Katsottua: heinäkuu 2022

James Cameron: Terminator – tuhoaja. Terminator 2 – tuomion päivä

Minulle, kuten niin monelle muullekin ikätoverilleni, kaksi ensimmäistä Terminator -elokuvaa ovat lapsuuden alitajuista syväkuvastoa. Ne nähtiin kymmeniä kertoja ja osattiin ulkoa.

En ole katsonut kumpaakaan kahteenkymmeneen vuoteen.

Alkuperäinen John Cameronin Terminator – tuhoaja (The Terminator, 1984) on minulle oleellisimpia elokuvakokemuksia. Synkkä ja neonvalaistu kuvamaailma, yhdistelmä scifiä, toimintaa ja kauhusävyjä, tarina tulevaisuudesta saapuvista tappajakyborgista, hidastuskuvat Arnold Schwarzeneggerista, Brad Fiedelin elektroninen musiikki, Stan Winstonin erikoisefektit – ne kaikki ovat minulle sitä, miltä tulevaisuuden piti näyttää. (Niiden sijaan sain Instagramin.) Tarina on populaarikulttuurin peruskuvastoa: Kaukaisessa tulevaisuudessa vuonna 2029 tekoäly ja ihmiset käyvät sotaa keskenään. Tekoäly lähettää tappajan tuhoamaan kapinallisjohtajan äitiä ja ihmiset sen perään oman suojelijansa (mikä aiheuttaa kumman solmun aikajatkumoon). — Ensimmäinen Terminator on iskevä, tunnelmallinen ja tehokkaan simppeli elokuva. Enkä usko, että se on edes nostalgiaa.

Terminator 2 – tuomion päivä (Terminator 2: Judgement Day, 1992) on niitä harvinaisia jatko-osia, jotka mainitaan edeltäjäänsä parempana. Itse en ole ollut sitä mieltä sen jälkeen, kun täytin 14 vuotta, mutta ymmärrän kyllä muitakin mielipiteitä. Kakkosessa kaikki on isompaa, näyttävämpää, viihdyttävämpää. Se mikä eräänlaisessa intiimiydessä menetetään, se korvataan puhtaasti mittakaavalla: useammilla räjähdyksillä ja komeammilla erikoisefekteillä. Tällä kertaa tappajakyborgi tulee eliminoimaan teini-ikäistä tulevaa kapinallisjohtajaa. Yllätyskierre tulee siitä että ykkösen pahis onkin nyt hyvis; ja uusi pahis on tietysti monin verroin kehittyneempi. Oivallus on myös se, että keskeisin naishahmo on hyvin vahva ja aktiivinen toimija. Ensimmäisen osan kauhuelementit ovat mennyttä, ja niiden tilalla on esiteiniin aikanaan purrutta huumoria, onelinereita ja Guns'n'Rosesia. Nykyminä ei innostu niistä aivan samalla tavoin. T2 on sinänsä nautittavaa laatuviihdettä, mutta välitin ykkösen henkilöistä enemmän; kakkosen herättämät tunteet ovat liian laskelmoituja.

Jonathan Mostow: Terminator 3: Koneiden kapina. McG: Terminator – pelastus

James Cameronin puolesta Terminatorit oli nähty kahden ensimmäisen jälkeen. Iso raha oli eri mieltä. Schwarzeneggerillekin kelpasi taloudellisesti varma keikka, kun ura muuten oli ollut alamaissa. Jonathan Mostow'n ohjaama Terminator 3: Koneiden kapina (Rise of the Machines, 2003) näyttää juuri siltä mitä se on: vuosituhannen alun tusinatoimintaleffalta. Paljon tietokonegrafiikkaa, väsynyttä huumoria, takaa-ajoa, räjähdyksiä ja kun ei muutakaan uutta keksitty, tehtiin pahisterminaattorista yliseksuaalisesti ilmehtivä nainen. Käsikirjoitus on kehnon fanifiktion tasoa ja täynnä loogisia aukkoja. Tulevaisuus on muuttunut sitten edellisten osien, mutta yhä Skynetin mielestä on hyvä ratkaisu lähettää uusi kyborgi menneisyyteen. Kohteena on tällä kertaa John Connorin upseerit jne. Ei sillä oikeastaan ole väliä.

Tarina jatkui 2008–2009 parin kauden ajan television puolella mutta ilman sen kummempia vaikutuksia. Samaan aikaan pykättiin myös uutta elokuvaa. Mukana ei ole käytännössä ketään aiemmista osista, ei edes Schwarzeneggeria, mikä asettaa projektin heti kyseenalaiseksi.

Terminator – pelastus (Terminator Salvation, 2009) näyttää kyllä muuten paperilla hyvältä: näyttelijälista on vaikuttava(hko) ja musiikkikin on Danny Elfman. Ohjaaja tosin on McG, jonka musiikkivideotausta näkyykin elokuvassa. Kaikessa on kyse pinnasta ilman sydäntä. Efektit ovat komeita, näkymät huimia, maailma parhaimmillaan vaikuttava. Tarina ja hahmot sen sijaan ovat vain tekosyy videopelimäiselle toiminnalle. Pelastus sijoittuu vuoteen 2018, jossa John Connorin on pelastettava oma tuleva isänsä, aloitteleva vastarintakokelas. Se on siis yhtä aikaa jatko- että esiosa. Toinen päälinja on kyberneettisesti paranneltu kuolemaa tuomittu menneisyydestä. Valitettavasti kelpo ydin hukkuu madmaxmäiseen, värimääriteltyyn autiomaamiljööhön ja suureen merkityksettömien ja yksi-ilmeisten hahmojen katraaseen. Ne hyvät näyttelijät lähinnä vilahtelevat yksittäisissä kohtauksissa, ja Christian Balekään ei saa Connorin hahmoon henkeä oikein millään. Pelastus on edeltäjäänsä parempi elokuva, mutta ilman Terminator-kytköstä se olisi jo tyystin unohtunut.

Alan Taylor: Terminator Genisys. Tim Miller: Terminator: Dark Fate

2010-luvun muotimuotti oli vanhojen elokuvasarjojen aloittaminen uudestaan alusta. Terminator koki kohtalon, kun Alan Taylorin ohjaama Genisys ilmestyi 2015. Alku ei ole lupaava – paljon infodumppausta ja peligrafiikkaa. Sitten siirrytään ensimmäisen osan alkukuviin, rikotaan odotukset ja tarjotaan vadillinen fanipalvelua. Tarina lainaa lähtöasetelmansa ykkösosasta, tyylinsä ja muut rakennuspalaset seuraavista osista. Keitos ei ole tyylipuhdas reboot, sillä sen avautuminen täysin vaatii sarjan tuntemista. Tulos on pikkunäppärä, moderni pöhöttynyt poptuote; keski-ikäisen katsojan nostalginen fiilistelynaposteltava. Käsikirjoitus kompastelee omaan nokkeluuteensa ja teennäiseen älykkyyteensä, nykytarinoiden perisyntiin; se tuntuu melkein parodialta. Silti vanha Schwarzenegger tutussa roolissaan lämmittää mukavasti.

Ja sitähän saatiin pian lisää! Cameron palasi kehään, tosin vain tuottajaksi, kun Tim Miller ohjasi sarjan toistaiseksi viimeisen osan. Terminator: Dark Fate (2019) unohtaa kaiken, mitä Tuomion päivän jälkeen on tapahtunut ja jatkaa siitä. Mukana ovat niin Schwarzenegger kuin Linda Hamiltonkin. Tarina tosin alkaa Meksikosta, jossa ihmiskone ja koneihminen ottavat yhteen; uusi miljöö ja espanjan kieli tuntuvat tuoreilta mutta samalla laskelmoidulta markkinaraon nuoleskelulta. Sitten kaahataan, rymistellään, ammuskellaan, räjäytellään jne. Välillä on outoja kaikuja Universal Soldierista. Lopulta kyse on siitä, että tulevaisuus on jälleen uusi, John on kuollut, hänen äitinsä ryyppää ja metsästää terminaattoreita... Dark Fate on lähinnä tylsä. Jokseenkin ainoa valopilkku on Hamiltonin ja Schwarzeneggerin karisma – ja jälkimmäinenkin tulee kuviin vasta puolenvälin jälkeen, ja hänen hahmonsa on saanut omantunnon ja perheen. Ja muutaman oikeasti hauskan repliikin.

George Butler & Robert Fiore: Arnold on rautaa. Peter Hyams: End of Days

Luulin vuosia nähneeni Pumping Ironin (1977; ohj. George Butler & Robert Fiore) mutta ei, sekoitin sen mielessäni Stay Hungryyn. Pumping Iron (Suomessa kekseliäästi nimellä Arnold on rautaa) on puolidokumentaarinen elokuva kehonrakennuksesta ja vuoden 1975 Me. Universe - ja Mr. Olympia -kisoista. Tässä maailmanajassa kehonrakennus oli pienen mutta omistautuneen piirin undergroundia ja sellaiseen erittäin mielenkiintoinen ilmiö. Itse asiassa elokuva oli nostamassa lajin suosiota ja tekemässä siitä arvostettua. Elokuva keskittyy etenkin Schwarzeneggeriin ja Lou Ferrignoon, joista ensin mainittu oli voittanut viisi edellistä Mr. Olympia -titteliä. Pumping Iron on dokumenttina kiehtova katsaus miehistä, jotka lapsena potivat alemmuudesta ja olivat päättäneet näyttää muille; toisaalta se kertoo myös inhimillisestä kilpailuvietistä. Lisäksi, ja nykyään varmaankin nimenomaan, se on väläys Schwarzeneggerista ennen uraa elokuvissa ja politiikassa. Dokumentaarisesta luonteestaan huolimatta, elokuvasta iso osa lienee dramatisoitua.

Itsehän katselin elokuvan syöden sipsejä ja juoden kaljaa.

