Mykkäromaaneja

Mykkäelokuvan aikakausi, joka alkoi 1800-luvun loppuvuosina ja päättyi 1930 alkuun mennessä, on saanut kaunokirjallisuudessa montaa kertaa uuden elämän. Ei ole mitenkään ihmeellistä, että vuosikymmenet, jotka sisältävät ensimmäisen maailmansodan, Venäjän vallankumouksen ja sen välillisenä seurauksena Suomen sisällissodan, kieltolain gangstereineen, liukuhihnateollisuuden kehityksen ja monta muuta myyttiseksi romantisoitua maailmanhistorian käännekohtaa, ovat innostaneet kirjailijoita. Sen sijaan ihmetykseen antaa aihetta, että 1900-luvun keskeisimmän taidemuodon, elokuvan, kasvuvaiheet eivät ole lainkaan loppuun asti kalutut kirjallisuudessa. Taiteenlajien erilaisuuskaan – kirjallisuuden totaalinen verbaalisuus verrattuna mykkäelokuvan parhaimmillaan lähes täydellinen visuaalisuus – ei riitä selitykseksi, sillä saman ajan musiikkielämä on kyllä manattu henkiin monesti kirjojen sivuilla; dixieland on monelle tutumpaa gangsterikertomuksista kuin äänilevyiltä. Toki mykkäelokuvaa sivuavaa tai suorastaan käsittelevää kaunokirjallisuutta on ilmestynyt (ks. esim. tämä lista), erityisesti amerikkalaista Hollywoodin kestotarinoissa rypemistä, mutta kestäviä taideluomia ei juuri ole. Esittelen seuraavassa neljä romaania, joissa mykkäelokuvalla on kantava rooli jollain tapaa – ja jotka kaikki ovat saatavilla suomeksi.

***

Paul Austerin Illuusioiden kirja käsittelee mykkäelokuvan lisäksi vuorollaan myös monia muita asioita, mutta sen keskiössä on elokuvantekijä Hector Mann. Mann itse ei varsinaisesti esiinny tarinassa kuin muutaman minuutin ajan ennen kuolemaansa. Silti hän on läsnä lähes joka sivulla. Romaanin tarina kertoo oikeastaan David Zimmer -nimisestä professorista, joka on menettänyt perheensä lento-onnettomuudessa ja joka tämän seurauksena erakoituu ja menettää elämänsä hallinnan. Ylöspääsyksi Zimmerin itsetuhoisesta apatiasta ilmestyy televisiossa esitetty lyhyt pätkä Hector Mannin mykkäkomediaa aivan 20-luvun lopusta. Surutyönään Zimmer kiertää maailman elokuva-arkistoja nähdäkseen kaikki Mannin 12 lyhytelokuvaa, joista osa on vasta äskettäin löydettyjä. Lopputuloksena on kirja tästä slapstickin unohdetusta joutsenlaulusta. Kaksikelaistensa jälkeen Mann katosi, ja häntä on pidetty kuolleena. Zimmerille käy kuitenkin ilmi, että Hector on elänyt uskomattoman, monivaiheisen elämän. Hän on sittemmin jatkanut elokuvantekoa yksityisellä studiollaan mutta on nyt lähellä kuolemaansa.

Illuusioiden kirja esittelee kerroksittain Hectorin mykkäelokuvia, myöhempiä ääniteoksia ja hänen elämänvaiheitaan niiden välillä. Tarinaa sitoo yhteen aluksi Zimmerin tutkimustyö, sittemmin hänen matkansa Hectorin luo. Romaani muotoutuu ikään kuin useasta tarinasta, jotka on upotettu romaaniin, kuitenkin niin etteivät ne yksinään jaksaisi kantaa itseään. Mykkäelokuvan kannalta oleellisin jakso tulee heti alun jälkeen, kun Auster kuvailee ensin yleisesti Hector Mannin tuotantoa ja sitten lähes kuva kuvalta hänen toiseksi viimeistä teostaan, "Mister Nobody" -nimistä kaksikelaista. Hämmästyttävällä tavalla Auster saa elämään elokuvan, jota ei todellisuudessa ole olemassa. Hänen kuvauksensa Mannin hahmosta, jonka tavaramerkkinä (vrt. Harold Lloydin silmälasit tai Buster Keatonin hymyilemättömyys) ovat tapahtumia tarkasti kommentoivat viikset, on elävä, ja monet elokuvan gageista ovat ainutlaatuisia. Austerin tekstin perusteella pystyisi lähes kuvaamaan "Mister Nobodyn" – mutta vain lähes, koska Hector Mannin karisma puuttuisi. Yhtä lailla palkitsevaa on Austerin teksti Hollywoodista äänielokuvan kynnyksellä: miten näyttelijöiden suhteet rakentuivat, kuinka juorulehdistö hallitsi. Auster ei alleviivaa tai selittele, vaan hän luottaa lukijan kykyyn rakentaa kokonaisuus vähäeleisistä viittauksista. Ero pikkutarkkoihin elokuvien kuvailuihin on huima.

Vaikka mykkäelokuvat jätetäänkin romaanissa taakse jo alkujaksojen jälkeen, on Illuusioiden kirja suositeltava teos paitsi hyvän kirjallisuuden myös elokuvan ystävälle. Hectorin tarina on kiehtova yhdistelmä sattumaa ja kohtaloa, ja myöhempien äänielokuvien vaiheet ja jälleen yhden erikseen tarkasteltavan teoksen läpivienti saavat harmittelemaan, että Hector on lopulta vain kirjailijan mielikuvitusta.

