Kesäisen klassinen true crime -pala Holmesin hengessä

Kesällä kuuluu lukea dekkareita, sanovat. Sen kunniaksi arkistoista löytynyt Sherlock Holmes -viitteinen pakina sadan vuoden takaa. Nimimerkki Ä. Jyrkän teksti viittailee ahkerasti Holmes-tarinoiden tunnuspiirteisiin ja samalla ottaa kantaa ajankohtaiseen pikku selkkaukseen. Teksti on julkaistu Paukku-lehden numerossa 11 lokakuussa 1922. Paukku oli kommunistien pilalehti, jota kustansi Oy Työ.

**

SALAPOLIISILLISIA TUTKIELMIA

Kolme tuhkakuppia, joista yksi on iso ja kaksi keskikokoista, on tällä hetkellä koivuisella työpöydälläni täynnä paperossin eli savukkeen pätkiä, joiden luku saatetaan suunnilleen laskea, kun tiedetään, että niiden kumppanina on 2 tyhjää ja 1 vasta-alettu savukerasia.

Tämä ennenkuulumaton tuhlailevaisuus johtuu siitä tunnetusta tosiasiasta, että tässä maassa on kauan kärsitty puutteesta ei ainoastaan kaikesta mitä jumaluusopintohtori Martti Lutherin mukaan jokapäiväiseen leipään kuuluu, vaan myös pätevästä salapoliisinerosta  à la Sherlock Holmes, jota puutetta allekirjoittanut  nyt on ryhtynyt poistamaan.

Sir Arthur Conan Doylen keksimä suuri ja kuuluisa mestaridetektiivi Sherlock Holmes oli teräväpäinen mies, jota osoittaa sekin, ettei hän aina viitsinyt vaivautua rikoksen tapahtumapaikalle, vaan luki lehdestä uutisen asiasta, uppoutui nojatuoliinsa ja rupesi tupakoimaan käskien ystävänsä ja huonetoverinsa, tohtori Watsonin kaataa lasiinsa whiskyä ja soodaa ja ruveta ryyppäämään. Kun sitten kansa tuli kysymään, että kuinkahan sen asian laita  oikeastaan on, sanoa pamautti hän tupakoimisensa tuloksena valmiin ratkasun asialle. Eikä allekirjoittanutkaan, jonka profiili ja ruumiinrakenne melkoisesti muistuttaa Sherlock Holmesta, tietenkään mennyt rikospaikalle, koska oli paljon mukavampaa olla lämpöisessä huoneessa ja polttaa tupakkaa. Huonetoverikseni olin suuren esikuvani mukaan hankkinut tiedemiehen, mutta oli minun täytynyt tohtorin puutteessa tyytyä maisteri Quidquidiin, jonka tieteelliset artikkelit maailmankuulussa aikakauslehdessä, Sosialistinen Aikakauslehti, ovat herättäneet ansaittua huomiota. On luonnollista, että lukija on mainitun, ystäväni tohtori Lassyn ansiokkaasti toimittaman aikakauslehden tilaaja ja siis tuntee ystäväni Quidquiden, joten ei tarvitse minun häntä esitellä. Jos lukija kuitenkin ei, vastoin odotustani, lukisi mainittua lehteä, niin kehottaisin häntä heti sen tilaamaan samaten kuin Nuoren Työläisen Joulunkin, jota Quidquid niinikään avustaa.

Suuren esikuvani lailla olisin tietenkin käskenyt ystävääni ja huonetoveriani Quidquidia, joka toivottavasti kerran kirjoittaa elämäkertani, ottamaan whiskyä ja soodaa,  mutta koska olemme kieltolakimaassa, minkä ohessa toverini on periaatteellinen raittiusmies, niin en tietenkään saattanut sitä tehdä, mistä syystä kehoitin häntä syventymään matemaattisiin probleemeihin – hän harrastaa sattuneesta syystä nykyään matematiikkaa – sillä välin kun minä ratkaisen tämän tervaprobleemin.

*

– Toveri Quidquid – lausuin mietittyäni – olet kai lukenut lehdistä viimeiset tervauutiset?

– Olen, vastasi hän.

– Minkä mielipiteen olet niistä muodostanut?

– Saman, minkä kirjoitit S. Työmiehessä, että valkosuomalainen kulttuuri on tervakulttuuria, sain vastaukseksi.

– Kiitos tunnustuksesta! Mutta toveri muistanee, että on kaksi tuhrimistapausta. Mitä arvelet siitä?

Ja vastasi hän kuin aito Watson:

– Tietenkin ovat punikit tahtoneet maksaa samalla mitalla ja tuhrineet lahtaripatsaat palkkioksi siitä, että lahtarit tuhrivat neuvostolähetyksen kyltit.

Selitin kuin suuri esikuvani toverilleni:

– Sanomalehtitietojen mukaan on  tämän lokakuun 1 päivän vastaisena yönä vedensekaisella kotitervalla töhritty Venäjän lähetystön ja kappavaltuuskunnan ynnä matkailutoimiston kyltit. Mitä varten on koliterva vedellä sekoitettua? Tietenkin siitä syystä, että suojeluskuntain nykyinen ylipäällikkö ei pidä tervaa minään tekijänä isänmaan ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen suojaamisessa eikä niinuodoin ole tullut varastoja lisänneeksi. Tästä saamme edelleen päättää, että eversti Malmberg harrastaa enemmän reaalipolitiikkaa kuin aatteellista tervapropagandaa. Mutta sitten tulemme pahempaan punktiin, mikä sekoittaa kaikki meiningit muilta, mutta ei minulta.

Kas näin kerrotaan lehdissä;

"T.k. 3 p:n aamuna huomasi poliisi, että Vanhankirkon puistossa olevat suojeluskuntalaisten ja saksalaisten sotilaiden hautapatsaat olivat sivellyt jollakin seoksella. Varsinkin suojeluskuntalaisten hautapatsas on pahasti tahrittu. Bulevardinkadun puoleiset kohokuvat ovat yltyleensä sivellyt punaisella ja sinisellä värillä ja muutenkin on patsas ollut ilkityöntekijäin erikoisen huomion esineenä. Saksalaisten patsaassa on ainoastaan muutamia väritahroja, mutta sen sijaan ovat hautojen häväisijät repineet palasiksi hautapatsaan juurella olevan seppeleen silkkinauhan."

Varmaankin tästä kursiveeraamastani kohdasta olet päässyt siihen johtopäätökseen, että teko olisi punikkien vastatoimenpide. Mutta oletko tullut kiinnittäneeksi tarpeellista huomiota saman uutisen toiseen kappaleeseen, johon olen sinua varten tehnyt eräitä kursiveerauksia? Kas näin se kuuluu:

"Mikäli eräät henkilöt ovat kertoneet, on ilkityö tehty jo t.k. toista päivää vasten yöllä. Sekä järjestyspoliisi että etsivä keskuspoliisi ovat ryhtyneet ottamaan selkoa tapahtumasta. Paikalla toimitetussa ensimmäisessä tarkastuksessa ei ole päästy selville siitä, millä aineella  patsaat ovat maalatut. Patsaiden puhdistaminen on kyllä mahdollinen, mutta voinee se tapahtua ainoastaan happojen avulla."

Mitä osoittaa tämä? Ensinnä sitä, että poliisi on näiden tervausasiain suhteen sokea. Teko tehdään toista päivää vasten yöllä, mutta poliisi huomaa sen vasta vuorokauden kuluttua eli 3 päivän aamuna. Tämä antaa tukea sille otaksumalle, että poliisi ei halua nähdä muutamia asioita tuoreeltaan. Edelleen tukee sinun punikkiotaksumaasi se seikka, että patsaat ovat töhrityt tuntemattomalla tavaralla, jonka poistaminen on vaikeata. Mutta lopuksi kuitenkin sanotaan:

"Arvellaan, että ilkityö on yhteydessä t.k. 1 päivää vasten yöllä suoritetun bolshevikien talon kilpien maalauksen kanssa, koska maalauksessa käytetty sekoitus näyttää olevan samaa ainetta."

Mitäs tästä sanot? Ristiriita vai? Samaa ainetta, jonka poistaminen bolshevikkien y.m. talojen kilvistä oli helppoa, koska se oli vesitettyä kolitervaa, mutta vaikeata ottaa pois patsaista – ei saa kuin happojen avulla. Samaa ainetta, joka toisessa paikassa on mustaa, toisessa punaista ja sinistä. Etevämpi kuin kameleontti, joka muuttaa väriään vain olinpaikkansa mukaan. Vetää vertoja noskelaisten ja muitten porvareiden mielipiteille ainoastaan, joihin tätä ihmeellistä tervaa enää saattaakaan verrata. Tervakulttuurin suurin saavutus se on. Saattaa siltäkin tuntua kuin jos olisivat ensimmäiset tervaajat, jotka porvarilehtien mukaan kommunistien laskuun, tahtoneet lakaista jälkiään ja, toteensaattaakseen porvarilehtien kommunistikeksinnön, tuhrineet omatkin kylttinsä...

– Mikä on siis toverin mielipide ratkaisu asialla? kysyi toveri Quidquid.

