tiistai 14. huhtikuuta 2020

Nightmares & Dreamscapes – mietteitä Stephen Kingin äärellä #6

I (varsin lyhyt yleiskuva Kingin novellituotannosta)

Vaikka Stephen King löi itsensä läpi melko nopeasti ja nimenomaan romaanikirjailijana, hänen lyhytproosatuotantonsa pysyi laajana melko pitkälle hänen urallaan. Koko 70-luvun King julkaisi novelleja monenlaisissa lehdissä, miestenlehdistä scifizineihin. 80-luvulla hänen novellituotantonsa siirtyi yhä enemmän erinäisiin antologioihin kunnes lähes tyrehtyi (ks. esim. johdanto teokseen Just After Sunset) seuraavalla vuosikymmenellä. Uudella vuosituhannella hän löysi itsestään jälleen myös lyhyemmän muodon kirjoittajan. Tällä kertaa mediana toimivat etenkin niinsanotut laatulehdet, kuten The New Yorker tai Esquire.

Näiden eri vaiheiden mukana myös Kingin novellien muoto ja henki vaihteli. Alkuaikojen novellit olivat siloittelemattomia ja brutaalejakin, usein perinnetietoisia mutta sellaisina irroitteleviakin. Myöhemmin tekstit muuttuivat viimeistellymmiksi ja joskus kokeellisemmiksikin. 80-luvulla niissä vielä eli vanhaa intoa ja energiaa, mutta yhä useammin jo tuolloin niitä vaivaa myös outo väsymys – ne ikään kuin toistelevat klišeitä, ovat pastisseja ja pahimmillaan kuin huonoja jäljitelmiä Kingin omista töistä. Vasta viime 10–15 vuotena hän on alkanut jälleen löytää uutta tapaa ilmaista itseään myös novellein. Samalla hän on (ehkä viimein?) uskaltanut antaa periksi myös "korkeakirjallisemmille" tavoitteilleen.

II (kömpelöitä musiikkivertauksia: Kingin valkoinen tupla)

Stephen Kingin ensimmäinen novellikokoelma, Night Shift (1978; suom. Yön äänet 1989) oli kuin nuoren bändin esikoislevy, saundeiltaan rujo mutta elinvoimaisuudessaan ja energisyydessään kieltämättä hauska. Miestenlehtinovellit, olosuhteiden pakosta lyhyehköt ja iskevät, olivat parhaimmillaan tiukkoja rykäyksiä, mutta mukaan mahtui pari vakavampaakin ja "kirjallisempaa" yritystä.

Toinen kokoelma, Skeleton Crew (1985; suom. kahdessa osassa Jälkeen keskiyön ja Ennen aamunkoittoa 1991), esitteli paljon itseensä luottavaisemman yhtyeen. Tarjolla oli virtuoottisempaa näyttämisenhalua, sulavampia sooloja ja monipuolisempaa ilmeikkyyttä. Kokoelman aloitti pienoisromaani, kelle tahansa muulle omaksi kirjakseen kelvannut "The Mist" (suom. Usva), kuin aikuiseksi juuri kasvaneen bändin 20-minuuttinen proge-eepos, ja sitä jatkoi monta tulevaa klassikkoa ja omaperäistä keikkasuosikkia.

Kolmas albumi on monesti vaikea – vanha ohjelmisto on jo levytetty, uusia juttuja pitäisi keksiä. Kingin tapauksessa Nightmares & Dreamscapes (1993; Heikki Kaskimiehen ja Heikki Karjalaisen suomentamana kahdessa osassa alaotsikolla Painajaisia ja unikuvia 1999–2000) on monella tapaa vaikea tapaus. Toisaalta se on kuin The Beatlesin valkoinen tupla: massiivinen kokonaisuus täynnä keskenään hyvin erilaisia teoksia, monipuolinen ja vaihteleva, mutta toisaalta yksikään osa ei nouse kovin paljon muiden yli. Sen hienous johtuu juuri moniäänisyydestä, joka pelkällä massallaan peittää materiaalinen mahdollisen heikkouden.

Nightmare & Dreamscapes sisältää monenlaisia kauhujuttuja (on vampyyreja, kosmisia hirviöitä, kummituksia, avaruusolentoja, zombeja), rikoskertomuksia – (niin kovaksikeitettyä sorttia kuin suljetun huoneen arvoitustakin), tummaa fantasiaa, tieteistarinan, yritystä yleisproosaan… Tekstilajejakin on enemmän kuin "novellikokoelmassa" olettaisi; novellien lisäksi mukana on myös televisiokäsikirjoitus, runo, pitkä asia-artikkeli sekä hindulainen faabeli. Näitä täydentävät tietysti myös jo perinteiset johdanto ja päätäntö. Yhteensä kirja pitää sisällään 26 eri tekstiä – luku on suuri etenkin, kun tietää, ettei Kingin lyhytproosakaan ole erityisen lyhyttä. Ei olekaan ihme, että Kingin suomalainen kustantaja Tammi päätti julkaista kokoelman kahdessa erässä. Yhtenä niteenä kokoelma on suorastaan julman näköinen. (Lisäksi voi nähdä Tammen teossa myös kylmää laskelmointia: novellikokoelmat myyvät romaaneja huonommin, mutta kahtia jaettu kokoelma myy sentään yhtä paremmin.)

III (kömpelöitä musiikkivertauksia: coverlevy)

Toisaalta Nightmares & Dreamscapes on kuin identiteettinsä hukanneen yhtyeen coverlevy, ehkä epätoivoinenkin yritys saada edes jotain aikaiseksi, kun aiempi luovuus ja ääni ovat tyrehtyneet. King nimittäin tekee lainoja ja kopioita, kunnianosoituksia ja jatko-osia, viittauksia ja mielleyhtymiä.

Kokoelman tekstimassan aikana hän lainaa useita kirjailijoita: Kovaksikeitettyihin dekkaristeihin, kuten Raymond Chandler tai Ross Macdonald, viitataan tarinoissa "Dolan's Cadillac", "The Fifth Quarter" tai etenkin "Umney's Last Case". H. P. Lovecraftin mytologia on osa novellia "Crouch End". Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes seikkailee "The Doctor's Casessa". Eikä ole sattumaa, että "The House on Maple Street"-novellin lasten sukunimi on Bradbury.

Toisaalta King lainaa itseään toistuvasti: loppuhuomautuksissaan hän itsekin myöntää, että "Rainy Season" ja "You Know They Gat a Hell of a Band" ovat temaattista jatkoa "The Children of the Cornille".  "The Night Flierin" päähenkilö on tuttu jo The Dead Zone -romaanista, ja "It Grows on You" sijoittuu Castle Rockin pikkukaupunkiin Needful Things -romaanin jälkeiseen aikaan. "My Pretty Ponyn" ja "The Fifth Quarterin" hän myöntää Richard Bachman -tarinoiksi (olkoonkin, että jälkimmäinen ilmestyi alunperin aivan toisella salanimellä John Swithen). Erikoisin laina on kokoelman päättävä alunperin hindulainen tarina "The Beggar and the Diamond", jonka King haluaa syystä tai toisesta muotoilla omakseen.

Monessa lopuistakin tarinoista on vahva pastissin leima. Kauhukertomuksissa lainataan genren perushahmoja, "The End of the Whole Mess" on klassinen 50-luvun tieteiskertomus, "Sneakers" on jälleen yksi Kingin variaatio kummitustalosta (tällä kertaa kyse on kummittelevasta vessasta). Oikeastaan ainoa aidosti omaperäinen kertomus on yliluonnollisuuksissaan varovainen "Dedication", jossa kerronta ja kieli menevät genrekonventioiden edelle.

King on omistanut kokoelmansa kirjoittamista opettaneelle Thomas Williamsille. Ehkä tämä liittyy jotenkin kokoelman moniin mukaelmiin ja sormiharjoitemaisiin jäljitelmiin.

Kingin puolustukseksi on sanottava, että kertaakaan hän ei varsinaisesti kopioi. Useimmiten hänen kertomuksistaan huokuu pikemminkin kunnioitus ja fanihenki.

IV (kömpelöitä musiikkivertauksia: b-puolikokoelma)

Toisaalta Nightmares & Dreamscapes on kuin b-puolikokoelma. Kirjan sisällöstä (aloitus- ja lopetustekstien lisäksi) vain viisi julkaistiin siinä ensimmäistä kertaa. Niistäkin "Sorry, Right Number"-käsikirjoitus oli jo filmattu, ja "The Beggar and the Diamond" on enemmänkin levyn bonusraita.

Novellien alkuperäisjulkaisut vaihtelevat keskenään suuresti. Varhaisimmat niistä on ajoittuvat kahdenkymmenen vuoden taakse, 1970-luvun alkuun. Runo "Brooklyn August" on vuodelta 1971 ja seuraavalta vuodelta ovat novellit "Suffer the Little Children" ja "The Fifth Quarter". "It Grows on You" on alunperin vuodelta 1973, mutta alkuperäinen novelli on hyvin erilainen verrattuna vuoden 1993 versioon (iso osa muokkauksista oli tehty jo novellin uudelleenjulkaisua varten vuonna 1982). Loput novelleista onkin sitten kerätty erilaisista genreantologioista ja -lehdistä lähinnä 1980-luvulta.

Oma lukunsa on "Head Down"-artikkeli, jossa King käy läpi poikansa Owenin baseball-joukkueen nappulaliigasarjan vaiheita. Se on julkaistu 1990 The New Yorker -lehdessä, joka laatulehden maineensa vuoksi eroaa muiden alkuperäisjulkaisujen joukosta. Jos jatketaan musiikkianalogiaa, on "Head Down" tämän kokoelman "Revolution 9".

