Lukupäiväkirjasta ja listaamisen ilosta (johdanto johonkin tulevaan)

 Aloin pitää lukupäiväkirjaa toukokuussa 2000, kun täytin 17 vuotta. Idea tähän tuli uskoakseni kahdesta suunnasta. Toisaalta olin koko kouluikäni lukenut Guinnessin ennätyskirjoja, varsinkin omassa hyllyssäni ollutta vuoden 1990 editiota. Varmaankin juuri siinä kerrottiin naisesta, joka oli elämänsä ajan pitänyt kirjaa näkemistään elokuvista. Ajatus kiehtoi minua. Miten paljon tuollaiseen listaan kertyisikään nimi! Millaisen kartan se antaisikaan aikaan ja muistoihin! Vaikka olin jo alakoululaisena ahkera elokuvien katselija, en syystä tai toisesta ryhtynyt itse pitämään luetteloa näkemistäni filmeistä ennen vuosituhannen vaihdetta. Ehkäpä pyöreä vuosiluku toimi viimeisenä innoittajana ryhtyä tällaiseen.

Samoihin aikoihin luin Stephen Kingin Kirjoittamisesta-teoksen. Omaelämäkerrallisten elementtien ja kirjoittamisohjeiden lisäksi kirjan lopussa oli lista kirjoista, joita King oli lukenut oman kirjoittamisurakkansa aikana. Tarkoitus oli osoittaa, miten monipuolisesti kirjailijan on syytä lukea oman työnsä tueksi. Tämä itsessäänkin mielenkiintoinen lista antoi sysäyksen alkaa katsottujen elokuvien lisäksi listata myös luettuja kirjoja.

Olin jo noihin aikoihin innokas novellien lukija. Kansien väliin sidottujen kokoelmien lisäksi luin jonkin verran myös lehdissä ilmestyneitä novelleja ja usein kirjoistakin vain yksittäisiä tekstejä. Mielestäni nämäkin piti saada listaan tasavertaisina romaanien ja tietokirjojen sekaan. (Novelli oli sikälikin minulle tärkeä muoto tuolloin, että pidin lukiossa pohtivan puheen novellin asemasta Suomessa.) Myöhempinä vuosina listaa ja sen hienojakoisuutta on täydennetty monin tavoin: mukaan on otettu ilman tunnontuskia taidekirjat ynnä muut lähinnä kuvia sisältävät teokset, mutta esimerkiksi lasten kuvakirjojen listaamisesta luovuin hyvin nopeasti, kun omien lasten kanssa tuli samoja kirjoja luettua kymmeniä ja kymmeniä kertoja iltasatuna tai pottakirjana. Lasten kirjoista mukaan on hyväksytty vain ilmiselvät romaanit ja vaikkapa satukokoelmat. Sen sijaan yksityisiä satuja ei ole listattu, mikä näin jälkikäteen kieltämättä hieman harmittaa.

Miksi kukaan ryhtyy tällaiseen? Olen aina pitänyt listoista, asioiden luetteloinnista, tilastoista, järjestelemisestä; siitä miten kahden tai useamman, sinänsä toisiinsa liittymättömän asian välillä syntyy yhteys, ja miten näistä yhteyksistä syntyy kokonaisuuksia. Luettujen teosten tilastointi tekee myös näkyväksi, miten paljon energiaa olen käyttänyt lukemiseen, ja se toimii kirittäjänä, kun huomaan lukemisen jääneen muiden asioiden alle. Toisaalta vaativa persoonallisuuteni kiittää jatkuvaa tilastointia, sillä silloin itseltä on helpompi vaatia suorituksia. Joku varmasti ahdistuisi tällaisesta, mutta minulle se on päinvastoin hyvin tyydyttävää.

Lisäksi listat toimivat loistavana keinona aikamatkailla. Jonkin tietyn vuoden lukulistaa silmäillessä aktivoituu mielessä paljon muutakin kuin mielikuvat luetuista teoksista – ne paikat ja mielentilat joissa kirja on luettu, ihmiset joiden seurassa olen lukenut tai jotka ovat olleet mielessä samaan aikaan. En koskaan ole halunnut kirjoittaa minkäänlaista selittelevää lukupäiväkirjaa, en kirjoittaa ajatuksiani tai arvioitani luetusta. Pelkät nimet ovat riittäneet – muistot ja ajatukset kyllä tulevat takaisin, jos ne ovat oleellisia.

Omasta luettujen teosten listassani ei mainita päivämääriä. Varhaisessa vaiheessa päätin, että siinä missä elokuvista on helppo sanoa, koska ne on katsonut, ei samaa voi tehdä kirjalliselle teokselle. Useimmiten lukuprosessi jakautuu useammalle kuin yhdelle päivälle. Pitäisikö silloin mainita sekä lukemisen aloitus- että lopetuspäivä? Entä missä järjestyksessä teokset pitäisi silloin mainita – aloittamisen mukaan vai lopettamisen? Onko millään tällä edes väliä? Ei tietenkään. Ei ainakaan välttämättä. Väliä on sillä, mitä listan ylläpitäjä haluaa sillä saavuttaa.

(Myöhempi versio tekstistä julkaistiin johdantona teoksessa Kirjalistakirja. Listoja ja muistumia kirjoista, Luovaja 2021)

Katsottua: elokuu 2020

Ron Clements, Burny Mattinson, Dave Michener & John Musker: Mestarietsivä Basil Hiiri

Vaikka kesäni on ollut Arthur Conan Doylen täyteinen, ei ainuttakaan elokuvasovitusta ei ole osunut matkalleni. Mestarietsivä Basil Hiiri (The Great Mouse Detective, 1986) perustuu oikeastaan Eve Tituksen lastenkirjaan, mutta sen todellinen subteksti on Sherlock Holmesin seikkailuissa.

Elokuvaa ei yleensä mainita Disneyn suurimpien elokuvien joukossa, mikä voi johtua vain siitä, ettei elokuvan hahmoilla voi myydä kaiken maailman oheisroinaa. Puuttuvat prinsessat korvaa moninkertaisesti Disneylle epätyypillisen pelottavat sävyt, komea animaatio (tietokoneistettuakin ensimmäistä kertaa Disney-elokuvassa) ja hieno ääninäyttely. Kuuluuhan siellä itse edesmennyt Basil Rathbonekin Holmesina. Valitettavasti suomalainen dubbaus on melko kehno.

George A. Romero: Creepshow – yöjuttu. Michael Gornick: Creepshow 2 

Creepshow – yöjuttu oli ohjaaja George A. Romeron ja käsikirjoittaja Stephen Kingin kunnianosoitus 50-luvun kauhusarjakuville, etenkin EC-yhtiön (sen sijaan Yöjuttu-lehden kanssa sillä ei suomenkielistä nimeä lukuun ottamatta mitään tekemistä). Elokuva koostuu viidestä tarinasta, joista jokainen irrottelee letkeästi kliseillä ja genren perinteillä. Tekijöiden rakkaus aiheeseen näkyy, elokuvalla on omaperäinen visuaalinen ilmeensä, näyttelijäkaarti on täynnä hienoja hahmoja. Kingin tarinoista kaksi perustuu hänen omiin novelleihinsa (The Crate ja Weeds, joita kumpaakaan ei ole suomennettu), minkä lisäksi hän myös tekee elokuvan ikimuistoisimman roolityön.

Creepshow'n Suomi-dvd on sikäli erikoinen, että sen tekijöissä on kolme kauhukirjailijaa: Stephen Kingin lisäksi elokuvassa näyttelee hänen poikansa, myöhempi kirjailijanimi Joe Hill. Lisäksi elokuvan on suomentanut Marko Hautala, kotimaisen nykykauhun suurin nimi.

Creepshow 2 (1987) ei ole niin toimiva kokonaisuus, mutta kyllä etenkin Lautta-episodi teki aikanaan vaikutuksen vitosluokkalaiseen minuun. Tarinat ovat edelleen Kingin (vain Lautta perustuu novelliin), mutta käsikirjoituksesta vastaa tällä kertaa Romero ja ohjauksesta Michael Gornick. Elokuvassa on vain kolme kertomusta, ja kaikki niistä on kirjoitettu sen verran löysästi, ettei yksikään nouse ykkösosan tasolle.