Vuosituhannen vaihde ei ollut Schwarzeneggerille hyvää aikaa. Elokuva toisensa jälkeen oli aikamoista rimanalitusta. Onneksi löytyi suojatöitä Kalifornian kuvernöörinä. Yksi syvimmistä kuopista on Peter Hyamsin ohjaama End of Days (1999). Paavillinen salaliitto, räjähteleviä viemäreitä, millenniumbileet, läpinäkyvä joulusaatana, pitsaa lattialta syövä Arska – ensimmäisen vartin aikana. Jutun juonihan on, että Saatana se on tulossa ottamaan omansa vuosituhannen vaihtuessa. Antikristuksen mutsikin on kypsymässä ja kaikkea. Alkoholisoitunut ex-poliisi alkaa selvittää tapausta (!). Elokuva on sekavaa hölynpölyä alusta loppuun; paljon on kaikenlaista, mutta mitään kokonaisuutta siitä ei synny. Käsittämätön pökäle elokuvaksi.

Fukasaku Kinji: Battle Royle. Fuksaku Kenta: Battle Royale II: Requiem

Japanin valtio on romahtanut, aikuiset jäävät työttömiksi ja nuoriso ei enää kunnioita auktoriteetteja. Siinä lähtöasetelma Fukasaku Kinjin Battle Royaleen (Batoru rowaiaru, 2000), joka perustuu Takami Koushun samannimiseen romaaniin. Keinoksi koululaisten kurinpalautukseen valtio on säätänyt lain, jonka nojalla autiosaarelle lähetetään koululuokka tappamaan toisiaan. Aikaa on kolme päivää ja vain viimeinen hengissä selvinnyt voi voittaa. Elokuva on brutaali ja väkivaltainen mutta myös täynnä mustaa huumoria ja fiksukin. Se käsittelee raflaavan pintansa alla yhteisöä, selviytymistä, teini-ikäisten nokkimiskulttuuria ja arvomaailmaa, valtaa, kostoa, luottamusta... Tietysti sen voi katsella ihan vain fantasiana tappavista ja kuolevista kersoista, mutta silloin menettää paljon. Erityisen vaikuttava on Kitano Takeshi luokan tapattavana opettajan.

Fukasaku Kinji kuoli kesken jatko-osan tekemisen, joten hänen poikansa Fukasaku Kenta ohjasi sen; alkuteksteissä se on kuitenkin isän nimissä. Battle Royale II: Requiem (Batoru rowaiaru tsū: "Rekuiemu", 2003) alkaa kolme vuotta ensimmäisen osan jälkeen. Alkuperäiset eloonjääneet ovat nyt terroristeja, ja uusi Battle Royale käydään heidän ryhmittymäänsä vastaan. Mukaan soppaan sekoittuu myös Yhdysvallat (tai siis "se maa") maailmanpoliisimaisuuksineen. Usein BR2 muistuttaakin sotaelokuvaa, jossa taistelijat ovat keskenkasvuisia. Sanoma on painava, mutta sitä hinkataan katsojan päähän niin voimakkaasti, että paikoin se muuttuu lähes koomiseksi. Ohjaus on paljon löysempää kuin ensimmäisessä osassa, minkä vuoksi on vaikea sanoa, yrittääkö elokuva tosi kovasti olla syvällinen vai satiirinen. BR2 on ikävän tasapaksu ja hengetön, etenkin kun sitä vertaa sen edeltäjään. Se on myös reilusti ylipitkä. Onneksi siinä vilahtavat Sonny Chiba ja Kitano. BR2 on mielenkiintoinen epäonnistuminen; tylsä mutta vaikuttava yhtä aikaa.

Ozawa Shigehiro: The Street Fighter. Return of Street Fighter

Bruce Leen vanavedessä länsimaissa kiinnostuttiin monesta muustakin taistelulajien taitajasta. Yksi ensimmäisistä oli japanilainen Sonny Chiba, ja hänen läpimurtonsa hetki lännessä puolestaan oli The Street Fighter (Gekitotsu! Satsujin ken, 1974). Ozawa Shigehiron ohjaama elokuva ei ole tarinaltaan kummoinen (on yakuzaa, on palkkasoturia, on kauniita siskoja) eikä kauhistuttavan kehno englanninkielinen dubbaus auta asiaa. Onneksi elokuvan pihvi on aivan muualla, tehokkaassa ja komeassa karatessa. Mustan vyön karateaka Chiba pääsee näyttämään taitojaan ja hurjaa naamanvääntelyään väkivaltabaletissa. Muuten elokuva onkin lähinnä puhuvia päitä, joskin komeasti laajakuvassa kuvattuja. Viimeinen jakso veneellä on komea sarja yhteenottoja, ja vaikkei ihan hongkongilaiseen eeppisyyteen ylletäkään, on helppo nähdä, miten paljon se on vaikuttanut myöhempiin elokuvantekijöihin.

Sitä samaa tarjoaa jatko-osa, Return of Street Fighter (Satsujin ken 2, 1974; ohj. Ozawa), mutta paljon dynaamisemmassa muodossa. On elokuvassa tarina, vaikkei siellä mitään väliä ole. Pääasia ovat taistelut, joissa on edelliseen osaa verrattuna enemmän meininkiä, kekseliäisyyttä ja huumoria. Äänihuulia irtoilee ihan sormituntumalla, ja muutenkin splatterhuumoria on yllättävän paljon. Lisäksi elokuva kuvaa alussa karaten harjoittelua melkein dokumentaarisella otteella, minkä jälkeen ei ole ollenkaan vaikea uskoa, että tuhannet länsimaalaisetkin innostuivat tämän nähtyään tatamille.

Walter Hill: Bullet to the Head. Sylvester Stallone: Rocky Balboa

Bullet to the Head (2012) on mukavan vanhanaikainen toimintaelokuva. Se on hyvässä ja pahassa sitä, mitä ohjaaja Walter Hill ja pääosan Sylvester Stallone ovat ison osan uristaan tehneet. Jos elokuva olisi tehty 80-luvun lopulla, voisi se nyt olla pienimuotoinen klassikko. Tällaisenaan se ei ole kuin haalea jälkilöyly. – Bullet to the Head perustuu ranskalaiseen sarjakuvaan. Kaksi palkkamurhaajaa tekevät keikan, jonka jälkeen toinen heistä tapetaan ja toinenkin melkein. Niinpä eloonjäänyt lyöttäytyy yhteen hänen omaa rikostaan tutkivan poliisin kanssa kostaakseen. Seuraa miehistä uhoa, ammuskelua ja muuta kliseistä. Kaiken keskellä suurimman vaikutuksen tekee se, miten jo aiemminkin niin ilmeettömästä miehestä kuin Stallone on loputtomien kasvojenkohotusten jäljiltä tullut vielä ilmeettömämpi. – Stallonen ja Jason Momoan kirvestaistelussa olisi aineksia klassikoksi, mutta eihän se sellaiseksi kohoa.

Paljon paremmin Stallone onnistui kuusi vuotta aiemmin. Yllättäen kuudes Rocky-elokuva, Rocky Balboa (2006) on aidosti koskettava vai vaikuttava elokuva. Varsinkin alkupuolisko surumielisine nostalgisuuksineen on hieno – minun puolestani koko elokuva olisi voinut olla sitä. Mutta pitäähän sitä nyrkkeilyäkin olla. Tarina ei etene yllätyksellisesti, mutta käsikirjoituksessa on sydäntä ja tarkkaa silmää. Nyrkkeilynkin maailma on muuttunut sitten ekan Rockyn, mutta Balboan maailmankuva on koko sarjasta lähimpänä juuri sitä.

Cecil B. DeMille: Carmen. The Whispering Chorus

Carmen on yksi niistä parin viime vuosisadan perustarinoista, joiden alkupistettä harvemmin enää muistetaankaan. Prosper Merimeen kertomus on jäänyt Bizet'n oopperan ja lukuisten elokuvasovitusten katveeseen. Yksi aiheen varhaisimmista filmatisoinneista oli DeMillen ohjaus vuodelta 1915 (joskin nykykatsojalle on säilynyt vain kolme vuotta myöhempi leikkaus). Se on perusvarma joskin hieman tunkkainen Hollywood-draama. Tarina petollisesta espanjalaisnaisesta, joka vie rakastuneen sotilaan turmioon, tulee kerrottua, ja siinäpä se. Elokuvassa on hyvin vähän mitään erityistä. Pääosassa oopperalaulaja Geraldine Farrar tuo liioitellut lavamaneerinsa myös valkokankaalle, mikä ei häiritse minua lainkaan niin paljon kuin monia muita –hyvä vain että kuvissa on edes jotain energistä.

Paljon onnistuneempi on DeMillen vuoden 1918 ohjaus The Whispering Chorus. Perley Poore Sheehanin romaaniin perustuva elokuva kertoo rahavaikeuksissa tuskailevasta miehestä, joka päätyy kavaltamaan rahaa työnantajaltaan ja lavastaa sen jälkeen kuolemansa. Tarina on lopulta miellyttävän pienimuotoinen ja yksinkertainen, ja elokuvan pääpaino onkin psykologian tarkkasilmäisessä havainnoinnissa. Ei syyllisyyden ja rangaistuksen pohdiskelu ihan Dostojevskia ole, mutta aikansa amerikkalaiselokuvaksi, ja etenkin DeMillen ohjaamaksi sellaiseksi, The Whispering Chorus osuu moneen oikeaan säveleen.

Bruce Beresford: Palveluksessanne, Miss Daisy. François Dupeyron: Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset

Palveluksessanne, Miss Daisy (Driving Miss Daisy, 1988): Kärttyisä juutalaismummo paskoo autonsa ja saa mustan kuskin, jolle ensin kiukuttelee mutta jonka kanssa pian ystävystyy. Jessica Tandyä ja Morgan Freemania katselee työssään ihan ilokseen, mutta muuten elokuva ei kyllä ole mielestäni maineensa veroinen. Joo, tarinassa eletään vuotta 1948 jossain Yhdysvaltojen syvässä etelässä, mutta silti – Freemanin hahmo on kirjoitettu niin stereotyyppiseksi mustaksi pölvästiksi, että jopa minä meinaan loukkaantua. Näin siitä huolimatta, että elokuva pyrkii jonkinlaiseen suvaitsevaisuuusdiskurssiin. Pohjana on Alfred Uhryn näytelmä, jonka hän itse muokkasi Oscarin arvoiseksi elokuvakäsikirjoitukseksi. Sovitus on kieltämättä onnistunut: lavadraama näkyy kyllä taustalla, mutta elokuvan dynamiikka ei tunnu päälle liimatulta tai teennäiseltä.

Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset (Monsieur Ibrahim et les fleurs du Coran, 2003): 1960-luvun Ranskassa juutalaisteini hyppää huorissa ja yrittää kituutella katkeroituneen yksinhuoltajaisänsä kanssa. Hän ystävystyy alakerran kaupan muslimiukon kanssa ja lähtee roadtripille. Herra Ibrahim on melko harmiton, lähes niin sanottu hyvän mielen elokuva, ei kuitenkaan mitenkään tyhjänpäiväinen. Kepeän pinnan alla on kipeitä teemoja ja painokkuutta. Omar Sharif nimiroolissa on vaikuttava. Elokuva perustuu Éric-Emmanuel Schmittin romaaniin.

Luettua: heinäkuu 2022

Pauli Kurkirinne (toim.): Lehdistö ja kirjallisuus. Kuopio 1989: Kuopion kaupunginhallitus. 80 s. Snellman-instituutin B-sarja 15.

Rannalle pitäisi kuulemma valita kevyttä luettavaa. Näin tein; eipä tässä ollut kuin 80 sivua.

Pauli Kurkirinteen toimittama Lehdistö ja kirjallisuus on Snellman-instituutin vihkosarjassa vuonna 1989 ilmestynyt kokoelma, jonka sisältö rakentuu edellisvuonna järjestetyn seminaarin alustusten varaan. Näkökulmia on monenlaisia: on historiallisia katsauksia Suomen lehdistöön (Anto Leikola), sanomalehtien kaunokirjalliseen sisältöön (Päiviö Tommila) ja kirjallisuuskritiikkiin (Kai Laitinen, Pirkko Leino-Kaukiainen); on kritiikin merkityksen ja luonteen pohdintaa (Suvi Ahola, Elina Karjalainen, Lars Hamberg); on pistoja esimerkiksi työväenlehdistön historiaan (Heikki Mikko Viitala) ja lehtikielen kehitykseen (Esko Koivusalo).

Kokoelma on tietysti vain pintaraapaisu ja eräiltä osin kolmessakymmenessä vuodessa vanhentunut, mutta moni teksteistä on edelleen kiintoisaa ja aivan validia luettavaa. Itsessäni ainakin heräsi mielenkiinto pureutua syvemmin pariinkin aiheeseen. Lisäksi Kai Laitisen itselleen 1940-luvulla laatima, kritiikissä kiellettyjen ilmausten lista on edelleen ajankohtainen: kirpeä, riipaiseva, vavahduttavan aito, runottarien siipien havina, syvällä rintaäänellä, elonkerainen.

Bibliophilos. Helsinki 1986, 1987, 1992: Bibliofiilien seura.

Koronaa potiessa voi lukea vaikkapa Bibliophiloksen vuosikertoja.

1986 oli lehdelle Jarl Pousarin päätoimittaja-ajan perusvuosi. Numerot eivät ole kovin laajoja, mutta sisältö niissä on tiukkaa asiaa. Painotus on selvästi vanhassa kirjallisuudessa ja muutenkin historiallisissa aiheissa. Kaunokirjallisuutta ei oikeastaan käsitellä lainkaan, mikä on valtaisa ero nyky-Bibliophilokseen.

Mielenkiintoinen sivuhuomio: Osmo Ikolan artikkeli suomalaisen Raamatun vaiheista on julkaistu alun perin Opettaja-lehdessä. Hankala kuvitella 2000-luvun Opettajaan mitään vähääkään sivistykseltä haisevaa sisältöä.

Vuonna 1988 suomalainen kirja täytti 500 vuotta ja Bibliofiilien seurakin 30. Itsestäänselvyys oli, että Bibliophilos juhlistaisi kumpaakin tasalukua. Vuoden kaksi ensimmäistä numeroa ovat perusvarmoja lehtiä, joiden sisällöstä on nostettava esiin ehdottomasti J. Vallinkosken, alun perin 1948 ilmestynyt laaja artikkeli suomalaisten väitöskirjojen vaiheista.

Suurimmat paukut oli kuitenkin ladattu vuoden viimeiseen lehteen, tuplanumeroon. Se sisältää kirjan verran asiaa juhlavuosien aiheiden ympäriltä. On puhetta niin kirjan kulttuuriperinnöstä kuin sen tulevaisuudennäkymistä visuaalisen kulttuurin keskellä (ei mitään uutta siis 34 vuoteen), on erilaisten kokoelmien, keräilykohteiden ja kirjastojen esittelyjä, on kertomuksia kirjanmetsästyksestä. Se on mainio kokoelma kirjakirjallisuutta ja sellaisenaan arvokas.

Juhani Aromäen päätoimittajakaudella Bibliophilos alkoi muuttua monipuolisempaan, sanoisinko vähemmän elitistiseen suuntaan. Vuoden 1992 lehdissä on kyllä oppineita artikkeleita vaikkapa Helsingin yliopiston kirjaston Slavonica-kokoelmasta ja listataan innolla vanhaa Fennicaa, mutta yhtä lailla mukana on populaarimpaa keräilyn iloa niin keittokirjoista kuin exlibriksistä. Maininnan vuoden sisällöstä ansaitsevat ainakin Jukka Sarjalan artikkeli kirjallisuuden ja urheilun suomalaisista risteyskohdista, Anna Perälän katsaus kotimaisen kirjapainon varhaisvuosiin sekä ykkösnumeron moninainen E. J. Ellilän muistelu.

Arthur Conan Doyle: The Case for Spirit Photography. 2019: The Project Gutenberg. – Ilmestyi alun perin 1923.

Arthur Conan Doyle muistettaneen Sherlock Holmesin lisäksi nykyään lähinnä hänen myöhäisvuosiensa spiritismi-innostuksesta. Hänen kaunokirjallinen tuotantonsa väheni selvästi noihin aikoihin, mutta kirjoittaminen ei kuitenkaan ollut lakannut. Kertomusten sijasta Doyle kirjoitti valtaisan määrän artikkeleita, pamfletteja ja tietokirjoja henkimaailmasta.

Yksi näistä on The Case for Spirit Photography vuodelta 1923. Se on vastine syytöksille, joita paranormaalien ilmiöiden tutkija Harry Price esitti henkivalokuvaaja William Hopea kohtaan. Hope, joka kuului niin sanottuun Crewen piiriin, otti vuosikausia valokuvia, joihin varsinaisen kohteen lisäksi päätyi myös väitettyjä henkiolentoja. Useimmiten nämä tunnistettiin kuolleiksi läheisiksi. Price puolestaan todisti merkittyjen valokuvauslevyjen avulla, että Hope huijasi. Tämä sai kilpailevan järjestön, jonka hallitukseen Doylekin kuului, puolustuskannalle.

Kirjasessaan Doyle monin esimerkein ja todistajalausunnoin yrittää perustella vakaumustaan Hopen kykyjen aitoudesta. Varmasti iso osa siitä on oikeaa halua uskoa, aitoa ihmettelyä selittämättömältä tuntuvan ilmiön edessä. Toisaalta moni Doylen argumentti perustuu hänen kunniakäsitykseensä: ei ole mahdollista, että herrasmies huijaisi. Lisäksi hänen tekstissään kuuluu poteroonsa kaivautuneen aktiivin uho – Pricen ja Doylen yhdistykset olivat periaatteen tasolla toisiaan vastaan, minkä vuoksi vastapuoli ei koskaan lähtökohtaisesti voinut olla oikeassa.

Jeff Conner: Stephen King Goes to Hollywood. A Lavishly Illustrated Guide to All the Films  Based on Stephen King's Fiction. New York 1987: New American Library. 144 s.

Jeff Connerin Stephen King Goes to Hollywood tuntuu ensisilmäykseltä lähinnä turhalta kuriositeetilta. Vuonna 1987 ilmestynyt kirja ei ole millään tavoin ajantasainen, ja runsas kuvitus ennakoi lähinnä pintapuolista rapsuttelua ja rahastusta.

Vaan eipä se aivan turhanpäiväinen teos olekaan. Conner esittelee kaikki kirjoitusajankohtaan mennessä tehdyt King-filmatisoinnit, joita on yhteensä 13 kokopitkää ja lisäksi muutama lyhyt. Hän ei tyydy vain juoniselostuksiin ja muutamiin huvittaviin anekdootteihin kuvauksista, niin kuin tällaisten kirjojen tapana niin usein on. Connerin esittelyt ovat kepeitä pienoisesseitä, joissa kronikoinnin lisäksi on myös hieman tarkkasilmäistä kritiikkiä sekä elokuvateollisuuden käytänteiden taustoitusta.

Oikeastaan Stephen King Goes to Hollywoodin ajoitus kääntyy nykynäkökulmasta sen vahvuudeksi. Kymmenet ja kymmenet King -sovitukset ovat turruttaneet katsojat, mutta kolmentoista ensimmäisen filmin kokonaisuus on vielä käsitettävissä.

Martti Innanen: Seikkailu viitakossa. Helsinki 1963: Otava. 93 s. Kuv.

Martti "Huuhaa" Innasen Seikkailu viitakossa (Otava 1967) saattaa olla himoittu keräilykohde, mutta on se myös onnettoman kehno. Seikkailu viitakossa on kokoelma kertomuksia, joita voisi kai luonnehtia genreparodioiksi. Niissä käydään läpi Afrikkaan sijoittuva seikkailutarina, melodramaattinen romanssi, länkkäri ja aikamatkustus.

