Richard Dalby (toim.): Vampyyrit. Hyvinkää 1993: Book Studio. 362 [+ 2] s. Nid. Suom. Pertti Koskela. – Alkuteos Vampire Stories (1992).
Book Studio julkaisi 1990-luvulla kolme englantilaisen Richard Dalbyn toimittamaa kauhunovellien antologiaa. Näistä vuonna 1993 ilmestynyt Vampyyrit (Vampire Stories, 1992) on epätasaisin mutta samalla myös yllättävin. Iskevä nimivalinta paljastaa teoksen punaisen langan, Peter Mustosen kansitaide tyylilajin ja kannen alaotsikko repertuaarin laajuuden.
Aina, kun käsitellään vampyyrikirjallisuutta, on kahtalainen vaara: Jos vampyyri ymmärretään hyvin (kirjallis)perinteisellä tavalla, uhkana on toisteisuus ja lähinnä nyanssien kanssa taiteilu. Jos goottilaisesta verenimijähahmosta päästetään irti, ajaudutaan mahdollisesta niin kauas, ettei lukemaansa enää tunnistakaan vampyyritarinaksi. Dalbyn ratkaisu kallistuu jälkimmäiseen vaihtoehtoon, joskin hän tekee sen pääosin tyylikkäästi.
Kokoelman avaa yllätys, Ivan Turgenevin pitkä novelli Aaveita vuodelta 1864. Sen jylhä, unenomainen tunnelma on hyvin omaperäinen, eivätkä tarinan yliluonnollisuudet ole vielä lajityyppien vakiinnuttamia. Turgenevin lisäksi ei 1800-luvun tekstejä olekaan mukana, joskin Bram Stokerin Draculan vieras on alun perin kirjoitettu osaksi hänen suurta romaaniaan vuosisadan viimeisinä vuosina.
Novellien joukossa on runsaasti tarinoita, jotka muistuttavat hyvin läheisesti klassista kummitusjuttua ja sen goottilaisia puitteita. Niitä on aina ilo lukea, vaikka juuri tässä kohdin vaihtelua alkaa kaivata nopeasti. Onneksi sitä on, vaikka aina valintoja ei ole helppo ymmärtää. E. F. Bensonin kertomuksen jänisten verta imevä jättiläisetana, L. A. Lewisin vaimolleen piiskauspuuta rakenteleva kirjailija ja Josef Nesvadban verellä käyvä urheiluauto todellakin venyttävän vampyyrin määritelmää!
Erikoista on, että tuoreimmissa teksteissä – joista neljä on tätä kokoelmaa varten kirjoitettu – nojataan kovin itsetietoisesti olemassa olevaan perinteeseen. Esimerkiksi Robert Blochin pikkujuttu ironisoi Draculaa ja Ken Cowleyn yhtä lailla hieman vinjettimäinen novelli on prologi John Polidorin lordi Ruthvenin tarinalle. Vampyyrikirjallisuus tuntuukin olevan variaation taidetta; kuinka yllättää lukija, joka tietää täsmälleen mitä odottaa. Dalbyn Vampyyrit on kelpo johdatus niiden mahdollisuuksien äärelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti