Harry O. Hoyt: Kadonnut maailma

Arthur Conan Doyle tunnetaan taatusti parhaiten Sherlock Holmesin luojana, mutta asianharrastajien keskuudessa aivan yhtä merkittävän pidetään hänen toista hahmoaan, professori George Edward Challengeria. Professori Challenger esiintyi kolmessa romaanissa ja kahdessa novellissa vuosien 1912–1928 aikana. Hahmona hän on hyvin toisenlainen kuin kylmän analyyttinen Holmes. Challenger on äkkipikainen, räiskyvä ja aggressiivinenkin mies. Kahta hahmoa yhdistää ylivertainen älykkyys – ja sen mukana ylimielisyys kanssaihmisiä kohtaan (Challengerista lisää ks. Salin 1992).

Challenger-kertomuksista kuuluisin on ensimmäinen, romaani The Lost World (1912; suom. Kadonnut maailma 1916). Se on myös ainoa professorista kertova tarina, joka on filmattu. Elokuvaversioita onkin sitten kertynyt sen edestä: Kadonneesta maailmasta on nähty valkokankaalla yhteensä viisi eri versiota, joiden lisäksi on olemassa tv:lle tehdyt elokuva ja sarja. Kuuluisin ja monella tapaa merkittävin näistä on Harry O. Hoytin vuonna 1925 ohjaama versio.

Romaanin ja elokuvan tarinat eroavat monissa kohdissa toisistaan. Molemmissa pääpaino on kuitenkin vauhdikkaalla seikkailulla. Alussa Challenger on päätynyt pilkan kohteeksi ilmoitettuaan löytäneensä Etelä-Amerikasta elossa olevia dinosauruksia. Todistaakseen väitteensä hän kokoaa retkikunnan matkustamaan Amazon-virtaa myöten tasangolle, jolla esihistorialliset eläimet ovat saaneet jatkaa elämäänsä. Retkikunta on kaikkien perinteiden mukaisesti erilaisista yksilöistä koostuva. Perinteisen sankari rooli jakaantuu nuoren lehtimiehen, joka haluaa todistaa rohkeutensa kihlatulleen, ja iäkkäämmän seikkailijan osiksi. He myös kilpailevat ryhmän ainoan naisen, tasangon löytäneen ja sille kadonneen tiedemiehen tyttären, suosiosta.

Elokuvan ensimmäinen kolmannes on vauhdikasta ja sujuvaa hahmojen esittelyä, matkan alustusta ja kepeää toimintaa. Myöhemminkin välillä pilkahteleva huumori saa alkupuolella räväkimmät hetkensä, kun fyysisyys saa melkein farssin piirteitä (painivien miesten pyöriminen sylikkäin talosta rappuja pitkin ulos kadulle sekä banaaniin liukastuminen!). Elokuva saa energisen ja hienosti rytmitetyn lähdön. Sen jälkeen vauhti tasaantuu, kun siirrytään Amazonasille ja kuvat tunnelmoivat maisemissa ja eksoottisissa eläimissä.

Tutkimusryhmän päästessä tasangolle, nähdään se, mistä elokuva parhaiten muistetaan: stop motion -animoidut dinosaurukset. Willis O'Brienin toteuttamat hirmuliskot ovat edelleenkin vaikuttava näky, vaikka tekniikka oli vielä hiomatonta. Animoidut kuvat on kuitenkin liitetty muuhun maisemaan sulavasti, ja parhaimmillaan niiden liike on hyvinkin taidokasta. O'Brien jatkoi tekniikan kehittelyä Kadonneen maailman jälkeen, ja hänen suurin saavutuksensa nähtiin kahdeksan vuotta myöhemmin, kun King Kong muutti maailmaa. Yhteydet King Kongiin ovat hämmentävät selviä jo animaatiojaksoissa. Molemmat elokuvat sisältävät esimerkiksi samankaltaisia jättiläisolentojen kaksinkamppailuja. Myöhemmin yhteneväisyydet käyvät vielä ilmeisemmiksi.

Elokuvan loppuhuipennuksessa professori Challenger valmistautuu esittelemään todisteensa epäilevällä tiedeyhteisölle. Hän on rahdannut mukanaan elävän brontosauruksen, joka kuitenkin pääsee karkuun aiheuttamaan paniikkia ja tuhoa Lontoon kaduille. King Kongin tekijät eivät häpeilleet kopioida ideaa sellaisenaan (samaa jatkumoa, nimeä myöten, edustaa Steven Spielbergin Kadonnut maailma – Jurassic Park kuusikymmentä vuotta Kongin jälkeen). Brontosaurus ei sentään kiipeä rakennuksia pitkin, mutta näyttävää kaaosta se saa aikaan. Viimeiseksi se tuhoaa Tower Bridgen ja putoaa Thamesiin.

Keskivaiheilla Kadonnutta maailmaa vaivaa lievä epätasaisuus. Animaatioista ollaan ilmiselvästi niin ylpeitä, että niitä näytetään paikoin liian pitkään, eikä toistoltakaan aivan vältytä. Myös samanaikaisten juonen eri osien kuljettaminen puurouttaa kerrontaa välillä. Loppua kohden kerronta kuitenkin taas jäntevöityy, ja Lontoon-osuus on erittäin sujuva. Elokuvallisesti Kadonnut maailma ei tyylittele suuresti, vaikka viidakkonäkymissä on joitain hienoja häivytyksiä ja kaukokuvat tasangosta (toistuvinakin) luovat tilan tuntua. Ohjauksen painotus on silti tarinassa ja etenkin efekteissä.

Wallace Beery professori Challengerin roolissa on vaikuttava. Beery saa Doylen kirjallisen hahmon fyysistymään luontevasti; liioittelun raja ei ole koskaan kaukana, mutta eipä se ole Doylenkaan Challengerilla. Samoin hyvät roolit tekevät Lewis Stone herrasmiesseikkailuja Roxtonina ja Bessie Love hauraana Paula Whitena. Sen sijaan lehtimies-Malonea esittävä Lloyd Hughes on liian pehmeä roolissaan. Se luultavasti on osittain tarkoituksellistakin, mutta varsinkin alussa Malone hahmottuu kovin karikatyyriseksi, mistä on vaikea päästä eroon myöhemmin hahmon vakavoituessa.

Kadonnutta maailmaa on ajan mittaan esitetty monenlaisena leikkauksena. Alkuperäinen versio kesti noin 105 minuuttia, mutta vuonna 1929 elokuva vedettiin pois jakelusta ja kaikki tunnetut kopiot tuhottiin. Kiertoon jäi vain pahasti silvottu, alle tunnin mittainen versio. Vasta 1992 löytyi lähes täysmittainen kopio. Tällä hetkellä täydellisin versio Kadonneesta maailmasta kestää 93 minuuttia. Tämä leikkaus on ylivertainen aiempaan tunnin mittaiseen verrattuna; jälkimmäinen sisälsi lähinnä vain dinosauruskuvat. (Bourne.)

Lähteet
Bourne, Mark: "The Lost World (1925)". The DVD Journal.
Salin, Petri 1992: "Professori Challenger". Portti 1/1992 s. 106–111.


Professori Challenger -bibliografia

• The Lost World, Hodder & Stoughton 1912. Suom. Kadonnut maailma, K. J. Gummerus Oy 1916 (Matti Hela); lyh. suom. Kadonnut maailma, Pellervo-Seura 1948 (Tauno Karilas).
• The Poison Belt, Hodder & Stoughton 1913. Suom. Myrkkyvyöhyke, Arvi A. Karisto oy 1922 (A. J. Salonen).
• The Land of Mist, Hutchinson & Co. 1926.
• "When the World Screamed", Liberty Feb 25—Mar 3 1928. Suom. "Kun Maa kirkui", Kun Maa kirkui ja muita epätavallisia tarinoita, WSOY 1992 (Sari Kallioinen & Anita Puumalainen).
• "The Disintegration Machine", The Strand Magazine Jan 1929. Suom. "Nemorin disintegraattori", Portti 1/1992 (Matti Rosvall).

Loud Silents 2015

Huhtikuun 24.–26. päivinä järjestettiin kolmannet Loud Silents -mykkäelokuvafestivaalit. Jo kahtena edellisenä vuotena maksoin kannustusmielessä itseni mukaan, mutta työkiireet estivät fyysisen osallistumisen. Tänä vuonna annoin muiden kiireiden olla, ja painuin Tampereelle. Tapani mukaan olin paikalla suurin piirtein ensimmäisenä työntekijäpiirin ulkopuolisena. Tilanne on tuttu, ja käytin tilaisuuden hengitellä festivaalin pääasiallisena tapahtumapaikkana toimineen Ylioppilasteatterin tunnelmaa. Perinteikäs teatterisali sopii elokuvaesityksille varsin hyvin, sillä samassa tilassa toimi vuodet 1950–89 Suomi Filmin omistama Ilves-elokuvateatteri (Outi Heiskasen Elohuvia-kirjassa on mainio kuva teatterin sisäänkäynniltä).

Ennakolta festivaalin ohjelma näytti hajanaiselta, mutta paikan päällä kokonaisuus hahmoittui vahvaksi. Mukana oli tyylillisesti hyvin erilaisa elokuvia avantgardesta pastissiin, mutta varsinkin kahden jälkimmäisen festivaalipäivän pitkät elokuvat osuivat tiiviisti vuosiin 1926–1929. Näin syntyi mielenkiintoinen katsaus pienen aikavälin elokuvan erilaisiin kasvoihin. Myös maantieteellinen vaihtelu toteutui: kaksi elokuvaa Neuvostoliitosta toimivat hyvin parina, ja niiden lisäksi nähtiin elokuvat Yhdysvalloista, Englannista ja Suomesta. Ilmeisesti kattaus oli muullekin yleisölle mieleen, sillä yhteensä elokuvia kävi katsomassa moninkertainen määrä edellisvuoteen nähden. Kolmipäiväinen festivaali jaksoi kantaa mittansa.

Perjantai käynnistyi Charles Lanen myöhäisellä (vuodelta 1989) mykkäelokuvalla Sidewalk Stories. Esitys oli Suomen ensi-ilta(!). Elokuva kertoo Chaplinin poikaa mukailevan tarinan kodittomasta katutaiteilijasta, joka sattumalta joutuu huolehtimaan pikkutytöstä, jonka isä murhataan. Lane kumartaa esikoisohjauksellaan klassisen kauden mykkäelokuville lämpimällä tavalla. Hän yhdistelee Chaplinin tapaan vakavaa ja koomista kuitenkin paljon vähäeleisemmin kuin esikuvansa. Komedia syntyy pienistä sattumista, vaikka mukana on muutama slapstick-hetkikin ja jopa pari fantasiajaksoa. Kumarruksensa saavat myös Keaton ja Lloyd. Hieno mustavalkokuvaus jäljittelee 20-lukulaista kerrontaa, vaikka maisemat ovatkin 80-luvun New Yorkista. Lopussa nykyaika iskee läpi tekniikankin kautta, kun viimeiseen kohtaukseen ilmestyy ääni: kodittomien joukon lohduttomat avunpyynnöt jättävät katsojan ambivalentteihin tunnelmiin. — Esityksen säesti Loud Silentsin ulkomaanvieras, legendaarinen Stephen Horne. Hänen kuville nöyrä mutta silti virtuoottinen äänimaailmansa sisälsi pianon ja haitarin (joita Horne soitti myös yhtä aikaa!) lisäksi muun muassa thereminiä.