V (kömpelöitä musiikkivertauksia: finaali, coda ja encore)

Nightamares & Dreamscapesin sisällölliset ongelmat tiivistyvät monin tavoin "Head Down" -artikkelin ympärille. Se (ja siihen temaattisesti liittyvä runo "Brooklyn August") romuttaa kirjan minkäänlaiset yhtenäisyyden rippeet. Ymmärrän kyllä ajatuksen sen julkaisemisesta uudelleen: Se on monin tavoin tyypillistä kingiläistä proosaa. Monesti mieleen tulee pienoisromaani "The Body", jossa on paljon samankaltaista kasvuikäisten poikien ryhmädynamiikan havainnointia ja aikuistuneen miehen nostalgiaa lapsuuden kesiin. Artikkeli olisi kuitenkin toiminut paljon paremmin omiensa seurassa. Se lähes vaatii olemassaolollaan Kingiä julkaisemaan viimein ei-fiktiivisten tekstiensä kokoelman. "Head Down" on hieno teksti, omassa lajissaan, mutta fiktion joukossa se törröttää aivan väärällä tavalla.

Se on strategisesti myös sijoitettu ikään kuin kokoelman viimeiseksi tekstiksi mutta ei lopulta ole sitä. Kirja nimittäin loppuu oikeastaan neljään eri otteeseen: "Head Down" on finaali, mutta sitä seuraa vielä "Brooklyn August" kuin codana. Mutta sitten tulee vielä encore, jälkisanat. Ja sittenkään ei vielä lopeteta, vaan "The Beggar and the Diamond" toimii konsertin jälkeisenä poistumismusiikkina.

Tämä kaikki tulee epämukavan selväksi etenkin kokoelman suomennossa lukiessa. Kuten aiemmin on sanottu, Nightmares & Dreamscapes ilmestyi suomeksi kahtena niteenä. Näistä ensimmäinen, Yksinäinen sormi, on flow'ltaan vielä sujuvasti etenevä joskin melko tasapaksu novellikokoelma. Jälkimmäinen osa, Anteeksi, oikea numero, sen sijaan jää lähes muodottomaksi, kun yli neljänneksen sen sivumäärästä vievät aivan muut tekstit kuin novellit.

VI (muutama sana suomennoksista)

Suomennoksista puheen ollen Nightmares & Dreamscapes on siitä mielenkiintoinen kirja, että sen sisällössä on tavattoman monta muulloinkin suomennettua tekstiä. Alkuperäiskokoelma ilmestyi aikana, jolloin Suomessa julkaistiin verrattain paljon amerikkalaisia novelliantologioita ja Kingin nimen tiedettiin houkuttelevan ostajia. Niinpä suomennettaviksi päätyi muutamiakin sellaisia teoksia, joihin King oli osallistunut. 

Vuosina 1991–96 Book Studio julkaisi kuusi Kauhujen kirja -antologiaa, joista iso osa oli ilmestynyt alunperin Yhdysvalloissa Night Visions -otsikon alla. Douglas E. Winter, joka kirjoitti aikoinaan ensimmäisen Kingiä käsittelevän kirjan, toimitti Night Visionsin viidennen osan. Siihen sisältyi muiden muassa jopa novellia Kingiltä, mikä ymmärrettävästi teki kirjasta houkuttelevan valinnan Book Studion sarjan avaukseksi. Suomentaja toimi Kari Salminen. Kokoelman kolmesta novellista yksi, erikoinen tieteisjuttu "The Reploids" (suom. "Setelit"), ei tähänkään päivään mennessä ole ilmestynyt ainoassakaan Kingin omassa kokoelmassa. Kaksi muuta sen sijaan pääsivät osaksi Nightmares & Dreamscapesia. Tunnelmallinen ja vino kirjailijakertomus "Dedication" ilmestyi Salmisen suomentama nimellä "Omistuskirjoitus" ja Kaskimiehen suomentamana nimellä "Omistus". Musiikkimaailmaan sijoittuvan "Sneakersin" ensimmäinen suomennos sen sijaan oli "Tennarit" ja jälkimmäinen mielestäni paljon kömpelömpi "Kumitossut". Toisen Kauhujen kirjan pohjana oli, myöskin Winterin toimittama, Prime Evil. Tällä kertaa mukana oli yksi Kingin novelli, vampyyrikertomus "The Night Flyer". Sekä Jorma-Veikko Sappisen että myöhempi Kaskimiehen suomennos on nimeltään "Yölentäjä". Tämän jälkeen ei Kauhujen kirjoissa Stephen Kingin nimeä enää nähty.

Toinen 90-luvun alun suomalaisen "kauhubuumin" julkaisusarja oli WSOY:n FAN-sarja. Vuosien 1992–1995 sarjassa julkaistiin monenlaista kauhu-, tieteis- ja fantasiakirjallisuutta, yhteensä 36 osaa. Yksi näistä oli tuoreeltaan käännetty, Jeff Gelbin toimittama Shock Rock eli Rock on rajaton kauhu. Rock-musiikkia ja kauhuaiheita yhdistelevään antologiaan King osallistui "You Know They Got a Hell of a Band"-tarinalla, jossa hän tuntuu melkein leikittelevän itselleen tutulla kaavalla: aitoamerikkalainen aviopari joutuu sattumalta syrjäiseen pikkukaupunkiin, jota asuttavat kuolleet muusikot. Ulla Selkälän ja Ilkka Äärelän suomennos on lyhyesti "Helvetin hyvä bändi". Myöhempi Heikki Karjalaisen käännös mukailee alkuperäistä nimeä tarkemmin, "Siellä on muuten helvetin hyvä bändi".

70-luvulta peräisin oleva hard boiled -rikosjuttu "The Fifth Quarter" ilmestyi yllättäen kahtena eri suomennoksena vuonna 2000. Ensin Karjalainen käänsi sen Kingin kokoelmaan nimellä "Viides neljännes". Loppuvuodesta ilmestyi sitten vielä Book Studion Jännityksen mestarit sarjassa Peter Hainingin toimittama ja Matti Rosvallin suomentama Kovaksi keitetyt -antologia, johon novelli sisältyi nimellä "Viides viipale".

Lopuksi voisi mainita vielä yhden kuriositeetin: Nightmares & Dreamscapesiin sisältyvä tv-käsikirjoitus "Sorry, Right Number" filmattiin vuonna 1987 Tales from the Darkside -sarjaan. Sarja ilmeisesti pyöri jo 80-luvulla myös Suomessa helsinkiläisellä HTV-kaapelikanavalla nimellä Terveisiä tuonpuoleisesta. Mahdollisesti Kingin kirjoittamakin jakso esitettiin (ja suomennettiin) tuolloin. Myöhemmin sarjan jaksoja ilmestyi kotitallenteina Keskiyön kauhutarinoita -nimellä.