Elokuville ilmestyi vielä tällä vuosituhannella kolmososa ja kaksikin yritystä sarjaksi, mutta niitä en ole nähnyt, joten niitä en ole nähnyt. Ensimmäisestä elokuvasta on olemassa myös Bernie Wrightsonin piirtämä sarjakuva-albumi, joka saatiin myös suomeksi.

Jamie Blanks: Urban Legend – kauhutarinoita. Wes Crave: Scream 4

Tunnustus: Vaikka olin ysäriteini ja orastava kauhuharrastaja, en ole ennen tätä päivää nähnyt Urban Legendiä (1998). Silloin sen maine Screamin maineella ratsastavana perus-slasherina ei vakuuttanut. sitä paitsi kaikki massatyypit olivat nähneet sen, minä keskityin 80-luvun klassikoihin. Mutta entäs nyt? Joo, tyyppiteoshan tämä on: genreen suhtaudutaan itsetietoisesti, teinejä lahdataan kiitettävä määrä, jumpscareja on liian kanssa. Siltikin Urban Legend on yllättävän viihdyttävä. Kaikessa kliseisyydessään se on melkeinpä nautittava. Plussaa koirasta mikroaaltouunissa.

Screamista puheen ollen: Vaikka sarjan kolme ensimmäistä osaa on nähty (pari ekaa ihan tuoreeltaan parhaassa katseluiässä), viimeinen osa oli vielä kokematta. Nelososa (2011) ilmestyi 11 vuotta kolmosen jälkeen ja jäi ohjaaja Wes Cravenin viimeiseksi ohjaustyöksi. Ensimmäinen Scream oli tyylikäs elokuva, yhtä aikaa lajityypin parodia ja sen mainio edustaja. Kakkososa oli sekin varsin viihdyttävä ja onnistui yllättämään, kun taas kolmonen epäonnistui tavoittamaan edellisten älyllistä (tai edes ironista) asennetta – se oli vain yksi slasher-elokuva muiden joukossa. Nelonen ilmestyi aivan eri aikakaudella, oli kyse sitten kauhuelokuvista tai kommunikaation keinoista. Fan service lienee oikea termi. Paljon on sisäpiirihassuttelua (jos sisäpiiri voi olla maailmanlaajuinen elokuvayleisö). Kuva näyttää vastenmielisen digitaaliselta (vrt. filmille kuvattu), mutta hauskahan sitäkin on katsoa.

Fon Coscarelli: Phantasm – yön kauhut

Kääpiözombeja!

Mitäs tämä nyt sitten on?! Fon Coscarellin Phantasm – yön kauhut (1979) saattaa olla halvalla tehtyä kauhua, mutta sen elokuvalliset visiot ovat siitä huolimatta vaikuttavia. Pieni budjetti on käännetty vahvuudeksi ja halvat visuaaliset keinot ovat kekseliäitä, tarina ei ole ilmiselvä tai ennalta arvattavissa. Surrealistisen horrorin ja symbolistisen kehityskertomuksen symbioosi toimii hämmentävän hyvin. Kerrankin kulttimaine on saavutettu omaperäisyydellä.

Anres Veiel: Kuka, ellemme me?. Lynne Ramsay: Poikani Kevin

Mikä on nuorisossa vialla?

Andres Veielin Kuka, ellemme me? (Wer wenn nicht wir, 2011) on rakenteeltaan melko tyypillinen tosipohjainen draama: Esitetään elämän varrelta valikoituja kohtauksia, jotka tuntuvat johtavan kohti sitä vääjäämätöntä lopputulosta, jonka me katsojat tiedämme tulevan. Väliin leikataan dokumenttikuvaa, joka sitoo tarinan aikaansa ja ympäröivän maailman tapahtumiin. Elokuva kuvaa syitä, jotka johtivat RAF:n (eli Baader–Meinhofin) terroritekoihin Saksassa 1970-luvulta lähtien. Fokus ei kuitenkaan ole Andreas Baaderissa vaan hänen tulevassa kumppanissaan Gudrun Esslinissä ja tämän miehessä, kustantaja-kirjailija Bernward Vesperissä. Mikä erottaa tämän elokuvan monesta muusta niin sanotussa biopicistä, on näyttelijätyö. Varsinkin pääosaparin esittäjät, August Diehl ja Lena Lauzemis, tekevät vaikuttavaa työtä (Timo Koivusalo voisi ottaa mallia eikä valita rooleihin vain näköisintä pönöttäjää). Toki tarinakin on vakuuttava – millaisen matkan Saksa joutuikaan käymään natsihallinnon jälkeen. Eikä se matka taida vieläkään olla käyty, jos Euroopan nykytilannetta katsoo.

Hienoa on näyttelijäin työ myös toisessa vuoden 2011 elokuvassa, Lynne Ramsayn Poikani Kevinissä (We Need to Talk about Kevin). Taiteellisesti kunnianhimoisessa elokuvassa hahmotellaan muotokuvaa Tilda Swintonin esittämästä äidistä, joka ensin kärsii pikkulapsiarjen ahdistuksessa ja myöhemmin hermoraunioitumisesta, kun lapsi istuu vankilassa. Kokonaisuus on fragmentaarinen, viitteellinen, katsojan älyä kunnioittava eksistentialistisen mammakauhun korkea veisu. Swintonin lisäksi John C. Reilly on huikea niin kuin aina. Enkä maininnut vielä kouluampumisia...

Niin, mikä niissä nuorissa on vikana? Vanhemmat tietenkin. Oli kyse sitten natsi-isistä tai kivuliaista äideistä, on jokainen meistä isolta osin vanhempiensa kaiku, halusi tai ei.

Mick Garris: Riding the Bullet

Stephen Kingin novelli Riding the Bullet oli iso tapaus vuonna 2000. Se oli ensimmäinen suuren yleisön sähkökirjajulkaisu ja myi kuin uudet perunat juhannuksena. Kyllähän minäkin sen silloin ostin, kahdella ja puolella taalalla. Eikä hintaan edes kuulunut tulostusoikeutta. Kannattiko? Ei kai. Novelli lähtee liikkeelle hienosti ja tähtää korkealle – yhdistellen nostalgista kasvukipuilua kummitustarinaan – mutta sitten se lässähtää, eikä käteen jää oikein mitään. (King teki muuten saman ainakin jonkin verran paremmin romaanillaan Joyland vuonna 2013.)

Riding the Bulletin filmatisoinnille (2004) käy vähän samalla tavalla. Kukaan ei ole tainnut ohjata yhtä monta King-elokuvaa kuin Mick Garris, joka sai varsinkin 90-luvulla hoidella monta isohkoa minisarjasovitusta. Eikä siinä mitään, ihan pätevää käsityötä se on tämäkin elokuva. Se vaan näyttää niin toivottomasti televisiotuotannolta (elokuva kyllä sai rajoitetun teatterilevityksessä Yhdysvalloissa). Hyviä kuvallisia ja kerronnallisia ideoita on oikeastaan paljonkin, mutta esimerkiksi Garrisin rytmi on liian helppoa. Kuin katselisi Outer Limitsiä tai mitä näitä nyt on.

King palasi aika ajoin sähkökirjamarkkinoille pikku erikoisuuksilla. Samana vuonna Bulletin kanssa hän aloitti The Plant -romaanin julkaisemisen luku kerrallaan netissä mutta lopetti kokeilun, kun lukijat eivät olleet valmiita maksamaan latauksistaan. 2009 hän puolestaan julkaisi Ur-nimisen kertomuksen, jonka tarkoitus oli markkinoida Amazonin Kindleä.

Katsottua: heinäkuu 2020

Terence Young: Kolmoisristi. Stanley Kramer: Nürnbergin tuomio

Maailmansotaviikonloppu: kaksikko jossa sota ei ole aseellista taistelua vaan oikean ja väärän rajanvetoa:

Terence Youngin ranskalais–brittiläinen yhteistyö Kolmoisristi (eli Maailmansodan vaarallisin mies eli Triple Cross, 1966) on nykymittapuulla miellyttävän hitaasti etenevä ja muodollisesti pätevä vakoojajännäri, joka kuitenkin on myös turvallinen, ennalta arvattava ja kliseinen. Christopher Plummerin englantilainen kaksoisagentti on bondmainen naistenmies, jolla on sana hallussaan. Elokuva on riittävän viihdyttävä katsoa muttei paljon muuta. Sota esiintyy lähinnä puheissa ja univormuissa. Suomalainen dvd sisältää, toisin kuin kannessa sanotaan, kaksituntisen leikkauksen, joka on kaksikymmentä minuuttia alkuperäisversiota lyhyempi.

Stanley Kramerin Nürnbergin tuomio (Judgement at Nuremberg, 1961) on yhdysvaltalainen kuvaus vuoden 1947 natsioikeudenkäynneistä. Kyse ei ole tapahtuman dokumentaarisesta toistannosta (hahmot ovat fiktiivisiä ja oikeudenkäynti tapahtuu vuonna 1948), mutta elokuvan tyyli on vähäeleinen – olkoonkin että tekijöiden oma kanta ei jää piilottelematta. Paljon on näyttelijöiden varassa, ja tulokset ovat kauttaaltaan vähintään päteviä, Spencer Tracy ja Montgomery Clift suorastaan loisteliaita. Pituudestaan (noin kolme tuntia) ja dialogikeskeisyydestään huolimatta elokuva on dynaaminen ja säilyttää jännitteensä hienosti – ei välttämättä suureita joita tavallisesti yhdistäisi amerikkalaistuotantoon.

George P. Cosmatos: Suuri joukkoteurastus. Andrzej Wajda: Katyń 

Maailmansotaviikonloppu: Toki kaikki sota on järjettömiä, tosipohjaisia väkivallantekoja, mutta nyt fokuksessa ovat yksittäiset ja juuri siksi järkyttävät tapaukset, sekä kotirintamalla että varsinaisilla taistelukentillä.

Kreikkalaisen George P. Cosmatosin italialainen mutta englanninkielinen Suuri joukkoteurastus (eli Rappresaglia eli Massacre in Rome, 1973) perustuu tosielämän verilöylyyn maaliskuussa 1944 Rooman Ardeantinessa, kun saksalaisjoukot kostivat heitä vastaan tehdyn pommi-iskun. Tuloksena oli 335 kuollutta. Rooma vapautettiin natseilta vain paria kuukautta myöhemmin. Elokuvassa Marcello Mastroianni ja varsinkin Richard Burton pääosissa kilpailevat karismallaan (ja muistuttavat mielenkiintoisesti toisinaan ulkoisesti). Ennio Morriconen musiikki yhdistettynä Marcello Gattin kuvaukseen luovat ahdistavan jännitteisen tunnelman; samat miehet olivat asialla myös Taistelu Algeriasta -elokuvassa. Varsinainen teloituskohtaus on dokumentaariudessaan vaikuttava. Lopputeksteissä on tekijöiden sijasta luettelo teloitetuista.

Puolalainen Andrzej Wajda on ohjannut yhden kaikkien aikojen suosikkielokuvistani, Tuhkaa ja timantteja. Se olisi sopinut aiheensakin puolesta tähän sarjaan, mutta esitettäväksi päätyi ohjaajan myöhäisteos Katyń (2007). Se perustuu tositapaukseen, jossa vuonna 1940 neuvostojoukot teloittivat 22 000 puolalaisupseeria. Wajdan isä oli joukossa. Elokuva ei keskity itse tapahtumaan vaan sen seuraamuksiin. Lopuksi kyllä kuvataan tapahtumien kulku teloituspaikallakin toteavan tarkasti. Koskahan Suomessa tehtäisiin tällaisia itsetutkiskeluja sankaritarinoitten sijaan?

Guy Hamilton: Taistelu Englannista. Sam Peckinpah: Rautaristi

Maailmansotaviikonloppu: viimein taisteluitakin:

Guy Hamiltonin Taistelu Englannista (Battle of Britain, 1969) dramatisoi vuoden 1940 taisteluja, joissa Saksan ilmavoimat hyökkäsi laajamittaisesti Englantiin. Tapahtumat kuvataan ilmeisen todenmukaisesti, ja näyttäviin ilmataisteluihin satsattiin paljon rahaa ja vaivaa. Siksi niitä myös näytetään paljon, lopulta jopa liikaa. Silti lentokohtauksista pääosin nauttii, etenkin kun tietää lentokoneiden olevan todellisia eikä pelkkää cgi:tä. Erityismaininta myös siitä ettei tarinaan ole rakennettu juurikaan turhia ihmissuhdekuvioita vaan keskitytään oleelliseen. Nyt esitettiin elokuvasta versio, jossa on William Waltonin alkuperäinen musiikki; Yhdysvaltalainen tuotantoyhtiö halusi korvata sen, koska musiikkia ei ollut tarpeeksi soundtrack-levyä varten.

Sam Peckinpahin ohjaama brittiläs–länsisaksalainen yhteistuotanto Rautaristi (Cross of Iron, 1977) siirtää sarjamme Saksan itäiselle rintamalle. Elokuva on ohjaajalleen tyypillisen karu, tyylitelty ja väkivaltainen. Toimintaa on paljon mutta usein sekasortoisesti esitettynä. Oleellisinta on kuitenkin sotilaiden väliset valtasuhteet ja sodan vaikutus ihmiseen.

David Lean: Kwai-joen silta. Ōshima Nagisa: Merry Christmas, Mr. Lawrence

Maailmansotaviikonloppu: fokus Tyynellemerelle:

David Leanin seitsemän Oscaria voittanut Kwai-joen silta (The Bridge on the River Kwai, 1957) on armoitettu klassikko ja ihan syystä. Tarinassa joukko brittisotilaita rakentaa japanilaisten vankileirillä rautatiesiltaa Burmassa. Mittakaava on Leanille leimallisen eeppinen, mutta keskiössä ovat silti nimenomaan yksilöt, jotka saavat sodan jaloissa aikaan yllättäviä asioita.

Japanilaiselle vankileirille sijoittuu myös Ōshiman Nagisa Merry Christmas, Mr. Lawrence (1983). Elokuvassa on hyvin erikoinen tunnelmansa, osittain johtuen ohjaajan tyylistä, osittain tehokkaan mutta anakronistiselta tuntuvan syntetisaattorimusiikin vuoksi, osittain hyvin epätasaisen näyttelijäntyön takia. Näytteleminen ei suinkaan ole huonoa, mutta englantilaisten ja japanilaisten tapa näytellä eroavat toisistaan ja toisaalta ammattilaisten lisäksi elokuvassa esiintyy suurissa rooleissa kaksi muusikkona paremmin tunnettua miestä, David Bowie ja Sakamoto Ryūichi. Tulos on joka tapauksessa kiehtova, melko ainutlaatuinen.

Kesäisen klassinen true crime -pala Holmesin hengessä

Kesällä kuuluu lukea dekkareita, sanovat. Sen kunniaksi arkistoista löytynyt Sherlock Holmes -viitteinen pakina sadan vuoden takaa. Nimimerkki Ä. Jyrkän teksti viittailee ahkerasti Holmes-tarinoiden tunnuspiirteisiin ja samalla ottaa kantaa ajankohtaiseen pikku selkkaukseen. Teksti on julkaistu Paukku-lehden numerossa 11 lokakuussa 1922. Paukku oli kommunistien pilalehti, jota kustansi Oy Työ.

**

SALAPOLIISILLISIA TUTKIELMIA

Kolme tuhkakuppia, joista yksi on iso ja kaksi keskikokoista, on tällä hetkellä koivuisella työpöydälläni täynnä paperossin eli savukkeen pätkiä, joiden luku saatetaan suunnilleen laskea, kun tiedetään, että niiden kumppanina on 2 tyhjää ja 1 vasta-alettu savukerasia.

Tämä ennenkuulumaton tuhlailevaisuus johtuu siitä tunnetusta tosiasiasta, että tässä maassa on kauan kärsitty puutteesta ei ainoastaan kaikesta mitä jumaluusopintohtori Martti Lutherin mukaan jokapäiväiseen leipään kuuluu, vaan myös pätevästä salapoliisinerosta  à la Sherlock Holmes, jota puutetta allekirjoittanut  nyt on ryhtynyt poistamaan.

