Rainer Werner Fassbinder: Pelko jäytää sielua
Vaikka Rainer Werner Fassbinderin ohjaaman elokuvan Pelko jäytää sielu (Angst essen Seele auf, 1973) ilmestymisestä on jo yli viisikymmentä vuotta, se on hätkähdyttävän ajankohtainen yhä. Oikeastaan suomalainen katsoja nimenomaan vasta nyt tunnistaa sen kuvaamat ajatukset ja toimintamallit kenties paremmin kuin koskaan aiemmin. Samalla Pelko jäytää sielua on yhä upea, monin tavoin vaikuttava elokuva, kenties Fassbinderin paras ohjaus (joskin siitä voidaan taatusti kiistellä).
Pelko jäytää sielua kertoo eläkeikää lähestyvän, siivoojana toimivan leskirouva Emmin rakastumisesta itseään paljon nuorempaan marokkolaiseen Aliin 1970-luvun Saksassa. Kumpikin heistä elää yksinäisenä marginaalissa. Emmillä on toki työtoverit ja uteliaat naapuruston ihmiset, Alilla satunnaiset naisystävät sekä ryyppy- ja uhkapeliseuransa. Silti he kokevat vasta toistensa hyvin eriparisessa kohtaamisessa todellista yhteyttä. Heidän suhteensa ei tietenkään jää ihmisiltä huomaamatta, mikä saa aikaan suorastaan vihamielisen vastaanoton. Siirtolaisduunari Ali tietää itsekin, ettei hän ole Saksassa ihminen, ja sen ihmiset tekevät katsojallekin hyvin selväksi. Perustelut inhoon maahanmuuttajia kohtaan ovat kovin tutun kuuloisin: tulevat vain vetelehtimään tukien varassa, vievät meidän naiset, ovat saastaisia ja todennäköisesti terroristeja, kun eivät osaa maan kieltäkään puhua.
Fassbinderin tyyli on näennäisen vähäeleinen, mikä on harhaanjohtavaa. Hallittu ja niukka dialogi sekä usein paikoillaan pysyvä kuva ovat kuitenkin vain kehys niitä vasten kerrottavalle tarinalle. Tarkoin mietityt värimaailma ja kuva-asetelmat sanovat usein enemmän kuin puhe, ja etenkin Emmiä esittävän Brigitte Miran kasvoilla näkyy huima tunnekirjo ja psykologinen tarkkuus. El Hedi ben Salemin esittämä Ali on jäykempi, mutta se vain tehostaa vaikutelmaa vieraassa kulttuurissa hieman kömpelösti toimivasta ja kielitaidon kanssa paikoin kompastelevasta miehestä.
Fassbinderin elokuvassa on hienovaraista ironiaa, joka ei varmasti aukene kaikille. Toisaalta suorasukaiset Hitler-viittauksetkaan eivät kenties ole helppoja ottaa vastaan, jos sattuu samaistumaan tarinan ennakkoluuloisiin ja vihamielisiin sivustakatsojiin.
Sanjay Leela Bhansali: Saawariya
Tunnen intialaista elokuvaa luvattoman huonosti, enkä ole nähnyt niin sanottuja Bollywood-tuotantoja juurikaan. Vaan niinpä monelle muullekin Sanjay Leela Bhansalin Saawariya (2007) oli ensimmäinen kosketus hindinkieliseen musikaaliin, sillä se oli myös ensimmäinen lajiaan, joka sai levityksen Pohjois-Amerikassa Hollywood-studiolta. Harmi vain, että Saawariya ei ole kovin hyvä elokuva.
Saawariya perustuu Dostojevskin Valkeat yöt -kertomukseen. Siinä yksinäinen nuorimies hullaantuu naiseen, joka odottaa rakastajaansa palaavaksi. Perusidea on sama myös Bhansalin elokuvassa, mutta tyylilaji on tyystin toinen. Dostojevskin psykologinen silmä ja hahmojen liki harhainen käsitys maailmasta ja tunteistaan on korvattu teatraalisella sentimentaalisuudella, melodraamalla ja tietenkin musikaalinumeroilla.
Teatterimaisuus on muutenkin keskeinen elementti – ja kompastuskivi – Saawariyassa. Elokuva etenee lähes kokonaan kuin sarjana näyttämökohtauksia, joissa kaksi tai kolme henkilöhahmoa keskustelee. Näyttävät ja kiehtovan unenomaiset lavasteet ja digitaalikuvasto eivät kykene peittämään tarinan kerronnan lähes täydellistä epäelokuvallisuutta. Kamera sentään kulkee tapahtumien seassa eloisasti.
Tarina jää ohueksi myös siitä syystä, että Saawariya on tavattoman epätasainen. Totta kai musikaaliin kuuluu tietynlainen poukkoilu, kun musiikkiesitykset katkaisevat toiminnan usein yllättävissäkin kohdin. Saawariyan ongelma on pikemminkin johdonmukaisuuden puuttuminen: hölmö komediallisuus ja tunteikas paatos eivät ole tasapainossa, vaan kaikki orastava jännite katkaistaan kerta toisensa jälkeen.
Epätasaisuutta lisää myös musikaalikohtausten sijoittelu. Alkupuolella on useita, pääosanesittäjä Ranbir Kapoorin lauluja ilman kovin näyttäviä koreografioita (lukuun ottamatta miehen lauleskelu alastomana ikkunassa), ja sitten pitkän lauluttoman jakson jälkeen seuraa monta ryhmäkohtausta, joissa päästään viimein näyttäviin tanssiesityksiin. Tällöin kaksi elokuvan merkittävintä naisnäyttelijääkin, Sonam Kapoor ja Rani Mukerji, pääsevät laulamaan. Varsinkin jälkimmäisessä on kieltämättä energistä karismaa, jota olisi saanut näkyä elokuvassa minun puolestani enemmänkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti