elokuva matkasta. Elämäänsä pakeneva nuorimies saa kyytiinsä amerikkalaisen reissaajan. He lähtevät ajamaan kohti kuvitteellista Albinbamia, pitkin syrjä-Suomen soratietä. Kesäiset pellonlaidat näyttävät kauniilta kuten aina, mutta tarina laahailee paikoin. Villikan ohjauksessa on kyllä varmuutta ja ymmärrystä rytmin päälle, mutta käsikirjoituksessa on liikaa löysää. Aineksia ei riitä melkein puolentoista tunnin mittaan. Toisaalta parikymppisten harrastajien jäljeksi Albinbam on häkellyttävän hyvää ja väistää tekotaiteellisuudet, ja siinä on sydän paikoillaan. Vielä häkellyttävämpää itselleni oli tajuta, että yksi takaumajakso on kuvattu tiellä, josta tuli vain hetkeä kuvausten jälkeen kotikatuni kymmeneksi vuodeksi.

Lounais-Hämeestä ponnistanut Epicenter Productions taisi olla pitkälti yhtä kuin ohjaaja ym. Juha Helminen. 20-minuuttinen, englanninkielinen Plea (2010) alkaa sillä, kun nuori nainen herää tuntemattomasta paikasta, jossa äänestä päätellen kurkunpäänsä vaurioittanut jousimies lähettää hänet tappamaan kaljua kaapumiestä; ilmeisesti tässä ollaan olemassaolon peruskysymysten äärellä ja ihmisyyden perimmäisyyksiä koettelemassa. Teatterimainen lavastus, mystinen tarina, painokas replikointi vihjaavat ja lopun pitkä sotaäänien kollaaši osoittavat, että nyt on yritetty tehdä filosofista taidetta. Elokuva on kieltämättä kömpelö ja naiivi, mutta siinä on sentään joitain mainioita kuvallisia ideoita ja halua sanoa paljon.

Kidutus (2012) liikkuu eri tyylilajissa. Epärehellisesti vaurastunut mutta masentunut ohjelmoija saa asuntoonsa sähkömiehenä esiintyvän miehen, ja elokuvan nimi paljastaakin jo, missä merkeissä jatko sujuu. Mistään splatterista ei kuitenkaan ole kyse. Tunkeilija ottaa asunnon haltuunsa ja kuulustelee arkisen toimien seassa isäntäänsä työkalupakin kanssa. Hän ilmiselvästi kärsii itsekin, eikä ole pelkkä sadisti. Jere Marttila on aika hyvä kiduttajana, mutta melkein kaiken hänen luomansa uhkaavuuden mitätöi hömelö hissimusiikki. Kaiken kaikkiaan Kidutus on kuitenkin reilusti edeltäjäänsä parempi.

Paul Weitz: American Pie. James B. Rogers: American Pie 2

Seksikomedioita on ollut elokuvissa vuosisadan verran, mutta vuosituhannen vaihteessa hetken suosiossa oli erityisen paljon myötähäpeällä mässäilevä alalaji. En ole asiantuntija, mutta ehdottomasti American Pie oli genren keskeisiä teoksia.

Ensimmäisessä osassa (1999) on kyse perusasioista – miten paljon seksillä on statusarvoa ja miten siitä pitäisi päästä osalliseksi hinnalla millä hyvänsä – ja tyylilaji on farssi isolla ripauksella huonoa makua. Joukko high school -luusereita eli ihan normaaleja epävarmoja tyyppejä yrittää elää kulttuuristen odotusten mukaan ja yrittävät todistaa miehuuttaan. Tuloksena on kömpelyyttä, epätoivoa, turhaumia ja sitä myötähäpeääkin (vaikka paljon vähemmän kuin elämään jääneet avainkohtaukset antaisivat odottaa). Mutta sitähän se on itse kullakin ollut, vai... Kaiken hölmöyden alla on yllättävän paljon sydäntäkin. Eikä sitä hölmöilyäkään ole ihan kauheasti, vaan elokuva noudattelee lopulta hyvin perinteistä tarinankaarta. Kaikessa American Pien hahmojen epätoivoisessa epävarmuudessa on paljon samaistuttavaa. Enkä minä tietysti ole koskaan kieltäytymässä lapsellisesta pieruhuumorista. Toki paljon elokuvan naiskuvasta on vanhentunut, mutta toisaalta nimenomaan naiset ne vahvoja hahmoja ovat. Kaiken kaikkiaan ja loppujen lopuksi American Pie on kiltti, hyväntahtoinenkin teinikomedia, jossa on pari klassista, ihan syystä, kohtausta.

American Pie 2 (2001) jatkaa siitä, mihin ykkösessä jäätiin. Vuosi collegessa on takana, ja tyypit vuokraavat rantatalon bilekäyttööön, mutta entiset epävarmuudet eivät ole kadonneet mihinkään. Tässä osassa palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Vähän niin kuin kauhuelokuvissa: eka osa tarvitaan tarinan pohjustamiseen, mutta sitten päästään keskittymään varsinaiseen asiaan. Nyt ei sydäntä tarvita; muut elimet riittävät. Huumori on huonoa, ja Stiflerkin saa viimein kunnolla tilaa. Alkupuoliskon jälkeen kerronta lerpahtaa ja kokonaisuus ei tyydytä. Muutama kohtaus nousee jälleen yli kaiken muun (radiopuhelimet ja pikaliima), jokunen irtovitsi pääsee yllättämään, mutta muuten – eipä tätä tee mieli tämän enempää puolustaa.

Jesse Dylan: American Pie: The Wedding. Jon Hurwitz & Hayden Schlossberg: American Pie: Luokkakokous

American Pie: The Wedding (American Wedding, 2003) jatkaa amerikkalaisen elämänkaaren seuraavaan johdonmukaiseen vaiheeseen. Opiskelut on opiskeltu, joten on aika avioitua. Ja sehän nyt on pelkkä tekosyy yleiselle perseilylle (ja tavanomaiselle hääpelleilylle). Härskeimmät hetket ovat kiitettävän härskejä (pökäletryffeli on ihan jeba), vaikka niitä on edelleen aivan liian vähän, slapstickin määrää on lisäilty ja tyhjäkäyntipuhetta on hieman vähemmän. Paljon on kiittäminen Stiflerin hahmoa, joka on entisestään kärjistetty kaikentuhoavaksi tricksteriksi. Sarjan kolmannessa osassa on eniten särmää, mutta mutta –– odotan yhä sitä mauttomuutta, josta tämä piirakka on kuulu. Pitänee hyväksyä, ettei Tom Green ole näissä.

13 vuotta ensimmäisen elokuvan ja high schoolista valmistumisen jälkeen on Luokkakokouksen (American Reunion, 2012) aika. En ole nähnyt sen suomalaista kaimaa, mutta tuskin se kummempi on. Kolmikymppinen keskiluokka kerääntyy vanhoille kulmille fiilistelemään vanhenemistaan. Ja lukiotyttöjä. Etenkin Stifler. Joku saisi tehdä vakavan psykologisen draaman, jossa seurataan 50-vuotiasta Stifleriä. Ja silti hän on elokuvan sympaattisin hahmo (ehkä isää lukuun ottamatta), ainoa joka on reilusti oma itsensä, kun kaikki muut yrittävät larpata aikuista. Huonoa huumoria yritetään repiä aiheista, jotka eivät ole räävittömiä vaan pikemminkin vaivaannuttavan niljaisia. Semmoisia kultakäätykaulaisen enon juttuja.

Pakko sanoa, että olen pettynyt American Piehin. Kiltti ja turvallinen, muutama kokkare joukossa. Jotenkin tuntuu, että tuskinpa suoraan DVD:llä ilmestyneet spin-offit ole sen kummempia... Senkin sanon, että jollain kummalla tapaa sarjan tyypeistä alkaa välittää, ainakin näin kerralla katsottuna. Heidän kohtalonsa tuntuu ihan vähän haikealta nelososan lopussa.

Steve Rash: American Pie Presents: Band Camp. Andrew Waller: American Pie Presents: Beta House

Kolmen varsinaisen osan jälkeen American Pie jatkoi suoraan DVD:llä ilmestyneillä spin-offeilla. Niistä ensimmäinen oli Band Camp (2005), jossa seurataan muun muassa Stiflerin pikkuveljeä. Toisin sanoen Stifleriä ilman Sean William Scottin palkkaa. Muita kierrätettyjä hahmoja ovat Jimin isä ja Sherminator. Tarinassa pikku-Stifler, koulukiusaaja par excellence, lähetetään lusimaan orkesterileirille. Kapinallisena molopäänä hän ottaa mukaansa Jännittäviä VakoiluVempeleitä, jotta voi kuvata piilokamerajynkkyä. Tulos on Disney Channelia murrosiässä; Hannah Montanaa paskat housuissa. Kenellekään yli 13-vuotiaalle elokuvan ei pitäisi antaa mitään, ja sitä nuoremmille sitä ei saisi näyttää. Kenelle se siis on tehty? Ilmeisesti minulle. Band Camp on itse asiassa niin typerä, etten ihmettele, vaikka sillä olisi jokin kumma Reddit-kultti. Hassua kyllä, se on tähän mennessä sarjan törkein osa; siinä kohtaa kun aurinkorasva korvataan itsepuristetulla munavoilla, ollaan jo lähellä suolisattumia vanhemman Stiflerin hampaanväleissä.

Kolmas spin-off, Beta House (2007), jatkaa samalla linjalla. Fuksi (yksi Stifler taas) saapuu collegen asuntolaan ja kaikkialla on kutevia ihmisiä. Näin se koulutus toimii. Ollaan vankasti Delta-jengin jalanjäljissä. Esikuva on tunnistettavissa häkellyttävän selvästi: Blutokin on oma itsensä nimeä lukuun ottamatta. Ja kieltämättä huumori on melkein samalla absurdilla tasolla. Ero on lähinnä siinä, että tolvanoiden pahin uhka ei enää ole urheilijat vaan nörtit. Aika käytetään lähinnä jörnimiseen ja pämppäilyyn. Samoin käsikirjoitus. Jos Delta-jengi ei olisi tuttu, tämä elostelu voisi olla huvittavampi. Olisikohan John Landis tehnyt ihmeitä Stiflerin suvun saagan parissa? Typerähän se tämäkin on, mutta se tiedostaa asian.

Hämmentävää, että kaikista American Pie -otsikon alla ilmestyneistä elokuvista hauskimmat (siis yksinkertaisesti typerimmät) ovat nämä jämäleffat. Se kertoo todennäköisesti enemmän minusta kuin elokuvista.

Paris, je t'aime. New York, I Love You

Paris, je t'aime (2006) ja New York, I Love You (2008) ovat antologiaelokuvia, jotka sisältävät joukon nimikkokaupunkiin sisältyä (rakkaus)tarinoita. Pariisissa tapahtuu 18 lyhytelokuvaa, New Yorkissa 10. Elokuvien ohjaajat ovat laajalti ympäri maailmaa ja tyylilajitkin moninaiset. Mitään valtavia irtiottoja ei tehdä (ehkäpä Vincenzo Natalin sanatonta vampyyriromanssia lukuun ottamatta), mutta varsinkin Pariisin tarinat vaihtelevat ilahduttavan paljon aina vähäeleisestä realismista absurdeihin miimikoihin. New York saa paljon tasaisemman kattauksen – lieneekö sattumaa, että juuri ne kaksi segmenttiä, joissa puheen rooli oli minimaalinen, leikattiin testiyleisön reaktioiden vuoksi pois?

Jotkut ohjaajat käyttävät tilaisuutta teknisiin kokeiluihin (Alfonso Cuarónin yhden otoksen elokuva), jotkut hyödyntävät erikoisefektejä (tosin hyvin, hyvin harva), amerikkalaiset tykkäävät puhua seksistä (ja puhua ylipäänsä). Pariisissa tarinoida nivoo yhteen vain säästeliäät välikuvat kaupungista, mutta New Yorkissa on käytetty sidostarinaa, mikä tuntuu jotenkin halvemmalta.

Ylipäänsä nämä kaksi ovat paitsi mielenkiintoisia kokeiluja myös parhaimmillaan aidosti korkealaatuista ja koskettavaa elokuvaa. Harmi ettei jatko seurannut – kaupunkeja olisi kyllä riittänyt.

Gustave de Kervern & Benoît Delépine: Louise–Michel. Martin Provost: Séraphine

Gustave de Kervernin ja Benoît Delépinen kirjoittama ja ohjaama Louise–Michel (2008) on musta komedia, semmoinen Aki Kaurismäki voisi Quentin Tarantinon kanssa adoptoida kesän ajaksi. Joukko naisia jää työttömäksi tehtaasta, vaikka johto on viimeiseen asti väittänyt muuta. He päättävät palkata ammattilaisen hoitelemaan entisen pomon. Juro ja romuluinen Louise törmää kadulla Micheliin, joka sattuu oleman alan miehiä, ainakin omasta mielestään. Kumpikin ovat vähän sinne päin, eivät aivan synkassa maailman kanssa. Louise–Michelin staattiset, hitaasti vaihtuvat kuvat antavat tilaa hienoviritteisille yksityiskohdille ja hiljaiselle huumorille. Se on lisäksi paitsi hirtehistä myös absurdia. Kaikille se ei varmasti aukene. Niin kuin ei sen vieraannuttava ironisuuskaan. Mutta sehän on tietysti heidän häpeänsä.

Martin Provostin elämäkertaelokuva Séraphine (2010) on sitten aivan toista ja todistaa Moreaun skaalasta. Naivistimaalari Séraphine Louis (eli Séraphine de Senlis) ei toki hänkään ole aivan tavanomainen hahmo. Pelokas työläisnainen maalasi uskonnollisen kiihkon ja mielisairauden rajaseuduilla ja valmisti itse värinsä mitä moninaisimmista luonnonaineksista. Hänet keksii siivoamasta Wilhelm Uhde, saksalainen Picasson ja Rousseaun mesenaatti, joka tajuaa löytäneensä jotain uutta ja ainutlaatuista. Vastaiskut toisensa jälkeen kuitenkin tulevat tielle – maailmansota, lama... Séraphinen tarinankaari noudattelee oikeastaan tyypillisiä uria. Kuitenkin sen rauhaisa verkkaisuus, eleettömät otokset ja kiihkoilematon ote sekä Séraphinen seuraaminen niin läheltä mutta kuitenkaan täysin häntä ymmärtämättä nostavat sen tavanomaisuuden yläpuolella. Viisaasti se keskittyy nimenomaan kehittyviin taiteilijuuteen ja mielisairauteen, ei koko elämäntarinaan. Lisäksi Séraphine on kaunis elokuva, kuten taideaiheisen pitääkin. Harvoin on vihreä näyttänyt elokuvassa niin houkuttelevalta.