Seuraava esitys ei olisi voinut olla erilaisempi. Jos lähtöasetelma oli kovin toisenlainen, sillä esiintymisvuorossa oli porilaisjumittajat Circle ja heitä visuaalisesti säestämässä elokuvaohjaaja Mika Taanila. SSEENNSSEESS-performanssissa Taanila käytti materiaalinaan Helsingin fonetiikan laitoksen 16-millisiä arkistofilmejä, joita hän luuppasi yhtä aikaa kolmelle valkokankaalle. Itse en kuitenkaan osannut hahmottaa esitystä mitenkään elokuvallisesti, vaan koin koko ajan katsovani rock-keikkaa. Kuvat toimivat samanlaisena lavaelementtinä kuin valoefektit, eivät erityisen elokuvallisesti. Kokemuksena tilaisuus kuitenkin oli huima. Yhtye (ilman Lehtisaloa?) esiintyi luontevan skitsofreenisenä itsenään: eteerinen kellunta vaihteli jumalattoman heviriffittelyn ja äkkiväärän progen välillä. Circle tasapainottelee koko ajan aivan naurettavan ja hyvin totisen rajalla. Jos kenenkään esityjistä ilme hetkeksikään pettäisi, muuttuisi koko homma pelleilyksi. Mutta kun uskomattomimmatkin temput (erityismainita sankariheviposeerauksista ja Mika Rätön vanhan raihnaan miehen roolihahmosta) tehdään vakavissaan (vrt. Keatonin "kivikasvoisuus"!), ei katsoja voi kuin uskoa.

Lauantain ohjelmassa oli kolme esitystä, jotka eivät sujuneet aivan ongelmitta, sillä muutenkin tiiviit aikataulut pettivät pahan kerran elokuva-arkiston (nyk. KAVI) vanhojen filmien katkeillessa. Yleisö kuitenkin jaksoi olla ymmärtäväinen. Tällaisia tilanteita helpottaisi kuitenkin esimerkiksi esitysaikojen aikaistaminen; nyt ensimmäinen näytös alkoi vasta viideltä. Tietysti opiskelijat muodostavat oleellisen osan yleisöstä, ja opiskelijain kelloelämä poikkeaa kovasti meistä muista, mutta… Toinen parannuksen paikka olisi esityssalin kammottavat seläntappajatuolit. Forssan Mykkäelokuvafestivaaleilla oli pitkään käytössä satavuotiaan penkit, jotka olivat heikkokehoiselle kauhistus, mutta Tampere pisti tässä kyllä vielä pahemmaksi.

Kolmen elokuvan maratonin aloitti elokuvan oleellisimpiin teoksiin kuuluva Dziga Vertovin Mies ja elokuvakamera (Tšelovek s kinoapparatom, 1929). Vielä melkein yhdeksänkymmenen vuoden jälkeenkin se hylkii kaikkia karsinoita tai vertailukohtia. Vertovin elokuva on yhtä aikaa dokumentti ja huikea draama niin elokuvantekemisestä kuin kuvauspaikoistaan nuoressa Neuvostoliitossa. Vuorokauden kulun rytmittämä kuvien sarjatulitus on rytmisintä koskaan tehtyä elokuvaa. Siksi säestäjien, Janne Storm Duon, ratkaisu liveluupatusta äänimaailmasta oli rohkea. Sivukorvalla kuullut yleisön mielipiteet säestyksestä vaihtelivatkin paljon. Itse pidin Stormin valinnoista lähes koko elokuvan ajan. Erityisesti urheiluelämää esittelevän jakson hidastetut ihmiskehot ja musiikin rauhallisesti soljuva ambient-matto loivat unenomaisen ihmeen tunnun. Vasta elokuvan lopetus, huikean rytmikäs montaasinostatus latistui rauhallisen kapakkailtakitaroinnin edessä. Finaali olisi kaivannut iskua musiikkiinsakin. Kaiken kaikkiaan Miehen ja elokuvakameran esitys oli loistava esimerkki siitä, miten säestysratkaisut voivat tulkita elokuvaa aina uusilla tavoilla.

Seuraavalle näytökselle osui festivaalin epäonnisimman valitettava rooli. Hitchcockin Puhtauden lunnaat (Blackmail, 1929) oli minulle koko viikonlopun odotetuin ohjelmanumero. Valitettavasti hauras filmi katkesi yhteensä kahdeksan kertaa, mikä tietenkin hajotti katselukokemusta. Onneksi säestäjät osasivat paikata hienosti, jolloin tunnelma ei päässyt tyystin laskemaan. Ylipäänsä Loud Silentsia voi muuten kiittää siitä, että se esitti kolme elokuvaa viidestä aidolta filmiltä. En suhtaudu filmiin vonbaghilaisen nekrofiilisesti, mutta katsojan valkokangaskosketus vain on toinen selluloidifilmillä kuin kirkkaankliinisellä pikselitiedostolla. — Puhtauden lunnaat on tunnetusti yhtä aikaa Hitchcockin ja koko Iso-Britannian viimeinen mykkäelokuva ja ensimmäinen äänielokuva. Nämä kaksi eri versiota kuvattiin rinnakkain, ja yleinen konsensus tuntuu olevan, että mykkäversio on parempi. Taatusti näin onkin, sillä äänielokuva kärsii turhista puhekohtauksista, joiden ainoa olemassaolon syy on tarjota puhetta. Toisaalta äänielokuva tarjoaa aitoa kekseliäisyyttä uuden innovaation parissa, erityisesti kuuluisassa "Knife!"-kohtauksessa. Puhtauden lunnaat on hitchcockin synkempiä elokuvia. Se kertoo taposta, jonka nuori nainen päätyy tekemään itsepuolustukseksi. Nainen ei kuitenkaan ole täysin viaton katsojan silmissä, sillä hän on päätynyt tulevan uhrinsa ahdistelemaksi oman seikkailunhalunsa ja kaksinaamaisen käytöksensä vuoksi. Lisäkerroksia tarinaan tuovat naisen petetty miesystävä, joka sattumalta on kuolemantapausta tutkiva poliisi, ja kiristäjä, joka tietää tappajan. Jälkimmäistä kuitenkin aletaan kuitenkin epäillä tekijäksi, jolloin saadaan aikaan erikoinen muunnelma Hitchcockin väärä mies -teemasta: lopussa poliisi jahtaa todellakin väärää miestä, mutta katsojan sympatia on oikean tappajan puolella! Hitchcockilaista ovat myös lopun ajojahdin huipentuminen British Museumin monumentaaliseen miljööseen ja "mcguffinin" käyttö (miksi kiristäjä-Tracy on ollut yhteydessä uhriin?). — Tämänkin elokuvan säesti Stephen Horne. Hänen apunaan oli Tampereen Musiikkiakatemian opiskelijoita, joilla Horne oli pitänyt improvisaatiokurssin. Säestys oli ensiluokkainen. Saksofoni—kitara—koskettimet -saundi sopi rikostarinaan hienosti.

Lauantai-ilta venyi pitkälle mutta sai ansiokkaan lopun. Gogolin mestarinovelli Päällysviitta (Šinel, 1842) on filmattu kymmenkunta kertaa. Nyt nähtiin järjestyksessä toinen filmatisointi, vuodelta 1926. Elokuvan ovat ohjanneet Grigori Kozintsev ja Leonid Trauberg, neuvostoliittolaisen avantgarden ("eksentrismin") torventoitottajat. Gogolin groteski henkilökavalkadi saa elokuvassa arvoisensa sovituksen. Pakko myöntää, että minulta meni aikaa ensimmäisten kohtausten verran ennen kuin pääsin mukaan elokuvan henkeen. Sekä näyttelijöiden tyyli että ohjaajien rytmitys ja tapa kuvata henkilöitään on varsin omintakeinen. Siinä on vahva kaiku saksalaisesta ekspressionismista, mutta pinnan alla kuuluu koko ajan kirkuva ivanauru. Päällysviitta voisi olla hauska ellei se olisi niin karmea. Tämähän pätee oikeastaan jo Gogolin novelliin. "Merkityksetön henkilö" Akaki Akakijevitš, työpaikkakiusattu puhtaaksikirjoittaja, nousee odottamatta arvoasteikossa uuden päällysviittansa vuoksi, kunnes päällysviitta varastetaan. Hän joutuu Tärkeän henkilön henkisestä jyräämäksi ja kuolee. Elokuva loppuu tähän; novelli jatkuu vielä yhdellä jaksolla. Elokuva on tavoittanut hyvin pohjatekstinsä absurdin sävyn ja muokannut sen yhtä irvokkaaksi ulkopuolisuuden kuvaukseksi ja valta-asetelmien ivailuksi. Tyyli ei taatusti miellytä kaikkia, mutta joka osaa arvostaa sitä, saa elokuvassa vahvan kokemuksen. — Päällysviitan musiikista vastasi Sampo Lassila Narinkka, jonka klezmer-sävelet sopivat elokuvan äkkivääryyteen loistavasti. Klezmerin vahva kaksinaisuus tunnelmallisen ja ilakoivan välissä tuki hienosti elokuvan vastaavaa monimielisyyttä. Välillä meno oli riehakasta, lopun viulu sydäntäsärkevä.

Sunnuntai piti sisällään kaksi hyvin erilaista näytöstä. Euphoria Borealis -ryhmä oli jo keskiviikkona aloittanut instant-mykkäelokuvatyöpajan. Muutamassa päivässä toteutettujen lyhytelokuvien sarjan myötä Loud Silentsin esityspaikaksi vaihtui Pyynikkisali Tampereen konservatoriolla. Suuri sali tuntui lyhytelokuvanäytöksessä kummalliselta paikalta, sillä elokuvantekijöiden, säestävien muusikoitten ja festivaaliväen lisäksi katsomossa ei ollut kovinkaan monta. Tunnelma oli silti vahva; tekijäporukan henki tuntui olevan vahva.