Mistään erityisen oivaltavasta parodiasta ei ole kyse. Jos kasiluokkalainen palauttaisi samanlaista tekstiä minulle arvosteltavaksi, sanoisin että kliseitä on käytetty ansiokkaasti enkä siltikään antaisi kovin kummoista numeroa. Tarinat tosiaan käyvät läpi ilmiselvimmät genrekliseet, ja huumori muodostuu lähinnä kevyen murteellisesta kielestä, hassuista nimistä ja nykynäkökulmasta katsottuna epäkorrekteista vähemmistökuvauksista. Hauskaksi on varmaankin tarkoitettu myös lapsellinen (ei siis naivistinen, mitä lajia Innanen sittemmin menestyksekkäästi harrasti) kuvitus.

Arthur Conan Doyle: The Coming of the Fairies. 2019: The Project Gutenberg. – Ilmestyi alun perin 1922.

Arthur Conan Doylen spiritismivuosien ehdottomasti kuuluisimmaksi jäänyt tapaus sattui 1920-luvun alussa. Tuolloin julkisuuteen nousi kaksi valokuvaa, joissa väitettiin näkyvän oikeita keijuja. Kuvat oli ottanut jo muutamaa vuotta aiemmin kaksi lasta, tuolloin 9- ja 17-vuotiaat. Kun asiasta nousi kohu, he ottivat kolme uutta keijukuvaa.

Näiden niin sanottujen Cottingleyn keijujen tapausta nostivat esiin Doyle ja teosofi E. L. Gardner. Herrat ja heidän tukijansa olivat vakuuttuneita valokuvien aitoudesta, kun taas suurelle yleisölle ihmeellisintä taisi olla, miten aikuiset miehet olivat niin helposti höynäytettävissä. Vuonna 1922 Doyle kirjoitti, tai oikeammin toimitti, kirjasen nimeltä The Coming of the Fairies, jossa hän käy tapausta läpi. Kirja sisältää Doylen ja Gardnerin kirjeenvaihtoa tapauksen alkuvaiheista, pari Doylen The Strand -lehdessä julkaisemaa artikkelia aiheesta, Gardnerin varhaisemman keijuja käsittelevän lehtikirjoituksen sekä runsaasti muiden ihmisten kertomuksia kohtaamisistaan keijujen ja muun metsien pikkuväen kanssa. Tilausta keiju-uskoon tuntuu todella olleen.

Vasta vuonna 1983 tuolloin jo ikääntyneet alkuperäisten valokuvien ottajat myönsivät huijanneensa ja tekaisseensa valokuvat. He kuitenkin pitivät loppuun asti kiinni siitä, että vaikka kuvat olivat väärennettyjä, he todella olivat nähneet keijut.

Arthur Conan Doyle: A Visit to Three Fronts. Flimpses of the British, Italian and French Lines. 2006: The Project Gutenberg. – Ilmestyi alun perin 1916.

Kaiken muun lisäksi Arthur Conan Doyle oli tuottelias sotakirjailija. Ei välttämättä sillä tavalla, että hän olisi kirjoittanut sotaan sijoittuvaa fiktiota, vaikka kyllä sitäkin on, varsinkin Napoleonin sotiin ajoittuvaa. Kuitenkin suurimman antinsa tällä kentällä Conan Doyle antoi erilaisten päivänpolttavien aiheiden ja lähimenneisyyden kommentoijana ja raportoijana. Hän kävi läpi niin buurisotaa (johon itsekin osallistui sotasairaaloineen) kuin ensimmäistä maailmansotaa (johon hän yritti yli viisikymppisenä värväytyä).

A Visit to Three Fronts muodostuu kolmesta Doylen artikkelista, jotka ilmestyivät alun perin The Daily Chroniclessa samana vuonna. Niissä hän raportoi tunnelmia ja vaikutelmia niin brittien, italialaisten kuin ranskalaistenkin rintamalta. Hän käy tutustumassa aivan taisteluhautoja myöten, ei vain upseerimessissä aterioimassa. Doylen tyyli on tietysti propagandistinen mutta nimenomaan sanan parhaassa merkityksessä. Hän korostaa sotilaiden urheutta ja taistelukykyä (ja tyyliinsä kuvailee useita yksilöitä melkein eroottisen tarkasti) ja vahvistaa kotirintaman luottamusta mutta antaa kunniaa myös vastustajalle ilman turhia mustamaalauksia.

Toisaalta Doylen rintamakatsauksia voi lukea myös melkein matkakirjallisuutena. Niin vaikuttavasti ja runollisestikin hän kertoo vaikutelmistaan tuhoutuneessa Ypresissä tai kuvaa maisemia, jotka linjojen takaa aukeavat. Ylipäänsä Doylen tekstiä leimaa sodan aiheuttama innostus, joka tosin muutaman vuoden päästä oli muuttunut pettymykseksi ja katkeruudeksikin, kun hän oli menettänyt sekä poikansa että veljensä rintamalle.

K. J. Gummerus: Vanhan pastorin muistelmia. Jyväskylä 1898: K. J. Gummerus. 240 s.

K. J. Gummerus muistetaan parhaiten kustantajana, mutta hän ansaitsi myös itse kirjailijana kannuksiaan. Vanhan pastorin muistelmia oli hänen viimeinen teoksensa, julkaistu hänen kuolemaansa seuraavana vuonna. Se on novellikokoelma, jonka kertomuksia sitoo löyhästi yhteen nimihenkilö, vanha pastori joka paitsi toimii kertojana myös osallistuu tapahtumiin, joskus enemmän ja joskus hyvin nimellisesti.

Gummeruksen proosa on kristillisen eetoksen läpäisemää. Usein se näkyy novellien moralistisuutena. Moni kertomuksista onkin varoittava esimerkki synninteon seuraamuksista. Sävy on yleensä pateettinen, huumoria on mukana vain harvoin. Silti Gummeruksen tekstissä on viehätyksensä. Oma erityispiirteensä Vanhan pastorin muistelmissa on se, että moni kertomuksista lähenee paikoin genrekirjallisuutta. Uhalla on selvästi kauhukertomus, vaikka sen yliluonnolliset elementit saavatkin maallisen selityksen lopuksi. Rikoskirjallisuuteen kallellaan on parikin novellia, ja useisiin sisäiskertomuksiin rakentuva Entisen vanhan palvelijan salaisuus muistuttaa historiallista kertomusta.

Syyttä suotta kokoelman keskipaikkeilla on liuta lyhyitä vinjettimäisiä uskonnollisia tarinoita, jotka muistuttavat enemmän saarnaa kuin novellia. On täysin lukijasta kiinni, onnistuvatko ne puhuttelemaan vai eivät.

Konrad Lehtimäki: Kuolema. Novelleja. Helsinki 1915: Otava. 166 s.

Kaikista kotimaisen kirjallisuuden ääri-ihmisistä tunnen outoa lukkarinrakkautta Konrad Lehtimäkeä kohtaan. Monipuolinen kulttuurimies oli kirjailijana suorastaan groteskin tyly. Hänen toinen novellikokoelmansa, Kuolema, on nimensä mukainen. Sen kymmenestä kertomuksesta (viimeiset kaksi on yhden yhteisen otsikon alla) jokainen käsittelee kuolemaa.

Joskus kuolema esitetään raa'an irvokkaasti, kuten aloitusnovellin Isä kuvauksessa, kuinka sudet raatelevat taaperon kappaleiksi. Joskus kuoleman lähestyminen on tarinan fokuksessa, kuten Jouluyössä jossa sängyn omana makaava mies kuuntele ullakkokerroksessa kuolevan vauvan ääniä. Kolme viimeistä kertomusta keskittyvät nekin kuoleman odotukseen, ensin elävältä hautaamisen muodossa, sitten suunnitellun itsemurhan.

Aika on ehkä mennyt Lehtimäen ohitse, jos se koskaan on hänen luonaan ollutkaan. Jotain sanomattoman kiehtovaa hänen armottomassa maailmankuvassaan kuitenkin on.

Katsottua: kesäkuu 2022

Toivo Särkkä & Yrjö Norta: Tulitikkuja lainaamassa. Wilho Ilmari: Nummisuutarit. Seitsemän veljestä. Edvin Laine: Sven Tuuva

Toivo Särkän ja Yrjö Norran ohjaama Tulitikkuja lainaamassa (1938) Maiju Lassilan romaanin pohjalta on yksi kaikkien aikojen suomalaiskomediasuosikeistani. Liperiläisukkojen ryyppyreissu kaupunkiin saa kimurantteja seuraamuksia. Puskafarssia sivutaan, mutta näyttelijät ovat niin kovia melkein kaikki, että nautittavahan sitä on. Harmi vain että Joensuuta esittää Hämeenlinna.

Wilho Ilmari ohjasi 1930-luvun lopussa parikin Aleksis Kiven filmisovitusta. Vuoden 1938 Nummisuutarit on Toivo Särkän kirjoittama, seuraavan vuoden Seitsemän veljestä puolestaan Mika Waltarin (Kalle Kaarnan avustamana). Kumpikin elokuva on kovin kankea, teatraalinen ja pateettinen. Ei uskalleta kuin patsastella pyhäin kirjain ääressä. Edvin Laineen Juhanissa sentään on yritystä ja kyllä kummassakin elokuvassa välillä muutenkin. Kunhan näyttämölausuntaan tottuu, molemmista paljastuu elokuvallisiakin oivalluksia.

Edvin Laineen ohjaama ja Väinö Linnan kirjoittama Sven Tuuva (1958) on melkeinpä Tuntemattoman sotilaan sisarteos. Pohjana on tietysti Runebergin runo, jota tosin on laajennettu melkoisesti. Veikko Sinisalon esittämä nimihenkilö on niin karikatyyri, etteivät kaikki tykkää, mutta minusta elokuva on reilusti mainettaan parempi. Sovitus ei vastannut aikalaisten mielikuvia, mutta Linna on tuonut tarinaan monenlaista salaviisasta.