– Olen miettinyt asiaa tupakkaa polttaen Sherlock Holmesin tapaan ja ratkaissut sen – vastasin. Ja on ratkaisu tämä: Tästä asiasta ei poliisi koskaan saa selvää, vaikka ohranankin sormet ovat pelissä. 

Esikuvani Sherlock Holmes otti tällaisissa tapauksissa viulun, mutta sen puutteessa otin minä mandoliinin ja aloin soitella "Internationalea".

Ja ystäväni Quidquid hyräili siinä mukana hiljalleen:

– On kurjan kurjat kunniassaan...

Ä. Jyrkkä

Katsottua: kesäkuu 2020

Terence Young: Kolmoisristi. Stanley Kramer: Nürnbergin tuomio

Jackie Chan -elokuvat Tappoprojekti ("A" gai waak, 1983) ja sen jatko-osa Iskuryhmä A (A gai waak zuk zaap, 1987). Periaatteessa kyseessä on hölmöt toimintakomediat Hongkongin meripoliisin upseerista, joka pistää sarjakuvamerirosvoja ja korruptoituneita virkaveljiään turpaan ja tekee siinä sivussa komeita stuntteja.

Mutta: Varsinainen viehätys näissä ainakin minulle tulee siitä seikasta, että Chanin elokuvat ovat suoria mykkäkomedioiden perillisiä. Ainahan Chanin elokuvissa on nähtävissä busterkeatonmaista akrobatiaa, mutta tässä sarjassa seikka korostuu entisestään, ja ilmeisen tietoisesti. On silkkaa slapstickiä ja suoria viittauksia; on Chaplinin hammasrattaissa pyörimistä, Lloydin kellonviisarista roikkumista ja Keatonin kaatuva seinä. Myös muita perinnetietoisia visuaalisia gägejä on paljon. Tarinakin on monella tapaa juuri Lloydia mukaileva – nuori yritteliäs mies päätyy puolivahingossa pelastamaan tilanteen kekseliäisyydellään (ja lentopotkuilla).

Wong Kar-wai: Happy Together. In the Mood for Love

Happy Together (Ceon gwong za sit, 1997) kuvaa Buenos Airesiin suhdettaan pelastamaan lähteneen pariskunnan kipuilua ennen vääjäämätöntä eroa. Kerronta on katkelmallista ja tarina viitteellinen, mutta lopputulos on riipaiseva. Kuvaus on upeaa, ja lisäkiitosta tulee Piazzollan ja Zappan musiikin käyttämisestä.

In the Mood for Love (Faa joeng nin waa, 2000) puolestaan on rauhallinen ja hallitun tyylitelty. Se kertoo kahden naapuruksina elävän ihmisen hiljaisesta ja vaivihkaisesta rakastumisesta sen jälkeen, kun heille on selvinnyt, että heidän puolisoillaan on suhde toistensa kanssa.

Monista tyylillisistä eroistaan huolimatta kumpaakin elokuvaa leimaa voimakas, surumielinen tunnelma. Lisäksi ne ovat yksinkertaisesti kauniita, kaikin tavoin.

Tom Dey: Shanghai Noon. David Dobkin: Shanghai Knights

Jackie Chan alkoi olla 1990-luvun lopulla iso nimi myös Hollywoodissa. Silloin syntyivät myös kaksi Shanghai-elokuvaa.

Tom Deyn Shanghai Noon (2000) yhdistelee hongkongilaista kamppailulajimeininkiä länkkärikliseisiin ja buddy-elokuvaan. Chanin ja Owen Wilsonin yhteispeli toimii, mutta lopputulos on puolivillainen. Kaikki on periaatteessa kunnossa, mutta taistelukohtaukset eivät olet tarpeeksi näyttäviä ja kaikki muu jää silti niille alisteiseksi.

David Dobkinin jatko-osa Shanghai Knights (2003) sen sijaan yllättää (taas roikutaan kellonviisarista kuin Harold Lloyd!). Jackie Chanin slapstick-sympatiat näkyvät taas, ja pääosanäyttelijöiden yhteispelissä on vieläkin vahvempi svengi. Huomaan aina vain pitäväni Owen Wilsonista enemmän kuin oikeastaan pitäisi.

Joku voisi keskittyä näiden elokuvien kohdalla rasistiseen tulkintaan. Toki sellainen on mahdollinen: vaikka ne pintatasolla osoittavat rasistisia ongelmia, ne toisaalta korostavat toisia. Uskon silti tekijöiden olleen hyvisten puolella – sikäli kuin ison Hollywood-projektin tekijät voivat sellaisia olla.

Jorma Nortimo: Lännen lokarin veli. Veikko Itkonen: Mullin mallin

Jorma Nortimon Lännen lokarin veli (1952) oli Esa Pakarisen toinen elokuva. Lapsena pidin tästä muistaakseni paljonkin, mutta aika kepeä se kultivoituneemmalla maulle on. Parasta on Pakarinen mutta eipä siinä paljon muuta olekaan. Henry Theel seisoskelee mukana, kuvaus on puolilähikuvaa toisensa jälkeen ja Hiski Salomaan "Lännen lokariakaan" ei juuri kuulla.

Veikko Itkosen Mullin mallin (1965) on suorastaan huono elokuva mutta mittaamattoman arvokas dokumentti. Tarinasta ei ole tietoakaan. Sen sijaan saadaan historiallista kuvaa paitsi Severi Suhosesta ja Impi Lempi Umpilammesta (Pakarinen) myös Speden ja Matti Kuuslan Bluff Brothersista ja Kokemäen Uunon ainoa elokuvaesiintyminen. On pysäyttävää nähdä samassa kuvassa Pakarinen, Spede, Eemeli ja Reino Helismaa. Ja makaahan Ville-Veikko Salminenkin sammuneena sohvalla melkein koko elokuvan ajan.

Sasu Muje: Pilvitehdas

(Arvostelu on alunperin ilmestynyt Palasokeri.comissa 2009. Tekstiä on stilisoitu hieman.)

Sasu Muje

Pilvitehdas

omakustannesingle, 2009. Cd.

1. Pilvitehdas; 2. Kirjeesi.

Pilvitehdas on Sasu Mujeen toinen soolojulkaisu. Ensimmäinen julkaisu, Minne te kaikki menitte? -EP ilmestyi vuonna 2008. Ennen soolotöitään Muje on vaikuttanut punkyhtye Headachessa sekä thrashmetallia soittaneessa Dead by Dawnissa. Menneiden tekemisiensä valossa on Mujeen soolotuotanto yllättävän seesteistä ja hyväntuulista.

Tällä singlellä kuullaan kaksi leppoisaa popteosta. Jonkinlaisesta akustisen kitaran vetämästä laulaja–lauluntekijä-tyyppisestä musiikista on kyse (jos moista genrenimitystä ylipäänsä voi käyttää). Folk-sävyjä on asiaankuuluvasti, mutta varsinaisesta folkista ei missään nimessä ole kyse. Enemmänkin sävellykset sijoittuvat suomipopin ja -rockin kaanoniin, sinne Kolmannen naisen ja kaltaistensa seuduille, mitä ei kuitenkaan pidä moitteeksi ymmärtää.

Pilvitehtaan nimikappale alkaa pitkällä urkusoinnulla, joka paljastuu pian kappaletta kannattavaksi äänimatoksi. Sen päälle akustinen kitara ja Mujeen laulu tekevät lopun työn. Kappale rakentuu kahden yksinkertaisen mutta miellyttävän melodianpätkän varaan. Varsinaista kertosäettä Pilvitehtaassa ei ole, mutta sellaisen vaatiminen olisikin kovin vanhanaikaista. Sen sijaan ongelmallisempaa sävellyksen kannalta on, ettei se sisällä oikeastaan minkäänlaista koukkua. Reilun minuutin kohdalla kuultava pieni ja sellaisenaan nätti kitarasoolo menee ikään kuin hukkaan yhteydessään.

Toinen singlen kappaleista, "Kirjeesi", vaikuttaa aluksi hämmentävän paljon edeltäjältään. Kyse on silti musiikillisesti paljon jäntevämmästä kappaleesta. On aina ikävää olla puritaani, mutta säkeistö–kertosäkeistö-rakenne nyt vain jakaa tämänkaltaista musiikkia sopivasti nieltäviksi paloiksi. Sitä paitsi kappaleen kertosäkeistö on aika hyvä folk-vaikuteissaan ja harmonialaulussaan. Ei se erityisen mieleenpainuva ole mutta singlen paras koukku ehdottomasti. Pitäisiköhän näitä folk-sävyjä sittenkin vain rohkeasti lisätä mukaan?

Onko Pilvitehtaalla tämän kaiken todettuamme sitten lopulta mitään annettavaa, syytä olemassaoloonsa? On: Mujeen lyriikka. Sikälikin Mujeen musiikista tulee mieleen 90-luvun alun suomirock-virtaukset, että hänen sanoituksissaan ei tyydytä tyypillisimpiin ratkaisuihin. Teemat ovat tuttuja, mutta niitä on käsitelty ennalta arvaamattomasta suunnasta. Sanavalintojakin on mietitty. Molemmissa kappaleissa on kyse menneestä, kaipauksesta, ehkä jostain tunteesta nostalgian ja kaihon seuduilla. Esimerkiksi "Pilvitehtaan" (tarkoituksellisen?) klišeistä sinä-muotoista rakennetta tuoreutetaan arkisilla mutta terävillä havainnoilla ja yllättävilläkin kuvilla. Ja vielä: kuolemasta ja viimeisestä tilinteostahan tässä taitaa olla kysymys.