Bill Eagles: Dracula. Derek Hockenbrough: Dracula the Impaler

Maailman filmatuin hahmo on tunnetusti Dracula. Sadan vuoden aikana hän on esiintynyt liki kolmessasadassa elokuvassa. Televisioonkin Dracula ehti jo 1960-luvulla. Lienee turha kysyä, miksi vampyyrikreivi aina vain palaa: valmiiksi tuttu nimi säästää mainoskuluja ja vanha hahmo on jo vapautunut ikävistä tekijänoikeuksista. Bram Stokerin alkuperäisessä romaanissakaan ei ole tarvinnut pysytellä enää aikoihin.

Granadan tv-versio vuodelta 2006 ottaa Stokerilta elementtejä valikoiden, mutta onnistuu pitämään kiinni melko hyvin hänen romaaninsa maailmasta ja tunnelmasta. Kiitokset kuuluvat tietysti brittiläisten pettämättömälle kyvylle pukudraamaan. Jonkin verran tarina on myös velkaa vuoden 1924 näyttämösovitukselle. Aivan oman kierteensä sovitukseen tekee kuitenkin se, että Dracula saapuu Lontooseen kutsuttuna. Arthur Holmwood saa kuulla saaneensa syntymässä kuppatartunnan, johon toivoo pelastukseksi pyhää verta palvovaa salaseuraa. Draculaa puolestaan vetää puoleensa naisseura. Valitettavasti kaikki kaatuu nimiroolia esittävään Marc Warreniin, joka cockney-sutenöörin näköisenä ei sovi alkuunkaan hommaan. David Suchet mielipuolisena Van Helsinginä on hyvä mutta hän pääsee kuviin vasta myöhään.

Dracula the Impaler (2013) onkin sitten ihan muuta. Todennäköisesti opiskelijatyönä ilmestynyt elokuva pohjautuu maineikkaalle väärinkäsitykselle Valakian ruhtinas Vlad III:sta Draculan esikuvana. Joukko jenkkiteinejä lähtee unen innoittamana reissuun Vladin linnaan Romaniaan. Sitten tapahtuu kaikkea tyhmää. Yksi heistä onkin uudelleen syntynyt Vlad jne. Ohjaaja ei ole aivan kädetön, mutta pieni budjetti tulee tielle. Jos hän olisi huonompi, olisi elokuvassa kalkkunaviehätystä, mutta nyt visio ja todellisuus eivät kohtaa. Lopputulos näyttää nyt romanialaiselta tosi-tv:ltä.

Tim Miller: Deadpool. David Leitch: Deadpool 2

Deadpool (2016) oli mielikuvissani väkivaltainen ja rivo näkemys supersankarielokuvasta. Niin sitä kai aikoinaan markkinoitiin. Koska en vastaa markkinamiehen huutoon vaan odotan lähemmäs kymmenen vuotta, niin tsekkasin asianlaidan vasta nyt. Mitä Deadpool oikeasti on – perinteinen supersankarielokuva postmodernin itsetietoisessa ja -ironisessa paketissa. Oikein näppärä ja miellyttävä semmoinen mutta ei paljon muuta. Jos vähän veriroiskeita ja pari irtopäätä riittävät väkivallaksi, niin joo, onhan niitä. Jos muutama mukavan keskenkasvuinen alapäävitsi riittää rivoksi, niin joo, sitäkin riittää. Odotinko enemmän? Ainakin olisin sietänyt enemmän. Deadpool on ihan kiva elokuva, mutta odotan että joku tekisi Lobon ihan tosissaan.

Deadpool 2 (2018) pitää kiinni humoristisuudesta mutta samalla se on täysiverinen genrensä edustaja. Se onnistuu olemaan sekä supersankarielokuva että sellaisen parodia. Semmoista pitää arvostaa. Ironinen lajityypin kommentointi mahdollistaa käsikirjoitukseen aukkoja, joita ilman tarina kompuroisi omiin jalkoihinsa. Lisäksi kohtuullisen isosta hahmokatraastaan huolimatta Deadpool 2 pysyy koossa ihailtavan hyvin. Salaisuus lienee siinä, että ison osan uusista hahmoista tapattaa nopeasti. Eipä kakkososakaan sisällä kummoista splatteria tai erityisen paljon asiattomuuksia. Edes teatteriversiota pidempi leikkaus.

Katsottua: huhtikuu 2023

Bryan Singer: X-Men. X-Man 2

Bryan Singerin ohjaama X-Men (2000) oli ensimmäinen onnistunut Marvel-filmatisointi, sekä kaupallisesti että pitkälti taiteellisestikin. Se onnistui ensimmäistä kertaa tavoittamaan sarjakuvien hengen mutta ilman liiallista lapsellisuutta. Eihän elokuva tietenkään mikään vakava draama ole, sentään luistavaa toimintasaippuaa kuitenkin. Efektiviidettä on riittämiin, mutta parasta antia ovat lopulta karismaattiset näyttelijät. Ian McKelle ja Patrick Stewart tietenkin ovat vaikuttavia vähäisinäkin annoksina, mutta yllättävän paljon pidän Hugh Jackmanistakin. Mutta hän onkin Wolverine. X-Men kiertää supersankarielokuvien perusongelmaa siinä, ettei se kuluta paukkujaan alkuperätarinaan. Katsoja pääsee tohtori Xavierin sisäoppilaitokseen mutantteja varten kesken kaiken, Wolverinen ja Roguen mukana; vertaus Harry Potteriin tulee nopeasti mieleen. Maailma on kuitenkin käännekohdassa, kun tavallisen väestön ja supervoimaisten mutanttien välillä jännite on kasvamassa. Alun viittaus juutalaisvainoihin avautunee pöljimmällekin teinikatsojalle. Elokuvan suurin ongelma on, että se jää jotenkin pieneksi –tarina ei lopulta ole kovin painava. Mutta sitähän varten ovat jatko-osat, jotka tuovat painokkuutta mukanaan pelkällä runsaslukuisuudellaan.

Singer jatkoikin seuraavan osan ohjaajana. X-Men 2 (X2, 2003) jatkaa melko suoraan edeltäjänsä tarinaa. Sotaa mutanttien ja muiden välillä yritetään lietsoa monella rintamalla. Hahmot saavat tasaisemmin esiintymisaikaa, joskin ainoastaan Alan Cummingin Painajainen nousee vahvimpien tasolle. Tarina kantaa ykkösosaa paremmin juuri siksi, että sen pohjalla on jo jotain josta ponkaista. Supersankarikertomusten luonne on sellainen, että ne ovat yhtä aikaa hyvin ohuita ja erittäin kompleksisia – sarjarakenne mahdollistaa niiden vahvuudet. Ehkäpä juuri sen takia sarjakuva kääntyy parhaiten myös sarjaelokuvaksi. Kun voimasuhteet (ja ihmissuhteet) elävät näissä saagoissa koko ajan, ei yksittäinen elokuva voi päästä käsiksi niiden ytimeen. X-Menissäkin kiehtovinta on lopulta se, miten hyvisten ja pahisten määritelmä elää koko ajan. X2 ei saa siitä otetta kuin pieneltä osin mutta sekin riittää.