Erkki Karu: Meidän poikamme. Meidän poikamme merellä. Meidän poikamme ilmassa – me maassa

Suomalaisen elokuvan varhainen suurmies Erkki Karu teki osansa nuoren Suomen tasavallan armeijan hyväksi Meidän poikamme -trilogiallaan. Sen ensimmäinen osa, Meidän poikamme (1929), on vielä mykkä. Sen löyhässä tarinassa kaksi poikaa, toinen parempiparkainen ja toinen torpparin poika, kutsutaan palvelukseen. Seuraa sarja välähdyksiä lähinnä maavoimista, arkisia ja vähemmän arkisia, osa humoristisia osa dokumentaarisia. Varmasti elokuva ajoi asiansa; ei se armeijasta ainakaan kauheaa kuvaa anna. Kovin kepeä se kuitenkin on, romanttinen sivujuonnekin löytyy. Suurin ongelma on kyllä pääosassa nähtävä Axel Slangus, joka yli-ikäisenä kävisi mieluummin alokkaan isästä kuin monnista, jota hän esittää. Elokuva on epätasainen, mutta varsinkin dokumentaariset jaksot ovat mielenkiintoisia. Kotiseutuplussaa eri puolilla Kymenlaaksoa kuvatuista osista.

Vuoden 1933 Meidän poikamme merellä jatkaa puolidokumentaarisella linjalla mutta heittää mukaan musikaalia! Georg Malmsten pestautuu merivoimien. Tulos on dokumenttikuvaa, merimiesvalsseja ja puujalkavitsejä. Kokonaisuus on edeltäjäänsäkin hajanaisempi. Se on kuin television nenäpäivälähetys: vuorotellen musiikkia ja huonoja sketsejä ja aina silloin tällöin vähän propagandakuvaa. Plussaa Vili Vesterisestä.

Vuoden 1934 Meidän poikamme ilmassa – me maassa on elokuvista selvimmin dokudraama. Se melko totinen ja jotenkin pelottelevakin, varsinkin kun puheena on väestönsuojelutyö. Toinen pääjuonne on ilmavoimien esittely. Siihen liittyy suurin osa draamallisista osuuksista; ohkainen tarina pyörii lentokisan ympärillä ja toisaalta painajaisunessa, jossa sota syttyy. Onpa mukana parit laulutkin mutta ei mitään lupsakkaa malmstenia vaan paatosta ja nationalismia. Koko elokuva on hirveän raskas. Plussaa Haminan ilmakuvista.

Nicole Garcia: Valhe. Mike Leigh: Kaikki tai ei mitään

Nicole Garcian Valhe (L'Adversaire, 2002) on kylmäävä elokuva. Se on myös niitä elokuvia, joista on paras tietää ensimmäisellä katselukerralla mahdollisimman vähän. Valhe perustuu Emmanuelle Carrèren tosipohjaiseen romaaniin ja kertoo perheenisästä, joka ulospäin näyttää olevan menestyvä mies kaikin tavoin mutta jonka elämä on alati mutkikkaammaksi ja isommaksi kasvavaa valhetta. Katkelmallista ja epäkronologista kerrontaa hyödyntävä Valhe ei varsinaisesti lataa loppuun yllätystä, mutta ehkäpä juuri sen ennakoitavuuden vuoksi elokuva päättyy monumentaalisesti. Tai sitten se vain puhutteli minua erityisen vahvasti.

Mike Leigh on kotikentällään elokuvassa Kaikki tai ei mitään (All of Nothing, 2002). Se seuraa kolmen, samassa englantilaisessa pihapiirissä asuvan työläisperheen elämää. Kenelläkään ei mene erityisen hyvin. Arki on kylmää, harmaata ja merkityksetöntä. Jokaisella on ristinsä ja onnettomuudet tapaavat kasautua. Yhteiskunnallinen kritiikki ei osoittele vaikka alleviivaakin. Epäonni on periytyvää, eikä yhteiskunta siihen paljon auta. Yhteisöllisyydelle kuitenkin on tilaa, vaikka se tuntuukin vahvistuvan juuri kriisien aikaan. Leigh'n käsikirjoituksessa ja ohjauksessa on ymmärrystä, ja toivollekin on sijaa loppujen lopuksi.

Julie Delpy: Kreivitär. Michael D. Sellers: Vlad

Erzsébet Báthory oli unkarilainen kreivitär, jonka kerrotaan tappaneen tai tapattaneen satoja nuoria naisia voidakseen kylpeä näiden veressä. Tarinat ovat värittyneet kuten tarinoiden tapana on, mutta on niillä ilmiselvästi totuuspohjaa. Julie Delpy ohjasi aiheesta elokuvan Kreivitär (The Countess, 2009). Se ei lähde kauhuelokuvan poluille, niin kuin jokseenkin kaikki muut aiheesta ammentavat elokuvat. Pikemminkin se on kauhistuttava kertomus vanhenemisen pelosta, pakkomielteestä nuoruuteen ja kauneuteen. Delpy tuo tarinaan myös vahvan naisnäkökulman – rikaskaan nainen ei ole mitään ilman kauneuttaan maailmassa, jota miehet pyörittävät. Toisaalta se käsittelee myös kulttuurista muistia ja tarinoita asettaessaan kertojan suulla epäilyksen alaiseksi koko tarinansa. Kreivitär on komean näköinen ja kuuloinen, mutta sen käsikirjoitus jää ulkokohtaiseksi (kenties tarkoituksellisesti) ja kerronta katkelmalliseksi. En pidä näitä kovin raskauttavina ongelmina, vaikka elokuvalla tuntuukin olevan maine epäonnistumisena.

Toinen Draculaan 1970-luvulta asti liitetty historiallinen hahmo on Valakian ruhtinas Vlad Seivästäjä, toiselta lisänimeltää Drakula, vaikka ilmeisesti muuta yhteyttä heillä ei ole kuin nimi. Michael D. Sellersin ohjauksessa Vlad (2003) neljä vaihto-oppilasta saapuvat moderniin Romaniaan tekemään tutkimuksiaan, jotka liittyvät jollain tavalla Vladiin. Yksi heistä alkaa nähdä näkyjä keskiaikalarpista, jossa miehet liikkuvat hidastettuina savukonetuprujen seassa, mutta hänellä onkin Mystinen Amuletti. Sitä havittelee paikallinen Mystinen Veljeskunta. Sitten istuskellaan nuotiolla pössyttelemässä ja imitoimassa Bela Lugosia, ja yhtäkkiä larppi alkaa tihkua todellisuuteen. Elokuva näyttää samalta kuin sen tarina kuulostaa, halvalta ja tunkkaiselta, etenkin kun iso osa siitä on jostain syystä käytetty oudon oranssinpinkin ja nuhjuisensinisen filtterin läpi.

Hugh Hudson: Tulivaunut. Tony Ricardson: Kaikista kapinallisin

Tulivaunut (Chariots of Fire, 1981) on niitä elokuvia, joista muistetaan vain niiden meemiarvo. Kaikki tietävät hidastetut kuvat juoksijoista Vangelisin mahtipontisen musiikin tahtiin. Sen lisäksi elokuvassa on paljon muutakin. Tulivaunut on urheiluelokuva – fokuksessa kahden brittijuoksijan välinen kilpajuoksu vuoden 1924 olympialaisiin. Se on myös elokuva identiteetistä ennakkoluuloista - toinen juoksijoista on harras kristitty, toinen hieman kieroonkatsottu juutalainen; keskeiseksi nousee myös nationalistinen huipputason urheilumaailma. Tulivaunut on hieno ajankuva – britit osaavat epookin kuvaamisen. Lisäksi se on ihastuttavan hidas ja rauhassa kehittyvä elokuva – suurisuuntaisesta aiheesta huolimatta se on oikeastaan melko pienieleinen ja nöyrä.

Tulivaunujen lopussa soi Parryn Jerusalem, josta elokuvan nimikin on peräisin, ja Kaikista kapinallisin (The Loneliness of the Long Distance Runner, 1962) puolestaan on sitä täynnä. Elokuva kertoo koulukotiin joutuneesta kaverista, Smithistä, joka ei kurillakaan aio sopeutua talon tavoille. Taustalla on Englannin luokkayhteiskunta ja sen epäoikeudenmukaisuus. Koulukoti on järjestämässä urheilukisat sisäoppilaitosta vastaan, mikä tuntuu olevan paikan johtajalle kaikki kaikessa. Smith osoittaa taipumusta pitkänmatkanjuoksuun, mikä saa hänet johtajan silmissä arvokkaaksi. Vaikkei Kaikista kapinallisin olekaan erityisen hienovarainen, se on mielestäni englantilaisen elokuvan uuden aallon parhaita tuotoksia – yhtä aikaa koruton ja karu mutta myös tyylikäs ja vahva.

Origami Naoko: Ruokala Lokki. Paul Hunter: Bulletproof Monk

Origami Naokon Ruokala Lokki (Kamome shokudo, 2006) on jotenkin epätodellinen elokuva. Se on kuin jos Aki Kaurismäki olisi ohjannut jaksoon koulu-tv:n kieliohjelmaan. Ruokala Lokki on japanilaistuotanto, jonka tarina sijoittuu Helsinkiin ja jonka rahoituksesta osa on lähtöisin Suomen Matkailun edistämiskeskukselta. Tulos on kepeän vähäeleinen elokuva, joka melkein käy matkailumainoksen puolella. Suomalaisen silmiin osuvat kaikki suomiklišeet (tai ainakin semmoiset joita laskelmoiva matkailuala semmoisina pitää) ja toisaalta täkäläisille erikoisuuksille naureskelu. Muunmaalainen katsoja todennäköisesti näkisi lähinnä perinteisen kulttuurien yhteentörmäyksen. Täkäläiselle pistää ikävästi korvaan myös suomalaisnäyttelijöiden kömpelö replikointi; Markku Peltola poikkeuksena. Tarina japanilaisnaisten ruokalasta ja heidän totuttelustaan suomalaiseen kulttuuriin on melkein ilmaa kevyempi, joskin ajoittaiset absurdit ja surrealistisetkin käänteet antavat sille painokkuutta; niitä vain on liian vähän.