Tämän kahden kappaleen kattauksen perusteella Samu Mujeessa on lupausta tavallisuudesta poikkeavaksi ja omakieliseksi sanoittajaksi. Kenties myös laulajaksi, siksi miellyttävä on hänen lauluäänensä. Sävellykset näissä kappaleissa jättävät toivomisen sijaa – ainakin jos halu on johonkin keskikertaisen mitättömyyden tuolle puolen. Viehätyksensä niissäkin silti on; Pilvitehdaskin alkaa usean kuuntelun jälkeen kuulostaa mahdollisuuden sisältävältä aihiolta rohkeampaa sovitusta ja omaperäisempiä ratkaisuja varten.

Jon Brewer: Jethro Tull. Their Fully Authorised Story

(Arvostelu on alunperin ilmestynyt Palasokeri.comissa 2008. Tekstiä on hieman stilisoitu.)

Jethro Tull

Their Fully Authorised Story in a 2-disc Deluxe Set

Emperor Media Holdings, Impact Film Sales, 2008.

O, T: Jon Brewer.

Brittiläisessä Classic Artists -sarjassa on aiemmin ilmestyneet Creamin, Moody Bluesin ja Yesin uria käsitelleet dvd:t. Sarjan neljäntenä julkaistiin heinäkuussa 2008 Jethro Tull – Their Fully Authorised Story -levy sopivasti yhtyeen 40-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Sarjan muita osia en ole nähnyt, mutta ainakin mainosmiehet väittävät Tull-osaa parhaaksi. Kahden levyn kokonaisuus sisältää uuden puolentoista tunnin mittaisen dokumentin lisäksi bonuksina Wim van der Lindenin Swing in -tv-dokumentin vuodelta 1969 ja kasan tuoreita haastatteluotoksia, joita ei itse ohjelmassa ole käytetty. Kotelo lupaa yhteispituudeksi noin kolmesataa minuuttia – ihan niin pitkästä jutusta ei sentään ole kyse, parisataa minuuttia riittää.

Ensimmäinen levy sisältää siis uuden dokumentin, joka sanoo käsittelevänsä koko Jethro Tullin pitkää uraa. Alku onkin erittäin lupaava. Tarina aloitetaan jo Tullin esiasteista The Bladesista ja John Evan Bandista. Tämä antaa kosolti uutta purtavaa vihkiytyneellekin fanille. Alkuperäisen, Jethro Tull -nimellä kulkeneen bändin muotoutumista ja ensimmäisen albumin (This Was, 1968) tekoa käsitellään pitkään ja varsin mielenkiintoisesti. Tässä vaiheessa dokumentista on kulunut jo kolmannes, joten luvassa on väistämättä kiirehdintää. Vaiheet Thick as A Brickiin asti käydään läpi vielä kohtuullisen säntillisesti, mutta sitten laitetaan isompi vaihe silmään. Omat suosikkikauteni eli A Passion Playstä Minstrel in The Galleryyn sekä pian sitä seurannut "folktrilogia" jätetään väliin kokonaan; vuoden 1973 jälkeisistä kuudesta levystä ei edes mainita ainuttakaan ennen A-albumia, joka ilmestyi 1980! Huomiota kiinnitetään vain käännekohtiin, kuten basisti John Glascockin kuolemaan ja yhtyeen hajottamiseen vuosikymmenen vaiheessa. 80-luvun syntikkakokeiluihin hidastetaan hetkeksi (tosin niistä kenties parasta, The Broadsword and The Beastia ei mainita laisinkaan). Vuoden 1989 Grammy-hölmöily sentään vielä muistetaan, mutta sen jälkeen ei tuoreempia enää muistella. Keikalla kuulemma on käyty ahkerasti, muuta näemmä ei ole suuremmin tehty.

Sisällön painotuksellisesta epätasaisuudesta huolimatta Their Fully Authorised Story pysyy voiton puolella, lähinnä kattavan haastattelumateriaalinsa vuoksi. Suurin osa merkittävimmistä Jethro Tullissa soittaneista muusikoista on mukana, samoin manageripari Ellis ja Wright, äänittäjä Robin Black ynnä muita mukana olleita. Muusikoista jäävät oikeastaan puuttumaan vain (luonnollisesti edesmenneitten Glascockin ja rumpali Mark Craneyn lisäksi) vain basistit Jeffrey Hammond ja Jonathan Noyce. Hammond on sentään kirjoittanut muistojaan levyn oheisvihkoseen ja perustelee poisjääntiään "vaatimattomuudellaan ja ujoudellaan". Noyce sen sijaan ihmetyttää – hän sentään soitti yhtyeessä 11 vuotta. (lisäys 2020: Noyce jätetään mainitsemassa myös toistakymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneessä, "virallisessa" The Ballad of Jethro Tull -kirjassa)

Merkille pantavaa haastattelumateriaalissa on, että vaikka monella suulla saadaan kuulla, että Jethro Tull on yhtä kuin Ian Anderson, ovat Andersonin omat kommentit selvästi vähemmistönä. Haastattelija(t?) ovat selvästi yrittäneet kaivaa entisistä jäsenistä esiin pahaa verta Andersonia kohtaan; tämä käy selväksi viimeistään bonushaastatteluja katsellessa. Kuitenkin ainoa, joka taitaa vielä katkeruutta kantaa, on alkuperäinen basisti Glenn Cornick. 25-vuotisjuhlavideolla aikoinaan verbaalista nyrkkiä vilautelleet Barrie Barlow ja John Evans sen sijaan ovat jo seestyneet sikäli. Lopulta Andersonista muodostuu dokumentin jäljiltä ainakin jossain määrin pikkumaisen despootin vaikutelma, mikä ei liene aivan väärä. Olisi silti ollut mielenkiintoista kuulla miehen oma mielipide asiasta.

Koska dvd-kokonaisuus on yhtyeen (kai lähinnä Andersonin) täysautorisoima, on mukana paljon musiikkinäytteitä ja etenkin vanhoja videokatkelmia. Varsinkin 60–70-lukujen taitteen pätkät ovat kiintoisia. Yleisesti ottaen konserttikatkelmien ja haastattelujen välinen dynamiikka on kunnossa, vaikka joitain ajallisia kummallisuuksia on. Toisaalta tämä on yhtyeen faneille tarkoitettu, ja he ehkä osaavat tajuta, että vaikka puhe on vuodesta 1971, niin kuva esittää 70-luvun lopun inkarnaatiota. Bonuksena mukana seuraava vuoden 1969 Swing in -tallenne on erittäin palkitseva lisä. Paitsi että saamme nähdä yhtyeen (lähinnä Andersonin, yllätys) yliopistokiertueella, pääsemme selailemaan Andersonin äidin leikekirjaa ja polttamaan liikennesakkoa.

Jethro Tull. Their Fully Authorised Story on lopulta varsin onnistunut paketti, jos oletetaan sen tarkoitetun nimenomaan niille, jotka jo valmiiksi ovat yhtyeen seuraajia. Mutta tämänhän dvd-formaatti mahdollistaa. Televisiokäyttöön ajateltuna ohjelma ei toimisi lainkaan yhtä hyvin, koska satunnainen katsoja ei sen perusteella saisi suinkaan kokonaiskäsitystä Jethro Tullista. Tällaisenaan se kuitenkin on paikoin rikaskin ja tarjoaa taatusti vannoutununeellekin fanille paljon uutta.

Muutama sana kahdesta erityisestä niteestä

Pari päivää sitten aloin miettiä, mitkä ovat kotikirjastoni vanhimmat kirjat. Siis siinä mielessä vanhimmat, että ne ovat olleet hallussani kauimmin. Minulla on aina ollut jonkinlainen kirjakokoelma: pikkulapsena se oli hyllymetreittäin Lasten parhaat kirjat -kerhon niteitä, myöhemmin muuta itseäni kiinnostavaa. Toistuvasti olen kuitenkin siirtänyt kirjojani eteenpäin muille, ja tämän vuoksi nykyään minulla on hyvin vähän jäljellä lapsuudessa omistamiani niteitä.

Lukuun ottamatta Bram Stokerin Draculaa ja yhtä tai kahta nuortenkirjaa, pisimmän ajan hyllyssäni ovat viihtyneet varmaankin kaksi 90-luvun alun klassikkopainosta. 