Brett Ratner: X-Men: Viimeinen kohaaminen. Gavin Hood: X-Men Origins: Wolverine

Alkuperäinen X-Men-trilogia päättyi loogisesti X-Men 3:een, alaotsikoltaan Viimeinen kohtaaminen (The Last Stand, 2006). Ohjaajaksi oli vaihtunut Brett Ratner ja tyylilajiksi entistä pintapuolisemmin sarjakuvamaisuus. X-Men 3 muistuttaakin jo selvästi edeltäjiään enemmän tuleva MCU-elokuvia. En silti yhdy siihen usein esitettyyn arvosteluun, että Singerin mukana hahmoista katosi psykologinen syvyys. Se oli aiemminkin parhaimmillaan näennäistä, ja nyt se on vaihtunut arkkityyppien kautta rakennettuihin valta-asetelmiin. Tarina rakentuu toisaalta mutanteille kehitetyn parannuskeinon varaan, toisaalta Jean Greyn kuolleistapaluun ympärille – tuttuja aiheita 1980- ja -luvuilta. Hahmokatras kasvaa entisestään, mikä hajottaa fokusta mutta tarjoaa ns. fanserviceä tukkukaupalla. Mainio on etenkin Kelsey Grammerin Peto. Miksi kaikkien pahisten on kuitenkin näytettävä emogooteilta?

Koska Wolverine on aina ollut Ryhmä-X:n paras hahmo ja sen huomasivat elokuvissa käyvätkin, jatkui sarja nimenomaan häneen keskittyneillä elokuvilla. Gavin Hoodin ohjaama X-Men Origins: Wolverine (2009) tekee minkä nimi lupaa. Se avaa Wolverinen taustoja, toki varhaisajat pikakelaten alkutekstien aikana. Polttopisteessä ovat tapahtumat, joiden vuoksi hän sai adamantiumrunkonsa. Elokuva yrittää olla synkempi ja rujompi kuin aiemmat – "realistisempi" sanoisi joku, kun tarkoittaa lähinnä totisuutta. Se ottaakin itsensä ihan liian vakavasti. Hampaat irvessä pullisteleva elokuva jää kovin puolinaiseksi. Ja sitten esiin tulee Blob, joka ei tunnu kuuluvan tähän elokuvaan lainkaan. Jackmania on kuitenkin ilo katsoa – hän todellakin on sisässä roolissaan.

Matthew Vaughn: X-Men: First Class. James Mangold: Wolverine

Wolverine-trilogian alettua käynnistyi myös toinen X-Men-elokuvia edeltävään aikaan sijoittuva kokonaisuus. Matthew Vaughnin ohjaama X-Men: First Class (2011) alkaa siitä, mistä ensimmäinenkin sarjan elokuva, mutta sen sijaan, että hyppäisi suurin piirtein nykyaikaan, se siirtyy 1960-luvulle ja kertoo Ryhmä-X:n syntyvaiheista. Taustana on Kuuban ohjuskriisi. Maailmanpolitiikan aalloilla Xavier ja Magneto alkavat koota mutantteja yhteen vastauksena Venäläiselle (ja entisen natsin johtamalle) ryhmälle. Tarina on sopivan pöhkö, ja muutenkin elokuvassa on paljon rennompi ja humoristisempi ote kuin edellisessä; vertailu alkuaikojen bondeihin ei varmaankaan ole perusteeton. First Class on vapautunut ja viihdyttävä elokuva, jossa kaikki tuntuu toimivan kuten on tarkoituskin. Kunniamaininnan saa se seikka, että jokainen hahmo puhuu oikeasti kieltään, ei vain englantia murtaen.

Wolverinen tarina jatkui vuonna 2013 mielikuvituksellisesti nimetyssä Wolverinessa (englannin kielellä määräisen artikkelin kanssa). Chris Claremontin ja Frank Millerin sarjakuvaan perustuvan elokuvan ohjasi James Mangold. Sen kaikesta sujuvuudesta huolimatta voi vain kuvitella, millainen tulos olisi ollut, jos Darren Aronofsky olisi ehtinyt ohjaajaksi, kuten alun perin oli tarkoitus. X-Men 3:n jälkeisessä ajassa Wolverin kutsutaan Japaniin tapaamaan kuolevaa miestä, jolla on "mielenkiintoinen tarjous". Samalla häntä vaivaavat unet kuolleesta Jean Greystä. Miljöönvaihto tekee hyvää sarjalle, eikä elokuvassa ole samanlaista pakottuneisuutta ja tunkkaisuutta kuin aiemmassa Wolverinessa. Aasialaisen elokuvien sävyä tunnutaan tapaillun etenkin alkupuolen toimintajaksoissa, mikä onkin tuottanut muutaman todella hienon kohtauksen. Paljon on kiitettävä Jackmania, joka jälleen tekee työnsä energisesti, sekä äänisuunnittelua, joka on tehnyt bassotajuuksista elokuvaan ihan oman tasonsa.

Abel Gance: Napoléon

Pääsiäinen on minulle elokuvaeepoksen aikaa, ja eeppisempää elokuvaa kuin Abel Gancen Napoléon (1927) ei valkokankaalla ole nähty. Elokuva on kaikin puolin valtava: Alun perin se oli yhdeksäntuntinen (nykyversio kestää viisi ja puoli tuntia), ja silloinkin tarkoitus oli olla vain ensimmäinen elokuva kuudesta. Napoléon hyödyntää kaikki mahdolliset elokuvatekniset keinot, joita siihen mennessä oli olemassa, ja keksii vielä muutaman lisää. Kuuluisin näistä on loppujakson kolmen valkokankaan samanaikainen käyttö. Ja sitten on tietysti sen lähes satavuotinen historia: Suureellinen elokuva joutui saksittavaksi, äänielokuvan uhriksi ja ties mitä. Ja todennäköisesti ainoa syy, miksi meillä tänä päivänä on niinkin kokonainen versio siitä nähtävänä, johtuu elokuvatutkija Kevin Brownlow'sta, joka nuoresta iästä saakka keräsi ja kursi Napoléonia jälleen ehjäksi.

Napoléon on kaiken suuruudenhulluutensa keskellä loppujen lopuksi myös loistava elokuva. Se ei ole pelkkää sotaa, vaikka taistelut kouluaikojen lumisodasta aina Italian valtaamiseen ovatkin keskiössä. Tarinaa rytmittävät hitaammat, seesteisemmät jaksot, etenkin nimihahmon ja hänen Josephinensa riiaaminen. Kaiken trikkitekniikan lisäksi Gance hallitsee myös kerrontatekniikat. Oli kyse sitten Napoleonin sisäisen maailman myllerryksen esittämisestä symbolein ja vertauskuvin tai taistelujaksojen repivistä kuvakollaašeista, Gance tarjoilee kaiken itsevarmasti ja taiten. Toisaalta kritiikki muistaa aina mainita, miten kaikessa todellakin on kyse vain Napoleonista – kaikki muut jäävät hänen elämänsä statisteiksi, olkoonkin että mukana on monta mainiosti hahmoteltua historiallista henkilöä.

Gancen esikuvana elokuvalleen oli Griffithin Kansakunnan synty (1915). Sehän muistetaan nykyään niin ikään suurenmoisista taisteluistaan mutta myös nykyään tuomittavasta rasistisuudestaan. Ihan ongelmaton ei Napoléoninkaan siveellinen sisältö ole. Tulevaa keisaria ei kyseenalaisteta missään vaiheessa, hänen kertomuksensa on kohtalonomainen sankaritarina. Päin vastoin vahvan johtajan kaipuu ja tarve sanotaan aivan suoraan. Nykymaailman näkökulmasta sellainen avautuu varsin synkkänä ja pelottavana ajatuksena.