Hongkongilaisten toimintanäyttelijöiden ura Hollywoodissa on aina tiivistynyt siihen, että sikäläiset ohjaajat yrittävät toisintaa Hongkong-actionin keinovalikoimaa sisäistämättä sitä. Vähän sama vaivaa Paul Hunterin Bulletproof Monkia. Chow Yun-fat kyllä tekee näyttäviä temppuja vaijerien päässä, mutta ohjaajalla ei ole tajua rytmityksestä. Komeatkaan liikkeet eivät ole mitään, jos ne pilkotaan nopealla leikkauksella, ja uskottavuus katoaa. Sisältö ei riitä, kun ei ole tyyliä. Moni asia on kohdallaankin: Tarina puolijumalaisesta munkista, joka suojelee maailmanvaltiuden mahdollistavaa kääröä natseilta 2000-luvun alun Yhdysvalloissa, on juuri sopivan pöhkö. Chow'n ja Seann William Scottin kemiat toimivat aika kivasti (Jaime King sen sijaan näyttelee naispääosassa kuin suolakurkku). Perinteisemmin amerikkalaiset toimintajaksot (takaa-ajot ja ammuskelu) ovat päteviä. Bulletproof Monk on ainakin itselleni paljon viihdyttävämpi kuin vaikkapa Jackie Chanin Rush Hourit.

Roland Emmerich: Täydellinen sotilas. Michael J. Bassett: Deathwatch

Kaksi Vietnamissa toisensa tappanutta sotilasta palaavat neljännesvuosisata myöhemmin palvelukseen geneettisesti paranneltuina tappoikoneina. Pian kuitenkin tapahtuu Turhapuro ja muisti alkaa palailla pätkittäin. Vietnam-fläsärit saavat ihan uudet mittasuhteet. Roland Emmerichin Täydellinen sotilas (Universal Soldier, 1992) jatkaa Terminatorin ja Robocopin linjoilla. Elokuva on tietysti lähinnä hölmö, mutta siinä on hyvä meininki – Jean-Claude van Damme varsinkin irrottelee kummallakin ilmeellään. Räjähdykset ovat isoja, lihakset kiilteleviä ja huumoriakin on mukavasti – sekä puujalka- että mustaa sorttia.

Brittijoukkue eksyy ensimmäisessä maailmansodassa saksalaisten juoksuhautoihin, mutta siellä ei olekaan vastassa keisarin miehet vaan jotain huomattavasti yliluonnollisempaa. Michael J. Bassettin ohjaama Deathwatch (2002) alkaa harmaan- ja ruskeansävyisenä, lohduttomana sekä sateen ja mudan täyttämänä. Klaustrofobinen tunnelma on voimakas. Valitettavasti kokonaisuus on hyvin epätasainen. Elokuva ei tunnu tietävän, haluaako se olla kauhuelokuva vai allegoria sodan mielettömyydestä vai kuvaus rintamahulluudesta. Todennäköisesti kaikkea sitä, mutta lautaselle on otettu liian iso annos. Kauhutehosteet tuntuvat liian latteilta (ja halvoilta), ja sanomaa taotaan katsojan päähän lekalla. Parhaat puolet ovat kuitenkin niin vahvoja, että Deathwatchia on helppo pitää vähintään mielenkiintoisena epäonnistumisena.

Tim Burton: Beetlejuice. Jali ja suklaatehdas

Tim Burtonin Beetlejuice (1988) on varhaisimpia elokuvallisia avainkokemuksiani. Vanhempani vuokrasivat sen tuoreeltaan R-kioskin videohyllystä ja poikkeuksellisesti sain kuusivuotiaana katsella sen heidän seuranaan. Nautin elokuvasta, sain painajaisia. En nykyäänkään pysty suhtautumaan siihen täysin neutraalisti, mutta toistakymmentä vuotta on antanut vähän etäisyyttä. Beetlejuice toimii kyllä edelleen. Juoni on simppeli, mutta visiot ja anarkistinen huumori ovatkin pääasia. Pidän siitä miten tarinan taustoja ei selitellä – nykyään tarinaan ympättäisiin laaja taustamytologia ja sitä turvotettaisiin vähän joka suuntaan.

Merkkejä siitä onkin näkyvissä Burtonin Roald Dahl -filmatisoinnissa Jali ja suklaatehdas (Charlie and the Chocolate Factory, 2005). Ensimmäisellä katselukerralla ajatukseni oli, että kaikki hyvä elokuvassa oli lähtöisin alkuperäisromaanista ja että Burtonin näkemys on vain hengetöntä, kirjaimellisesti karkkivärjättyä pintaa. En vieläkään ole aivan eri mieltä, mutta osaan nauttia elokuvasta paljon enemmän. Suurin ongelma, kuten monelle muullekin, lienee Johnny Deppin näkemys Villi Vonkasta – jotenkin kouristeleva ja groteski. Pakko silti myöntää, että Depp kantaa versionsa komeasti.

Joe Schumacher: On aika tappaa. Brad Anderson: Koneenkäyttäjä

Joel Schumacherin ohjaama, John Grishamin esikoisromaaniin perustuva On aika tappaa (Time to Kill, 1996) alkaa parilla brutaalilla väkivallan rykäyksellä: ensin kaksi rasistista punaniskaa raiskaa kymmenvuotiaan mustan tytön, sitten tytön isä ampuu miehet ennen oikeudenkäyntiä. Sen jälkeen rakenne alkaa levitä. Kuvioihin tulee suuri määrä hahmoja ja monenlaista sivujuonnetta, joiden sekaan tarina uhkaa kadota. Perinteisen oikeussalidraaman lisäksi on Ku Klux Klania, rotukysymystä ja kansalliskaartia, on alkoholismia ja kuolemantuomion problematisointia, sekä kuvernöörikilpaa ja valamiehistön käytön pohdintaa. Aloitteleva kirjailija on laittanut tarinaan kaiken, mitä mieleen on tullut. Vanha ohje on, että pitää kirjoittaa siitä mistä tietää, ja Grisham onkin kuvannut oikeusprosessin vaiheet säntillisesti. Elokuvantekijöiden (etenkin käsikirjoittaja Akiva Goldsmanin) olisi pitänyt hieman karsia rönsyjä ja monia sivuhahmoja. Ei On aika tappaa silti mitenkään huono elokuva ole. Itse asiassa se on melkein hieno. Varsinkin mielenosoituskohtauksissa on voimaa, ja näyttelijäsuorituksissa on hienoja hetkiä (Patrick McGoohan tuomarina! Chris Cooper amputoituna poliisina!). Olen varma, että Joel Schumacher on niitä ohjaajia, jotka saavat arvostuksen sitten, kun tulevaisuuden Godardit ja Truffaut't alkavat raakkaamaan aikamme Hollywood-työhevosten joukosta auteurejä.

Brad Andersonin ohjaama Koneenkäyttäjä (The Machinist, 2004) muistetaan lähinnä siitä, että sen pääroolia varten Christian Bale laihdutti itseään 30 kiloa. Se onkin alusta asti elokuvan visuaalinen kiinnekohta. Machinist onkin etupäässä elokuva näyttelijän omistautumisesta. Balen fyysinen ulkoasu on hätkähdyttävä, vaikkei häntä tuntisikaan mistään muusta. Tarina unettomuudesta kärsivästä konepajan työläisestä, jonka unikuvat alkavat tihkua todellisuuteen, on vaikuttava. Harhainen tunnelma menee hukkaan, kun ohjauksessa ei ole puoliksikaan niin paljon sydäntä ja näkemystä kuin näyttelijöillä. The Machinist on niitä elokuvia, joista tietää jo ensikatselulla, että ne aukeavat vasta seuraavalla kerralla.

Stephen Frears: The Queen. Alexander Korda: Henrik VIII:n yksityiselämä

Stephen Frearsin The Queen (2006) on näennäisestä yksinkertaisuudestaan hyvin monitahoinen. Se seuraa historiallista tilannetta Britanniassa prinsessa Dianan kuoleman aikaan. Tony Blairista on juuri tullut vuosisadan nuorin pääministeri, jonka näennäisen rento hallitsemistapa on ristiriidassa monarkian tiukan protokollan kanssa. Juopa kahden tyylin välillä levenee entisestään, kun myös kansa kaipaisi kuninkaallisilta inhimillisyyttä perinteiden sijaan. Elokuva on yleisilmeeltään lähes kepeä – joissain hahmoissa on jopa karikatyyrimäisiä piirteitä – mutta sen tematiikan käsittely on tarkkasilmäistä ja luontevaa. Yleensä The Queenistä muistetaan mainita Helen Mirrenin ja Michael Sheenin roolisuoritukset kuningattarena ja pääministerinä, jotka ovatkin tyylikkäät ja kaikkien kiitosten arvoiset. Myös heidän kemiansa toimii hienosti yhteen, mikä heijastuu heidän hahmojensakin välien kehittymisessä. Varsinkin Blairin kunnioitus kuningatarta kohtaa on mielenkiintoinen juonne. Frears ohjaa varmasti, ja varsinkin dokumentaarisen kuvan yhdistämisessä lavastettuun elokuva onnistuu hienosti.

Alexander Kordan ohjaama Henrik VIII:n yksityiselämä (The Private Life of Henry VIII, 1933) keskittyy siihen, mistä päähenkilönsä parhaiten tunnetaan, vaimoihin. Kuudesti naimisissa olleen kuninkaan vaiheisiin liittyy sellaista dramatiikkaa, että se jättää varjoonsa hänen melkein neljäkymmentä vuotta kestäneen valtakautensa. Charles Laughton suurieleisenä elostelijana on syypää moneen myöhempään, virheelliseen Henrik-kliseeseen, mutta suoritus onkin huikean vaikuttava. Muutenkin elokuva on komea ja yllättävän moderni – se ei pidättäydy epookin kuvauksessa vaan ottaa hienovaraisesti kantaa myös tekoajankohtansa maailmaan. Nykykatsojan silmään pistää myös se, miten moni kohta olis jäänyt uskaliaana kuvaamatta, jos elokuva olisi tehty Yhdysvalloissa Britannian sijasta. Kiitosta ansaitsee myös ironinen lopetus, kun harmaantunut kuningas saa viimeiseksi vaimokseen nalkuttavan lastenhoitajan.

Norman Jewison: Viulunsoittaja katoll. Carol Reed: Oliver!