Sarjassa nähtiin yhteensä 11 elokuvaa (elokuvien ja tekijöiden nimet olen napannut suoraan valkokankaalta tai esittelypuheista, joten virheitä ja puutteita varmasti on). Tyylit ja aiheet elokuvissa vaihtelivat suuresti, kuten arvata saattaa, mutta joitain yhteisiäkin piirteitä nousi esiin. Yllättävää (tai sitten ei, jos tekijöitä tuntisi?) oli tanssin vahva rooli monessa tuotoksessa. Joanna Österblomin "Hallituskatu 16,7" oli tiivis yhden naisen tanssirooli vankilamiljöössä. Sini Marikin "Serendipity" puolestaan hauska modernia tanssia sisältävä kuvaus ehkäpä sielujen kohtaamisesta. Tanssista oli kyse myös Diego Ginartesin "Kummitustalossa", jossa modernin tanssin elkeet yhdistyivät mustavalkoisiin kauhuelokuvan elementteihin. Selvästi tarinapitoisia elokuvia oli suurin osa. Rose-Marien (sukunimeä en saanut ylös) "Life of a Thing" kuvasi yhden esineen, tässä tapauksessa hymynaamaisen kolikon, matkaa ihmiseltä toiselle. Vanha idea oli toteutettu raikkaalla tavalla. Sami Salmisen "The Cat Whispererissa" telekineettinen kissanystävä liikutteli esineitä ja ihmisiä ajatuksenvoimalla, tappoi näin ihmisen, ja halaili kissoja. Samoin sukunimettömäksi jääneen Juhon "Roundom" oli tehokas kertomus ympyräobsession vaivaamasta naisesta, joka lopulta paranee pakkomielteestään. Hienosti rytmitetty kertomus! Henri Jurvasen tavoitteena oli tehdä yhtenä kuvana kunnianosoitus chaplinilaiselle slapstickille, kaikesta mykkäelokuvasta arkkityyppisimmälle. Tulos oli aidosti hauska "The Musician", jossa katusoittaja ei saa kitarastaan oikeaa ääntä ja jossa iso osa Keystone-klišeistä tuli käytettyä. Emilia Haukan "Choice" oli scifistinen elokuva, jonka tulkitsin nykyisenkaltaisen teknologiassa roikkumisen kritiikiksi (kännykästä on luovuttava, jotta luontoon voisi palata, yksinkertaistetusti). Sara Luostan "Withering" rakentui kahdelle kuvalle ja vahvalle symboliikalle. Elokuva oli selvästi sarjan itsetietoisin. Omanlaisensa teos oli kahden naisen (Jennin ja Joannan) "Ne/Them", esseemäinen pohdiskelu rinnoista. Pyöreät muodot kuvissa yhdistyivät välitekstien tiiviisiin ajatuksiin. Lopputulos oli hauska ja varmaankin tämän työpajan teoksista eniten valmis. Sarjan päätti eräänlainen kollaasityö, jossa jokainen elokuvantekijä oli kuvannut pätkän niin, että oli aiemmista kohtauksista nähnyt vain juuri edellisen. Näin syntyi lopputulos, jossa tarinaa ei juuri ollut mutta joka taatusti dokumentoi jotain oleellista tekijöilleen.

Euphoria Borealis -elokuvia katsellessa tulin hyvin tietoiseksi siitä, että "mykkäelokuvassa" ei oleellisinta lopulta ole se, ettei niissä puhuta. Kaikki sarjan elokuvat olivat kiistatta mykkiä, mutta monta niistä oli hankala ajatella mykkäelokuvina. Moni teos noudatteli samanlaista kuvakerrontaa kuin musiikkivideot. Jos elokuvassa oli tarina, se kerrottiin puhtaasti kuvallisesti, ilman tarvetta dialogiin. Näinhän klassinen musiikkivideokin on toiminut – ei niissä kukaan mitään sano –, eikä silti kukaan ole sanonut MTV:n olevan täynnä mykkäelokuvia. Moni elokuva olisi ihan hyvin toiminut äänellisenäkin, dialogilla tai ilman. Muutamia poikkeuksia oli. Esimerkiksi "Choice" käytti välitekstejä kertomassa henkilöidensä ajatuksista mutta myös dialogin apuna; henkilöt siis puhuivat mutta olivat mykkiä. Selvin mykkäelokuva oli "The Musician", joka kopioi estetiikkansa sellaisenaan varhaiskauden elokuvasta (itse asiassa Chaplinia enemmän varhaisista attraktioelokuvista). Tästä seurasi vääjäämättä ajatus, ettei mykkäelokuvasta pidetä niinkään sen äänettömyyden (eli "puhtaan visuaalisuuden") vuoksi vaan puhtaasti siksi, että 1910–20-lukujen estetiikka sattuu miellyttämään. Tuolloiset tekijät olisivat ihan hyvin voineet puhua valkokankaalla, eikä se katsojan nautintoa vähentäisi, kunhan tapa kertoa elokuvaa olisi ennallaan.

Loud Silentsin päätti ehdottomasti uljain esitys. Pyynikkisali lähes täyttyi, kun kankaalle heijastettiin tuore restaurointi Teuvo Puron Meren kasvojen edessä vuodelta 1926. Yhtenä syynä suosioon oli median kova puffaus säestäjänä toimineen Verneri Pohjolan vuoksi. Trumpetisti toimi toki vain laajemman orkesterin solistisena osana, mutta hänen nimellään on nostetta. Tämä yhtään väheksymättä itse elokuvaa! Varsinaisesti musiikista vastasi Jussi Lampela, joka oli säveltänyt Tampereen Musiikkiakatemian opiskelijoista muodostuneelle orkesterille säestyksen. Puhallinorkesteria vahvisti harmonikka sekä Lampela ja Pohjolan elektroniset äänenkäsittelyt.

Puron elokuva on suomalaisittain mielenkiintoinen yhdistelmä melodraamaa ja jännityskertomusta. Jopa kauhuelementtejä on mukana. Kovaa vauhtia ei elokuvassa pidetä, eikä šokkiefektejä käytellä. Niiden sijasta ohjaaja luottaa hitaaseen tahtiin ja kasvavaan tunnelmaan. Varsinkin elokuvan alussa tämä toimii. Tarinan rakentuminen vaiheittain on jäntevää. Vasta loppupuolella, kun melodraaman osuus kasvaa, käy kohtausten jauhaminen työläämmäksi. Silloinkaan ei sorruta sellaiseen staattisuuteen kuin vaikkapa Puron omassa aiemmassa Anna-Liisassa (1922, toki jo aivan eri aikakauden tuotos). Tarina kulkee vakaasti kohti omaa loppuaan. Vielä suurempaa draamaa jäisi oikeastaan kaipaamaan – mutta kyllähän suomalaisen pitää osata lukea henkilöiden sisäinen myllerrys kuvissa myrskyisästä merestä ja kaihoisista katseista. Elokuva onkin tulossa kotikatsojien saataville myöhemmin. Loud Silentsin musiikkiesitys äänitettiin tulevaa DVD-julkaisua varten. Säestys toimiikin pääosin hienosti. Puhallinsaundi toimii hyvin yhteen merellisten näkymien kanssa. Vain dramaattisempien käänteiden kohdalla leppeä jazzailu ei aina pysy mukana. Toisaalta elektroninen häly muutamissa kohdin luo tehokasta kontrastia seesteisempiin hetkiin.

Kaiken kaikkiaan Loud Silents 2015 oli hieno tapahtuma. Joitain lastentauteja vielä taitaa olla, mutta ne katoavat ajan mittaan. On upeaa, että Suomen kokoisessa maassa järjestetään kahta korkeatasoista mykkäelokuvafestivaalia. Molemmille on ilmiselvä tilauksensa (yleisössä ei juuri näkynyt Forssasta tuttuja kasvoja) ja erilaisilla lähestymistavoillaan ne täydentävät kokonaiskattausta. Ensi vuonna uusiksi!

Mykkäromaaneja

Mykkäelokuvan aikakausi, joka alkoi 1800-luvun loppuvuosina ja päättyi 1930 alkuun mennessä, on saanut kaunokirjallisuudessa montaa kertaa uuden elämän. Ei ole mitenkään ihmeellistä, että vuosikymmenet, jotka sisältävät ensimmäisen maailmansodan, Venäjän vallankumouksen ja sen välillisenä seurauksena Suomen sisällissodan, kieltolain gangstereineen, liukuhihnateollisuuden kehityksen ja monta muuta myyttiseksi romantisoitua maailmanhistorian käännekohtaa, ovat innostaneet kirjailijoita. Sen sijaan ihmetykseen antaa aihetta, että 1900-luvun keskeisimmän taidemuodon, elokuvan, kasvuvaiheet eivät ole lainkaan loppuun asti kalutut kirjallisuudessa. Taiteenlajien erilaisuuskaan – kirjallisuuden totaalinen verbaalisuus verrattuna mykkäelokuvan parhaimmillaan lähes täydellinen visuaalisuus – ei riitä selitykseksi, sillä saman ajan musiikkielämä on kyllä manattu henkiin monesti kirjojen sivuilla; dixieland on monelle tutumpaa gangsterikertomuksista kuin äänilevyiltä. Toki mykkäelokuvaa sivuavaa tai suorastaan käsittelevää kaunokirjallisuutta on ilmestynyt (ks. esim. tämä lista), erityisesti amerikkalaista Hollywoodin kestotarinoissa rypemistä, mutta kestäviä taideluomia ei juuri ole. Esittelen seuraavassa neljä romaania, joissa mykkäelokuvalla on kantava rooli jollain tapaa – ja jotka kaikki ovat saatavilla suomeksi.

***

Paul Austerin Illuusioiden kirja käsittelee mykkäelokuvan lisäksi vuorollaan myös monia muita asioita, mutta sen keskiössä on elokuvantekijä Hector Mann. Mann itse ei varsinaisesti esiinny tarinassa kuin muutaman minuutin ajan ennen kuolemaansa. Silti hän on läsnä lähes joka sivulla. Romaanin tarina kertoo oikeastaan David Zimmer -nimisestä professorista, joka on menettänyt perheensä lento-onnettomuudessa ja joka tämän seurauksena erakoituu ja menettää elämänsä hallinnan. Ylöspääsyksi Zimmerin itsetuhoisesta apatiasta ilmestyy televisiossa esitetty lyhyt pätkä Hector Mannin mykkäkomediaa aivan 20-luvun lopusta. Surutyönään Zimmer kiertää maailman elokuva-arkistoja nähdäkseen kaikki Mannin 12 lyhytelokuvaa, joista osa on vasta äskettäin löydettyjä. Lopputuloksena on kirja tästä slapstickin unohdetusta joutsenlaulusta. Kaksikelaistensa jälkeen Mann katosi, ja häntä on pidetty kuolleena. Zimmerille käy kuitenkin ilmi, että Hector on elänyt uskomattoman, monivaiheisen elämän. Hän on sittemmin jatkanut elokuvantekoa yksityisellä studiollaan mutta on nyt lähellä kuolemaansa.