NIGHTMARES & DREAMSCAPESIN TEKSTIT
  • The Beggar and the Diamond. 1) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. Heikki Karjalainen, Kerjäläinen ja timantti. Anteeksi, oikea numero.
  • Brooklyn August. 1) Io 1971. 2) Kevin Kerrane & Richard Grossinger (ed.): Baseball I Gave You All the Best Years of My Life. Oakland 1977: North Atlantic Books. 3) Tyson Blue: The Unseen King. Mercer Island: Starmont House. 4) Richard Grossinger & Kevin Kerrane (ed.): Into the Temple of Baseball. Berkeley: Celestial Arts. 5) Al Silverman & Brian Silverman (ed.): The Twentieth-Century Treasury of Sports. New York 1992: Viking. 6) Nightmare & Dreamscapes. — Suom. Heikki Karjalainen, Brooklynin elokuu. Anteeksi, oikea numero.
  • Chattery Teeth. 1) Cemetery Dance #14 (Fall 1992). 2) Nightmares & Dreamscapes. 3) Richard Chizmar (ed.): The Best of Cemetery Dance. Baltimore: Cemetery Dance Publications. 4) Ellen Datlow (ed.): Darkness. Two Decades of Modern Horror. San Francisco: Tachyon Publications. — Suom. Heikki Kaskimies, Jättihampaat. Yksinäinen sormi.
  • Crouch End. 1) Ramsey Campbell (ed.), New Tales of the Cthulhu Mythos. Sauk City 1980: Arkham House. 2) David G. Hartwell (ed.): The Dark Descent. New York: Tor. Myös nimillä The Dark Descent 3 ja A Fabulous, Formless Darkness. 3) Nightmares & Dreamscapes. 4) Jim Turner (ed.): Eternal Lovecraft. The Persistence of HPL in Popular Culture. Collinsville 1998: Golden Gryphon Press. — Suom. Heikki Karjalainen, Esikaupunkielämää. Anteeksi, oikea numero.
  • Dedication. 1) Douglas E. Winter (ed.): Night Visions 5. Arlington Heights 1988: Dark Harvest. Myös nimillä Dark Visions ja The Skin Trade. 2) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. 1) Kari Salminen, Omistuskirjoitus. Teoksessa Douglas E. Winter (toim.), Kauhujen kirja. Hyvinkää 1991: Book Studio. 2) Heikki Kaskimies, Omistus. Yksinäinen sormi.
  • The Doctor's Case. 1) Martin Harry Greenberg & Carol-Lynn Rössel Waugh (ed.), The New Adventures of Sherlock Holmes. Original Stories by Eminent Mystery Writers. New York 1987: Carroll & Graf. 2) Nightamres & Dreamscapes. 3) John Joseph Adams (ed.): The Improbable Adventures of Sherlock Holmes. California 2009: Night Shade Books. — Suom. Heikki Karjalainen, Tohtorin tapaus. Anteeksi, oikea numero.
  • Dolan's Cadillac. 1) Castle Rock: The Stephen King Newsletter February–June 1985. Northridge: Lord John Press. 2) Omana kirjanaan Northridge 1989: Lord John Press. 3) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. Heikki Kaskimies, Dolanin Cadillac. Yksinäinen sormi.
  • The End of the Whole Mess. 1) Omni October 1986. 2) Nightmares & Dreamscapes. 3) The Times & Dillons Summer Anthology 1995. London 1995: Hodder & Stoughton. 4) John Joseph Adams (ed.): Wastelands. Stories of the Apocalypse. San Francisco 2008: Night Shade Books. — Suom. Heikki Kaskimies, Koko sotkun loppu. Yksinäinen sormi.
  • The Fifth Quarter. 1) Cavalier April 1972. Salanimellä John Swithen. 2) The Twilight Zone Magazine Volume 5, Number 6 (February 1986). 3) Nightmares & Dreamscapes. 4) Peter Haining (ed.): Pulp Friction. London 1996: Souvenir Press. Myös nimellä Pulp Frictions. — Suom. 1) Heikki Karjalainen, Viides neljännes. Anteeksi, oikea numero. 2) Matti Rosvall, Viides viipale. Teoksessa Peter Haining (toim.), Kovaksi keitetyt. Pulpin parhaat. Helsinki 2000: Book Studio. Jännityksen mestarit 124.
  • Head Down. 1) The New Yorker April 16 1990. 2) David Halberstam (ed.): The Best American Sports Writing, 1991. Boston 1991: Houghton Mifflin. 3) Nightmares & Dreamscapes. 4) Nicholas Dawidoff (ed.): Baseball: A Literary Anthology. New York 2002: Library of America. — Suom. Heikki Karjalainen, Katse pallossa. Anteeksi, oikea numero.
  • The House on Maple Street. 1) Nightmares & Dreamscapes. 2) Chris Van Allsburg (ed.): The Chronicles of Harris Burdick. 14 Amazing Authors Tell the Tales. New York 2011: Houghton Mifflin Books for Children. — Suom. Heikki Karjalainen, Talo Vaahterakadulla. Anteeksi, oikea numero.
  • Home Delivery. 1) Midnight Graffiti (Fall 1988). 2) John Skipp & Craig Spector (ed.): Book of the Dead. Willimantic 1989: Mark V. Ziesing. 3) Nightmares & Dreamscapes. 4) Stephen King: The Secretary of Dreams, Volume I. Baltimore 2006: Cemetery Dance Publications. Kuv. Glenn Chadbourne. 5) John Joseph Adams (ed.): The Living Dead. San Francisco 2008: Night Shade Books. 6) Stephen Jones (ed.): The Dead That Walks. Flesh-Eating Stories. Berkeley 2010: Ulysses Press. 7) Otto Penzler (toim.): Zombies! Zombies! Zombies! New York 2011: Vintage Crime/Black Lizard. — Suom. Heikki Karjalainen, Kotikonstein. Yksinäinen sormi.
  • It Grows on You. 1) Marshroots Fall 1973. 2) Weird Tales No. 301 (Summer 1991). — Toinen version. 1) Whispers #17/18 (August 1982). 2) Stuart David Schiff (ed.): Death. New York 1982: Playboy Paperbacks. — Kolmas versio 1) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. Heikki Karjalainen, Siihen kasvaa kiinni. Yksinäinen sormi.
  • The Moving Finger. 1) The Magazine of Fantasy & Science Fiction Volume 79, Number 6 (December 1990). 2) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. Heikki Karjalainen, Yksinäinen sormi. Yksinäinen sormi.
  • My Pretty Pony. 1) Omana kirjanaan New York 1989: Library Fellows of The Whitney Museum of Arts. Artists and Writers Series. Kuv. Barbara Kruger. 2) Oma kirjanaan New York 1989: Alfred A. Knopf, Random House. 3) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. Heikki Karjalainen, Uljas ratsuni. Yksinäinen sormi.
  • The Night Flier. 1) Douglas E. Winter (ed.): Prime Evil. New Stories by the Masters of Modern Horror. West Kingston 1988: Donald M. Grant. — Suom. 1) Jorma-Veikko Sappinen, Yölentäjä. Teoksessa Douglas E. Winter (toim.), Kauhujen kirja 2. Hyvinkää 1992: Book Studio. 2) Heikki Kaskimies, Yölentäjä. Yksinäinen sormi.
  • Popsy. 1) J. N. Williamson (ed.): Masques II. All-New Tales of Horror and the Supernatural. Baltimore 1987: Maclay & Associates. 2) J. N. Williams (ed.): The Best of Masques. New York 1988: Berkley Books. 3) Karl Edward Wagner (ed.): Karl Edward Wagner Presents the Year's Best Horror Stories XVI. New York 1988: DAW Books. 4) Nightmares & Dreamscapes. 6) J. N. Williamson (ed.): Dark Masques. New York 2001: Pinnacle Books. 7) John Richard Stephens (ed.): Vampires, Wine and Roses. Chilling Tales of Immortal Pleasure. 2. l. New York 2008: Metro Books. Kuv. Vince Locke. 8) Otto Penzler (ed.): The Vampire Achives. New York 2010: Vintage Books. 9) Otto Penzler (ed.): Bloodsuckers. The Vampire Archives, Volume 1. New York 2010: Vintage Books. — Suom. Heikki Kaskimies, Pappa. Yksinäinen sormi.
  • Rainy Season. 1) Midnight Graffiti Spring 1989. 2) Jessica Horsting & James Van Hise (ed.): Midnight Graffiti. New York 1993 [kirjassa lukee 1992]: Warner Books. 3) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. Heikki Karjalainen, Sadekausi. Anteeksi, oikea numero.
  • Sneakers. 1) Douglas E. Winter (ed.): Night Visions 5. Arlington Heights 1988: Dark Harvest. Myös nimillä Dark Visions ja The Skin Trade. 2) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. 1) Kari Salminen, Tennarit. Teoksessa Douglas E. Winter (toim.), Kauhujen kirja. Hyvinkää 1991: Book Studio. 2) Heikki Karjalainen, Kumitossut. Yksinäinen sormi.
  • Sorry, Right Number. 1) Nightamres & Dreamscapes. 2) The Language of Literature. Evanston, Boston, Dallas 1997: McDougal Little. 3) Literature and Integrated Studies. Form of Literature. Glenview 1997: Scott, Foresman & Company. 4) Julia A. Schumacher (ed.): Drama for Reading & Performance. Collection Two. Logan 2000: Perfection Learning Corporation. 5) Literature. The Reader's Choice. Course 3, Grade 8–Media Conncetion Activities. Columbus 2000: Glencoe/McGraw-Hill School Publishing Company. — Suom. Heikki Karjalainen, Anteeksi, oikea numero. Anteeksi, oikea numero.
  • Suffer the Little Children. 1) Cavalier February 1972. 2) Charles L. Grant (ed.): Nightmares. Chicago 1979: Playboy Paperbacks. 3) Patricia L. Skarda & Nora Crow Jaffe (ed.): The Evil Image. Two Centuries of Gothic Short Fiction and Poetry. New York 1981: A Meridian Book, New American Library. 4) Mary Danby (ed.): 65 Great Spine Chillers. London, New York 1982: Octopus Books. 5) Treasure of Great Short Stories. London 1984: Guild Publishing. 6) Nightmares & Dreamscapes. New York 1993: Viking. Yhden novellin vihkojulkaisu. 7) Nightmares & Dreamscapes. 8) Michael Meyer (ed.): The Compact Bedford Introduction to Literature. Reading, Thinking, Writing, Fifth Edition. Boston, New York 2000: A Bedford Book, St. Martin's Press. — Suom. Heikki Kaskimies, Kärsikää pikku piltit. Yksinäinen sormi.
  • The Ten O' Clock People. 1) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. Heikki Karjalainen, Kello kymmenen ihmiset. Anteeksi, oikea numero.
  • Umney's Last Case. 1) Nightmares & Dreamscapes. New York 1993: Viking. 2) Omana kirjanaan London 1995: Penguin Books USA. — Suom. Heikki Karjalainen, Umneyn viimeinen juttu. Anteeksi, oikea numero.
  • You Know They Got a Hell of a Band. 1) The Overlook Connection #15 (1991). 2) Jeff Gelb & Claire Zion (ed.): Shock Rock. The New Sound of Horror. New York 1992: Pocket Books. 3) Nightmares & Dreamscapes. — Suom. 1) Ulla Selkälä & Ilkka Äärelä, Helvetin hyvä bändi. Teoksessa Jeff Gelb (toim.): Rock on rajaton kauhu. Helsinki 1993: WSOY. FAN-sarja. 2) Heikki Karjalainen, Siellä on muuten helvetin hyvä bändi. Yksinäinen sormi.
KIRJALLISUUTTA
  • "The Body: Fall from Innocence". Teoksessa Different Seasons. New York 1982: Viking Press. — Suom. Tapio Tamminen, "Viattomuuden syksy: Ruumis". Teoksessa Kauhun vuodenajat II. Hyvinkää 1992: Book Studio. Myös nimellä Vuodenajat.
  • "The Children of the Corn". Penthouse March 1977. — Suom. Reijo Kalvas, "Maissilapset". Teoksessa Yön äänet. Hyvinkää 1989: Viihdeviikarit. — Omana kirjanaan Helsinki 1995: Book Studio.
  • The Dead Zone. New York 1979: Viking Press. — Suom. Heikki Karjalainen, Kosketus. Helsinki 1989: Tammi.
  • Just After Sunset. New York 2008: Scribner. — Suom. Ilkka Rekiaro, Auringonlaskun jälkeen. Helsinki 2010: Tammi.
  • "The Mist". Teoksessa Kirby McCauley (ed.), Dark Forces. New Stories of Suspense and Supernatural Horror. New York 1980: Viking Press. — Suom. Tapio Tamminen, "Usva". Teoksessa Jälkeen keskiyön. Hyvinkää 1991: Book Studio.
  • Needful Things. The Last Castle Rock Story. New York 1991: Viking. — Suom. Ilkka Rekiaro, Tarpeellista tavaraa. Viimeinen tarina Castle Rockista. Helsinki 1992: Tammi.
  • Night Shift. Garden City 1978: Doubleday. — Suom. Reijo Kalvas, Yön äänet. Hyvinkää 1989: Viihdeviikarit.
  • Nightmares & Dreamscapes. New York 1993: Viking. — Suom. Heikki Kaskimies & Heikki Karjalainen, Yksinäinen sormi. Painajaisia ja unikuvia 1. Helsinki 1999: Tammi. — Suom. Heikki Karjalainen, Anteeksi, oikea numero. Painajaisia ja unikuvia 2. Helsinki 2000: Tammi.
  • "The Reploids". Teoksessa Douglas E. Winter (ed.), Night Visions 5. Arlington Heights 1988: Dark Harvest". — Suom. Kari Salminen, "Setelit". Teoksessa Douglas E. Winter (toim.), Kauhujen kirja. Hyvinkää 1991: Book Studio.
  • Skeleton Crew. New York 1985: G. P. Putnam's Sons. — Suom. Tapio Tamminen, Jälkeen keskiyön. Hyvinkää 1991: Book Studio. — Ennen aamunkoittoa. Hyvinkää 1991: Book Studio.