Sir Arthur Conan Doylen keksimä suuri ja kuuluisa mestaridetektiivi Sherlock Holmes oli teräväpäinen mies, jota osoittaa sekin, ettei hän aina viitsinyt vaivautua rikoksen tapahtumapaikalle, vaan luki lehdestä uutisen asiasta, uppoutui nojatuoliinsa ja rupesi tupakoimaan käskien ystävänsä ja huonetoverinsa, tohtori Watsonin kaataa lasiinsa whiskyä ja soodaa ja ruveta ryyppäämään. Kun sitten kansa tuli kysymään, että kuinkahan sen asian laita  oikeastaan on, sanoa pamautti hän tupakoimisensa tuloksena valmiin ratkasun asialle. Eikä allekirjoittanutkaan, jonka profiili ja ruumiinrakenne melkoisesti muistuttaa Sherlock Holmesta, tietenkään mennyt rikospaikalle, koska oli paljon mukavampaa olla lämpöisessä huoneessa ja polttaa tupakkaa. Huonetoverikseni olin suuren esikuvani mukaan hankkinut tiedemiehen, mutta oli minun täytynyt tohtorin puutteessa tyytyä maisteri Quidquidiin, jonka tieteelliset artikkelit maailmankuulussa aikakauslehdessä, Sosialistinen Aikakauslehti, ovat herättäneet ansaittua huomiota. On luonnollista, että lukija on mainitun, ystäväni tohtori Lassyn ansiokkaasti toimittaman aikakauslehden tilaaja ja siis tuntee ystäväni Quidquiden, joten ei tarvitse minun häntä esitellä. Jos lukija kuitenkin ei, vastoin odotustani, lukisi mainittua lehteä, niin kehottaisin häntä heti sen tilaamaan samaten kuin Nuoren Työläisen Joulunkin, jota Quidquid niinikään avustaa.

Suuren esikuvani lailla olisin tietenkin käskenyt ystävääni ja huonetoveriani Quidquidia, joka toivottavasti kerran kirjoittaa elämäkertani, ottamaan whiskyä ja soodaa,  mutta koska olemme kieltolakimaassa, minkä ohessa toverini on periaatteellinen raittiusmies, niin en tietenkään saattanut sitä tehdä, mistä syystä kehoitin häntä syventymään matemaattisiin probleemeihin – hän harrastaa sattuneesta syystä nykyään matematiikkaa – sillä välin kun minä ratkaisen tämän tervaprobleemin.

*

– Toveri Quidquid – lausuin mietittyäni – olet kai lukenut lehdistä viimeiset tervauutiset?

– Olen, vastasi hän.

– Minkä mielipiteen olet niistä muodostanut?

– Saman, minkä kirjoitit S. Työmiehessä, että valkosuomalainen kulttuuri on tervakulttuuria, sain vastaukseksi.

– Kiitos tunnustuksesta! Mutta toveri muistanee, että on kaksi tuhrimistapausta. Mitä arvelet siitä?

Ja vastasi hän kuin aito Watson:

– Tietenkin ovat punikit tahtoneet maksaa samalla mitalla ja tuhrineet lahtaripatsaat palkkioksi siitä, että lahtarit tuhrivat neuvostolähetyksen kyltit.

Selitin kuin suuri esikuvani toverilleni:

– Sanomalehtitietojen mukaan on  tämän lokakuun 1 päivän vastaisena yönä vedensekaisella kotitervalla töhritty Venäjän lähetystön ja kappavaltuuskunnan ynnä matkailutoimiston kyltit. Mitä varten on koliterva vedellä sekoitettua? Tietenkin siitä syystä, että suojeluskuntain nykyinen ylipäällikkö ei pidä tervaa minään tekijänä isänmaan ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen suojaamisessa eikä niinuodoin ole tullut varastoja lisänneeksi. Tästä saamme edelleen päättää, että eversti Malmberg harrastaa enemmän reaalipolitiikkaa kuin aatteellista tervapropagandaa. Mutta sitten tulemme pahempaan punktiin, mikä sekoittaa kaikki meiningit muilta, mutta ei minulta.

Kas näin kerrotaan lehdissä;

"T.k. 3 p:n aamuna huomasi poliisi, että Vanhankirkon puistossa olevat suojeluskuntalaisten ja saksalaisten sotilaiden hautapatsaat olivat sivellyt jollakin seoksella. Varsinkin suojeluskuntalaisten hautapatsas on pahasti tahrittu. Bulevardinkadun puoleiset kohokuvat ovat yltyleensä sivellyt punaisella ja sinisellä värillä ja muutenkin on patsas ollut ilkityöntekijäin erikoisen huomion esineenä. Saksalaisten patsaassa on ainoastaan muutamia väritahroja, mutta sen sijaan ovat hautojen häväisijät repineet palasiksi hautapatsaan juurella olevan seppeleen silkkinauhan."

Varmaankin tästä kursiveeraamastani kohdasta olet päässyt siihen johtopäätökseen, että teko olisi punikkien vastatoimenpide. Mutta oletko tullut kiinnittäneeksi tarpeellista huomiota saman uutisen toiseen kappaleeseen, johon olen sinua varten tehnyt eräitä kursiveerauksia? Kas näin se kuuluu:

"Mikäli eräät henkilöt ovat kertoneet, on ilkityö tehty jo t.k. toista päivää vasten yöllä. Sekä järjestyspoliisi että etsivä keskuspoliisi ovat ryhtyneet ottamaan selkoa tapahtumasta. Paikalla toimitetussa ensimmäisessä tarkastuksessa ei ole päästy selville siitä, millä aineella  patsaat ovat maalatut. Patsaiden puhdistaminen on kyllä mahdollinen, mutta voinee se tapahtua ainoastaan happojen avulla."

Mitä osoittaa tämä? Ensinnä sitä, että poliisi on näiden tervausasiain suhteen sokea. Teko tehdään toista päivää vasten yöllä, mutta poliisi huomaa sen vasta vuorokauden kuluttua eli 3 päivän aamuna. Tämä antaa tukea sille otaksumalle, että poliisi ei halua nähdä muutamia asioita tuoreeltaan. Edelleen tukee sinun punikkiotaksumaasi se seikka, että patsaat ovat töhrityt tuntemattomalla tavaralla, jonka poistaminen on vaikeata. Mutta lopuksi kuitenkin sanotaan:

"Arvellaan, että ilkityö on yhteydessä t.k. 1 päivää vasten yöllä suoritetun bolshevikien talon kilpien maalauksen kanssa, koska maalauksessa käytetty sekoitus näyttää olevan samaa ainetta."

Mitäs tästä sanot? Ristiriita vai? Samaa ainetta, jonka poistaminen bolshevikkien y.m. talojen kilvistä oli helppoa, koska se oli vesitettyä kolitervaa, mutta vaikeata ottaa pois patsaista – ei saa kuin happojen avulla. Samaa ainetta, joka toisessa paikassa on mustaa, toisessa punaista ja sinistä. Etevämpi kuin kameleontti, joka muuttaa väriään vain olinpaikkansa mukaan. Vetää vertoja noskelaisten ja muitten porvareiden mielipiteille ainoastaan, joihin tätä ihmeellistä tervaa enää saattaakaan verrata. Tervakulttuurin suurin saavutus se on. Saattaa siltäkin tuntua kuin jos olisivat ensimmäiset tervaajat, jotka porvarilehtien mukaan kommunistien laskuun, tahtoneet lakaista jälkiään ja, toteensaattaakseen porvarilehtien kommunistikeksinnön, tuhrineet omatkin kylttinsä...

– Mikä on siis toverin mielipide ratkaisu asialla? kysyi toveri Quidquid.

– Olen miettinyt asiaa tupakkaa polttaen Sherlock Holmesin tapaan ja ratkaissut sen – vastasin. Ja on ratkaisu tämä: Tästä asiasta ei poliisi koskaan saa selvää, vaikka ohranankin sormet ovat pelissä. 