Illuusioiden kirja esittelee kerroksittain Hectorin mykkäelokuvia, myöhempiä ääniteoksia ja hänen elämänvaiheitaan niiden välillä. Tarinaa sitoo yhteen aluksi Zimmerin tutkimustyö, sittemmin hänen matkansa Hectorin luo. Romaani muotoutuu ikään kuin useasta tarinasta, jotka on upotettu romaaniin, kuitenkin niin etteivät ne yksinään jaksaisi kantaa itseään. Mykkäelokuvan kannalta oleellisin jakso tulee heti alun jälkeen, kun Auster kuvailee ensin yleisesti Hector Mannin tuotantoa ja sitten lähes kuva kuvalta hänen toiseksi viimeistä teostaan, "Mister Nobody" -nimistä kaksikelaista. Hämmästyttävällä tavalla Auster saa elämään elokuvan, jota ei todellisuudessa ole olemassa. Hänen kuvauksensa Mannin hahmosta, jonka tavaramerkkinä (vrt. Harold Lloydin silmälasit tai Buster Keatonin hymyilemättömyys) ovat tapahtumia tarkasti kommentoivat viikset, on elävä, ja monet elokuvan gageista ovat ainutlaatuisia. Austerin tekstin perusteella pystyisi lähes kuvaamaan "Mister Nobodyn" – mutta vain lähes, koska Hector Mannin karisma puuttuisi. Yhtä lailla palkitsevaa on Austerin teksti Hollywoodista äänielokuvan kynnyksellä: miten näyttelijöiden suhteet rakentuivat, kuinka juorulehdistö hallitsi. Auster ei alleviivaa tai selittele, vaan hän luottaa lukijan kykyyn rakentaa kokonaisuus vähäeleisistä viittauksista. Ero pikkutarkkoihin elokuvien kuvailuihin on huima.

Vaikka mykkäelokuvat jätetäänkin romaanissa taakse jo alkujaksojen jälkeen, on Illuusioiden kirja suositeltava teos paitsi hyvän kirjallisuuden myös elokuvan ystävälle. Hectorin tarina on kiehtova yhdistelmä sattumaa ja kohtaloa, ja myöhempien äänielokuvien vaiheet ja jälleen yhden erikseen tarkasteltavan teoksen läpivienti saavat harmittelemaan, että Hector on lopulta vain kirjailijan mielikuvitusta.

***

Yhdessä mielessä skottilaisen William Boydin Uudet tunnustukset muistuttaa Austerin romaania: sekin on kuvaus yhden miehen, elokuvantekijän tässäkin, kehityksestä. Boydin tarina rakentuu perinteellisemmän kehitysromaanin eeppisin mallein, samalla kuitenkin noudatellen Jean Jacques Rousseaun Tunnustuksia (Les Confessions, 1782) -teoksen rakennetta. Rousseaun kirja esittää merkittävää roolia Boydin päähenkilön elämässä.

Uudet tunnustukset seuraa erään James Toddin elämää syntymästä vainoharhaisuus vanhuuteen saakka. Väliin mahtuu runsas ihmiselämällinen uskomattomia tapahtumia ja ajanjaksoja, jotka Boyd kertoo ilme totisena mutta veitikka silmäkulmassa. Rakastuttuaan tätiinsä nuori James pestautuu armeijaan ja joutuu sodan keskelle länsirintamalle. Tässä vaiheessa tarinaan astuu myös elokuva, sillä James toimii palvelusaikanaan propagandaosaston sotakuvaajana (ja päätyy sotavangiksi yrittäessään kuvata materiaalia kuumailmapallosta ja pallon karatessa vihollislinjojen yli). Rintamalla kuvaamansa materiaalin pohjalta James koostaa vaikuttavan esikoiselokuvansa, joka kuitenkin pysähtyy sensuuriin armeijan vastaisena.

Sodan päätyttyä James ohjaa pari menestyvää elokuvaa. Hän päättää ottaa seuraavaksi työkseen Rousseaun kirjan filmaamisen. Projekti kasvaa yhä suurempiin mittoihin Jamesin kehitellessä yhä suureellisempia kohtauksia ja vaikuttavampia tapoja filmata. Aikataulut eivät pidä ja rahaa kuluu, ennen kuin Tunnustusten ensimmäinen osa päätyy valkokankaille vuosia myöhässä. Suuren orkesterin  säestämä ensi-ilta ei ole menestys, ja megalomaaninen elokuva vedetään levityksestä.

Elokuvan toisesta osasta tulee Jamesin elämän riippakivi. Loputon käsikirjoituksen viilailu, jo kuvattujen kohtausten uusiminen, rahoitusongelmat ja mielipuolisiin mittasuhteisiin kasvava pituus pitävän työn ikuisuusprojektina. Koko kuvia tuntuisi surkuhupaisalla tavalla uskomattomalta, jos kaikki ei mukailisi tosielämää. James Toddin Tunnustuksia nimittäin on ottanut innoituksensa, paikoin hyvinkin suoraan, Abel Gancen Napoléon-elokuvasta (1927). Monumentaalinen Napoléonin pisin versio oli yli yhdeksäntuntinen – ja se oli vasta ensimmäinen kuudesta suunnitellusta osasta! (Gancen elokuvasta on kirjoittanut lumoavasti Kevin Brownlow.)

Boydin romaani monivivahteinen, nautiskellen luettava romaani. Sen huumoria leimaa understatement, mutta parhaimmillaan kirja on erittäin hauska. Vaikuttavinta kuitenkin on, että samaan aikaan James Toddin tarina on hyvin traaginen. Inhimillisen eri puolet tulevat siis kattavasti käsitellyiksi: komedia, tragedia ja elokuva.

***

Englanninkielisen alueen ulkopuolelta on suomennettu Gert Hoffmanin romaani Kino Apollo, joka on myös filmatisoitu (Elokuvakertoja, 1993, ohj. Bernhard Sinkel). Tarina sijoittaa oikeastaan jo mykkäkauden ulkopuolelle, 1930-luvulle, mutta kertomuksen keskeinen ristiriitaa liittyy nimenomaan ääneen tuloon osaksi elokuvailmaisua. Pieneen saksalaiseen tehdaskaupunkiin sijoittuva tarina kertoo Karl Hoffmannista, joka alkaa käydä tarpeettomaksi. Hän on näet toiminut paikallisen elokuvateatterin kertojana. Ennen äänielokuvaa hän oli teatterin etuosasta selostanut katsottavana olevaa teosta, kuvaillut valkokankaan tapahtumia, henkilöiden tunteita, näyttelijöiden taustoja – toiminut, ainakin omasta mielestään, oleellisena osana elokuvakokemusta, ollut taiteilija siis. Yleisö ei välttämättä näe asiaa samoin. Äänen ilmaantumisen jälkeen hänen palveluksiaan ei enää tarvitse. Hoffmannista on tullut turha kustannuslisä juutalaiselle teatterinomistajalle. Tässä vaiheessa historia osallistuu tarinaan: Hoffmann löytää uuden merkityksen elämälleen liittyessään natsipuolueeseen.

Tarina kerrotaan elokuvankertojan pojapojan näkökulmasta. Kirjailija Hoffmannin isoisä oli todellisuudessakin nimeltään Karl, mutta totuutena yksi yhteen kirjaa ei sopine pitää. Sen sijaan totta ovat ne monet mykkäelokuvat, joita Hoffmannit selostavat. Joukossa on sekä yhä tunnettuja merkkiteoksia kuin suuren yleisön muistin yltämättömiin kadonneita kummajaisia. Erityisen suureen arvoon Hoffmann nostaa, aivan syystä, tanskalaisen näyttelijätär Asta Nielsenin. Isoisä Hoffmannin tunteelliset rönsyilyt Nielsenistä ovat oleellista elokuvahistoriaa.

Jos Kino Apollon elokuvankertojuus kiinnostaa, hieman samaa aihepiiriä on käsitellyt chileläinen Hernán Rivera Letelier pienoisromaanissaan Elokuvankertoja (joko nimet menevät sekaisin?). Siinä kuitenkaan ei ole kyse mykkäajasta, vaan 1950-luvusta ja nähdyn elokuvan uudelleenkerronnasta elokuvasalin ulkopuolella.

***

Kotimaisen osuuden katsaukseemme tuo nimimerkki Teuvo Nisonius. Kun Axel Tulikivin traagillinen kohtalo -niminen kirja ilmestyi, väitettiin sen olevan aito 30-lukulainen teos, jonka omaelämäkerrallinen käsikirjoitus ei ollut tuolloin kelvannut kustantamoille. Ajatus ei tunnu aivan mahdottomalta, koska romaanin kerronta tuo vahvasti hengeltään mieleen vaikkapa nuoren Waltarin Nuoren illusionin. Nisoniuksen nimen takaa kuitenkin paljastui Teppo Sillantaus. Kyse on siis tyylillisestä passistista, mikä ei millään tavoin laske teoksen arvoa. Päinvastoin se on arvokas kuvaus täkäläisestä mykkäelokuvan maailmasta. Suomalainen mykkäelokuva on vasta viime vuosina alkanut saada sitä arvostusta, joka sille kuuluu. Tähän asti kotimaisen elokuvan alkuajat on nähty lähinnä nolona ja kömpelönä alkusoittona tuleville suomifilmeille (jotka nekin ovat aika noloja).

Axel Tulikiven traagillinen kohtalo on kerrottu Teuvo Nisoniuksen, elokuvasta väitöskirjaansa suunnittelevan maisterin, näkökulmasta. Väitöskirjatyönsä kautta Nisonius sotkeutuu merkittävän ja temperamentikkaan ohjaajan, Axel Tulikiven leipiin. Filmiarkiston tutkimisen lisäksi Nisonius päätyy esimerkiksi Suomen ensimmäisen äänielokuvan käsikirjoittajaksi.

Elokuvatutkimuksensa sivussa Nisonius tekee tuttavuutta vastakkaiseen sukupuoleen. Molempien, elokuvan ja naisten, lähestymisessä auttaa aikakauden muoti-ilmiö, psykoanalyysi. Psykoanalyysin näkemys tiedostomattomasta tulee romaanissa esille paitsi Nisoniuksen tutkimustyössä, myös Tulikiven perhesuhteissa, jotka aukeavat nuorelle tutkijalle hyllytettyjen filmiotosten kautta. Pääosin Sillantauksen romaani on kuitenkin nuoren miehen kasvukertomus (tämäkin!).

Tulikivi ei tietääkseni perustu keneenkään yksittäiseen tosielämän henkilöön. Samanlaisia patriarkaalisia voimahahmoja kuitenkin suomalaisen(kin) elokuvan historia tuntee monia. Elokuvan ystävälle romaanissa eniten antaakin sen suvereenilta vaikuttava kuva aikansa elokuvaympyröistä, jotka Suomessa ovat olleet tuolloin, kuten nytkin, varsin pienet. Yhtälailla kutkuttavaa on kuvitella, millainen olisikaan ollut Tulikiven ja Nisoniuksen äänielokuva, jos tarina ei olisi saanut traagillista loppuaan.

***

Paul Auster: Illuusioiden kirja (The Book of Illusions). 2002. Suom. Erkki Jukarainen. Helsinki 2002: Tammi. 368 s.

William Boyd: Uusi tunnustuksia (The New Confessions). 1987. Suom. Seppo Loponen. Helsinki 1988: WSOY. 535 s.

Gert Hoffmann: Kino Apollo (Der Kinoerzähler). 1990. Suom. Raija Jänicke. Helsinki 1995: Tammi. 256 s.

Teuvo Nisonius [= Teppo Sillantaus]: Axel Tulikiven traagillinen kohtalo. 2011. Helsinki: Tammi. 324 s.

***

Kevin Brownlow: Napoleon. Abel Gance's Classic Film. 1983, 2. laitos 2004.

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja (La contadora de películas). 2009. Suom. Terttu Virta. Helsinki 2012: Siltala. 133 s.