perjantai 10. huhtikuuta 2020

Jakszyk, Fripp and Collins: A Scarcity of Miracles. A King Crimson ProjeKct

(Arvostelu on aiemmin julkaistu Jaakobin Wsi Testamenti -blogissa 2011.)

Jakszyk, Fripp and Collins
A Scarcity of Miracles
A King Crimson ProjeKct
Discipline Global Mobile DGM1101, 2011. CD
1. A Scarcity of Miracles; 2. The Price We Pay; 3. Secrets; 4. This House; 5. The Other Man; 6. the Light of Day

Samaan aikaan, kun Yesiltä julkaistaan uusi studioalbumi ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen, sattumalta myös King Crimsonin voi aistia ilmassa. Viimeksi Crimsolta ilmestyi studiolevy alkuvuodesta 2003, ja sen jälkeen on seuraavaa alustettu ja valmisteltu moneen otteeseen ilman konkreettisia tuloksia. Lähimmäs päästiin 2007–2009, kun Porcupine Treen rumpali Gavin Harrison liittyi yhtyeeseen ja viisihenkinen kokoonpano keikkailikin jonkin verran. 2008 DGMLiveltä ilmestyi yhtyeen Chicagon-konsertista verkkojulkaisu, joka on toistaiseksi jäänyt ainoaksi todisteeksi heidän rumpukeskeisestä tyylistään.

Robert Fripp on ilmoittanut, ettei hänellä ole tällä hetkellä kiinnostusta toimimaan King Crimsonin kanssa. Näinhän Fripp on toiminut ennenkin, ja tuloksena on ollut kaiken muun ohessa joukko ns. ProjeKct-julkaisuja, joilla emoyhtyeen jäsenet kokeilevat pienemmissä kokoonpanoissa. ProjeKctien kultahetki ajoittui 1990-luvun loppuvuosiin, mistä todisteena 1999 ilmestyi neljän levyn boksi ja seuraavana vuonna vielä ProjeKct X:n albumi. Pitkältä näiden väliaikaisyhtyeiden ideoiden varaan rakentuivat King Crimsonin kaksi toistaiseksi viimeisintä albumia, The ConstruKction of Light ja The Power to Believe.

Kaiken tämän jälkeen en ole vieläkään varma, onko uusi A Scarcity of Miracles todella “ProjeKct”? Levynkanteen on esiintyjäksi merkitty trio Jakszyk, Fripp and Collins. Heidän lisäkseen levyllä soittavat herrat Levin ja Harrison, molemmat siis aiempia Crimso-miehiä hekin. Syy, miksi rytmiryhmä ei ole päässyt esiintyjänimiksi asti vaan jää taustalle lähes sessiomusiikoiden osaan, on selitetty Frippin lyhyessä kansilehtitekstissä. Albumin musiikki sai alkunsa kahden kitaristin sessioista, joiden äänityksiä Jakko Jakszyk sitten rakensi eteenpäin. Pian Mel Collins kehitteli puhallinosuutensa osaksi musiikkia, minkä jälkeen “Gavin and TLev were willing to contribute”. Musiikki siis on lähtöisin nimitriolta, rytmiryhmä “vain” soittaa mukana. Mielestäni kuulostaa siltä, että Fripp yrittää lähinnä selitellä, ettei kyse ole oikeasta yhtyeestä – siis King Crimsonista – vaan jostain satunnaisemmasta. Vaikka onpa historia osoittanut tällaisenkin selityksen hataraksi: eikö In The Wake of Poseidon vuodelta 1970 ole aivan yhtä paljon hajanaisen muusikkojoukon toteuttama Frippin visio?

A Scarcity of Miraclesin musiikki ei kuulosta oikein miltään, mitä King Crimsoniin liittyen on aiemmin julkaistu. Jonkun mielestä se on väärin ja siksi ehdoton todiste siitä, ettei kyse ole King Crimsonista. Niinpä sitä väitettiin 1980-luvun alussakin, kun Discipline ilmestyi, mutta kuinka moni on valmis nyt väittämään, ettei 80-luvun väritrilogia kuuluisi Crimso-kaanoniin? A Scarcity of Miraclesin musiikillinen pohja rakentuu, ei yllättävästi levyn historiaa tuntien, Frippin ja Jakszykin kitaroinnille. Fripp keskittyy enemmän soundscapeillaan maalailuun, Jakszyk perinteisempään kitarointiin. Ajoittain vaikutelma saattaa kuitenkin olla hämäävä: Jakszyk soittaa myös koskettimia (joita viimeksi on kuultu KC-levyllä 1974, jollei oteta lukuun “Dinosaurin” mellotronpätkiäThrakilla) ja paikoin uhkaavana muriseva kitara on taatusti Frippin. Levyn ehdoton suola minulle on kuitenkin Mel Collinsin saksofoni- ja huiluosuudet. Collins soitti King Crimsonissa ensimmäisen kerran jo mainitulla In The Wake of Poseidonilla, kuului yhtyeeseen virallisesti sen lyhytaikaiseksi jääneessä Islands-kokoonpanossa ja soitti vielä Redillä studiomuusikkona 1974. Nyt hänen orgaaninen puhallinsaundinsa kaiken keinotekoisen digitaaliäänimassan seassa hengittävät uskomattoman vapaina ja poikkeuksetta vaikuttavina. Varsinkin nimikappaleen finaalissa on läsnä samaa ekstaattista vapautta kuin jo “Stalessin” sopraanofoneissa.

A Scarcity of Miracles on ehdottomasti laulupainotteinen levy. Pääosassa eivät ole pitkät kokeelliset improvisaatiot, joiden menosuunta ei lopussakaan ole välttämättä aivan selvä. Kappaleet ovat rakenteeltaan sidottuja uskoakseni Jakszykin kirjoittamiin laulumelodioihin, joiden sisässä kuitenkin tapahtuu paljon kaikenlaista yllättävää. Yleistunnelma levyllä on päällisin puolin rauhallisen kelluva, melankolinen ja surumielinen, mutta samaan aikaan pinnan alla on häkellyttävä intensiteetti ja räjähtämäisillään vellova voima. Mieleen tulevat Van Der Graaf Generatorin Godbluff-kauden albumit, mutta samanlaiseen vapautumiseen ja orgastisiin huippuihin ei KC-ProjeKct päästä musiikkiaan oikeastaan kertaakaan. Ja se saattaa olla lopulta hyvä asia, vaikka välillä kuulija toivookin, että yhtye antaisi vain mennä kuin VdGG “Pilgrimsissä”. Tällaisissa seikoissa kokoonpanon epäyhtyemäisyys kuuluu vahvimmin: musiikki on rakennettu studiossa, yhtye ei ole soittanut yhdessä – vapautusta ei voi tulla, kun jokainen on sidottu omiin valmiiksi soitettuihin osuuksiinsa. Lähin vertailukohta Frippin diskografiasta löytyy mielestäni David Sylvianin kanssa tehdystä The First Day -levystä (1993), jonka kanssa tämä uutukainen jakaa paljon tunnelmaa ja värisävyjä.

Vaikka A Scarcity of Miracles nojaakin vahvasti lauluun, ei kyse ole mistään yhteislaulumusiikista. Jakszykin melodiat eivät ole mieleenjääviä, ja varsinkin päätösraidalla “The Light of Day” käydään lähes atonaalisissa äänimaisemissa. Hänen sanoituksissaankaan ei ole mitään erityistä. Ne sisältävät varsin perinteisiä kielikuvia ja sopivasti avoimeksi jääviä sanavalintoja, jotta jokainen voi halutessaan täyttää tyhjät kohdat omilla menetyksillään ja kaipauksillaan. Jakszyk ei kuitenkaan ole laulajana mitenkään turha mies. Hän on perushyvä ja vakaa laulaja. Hänen äänensä ei ehkä ole mitenkään omaperäinen, mutta se kantaa ja varsinkin studiossa luomissaan lauluharmonioissa hän pääsee loistamaan.