Bryan Singer: X-Men: Days of Future Past. X-Men: Apocalypse

Bryan Singer palasi Ryhmä-X:n pariin 2014. Chris Claremontin ja John Byrnen sarjakuvaan perustuva X-Men: Days of Future Past on eräänlaista viilailtua jatkoa First Classille ja Wolverinelle ja jossain määrin alkuperäisellekin trilogialle. Tarina jatkuu mutta jatkumo ei kestä liian tarkkaa syyniä – ihan kuten supersankarisaippuaoopperan perinteeseen kuuluukin. Tällä kertaa aloitetaan tulevaisuuden maailmasta, jossa mutantit on ajettu ahtaalle. Viimeisenä oljenkortena Wolverine, luonnollisesti, lähetetään menneisyyteen korjaamaan asiat. Eri aikasäikeet ja niiden suhteet eivät millään tavalla ole erityisen loogisia, mutta kokonaisuus on uskoo itseensä ja silloin uskoo katsojakin. Days of Future Past on vähintään viihdyttävä, parhaimmillaan melkein koskettava; Mystiquen hahmo on oikeastaan hyvin traaginen, ja samaa henkeä James McAvoy saa professori Xavieriinkin. Visuaalisesti elokuva on näyttävä ja kekseliäskin.

Singer jatkoi seuraavassakin osassa, X-Men: Apocalypse (2016). Sen alkutilanne on kutkuttava – muinaisessa Egyptissä faaraona hallinnut mutantti palaa eloon 1980-luvulla ja alkaa koota armeijaa. Elokuva alkaa lupaavasti, kun mutantti toisensa jälkeen ja eri puolilta maailmaa esitellään. Siitä sitten alkavat ongelmatkin. Pitkän aikaa Apocalypse on pelkkää poseerausta ja digitaaliefektiä. Kuvioita kehitellään ja kehitellään, aiempiin osiin viittaillaan kuin luvassa olisi jotain suurta ja tärkeää. Sitten asioita vain tapahtuu ja uusia polkuja tuntuu aukeavan koko ajan. Sarjakuvamaista, sanan pahimmassa merkityksessä, sielutonta pintaa. Tehosteet sinänsä ovat komeita, mutta jos karkkia syö liikaa, siitä tulee vain paha olo. Näyttelijätkään eivät saa tilaa, ehkä paria Michael Fassbenderin kohtausta lukuun ottamatta. Ei X-Men: Apocalypse aivan huti ole; se vain tuntuu ihan kuin olisi elokuvasarjan kahdeksas osa tai jotain.

Tim Story: Fantastic Four. Fantastic 4: Hopeasurffari

Tim Storyn ohjaamat Fantastic Four (2005) ja sen jatko-osa Hopeasurffari (Rise of the Silver Surfer, 2097) ovat lapsellisia ja typeriä elokuvia. Mutta niinhän alkuperäinen Ihmeneloset-sarjakuvakin oli. On tietysti eri asia, kannattaako neljäkymmentä vuotta vanhaa tyyliä toistaa sellaisenaan. Filmiversiossa on kieltämättä sellaista kömpelöä viehätystä, jollaisen yleensä yhdistää pikemminkin1990-luvun tv-sarjoihin kuin seuraavan vuosikymmenen suuren budjetin elokuviin. Toki tehosteet ovat parempia, mutta tarina on höhlä ja sitä käsitellään kuin Sci-Fi Channelin viikon pilottia. Näyttelijäsuoritukset vaihtelevat oikein hyvästä Michael Chiklisistä (sen viiden minuutin verran jota hän ei ole kokovartalovaahtomuovissa) suurin piirtein kaikkiin muihin, jotka lähinnä levittelevät silmiään ja huitovat käsillään. Jessica Alba kyllä heilauttelee myös hiuksiaan taitavasti muutamassa kohtauksessa. Vaikka eipä kukaan selviäisi kunnialla kliseisestä dialogista. Elokuvien käsikirjoitukset on muutenkin tavanomaisia ja yllätyksettömiä ja huumori kuin 60-luvun sitcomeista – mutta juuri siinä piilee myös Fantastic Fourien viehätys. Niissä on jotain hellyyttävän, vanhanaikaisen naiivia, sellaista joka olisi purrut minuun täysillä kymmenvuotiaana. Niin kuin ne sarjakuvatkin purivat.

Hahmovetoisiahan nämä elokuvat ovat – kuten esikuvansakin – ja siinä ne onnistuvat oikein hyvin. Jokainen keskeinen hahmo on oma muista erottuva persoonallisuutensa. Mistään hienovaraisista luonnekuvista ei tietenkään ole kyse mutta riittävän kiehtovista tyypeistä kuitenkin. Möykyn ja näsäviisaan Liekin välinen kemia toimii, Tohtori Doomissa on riittävästi psykoottisuutta, Herra Fantastisen klišeinen tiedenörttiys ja kömpelyys on ihan pikkukivaa. Tärkeintä on, ettei kukaan jää poseeraavaksi pökkelöksi huolimatta yksiulotteisuudestaan. Ja onhan Hopeasurffari ihan älyttömän siisti hahmo. Se vain tarvitsisi jonkun Jodorowskyn tasoisen visionäärin toteuttajakseen, vähän niin kuin Moebiuksen sarjakuvissa.

Stephen Norrington: Blade. Guillermo del Toro: Blade II. David S. Gover: Blade: Trinity

Eihän X-Men ollutkaan ensimmäinen onnistunut Marvel-filmatisointi. Blade ilmestyi jo 1998. Blade on cocktail supersankaria, kauhufantasiaa, goottiromantiikkaa, veristä huumoria, ysäritoimintaa ja blaxploitaatiota. 1970-luvulla alkunsa saanut hahmo on vampyyrinmetsästäjä, joka itsekin on syntymässään saanut vampyyriyden hyvät puolet ilman huonoja.

Stephen Norringtonin ohjaama ensimmäinen Blade on varsin vetävä elokuva. Siinä synkistelyn ja huumorin yhdistelmä on tasapainossa, jota on vaikea saavuttaa. Toki elokuvan estetiikka on vanhentunut aika pahasti; en ainakaan itse osaa vielä nauttia nostalgiasta, joka syntyy teknoreiveistä, emokampauksista ja ensimmäisen Playstationin grafiikoista. Wesley Snipesin vakavin ilmein mutta hyvää koomista ajoitusta osoittaen esittämä Blade on mainio hahmo.

Blade II:een ohjaajaksi vaihtui Guillermo del Toro, joka toi mukanaan entistä tyylitellympää visuaalisuutta. Tarinakin on deltoromaisemmin aiempaa enemmän dark fantasya, vähemmän horroria. Vampyyreja uhkaa heidän omaa vertaan juovien, kodittoman Nosferatun näköisten mutanttien joukko, ja apuun pyydetään vanhaa vihollista, Bladea. Lisäksi on kuolleista herätetty Kris Kristofferson, liuta teknisiä apuvempaimia ja kalju Ron Pearlman. Ja niitä helvetin goottireivejä. Tehosteet ja kuvasto ovat oivaltavia, mutta runsaus valitettavasti hukuttaa Bladenkin hahmon alleen.

Kahden ensimmäisen osan käsikirjoittaja David S. Goyer päästettiin ohjaamaan kolmas, Blade: Trinity (2004). Eihän se kummoinen ole; vähäenerginen ja yllätyksetön. Kumma kyllä ongelma tuntuu olevan nimenomaan käsikirjoituksessa, ei niinkään ohjauksessa. Vampyyrit auttavat ihmiset Bladen jäljelle päästäkseen tästä eroon. Apuun pompahtaa joukko nuoria kollegoita, jotka varastavat elokuvan päähenkilöltään. Ja kaiken takana on Dracula. Tai siis Drake. Jep.