Nummelin & Kulo: Sodan värit

Juri Nummelin, Taneli Kulo
Sodan värit
Värikuvia jatkosodasta
[Helsinki:] Kustantaja Laaksonen, 2014 (Otavan kirjapaino, Keuruu), 184 s., ISBN 978-952-5805-67-3 sid.

Sotaa käsittelevän kirjallisuuden suosio ei ikinä ole koskettanut minua. Vain harvat ovat ne sotaa – varsinkin Suomen sotia – kuvaavat kaunoteokset, joita olen lukenut, ja vielä vähäisempiä tietokirjat. Näinä epävarmoina aikoina kynnykseni tarttua mihinkään sotaa käsittelevään on vielä aiempaakin korkeampi. Ja silti Sodan värit on hienoimpia lukukokemuksiani hetkeen.

Syy juuri tämän kirjan valitsemiseen on sen toisessa tekijässä, Juri Nummelinissa, jonka teoksia olen viime kuukausina käynyt muutenkin paljon läpi (ja tässä blogivalikoimassa suhteettoman paljon kommentoinut!). Nummelin itse on käsitellyt Sodan värien kivuliasta ja vaiheikaista syntyprosessia omassa blogissaan harvinaisessa kurkistuksessa kustannusalan verhojen taa. Monipuolisen tekijänsäkin bibliografiassa tämäntyyppinen teos on poikkeus – mutta se ei suinkaan laatua alenna.

Sodan värien alaotsikko "Värikuvia jatkosodasta" kertoo kirjat johtoajatuksen: sodanaikaiset, alunperin mustavalkoiset TK-kuvat on digitaalisesti värjätty ja samalla siistitty. Kuvien työstöstä vastaa Taneli Kulo, joka on tehnyt hienoa työtä. Tekijät ovat valinneet kirjaan jo valmiiksi vaikuttavia valokuvia, mutta Kulon värimaailma tuo niihin aivan uutta syvyyttä. Jo muista lähteistä tututkin kuvat syttyvät uuteen eloon väreissä. Värit tavallaan tuovat aiheensa konkreettisemmiksi, aidommiksi, uskottavammiksi. Mustavalkoisuus on toiminut kuvissa aiemmin suodattimena katsojan elämän todellisuuden ja sotatapahtumien välissä. Värikuva ei anna mahdollisuutta peräytyä ja uskotella katsovansa "vain kuvaa". Tämä korostuu siksikin, että tekijät ovat valinneet mukaan varsin rankkojakin kuvia kuolleista ja haavoittuneista sotilaista.

Kuvien oheen on Nummelin kirjoittanut tiiviitä tekstejä, joissa valotetaan sodan vaiheita, kuvissä näkyvien elementtien taustoja, kerrotaan tietoa kuvaajista ja lainataan ahkerasti muita kirjallisia lähteitä. Tyypillisesti kirja etenee aukeamittain: toisella sivulla on kuva ja toisella teksti, tai sitten kuva peittää koko aukeaman ja teksti on mahdutettu, johonkin kulmaan kuvan ehdoilla. Ratkaisu toimii hyvin. Lukeminen ja katselu rytmittyy luonnollisesti.

Kirja etenee jokseenkin kronologisesti jatkosodan alkuvaiheista sen loppuun saakka. Missään vaiheessa ei keskitytä vain taisteluihin, vaan punaisena lankana toimivat mikrotason kohtalot: väsyneet sotilaat tauolla, tuhoutuneet autot ja rakennukset, lapsikohtalot, kuolleet sotilaat… Nummelinin tekstit ovat valaisevia, vaikka niissä ei sinänsä mitään uutta kerrota. Hän kirjoittaa neutraaliin sävyyn ilman minkäänlaista glorifiointia (paitsi taitavien valokuvaajien) tai romantisointia, pikemminkin pasifistisesti. Toistuvia ovat kuvaukset sodan kauheudesta, huomiot sotilaiden kasvonilmeiden merkityksistä, traagisten yksityiskohtien esiin nostamiset. Usein näytetään myös sotilaiden makaaberi huumori, jolla ahdistavaa tilannetta on yritetty purkaa. Nummelin ei karta kauheuksien kertomista, vaan hänelle kertomus evakkolapsesta on samanarvoinen kuin suomalaisten keittämästä venäläissotilaan pääkallosta.

On vain hyvä, että sodan raadollinenkin puoli muistetaan nostaa esiin entisaikojen mitalinkiillotuksen sijasta. Palaan aiemmin sanomaani: Tänä päivänä on ensisijaisen tärkeää muistuttaa, mistä sodassa oikeasti on kyse – tappamisesta, kuolemisesta, ihmiselämän järkyttämisestä. Sodan värien kuvia katsoessa ei voi olla miettimättä, miltä oma elinympäristö näyttäisi, jos sitä kohtaisi vaikka Kotkan tai turkulaisen Martin alueen jatkosodassa kokema tuho. Tai miltä tuntuisi katsoa kuvaa arkkuun nostettavasti alastomasta sotilaan ruumiista, jos tietäisi katsovansa ystäväänsä tai veljeään. Sodan värit muistuttaa tästä ilman patetiaa, toteavasti. Lukijan on kuitenkin helppo tehdä johtopäätöksensä. — En usko, että kirjan tekijät vastustavat ainakaan kovin paljon tulkintaani.

Suntila & Jyrkäs (toim.): Hei, rillumapunk!

Shimo Suntila & Juha Jyrkäs (toim.)
Hei, rillumapunk!
Helsinki: Kuoriaiskirjat, 2015 (As Printon Trükikoda, Tallinna), 235 s., ISBN 978-952-7021-38-5 nid.
Aavetaajuus-kirjat 3

Ideatasolla Hei, rillumapunk! on välitön täysosuma, itsestäänselvyys jonka mahdollisuus olisi jokaisen pitänyt tajuta jo ajat sitten.

Tuomas Saloranta määritteli jo Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion manifestissaan suuntaviivat "konstailemattomuuteen ja viihteellisyyteen". Tarkoitus oli nostaa tarinavetoinen scifi-, fantasia- ja kauhukirjallisuus yhtälailla arvostetuksi kuin muotokokeiluilla, erilaisilla kielirekistereillä pelaava ja genrerajoja rikkova spefikirjallisuus. Saloranta alleviivasi, ettei kyse ollut "sodanjulistuksesta – – valtavirtaa lähestyville suuntauksille", mutta samaan aikaan nimesi "henkilökohtaiseksi Nemesiksekseen" ns. valtavirtakirjallisuuden ilmaisukeinot. Ja aika paljon keskisormen heilutusta "oikeaa kirjallisuutta" kohtaan on nähty. Halveksituiksi jossain välissä muuttuneet elementit on jälleen nostettu käyttöarvoonsa.

Tästä oli – tavallaan – kyse, kun 1950-luvulla suomalaisessa elokuvassa (ja iskelmämusiikissa) vaikutti lyhytaikainen rillumareikausi. Nimi ei ole rillumarein tekijöiden antama, vaan se oli arvostelijoiden leima ala-arvoiseksi koetulle törylle. Keskeisistä tekijöistä tavallisimmin nostetaan esiin käsikirjoittaja–sanoittaja–näyttelijä Reino Helismaa, säveltäjä Toivo Kärki ja tuottaja T. J. Särkkä. Rillumarein oleellisimpia elementtejä olivat heppoiset, usein yhden idean (tai musiikkikappaleen) ympärille kudotut käsikirjoitukset, kansanomainen huumori ja irvailu niinsanottuja korkeampia kulttuuriarvoja kohtaan. Tämä "paremmaksi" nähdyn kulttuurin kritikointi on se leikkauspiste, jossa rillumarei ja URS kohtaavat. Molemmat osaavat suhtautua humoristisesti myös itseensä: Armand Lohikosken ohjaama Hei, rillumarei! (1954) toteuttaa tietoisesti kaikkea, mistä rillumareita syytettiin, ja uusi URS-antologia Hei, rillumapunk! jo nimessään myöntää, mihin kohtaan kritiikki ensimmäisenä olisi iskemässä ja keksii itselleen parodisesti jälleen uuden punk-genren.

Shimo Suntilan ja Juha Jyrkkään toimittama Hei, rillumapunk! sisältää 14 novellia. Vastoin ennakko-odotuksiani parodia ei ole koko antologian läpäisevä tyylilaji. Huumoria on kyllä runsaasti, mutta puhtaasti vitsiksi ei heittäydy kuin muutama novelli. Tämä on oikeastaan aikamoinen ristiriita alkuperäisen rillumarein eetoksen kanssa, sillä 50-luvun elokuvia ei todellakaan tehty vakavissaan – puolihuolimattomuus päinvastoin oli mottona monelle projektille. Muistakin rillumarein hyveistä on paikoin tingitty. Elokuvan ja kirjallisuuden yhteismitattomuus taiteenlajeina on ollut kynnys, jota ei täysin ole onnistuttu ylittämään. Se henki, jonka esimerkiksi Esa Pakarisen komiikan rytmitys aiheuttaa valkokankaalta, on vaikea tavoittaa puhtaasti kirjallisin keinoin, vaikka kyllä tähänkin ylletään (kuten Shimo Suntila novellissaan tekee). Elokuviin oleellisesti liittyvä iskelmäaines ei sekään oikein yllä luontevana teksteihin saakka – onnistuneina poikkeuksina Boris Hurtta ja Eero Korpinen, joiden novelleissa laulunrenkutus kaikuu toisistaan poikkeavilla tavoilla mutta yhtä kaikki elävänä.

Minua henkilökohtaisesti eniten URSin ja rillumarein avioliitossa vaivaa kertomusten kuvasto. Monen kirjoittajan kohdalla mietityttää, onko rillumareihin oikeasti tutustuttu ennen kirjoitustyön aloittamista vai ollaanko varustauduttu vain ennakkomietteillä ja stereotyypeillä. Moni ainakin on lähtenyt työhön Rovaniemen markkinoista (ohj. Jorma Nortimo, 1951) käsin – ainakin kulta näyttelee novelleissa usein oleellista roolia nimiä myöten. Entä muut rillumareielokuvat? Vasta Markkinoiden jälkeen niissä yleistyi se vallalla olevan taiteen kritiikki (erityisesti Hei, rillumarei!ssa), jota ei yllättäen juurikaan näe kokoelman teksteissä. — Peter von Bagh on määrittänyt rillumareiksi vain kuusi elokuvaa (edellä mainittujen lisäksi Lännen lokarin veli, 1952, Muhoksen Mimmi, 1952, Rantasalmen sulttaani, 1953 ja Lentävä kalakukko, 1953). Hei, rillumapunk! kuitenkin lainaa surutta monesta muustakin lähteestä, Suomisen perheestä ja koomikko Eemelistä lähtien. Onpa jussipaitakin riittänyt tarpeeksi junttimaiseksi symboliksi, jotta se on voitu rillumareiksi lukea. Tätä ei suinkaan luettako kirjoittajien synniksi, sillä jo antologian kirjoituskutsu määritteli aineksensa varsin laajasti. Tällaisen määrittelyn myötä kokoelman novellit eivät kuitenkaan resonoi niinkään rillumarein kanssa kuin koko suomalaisen studiokauden elokuvan kuvaston kanssa. Se tarkoittaa nostalgiaa menneeseen maailmaan, maaseutu-Suomeen; tukkijätkiä (jotka ovat muuten modernimpi ilmiö kuin vaikkapa tehdastyöläinen!), patriarkaalisia sukupuolirooleja, iltamia ja haitareita – metsäkin on vielä aito paikka eikä vain myyttinen alkukoti tai pääoman havittelun työkalu.