Richard Dalbyn toimittama Suuri kummituskirja (The Great Book of Ghosts, 1990, suomennos 1993) sisältää suuren määrän kummituskertomuksia 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta. Niistä muistan esiteini-ikäiseen mieleeni vaikuttaneen erityisesti Ambrose Biercen novellin "Muuan Kalmalan asukas". Muistan yrittäneeni lukea sitä kavereilleni ääneen, jotta nämäkin pääsisivät osalliseksi sen huikeudesta. En usko heidän vaikuttuneen. Dalbyn kokoelma oli varmaankin ensimmäinen kosketukseni novelliantologiaan, josta on sittemmin tullut minulle hyvin tärkeä kirjallisuudenmuoto. Samoin Suuri kummituskirja sinetöi kiinnostukseni kauhukirjallisuuteen ja nimenomaan vanhaan kauhukirjallisuuteen. Vieläkään mikään lukemani ei tunnu niin kotoisalta kuin 1800-luvun lopun kummitusjuttu. Olen monesti miettinyt, pitäisikö korvata vanha kappaleeni uudella, parempikuntoisella. En ole halunnut - kirjan kansien vauriot ja selän taitteet muistuttavat sen merkityksestä minulle.

Alexandre Dumas'n Kolme muskettisoturia (Les trois mousquetaires, 1844; suomennettu moneen kertaan, oma painokseni vuodelta 1994) ei esittelyjä kaivanne. Myönnän, etten koskaan ole ollut teoksen suuri ystävä. Toki olen sen lukenut, ehkä pariinkin kertaan, arvostan sitä klassikkona ja varsinkin satiirina aikansa seikkailukertomuksista. Samalla kuitenkin koen ranskalaisen, varsinkin tämänikäisen, kirjallisuuden olevan yleensä aivan liian raskasta itselleni. Nide on säilynyt silti kirjastossani eräänlaisena ydinteoksena: Se on yksi ensimmäisistä lukemistani maailmankirjallisuuden klassikoista, josta alkoi mitä ilmeisemmin elämän mittainen kiinnostus ja ura kirjallisuuteen ja sen historiaan. Sen ympärille alkoi kirjastoonikin sitten kasautua muita merkkiteoksia, mitä muistan joidenkin tovereitteni silloin kummeksuneen. Olen Kolmen muskettisoturinkin kohdalla miettinyt usein laitoksen uusimista, mutta ei. Ehkä kappaleeni rinnalle voisi hankkia jonkin varhaisemman suomennoksen, mutta omastani luopuminen ei tule kyseeseen.

Kumpaakin näistä kirjoistani yhdistää se, että ne ovat lahjoja mummultani, äitini äidiltä. En muista, että mummu olisi ollut luonnoltaan erityisen lahjoja antavaa sorttia, yleensä hän lykkäsi käteen setelin. Nämä kaksi kirjaa ovat siis sikälikin mielessäni erityisiä. En ole varma, koska sain Dalbyn antologian. Ajoitan sen mielessäni vuoden 1994 paikkeille. Olin silloin 11-vuotias. Muskettisotureiden etulehdellä sen sijaan on mummun kirjoittamana tarkka päivämäärä: "Mikaelille 30.5.94". Siitä on on viikkoa vaille 26 vuotta.

Mummu kuoli viime yönä.

Long-sam: Bright Figures

(Arvostelu on julkaistu alunperin Palasokeri.comissa 2009. Tekstiä on stilisoitu hieman.)

Long-sam

Bright Figures

Gigawatti Recordings gwcd003, 2009. Cd.

1. I Almost Forgot; 2. As if We Were Clouds; 3. Awake; 4. All the Difference It Makes; 5. Into Another; 6. Snow; 7. Soon; 8. Beautiful World. 

Long-sam on Elisabeth Underground -yhtyeestäkin tutun Sami Toroin sooloprojekti. Tällä nimellä julkaistiin jo 2001 ensimmäinen seiskatuumainen (yhdessä Jaakko Eino Kalevin kanssa), mutta vasta nyt on vuorossa varsinainen albumi.

Bright Figures on todellakin soolotuotos: Toroi on paitsi kirjoittanut ja esittänyt kaiken albumin musiikin myös äänittänyt, miksannut ja tuottanut sen. Tällaisessa lähestymistavassa on hyvät puolensa, vaikka esimerkiksi ulkopuolinen tuottaja yleensä kykenee osoittamaan paremmin musiikin suvantokohdat. Bright Figuresista huomaa, että tekijällä on vahva visio siitä, miltä hän haluaa kuulostaa. Se kuitenkin kostautuu jossain määrin yllätyksettömyytenä.

Bright Figuresin musiikissa sulautuvat keskenään Nick Drake -tyyppinen folktunnelmointi, indipop-sävyt ja paikoin hyvinkin vahvat elektroelementit. Läpi albumin tunnelma on hyvin rauhallinen, hämyisä, melankolinenkin. Levyn julkaisuajankohta osuu juuri kohdalleen kuulaitten syyspäivien soundtrackiksi.

Jo levyn aloittava kappale, "I Almost Forgot", määrää pitkälti, millä poluilla jatkossakin kuljetaan. Long-samin musiikki rakentuu toisiinsa tasapainoisesti kietoutuneista akustisesta kitarasta ja koneäänistä. Syntetisaattorien muovisuus yhdistettynä herkkään folk-kitarointiin toimii yllättävän hyvin, ja Long-sam saa yhdistelmästä monipuolisesti irti. Syntikat piristävät sävellyksiä reilusti, alun kappaleissa etenkin rytmipuolella. Yleissaundi on kirkas ja pehmeä, ei kuitenkaan kliininen. Vahvan soitinkuvan päällä Toroin laulu jää tuntumaan jokseenkin persoonattomalta vaikkakin sinänsä toimivalta. Laulumelodiat ovat nättejä ja helposti sulavia, mutta koukut puuttuvat ja kokonaisuutta leimaa harmittomuus.

Albumin suurin ongelma paljastuu hyvin nopeasti: eri kappaleet kuulostavat liikaa toisiltaan. Ensimmäiset kolme raitaa ovat keskenään hyvin samankaltaisia – puolitempoisia, melodisia tunnelmapaloja, jotka edetessään jäntevöityvät raskaampien synasaundien myötä.

Neljäs kappale "All the Difference It Makes" onneksi avaa uusia uria. Sen intron häiriöäänet ja napsut tuovat musiikkiin uutta säröä – vaikkakaan eivät kovin paljon – ja muutenkin taustat muuttuvat tämän kappaleen myötä alkua kiintoisammiksi. Kappaleessa on myös erittäin hyvä intrumentaaliväliosa. Jää helposti miettimään, kuinka hyvältä yksi täysinstrumentaali kuulostaisi jossain välissä albumikokonaisuutta.

Seuraavaksi kuultava "Into Another" onkin sitten levyn ehdottomasti keskeisin teos. Alkulevyn hämyinen leijunta väistyy pahaenteisemmän tunnelman tieltä. Kappale kasvaa hienosti vahvan rytmiseksi; viimeistään tässä vaiheessa mieleen tulee Depeche Moden nimi. Päälle laulettu, yksinkertainen ja rauhallinen melodia luo tyylikkään vaikutelman. Kappale kasvaa lopulta varsin jylhäksi ja seitsemän minuutin pituudessaan lisää Bright Figuresin massaa kiitettävästi. Ehdottomasti levyn huippuhetki.

Tämän jälkeen levy alkaa jälleen rauhoittuu asteettain. Materiaali on kuitenkin mielestäni vahvempaa kuin levyn alkupuolella. Toiseksi viimeisessä kappaleessa "Soon" syysaurinkoinen akustinen kitara palaa – syntyy mielleyhtymä Octopus Syngiin seesteisimmillään, ilman Intian-vaikutteita.

Levyn päättää sen toinen huippuhetki "Beautiful World". Rytmisestä ja reippaasta alusta huolimatta kyseessä on lopulta hyvin naiivinkaunis kappale. Yksinkertainen, tehokas melodia ja syntikkasaundit vievät ajatukset välttämättä johonkin Amigan aikoihin ja Chris Hülsbeckin musiikkiin; tunnelma ei ole aivan kaukana siitä, kun pelasi ensimmäistä kertaa Turrican II:n läpi.

Bright Figures ei ole pitkä levy, reilut puoli tuntia pitkä, ja se on ehdottoman hyvä. Jo nyt musiikki toistaa itseään paikka paikoin, vaikka useammilla kuunteluilla vivahteet ja sävyterot alkavat kuulua alati selvemmin. Toisaalta albumi on melko tiukka kokonaisuus, joka ei kaipaisikaan yhtään enempää materiaalia (paitsi ehkä sen yhden instrumentaalin). On aina piristävää, että artisti ei pakota levyä täyteen tai edes "kolmen vartin standardiin", kun kokonaisuus ei sitä kaipaa.

Kurki: s/t

(Arvostelu on aiemmin ilmestynyt Palasokeri.comissa 2008. Tekstiä on hieman stilisoitu.)

Kurki

Kurki

Olo Levyt OLOLP-001, OLODL-001, 2008. LP & mp3.
A1. Kaukaisen maan laulut; A2. Pilvilaivat; B1. Akasha; B2. Koti; B3. Perhosen siiven kuvioissa.

Kurki teki hatunnoston arvoisen tempun ja julkaisi nimettömän esikoisalbuminsa ainoastaan vinyyli- ja mp3-muodoissa. Oikeudenmukaista ja hyvää asiakaspalvelua on, että vinyylin ostajat saavat oikeudet myös nettilataukseen.