Harvoin on niin vähäisistä aineksista saatu niin hieno elokuva kuin on Norman Jewisonin ohjaama Viulunsoittaja katolla (Fiddler on the Roof, 1971). Sholem Aleichemin tarinoihin juutalaisesta maitomiehestä ja niihin perustuvaan Broadway-musikaaliin perustuva elokuva sisältää lähinnä typerän yksinkertaisen tarinan juutalaismiehestä, joka yrittää saada viisi tytärtään hyviin naimisiin ja joutuu vainon kohteeksi mutta myös joukon mainioita musiikkinumeroita ja loisteliasta kuvallisuutta. Lavamusikaalin ydin on tallella, mitä korostaa se että suurin osa näyttelijöistä on nimenomaan teatteriammattilaisia, mutta Jewison on antanut sille hyvin dynaamisen, elokuvallisen muodon. Hän tuntuu ymmärtävän materiaaliaan (juutalaista kulttuuria, ei vain tarinaa) tavalla jota soisi näkevänsä useamminkin. Viulunsoittaja katolla on kolmen tunnin mitassaan eeppinen kertomus traditiosta, perheestä, muutoksesta, yhteiskunnasta, juutalaisuudesta ja miksei sitten myös rakkaudesta. Ajankohtaisuutta sille antaa miljöö, ukrainalainen maaseutu - eipä seutu ole vieläkään yksiselitteinen monokulttuuri. (Lazar Wolf olisi täydellinen supersankarin nimi.)

Charles Dickensin romaaniin perustuvaan Lionel Bartin musikaalinäytelmään perustuva, Carol Reedin Oliver! (1968) on paljon leimallisemmin musikaalielokuva - kerronta on tiheää ja lauluille alisteista. Paljon on ihan puhdasta maijapoppasta, jossa yhteiskunnalliset ongelmat romantisoidaan tahdissa sätkiviksi hilpeiksi tansseiksi. Toisaalta nostalgian ruokkima viktoriaaninen englanti elää ja hengittää kuvissa kauniisti. Englantilainen Oliver! onkin läpikotaisin. Tanssi- ja muita koreografioituja kohtauksia on valtaisa määrä, mikä tekee ohjaaja Reedin saavutuksesta entistä huomattavamman.

Luettua: kesäkuu 2022

Tähtivaeltaja. Helsinki 1992: Helsingin Science Fiction Seura.

Helsingin scifiseuran lehti Tähtivaeltaja alkoi yhdennessätoista vuosikerrassaan laajeta entistä etäämmälle scifijuuristaan. Kyllähän scifiäkin lehdissä on, vieläpä ensiluokkaista. Nelosnumeron pitkä John Varley -suomennos Päiväntasaus on yksi parhaista lukemistani tieteisjutuista, ja aiemmissa lehdissä ilmestyi suomeksi niin Philip K. Dickiä kuin Bruce Sterlingiäkin. Kotimaiset novellit sen sijaan ovat pitkälti kauhua – maininnanarvoisimpana Boris Hurtan ensimmäinen Tulilahti-teksti. Kauhu saa muutenkin Tähtivaeltajassa paljon tilaa, samoin erilainen splatter – ja sleaze-osasto. Onpa nelosnumerossa myös Harto Hännisen iso esittely roskaelokuvan naistähdistä; sävy ei menisi enää nykyään läpi. Onpa mukana satunnaisia musiikkiartikkeleitakin - goottibändeistä lähinnä.

Itse olen aina ollut enemmän Portin kuivakkaan akateemisuuden suosija kuin Tähtivaeltajan railakkaan röpöttelyn, mutta paljon nautittavaa hesalaistenkin tämän kauden lehdissä on.

Seamus Heaney: Ukkosvaloa. Porvoo–Helsinki–Juva 1997: WSOY. 104 s. Val. & suom. Jyrki Vainonen.

Vuoden 1995 kirjallisuuden Nobel-palkinnon saaja, irlantilainen Seamus Heaney on varmaankin yksi suosikkirunoilijoistani. Hämäävän helppo kieli on tarkkaa ja kirkasta, kuvat eivät koskaan hämäriä, sanat tarkoin punnittuja ja vahvoja mielikuvia laukaisevia. Heaney yhdistelee runoissaan nostalgisia näkyjä, luontokuvastoa ja historiaa ja tekee niistä rytmisesti nautittavia tekstejä.

Ukkosvaloa on järjestyksessään toinen Heaneyn runojen suomennosvalikoima. Jyrki Vainosen suomennokset onnistuvat lähes aina tavoittamaan hienosti alkutekstin sävyt, ja onpa mukana vielä sopivan yleinen selitysosiokin.

tiistaiaamu kesälomalla

remonttimiehet kolistelevat käytävässä, tärisyttävät

seinät, saavat kai jotain aikaan

emäntä nukkuu ja kissa kääntelee laiskasti korviaan

minä ja Heaney pellava-aitan parvella

kahvin ääressä kuuntelemme helteen

kohinasta musiikkia

Markku Paasonen: Aurinkopunos. Porvoo–Helsinki–Juva 1997: WSOY. 71 s.

Ennen siirtymistään proosallisempaan ilmaisuun Markku Paasonen julkaisi pari kokoelmaa perinteisempää runokokoelmaa. Toki tässä tapauksessa perinteinenkin tarkoittaa hyvin modernistista. Esikoisessaan Aurinkopunos Paasonen kutoo hyvin tiheitä merkitysverkkoja, joissa ihmisen sisäinen maailma pukeutuu runsaisiin kuviin ja monenlaisiin viittauksiin. Kaiken yllä on vahva sivistyksen tuntu – ei kuitenkaan sellainen ylimielinen ja koreileva näyttämisen tarve, johon lyriikkaa helposti taipuu, vaan yhtenäinen näkemyksellisyys jossa ajatukset ja runous siivilöityvät esimerkiksi merikuvaston ja alkemian läpi. Kieli on harkittua ja tarkkaa. Vasta kokoelman loppupuolella kielellinen kokeilevuus ja rakenteiden hämärtyminen alkavat muistuttaa proosarunouden merkitysvyörystä.

A. Conan Doyle: A Duet, with an Occasional Chorus. 2004: The Project Gutenberg. – Ilmestyi alun perin 1899.

Arthur Conan Doyle oli vuonna 1899 sitä mieltä, että hänen uusi romaaninsa A Duet, with an Occasional Chorus tulisi olemaan yleisön silmissä hänen paras teoksensa. Tässä vaiheessa uraansa hän oli tappanut Sherlock Holmesin jo viisi vuotta aiemmin ja kirjoittanut joukon historiallisia romaaneja, jotka hänelle itselleen olivat sydäntä lähimmät. Ja silti jostain syystä, hän ajatteli, että kirkasotsainen tarina rakastavaisista tulisi olemaan kaikkia niitä suositumpi.

Toki ihmissuhdesiirappi myy ja on aina myynyt. Duet ei kuitenkaan ole sitä perinteisintä laatua. Siinä esimerkiksi ei ole juuri lainkaan ristiriitoja tai dramatiikkaa. On vain syvänä alkava rakkaus, joka vain syvenee naiivilla tavalla. Romaanin Wikipedia-tynkä sanoo tarinan kertovan siitä, miten pariskunnan onnea tulee varjostamaan miehen entinen rakastettu. Tämä juonne kestää kuitenkin puolitoista lukua ja päättyy, kun tuore vaimo onkin niin ihastuttava olento, että katala miestennielijäkin pehmenee.

Duet ei varsinaisesti kerro ihmissuhteesta vaan avioliitosta. Tarina alkaa avioitumisella ja päättyy lapsen syntymään. Siinä välissä sitten opetellaan liiton perusteita. Tai oikeastaan: kaikki osataan jo valmiiksi ja mitä vaimo ei vielä tajua, mies kyllä opettaa. Kummallisimmat vaiheet romaanissa ovatkin oylemaiset luennot Westminster Abbeyyn haudatuista suurmiehistä, Samuel Pepysistä ja Thomas Carlylestä. Nykylukija löytää monta ongelmallista seikkaa, jotka saavat varsinkin romaanin naiskuvan tuntumaan erittäin elähtäneeltä.

Olen kuitenkin tarpeettoman kovakourainen. Kaikista puutteistaan huolimatta A Duet, with an Occasional Chorus on sympaattinen teos, jos vain pystyy näkemään sen vanhentuneisuuden ja sinisilmäisyyden ohi.

Katsottua: toukokuu 2022

Alfred Hitchcock: Minä tunnustan

Minä tunnustan (I Confess, 1953) mainitaan yleensä yhtenä Alfred Hitchcockin vähäisemmistä elokuvista. Syy lienee siinä, että se pettää odotukset. Minä tunnustan on ohjaajalleen tyypillinen "väärä mies"-teeman muunnelma, mutta se ei yritäkään olla jännäri vaan pikemminkin melodraama. Murhaaja tunnustaa tekonsa papille ripissä, eikä pappi paljasta tietojaan edes silloin, kun hän itse on syytettynä. Sen sijaan, että elokuva yrittäisi luoda jännitystä siitä, kuka teki ja mitä tai miten kaikki vielä päättyykään, siitä muodostuu tutkielma motiiveista, ihmisten välisistä suhteista ja velvollisuudentunnosta.

Minä tunnustan perustuu Paul Anthelmen näytelmään, minkä peruina elokuvassakin on paljon dialogia ja tarinaa kuljetetaan enemmän repliikkien kuin toiminnan kautta. Hitchcock kuitenkin tuo mukaan visuaalisen kerroksen, jonka tehtävä on välittää katsojalle hahmojen mielenmaisemaa. Vinksahtaneet kuvakulmat, tarkat kameran liikkeet ja tiukat rajaukset nostavat elokuvan aivan muuksi kuin pelkäksi filmatuksi näytelmäksi.

Yksi kestävimmistä kritiikin aiheista elokuvassa on Montgomery Clift pääroolissa. Vaikka hänen läsnäolonsa onkin vaikuttavaa, hänen pappinsa saattaa tuntua turhan avuttomalta, nahjusmaiselta. Mutta – näin ainoastaan jos häntä yrittää survoa jännityselokuvan sankarin muottiin. Hän on nimenomaan sellaisen antiteesi. Pappi käy ilmiselvästi valtaisaa sisäistä kamppailua moraalinsa, uskonsa ja itsekkään selviytymistarpeensa välillä. Se hänestä tekee kyvyttömän toimimaan.