Boris Hurtta

Ainahan on maksettava, eikös juu?

[Helsinki:] Tajunta Media, 2014, 20[+2] s.

Kamala Ukko 39

Novelleista mielestäni parhaiten onnistuvat hyvin erityyliset tekstit. Boris Hurtan "Ainahan on maksettava, eikös juu?" julkaistiin jo viime vuonna hyvin epätyypillisenä singlevihkosena. Sen valitettavasti oli liiankin hyvä ennakko-odotusten nostattaja, koska yksikään toinen novelli ei yllä sen tasolle. Tarinassa Hurtta saa vanhat markkina-, iltama- ja aseveliperinteet elämään niin kielen kuin kuvastonkin tasolla. Finaalissaan novelli yltää hurmeisisiin kauhutehoihin, ei yllättävyytensä vaan kirjoittajansa kykyjen vuoksi. Hieman samaa henkeä, scifistisessä ympäristössä vain, edustaa Shimo Suntilan "Norvajärven meteoriitti", jonka voi helposti kuvitella mustavalkoisena SF-filminä pääosissaan Lea Joutseno ja Esa Pakarinen – jopa niin helposti, että ilmiselvän Pakaris-hahmon saadessa romanttisen (anti)sankarin piirteitä on lukijan hankala uskoa tilanteeseen. Suntilan novelli luo niin taitavasti vanhan suomifilmin maailman, että sen paikka olisi hyvinkin pitänyt olla kokoelman alussa, vaikka se sisältääkin pieniä viitteitä aiemmin luettuihin teksteihin.

Kolmas tarina ylitse muiden on samalla kokoelman hauskin. Juri Nummelin novelli tarjoaa pitkästä aikaa parhaan juonitiivistelmän mahdollisuuden: Eemeli ja Spede Floridassa taistelemassa uzein ja AK-47:in Predatoria vastaan! Kirjoittaja saa tarinan pysymään kasassa ja onnistuu kertomaan sen vakavin ilmein; ainoa haitta on, että Speden (jota tituleerataan vain Pertiksi koko novellin ajan) hahmo on lainattu hänen imitaattoreiltaan, ei niinkään mieheltä itseltään.

Muut koomisiksi tarkoitetut novellit eivät onnistu yhtä hyvin. Jussi Katajalan "Kultaa kalliimpaa" yhdistelee vanhaa scifiä (marsilaissodat, robotit, räiskettä ja räminää) Rovaniemen markkinoihin, mutta teksti on puisevaa luettavaa tyhjine dialogeineen ja töksähtelevine käänteineen. Ehkäpä kerronta on tarkoitettu hauskaksi, mutta minulle tulee liikaa mieleen kasiluokkalaisen kouluaine. Jussi K. Niemelän "Tähtikalakukko" on huikeasti kerrottu, kieleltään rikas novelli, jonka tarina ei valitettavasti vain kasva yhden ideansa yli. Suomisen perhe, Kalevala ja haitariääninen mutantti ovat kuitenkin vaikuttava yhdistelmä.

Antologian muut novellit edustavat monenlaista ainesta: Toni Saarisen ja Juha Jyrkkään novellit hyödyntävät kansantarinoivaa lähtötapaa omilla tavoillaan. Anu ja Eero Korpisen "Järvikylän Kaisa", samoin kuin Eero Korpisen soolo "Jätkän kulta", ovat miellyttävästi soiluvia Suomi-kuvia, joihin fantastinen elementti tuo miellyttävän käänteen. Molemmat kyllä toimisivat myös ilman, pienillä muutoksilla, siksi vahva niiden henki on. J. S. Meresmaan "Pirunkeuhko" sen sijaan saa voimansa juuri fantastisesta. Vaihtuva näkökulma kasvattaa jännitettä oivasti, olkoonkin että lopetus olisi voinut olla vaikuttavampi, isompi. O. E. Lönnbergin, Nina Korennon, Jukka Särkijärven ja Kari Välimäen pienimuotoisemmat jutut toimivat välipaloina muiden joukossa mutta eivät kohoa millään tavoin toisten tasolle. Oikeastaan kaksi viimeksi mainittua olisi aivan hyvin voinut jättää antologiasta pois, ja Korennonkin "Nurjapuoli" tuntuu olevan väärässä paikassa jussipaitoineen.

Hei, rillumapunk!  on paljon parempi kuin etukäteen pelkäsi muttei valitettavasti niin hyvä kuin salaa toivoin. Siinä on joitain hienoja hetkiä ja kokonaisuutena kirjallinen taso on yllättävän korkea, mutta unelma rillumarein ja fantasian ristisiitoksesta ei muutu lihaksi. Kuitenkin herää ihmetys, miksi vaikkapa tukkilaiselämää ja savottamiljöötä ei ole juuri käytetty spefikirjallisuudessa aiemmin. Niin hyvin se tuntuu toimivan. Onko rillumarein junttimaine yhä ollut liian vahva ylitettäväksi? — Vai Kalle Päätalon varjoko se olikin? Päätalopunk seuraavaksi?

Lähteitä

 Peter von Bagh 1992: "Rillumarei-elokuvat". Teoksessa Uusitalo (toim.): Suomen kansallisfilmografia 4. 1948–1952. Helsinki: Edita.
Matti Peltonen (toim.) 1996: Rillumarei ja valistus. Kulttuurikahakoita 1950-luvun Suomessa. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura. Historiallinen arkisto 108.
[Tuomas Saloranta] 2010: "Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion manifesti". http://urs.fi/index.php?c=man.
Shimo Suntila 2013: "Kirjoituskutsu: Hei, rillumapunk! (2014)". https://ursfiktio.wordpress.com/2013/10/09/kirjoituskutsu-hei-rillumapunk-2014/.

Kati Lampela (toim.): Pieni kummituskirja

Kati Lampela (toim.) / Aino Puttonen (kuv.)

Pieni kummituskirja

Tarinoita vuosien takaa

Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006 (Karisto Oy:n kirjapaino, Hämeenlinna), 187 s., ISBN 951-746-822-9 sid.

Kauhukertomukset ja muut pelottavat, jännittävät tai muuten mieltä häiritsevä tarinat ovat kansanperinteen ydintä. Kummitusjuttuja on kerrottu kaikkialla ja aina. Suurelle osalle ihmisistä pelko ja kauhu ovat kiehtovia tunteita. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoonkin niitä on luonnollisesti kerätty runsaasti. Kati Lampelan toimittama Pieni kummituskirja kokoaa juuri näistä kokoelmista yhteen suomalaisia alan tarinoita, jotka on kerätty alunperin 1880-luvulta 1960-luvulle.

Lampela kartoittaa suomalaisen kansanperinteen kummitusta ansiokkaasti esseessään kirjan lopussa. Mielestäni tekstin paikka olisi ehdottomasti kuulunut kokoelman alkuun avaamaan, mitä tuleman pitää. Kummitus sanana tuo nykylukijan mieleen liian helposti rajoittuneen mielikuvan valkoisista lakanoista tai läpikuultavista henkiolennoista, levottomista sieluista ja maan päällä kesken jääneistä tehtävistä. Kuitenkin Suomessa kummitus on ollut mikä tahansa yliluonnollinen olento, kuten Lampela toteaa. Hän myös kuvaa elävästi, millaisessa kontekstissa näitä tarinoita on kerrottu ja kuinka aikalaiset ovat ne ymmärtäneet. Maailmankuva ei ole ollut nykysuomalaisen maallinen ja fyysisyyteen rajoittunut, vaan yliluonnollinen on ollut osa elämää; oleellista ei ole ollut mistä ilmiö johtuu, vaan miksi se tapahtuu minulle ja juuri nyt.

Kokoelman tarinat on jaettu omiin lukuihinsa aihepiirien mukaan, esimerkiksi ihmishahmoiset, eläimelliset tai liikenteessä ilmenneet kummitukset. Lampela on valinnut saman tarinan eri versioista parhaiten sen eri puolet yhdistävän, eikä kirjassa siksi ole toistoa. Kuitenkin samat aiheet esiintyvät usein monessa eri kertomuksessa, jolloin on helppo tehdä päätelmiä aiheen yleisyydestä ja sen yleisyyden syistä. Monesti tarinat eivät kerro vain kummituksista vaan yhtä tärkeässä roolissa, varsinkin nykylukijalle, on ajankuva ja kulttuuriperinne. Niin kuin Lampelakin kirjoittaa, kukin kertoja on muokannut tarina-aihion tilanteen mukaan, siirtänyt sen usein paikalliseksi (ja usein omakohtaiseksi tai vähintään tutun kertomaksi) ja lisännyt yksityiskohtia luomaan luonnollista ja uskottavaa tilaa, johon kummitus voi saapua. Paikallishistorian sivujuonteena tällaiset jutut ovatkin usein mainio lisä. Yhä edelleen joka päivä nähty vanha talo voi muuttua yhtäkkiä kovin kiehtovaksi, kun kuulee sen jo sata vuotta sitten kummitelleen. Mahdollisuuksia näihin paljastuksiin onkin, sillä Pienen kummituskirjan tarinat on koottu laajalti ympäri Suomen.

Kokoelman kummitusjutut ovat pääosin lyhyitä, muutaman virkkeen kaskuista parisivuisiin. Lukija menettää paljon alkuperäisestä tunnelmasta, koska tekstit ovat vain suullisesti kerrottujen tarinoiden ylöskirjauksia. Taitavan kertojan äänenpainot ja rytmitykset puuttuvat tietenkin. Lampela on myös yleiskielistänyt alkuperäisiä arkistotekstejä, jolloin ymmärrettävyys lisääntyy mutta autenttisuus murresanoineen kärsii. Itse olisin kaivannut vahvempaa puhekielisyyden läsnäoloa, mutta ymmärrän kirjan avautuvan näin paljon laajemmalle lukijastolle. Suurta jännitettä juuri näistä tarinoissa ei pääse syntymään, jännityksestä puhumattakaan, mutta eläytyvä lukija voi silti aistia aidon ihmeen tunnun läsnäolon joissain teksteissä. Samoin moni juttu muuttuisi osaavissa käsissä varsin helposti kauhunovelliksi, kun sitä vähän laajentaisi ja henkilöitä syventäisi. Pieni kummituskirja voisi olla monen kaunokirjallisen idean alkupiste.