Kurjen ensimmäinen julkaisu, vielä Paha kurki -nimellä tehty Sumu on ystäväni, ilmestyi jo 2005. Tuo kahden kappaleen ep antoi odotuksia kokopitkältä vaikkei minua täysin vakuuttanutkaan. Paljosta hyvästä huolimatta tuon levyn kosketuspinta jäi kovin pieneksi, kappaleet soljuivat ohi liian helposti. Vahvan tunnelman ne kuitenkin synnyttivät.

Voimakkaat tunnetilat ovat myös albumin paras puoli. Hämyinen atmosfääri säilyy tiiviinä savuverhona läpi reilun puolituntisen kokonaisuuden. Tietynlainen tiiviys sävyttää koko levyä: Yhtyeen musisointi on sulavan yhtenäistä ja koossa pysyvää ja sellaisenaan nautittavan kuuloista. Toisaalta musiikki hahmottuu varsin heterogeeniseksi massaksi – huiput ja suvannot eivät ole kovin kaukana toisistaan. Silloinkin, kun yhtye ryhtyy irroittelemaan, on kitaran ärjyntä sidottu siihen sointikudelmaan, joka jatkuu alusta loppuun Kurjen musiikin maaperänä. Tämän voi nähdä sekä hyvänä että huonona asiana. Erinomainen tuotanto saa kuulijan uppoamaan musiikin maailmaan ja pysymään siellä – mutta käykö se tylsäksi? Onneksi levyllä ei ole yhtään liikaa pituutta, lähes päinvastoin.

Kurki on yhdistetty yleensä proge-otsakkeen alle ja osaksi viime vuosina Suomessa sieltä täältä ilmestyneiden progeyhtyeiden joukkoa. Totta on, että Kurjen kappaleet ovat pitkiä, monimutkaisiakin, täynnä paatosta ja valtavirran musiikkimakua haastavaa. Tekniseen näyttämisenhaluun ei kuitenkaan ryhdytä missään välissä (ellei tuotantokysymyksiä oteta huomioon), eikä itsetarkoituksellista vaikeutta ole suotta sekoitettu keitokseen. Perinnetietous toki kuultaa musiikista, ei vähiten saundimaailman nostalgisuudessa.

Näistäkin seikoista huolimatta en ole halukas yksioikoisen progeleiman myöntämiseen. Vähintään yhtä paljon Kurjen musiikkissa on kuultavissa postrockin kaikuja; hitaat kehityskaaret, kiristävä tunnelmointi, massiiviset äänivallit. Laulaja Kaiti Kinkin tyyli puolestaan sijoittuu mielessäni sellaisten “opistoyhtyeiden” (sanan kaikkein vähiten halveeraavassa merkityksessä!) kuin Kaisla tai Kentauri kanssa samalla radalle. Kink laulaa sinänsä kauniisti ja vahvasti tunnelmoiden. Kovin persoonallinen hänen äänensä tai tyylinsä ei ole, ja paikoin laiskaksi huokailuksi äityvä venyttely käy jopa ärysttäväksi maneeriksi. On kuitenkin huomattava, että suurta kehitystä ep:n ajoista on ehdottomasti kuultavissa.

Kurjen suurimmat heikkoudet johtuvat pääosin omaperäisyyden puutteesta. Kappaleissa ei lopulta ole oikein mitään erikoista. Kappaleet kulkevat utuisissa maisemissaan alusta loppuun luoden varsin vahvoja mielikuvia, mutta niiden ohi kuljettua ei mieleen ole jäänyt mitään. Melodiat eivät ole kummoisia vaikkeivat varmasti hyräiltäviksi ole tarkoitetutkaan. Sinänsä kekseliästä ja monipuolista instrumentaatiota haittaa sen tasapaksuus albumikokonaisuudessa: ensimmäisissä kappaleissa toimineet ratkaisut käyvät valitettavan tylsiksi, kun ne toistuvat läpi levyn. Tämä on oikeastaan pienoinen yllätys, sillä Sumu on ystäväni -ep:llä sekä sovitukset että sävellykset onnistuivat olemaan mielestäni muodoiltaan paljon rohkeampia.

Sanoitukset, jotka sävellysten tapaan on merkitty kollektiivisesti koko yhtyeen piikkiin, ovat ohutta pseudoälykästä virtaa. Musiikin tavoin ne luovat kuvan, joka haihtuu pois heti kappaleen päätyttyä: “Etääntyviä niittyjä / metsiä ja mantereita. / kaupungit pieninä saarina / korpimaiden syleilyssä”. Tässä tosin olisi hyvä paikka vetää yhtäläisyysmerkkejä 70-luvun suomiprogeilijoihin. Suurten sanojen on aina ollut vaikea sanoa yhtään mitään: “Maailman aava – laaja, rannaton / ihminen yksi aalonharja vain on”.

Näistä moitteista huolimatta ei kannata ajatella Kurjen esikoisen olevan mitenkään huono levy. Sitä se ei ole. Jos haluaa hetkeksi vajota toisiin maailmoihin, on tässä varsin mainio apu siihen. Lupaavia aineksi on niin paljon, että jos yhtye malttaa paneutua kappaleiden työstöön vielä hieman enemmän, on seuraavilta tuotoksilta odotettavissa mahdollisesti hyvinkin hienoja tuloksia.

Dead Rabbit: s/t

(Arvostelu on aiemmin julkaistu Palasokeri.comissa 2009. Tekstiä on hieman stilisoitu.)

Dead Rabbit

Dead Rabbit

Omakustannedemo, 2009. Cd-r.

1. Bastards & Losers; 2. Journey to the End; 3. You Are Not.

Dead Rabbit on helsinkiläinen, kohta kolme vuotta kasassa ollut rähinäpunkyhtye, ja tämä on heidän kolmas demonsa. Periaatteessa Dead Rabbitin musiikki nojaa kahteen perusseikkaan: nopeuteen ja laulaja–kitaristi Tommin persoonalliseen ääntelyyn. Pelkästään näin yksinkertaisista elementeistä ei silti ole kyse.

Kuitenkin demon avausraita "Bastards & Losers" rakentuu juuri mielettömän nopealle takomiselle ja räyhälaululle. Kuitenkin se onnistuu olemaan harvinaisen tarttuva kaksiminuuttinen täsmäisku, vaikka sellaisille hienouksille kuin melodia ei hukata yhtään tilaa. Kappale osoittaa hyvin, ettei kuulijan ihon alle pääsemiseen tarvita kuin yksi hyvä koukku ja oikea asenne.

Asenteesta puhuminen punkin yhteydessä on tietysti klišee, mutta sitä ei voi Dead Rabbitin tapauksessa jättää mainitsematta. Niin paljon tässä vajaassa kuudessa minuutissa kuuluu läpi soittajien riemu. Esitysten puhdas, joka välistä pursuava energia nostaa kappaleiden tasoa välittömästi piirun verran. Dead Rabbitin demo on oikeastaan lopulta varsin iloinen levy!

Kakkoskappale "Journey to the End" ei ole samanlainen tiukkaiskuinen turpiinveto kuin edeltäjänsä. Vain kertosäkeistössä rummut asetetaan sarjatulelle. Muutoin kappaletta hallitsee varmasti tamppaava takapotku. Punkboogie pompahtelee eteenpäin letkeästi muttei menetä lainkaan raivokkuudestaan.

Demon päätös "You Are Not" onkin sitten jo selvästi mutkikkaampi tapaus. Rytmisesti nykivä ja muutaman tahdin välein suuntaa kulmikkaasti vaihtava kaahaus on toki kelpo musisointia. Se ei kuitenkaan tunnu oikein koskaan pääsevään täyteen mittaansa; jonkinlainen huippuajatus jää saavuttamatta. Myös demon alkupuolen vapautuneisuus ja räjähtävä voima puuttuu tästä – yhtye ei tunnu olevan kappaleessa yhtä kotonaan kuin demon kahdessa muussa repäisyssä. Hiomisella "You Are Notistakin" kyllä saa varmasti enemmän. Soitannollisesti se on jo nyt tyylikäs, etenkin rumpali Ekin soitto on hienontarkkaa kuultavaa.

Palasokerin lukijoille HC ei ehkä ole se tutuin, turvallisin eikä miellyttävin tuttavuus. Jos halua tutustumiseen silti löytyy, Dead Rabbit ei ole lainkaan hassumpi aloitusehdokas. Jo demotasolla se on kovinkin maistuvaa tavaraa. Toivotaan, että tuleva kehitys ja viilailu ei vain syö yhtyeen energiaa ja tekemisen riemua.

"Älyttömän hieno levy!" eli Kootut 267 lattajjaa -arvostelut

Syksyllä 2015 aloin julkaista tässä blogissa vanhoja, muualla ilmestyneitä tekstejäni. Tarkoitus oli lähinnä siirtää "talteen" arvosteluja, joita olin julkaissut aiemmissa, sittemmin sulkeutuneissa blogeissa tai lähinnä Palasokeri.com-verkkolehdessä. Uusintajulkaisut tyrehtyivät kouralliseen tekstejä. Neljän vuoden jälkeen palasin tehtävän ääreen ja kävin läpi Wayback Machinen kautta vielä löytyviä vanhoja blogitekstejäni. Sieltä pelastettuja kirjoituksia (arvosteluja ja muita pelkän päiväkirjamaisen höpötyksen ylittäviä tekstejä) on sitten julkaistu viime aikoina näillä sivuilla. Tämänkertainen arkistojulkaisu on kuitenkin hieman erikoisempi.