Onko A Scarcity of Miracles King Crimson -levy? Huomaan ajattelevani sitä sellaisena, vaikka järki luettelee monta vastaperustetta. Väitän kuulevani sen Frippin paljon puhuman “spirit of King Crimsonin” olevan laskeutuneena soittajien yllä. Onko sillä sitten väliä, onko kyse KC:sta vai samojen muusikoiden ihan toisesta projektista? On sillä. Kuulija tulkitsee musiikin historiaa vasten, ja on ihan eri asia kuunnella vaikkapa tätä albumia yhtenä levynä muiden joukossa tai sitten King Crimson -jatkumon osana. Tulevaisuus näyttäköön, muodostuuko tämän ProjeKctin perusteella Crimson uusi suunta – silloin A Scarcity of Miracles tulkoon nostetuksi sille kuuluvaan asemaan.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2020

Vampyyreja Englannista

(Teksti on aiemmin julkaistu Jaakobin Wsi Testamenti -blogissa 2011. Sitä on muokattu tätä julkaisua varten.)

Ensimmäiset varsinaiset – modernit – kaunokirjallisuuden vampyyritarinat julkaistiin 1800-luvun Isossa-Britanniassa. Tarkoitan nyt sellaisia alan perusteoksia kuin John Polidorin pienoisromaani Vampyyri (The Vampyre, kirjoitettu 1816, julkaistu 1819), James Malcolm Rymerin jatkokertomus Varney The Vampire (1845–1847), J. Sheridan Le Fanun novelli Carmilla (1872) ja kaikista edellä mainituista ammentanut Bram Stokerin romaani Dracula (1897). Merkille pantavaa on kuitenkin, että kaikki näiden teosten kirjoittajista ovat sukujuuriltaan jotain muuta kuin englantilaisia, vaikka suurin osa heistä vaikuttikin Lontoosta käsin. Polidori oli isänsä kautta leimallisesti italialaistaustainen. Rymer oli syntyjään englantilainen mutta sukujuuriltaan skotti (ilmeisesti Rymerin lisäksi Varneyn kirjoittamiseen osallistui myös Thomas Peckett Prest). Stoker oli syntyjään irlantilainen ja muutti Lontooseen vasta ollessaan nelissäkymmenissä. Le Fanu puolestaan syntyi ja kuoli Dublinissa.

Onkin niin, että vampyyrimyytti, suurin piirtein sellaisena kuin nykyihminen sen ymmärtää, vakiintui englantiin vasta 1800-luvun kirjallisuuden myötä. Sen pohjana on 1700-luvulla itäisessä Euroopassa lähes hysteriaksi yltynyt liike etsiä ja tuhota vainajia, joiden uskottiin yhä vainoavan entisiä kylänmiehiään. Kansan parissa levinneitä pelkoja ja kertomuksia tutkittiin viralliselta taholta jokin verran, ja tutkimusten perusteella ilmestyi useita kirjallisia selvityksiä vampirismista. Näitä vihkosia käännettiin ahkerasta Länsi-Euroopan kielillekin, ja niiden mukana levisi paitsi tieto myös pelko. (Ks. esim. Kilpinen 2000.)

Westwood ja Simpson (2005, s. 836) toteavat mainiossa teoksessaan The Lore of The Land, että kertomukset epäkuolleista (the undead) ovat ylipäänsä harvinaisia brittiläisessä perinteessä. He mainitsevat neljä tapausta, jotka William of Newburgh merkitsi muistiin 1197 (mts. 836–837).

William kertoo vuotta aiemmin Buckinghamshiressa sattuneesta tapauksesta, jossa kuollut mies saapui kahtena peräkkäisenä yönä vaimonsa vuoteeseen ja lähes rusensi tämän painollaan. Seuraavina öinä hänet kuitenkin hätyytettiin pois, minkä jälkeen hän siirtyi vaivaamaan eläimiä ja näyttäytyi myös päiväsaikaan. Lincolnin piispa, jonka puoleen asiassa oli käännytty, käski avaamaan miehen haudan ja tutkimaan ruumiin. Ruumiissa ei havaittu tavanomaisesta poikkeavia merkkejä. Vainaja armahdettiin, eikä hän enää noussut vaeltamaan. Samankaltainen tapaus mainitaan myös Berwickissa, jossa rikas mutta ilkeä mies nousi häiritsemään eläviä yöllä. Kyläläiset kaivoivat hänet ylös, pilkkoivat ruumiin ja polttivat sen.

Melroselaisessa luostarissa 1190-luvun alussa pappismies nousi kuolleista vainoamaan emäntää, jonka talossa hän oli eläessään ollut kappalaisena. Eräänä yönä hautausmaalla vartiossa ollut luostariveli iski kirveen ylösnousseeseen ruumiiseen, joka siitä karkasi vaikeroiden hautakammioonsa. Seuraavana aamuna vertavuotava ruumis kaivettiin ylös ja poltettiin luostarin muurien ulkopuolella.

Neljäs Williamin kertomus sijoittuu Anantis-nimiseen paikkaan, jonka Westwood ja Simpson arvelevat viittaavan joko Northumberlandin Alnwickiin tai Dumfriesshiren Annandiin. Siellä vaimoaan ja tämän rakastajatarta väijymässä ollut mustasukkainen aviomies loukkaantui vakavasti pudottuaan. Vihaisena hän kieltäytyi papin tarjoamasta synninpäästöstä. Silti hänet haudattiin kristillisesti. Öisin mies vaelsi jälleen elävien parissa pelotellen ihmisiä; hänen uskottiin olevan paitsi väkivaltainen myös olevan vastuussa alueella leviävästä kulkutaudista. Kaksi mies päätti hoitaa asian, ja he kaivoivat pahasti turvonneen ja verta pursuavan ruumiin ylös haudastaan. He aukaisivat ruumiin lapiolla ja repivät sen sydämen kappaleiksi ennen tuleen heittämistä.

Näillä neljällä Williamin esittelemällä tapauksella on paljon yhteistä kosketuspintaa Itä-Euroopan vampyyritarinoiden kanssa, mutta moderniin myyttiin ne liittyvät vain löyhästi. Varsinaisia verenimemistarinoita ei englantilaisesta folkloresta löydy (mts. 245).

Westwood ja Simpson kertovat myös muutaman muun tarinan, joiden voidaan katsoa liittyvän vampyyriperinteeseen. He lainaavat (mts. 129–130) vuonna 1900 ilmestynyttä Augustus Haren kertomusta cumberlandilaisesta Croglin Grangesta. Vanhaan taloon oli muuttanut vuokralaisiksi kaksi veljestä ja heidän siskonsa. Kuumana kesäyönä sisko ei saanut unta ja avasi ikkunansa luukut. Hän näki kirkkomaan läheisten puiden joukossa kaksi välkkyvää valoa, jotka hän käsitti pian alati läheneviksi silmiksi. Kauhistunut tyttö pakeni ovelle mutta kuuli pian raapimista ikkunan takaa ja näki kammottavien ruskeiden kasvojen ja palavien silmien tuijottavan häntä. Olento kömpi huoneeseen, raahasi tytön hiuksista sängylle ja puri tätä kaulaan. Tytön kirkaistua hänen veljensä rynnistivät huoneeseen ja karkoittivat olennon, joka näytti karkaavan kirkkomaan muurin yli. Sisarukset muuttivat Sveitsiin seitsemäksi vuodeksi, minkä jälkeen he palasivat. Ja kuinka ollakaan, eräänä maaliskuisena yönä, sisar kuuli tutun raapimisääneen ikkunan takaa. Toinen veljeksistä onnistui ampumaan olentoa, joka seuraavana päivänä löydettiin hautaholvista. Vampyyri poltettiin. Westwoodin ja Simpsonin mukaan tarinaa on usein pidetty pelkkänä mielikuvituksen tuotteena, mutta on sillä epäilty olevan myös tosipohjaa.

Mainituksi (mts. 182–183) tulee myös Devonissa sijaitseva Buckfastleigh’n kylä ja siellä vaikuttanut Richard Capel (tai Cabell), jonka hauta tunnetaan yhä “vampyyrin hautana”. Tarinan mukaan Capelin erikoinen hauta rakennettiin pitämään sisässään hänen levoton sielunsa. Mutta kuten Westwood ja Simpson huomauttavat, “nykyään on suosittua luokitella kaikki ruumiilliset aaveet [corporeal revenants] vampyyreiksi” (2005, s. 183). Yhtä lailla vampirismi on yhdistetty dorsetilaisen Tarrant Gunvillen kummitustarinaan, joka kertoo William Doggettista. Syy vampyyriepäilyihin on haudasta ylöskaivetun Doggettin hyvin säilynyt ruumis. (Mts. 220–221.)

Selvästi populaariin vampyyrimytologiaan liittyy sen sijaan Durhamin South Shieldiin sijoittuva kertomus itsemurhan tehneen miehen ruumiista, jonka läpi iskettiin vaarna. Näin oli tehtävä, koska 70–80 vuotta aiemmin itsensä tappaneen miehen, luultavasti leipurin, ruumis oli haudattu siunaamattomaan maahan. Ilman ruumiin lävistämistä sauvalla olisi siitä ollut vaarassa tulla vampyyri. Westwood ja Simpson viittaavat (2005, s. 245) tässä William Brockien kertomukseen vuodelta (1886), jossa Brockie todella käyttää sanaa vampyre. Westwood ja Simpson kuitenkin epäilevät sanavalinnan johtuvan vain kaunokirjallisuuden vaikutuksesta ja että vaarna iskettiin ruumiiseen toisen vanhan uskomuksen vuoksi: näin estettiin kuolleen vaeltaminen.