Esikuvani Sherlock Holmes otti tällaisissa tapauksissa viulun, mutta sen puutteessa otin minä mandoliinin ja aloin soitella "Internationalea".

Ja ystäväni Quidquid hyräili siinä mukana hiljalleen:

– On kurjan kurjat kunniassaan...

Ä. Jyrkkä

Katsottua: kesäkuu 2020

Terence Young: Kolmoisristi. Stanley Kramer: Nürnbergin tuomio

Jackie Chan -elokuvat Tappoprojekti ("A" gai waak, 1983) ja sen jatko-osa Iskuryhmä A (A gai waak zuk zaap, 1987). Periaatteessa kyseessä on hölmöt toimintakomediat Hongkongin meripoliisin upseerista, joka pistää sarjakuvamerirosvoja ja korruptoituneita virkaveljiään turpaan ja tekee siinä sivussa komeita stuntteja.

Mutta: Varsinainen viehätys näissä ainakin minulle tulee siitä seikasta, että Chanin elokuvat ovat suoria mykkäkomedioiden perillisiä. Ainahan Chanin elokuvissa on nähtävissä busterkeatonmaista akrobatiaa, mutta tässä sarjassa seikka korostuu entisestään, ja ilmeisen tietoisesti. On silkkaa slapstickiä ja suoria viittauksia; on Chaplinin hammasrattaissa pyörimistä, Lloydin kellonviisarista roikkumista ja Keatonin kaatuva seinä. Myös muita perinnetietoisia visuaalisia gägejä on paljon. Tarinakin on monella tapaa juuri Lloydia mukaileva – nuori yritteliäs mies päätyy puolivahingossa pelastamaan tilanteen kekseliäisyydellään (ja lentopotkuilla).

Wong Kar-wai: Happy Together. In the Mood for Love

Happy Together (Ceon gwong za sit, 1997) kuvaa Buenos Airesiin suhdettaan pelastamaan lähteneen pariskunnan kipuilua ennen vääjäämätöntä eroa. Kerronta on katkelmallista ja tarina viitteellinen, mutta lopputulos on riipaiseva. Kuvaus on upeaa, ja lisäkiitosta tulee Piazzollan ja Zappan musiikin käyttämisestä.

In the Mood for Love (Faa joeng nin waa, 2000) puolestaan on rauhallinen ja hallitun tyylitelty. Se kertoo kahden naapuruksina elävän ihmisen hiljaisesta ja vaivihkaisesta rakastumisesta sen jälkeen, kun heille on selvinnyt, että heidän puolisoillaan on suhde toistensa kanssa.

Monista tyylillisistä eroistaan huolimatta kumpaakin elokuvaa leimaa voimakas, surumielinen tunnelma. Lisäksi ne ovat yksinkertaisesti kauniita, kaikin tavoin.

Tom Dey: Shanghai Noon. David Dobkin: Shanghai Knights

Jackie Chan alkoi olla 1990-luvun lopulla iso nimi myös Hollywoodissa. Silloin syntyivät myös kaksi Shanghai-elokuvaa.

Tom Deyn Shanghai Noon (2000) yhdistelee hongkongilaista kamppailulajimeininkiä länkkärikliseisiin ja buddy-elokuvaan. Chanin ja Owen Wilsonin yhteispeli toimii, mutta lopputulos on puolivillainen. Kaikki on periaatteessa kunnossa, mutta taistelukohtaukset eivät olet tarpeeksi näyttäviä ja kaikki muu jää silti niille alisteiseksi.

David Dobkinin jatko-osa Shanghai Knights (2003) sen sijaan yllättää (taas roikutaan kellonviisarista kuin Harold Lloyd!). Jackie Chanin slapstick-sympatiat näkyvät taas, ja pääosanäyttelijöiden yhteispelissä on vieläkin vahvempi svengi. Huomaan aina vain pitäväni Owen Wilsonista enemmän kuin oikeastaan pitäisi.

Joku voisi keskittyä näiden elokuvien kohdalla rasistiseen tulkintaan. Toki sellainen on mahdollinen: vaikka ne pintatasolla osoittavat rasistisia ongelmia, ne toisaalta korostavat toisia. Uskon silti tekijöiden olleen hyvisten puolella – sikäli kuin ison Hollywood-projektin tekijät voivat sellaisia olla.

Jorma Nortimo: Lännen lokarin veli. Veikko Itkonen: Mullin mallin

Jorma Nortimon Lännen lokarin veli (1952) oli Esa Pakarisen toinen elokuva. Lapsena pidin tästä muistaakseni paljonkin, mutta aika kepeä se kultivoituneemmalla maulle on. Parasta on Pakarinen mutta eipä siinä paljon muuta olekaan. Henry Theel seisoskelee mukana, kuvaus on puolilähikuvaa toisensa jälkeen ja Hiski Salomaan "Lännen lokariakaan" ei juuri kuulla.

Veikko Itkosen Mullin mallin (1965) on suorastaan huono elokuva mutta mittaamattoman arvokas dokumentti. Tarinasta ei ole tietoakaan. Sen sijaan saadaan historiallista kuvaa paitsi Severi Suhosesta ja Impi Lempi Umpilammesta (Pakarinen) myös Speden ja Matti Kuuslan Bluff Brothersista ja Kokemäen Uunon ainoa elokuvaesiintyminen. On pysäyttävää nähdä samassa kuvassa Pakarinen, Spede, Eemeli ja Reino Helismaa. Ja makaahan Ville-Veikko Salminenkin sammuneena sohvalla melkein koko elokuvan ajan.

Sasu Muje: Pilvitehdas

(Arvostelu on alunperin ilmestynyt Palasokeri.comissa 2009. Tekstiä on stilisoitu hieman.)

Sasu Muje

Pilvitehdas

omakustannesingle, 2009. Cd.

1. Pilvitehdas; 2. Kirjeesi.

Pilvitehdas on Sasu Mujeen toinen soolojulkaisu. Ensimmäinen julkaisu, Minne te kaikki menitte? -EP ilmestyi vuonna 2008. Ennen soolotöitään Muje on vaikuttanut punkyhtye Headachessa sekä thrashmetallia soittaneessa Dead by Dawnissa. Menneiden tekemisiensä valossa on Mujeen soolotuotanto yllättävän seesteistä ja hyväntuulista.

Tällä singlellä kuullaan kaksi leppoisaa popteosta. Jonkinlaisesta akustisen kitaran vetämästä laulaja–lauluntekijä-tyyppisestä musiikista on kyse (jos moista genrenimitystä ylipäänsä voi käyttää). Folk-sävyjä on asiaankuuluvasti, mutta varsinaisesta folkista ei missään nimessä ole kyse. Enemmänkin sävellykset sijoittuvat suomipopin ja -rockin kaanoniin, sinne Kolmannen naisen ja kaltaistensa seuduille, mitä ei kuitenkaan pidä moitteeksi ymmärtää.

Pilvitehtaan nimikappale alkaa pitkällä urkusoinnulla, joka paljastuu pian kappaletta kannattavaksi äänimatoksi. Sen päälle akustinen kitara ja Mujeen laulu tekevät lopun työn. Kappale rakentuu kahden yksinkertaisen mutta miellyttävän melodianpätkän varaan. Varsinaista kertosäettä Pilvitehtaassa ei ole, mutta sellaisen vaatiminen olisikin kovin vanhanaikaista. Sen sijaan ongelmallisempaa sävellyksen kannalta on, ettei se sisällä oikeastaan minkäänlaista koukkua. Reilun minuutin kohdalla kuultava pieni ja sellaisenaan nätti kitarasoolo menee ikään kuin hukkaan yhteydessään.

Toinen singlen kappaleista, "Kirjeesi", vaikuttaa aluksi hämmentävän paljon edeltäjältään. Kyse on silti musiikillisesti paljon jäntevämmästä kappaleesta. On aina ikävää olla puritaani, mutta säkeistö–kertosäkeistö-rakenne nyt vain jakaa tämänkaltaista musiikkia sopivasti nieltäviksi paloiksi. Sitä paitsi kappaleen kertosäkeistö on aika hyvä folk-vaikuteissaan ja harmonialaulussaan. Ei se erityisen mieleenpainuva ole mutta singlen paras koukku ehdottomasti. Pitäisiköhän näitä folk-sävyjä sittenkin vain rohkeasti lisätä mukaan?