Luettua: huhtikuu 2023

Mika Waltari & Olavi Lauri: Valtatiet. Runoja. Helsinki 1982: Otava. 54 s. Näköisp. – Ilmestynyt alun perin 1928.

Mika Waltarin ja Olavi Lauri (eli Paavolaisen) yhteiskokoelmasta Valtatiet on jäänyt kollektiiviseen muistiin jonkinlainen Tulenkantajien ideologinen tiivistymä. Siinä ovat näkyvillä kaikki taitelijaryhmään nykyään yleensä liitettävät seikat: koneromantiikka, eurooppalaisuus, nuoruuden vapaus... Silti taitaa olla pikemminkin niin, että koska Waltari ja Paavolainen ovat Tulenkantajiin liitetyistä nimistä tunnetuimpia, vaikkei kumpikaan tainnut olla lopulta erityisen oleellinen ryhmän sisällä, on heidän yhteisteoksensa määrittänyt ihmisten mielissä koko ryhmää.

Waltarin runoissa on nuoruuden intoa ja hurmaantumista. Toisaalta ne ovat myös jotenkin ulkokohtaisia, varovaisia, ikään kuin ne huutelisivat iskulauseita, koska niin kuuluu tehdä. Kaiken modernin maailman sykkeen – autojen, junien, mainosvalojen ja nostokurkien – keskellä tuntuvat hätkähdyttäviltä muutama romanttisfantastinen teksti ("Pyramiidiuni", joka on ihan kauhua, sekä "Tuntematon kaupunki" ja "Kultainen virta").

Paavolaisen runot ovat itsevarmempia, suorastaan arrogantteja (tulkintaan taatusti vaikuttaa kirjoittajan persoonaan yhdistetyt mielikuvat). Ne ovat hallittuja ja iskeviä, mutta myös kaikessa rehvakkuudessaan aikamoista poseerausta.

Valtatiet on paljon mainettaan vähäisempi teos, mutta aikansa kuvana ihan aiheellinen muistomerkki. Lopulta vahvinta siinä taitavat olla Sylvi Kunnaan kansi- ja otsakekuvat.

Merete Mazzarella: Fredrika Charlotta o. s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo (Fredrika Charlotta född Tengström. En nationalskands hustru, 2007). Helsinki 2007: Tammi. 334 s. Suom. Raija Viitanen.

Hetikohta Panu Rajalan J. L. Runeberg -elämäkerran perään luettuna Merete Mazzarellan teos kansallisrunoilijan vaimosta korostaa entisestään kummankin kirjan luonnetta. Verrattuna Fredrika Charlottaan Rajalan teos tuntuu entistä kaavamaisemmalta, pinnallisemmalta ja hutaistulta. Mazzarellan kirja sen sijaan on kokoaan suurempi, rivinvälejään myöten merkityksistä tiheä.

Fredrika Charlotta ei ole varsinainen elämäkerta siinä mielessä, että se kävisi läpi kohteensa vaiheet syntymästä kuolemaan. Pikemminkin se on esseistinen ruumiinavaus F. Runebergin kirjallisesta tuotannosta ja niistä seikoista, jotka ovat siihen vaikuttaneet. Näkökulma on nimenomaan siinä, miten Fredrikan täytyi lähes koko elämänsä (ja sen jälkeenkin) tyytyä aina olemaan ensisijaisesti Runebergin vaimo. Vahinko oli kaksinkertainen: hänen puolisonsa oli kansallisrunoilija ja hän oli nainen.

Runebergin kaunokirjallinen tuotanto on kapea, mutta kuten Mazzarellakin tekee selväksi, esimerkiksi hänen kirjeistään muodostuu laaja ja moneen suuntaan aukeava kirjallinen jäämistö. Niinpä hänen maineensakin kirjoittajana on vasta viime vuosikymmeninä saanut merkityksen ja aseman, jossa häntä voidaan käsitellä omana itsenään. Mazzarellalla tämä korostuu niin, että Johan Ludvig jää tyystin statistiksi. Hänet nähdään vilaukselta vain, kun hänestä on pakko puhua.

Mazzarellan teos etenee vapaana kronologiasta, melkein assosioiden. Se käväisee tarpeen vaatiessa melko kaukanakin aiheensa elämästä, kun käsitellään vaikkapa ruotsalaista naisten kirjoittamaa ajan kirjallisuutta, mutta lopulta kaikki liittyy kaikkeen. Fredrika Charlotta on hyvin eheä, loppuun asti mietitty. Se on myös hyvä esimerkki siitä, miten elävää voi olla teksti, joka on tieteellisesti pätevää mutta myös taitavasti ja myötäeläen kirjoitettua.

Dylan Thomas: Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan. Valikoima runoja. Helsinki 199o: Otava. 61 s. Suom. Marja-Leena Mikkola.

Huhtikuu olisi tietysti oikeastaan T. S. Eliotin aikaa, joten on oikein hyvä sen sijaan astua askel sivulle ja tarttua toiseen modernistiin, Dylan Thomasiin. Ensimmäinen valikoima Thomas runoja suomeksi, Marja-Leena Mikkolan toimittama ja kääntämä Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan sisältää vajaat parikymmentä runoa koko uran ajalta.

Oli kyse mistä vuosikymmenestä tahansa, yhtä kaikki Thomas vyöryttää sana- ja kuvavirtaansa lukijalle, jonka on vain kestettävä kurimuksen keskellä, rentouduttava ja lopulta kuultava kaikessa hälyssä runoilijan ajatus. Kieltämättä varsinkin alkuaikojen syvälle loppumattomiin määritteisiinsä uppoavat subjektit ja niistä nousevat moniselitteiset teonsanat ovat lähes uuvuttavia. Kuitenkin kun Thomasin kieleen pääsee sisään ja hänen sanaroiskeittensa logiikkaa alkaa ymmärtää, kiteytyy niissä uniikki yhdistelmä herkkyyttä ja ihmiselle luonnollista raivoa.

Teemat liikkuvat syntymän ja kuoleman välillä hyvin kirjaimellisesti, ihmisen ja muun luonnon analogisuudessa ja varsinkin loppua kohtalonomaisissa, nostalgisissakin näyissä. Itseäni varsinkin viimeksi mainitut viehättävät. Thomasin kuvastot limittyvät toisiinsa alati liikkuen ja muuttuen, että niistä ei ehdi saada otetta (ainakaan ensimmäisellä lukukerralla), mutta tunnelataus on vahva.

Mikkola on luopunut Thomasin metrisyydestä, mikä lienee välttämättömyys mutta samalla vie runojen rytmisyydestä jotain oleellista. Kuitenkin myös suomeksi Thomas tuntuu olevan parhaimmillaan ääneen luettuna, jolloin on pakko toisaalta hidastaa kuvien äärellä ja toisaalta pakko antaa niiden vain lipua eteenpäin pysähtymättä suotta pohtimaan. Mikkolalta ilmestyi myöhemmin vielä toinenkin Thomas-valikoima, mutta muuten tämän runotuotantoa ei ole taidettu suomentaa kuin yksittäisten tekstien verran.

Johan Wrede: Se kansa meidän kansa on. Runeberg, vänrikki ja kansakunta (Jag såg ett folk... Runeberg, Fänrik Ståhl och nationen, 1988). Jyväskylä 1988: Gummerus. 282 s. Suom. Timo Hämäläinen & Risto Hannula.