Kaikkein vahvimmin kaunokirjallisuuden vaikutus käytettyihin sanavalintoihin näkyy Westwoodin ja Simpsonin viimeisessä “vampyyritarinassa”, Lontoon Highgaten hautuumaan tapauksessa (mts. 472–473). Stokerin Draculan majapaikkanahan oli nimenomaan Highgaten alue. Paikallinen paranormaaleista ilmiöistä kiinnostunut joukkio alkoi tutkia hautausmaata 1960-luvun lopulla. Eräs heistä kysyi 1970 alueen paikallislehdessä, oliko kukaan muu nähnyt siellä varsin pitkää hahmoa, jolla oli epäinhimilliset ja hypnoottiset silmät. Vastauksia tuli runsaasti, joskaan tarinat eivät tuntuneet kertovan samasta hahmosta, vaan ihmiset olivat kohdanneet hautausmaalla monenlaisia ilmestyksiä. Syntyi tarina “Wallachian kuningasvampyyrista”, jonka ruumis oli tuota 1700-luvulla hautausmaalle ja jonka satanistit olivat nyt mananneet henkiin. Yhteys Stokerin vampyyriin on selvä.

LÄHTEET

Kilpinen, Pekka 2000: Eläviä kuolleita. Vampyyrit 1700-luvun asiakirjoissa. Helsinki: Yliopistopaino.
Westwood, Jennifer & Simpson, Jaquelin 2005: The Lore of The Land. A Guide to England’s Legends from Spring-Heeled Jack to the Witches of Warboys. London: Penguin Books.

KIRJALLISUUTTA

Le Fanu, Joseph Sheridan 1871—72: “Carmilla”, julkaistu alunperin lehdessä The Dark Blue. — Suom. Osmo Saarinen, “Carmilla”, teoksessa Haudantakaisia, toim. Markku Sadelehto. Helsinki 1994: Jalava; suom. Timo Hännikäinen, "Carmilla", teoksessa Carmilla ja muita kertomuksia. Turku 2012: Savukeidas.; lyhentäen suom. Hannu Tervaharju, "Carmilla", teoksessa Vampyyrit ja hahmonvaihtajat (Classic Tales of Vampires and Shapeshifters, 2011). Helsinki 2012: Egmont/Kirjalito.
Polidori, John 1819: The Vampyre, julkaistu alunperin lehdessä The New Monthly Magazine. — Suom. Sami Jansson, Vampyyri. Turku: Faros, 1. p. 2005
Rymer, James Malcolm 1845–1847: Varney The Vampire; or, The Feast of Blood.
Stoker, Bram 1897: Dracula. — Suom. Risto Kalliomaa, Kammoittava kreivi. Hämeenlinna 1952: Nide; suom. Jarkko Laine, Dracula. Helsinki 1977: Otava.

tiistai 31. maaliskuuta 2020

Kirjanmetsästäjän maaliskuu

Helmikuun lopulle osunut talviloma kerrytti kirjakokoelmaa niin mukavasti, että oletin maaliskuun olevan rauhallisempi. Olin väärässä.

Maanantaina, kuukauden toisena päivänä Kouvolan kirpputorien kierros alkoi Centtilästä, joka poikkeuksellisesti vaikutti päättyvän kuivasti. Peränurkan aiemmin runsaat kirjalaarit ovat jo aikaa sitten huvenneet, ja jäljellä olevia niteitä alkaa peittää jo melko paksu pölykerros. Periaatteessa alatasoilla voisi olla jotain kiinnostavaakin, mutta pölyn määrältä ei kirjoihin ilkeä oikein edes koskea. Muutenkin Centtilän valikoima oli turvallisen mitätön: lähinnä heppakirjoja, kirjakerhoroskaa ja jonkin verran keräiltävääkin kamaa, joka minulla jo kuitenkin oli. Pieni valoisa hetki osui aivan kierroksen lopulle, kun seuralainen oli jo maksamassa omiaan. Kassan läheiseltä pöydältä, jossa usein on mielenkiintoista mutta myös hintatietoista tarjottavaa, osui silmiin kokoelmistani vielä puuttuva Juri Nummelin, 50 kirjaa 50 elokuvaa (2015), alle yhden setelin hinnalla.

Seuraava etappi oli Goodwillin kakkosmyymälä, joka on vasta avattu entisiin Ekomaan tiloihin. Toistaiseksi tarjolla on vain huonekaluja ja kirjoja, jotka myöhempi tarkastusmatka osoitti siirretyn vanhan Citymarketin myymälästä. Sieltä siis on ilmeisesti turha jatkossa kirjoja etsiä. Uuden myymälän vaatimattomista valikoimista muutamalla eurolla Dean Koontzin (joka saattaa muodostua uudeksi hankintakohteeksi, kun alan laajentaa suomenkielisen kauhukirjallisuuden osastoa) Varjostaja (jonka omistin jo joskus teini-iässä), Joe Hillin Sydämenmuotoisen rasian kovakantisena sekä Kouvolan Dekkaripäivien vuoden 2012 novellikilpailun antologian. Dekkaripäivien kokoelmat alkavatkin olla kohta kasassa.

Retken aikana oli postinjakajakin jaksanut kiivetä viidenteen kerrokseen ja tuonut aiemmin tilatun Jeff Connerin Stephen King Goes to Hollywood -teoksen (1987). Postikulujen jakamistarkoituksessa tilauksenjatkeeksi valittu kirja on vanhentunut ja sellaisenaan hyödytön mutta ajankuvana ja nostalgisena esineenä miellyttävä nide.

Parin päivän päästä, kuun neljäntenä, oli tarkoitus jatkaa Kouvolan kirjatarjonnan koluamista. Fidalta ei löytöjä tehtyä enkä Lukusopenkaan kioskipokkarivalikoimista uskaltanut puutelistoja vailla noukkia mitään mukaan. Lukusoppi ei ole suosikkipaikkojani, vaikka paikallista yrittäjää tekisi mieli tukeakin: Se on pieni ja kuuma tila, jonka hyllyt ovat täynnä, kahdessa tai kolmessakin rivissä. Vanhaa pehmeäkantista kioskintäytettä toki löytyy kiitettävästi.

Päivän varsinainen yllätys odotti kuitenkin Femmatorilla. Se on sikäli kummallinen paikka, että rojua ja rompetta on valtavat määrät, myös sellaista joka ei tunnu vaihtuvan koskaan, ihmisiä siellä näkee harvoin (tai ainakin he katoavat loputtomien rivien väliin tehokkaasti) - ja silti uutta löydettävää on tarjolla melkein aina siellä käydessä. Tällä kertaa saalis oli tavallista käyntiä mittavampi: pari novellikokoelmaa eli Jukka Pakkasen Takkinsa värinen mies ja Aapo Niemi-Junkolan Kahdeksainen, Elävän kuvan vuosikirja 1993, Aaro Salovaaran taideproosaa ja kotiseutujutustelua sekoittava Rautamäen Uutmanni - noita vai shamaani?, Horror-sarjassa ilmestynyt Jack MacLanen Paholaisen opetuslapset, Saarikosken päätoimittama Aikalaisen numero vuodelta 1965 ja sokerina pohjalla Henkimaailman Korkeajännitys.

Maaliskuun viides päivänä iltapäivääni aukeni hetki luppoaikaa töistälähdön ja lapsen musiikkiopistolta noutamisen väliin. Mitä tekee bibliofiili? Muistaa, että matkan varrella ei tarvitse tehdä kovin isoa lenkkiä, jos koukkaa Myllykoskelle sikäläisen Reuna-kustantamon kirjakauppaan. Liike muutti kolmisen vuotta sitten Tuusulasta nykyiseen paikkaansa, ja itse olen käynyt siellä aiemmin vain kerran, viime joulukuussa. Silloin sesonginajan runsaat alepöydät yllättivät ja jotain saman kaltaista odotin nytkin. Pettymys nirhaisi sielua, kun killingin hintaisia niteitä olikin vain pari pientä laarillista. Niistäkään ei tarttunut mukaan mitään. Muodon vuoksi kanneksin mukanani Goranuksen kustantamaa vihkosta Saamelaisesta mytologiasta, koska tyhjin käsin ei kehtaa lähteä ja vitosen voi ihan hyvin antaa kolehtina tällaiseen paikkaan. Kotona paljastui, tarkemman tutkimuksen jälkeen, että vihkosen esittelee Ante Aikion Aigi-sarjan hahmoja. No, onpahan kuriositeetti eikä vie hyllyssä paljon tilaa. Tiskillä avustanut myyjä osasi kuitenkin vielä ohjata huomioni myös kahvilana ynnä muuna toimivan liiketilan toiseen nurkkaan, jossa odottikin lisää kutsuvan näköisiä opuksia. Hyllyjen kyljessä kun luki sellaisia taika sanoja kuin "dekkarit" ja "fantasia". Kenties siellä olisi antologia poikineen? Olihan siellä! Etenkin Osuuskumman julkaisuista useat odottivat minua kutsuvasti. Täysi tai edes puolitäysi hinta (10 - 25 euroa) on kuitenkin aivan liikaa minun ostovolyymilleni. Silti en raaskinut jättää tilaisuutta kokonaan käyttämättä ja mukaan tarttui Varjo Kustannuksen antologia Tulipunainen mekko.

Myllykoski on kyllä itsessään kuin jostain suomalaisgoottilaisesta kauhukertomuksesta: kaikkialla on lähinnä autiutta ja missä liikettä on, liikkeen aiheuttaa lovecraftilainen epäsikiö. Sääli, sillä vanha teollisuusmiljöö ja sen kylkeen kasvanut kauppala olisivat viehättävä miljöö myös muunlaiselle elämälle.

Seuraavan viikon maanantaina aukeni yllättävä mahdollisuus käydä tsekkaamassa Kouvolan Pelastusarmeijan kirppis. Siellä kirjahylly on pieni mutta vaihtuvuus suurta. Tällä kertaa mainosplakaatit ilmoittivat, että kirjoja olisi tarjolla 3 kappaletta euron yhteishintaan. Tällainen laskee odotuksia; mahdolliset helmet ovat kuitenkin jo menneet. Vaan kuinkas sitten kävikään? Ensimmäisenä silmiin osui Raymond Carverin Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta (1986), sitten hengellisen kirjallisuuden seasta pilkisti Kari Peitsamon Maan alla (1980). Molempien antikvariaattihinta pyörii 20 - 30 euron välillä. Kolmikon täydensi Marion Zimmer Bradleyn okkulttinen jännäri Aavevalo (1995/2001). Ei paha saalis eurolla. Mukaan tarttui myös Martti Joenpolven novellikilpailun 2016 antologia, josta olin edellisten jälkeen valmis maksamaan ylimääräisen puolieuroisen.

Tässä vaiheessa alkoi koronatilanne tosissaan aiheuttaa paniikkia ympärillä. Kirjanmetsästäjä ei pienestä horju. 12.3. oli aika pitkän tauon jälkeen tarkastaa Valkealan sisätorin kirjamarkkinat. Aiemmin syksyllä sen antikvariaattisessa nurkkauksessa ilmoiteltiin loppuunmyynnistä, mutta siellähän ne kirjat yhä olivat. Muuten isoja muutoksia oli kyllä tapahtunut: uusi sisustus ja aiempaa täydemmät rivivälit, tilan perällä valtava kasa sekalaista kirjallisuutta euron kappale. Antikvariaattiosastolla olisi ollut kaikenlaista kivaa tarjolla, jopa niin että monta houkuttavaa kirjaa oli jätettävä odottamaan vuoroaan. Mukaan tarttui kokoelmat Tsehovin ja de Maupassantin novellivalikoimat, kolme runokokoelmaa (Risto Ahti, Rakel Liehu, Brita Polttila), Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvien ykköspainoksen (joka korvaa kokoelmassa myöhemmin, kaksiosaisin kirjakerholaitoksen), Oskar Reposen kalkkunaklassikko Hautasi on Odessassa sekä erityisenä löytönä Konrad Lehtimäen novellikokoelma Jännittäviä hetkiä: koruttomia urheilukuvauksia vuodelta 1925. Kassalla selittelin, ettei enempää jaksa kantaa, joten minulle tarjottiin kottikärryjä. Kotona odotti vielä kevyt kirje, joka piti sisällään pienen aarteen: kaikkien aikojen ensimmäisen scifilehden, Spinin ensinumeron vuodelta 1977.

Hallituksen toimenpidesuositukset koronan hillitsemiseksi annettiin samana päivänä. Kun yli viidensadan hengen tilaisuudet suositeltiin peruttaviksi, menivät omat viikonloppusuunnitelmani uusiksi. Jethro Tullin perjantai-illan keikka Kulttuuritalolla siirtyi melkein vuodella eteenpäin, mutta vapautuipa aikaa kierrellä kulmakunnan kirjalaareja.

Tukipuun kierrätysmyymälä Teholassa oli pettymys: jo aiemminkin pienet kirjavalikoimat puuttuivat nyt kokonaan. Huonekalua, toritaidetta ja erilaista kippoa kyllä olisi ollut valittavaksi, mutta kirjoista muistutti vain peränurkan ovenpielessä ollut kyltti: "Kirjasto". Oletin, että sieltä ei jokamies saanut lunastaa itselleen mitään. Oikeastaan harmittaa, etten kysynyt.

Seurueemme ei kuitenkaan lannistunut tästä takaiskusta. Suuntasimme Kouvolan keskustaan tarkistamaan edellisviikolla kolumiamme apajia. Lukusopen pokkarivalikoimaa varten olin tällä kertaa valmistautunut (puhelin täynnä Boris Hurtan Kari Nenos -kirjasesta otettuja kuvia), mutta emme ikinä ehtineet sinne asti. Sen sijaan haravoimme Femmatorin hämäriä ja pölyisiä alatasoja ja rekeillä roikkuvien vaatteiden peittoon jääviä nurkkauksia. Ja tulosta tuli! Kun hyllyistä ei oletakaan löytyvän mitään ensisijaisesti etsittyä, on mieli avoin ja valmis ottamaan vastaan myös satunnaisempia löytöjä. Mukaan tarttuikin aiemmin huomiotani vältelleitä novellikokoelmia: tanskalaisen romantikon Steen Steensen Blicherin Pitäjän lukkarin päiväkirja; Vejlbyn pappi (1972) ja Jorma Eton: Potemkin ja muita rakkausnovelleja (1985; sisältää mm. pari aiemmin julkaistua kokoelmaa). Pieniä löytöjä olivat myös halvalla saadut SaPo #300 eli Julian Symonsin Murha! Murha! sekä Heikki Toppilan toiseksi viimeisen romaanin Ja niin tuli kevät ykköspainos. Kotikirjaston runousosastoonkin kertyi uutta: Lauri Otonkosken Totuus (joka tosin leikittelee tekstilajeilla niin, ettei se lopulta voi olla kuin runoutta) ja juuri ennen kassalle siirtymistä silmiin osunut ja käteen tarttunut Katariina Vuorisen Edith suuteli minua unessa.

Seuraavana päivänä bibliofiilinen seurueemme lähti liikkeelle verrattain varhain ja toteutti pitkäaikaisin haaveen käydä Tirvan baarissa. Kahvila- ja ravintolapalveluiden lisäksi siellä nimittäin on tarjolla kaikenlaista vanhaa tavaraa - ja kirjoja. Aurinkoisessa raesateessa taitetun matkan jälkeen ensireaktiomme oli tyrmistynyt: piha oli tyhjä, ei ainuttakaan autoa ollut edes bensapumpuilla. Eikä Baari olekaan auki? Olemmeko liian ajoissa? Miksi oikeastaan tulimmekaan tänne valtatienvarren syrjäseudulle? Liu'utimme auton ulko-oven editse (eittämättä valmiina kaasuttamaan heti, jos kuulisimme banjomusiikkia) ja ikkunaan teipattu aanelonen vakuutti kyllä, että paikka on auki. Ei siis muuta kuin auto parkkiin ja penkomaan. Emme antaneet enää aaveimaisen tunnelman vaivata vaan suunnistimme kahvilatilan perille, missä kirjahyllyt jo siinsivät. Valikoima oli outo yhdistelmä kirjakerhopainoksia, hämäriä pienpainatteita ja yllättävän vanhojakin niteitä. Yhtä ja toista lupaavaa joukossa kyllä oli, ja jotain lievästi lupaavaa olisi ehkä lähtenyt seikkailuhenkisen kuluttajan mukaankin, mutta missään ei lukenut kirjojen hintoja. Oli tehtävä päätös: käydäkö puhuttelemassa sitä, mikä ikinä baarin keittiön puolella kolistelikin kattiloita, vaikkei ainuttakaan ruokailijaa näkynyt missään, vai luopua mahdollisista aarteista. Samalla huoltamon ovesta astui sisään toinenkin pariskunta, ja hylkäsimme kaikki aikeet kirjaostoksista. Voi olla, että Tirvalta ei ole lähtemistä, ellei paikallisia jumalia lepytä tarjoamalla korvaavaa uhria. Tilaisuutemme oli nyt, eikä seuraavaa ehkä tulisi. Hyppäsimme uskolliseen Lodgyyn ja suuntasimme kutostietä kohti länttä.

Päämääränä oli Valkealan sisätori, jolta jo pari päivää aiemmin olin käynyt hakemassa edullisen sylillisen painotuotteita. Jotkin nimikkeet olivat jääneet vaivaamaan keräilijänsieluani, joten uusi käynti oli paikallaan jo näin pikaisesti. Ensimmäisenä nappasin mukaan Umberto Econ Prahan kamlmiston ja Rick Hautalan Kuoleman kiven tiiliskivimäiset olennot (3,5 euroa kappaleelta kirpaisi hieman, mutta en usko, että ihan äkkiä edes vastaavaa kauppaa tulisi vastaan; sitä paitsi laadusta pitää olla valmis maksamaan näinkin huimia hintoja). Hieman edullisempi oli Marketta Mäkisen Maailmannavan elämää, jossa tarkastellaan Keski-Suomen merkitystä ns. kultakauden taiteilijoihin. Kirppistilan perällä sijainneesta kirjakaaoksesta (euro per kirja) löytyi viime kerralla pintapuolisella vilkuilulla muutamia lupaavia teoksia, mutta nyt oli aikaa hieman penkoakin. Ehkä paras löytö oli Pentti Saarikosken Alue-kokoelman ensipainos. Lisäksi kasojen alta paljastuivat ainakin Ulla-Liisa Heinon toimittama Koti-ikävä ja muita latvialaisia novelleja, Reijo Porkan sodanaikaista TK-valokuvausta esittelevä pikkukirja ja Jännityksen mestarit -sarjan numero 77, Murhaavat naiset, eli kokoelma naisdekkaristien novelleja. Pinon viimeisteli Valitse oma seikkailusi -sarjan #4, Vampyyrien maa. Nämä "interaktiiviset kirjat" kiinnostavat marginaalisesti minua oikeastaan kahdesta syystä: ne ovat paitsi genrekirjallisuutta myös pelialaa sivuavia teoksia.

Sitten tuli voimaan valmiuslaki. Se sekoitti muutamaksi päiväksi normaalin rytmin ja pakotti keskittymään töiden uudenlleenjärjestelyn ja sen sellaiseen. Mutta jo pari päivää sen jälkeen, kun eduskunta oli hyväksynyt poikkeusolot Suomeen, syyhytti kirjankerääjää päästä hieman hyllyjä penkomaan. Kenties edesvastuuttomasti (toisaalta kuitenkin samaan aikaan kuntatyönantajan töihin kymmenien muiden joukkoon pakottamana) päätin tehdä pienen lenkin Karhulan puolelle. Karhulan kirppis tervehti ovella ilmoituksella, jonka mukaan se sulkee ovensa rajoitteiden ajaksi. Ehdin kuitenkin poiketa sisällä, etenkin kun paikalla ei ollut muita ihmisiä. Sikäli turhaan, että kirjatarjonnassa ei ollut tapahtunut näkyvää vaihtuvuutta sitten edelliskäynnin (josta tosin oli jo aikaa). Paikka onkin profiloitunut enemmän elokuva- ja etenkin musiikkikirppikseksi.

Pennikirppikselle en edes yrittänyt, vaan siirryin suoraan Goodwillin myymälään. Sielläkin vaihtuvuus on kirjojen osalta aika hidasta ja valikoima verrattain pieni – etenkin kun tietää, että naapurikaupunki Haminassa Goodwillin kirjahyllyssä tapahtuu koko ajan. Ei silti niin pientä muutosta, etteikö etsivät jotain aina löytäisi, vaikka sitten fyysistä kosketusta varoen ja kahta muuta asiakasta tavallistakin varovaisemmin väistellen. Saska Saarikosken toimittama Teräsviljaa-antologia on kutitellut Goodwillin valikoimissa jo viime kesästä alkaen, joten päädyin viimein viemään sen parempaan kotiin. Samalla mukaan tarttui Toni Lehtosen esikoiskokoelma Jälkeenjääneen tarinoita, joka ei suoraan sanoen paljon lupaile mutta ei toisaalta ohuena kirjana vie liikaa tilaakaan.

Omatkin työni siirtyivät lopulta todellisiksi etätöiksi, enkä liikkunut kotoa kuin ruokakauppaan. Myönnän, että välillä harkitsin käyntiä edes paikallisessa Goodwillissä, mutta järki tuli väliin. Edes kirjat eivät ole tarpeeksi hyvä syy minun lähteä levittämään tautia. Sitä paitsi: saa niitä kirjoja netistäkin...

Ensimmäinen koronapaketti kolahti postiluukusta vielä ensimmäisen etäviikon perjantaina. Turun suunnalta saapui pari vihkomuotoista pienjulkaisua, jotka oli hyvä tallettaa kokoelmaan. Sen sijaan seuraavalla viikolla postimies soitteli kahdesti (tai oikeastaan pakettiautomaatti laittoi tekstiviestejä). Jo paria viikkoa aiemmin tilaamani paketti helsinkiläisestä Väinämöisen kirjasta piti sisällään pari halpaa löytöä. Heidi Strengellin Stephen King -aiheista, englanninkielistä väitöskirjaa vuodelta 2003 myydään yleensä melko huimiin hintoihin (ei mitenkään yllättäen Finlandia Kirja pyytää siitä tälläkin hetkellä kuuttakymppiä), joten  minun piti ehdottomasti toimia, kun huomasin niteen alle kympillä. Strengellin seuraavana vuonna ilmestynyt, suomenkielinen ja käsittääkseni väitöskirjan kanssa varsin samansisältöinen teoskin toki King-osastoltani löytyy, mutta... Postikuluja puolittamaan lähetykseen löytyi myös Kai Häggmanin suomalaista kustannustoimintaa kronikoiva Paras tawara maailmassa. Bonuslöytönä pinon kruunasi vuonna 1979 Helsingin kaupungin taidemuseossa järjestetyn, kirjailijoiden lapsuudentöitä esitelleen näyttelyn luettelo.

Kuukauden tässä vaiheessa alkoi kirjabudjetti olla jo enemmän kuin käytetty, mutta minkäs tekee keräilijä, kun koronan vuoksi kaikkialta pukkaa alennusmyyntejä? Syö pari viikkoa hernekeittoa ja tilaa ison valikoiman Osuuskumman julkaisuja. Tarkemmin sanottuna yhdeksän novellikokoelmaa tai -antologiaa. Osuuskumma on julkaisija, johon suhtaudun kahtalaisesti. Toisaalta heiltä ilmestyy paljon kiinnostavia kirjoja ja etenkin minua kiinnostavia novelleja. Mutta: niitä sitten ilmestyykin tosi paljon. Täysihintaisten kirjojen kanssa on oltava varovainen, koska muuten nurkan takana väijyy vararikko. Etenkin tilanteissa, joissa kirjailijan kokoelmaansa valitsemat novellit ovat jo aiemmin ilmestyneitä (jolloin ne todennäköisesti ovat jo valmiiksi kirjahyllyssäni), on parinkympin hinta melko suolainen. Sen sijaan, kun alennusprosentiksi luvataan pyöreät viisikymmentä, en minäkään voi enää väittää vastaan.

Kuinka tyypillinen kulunut maaliskuu oli kirjojen puolesta? On myönnettävä, että varsinkin alkukuusta kirjanmetsästyshybris oli voimakas. Sen lisäksi tämän raportin kirjoittaminen kannusti tavallista taajempaan etsintäreissailuun. Toisaalta kirjasaalis oli tavallista suurempi myös siksi, että nyt yksinkertaisesti sattui löytymään paljon mielenkiintoisia nimikkeitä.

Jälkiviisaasti valikoin metsästyspäiväkirjani ajankohdan huonosti. Edellisen kuukauden päättänyt hiihtolomaviikko oli ollut metsästyspaikkojen ja saaliin suhteen niin mieluisa, että uskoin saman menon jatkuvan helposti. Hyvinhän kuukausi lähtikin sujumaan; eri paikkoja ja löytöjä riitti. Kuun puolivälin koronarajoitukset kuitenkin muuttivat elämän luonnetta niin tyystin, että maaliskuun jälkipuolisko välttämättäkin jäi laimeaksi. Vaikka kirjoja toki kokoelmiin kertyi sinäkin aikana, ei löytämisen iloa ja penkomisen riemua päässyt enää syntymään.

Aikaa niille kuitenkin on riittämiin. Kirjaan eivät virukset pure, eikä kirjanystävää tauti hevillä kaada.

lauantai 28. maaliskuuta 2020

You Get So Alone

(Arvostelu on aiemmin julkaistu Palasokeri.comissa ja Jaakobin Wsi Testamenti -blogissa 2008. Tekstiä on hieman stilisoitu.)

You Get So Alone
Solo instrumentals
Harha-askel HA-06, 2008. CD-R
1. Sindre Bjerga: Rust (Still) Never Sleeps; 2. Jani Hellén: Rushes in the Moonlight; 3. Amigo Result: Selipates; 4. Maxime Primault: Strictly Turntablized; 5. Ville Moskiitto: The Look of Lurv; 6. Sparkle in Grey: Bass Quartet; 7. Robert Horton: Blues for a Grey Day; 8. Talugung: Ant Nest; 9. Andy Futreal: Black Sand; 10. Michael Futreal: Wire Mountain in Winter; 11. Michael Futreal: Wire Mountain in Spring; 12. Crow Feathers: Cornelia Street; 13. Destroy All Tie Fighters: untitled; 14. Jani Hellén: Evening Call; 15. throuRoof: Drawing Spirits into Crystals

You Get So Alone on turkulaisen, kokeelliseen akustiseen musiikkiin keskittyneen Harha-askel-mikrolevymerkin kolmas kokoelma. Levymerkin ensimmäinen julkaisu, Goin’ Down Slow (2006), keskittyi täysin akustisella kitaralla soitettuun musiikkiin. Viime vuonna julkaistun Sing with Me -kokoelmassa valokeilassa oli ihmisääni. Näistä varsinkin ensimmäinen oli vahva kokonaisuus ja kaiken kaikkiaan vuoden 2006 parhaita kokeellisen musiikin julkaisuja.

Tämänkertaisen kokoelman aiheena on ollut sooloinstrumentit. Jokainen levyn 15 kappaleesta on esitetty vain yhdellä soittimella ja pääosin ilman minkäänlaisia päällekkäisäänityksiä. Yksittäisistä instrumenteista eniten on käytössä ennalta arvattavasti kitara. Esitykset eivät kuitenkaan ole suinkaan tasapaksuja toistensa hiilikopioita, vaan ne todistavat entisestään soittimen monipuolisuutta. Kitaroiden lisäksi levyllä ovat käytössä muiden muassa saksofoni, harmooni ja erilaiset lyömäsoittimet.

Kokoelman sisällön voi rajata – erittäin karkeasti! – kahteen sarjaan: Levyn aloittaa neljän abstraktin äänimaalauksen sarjalla. Niiden jälkeen loppulevy kuluu pääosin muodoltaan rakennetumman materiaalin parissa viimeistä, throuRoofin kappaletta lukuun ottamatta. Mistään läpisävelletyistä teoksista ei kuitenkaan voida puhua; kokeellisuus, improvisaatio ja tietty muodon hajottaminen ovat tärkeitä piirteitä levyn jokaisessa esityksessä. Kappaleiden tyylilajit vaihtelevat Robert Hortonin kitarabluesista Sindre Bjergan kitaradroneen ja Ville Moskiiton freejazz-sävyistä Michael Futrealin kauniisiin folktunnelmointeihin.

You Get So Alone on musiikiltaan riittävän monipuolinen kantamaan vajaan tunnin mittansa. Itse olisin jäntevöittänyt kappalejärjestystä nykyisestä niin, että selvästi abstraktimmat raidat olisivat kuuluneet melodiapitoisempien (en uskalla sanoa “perinteisempien”) välissä. Selkeä kaari kappaleiden välille syntyy toki nytkin. Yksittäisistä esityksistä välittömimmin vahvimmilta tuntuvat jo mainitut Michael Futrealin kaksiosainen dulcimer-improvisaatio ja Ville Moskiiton saksofonin puhaltelu sekä Sparkle in The Greyn bassokvartetto.

Harha-askelen tasavahvassa katalogissa You Get So Alone on mainio jatke. Toivotaan, että levymerkki jaksaa jatkaa, vaikka cdr-kulttuuri lukemattomine pienjulkaisuineen tuntuukin kärsivän tällä hetkellä kenties ylikuumenemisen aiheuttamasta väsymyksestä.