Onko Pilvitehtaalla tämän kaiken todettuamme sitten lopulta mitään annettavaa, syytä olemassaoloonsa? On: Mujeen lyriikka. Sikälikin Mujeen musiikista tulee mieleen 90-luvun alun suomirock-virtaukset, että hänen sanoituksissaan ei tyydytä tyypillisimpiin ratkaisuihin. Teemat ovat tuttuja, mutta niitä on käsitelty ennalta arvaamattomasta suunnasta. Sanavalintojakin on mietitty. Molemmissa kappaleissa on kyse menneestä, kaipauksesta, ehkä jostain tunteesta nostalgian ja kaihon seuduilla. Esimerkiksi "Pilvitehtaan" (tarkoituksellisen?) klišeistä sinä-muotoista rakennetta tuoreutetaan arkisilla mutta terävillä havainnoilla ja yllättävilläkin kuvilla. Ja vielä: kuolemasta ja viimeisestä tilinteostahan tässä taitaa olla kysymys.

Tämän kahden kappaleen kattauksen perusteella Samu Mujeessa on lupausta tavallisuudesta poikkeavaksi ja omakieliseksi sanoittajaksi. Kenties myös laulajaksi, siksi miellyttävä on hänen lauluäänensä. Sävellykset näissä kappaleissa jättävät toivomisen sijaa – ainakin jos halu on johonkin keskikertaisen mitättömyyden tuolle puolen. Viehätyksensä niissäkin silti on; Pilvitehdaskin alkaa usean kuuntelun jälkeen kuulostaa mahdollisuuden sisältävältä aihiolta rohkeampaa sovitusta ja omaperäisempiä ratkaisuja varten.

Jon Brewer: Jethro Tull. Their Fully Authorised Story

(Arvostelu on alunperin ilmestynyt Palasokeri.comissa 2008. Tekstiä on hieman stilisoitu.)

Jethro Tull

Their Fully Authorised Story in a 2-disc Deluxe Set

Emperor Media Holdings, Impact Film Sales, 2008.

O, T: Jon Brewer.

Brittiläisessä Classic Artists -sarjassa on aiemmin ilmestyneet Creamin, Moody Bluesin ja Yesin uria käsitelleet dvd:t. Sarjan neljäntenä julkaistiin heinäkuussa 2008 Jethro Tull – Their Fully Authorised Story -levy sopivasti yhtyeen 40-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Sarjan muita osia en ole nähnyt, mutta ainakin mainosmiehet väittävät Tull-osaa parhaaksi. Kahden levyn kokonaisuus sisältää uuden puolentoista tunnin mittaisen dokumentin lisäksi bonuksina Wim van der Lindenin Swing in -tv-dokumentin vuodelta 1969 ja kasan tuoreita haastatteluotoksia, joita ei itse ohjelmassa ole käytetty. Kotelo lupaa yhteispituudeksi noin kolmesataa minuuttia – ihan niin pitkästä jutusta ei sentään ole kyse, parisataa minuuttia riittää.

Ensimmäinen levy sisältää siis uuden dokumentin, joka sanoo käsittelevänsä koko Jethro Tullin pitkää uraa. Alku onkin erittäin lupaava. Tarina aloitetaan jo Tullin esiasteista The Bladesista ja John Evan Bandista. Tämä antaa kosolti uutta purtavaa vihkiytyneellekin fanille. Alkuperäisen, Jethro Tull -nimellä kulkeneen bändin muotoutumista ja ensimmäisen albumin (This Was, 1968) tekoa käsitellään pitkään ja varsin mielenkiintoisesti. Tässä vaiheessa dokumentista on kulunut jo kolmannes, joten luvassa on väistämättä kiirehdintää. Vaiheet Thick as A Brickiin asti käydään läpi vielä kohtuullisen säntillisesti, mutta sitten laitetaan isompi vaihe silmään. Omat suosikkikauteni eli A Passion Playstä Minstrel in The Galleryyn sekä pian sitä seurannut "folktrilogia" jätetään väliin kokonaan; vuoden 1973 jälkeisistä kuudesta levystä ei edes mainita ainuttakaan ennen A-albumia, joka ilmestyi 1980! Huomiota kiinnitetään vain käännekohtiin, kuten basisti John Glascockin kuolemaan ja yhtyeen hajottamiseen vuosikymmenen vaiheessa. 80-luvun syntikkakokeiluihin hidastetaan hetkeksi (tosin niistä kenties parasta, The Broadsword and The Beastia ei mainita laisinkaan). Vuoden 1989 Grammy-hölmöily sentään vielä muistetaan, mutta sen jälkeen ei tuoreempia enää muistella. Keikalla kuulemma on käyty ahkerasti, muuta näemmä ei ole suuremmin tehty.

Sisällön painotuksellisesta epätasaisuudesta huolimatta Their Fully Authorised Story pysyy voiton puolella, lähinnä kattavan haastattelumateriaalinsa vuoksi. Suurin osa merkittävimmistä Jethro Tullissa soittaneista muusikoista on mukana, samoin manageripari Ellis ja Wright, äänittäjä Robin Black ynnä muita mukana olleita. Muusikoista jäävät oikeastaan puuttumaan vain (luonnollisesti edesmenneitten Glascockin ja rumpali Mark Craneyn lisäksi) vain basistit Jeffrey Hammond ja Jonathan Noyce. Hammond on sentään kirjoittanut muistojaan levyn oheisvihkoseen ja perustelee poisjääntiään "vaatimattomuudellaan ja ujoudellaan". Noyce sen sijaan ihmetyttää – hän sentään soitti yhtyeessä 11 vuotta. (lisäys 2020: Noyce jätetään mainitsemassa myös toistakymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneessä, "virallisessa" The Ballad of Jethro Tull -kirjassa)

Merkille pantavaa haastattelumateriaalissa on, että vaikka monella suulla saadaan kuulla, että Jethro Tull on yhtä kuin Ian Anderson, ovat Andersonin omat kommentit selvästi vähemmistönä. Haastattelija(t?) ovat selvästi yrittäneet kaivaa entisistä jäsenistä esiin pahaa verta Andersonia kohtaan; tämä käy selväksi viimeistään bonushaastatteluja katsellessa. Kuitenkin ainoa, joka taitaa vielä katkeruutta kantaa, on alkuperäinen basisti Glenn Cornick. 25-vuotisjuhlavideolla aikoinaan verbaalista nyrkkiä vilautelleet Barrie Barlow ja John Evans sen sijaan ovat jo seestyneet sikäli. Lopulta Andersonista muodostuu dokumentin jäljiltä ainakin jossain määrin pikkumaisen despootin vaikutelma, mikä ei liene aivan väärä. Olisi silti ollut mielenkiintoista kuulla miehen oma mielipide asiasta.

Koska dvd-kokonaisuus on yhtyeen (kai lähinnä Andersonin) täysautorisoima, on mukana paljon musiikkinäytteitä ja etenkin vanhoja videokatkelmia. Varsinkin 60–70-lukujen taitteen pätkät ovat kiintoisia. Yleisesti ottaen konserttikatkelmien ja haastattelujen välinen dynamiikka on kunnossa, vaikka joitain ajallisia kummallisuuksia on. Toisaalta tämä on yhtyeen faneille tarkoitettu, ja he ehkä osaavat tajuta, että vaikka puhe on vuodesta 1971, niin kuva esittää 70-luvun lopun inkarnaatiota. Bonuksena mukana seuraava vuoden 1969 Swing in -tallenne on erittäin palkitseva lisä. Paitsi että saamme nähdä yhtyeen (lähinnä Andersonin, yllätys) yliopistokiertueella, pääsemme selailemaan Andersonin äidin leikekirjaa ja polttamaan liikennesakkoa.

Jethro Tull. Their Fully Authorised Story on lopulta varsin onnistunut paketti, jos oletetaan sen tarkoitetun nimenomaan niille, jotka jo valmiiksi ovat yhtyeen seuraajia. Mutta tämänhän dvd-formaatti mahdollistaa. Televisiokäyttöön ajateltuna ohjelma ei toimisi lainkaan yhtä hyvin, koska satunnainen katsoja ei sen perusteella saisi suinkaan kokonaiskäsitystä Jethro Tullista. Tällaisenaan se kuitenkin on paikoin rikaskin ja tarjoaa taatusti vannoutununeellekin fanille paljon uutta.

Muutama sana kahdesta erityisestä niteestä

Pari päivää sitten aloin miettiä, mitkä ovat kotikirjastoni vanhimmat kirjat. Siis siinä mielessä vanhimmat, että ne ovat olleet hallussani kauimmin. Minulla on aina ollut jonkinlainen kirjakokoelma: pikkulapsena se oli hyllymetreittäin Lasten parhaat kirjat -kerhon niteitä, myöhemmin muuta itseäni kiinnostavaa. Toistuvasti olen kuitenkin siirtänyt kirjojani eteenpäin muille, ja tämän vuoksi nykyään minulla on hyvin vähän jäljellä lapsuudessa omistamiani niteitä.

Lukuun ottamatta Bram Stokerin Draculaa ja yhtä tai kahta nuortenkirjaa, pisimmän ajan hyllyssäni ovat viihtyneet varmaankin kaksi 90-luvun alun klassikkopainosta. 

Richard Dalbyn toimittama Suuri kummituskirja (The Great Book of Ghosts, 1990, suomennos 1993) sisältää suuren määrän kummituskertomuksia 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta. Niistä muistan esiteini-ikäiseen mieleeni vaikuttaneen erityisesti Ambrose Biercen novellin "Muuan Kalmalan asukas". Muistan yrittäneeni lukea sitä kavereilleni ääneen, jotta nämäkin pääsisivät osalliseksi sen huikeudesta. En usko heidän vaikuttuneen. Dalbyn kokoelma oli varmaankin ensimmäinen kosketukseni novelliantologiaan, josta on sittemmin tullut minulle hyvin tärkeä kirjallisuudenmuoto. Samoin Suuri kummituskirja sinetöi kiinnostukseni kauhukirjallisuuteen ja nimenomaan vanhaan kauhukirjallisuuteen. Vieläkään mikään lukemani ei tunnu niin kotoisalta kuin 1800-luvun lopun kummitusjuttu. Olen monesti miettinyt, pitäisikö korvata vanha kappaleeni uudella, parempikuntoisella. En ole halunnut - kirjan kansien vauriot ja selän taitteet muistuttavat sen merkityksestä minulle.

Alexandre Dumas'n Kolme muskettisoturia (Les trois mousquetaires, 1844; suomennettu moneen kertaan, oma painokseni vuodelta 1994) ei esittelyjä kaivanne. Myönnän, etten koskaan ole ollut teoksen suuri ystävä. Toki olen sen lukenut, ehkä pariinkin kertaan, arvostan sitä klassikkona ja varsinkin satiirina aikansa seikkailukertomuksista. Samalla kuitenkin koen ranskalaisen, varsinkin tämänikäisen, kirjallisuuden olevan yleensä aivan liian raskasta itselleni. Nide on säilynyt silti kirjastossani eräänlaisena ydinteoksena: Se on yksi ensimmäisistä lukemistani maailmankirjallisuuden klassikoista, josta alkoi mitä ilmeisemmin elämän mittainen kiinnostus ja ura kirjallisuuteen ja sen historiaan. Sen ympärille alkoi kirjastoonikin sitten kasautua muita merkkiteoksia, mitä muistan joidenkin tovereitteni silloin kummeksuneen. Olen Kolmen muskettisoturinkin kohdalla miettinyt usein laitoksen uusimista, mutta ei. Ehkä kappaleeni rinnalle voisi hankkia jonkin varhaisemman suomennoksen, mutta omastani luopuminen ei tule kyseeseen.

Kumpaakin näistä kirjoistani yhdistää se, että ne ovat lahjoja mummultani, äitini äidiltä. En muista, että mummu olisi ollut luonnoltaan erityisen lahjoja antavaa sorttia, yleensä hän lykkäsi käteen setelin. Nämä kaksi kirjaa ovat siis sikälikin mielessäni erityisiä. En ole varma, koska sain Dalbyn antologian. Ajoitan sen mielessäni vuoden 1994 paikkeille. Olin silloin 11-vuotias. Muskettisotureiden etulehdellä sen sijaan on mummun kirjoittamana tarkka päivämäärä: "Mikaelille 30.5.94". Siitä on on viikkoa vaille 26 vuotta.

Mummu kuoli viime yönä.

Long-sam: Bright Figures

(Arvostelu on julkaistu alunperin Palasokeri.comissa 2009. Tekstiä on stilisoitu hieman.)

Long-sam

Bright Figures

Gigawatti Recordings gwcd003, 2009. Cd.

1. I Almost Forgot; 2. As if We Were Clouds; 3. Awake; 4. All the Difference It Makes; 5. Into Another; 6. Snow; 7. Soon; 8. Beautiful World. 

Long-sam on Elisabeth Underground -yhtyeestäkin tutun Sami Toroin sooloprojekti. Tällä nimellä julkaistiin jo 2001 ensimmäinen seiskatuumainen (yhdessä Jaakko Eino Kalevin kanssa), mutta vasta nyt on vuorossa varsinainen albumi.

Bright Figures on todellakin soolotuotos: Toroi on paitsi kirjoittanut ja esittänyt kaiken albumin musiikin myös äänittänyt, miksannut ja tuottanut sen. Tällaisessa lähestymistavassa on hyvät puolensa, vaikka esimerkiksi ulkopuolinen tuottaja yleensä kykenee osoittamaan paremmin musiikin suvantokohdat. Bright Figuresista huomaa, että tekijällä on vahva visio siitä, miltä hän haluaa kuulostaa. Se kuitenkin kostautuu jossain määrin yllätyksettömyytenä.

Bright Figuresin musiikissa sulautuvat keskenään Nick Drake -tyyppinen folktunnelmointi, indipop-sävyt ja paikoin hyvinkin vahvat elektroelementit. Läpi albumin tunnelma on hyvin rauhallinen, hämyisä, melankolinenkin. Levyn julkaisuajankohta osuu juuri kohdalleen kuulaitten syyspäivien soundtrackiksi.

Jo levyn aloittava kappale, "I Almost Forgot", määrää pitkälti, millä poluilla jatkossakin kuljetaan. Long-samin musiikki rakentuu toisiinsa tasapainoisesti kietoutuneista akustisesta kitarasta ja koneäänistä. Syntetisaattorien muovisuus yhdistettynä herkkään folk-kitarointiin toimii yllättävän hyvin, ja Long-sam saa yhdistelmästä monipuolisesti irti. Syntikat piristävät sävellyksiä reilusti, alun kappaleissa etenkin rytmipuolella. Yleissaundi on kirkas ja pehmeä, ei kuitenkaan kliininen. Vahvan soitinkuvan päällä Toroin laulu jää tuntumaan jokseenkin persoonattomalta vaikkakin sinänsä toimivalta. Laulumelodiat ovat nättejä ja helposti sulavia, mutta koukut puuttuvat ja kokonaisuutta leimaa harmittomuus.

Albumin suurin ongelma paljastuu hyvin nopeasti: eri kappaleet kuulostavat liikaa toisiltaan. Ensimmäiset kolme raitaa ovat keskenään hyvin samankaltaisia – puolitempoisia, melodisia tunnelmapaloja, jotka edetessään jäntevöityvät raskaampien synasaundien myötä.

Neljäs kappale "All the Difference It Makes" onneksi avaa uusia uria. Sen intron häiriöäänet ja napsut tuovat musiikkiin uutta säröä – vaikkakaan eivät kovin paljon – ja muutenkin taustat muuttuvat tämän kappaleen myötä alkua kiintoisammiksi. Kappaleessa on myös erittäin hyvä intrumentaaliväliosa. Jää helposti miettimään, kuinka hyvältä yksi täysinstrumentaali kuulostaisi jossain välissä albumikokonaisuutta.