George Stevens: Annie Oakley – mestariampuja. Louis King: Ukkospilvi

George Stevensin Annie Oakley – mestariampuja (1935) kuvaa nimihenkilönsä kautta legendaarista Buffalo-Billin lännensirkusta. Jostain perähikiältä show'hun napataan taitava ampuja – joka sattuu olemaan nainen. Ennakkoluulot eivät estä vetonaulaksi muodostumista – samoin käy myös intiaanipäällikkö Istuvan härän kanssa. Tarinan keskiössä on kuitenkin Oakleyn ja toisen taituriampujan, Toby Walkerin välinen kisailu ja romanssi. Yhtäläisyydet tosielämän esikuviin ovat löyhät (Walker on fiktiivinen hahmo), mutta elokuva on yllättävän vetävä. Lännensirkus on näyttävä filmattunakin ja Barbara Stanwyck pääosassa lumoava. Moroni Olsenin viikset ovat sekä näyttävät että lumoavat.

Louis Kingin Ukkospilvi (Green Grass of Wyoming, 1948) perustuu Mary O'Haran Flicka-romaanisarjaan ja onkin oikein stereotyyppisen heppakirjan filmiversio. Tarinaa on lähinnä nimeksi. Ensin kehitellään kertomusta alkoholisoituneen raviohjastajaisoisänsä kanssa elävästä heppatytöstä ja tämän "kielletystä romanssista" naapuritallin silo-otsaisen nuorenisännän kanssa. Sitten rakennetaan semifantastista kertomusta villiorista (elokuvan nimiheppa), joka viettelee tammat karkaamaan aitauksistaan. Välillä Burl Ives laulaa. Lopuksi sukupolvet ottavat mittaa toisistaan raveissa. Ukkospilvi on melko kömpelöä elokuvaa, joskin pitkissä, pelkkiä hevosia seuraavissa jaksoissa on lumovoimaa. Kuitenkin se on lopulta ihan miellyttävä elokuva, jos vain saa sisäisen hevoshullunsa eloon.

Joel & Ethan Coen: Sietämätöntä julmuutta. Karim Hussain: Subconcious Cruelty

Coenin veljesten Sietämätöntä julmuutta (Intolerable Cruelty, 2003) alkaa ponnaripäisen Geoffrey Rushin laulaessa "The Boxeria" avoautossaan. Ihastuttava kohtaus! Sitten seuraa coenilisittainkin tiukasti sanaileva romanttis-kyyninen komedia. Osallisina ovat etenkin omaisuuden mukanaan tuomaa vapautta halajava pintaliitäjä-ex-rouva ja lipeväkielinen mutta ammatillisesti ehtynyt lakimies, sivustoja turvaa vinksahtanut hahmokavalkadi. Tyylilaji lähestyy klassista Hollywoodin screwball-komediaa, George Clooneyssa on Cary Grantin karismaa ja vaikka Catherine Zeta-Jones ei olekaan Katherine Hepburn, hän on tavallista vetreämpi, käsikirjoituksen ansiosta uskoakseni.

Jos pyydän ajattelemaan arthouse-kauhuelokuvaa, todennäköisesti ajattelet Karim Hussainin Subconcious Crueltya (2000). Se on nimittäin juuri sellaista, mitä syntyy kun sinänsä lahjakas elokuvaopiskelija alkaa tehdä kokeilevaa taidetta. Subconcious Cruelty on episodielokuva, jonka tarinoita yhdistää lähinnä elämän ja kuoleman löyhä tematiikkaa. Episodit ovat keskenään hyvin erilaisia niin kuviltaan ja kuin kerronnaltaan. Se kuitenkin näyttää aina hemmetin komealta. Argentoa on katseltua ja välillä kuvallinen alleviivailu on vähän liikaa, mutta kuvaus ja leikkaus ovat voimakkaita. Sisältöä ei vain ole oikein nimeksikään. Ensimmäistä tarinaa kuljettaa kertojaääni, joka on kuin huonon, ranskalaisen Edgar Allan Poe -fanin kirjoittama. Se kertoo miehestä, joka siittää siskolleen lapsen ja tappaa tämän syntymän hetkellä. Toinen osa on melkeinpä musiikkivideomainen, lyhyt mutta komea kuvavyöry ihmisistä, jotka hyvin kirjaimellisesti yhtyvät luontoon. Kolmas episodi kertoo kai sitten urbaanin ihmisen ahdistuksesta; kaupunkikuvaa, kolkkoja yksiöitä, bodyhorror-unia, noisea soundtrackilla, syödyksi tuleva Jeesus... Hämmentävä elokuva – ei missään nimessä hyvä mutta en voi sanoa huonoksikaan. Oikeassa mielentilassa voisi olla hyvinkin vaikuttava.

Clint Eastwood: J. Edgar. Baz Luhrmann: The Great Gatsby

Clint Eastwoodin ohjaama J. Edgar (2011) on hankala tapaus. Periaatteessa sen asiat ovat kunnossa: Leonardo DiCaprio pääosassa on loistava, ajankuva on komeasti luotua, FBI-pomo J. Edgar Hoover on aiheena antoisa. Mutta, mutta... Lopputulos on oudon muodoton. Se on läpileikkaus 1900-luvun Yhdysvalloista ja poliisityön kehityksestä, joka kerrotaan fragmentaarisesti Hooverin muistelmien kautta. Se on enemmänkin yksittäistä kohtausten, välillä loisteliaidenkin, kavalkadi yhtenäisen kokonaisuuden sijasta. Toisaalta tapahtumien runsaus kääntyy tavallaan myös voitoksi, sillä epälineaarinen kerronta pirstaloi tarinaa taajaan ja vaatii katsojan keskittymistä. Katsojalta odotetaan myös yleistietoutta (amerikkalaisesta) lähihistoriasta. Valitettavan poikkeuksen tekee Hooverin itsensä hahmo. Huonompi näyttelijä kuin DiCaprio olisi tehnyt käsikirjoituksen Hooverista irvokkaan – niin paljon alleviivaillaan hänen äitisuhdettaan, mahdollista homoseksuaalisuuttaan ja omahyväistä julkisuushakuisuuttaan. Varmasti ne ovat ihan oikeita piirteitä hänen hahmossaan, mutta vastapainoksi kaivattaisiin muutakin, vähemmän kärjistettyä.

Ideatasolla F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun ja ohjaaja Baz Luhrmannin yhdistelmä tuntuu oikealta. 1920-luvun yltiöpäisen kohtuuttomuuden kuvaus ja elokuvantekijä, jolle extravagantti näyttävyys on kaikki kaikessa. Mutta niin, Kultahatussa olisi kyllä sisältöäkin... Luhrmannin filmatisoinnista (The Great Gatsby, 2013) semmoista on turha etsiä. Ylettömyyttä ei parodioida ja kritisoida, se fetisoidaan. Myönnän, että hänen hedonistinen ilotulitustyylinsä ei sovi minulle tippaakaan, mutta en sittenkään ole ainoa joka on kokenut elokuvan ontoksi. Jos haluaisin nähdä räikeitä värejä, jatkuvaa audiovisuaalista tykitystä, alati pyörivää kameraa, poseerausta ja kuulla modernia musiikkia melkein satavuotiaassa miljöössä – no jaa, en haluaisi. Olen liian tosikko nauttimaan tällaisesta hyperaktiivisesta estetiikasta. Onneksi elokuvassa on DiCaprio, jälleen hyvässä vedossa. Hänen luonteva ja dynaaminen Gatsbynsa on kuin toiselta planeetalta kaikkien muiden, groteskien ilveilijöiden joukossa.

Norman Jewison: ...Ja oikeutta kaikille. Robert Mulligan: Kuin surmaisi satakielen

Norman Jewisonin ...Ja oikeutta kaikille (...And Justice for All, 1979) käsittelee oikeutta, oikeudenmukaisuutta, moraalia, etiikkaa. Al Pacino esittää puolustusasianajajaa, joka yrittää toimia oikein oman edun ja taloudellisen voiton järjestelmässä järjestelmässä. Silo-otsaisista lähtökohdista huolimatta elokuva ei ole marenkihöttöä vaan syvästi inhimillinen. Se on sitä 70-lukulaista laatu-Hollywoodia, joka olisi jossain vaihtoehtomenneisyydessä jäänyt valtavirraksi megaluokan blockbustereiden sijasta. Se tasapainottelee hienosti painokkaan sanottavansa ja keveämpien, satiiristen hetkiensä välillä. Valerie Curtinin ja Barry Levinsonin käsikirjoitus on loistelias (ja sai ansaitun Oscar-ehdokkuuden) – dialogi on tiheää ja taidokasta ja oikeasti vie asioita eteenpäin (vrt. tarantinolainen höpötys), monen oikeustapauksen kuljettaminen ristitysten ja lomittain pysyy hallinnassa. Pacino tekee kovaäänisen mutta yllättävän nöyrän pääroolin.

Robert Mulliganin ohjaus Harper Leen romaanista Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mocking Vire, 1961) on paitsi oikeussalidraama ja tendessielokuva myös paljon myötä. Lainopillinen osuus on elokuvan keskipiste: Gregory Peckin komeasti esittämä asianajaja puolustaa mustaa miestä 1930-luvun Alabamassa. Tätä syytetään valkoisen nuoren naisen raiskauksesta. Rasismin kritiikki on alleviivattua eikä nykyvinkkelistä aivan ongelmatonta (mustat ovat aika passiivisia, kun valkoinen mies hoitaa heidän puolustamisensa), mutta saarnaavaksi se ei käy. Lainopillista osuutta kehystää nostalgian sävyttämä asianajajan lasten näkökulma. Nämä kipuilevat siinä missä aikuisetkin ennakkoluulojen kanssa, oli kyse sitten tyttöjen roolista tai tarinoista naapurissa asuvasta "ihmishirviöstä".