Keväällä 2004 innostuin silloin vallalla olleesta kokeellisen musiikin cdr-skenestä. Ensimmäinen ja jälkikäteen tarkasteltuna minulle myös tärkein mikrolevymerkki oli 267 lattajjaa. Seuraavien vuosien aikana hankin jokaisen uuden LTJ-julkaisun ja monesta niistä kirjoitin lyhyen maininnan myös blogiin. 267 lattajjaa pyörittänyt Hannu Haahti julkaisi kommenttini myös levymerkin verkkosivuilla, missä ne ovat säilyneet tähän päivään asti, vaikka alkuperäiset blogit ovatkin jo kadonneet ja tuhoutuneet.

Niinpä päätin tehdä pienen sukelluksen menneeseen ja koota  jäljelle jääneet arvioni 267l-levyistä. Osa niistä on yritelmiä ihan oikeaksi arvioksi (nuoren miehen todistusvoimaa), yksi sellaisena julkaistiinkin, ja lyhyimmät vain parin sanan kuvauksia. Hyvin ainakin näkyy, että jossain vaiheessa kaikenlainen blogiin kirjoittaminen jäi muun elämän jalkoihin ja silloin myös levyjen kommentointi loppui. Ilmiselvästi minulla kuitenkin oli sen verran velvollisuudentuntoa jäljellä, että pitkään koin tarpeelliseksi naputella edes ne pari sanaa.

Osa 267 lattajjaan julkaisemista levyistä ja kaseteista on yhä saatavilla. Alkuperäinen, rajallinen cdr-painos on varmasti aikoja sitten loppunut, mutta moni tuotos on sittemmin julkaistu digitaalisena. Käykääpä tekemässä löytöjä!

Tekstit on aiemmin julkaistu vuosien 2004 ja 2009 välisenä aikana Jaakobin testamentti - ja Jaakobin Wsi Testamenti -blogeissa. Niiden esiin nostaminen liittyy erääseen toiseenkin projektiini, josta toivottavasti kuullaan vielä. Teksteihin ei ole tehty muita muutoksia kuin yhdenmukaistettu merkintätapoja ja korjattu kirjoitusvirheitä.

*************

Lörsson: Pariskunta vietti yönsä putkassa ja pääsi eilen kuulustelujen jälkeen kotiinsa kuutelemaan musiikkia (LTJ-03)

Kymmenminuuttiselle kolmituumaiselle CD-R:lle on koottuna legendaarisen yhdenmiehenyhtyeen rakastetuimmat hitit. Säälimätöntä mekastusta, paukutusta, kolinaa, mölinää, kattilankansirummutusta, radiokatkelmia. OOOOOlaiset saavat tapella ihan vapaasti siitä, onko tämän "skenen" seuraajilla kritiikkiä vai ei, mutta kyllähän hyvän musiikin tunnistaa sellaisen kohdatessaan. Pariskunnalta löytyy monipuolinen valikoima erinomaista ja sivistynyttä musiikkia, joka liikkuu älykkään leikillisyyden ("Liimaa sekä liuotinta"), haikean sentimentaalisuuden ("Cortina") sekä asiantuntevan ja osuvan yhteiskuntakritiikin ("Vihaan K- ja T-kaupan mainoksia") välimaastossa nautittavan kepeästi. Tällä "2nd, 3rd and 11th editionilla" on kaikkien iloksi mukana myös laadukkaat ja musiikkia oivasti tukevat insertit. - Ihmetyttää muuten, montako Tero Lehtoa Suomen eri alakulttuureissa oikein pyörii. Tulee mieleen sanonta nimistä ja enteistä.

Kulkija: uu. (LTJ-22)

Kulkijan uusi albumi / ep / mikälie uu. on arvosteltu Palasokerissa jo melkoisen kattavasti. Olen Hezzun kanssa pitkälti samoilla linjoilla. Tyylilajillisesti Kulkijan musiikki on hyvin primitiivisen kuuloista, ilmapiiriä luovaa äänitapettia. Jokaisessa 13-minuuttisen levyn viidestä kappaleesta on varsin shamanistinen tuntu, joka on ajatonta samalla tavoin kuin saman levy-yhtiön julkaisema Pekko Käpin Bubnit sebje pod nos -levy. Molemmat luovat lyhkäisiä ja tiivistunnelmaisia kuvia. Ero on siinä, että Käppi pysyy maan pinnalla ja hyvin arkaaisissa tunnelmissa mutta Kulkija synnyttää abstraktimpia ja mystisempiä olotiloja. Parhaiten äänimaalaus onnistuu mielestäni kappaleissa "hämärän humina" ja "yö jää taa". Siinä olen ehdottomasti samaa mieltä Hezzun kanssa, että ulkoa kuuluva häly sopii hyvin yhteen musiikin kanssa. Itse asiassa uu.:n musiikki vain paranee mielestäni, kun avaa ikkunan ja antaa lasten ja ohi menevien autojen äänteen sekoittua levyn maisemiin. Luo todella kummallisia hetkiä kuunnella tätä samalla, kun katselee ikkunan alla leikkikentällä leikkiviä päiväkotilaisia. Ainoa asia, mikä tämäntyyppistä musiikkia kuunnellessa häiritsee on se, ettei tiedä, kuuluuko kajareista lähtevä rätinä musiikkiin vai johtuuko se paskoista vehkeistä.

v/a: Kekkonen – Anarchy in the UKK (LTJ29)

Viikko sitten ilmestyi 267 lattajjaan neljäs kokoelmajulkaisu. Aiemmista poiketen Kekkonen - Anarchy in the UKK kuitenkin on tiukasti teemaan sidottu. Kokoelman kaikki 22 kappaletta ovat joko kunnianosoituksia (""?) Suomen politiikan monumentille tai uusia versiointeja J. O. Mallanderin klassisesta "Extended Play" -kappaleesta (eli siitä, jossa laskeskellaan vuoden 1956 presidentinvaalin ääniä: "Kekkonen. Kekkonen. Kekkonen..."). (Ainoan poikkeuksen tekee Matti ja Seppo, joiden teos "Kekkosen peräänajo" viittaa lähinnä Antero Kekkoseen.)

Kokoelman idea on itsessään herkullinen, ja yksittäisten kappaleiden taso yllättävän korkea. Kukaan ei ole antautunut vain hokemaan kolmen ja puolen minuutin verran "Kekkosta" - ja jos onkin, niin se tehdään tyylillä, kuten Lörsson tekee. Toki lähes jokaisessa kappaleessa kuullaan tuota mantraa, mutta itse musiikki sen taustalla on usein aidosti inspiroitunutta. Tyylilajit vaihtelevat metsäisestä kilkuttelusta raskaampiin elektronisiin ratkaisuihin ja punkin sekä muun suoremman rokin suunnallakin pyörähdetään. Henkilökohtaisesti minuun vaikuttivat eniten Kivan "Kkknn"-kappale ja Toni Kandelinin hienostunut Mallander-coverointi "1962". Toisaalta Lamppukello on aina mainio, ja Mixerin "Kekkonen" aiheutti parhaat naurut - voiko "Kekkonen"-litania tietokoneäänen lausumana imelän syntikka-Finlandian päälle olla muuta kuin taidetta?

The North Sea: Council of Trees (LTJ-32)

The North Sea on Digitalis Industries -mies Brad Rosen projekti, jonka nimellä ilmestyi Council of Trees -niminen CD-R. Tunnelmallista, rakeisen kaunista ja kovin orgaanista tunnelmointia. Sopii ainakin tällaisiin kirkkaisiin kevättalvipäiviin; herättää kuvia kun aurinko häikäisee liikaa, jotta voisi oikeasti mitään nähdä.

Ville Moskiitto: Ylistyksiä (LTJ-35)

Ville Moskiitto on turkulainen mutta tekee silti oikein miellyttävää äänimaisemaa. Ylistyksiä on uuden CD-R:n nimi, ja julkaisijan määritelmä "free-association drone" kertoo paljon. Nättejä äänimattoja, jotka jaksavat kantaa jokaisen toistonsa.

Terracid: Alltounia (LTJ-38)

Ehdinpä sitten kuuntelemaan sen Terracidin Alltouniankin läpi. Yllätti minut. Saundimaailma on tuttua, tietyllä tapaa perinteistä forestfolkia. Sävy ei kuitenkaan tällä kertaa ole niin mantristinen tai synkkä kuin useissa muissa genrensä tuotoksissa. Usein ollaan jopa iloisella tuulella, kuten "Khepera"-kappaleessa. Toki tunnelma muuttuu välillä uhkaavaksikin pitkien "More"- ja "All Doors Marked Green" -kappaleiden ajaksi, mutta päätös on jälleen - edes jollain tapaa - valoisampi. Joka tapauksessa valloittavaa kamaa. Vie mukanaan taas leijumaan, tällä kertaa vain johonkin, mihin ei niin usein pääse. Nyt kauneus ei ole tummaa vaan levyn vesivärikansien mukaista.