Erityisen maininnan ansaitsee Aino Puttosen kuvitus. Se on monipuolisen tunnelmallista, aidosti tarinoiden tilanteita kuvittavaa. Paikoin lievä lastenkirjamaisuus häiritsee kirjan ulkoasua, mikä ei välttämättä johdu kuvituksista vaan enemmänkin melko värikkäästä ulkoilmeestä. Se on kuitenkin lopulta mukavaa vaihtelua tavanomaiselle muka-synkistelylle, joka aihepiirin teoksia usein vaivaa. Puttosen luurangot ovat paljon luontevampia tarinoiden yliluonnollisen maailmankuvan täydentäjiä kuin yksikään ruiskumaalattu goottiasetelma olisi ollut.

Kosti Koskinen: Ihmeellinen kuherruskuukausi (Suomikauhun sirpaleita #0)

Kosti Koskinen

Ihmeellinen kuherruskuukausi

Porvoo: WSOY, 195 s., nid.

Ilman Boris Hurtan artikkelia Portti-lehdessä vuonna 2007 Kosti Koskisen nimi olisi luultavasti jäänyt kirjoittamatta kotimaisen kauhukirjallisuuden historiaan. Toki Koskinen olisi yhä muistettu, taidemaalarina ja vanhan Rauman kuvaajana. "Kaapparin lokikirjasta"-sarjassa ilmestyneessä artikkelissaan Hurtta kuitenkin esittelee antikvariaattilöytönsä, Koskisen Ihmeellinen kuherruskuukausi -novellikokoelman. Ja ihmeellinen oli löytökin: täysin bibliografioiden huomiotta jäänyt viiden novellin kokoelma kauhu- tai muutoin fantastiseen kallellaan olevaa kirjallisuutta. Kuten Hurtta kirjoittaa, "en usko että Ihmeellistä kuherruskuukautta on jäljellä montakaan kappaletta, kauppiaat ovat kokeneet sen poistokorien ja rosklavojen ruuaksi. Eipä kirjaa juuri antikvariaateissa näy pyörimässä, mutta suomalainen kirjastolaitos auttaa kyllä kiinnostunutta pienellä vaivalla.

Ihmeellinen kuherruskuukausi on ilmestynyt vuonna 1930. Ennen sitä ei monta kauhukokoelmaa ollut julkaistu tässä maassa, ja sen jälkeekin sai odottaa vuosikymmeniä. Poikkeuksia ovat luonnollisesti Kristian Korpin (= Mika Waltarin) Kuolleen silmät (1926), Uno Osmion Kuumehoureissa (1908) ja muutamat Konrad Lehtimäen kokoelmat (josta hänestäkin Hurtta on kirjoittanut, Portissa 1/2007). Lähelle pääsee myös Heikki Toppila parilla kokoelmallaan. Muutoin kauhukertomukset ovat jääneet yksittäisiksi tarinoiksi muitten joukossa tai sitten kauhuelementeiltä on viety pohja selittelyillä (K. J. Gummerus, Knut Karmanne…). Koskisen teos on kuitenkin ehtaa kauhufantasiaa. Waltarin kokoelma ei ole turhan kaukaa haettu verrokki, sillä molemmilla E. A. Poen vaikutus tuntuu vahvana.

Koskisen novellien kauhutunnelma syntyy pitkälti käytetystä kielestä. Hänen kerrontansa on eläytyvää ja kuvailevaa. Romanttishenkinen tunteiden ja tuntemuksien ainainen läsnäolo luo tehokkaan ilmapiirin. Kuitenkaan raskasta Koskisen teksti ei ole. Moni muu samanhenkinen tunnelmanluoja syyllistyy liialliseen sanarunsauteen, mutta Koskinen on yllättävän ytimekäs kertoja – runollinen pinta harhauttaa lukijaa. Kyse on tietysti myös ajan vaikutuksesta, sillä nykyiseen sähkösanomaproosaan tottunut lukija hämmentyy nopeasti, jos lauseessa on adjektiiveja enemmän kuin yksi. Tunteen alta löytyy useimmiten selkeäpiirteinen, eteenpäin vievä tarina.

Pisimmällä Koskinen romanttinen hämäryys on pitkässä avausnovellissa "Orta". Poemaisena poikkeusyksilön kasvukertomuksena alkava kertomus lähtee omille teilleen päähenkilö Arthurin vartuttua. Sekä Arthur että lukija päätyvät unimaiseen ja vapaamuotoiseen tapahtumien vyöryyn, jossa logiikka on omanlaistaan ja avointa tulkinnalle. Peräkkäisten suunnanvaihdosten ketjussa on jotain samaa kuin samalta ajalta olevissa Luis Buñuelin ensimmäisissä elokuvissa (Andalusialainen koira, Kulta-aika). Kirjallinen surrealismi ei ole ollut Suomessa koskaan ollut vahvaa, minkä vuoksi Koskisen novelli myös on merkillepantava.

Kokoelman toinen novelli, "Amanita ja Ariosti", ei oikeastaan ole kauhukertomus, mutta sen kieli herättää voimakasta levottomuutta. Kyse on paljolti samasta ilmiöstä kuin monen Poenkin "kauhutarinan" tapauksessa, kun surumielisyys ja mielenrauhan puuttuminen ovat tekstin vahvimmat tunteet. "Amanita ja Ariosti" on keskiaikainen fantasia munkista, joka on rakastunut kauniiseen naiseen ja joka vaipuu houreisiin. Vertauskuvallinen loppu on vahva.

Kaksi seuraavaa novellia ovat puhdasta kauhuromantiikkaa."Moran luostarissa" alkaa kehyskertomuksella, jossa suomalainen matkaaja kohtaa Espanjassa paikallisen aatelismiehen. Miehellä on kerrottavanaan kokemus "Paholaisen luostarista". Perinteikkäistä lähtökohdistaan huolimatta novelli ei ole tavanomainen yö kummitustalossa -kertomus, vaan kokoelman edellisistä novelleista tuttu unihoureen maailma on vahvasti mukana tässäkin tekstissä. "Prinsessa Metefa" sen sijaan on ajan Egypti-innostukselle tyypillinen tunkeutuminen muinaiseen hautakammioon. Tarina ei ole genrensä tuntevalle lukijalle yllättävä, mutta Koskisen tunnelmanluojan lahjat ovat vakuuttavassa käytössä. Lähin vertailukohta novellille on Waltarin aiemmin mainitussa kokoelmassa julkaistu "Muumio".

Viimeinen kokoelman kertomus on niminovelli "Ihmeellinen kuherruskuukausi". Se on hyvin erikoinen kertomus, jossa yhdistyvät fantastinen tieteistarina ja humoristinen kauhukuvasto. Tässäkin kehyskertomus johdattelee lukijan kuuntelemaan tarinaa, jossa sirkuksen temppuilevia koiria kammoava mies kertoo pelkonsa syyt – ja esittelee vaimonsa. Novellin idea tuo väistämättä mieleen Welssin Tohtori Moreaun saaren, mutta Koskinen kertoo sinänsä naurettavan tarinan niin pirullisen hauskasti, että hänen kokoelmansa saa  arvoisensa lopun. Toisella tapaa kerrottuna tässä olisi voinut olla ensimmäinen suomalaisen bodyhorror-kertomus.

On harmi, että Kosti Koskisen novellikokoelma on unohtunut niin. Tässä olisi ehdottomasti uudelleenjulkaisun paikka, jos joku vain välittäisi moiseen ryhtyä. Kostisen kuolemasta on vasta neljättäkymmentä vuotta, joten helppoa tekijänoikeusvapaata materiaalia etsivät kustantajat valitettavasti joutuvat odottamaan. Eipä Kristian Korpinkaan toinen tuleminen ole vielä tapahtunut…

Ihmeellisen kuherruskuukauden jälkeen Kosti Koskinen keskittyi kuvataiteilijan uraansa. Kirjoja häneltä ei ole julkaistu muita. Kaksi novellia Boris Hurtta on löytänyt vuodelta 1925. Molemmat ilmestyivät Kuvalehden Kertomisto -lukemistolehdissä. Näistä toisen hän mainitsee olevan kauhusävytteinen, "fantasiaan päin kallellaan oleva".

(Varastokirjastosta peräisin oleva jälkisidokseni ei valitettavasti sisältänyt alkuperäistä kansikuvaa, joten en voi sitä tähän yhteyteen liittää. Se on nähtävissä esimerkiksi Hurtan artikkelin yhteydessä.)

Lähteet:

* Boris Hurtta: "Kaapparin kova kaksikko. Kuvalehden Kertomisto ja Kosti Koskinen". Portti 3/2012 s. 13–15. Tampereen Science Fiction Seura.

* Boris Hurtta: "Kosti Koskinen murtaa ajan kahleet". Portti 2/2007 s. 67–75. Tampereen Science Fiction Seura.

* "Kosti Koskinen – Väri elää varjossa". Rauman taidemuseo. http://www.raumantaidemuseo.fi/suomi/kosti.html.

Juri Nummelin (toim.): Tuska ja hurmio

Juri Nummelin (toim.)
Tuska ja hurmio
Eroottisia novelleja
Turku: Turbator, 2011 (Multiprint Oy), 193[+1] s, ISBN 978-952-5666-69-4 nid. m-sarja 24

Tuska ja hurmio on erikoinen tapaus. Alaotsikossaan se määrittelee sisällökseen "eroottisia novelleja". Kuitenkin sen kertomukset rinnastuvat useammin vaikkapa splatterpunkiin kuin erotiikkaan. Kokoelman toimittaja Juri Nummelin tarkentaakin heti esipuheensa alussa, että kyseessä on "kokoelma sadomasokistisia tarinoita". Toki tästä antaa viitettä jo kirjan kansikuva. Eroottisuus on tällä kertaa hyvin vahvasti lukijan oman maun asia. Mutta niinhän se taitaa olla aina.

Tuska ja hurmio on riemastuttava sekamelska. Suurin osa novelleista on uusia, kokoelmassa ensi kertaa julkaistavia, mutta mukana on jokunen aiemminkin ilmestynyt juttu. Aiheen käsittelytavoiltaan ja kirjallisilta tyyleiltään novellit kuitenkin eroavat toisistaan erittäin paljon. Toimittaja itsekin on myöntänyt, että "siihen taisi tulla liikaa pikkaisin sattumanvaraisia tekstejä". Totta onkin, että moni teksteistä katoaa pian lukemisen jälkeen mielestä eikä lukuhetkelläkään aiheuta suuria liikkeitä – ei aivoissa eikä housuissa. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus, sillä joukossa on joitain riemunaiheita.

Kirjallisesti kokoelman vaikuttavin novelli, Jukka Laajarinteen "Sinisilmäinen Jalokivi", aloittaa. Se on kauniisti etäisyyden päästä kerrottu kasvukertomus, jonka hienovarainen ahdistavuus kasvaa lukijaan kiinni. Samanlaiseen tehoon ei mielestäni yksikään muista teksteistä yllä, toisenlaisiin kylläkin. Vakavampia kirjallisia aikeita sisältää moni muukin novelli. Harri István Mäen "Pyhät paikat" yrittää ehkä liiankin paljon ja sortuu hieman pateettisuuden puolelle. Silvia Redin "Arabian Nights" ja Anitta Kivirannan "Susi sisälläni" puolestaan muistuttavat sitä suuntausta, joka tällä hetkellä tuntuu vanhoista kioskigenreistä (ajattelen erityisesti spefi-lajeja) ponnistavassa proosassa: ydinsisältö kiedotaan vahvasti kirjalliseen tyyliin ilman suurempaa ajatusta. Molemmat ovat sinänsä tehokkaita tuokiokuvia, hyvin kirjoitettuja ja tunnelmallisia, mutta lopulta niiden oleellisin tiivistyy "vain" pornokuvastoon.