Professori Johan Wreden Se kansa meidän kansa on on popularisoitu kommentaari Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoihin. Taustalla on Wreden ja parin hänen tutkijakollegansa aiemmin tekemä, puhtaasti tieteellinen teos aiheesta. Valitettavasti popularisointi on tässä tapauksessa tarkoittanut esimerkiksi viiteapparaatin hylkäämistä kokonaan. Edes lähdeluetteloa ei ole. Esipuheessa vain kehotetaan katsomaan siitä oikeasta tutkimuksesta.

Teoksena Wreden kirja on mielenkiintoinen mutta yllättävän kevyt. Hän käy Stoolin vaiheita, myös vastaanoton historiaa, sekä Suomen sodan pääpiirteitä. Seuraavaksi käydään läpi jokainen Runebergin kokoelman runo: hieman kirjoitushistoriaa, hieman esikuvien kaivelua, hieman yleisön reaktioita. Kaikki tämä on kiintoisaa, vetävästi kirjoitettu ja ehdottoman asiantuntevaa. En voi silti välttyä tunteelta, että kyse on vain esipuheesta kuhunkin runoon. Wreden kirja nimittäin sisältää myös Vänrikki Stoolin tarinat kokonaisuudessaan Cajanderin suomennoksena. Wreden tekstiä vaivaa myös melko kritiikitön suhtautuminen Tarinoihin. Silloinkin kun arvostelua jaetaan, Wrede kääntää sen saavutukseksi. Nykymaailma saattaisi sanoa jotain fanipoikuudesta.

Runebergin teos sen sijaan – kun kerran sekin tuli taas luettua – on kestävää ja kirjoitusajankohta huomioon ottaen komeaa kertomalyriikkaa. Sen sijaan nyt huomioni kiinnittyi siihen, miten huonosti Cajanderin sinänsä kyllä taidokas käännös on vanhentunut. Taustojen lukemisen jälkeen tuntuu, ettei itse runoista ollenkaan nouse samoja asioita esiin, kun kääntäjä on joutunut pakottamaan suomen kieltä runopolveen. Onneksi merkitysuskollisempiakin suomennoksia on olemassa.

Pentti Saarikoski & Jorma Ojaharju: Wiinan kauhistuksen ylistys. Helsinki 1967: Kirjamaailma. 81 s.

Mitä saadaan, kun kaksi alkoholisoitunutta kirjailijaa julkaisee teoksen viinasta? Huono vitsikirja. Itse asiassa luulen, että oma kappaleeni on kuulunut Jorma Ojaharjulle, joka on repinyt nimensä kansipaperista.

Ojaharjun lisäksi Wiinan kauhistuksen ylistyksen takana on Pentti Saarikoski. Veikkaan, että Ojaharju kuitenkin vastaa suurimmasta osasta sisältöä. Sikäli kuin sellaista on, siis. Kirja yrittää olla joko juopporomanttinen me-hengen nostattaja tai sitten alkoholipoliittinen pamfletti, mutta kummassakin se epäonnistuu. Todellisuudessa se on lähinnä joukko kirjoittajien ryyppykavereiden, ravintola Kosmoksessa roikkuneiden taiteilijoiden sattumuksia, tosia tai ei – kaskukokoelma jossa on noin kaksi huvittavaa juttua. Koska materiaalia ei ole ollut tarpeeksi (ja arvatenkin kustantajan ennakko on jo juotu), on väliin otettu lainauksia eri raittiuslehdistä ja Antero Hallan kömpelöitä piirroksia.

Kirjan anekdootit ovat juuri sellaisia, joille riemumielinen remuremmi nousuhumalassaan hohottelee mutta joista selvin päin oleva lukija lähinnä ihmettelee, mihin niiden punchline on jäänyt. Parasta antia lienevät haimatulehdusta sairaalassa potevan Pekka Kejosen kirjeet, joissa elämäntapasieni yrittää opastaa toveri Ojaharjua juomatavoissa. Niidenkin kiinnostavuus on lähinnä Kejosen tyylissä.

Suurin ihmetys kuitenkin on, miksi päädyin lukemaan Wiinan kauhistuksen ylistyksen – toista kertaa.

Muutama henkilökohtainen muisto Keijo Virtasesta

Tämänaamuinen Helsingin Sanomat sisälsi minulle uutisen, jota ei ollut uutiseksi tarkoitettukaan. Hulda Huiman haastattelussa mainitaan hänen lapsistaan: "[U]usin tulokas on kaksi kuukautta vanha Keijo, joka on nimetty viime vuonna edesmenneen taiteilija Keijo Virtasen mukaan." Ymmärsin mitä luin, totesin tapahtuneen, jatkoin aamutoimia. Vasta töissä asia alkoi iskeytyä tajuntaani.

Keijo Virtanen oli kirjailija, muusikko, yliopistomies, opettaja, motoristi, kuvataiteilija... Tiemme kohtasivat ennakoimattomasti muutamaankin otteeseen, mutta lopulta yhteydenpito kuivui kasaan. Viimeksi kun kuulin hänestä, hänen terveydentilansa oli huonontunut entisestään, ja Jukka Nousiainen kampanjoi ympärivuorokautisen avustajan palkkaamiseksi hänelle. Silloin tällöin heräsi ajatus ottaa Keijoon yhteyttä ja kysellä kuulumisia, mutta aina tuli elämä väliin ja jossain vaiheessa en enää edes kehdannut, kun aikaa oli jo päässyt kulumaan niin. Ja sitten heinäkuussa 2022 Keijo kuoli, ja minä kuulin siitä vasta lähes vuosi myöhemmin.

Ensimmäisen kerran kohtasin Keijon Jyväskylän yliopistossa yli kaksikymmentä vuotta sitten. Aloitin suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijana, hän oli kirjallisuuden oppiaineen amanuenssi. Jokin aika aiemmin tapahtunut vakava liikenneonnettomuus oli jättänyt jälkensä, ja parin opiskeluvuoteni jälkeen Keijo lopettikin yliopistolla. En muista olleeni siellä juurikaan tekemisissä Keijon kanssa, joskus sentään. Mieleen on jäänyt vappuaatto 2004, oikein kuuma päivä, jolloin istun Keijon vieressä Atheanaeumin luentosalissa kuuntelemassa runoilija Risto Ahdin luentoa.

Samaisena vuotena innostuin oikein toden teolla ruohonjuuritason kokeellisesta musiikista – dronesta, psykedeelisestä folkista ja kaikenlaisesta kilkuttelusta. Edellisenä syksynä kotimainen pienlevymerkki Lal lal lal oli julkaissut Keijon nimettömän esikois-cdr:n. Hankin sen sattumalta heti Ahdin luennon jälkeen, ja silloin tajusin, että nämä kaksi Keijoahan olivat yksi ja sama. Hyvin nopeasti artistinimi Keijosta tuli tuottelias tekijä ja levyjä ilmestyi sellaisilta minun mielessäni nostalgiasta kirkastamilta levymerkeiltä kuin Outa, 267 lattajjaa, Digitalis, Last Visible Dog... Kaiken kaikkiaan tuon vuoden 2003 debyytin jälkeen soolo- ja yhteistyölevyjä ilmestyi toista sataa, useimmiten hyvin pieninä painoksina ja epäkaupallisissa formaateissa kuten cdr:inä ja kasetteina. Olihan vinyylin tuolloin vielä melko undergroundia. Minä puolestani innostuneena omakustanne-estetiikasta "perustin" oman "levymerkin", Luovajan, joka sittemmin on jatkanut kirjallisuuden pikkujulkaisijana. Keväällä 2007 suunnittelin kokoelmalevyä, jonka kappaleet olisivat kirjallisuuden klassikoiden innoittamia. Julkisen kutsun ja kaverisuhteiden kautta Reading Soundsille päätyi kymmenen kappaletta. Mietin pitkään, että Keijoa pitäisi ehdottomasti lähestyä kutsun kanssa, koska hän jos kuka ymmärtäisi musiikin ja kirjallisuuden rajapinnan päälle. En uskaltanut olla niin julkea.