Zelienople: Ink (LTJ-39)

Rauhallista tunnelmointia, pop-elementtejäkin. Rauhallisiin trippiöihin, te kaikki pilvipäät. Me muut ehkä otamme mukaan rannalle ja nautimme elämän pienistä surrealistisuuksista.

Robert Horton: Washed Out Headspace (LTJ-40)

Mainio ja monipuolinen yhdistelmä hienovaraisempaa dronahtelua ja metsäfolkimpaa kolahtelua; avausraita "Window to The Sky" on jo melkein rock. "A Grasshopper's Startled Look as The Car Pulls up" on nerokas nimi ja "Drinking Beer around The Fire" on kappaleena juuri sen kuuloinen, mitä voi odottaakin. Levy on ehkä hieman ylipitkä, mutta ei sitä ennenkään ole määrästä valitettu.

The North Sea & Rameses III: Night of the Ankou (LTJ-41)

Aavistuksen verran erilaisempaa materiaalia tarjoilee jo jonkin aikaa sitten hankkimani 267 lattajjaan julkaisema The North Sean ja Rameses III:n yhteistyö Night of The Ankou. The North Sean aikaisemmat jutut eivät ole minuun uponneet ihan niin lujaa, kuin muiden arvosteluista olisi voinut odottaa, ja Rameses III:a en aiemmin ole kuullut. Ennakkoasenne oli siis ei-niin-odottavainen. Yllätys kuitenkin odotti: cdr:n kaksi pitkää raitaa ovat kauniita, rauhallisia ambientesityksiä, jotka soivat kauniisti ja vievät nätteihin paikkoihin. Seesteisten ja harmoonisten dronejen päällä kitarat tanssivat kevyttä pyörähtelyään. Henkilökohtaisena assosiaationa musiikki tuo mieleeni ne pakkasesta sähkönsiniset aamuyön tunnit, joina lehdenjakajan on pysähdyttävä katselemaan horisonttia ja vetämään henkeensä painomusteenkatkuista ilmaa. Tämä levy haisee hikiselle painomusteelle, ja se on maailman paras haju pakkasessa. (Sorry, Hannu, kohta kukaan ei osta levyjäsi, kun lukevat tällaisia kuvauksia.)

Vapaa: Jännittävät asiat olemme jo kauan kertoneet toisillemme salaisissa kirjeissä (LTJ-42)

Toinen 267 lattajjaan uusista julkaisuista on Vapaan kolmituumainen, Jännittävät asiat olemme jo kauan kertoneet toisillemme salaisissa kirjeissä. Viime vuoden alussa ilmestyneen Vapaan nimettömän esikoisen jälkeen yhtyeeltä on julkaistu yhteensä seitsemän cd-r:ää tämä mukaan lukien. Tyylilajit ovat vaihdelleet levyjen välillä suurestikin. On liikuttu freejazzin piirissä, välillä kokeiltu metsäfolkkia sekä raskaampaakin elektronista ambientia. Henkilökohtaisesti olen tykästynyt eniten vuosi sitten Foxgloven julkaisemaan Tilat-levyyn, joka on juuri tuota yhtyeen sähköisempää puolta (ja jota minä moukka en näemmä ole jaksanut kommentoida silloin). Muutenkin juuri elektronisesti Vapaa on tähän mennessä onnistunut parhaiten pitämään korkean laatutason materiaalissaan. Tämä uusi levy kuitenkin muuttaa asetelmaa.

JAOJKKTSK:lla yhtyeen klassisen kokoonpanon Joel, Tiitus ja J. Koho lisäksi soittavat Sami, Simo ja Keijo. Tämä laajennettu miehistö tuo musiikkiin paljon kantavuutta ja uutta syvyyttä. Hienovaraisempia vivahteita kyetään käyttämään tehokkaammin, kun vivahteet eivät ole kaikki, mitä musiikissa on; tällä kertaa Vapaa pystyy luomaan äänimaailmalleen pohjan, jota aiemmin on ollut vain sen elektronisissa kokeiluissa. Musiikin (levyllä on vain yksi 21-minuuttinen raita) tyylilajia on hankala ehdottomasti määrittää, mikä loppujen lopuksi olisikin turhaa ja vain meidän lista- ja lokerofetisistien tyydytys. Liikutaan kuitenkin jossain ambientin ja jazzahtavien sävyjen seassa. Aiemmasta poiketen musiikki vaikuttaa yllättävän suunnitellulta ellei peräti sävelletyltä. Sen verran koherentteja sen rakenne ja dynamiikka ovat. Tokihan kyse voi olla myös paljon yhdessä soittaneiden muusikoiden täydellisestä yhteispelistäkin, mikä minä olen sitä kiistämään. Hieno kokonaisuus JAOJKKTSK silti on. Se pysyy kasassa koko pituutensa eikä kertaakaan tunnu tahallaan venytetyltä saati puuduttavalta.

On muuten mielenkiintoista, miten tämän musiikin tunnistaa ehdottomasti Vapaan musiikiksi eikä esimerkiksi Keijon, vaikka samat kaverit ovat hänenkin nimeään kantavilla levyillä soittaneet. Se jos mikä puoltaa sitä, ettei psykefolk tai metsäfolk tai miksi sitä kuka tahtookin kutsua ole pelkkää sattumanvaraista ääntelyä, vaan se kaipaa punaisen lankansa ja samalla ainakin jonkinlaisen "johtajan".

Birds of Delay: Dreamt Afterbirth/ Goldblood: The Agony Booth (LTJ-46)

CD-R-puolelta mainittakoon ensinnä 267 lattajjaan julkaisema Birds of Delayn ja Goldbloodin splitti. Täysmustan levyn sisältä löytyy kultakin yhtyeeltä pitkähkö, yli varttituntinen kappale. Birds of Delay tarjoaa tumman "Dreamt Afterbirth" -dronen, joka vie kuulijan yllättävän monipuoliselle matkalle näennäisestä staattisuudestaan huolimatta. Goldbloodin "The Agony Booth" puolestaan on kitaran ja urkujen live-psykeilyä. Kokonaisuus toimii kappaleiden samantapaisen tunnelman vuoksi, ja toisaalta yhtyeet ovat tarpeeksi erilaiset lähestymistavoiltaan, jotta levyn "puoliskot" eivät tunnu liiaksi samalta.

Greippi: Hankkiudun Eroon Tapeteista (LTJ-47)

267 lattajjaa julkaisi (yhdessä The Sitruunasuon kanssa) jo maaliskuun lopussa Greipin Hankkiudun eroon tapeteista -esikoisen. Levy tekee pienen poikkeaman julkaisijan normaaliin tyylilajilinjaukseen, mutta tässä tapauksessa se ei ole lainkaan huonompi liike. Greippi tekee vahvasti rytmiin tukeutuvaa konemusiikkia. En tunne tämän alan genrerajoja, mutta 'tekno' lienee riittävän laaja termi kattamaan myös Greipin musiikin.

Normaalisti tekno on laji, joka ei vaikuta minuun oikein mitenkään. Se ei loukkaa, muttei toisaalta innostakaan. Yksi syy siihen saattaa olla rytmiseen konemusiikkiin usein liittyvä vakavuus. Greipin levy on kuitenkin hyväntuulinen ja hauska kokonaisuus. Siitä kuulee läpi artistin halun tehdä musiikkia. Jopa kaikkein trancein kappale, "Kaikki kaikesta", onnistuu olemaan virkistävä ja ilmava teos puhesampleineen. Muutenkin paikoin käytetyt yksinkertaiset samplet virkistävät kokonaistunnelmaa entisestään.

"Professori hullun labrassa" on ehkä levyn "kokeellisin" raita, joka hyödyntää aggressiivisia saundeja ja vinksahtanutta asennetta tehokkaasti. "Hankkiudun eroon tapeteista" on positiivinen, hieman popcornmainen kappale, joka alkaa valloittavilla Nintendo-äänillä. Kaiken kaikkiaan koko albumille on valittu saundit hyvin ennakkoluulottomasti ja rohkeasti, mistä artistia kiiteltäköön.

Pitkä "Poiju aktivoi palikan" on oma suosikkini levyn kappaleista. Se rakentuu monesta osasta, joissa vaihtelevat niin rytmiset kuin melodisetkin osuudet. Aidosti tyylikäs kokonaisuus! Kappaletta seuraa cover-versio "Hautamajurista" - kappalehan on alunperin Lamppukellon, jonka jäsenenä Greippi myös vaikuttaa. Levy päättyy minimalistiseen ja tämän levyn kontekstissa yllättävän pahaenteiseen "Wertyk kytrew"-kappaleeseen, jonka suorastaan militantti marssirytmi jättää kuulijan sopivan epävarmaan tilaan.

Kaiken kaikkiaan lupaava tuotos artistilta, jolla on vielä aikaa tehdä vaikka mitä (Greippi on 11-vuotias). Oma kappaleeni on limited edition, joka ilmestyi DVD-kotelossa ja täysmustana cd-r:nä. Mukana seurasi Greipin itsensä tekemä taideteos. Kehut siis myös julkaisijalle komeasta tuotteesta.