Aivan toista linjaa edustavat Tuskan ja hurmion kieli poskessa (tai muussa ruumiinosassa) kirjoitetut tarinat. Oireellista kyllä, juuri nämä jäivät ainakin minun mieleeni kummittelemaan vakavampia tovereitaan paremmin. Emmanuel Arsen "Olin avaruustaistolaisten vankina!" kertoo nimessään oleellisen. Scifiparodiassa pannaan perseeseen niin oikeistoa kuin vasemmistoakin – olematta kuitenkaan sen kummemmin poliittisia. Mikael X. Messin "Arpi" ei sinänsä ole humoristinen, kevyt rikostarina ennemminkin. Eroottishenkinen sisältö yhdistetään toimivasti osaksi rikosjuonta, ja loppu on tyyli- ja perinnetietoinen. Sen sijaan riemastuttava on S. J. Hintsalan "Kinkkua ja torttua", joulunajan paskansyöntifantasia.

Kaksi antologian novellia sisältää toisenkinlaista fantasia-ainesta. Jussi K. Niemelän "Ridnitšohkkan vieraat" on epätasainen sekoitus ihmissusitarinaa, rock-jumaluuksia ja sperma-ampulleja. Tuomas Salorannan "Pornokauppa" sen sijaan on vahva, barkerlainen kauhukertomus. Se tuntuu tässä yhteydessä vain kovin irralliselta – mikä korjautui, kun novelli pääsi myöhemmin samanhenkisten seuraan Ja hän huutaa -splatterpunkantologiassa, tosin siinäkin korkeimpana huippuna.

Kokonaisuudesta irrallaan tuntuvat olevan myös pari vanhinta tekstiä. Näin Suomessa rakastellaan -pornokokoelmassa (Pop-kirjat 1982) nimimerkillä julkaistu "Silloin Leena sai tosi paljon parrua peppuunsa!" on perinteinen miestenlehtikertomus. Novellista tuntuu rikolliselta puhua. Yksinkertaisesti kyse on kömpelösti kirjoitettu graafinen kuvaus, jossa mies on hankkinut pari ventovierasta panemaan sidottua vaimoaan. Tietenkin se perustelee paikkaansa tässä kokoelmassa ajankuvana (80-luvun alussa s/m-teemat olivat nykyistä harvemmassa), mutta tekstityyliltään se erottuu liiaksi jopa näin monikasvoisessa kokoelmassa. Näistä 70–80-lukujen taitteen pornokokoelmista voisi kyllä saada kasaan oman mielenkiintoisen valikoimansa.

Toinen anakronistinen teksti on nimimerkki Harry Etelän (oik. iskelmäsanoittaja Aimo Viherluoto) arkistoista löytynyt "Kauhukellari". Ajankuvaa tuoreuttavana kuriositeettina sekin on lopulta paikallaan. Oikeastaan on vain luonnollista, että 1930–40-luvuilla, jolta ajalta novellin lienee, on Suomessakin kirjoitettu tämänsisältöisiä tarinoita – ja yhtä luonnollista on, ettei tätäkään Etelän novellia ole aiemmin julkaistu. Se on kauhukertomus, mutta erottiinen lataus on olemassa, eikä edes kovin kätkettynä. "Kauhukellari" on hyvä lisä suomalaisen kauhukirjallisuuden historiaan vaikkei se mikään merkkiteos muuten ole. (Nummelin on kunnostautunut Etelän tuotannon julkaisussa muutenkin: 2007 ilmestyi Turbatorila kokoelma Kauhujen salakammio, jonka lisäksi irtonovelleja on ollut mukana muutamassa antologiassa.)

Tuskan ja hurmion päättää toimittajan artikkeli sadomasokistisista aiheista suomalaisessa kirjallisuudessa. Yleisluontoinen teksti esittelee ne harvat kerrat, kun aiheeseen on tässä maassa kajottu. Myöhemmin Nummelin osittain jatkoi teeman parissa, kun hän toimitti yhdessä Ville Hännisen ja Vesa Sisätön kanssa hakuteoksen Erotiikan taitajia (Avain 2013).

Tuska ja hurmio ei ole kovin oleellinen teos. Mielestäni on kuitenkin hyvä, että tällaisia kokoelmia julkaistaan, epätasaisinakin. Ne tasapainottavat sitä kovin yksipuolista kuvaa, jonka suurten kustantajien julkaisuohjelma antaa paitsi kotimaisesta kirjallisuudesta myös kirjallisuudesta ylipäänsä. Aina mahtuu mukaan jokunen helmikin. Kun genrevalikoimakin on näin laaja, voi omaa näkemystään laajentaa yllättäviin suuntiin.

Katri Viita: Keväästä kesään

Katri Viita
Keväästä kesään
Kertomus Irja Raikkaan kehitysvuosista
Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926, 108 s., nid.

Kotimaisten "naisviihteen" kirjoittajien loputtomaan suohon unohtunut Kaarina Kaarna (os. Viitainoja, 1898–1972) on keräilijän kannalta konstikas tapaus. Antikvaarin hyllyjä saa tutkia useammastakin kohdasta ennen kuin koko tuotanto on tarkistettu – yleensä huonolla onnella, koska kerttakäyttöviihteenä julkaistujen kirjojen kohtalo on ollut aina tyly. Omalla nimellään Kaarina Kaarna julkaisi vain yhden romaanin 50-luvulla.

Suurin osa hänen tuotannostaan ilmestyi oululaisen Perjantain kustantamana salanimellä Tuulikki Kallio. Tunnetuin Kallio-kirja on epäilemättä Kaivopuiston kaunis Elsa (myöhemmät painokset nimellä Kaivopuiston kaunis Regina). Aiemmin salanimellä Kleopatra julkaistu Katariina ja Munkkiniemen kreivi julkaistiinkin sekin uudestaan Kallion nimen alla. Ei voine korostaa, mikä merkitys romaanien pohjalta tehdyillä elokuvilla on nimien säilymiseen kollektiivisessa muistissa. Muita Kaarnan kerran tai kahdesti käyttämiä nimimerkkejä olivat Kaisu Vaara, Irja Vuosalo ja Katri Viita. Viimeki mainitulla hän julkaisi paitsi esikoisteoksensa myös käsikirjoitti kaksi tulevan miehensä Kalle Kaarnan elokuvaa (kadonnut mykkäelokuva Työn laulu sekä Kuisma ja Helinä). Naimisiin he menivät vasta 1943.

Katri Viidan Keväästä kesään. Kertomus Irja Raikkaan kehitysvuosista on monella tapaa tyypillinen esikoinen. Kari-Otso Nevaluoman mukaan tarina on omaelämäkerrallinen – mikä olisi tavallisempi nuoren kirjailijan lähtökohta. Teos on myös melko naiivi kuvatessaan ihmisiä ja heidän sileäotsaisia ajatuksiaan ja suuria tunteita. Toisaalta tällaisen voi nähdä kuuluvan myös lajityypin tyyppipiirteisiin. Nevaluoman mukaan kirjailija muussakin tuotannossaan "oli dramaattisten tehojen uskollinen käyttäjä, tulisten intohimonpurkausten, vapisevien käsien ja vavahtelevien sydänten armoitettu kuvaaja. Kaikki väreilee, hehkuu ja kuohuu hänen romaaneissaan."

Tarina alkaa päähenkilönsä Irja Raikkaan ylioppilaskeväästä. Aloituskohtauksessa tyttöjoukkio vertailee tulevan kesän matkasuunnitelmiaan kanamaiseen tapaan. Ainoastaan Irja ei ole lähdössä avartamaan maailmankuvaansa ulkomaille, mutta piankos se korjaantuu, kun isälle hieman lepertelee. Laivamatkalla Tukholmaan Irja sitten ensitöikseen kohtaa häntä miellyttävän maisteri Vaaramon. Tunne ei tietenkään ole yksipuolinen. Ruotsin-kesän jälkeen Irja ja hänen maisterinsa tapaavat jälleen Helsingissä ja – kuten tapana on sanoa – yksi asia johtaa toiseen, lopulta kosintaan.

Tarinan alkupuolen kuviot ovat kovin tavanomaiset ja arvattavat. Sitä ne ovat taatusti olleet jo kirjan ilmestymisen aikaan 1920-luvulla. Viita saa kuitenkin tässä vaiheessa puhtia kerrontaansa ja tilaa sanottavalleen. Irja ei halua pilata suunnitelmiaan – yliopisto-opiskelua ja maisterinseppelettä – Vaaramon hänelle tarjoamilla tulevaisuudenkuvilla avioliitosta ja äitiydestä. Kirjailija ottaa siis kantaa naisen aseman ja tasa-arvon puolesta, ei kovin voimallisesti mutta vilpittömän tuntuisesti. Kevyet pohdinnat siitä, mitä mahdollisuuksia naisella tarinan nykypäivänä onkaan, tuovat tarinaan ja sen päähahmoon sävykkyyttä.

Valitettavasti romaanin loppu kääntyy jälleen perinteellisemmille vesille. Sivujuonteina kuvatut Irjan lähipiirin ihmissuhteet (vuosikymmenten jälkeen nuoruudenrakkaansa saava täti ja ystävä, jonka sulhanen on huikentelevaista sorttia) heijastuvat häneen omaan hahmoonsakin. Rakkaus Vaaramoon ei ole kadonnut opiskeluvuosina, vaikka pari ei olekaan toisiaan nähnyt. Kun seppele on laskettu päähän, ei maisterius enää hohdakaan entiseen tapaansa, mutta vanhan ystävän lapset herättävät todellisen naisen seppeleen alla. Onneksi tunteissaan yhä vahva Vaaramo on tällä välin väitellyt tohtoriksi, jotta perheen sisäinen arvovalta säilyy avio-onnen takaajana.

Keväästä kesään tarjoaa kevyen kerrottavansa joukossa viehättävää ajankuvana, eritoten pienissä nuorisoslangin välkähdyksissä. Lisäksi mielenkiintoista on paikoin katkelmallinen kerronta. Välillä tarinaa viedään eteenpäin hyvin elokuvamaisin leikkauksin. Pieni lupaus tulevasta?

Lähteet:
* Marja Luova: Mummin muistelmat. Pieniä sattumuksia elämän varrelta. Helsinki: Kirja kerrallaan, 2002
* Kari-Otso Nevaluoma: "Tuulikki Kallio". Teoksessa Ritva Aarnio, Ismo Loivamaa (toim.): Kotimaisia naisviihteen taitajia. 100 vuotta rakkautta. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu, 1999