2009 olin ajautunut puoleksi vuodeksi asumaan Iitin Kausalaan, tunnin ajomatkan päähän Keijon syntyseuduilta Asikkalasta. Samaan syssyyn syntyi esikoiseni, ja elämä oli kiireistä ja täyttä. Sen kaiken keskellä sain postia. Kirjeeseen oli kirjoitettu osoite hieman haparoivalla, tärisevällä käsialalla. Myöhemmin opin tuntemaan käsialan erittäin hyvin. Sisällä oli kaksi poltettua cd:tä. Keijo oli lähettänyt pari demoa Luovajalle! Kuuntelin ne innostuneena ja kirjoitin heti sähköpostia Keijolle. Ehdottomasti Luovaja olisi halukas julkaisemaan jotain. Toinen levyistä piti sisällään kaksi pitkää ambientmaista kappaletta. Ehdotin niiden julkaisua sellaisenaan, Keijo suostui, ja syyskuussa 2009 ilmestyi viimein Maailma hetkinä, joka edelleen on mielestäni paras Keijo-levy. Yli 30-minuuttinen "Yön hetkinä" on maaginen.

Keijon ja Luovajan yhteistyö kesti kolme soolojulkaisua (edellisen lisäksi Namo tassa 2010 ja Not Less 2012) sekä nimettömän yhteislevyn ranskalaisen Monolyth & Cobaltin kanssa (2013), joka jäikin Luovajan viimeiseksi julkaisuksi pitkäksi aikaa. Painokset olivat korkeintaan viisikymmentä kappaletta, joten puhutaan pienistä harvinaisuuksista. Ongelmallisin oli Not Less, johon Keijo kumppaneineen valmisti uniikit pahvikannet. Valitettavasti käytetyt keskiöt, joihin levy kiinnittyy, olivat hieman liian suuria, minkä vuoksi iso osa levyistä murtui. Muutamia korvaavia levyjä (ja keskiöitä) lähetin Not Lessin ostajille mutten monta. Lisäksi Vapaakappalekirjastot saivat vielä aivan omanlaisensa editiot, jotka askartelin itse käden ulottuvilla olevista tarvikkeista... Albumikokonaisuuksien lisäksi sain Keijon viimein kokoelmallekin. Hän osallistui kappaleellaan Luovajan viisivuotiskokoelmalle, avaruus- ja Kaija Koo -vaikutteiselle Spring Is a Place in the Spacelle (2010).

Kun 2010 muutin Kuusankoskelle melkein satavuotiaaseen hirsitaloon (jota olen sittemmin yrittänyt myydä eteenpäin siinä onnistumatta useita vuosia), tajusin asuvani parin kilometrin päässä Keijosta. Jyväskylän lisäksi hän vietti nimittäin paljon aikaansa Kuusankosken Pokinpellolla. Siellä tuli käytyä monet kerrat kuuntelemassa uusimpia äänityksiä, suunnittelemassa mahdollisia julkaisuja ja keskustelemassa kirjallisuudessa. Tapaamiset olivat aina sydämellisiä, lempeän hyväntuulisia. Keijon hiljainen huumori ja ymmärtäväinen elämänasenne olivat jotain ainutlaatuista. Vieraili Keijo pariin kertaan pyöräretkellä minunkin luonani, minkä tuolloin parivuotias lapseni muistaa erityisen hyvin, sillä hän oli kuullut puheeni väärin ja odotti paikalle keijua... Kävimmepä myös yhdessä kuuntelemassa kirjastolla, kun toinen paikkakunnan musiikillinen suuruus, Esa Kotilainen, oli esittelemässä uutta albumiaan. Se oli muutenkin merkityksellinen kirjastokäynti: Samalla kerralla bongasin hyllystä erään Kari Glödstafin esikoiskirjan, joka sai minut lähtemään ensimmäistä kertaa Forssan mykkäelokuvafestivaaleille ja aloitti yhä jatkuvan ystävyyden. Kotilaisen kanssa käyty sananvaihto puolestaan sai minut melkein vuosikymmeneksi soittamaan hänen johdollaan YH-10:ssä ja Kuusankosken harmonikansoittajien orkesterissa.

Samoihin aikoihin aloitimme Keijon kanssa vielä yhden yhteistyön. Hän oli aikeissa koota blues-lyriikastaan kokoelman. Tarjouduin auttamaan, ja sovimme, että alkaisin naputella puhtaaksi hänen käsin kirjoitettuja tekstejään. Minulla on edelleen kymmeniä sähköpostiini saapuneita valokuvia hänen pienellä ja tiheään kirjoitetulla käsialallaan kirjoitetuista lappusista. Niitä sitten leipätyön ohessa kirjoittelin puhtaaksi digitaaliseen muotoon. Lopullisessa kokoelmassa on tekstejä paljon enemmän, joten en ollut ainoa sihteeri. Samoihin aikoihin minulla nimittäin diagnosoitiin ensimmäistä kertaa masennus, josta juttelin Keijonkin kanssa. Syvästi myötätuntoisena ihmisenä hän ei halunnut kuormittaa minua yhtään enempää, vaikka usein sanoinkin, että hänen tekstiensä kanssa työskentely on vain ilo. Yllättäen Keijo pyysi minulta myös pientä alkusanaa kirjaan, minkä riemumielin teinkin. Olen edelleen hyvin ylpeä siitä, että olen mukana yhtenä viidestä esipuhekirjoittajasta, samalla aukeamalla Jukka Nousiaisen kanssa. Lopulta Blue Hum ilmestyi ntamolta 2014. Julkaisuprosessissa oli joitain ongelmia ja viivästymisiä, minkä vuoksi Keijo kustansi itse kokoelmasta ensilaitoksen, jossa ovat pelkästään hänen tekstinsä. Ifolorin(!) kautta painatetun kirjan omistuskirjoituksineen hän luovutti minulle Pilkan koulun parkkipaikalla eräänä sateisena iltana. Nyt kun ajattelen, se oli varmaankin viimeinen kerta, kun näin hänet.

Yhteydenpito Keijon kanssa alkoi jossain vaiheessa vähentyä. Toisen lapsen, uupumuksen ja lopulta avioeron jäljiltä minulla oli aivan liian vähän voimia pitää yhteyttä ystäviin ja tuttaviin. Ja sitten kun olisi ollut, oli ensimmäisen askeleen ottaminen liian vaikeaa. Viimeiset sähköpostit vaihdoimme Keijon kanssa joulun 2014 alla. Loppuun asti olemme yrittäneet sopia tapaamista, joka ei toteutunut. Se surettaa minua tänään valtavan paljon, vaikka tiedänkin voimavarojeni olleen tuolloin ihan lopussa. Vielä enemmän surettaa ja hävettää se, etten enää myöhemmin osannut ottaa yhteyttä.

Viimeisessä sähköpostissaan Keijo kirjoittaa: "Työstä maksetaan itse pahiten. Mutta pitäisi aina riittää aikaa soittaa bluesia."