Aineettomaksi temperamentin: Narsk (LTJ-48)

Aineettomaksi temperamentin -duon debyytti Narsk on hulppeaa freejazzia rumpujen ja kitaran tahtiin. Yleensä tämmöisten viritelmien kohtalona on tylsistyä tasaiseksi ääntelymatoiksi, mutta AT onnistuu tekemään metelöinnistään mielenkiintoista koko +30 minuutin ajan.

Czolgosz: Seance (LTJ-49)

Czolgoszin Seance on psykedeelisempää ja folkimpaa ääntelyä ja sellaisenaan keskitasoa parempaa. Pitäisi kuunnella enemmän, että osaisi sanoa tarkemmin mitään.

Ville A.E. Suopajärven Puiset Heilat: s/t (LTJ-50)

Sen sijaan Ville A.E. Suopajärven Puiset Heilat -nimisen projektin nimettömästä kolmituumaisesta uskaltaa sanoa varmemminkin. Väittäisin 267L:n parhaaksi julkaisuksi. Kyseessä on neljän kappaleen alle kaksikymmentäminuuttinen kokonaisuus. Päällimmäisimpänä kappaleissa on kansanlaulumainen folksointi, jonka sekaan on heitetty vaikutteita monestakin eri suunnasta noisea myöten. Aloituskappale "Flygirl 616/666" on kuin degeneroituneen psykedeelisen lännenelokuvan alkusoitto. Tärähtäneessä tunnelmassaan mieleen soimaan jäävä kappale. Oma suosikkini neljästä kappaleesta on "Päähän kohdistuvat iskut", kansanballadimainen akustinen laulelma, jonka romantiikka on nimensä veroista. Tulee mieleen Yölaulajien tietyt kappaleet, mutta sehän ei voi olla kuin sattumaa. Levyn päättää edellisistä täysin eroava "Katajanahka", joka on elektronisempi tunnelmointi. Silti se jotenkin kummasti tuntuu kuuluvan juuri niille sijoilleen.

Ressu: Sirpaleet tuottavat ropinaa (LTJ-51)

Erittäin lupaavan kuuloinen kokoonpano, joka musiikissaan ei tyydy ihan perinteisiin metsäfolkklišeisiin, vaan yhdistelee ennakkoluulottomasti monenmoista mukaan soppaan. Erityisesti viulun käyttö miellyttää minun korvaani ja herättää jonkinlaisen "kamarifolk"-tunteen. Nätti levy, joka ansaitsee lisäkuuntelua.

Lamppukello: Kaahumatti kaheskanneski, Yyjö ite yheskänneski (LTJ-52)

Mielipuolista elektroniikkaääntelyä

Chora: Moist Friends (LTJ-54)

Brittiläisen Choran nimeämätön levy [sic] on ensikuulemalla hämmentävä kokemus. Jotenkin psykedeeliseen musiikkiin on onnistuttu yhdistämään pakahduttava kauneus ja erittäin hermoja koetteleva rumuus. Eikä näitä piirteitä voi edes mitenkään sormella osoittamalla erottaa toisistaan. Salakavalan taitavasti rakennettua ääntä. Erityisesti "Moist Friends" on vahva.

Grey Park: Travel Agent Certification Training Program: Courses I, II and III (LTJ-58)

Grey Parkin kolmas 267l-julkaisu on edellisten sarjaa jatkaen nimetty Travel Agent Certification Training Program: Courses I, II and III. ~18-minuuttisella kolmituumaisella on kolme kappaletta, joiden tyylilajeissa liikuskellaan laitojen kautta. Levy alkaa tartuvarytmisellä afrobeatilla, jatkuu maukkaalla dronehämyilyllä ja lopettaa rokkaavaan jumitukseen ("7 minutes of worlds most un-space take on space-rock"). Paras kuulemani Grey Park eli älyttömän hyvä.

Rokkiryhmä: Maailmanvoitto (LTJ-59)

Heidän musiikkinsa on äärimmäisen naiivia ja samalla jotenkin perverssin suloista folkin ja popin sulaumaa. Akustinen kitara ja melodika (?) rakentavat kevyttä psykedeelistä kudelmaansa kauniisti laulavan naisäänen taustalle. Välillä musiikki uhkaa valahtaa liiankin satunnaisen puolelle, mutta jollain kummalla tavalla jokainen kappale onnistuu lopussa nostaa itsensä kuiville ja jättämään tunteen, että näinhän sen pitikin mennä. Levy päättyy "Walk on by"-versiointiin, jonka kuullessaan Burt Bacharachin murtuisi itkuun.

TBX: R0705 (LTJ-61)

[V]arsinkin avaruuksissaan rankasti rokkaava TBX ansaitsee välittömiä kehuja.

v/a: Katsoin kauas ja sydämeni oli kaukana (LTJ-62)

Katsoin kauas ja sydämeni oli kaukana on kenties 267 lattajjaan paras julkaisu.

Boris Morgana: Im Plodoovosch (LTJ-64)

267 lattaajjaan uusin julkaisu on Boris Morgana -kokoonpanon Im Plodoovosch. Se pitää sisällään kaksi pitkää ja kokeellista psykeimproa. Särmää on ja sähäkkyyttä; aggressiivinen mutta vie mukaansa.

TBX / This One Will Be the Runner (LTJ-68)

TBX/This1-split ... on paljon kiinnostavampi kuin aiemmin viime vuonna ilmestynyt TBX:n oma 267l-albumi. This1:n elektroniset piirteet piristävät avaruusjunnausta kummasti.

Llyreas: s/t (LTJ-69)

Llyreasin levy on erittäin vakuuttava uhkaavine tunnelmineen ja jatkuvine kehityksineen.

Przewalski’s Horses: Museum for the Trees (LTJ-70)

[M]elko tavanomaista "metsäfolk"-hämminkiä

Enfer Boreal: Cloud Matter inside Your Bones (LTJ-72)

[H]yvää kamaa.

TBX: Collider (LTJ-75)

[N]ostaa bändin pisteitä rajusti

Grey Park: A Final Exam for A Agent (LTJ-76)

Grey Parkin levy äimistyttää

The Pistil Cosmos: The Praying Eyes (LTJ-79)

Älyttömän hieno levy!

Ous Mal: Riioraa (LTJ-85)

Vuodesta 2002 alkaen on 267 lattajjaa -pienlevymerkki esitellyt ansiokkaasti suomalaista (toki myös ulkolaista) kokeellista underground-musiikkia. Järjestysnumerolla 85 ilmestyi viime kuussa Ous Mal -nimisen duon esikoisalbumi Riioraa.

Ous Malin jäsenet ovat kertoneet työtapansa perustuvan lähes täysin sämplejen käsittelyyn. Musiikin pohjana käytetään löydettyjä ääniä, joiden lähde voi olla vanha kasetti tai levy, kenties radio. Ous Malin musiikissa sämpleihin suhtaudutaan hyvin "vanhanaikaisesti"; niitä ei turhaan siistitä tai siloitella, vaan sihinät, suhinat ja napsut kuuluvat lopullisten kappaleiden luupeissa. Tämä luo musiikkiin sellaista luonnollista pehmeyttä ja lämpöä, mitä nykyisessä elektronisessa musiikissa jää usein kaipaamaan.

Sämplejen lisäksi Riioraalla kuullaan (ilmeisesti) vartavasten näitä kappaleita varten äänitettyjä selloa, pianoa ja kanteletta. Elektroninen äänimaailma limittyykin vahvasti folk-saundien kanssa. Lopputuloksen vahvin vertailukohta onkin Paavoharju, jonka musiikki tulee mieleen monta kertaa Ous Malin levyä kuunnellessa. Selvin ero Paavoharjuun on lauluosuuksien puuttuminen. Tämä luo toisaalta musiikkiin abstraktimman ulottuvuuden – kuultavien rakenneosien monet alkuperät ilman inhimillistä ääntä eivät ankkuroi Riioraan musiikkia turhaan – toisaalta laulu olisi voinut elävöittää esityksiä ja monipuolistaa levyn sisältöä.

Riioraa noudattaa karkeasti ottaen kaavaa, jossa hahmottomammat ambient-kollaašit vaihtelevat melodisempia ja sävelletymmän kuuloisia elementtejä sisältävien raitojen kanssa. Itselleni kaihoisan nätit tunnelmoinnit tuntuvat kuunteluhetkellä lumoavilta, mutta kappaleen päätyttyä ei juuri minkäänlaista kuulokuvaa jää jäljelle. Jotain tarpeeksi koukuttavaa niistä jää puuttumaan ollakseen täysosumia (sama muuten vaivaa Paavoharjunkin vastaavia teoksia). Sen sijaan enemmän kamarifolklokeroon sopivat kappaleet paitsi onnistuvat luomaan tavattoman vahvan tunnelman myös jättämään jonkinlaisen mielentilan ja vaikutelman myös kuuntelun jälkeiseen aikaa. Heinoja hetkiä ovat etenkin "Lintuparvi" kanteleineen ja selloineen, "Tähti" sekä "Merilaulun alkupuoli. Toisaalta viimeksi mainitun lopussa ilmestyvä rumpukomppi on levyn suurin kauneusvirhe.

Riioraa on vakuuttava uutuus ja ennen kaikkea erittäin kaunista musiikkia. Ous Malilla on selvästi oma saundi ja tekemisen filosofia. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen yhtye ja albumi.