Seuraavaksi kuultava "Into Another" onkin sitten levyn ehdottomasti keskeisin teos. Alkulevyn hämyinen leijunta väistyy pahaenteisemmän tunnelman tieltä. Kappale kasvaa hienosti vahvan rytmiseksi; viimeistään tässä vaiheessa mieleen tulee Depeche Moden nimi. Päälle laulettu, yksinkertainen ja rauhallinen melodia luo tyylikkään vaikutelman. Kappale kasvaa lopulta varsin jylhäksi ja seitsemän minuutin pituudessaan lisää Bright Figuresin massaa kiitettävästi. Ehdottomasti levyn huippuhetki.

Tämän jälkeen levy alkaa jälleen rauhoittuu asteettain. Materiaali on kuitenkin mielestäni vahvempaa kuin levyn alkupuolella. Toiseksi viimeisessä kappaleessa "Soon" syysaurinkoinen akustinen kitara palaa – syntyy mielleyhtymä Octopus Syngiin seesteisimmillään, ilman Intian-vaikutteita.

Levyn päättää sen toinen huippuhetki "Beautiful World". Rytmisestä ja reippaasta alusta huolimatta kyseessä on lopulta hyvin naiivinkaunis kappale. Yksinkertainen, tehokas melodia ja syntikkasaundit vievät ajatukset välttämättä johonkin Amigan aikoihin ja Chris Hülsbeckin musiikkiin; tunnelma ei ole aivan kaukana siitä, kun pelasi ensimmäistä kertaa Turrican II:n läpi.

Bright Figures ei ole pitkä levy, reilut puoli tuntia pitkä, ja se on ehdottoman hyvä. Jo nyt musiikki toistaa itseään paikka paikoin, vaikka useammilla kuunteluilla vivahteet ja sävyterot alkavat kuulua alati selvemmin. Toisaalta albumi on melko tiukka kokonaisuus, joka ei kaipaisikaan yhtään enempää materiaalia (paitsi ehkä sen yhden instrumentaalin). On aina piristävää, että artisti ei pakota levyä täyteen tai edes "kolmen vartin standardiin", kun kokonaisuus ei sitä kaipaa.

Kurki: s/t

(Arvostelu on aiemmin ilmestynyt Palasokeri.comissa 2008. Tekstiä on hieman stilisoitu.)

Kurki

Kurki

Olo Levyt OLOLP-001, OLODL-001, 2008. LP & mp3.
A1. Kaukaisen maan laulut; A2. Pilvilaivat; B1. Akasha; B2. Koti; B3. Perhosen siiven kuvioissa.

Kurki teki hatunnoston arvoisen tempun ja julkaisi nimettömän esikoisalbuminsa ainoastaan vinyyli- ja mp3-muodoissa. Oikeudenmukaista ja hyvää asiakaspalvelua on, että vinyylin ostajat saavat oikeudet myös nettilataukseen.

Kurjen ensimmäinen julkaisu, vielä Paha kurki -nimellä tehty Sumu on ystäväni, ilmestyi jo 2005. Tuo kahden kappaleen ep antoi odotuksia kokopitkältä vaikkei minua täysin vakuuttanutkaan. Paljosta hyvästä huolimatta tuon levyn kosketuspinta jäi kovin pieneksi, kappaleet soljuivat ohi liian helposti. Vahvan tunnelman ne kuitenkin synnyttivät.

Voimakkaat tunnetilat ovat myös albumin paras puoli. Hämyinen atmosfääri säilyy tiiviinä savuverhona läpi reilun puolituntisen kokonaisuuden. Tietynlainen tiiviys sävyttää koko levyä: Yhtyeen musisointi on sulavan yhtenäistä ja koossa pysyvää ja sellaisenaan nautittavan kuuloista. Toisaalta musiikki hahmottuu varsin heterogeeniseksi massaksi – huiput ja suvannot eivät ole kovin kaukana toisistaan. Silloinkin, kun yhtye ryhtyy irroittelemaan, on kitaran ärjyntä sidottu siihen sointikudelmaan, joka jatkuu alusta loppuun Kurjen musiikin maaperänä. Tämän voi nähdä sekä hyvänä että huonona asiana. Erinomainen tuotanto saa kuulijan uppoamaan musiikin maailmaan ja pysymään siellä – mutta käykö se tylsäksi? Onneksi levyllä ei ole yhtään liikaa pituutta, lähes päinvastoin.

Kurki on yhdistetty yleensä proge-otsakkeen alle ja osaksi viime vuosina Suomessa sieltä täältä ilmestyneiden progeyhtyeiden joukkoa. Totta on, että Kurjen kappaleet ovat pitkiä, monimutkaisiakin, täynnä paatosta ja valtavirran musiikkimakua haastavaa. Tekniseen näyttämisenhaluun ei kuitenkaan ryhdytä missään välissä (ellei tuotantokysymyksiä oteta huomioon), eikä itsetarkoituksellista vaikeutta ole suotta sekoitettu keitokseen. Perinnetietous toki kuultaa musiikista, ei vähiten saundimaailman nostalgisuudessa.

Näistäkin seikoista huolimatta en ole halukas yksioikoisen progeleiman myöntämiseen. Vähintään yhtä paljon Kurjen musiikkissa on kuultavissa postrockin kaikuja; hitaat kehityskaaret, kiristävä tunnelmointi, massiiviset äänivallit. Laulaja Kaiti Kinkin tyyli puolestaan sijoittuu mielessäni sellaisten “opistoyhtyeiden” (sanan kaikkein vähiten halveeraavassa merkityksessä!) kuin Kaisla tai Kentauri kanssa samalla radalle. Kink laulaa sinänsä kauniisti ja vahvasti tunnelmoiden. Kovin persoonallinen hänen äänensä tai tyylinsä ei ole, ja paikoin laiskaksi huokailuksi äityvä venyttely käy jopa ärysttäväksi maneeriksi. On kuitenkin huomattava, että suurta kehitystä ep:n ajoista on ehdottomasti kuultavissa.

Kurjen suurimmat heikkoudet johtuvat pääosin omaperäisyyden puutteesta. Kappaleissa ei lopulta ole oikein mitään erikoista. Kappaleet kulkevat utuisissa maisemissaan alusta loppuun luoden varsin vahvoja mielikuvia, mutta niiden ohi kuljettua ei mieleen ole jäänyt mitään. Melodiat eivät ole kummoisia vaikkeivat varmasti hyräiltäviksi ole tarkoitetutkaan. Sinänsä kekseliästä ja monipuolista instrumentaatiota haittaa sen tasapaksuus albumikokonaisuudessa: ensimmäisissä kappaleissa toimineet ratkaisut käyvät valitettavan tylsiksi, kun ne toistuvat läpi levyn. Tämä on oikeastaan pienoinen yllätys, sillä Sumu on ystäväni -ep:llä sekä sovitukset että sävellykset onnistuivat olemaan mielestäni muodoiltaan paljon rohkeampia.

Sanoitukset, jotka sävellysten tapaan on merkitty kollektiivisesti koko yhtyeen piikkiin, ovat ohutta pseudoälykästä virtaa. Musiikin tavoin ne luovat kuvan, joka haihtuu pois heti kappaleen päätyttyä: “Etääntyviä niittyjä / metsiä ja mantereita. / kaupungit pieninä saarina / korpimaiden syleilyssä”. Tässä tosin olisi hyvä paikka vetää yhtäläisyysmerkkejä 70-luvun suomiprogeilijoihin. Suurten sanojen on aina ollut vaikea sanoa yhtään mitään: “Maailman aava – laaja, rannaton / ihminen yksi aalonharja vain on”.

Näistä moitteista huolimatta ei kannata ajatella Kurjen esikoisen olevan mitenkään huono levy. Sitä se ei ole. Jos haluaa hetkeksi vajota toisiin maailmoihin, on tässä varsin mainio apu siihen. Lupaavia aineksi on niin paljon, että jos yhtye malttaa paneutua kappaleiden työstöön vielä hieman enemmän, on seuraavilta tuotoksilta odotettavissa mahdollisesti hyvinkin hienoja tuloksia.