***

Yhdessä mielessä skottilaisen William Boydin Uudet tunnustukset muistuttaa Austerin romaania: sekin on kuvaus yhden miehen, elokuvantekijän tässäkin, kehityksestä. Boydin tarina rakentuu perinteellisemmän kehitysromaanin eeppisin mallein, samalla kuitenkin noudatellen Jean Jacques Rousseaun Tunnustuksia (Les Confessions, 1782) -teoksen rakennetta. Rousseaun kirja esittää merkittävää roolia Boydin päähenkilön elämässä.

Uudet tunnustukset seuraa erään James Toddin elämää syntymästä vainoharhaisuus vanhuuteen saakka. Väliin mahtuu runsas ihmiselämällinen uskomattomia tapahtumia ja ajanjaksoja, jotka Boyd kertoo ilme totisena mutta veitikka silmäkulmassa. Rakastuttuaan tätiinsä nuori James pestautuu armeijaan ja joutuu sodan keskelle länsirintamalle. Tässä vaiheessa tarinaan astuu myös elokuva, sillä James toimii palvelusaikanaan propagandaosaston sotakuvaajana (ja päätyy sotavangiksi yrittäessään kuvata materiaalia kuumailmapallosta ja pallon karatessa vihollislinjojen yli). Rintamalla kuvaamansa materiaalin pohjalta James koostaa vaikuttavan esikoiselokuvansa, joka kuitenkin pysähtyy sensuuriin armeijan vastaisena.

Sodan päätyttyä James ohjaa pari menestyvää elokuvaa. Hän päättää ottaa seuraavaksi työkseen Rousseaun kirjan filmaamisen. Projekti kasvaa yhä suurempiin mittoihin Jamesin kehitellessä yhä suureellisempia kohtauksia ja vaikuttavampia tapoja filmata. Aikataulut eivät pidä ja rahaa kuluu, ennen kuin Tunnustusten ensimmäinen osa päätyy valkokankaille vuosia myöhässä. Suuren orkesterin  säestämä ensi-ilta ei ole menestys, ja megalomaaninen elokuva vedetään levityksestä.

Elokuvan toisesta osasta tulee Jamesin elämän riippakivi. Loputon käsikirjoituksen viilailu, jo kuvattujen kohtausten uusiminen, rahoitusongelmat ja mielipuolisiin mittasuhteisiin kasvava pituus pitävän työn ikuisuusprojektina. Koko kuvia tuntuisi surkuhupaisalla tavalla uskomattomalta, jos kaikki ei mukailisi tosielämää. James Toddin Tunnustuksia nimittäin on ottanut innoituksensa, paikoin hyvinkin suoraan, Abel Gancen Napoléon-elokuvasta (1927). Monumentaalinen Napoléonin pisin versio oli yli yhdeksäntuntinen – ja se oli vasta ensimmäinen kuudesta suunnitellusta osasta! (Gancen elokuvasta on kirjoittanut lumoavasti Kevin Brownlow.)

Boydin romaani monivivahteinen, nautiskellen luettava romaani. Sen huumoria leimaa understatement, mutta parhaimmillaan kirja on erittäin hauska. Vaikuttavinta kuitenkin on, että samaan aikaan James Toddin tarina on hyvin traaginen. Inhimillisen eri puolet tulevat siis kattavasti käsitellyiksi: komedia, tragedia ja elokuva.

***

Englanninkielisen alueen ulkopuolelta on suomennettu Gert Hoffmanin romaani Kino Apollo, joka on myös filmatisoitu (Elokuvakertoja, 1993, ohj. Bernhard Sinkel). Tarina sijoittaa oikeastaan jo mykkäkauden ulkopuolelle, 1930-luvulle, mutta kertomuksen keskeinen ristiriitaa liittyy nimenomaan ääneen tuloon osaksi elokuvailmaisua. Pieneen saksalaiseen tehdaskaupunkiin sijoittuva tarina kertoo Karl Hoffmannista, joka alkaa käydä tarpeettomaksi. Hän on näet toiminut paikallisen elokuvateatterin kertojana. Ennen äänielokuvaa hän oli teatterin etuosasta selostanut katsottavana olevaa teosta, kuvaillut valkokankaan tapahtumia, henkilöiden tunteita, näyttelijöiden taustoja – toiminut, ainakin omasta mielestään, oleellisena osana elokuvakokemusta, ollut taiteilija siis. Yleisö ei välttämättä näe asiaa samoin. Äänen ilmaantumisen jälkeen hänen palveluksiaan ei enää tarvitse. Hoffmannista on tullut turha kustannuslisä juutalaiselle teatterinomistajalle. Tässä vaiheessa historia osallistuu tarinaan: Hoffmann löytää uuden merkityksen elämälleen liittyessään natsipuolueeseen.

Tarina kerrotaan elokuvankertojan pojapojan näkökulmasta. Kirjailija Hoffmannin isoisä oli todellisuudessakin nimeltään Karl, mutta totuutena yksi yhteen kirjaa ei sopine pitää. Sen sijaan totta ovat ne monet mykkäelokuvat, joita Hoffmannit selostavat. Joukossa on sekä yhä tunnettuja merkkiteoksia kuin suuren yleisön muistin yltämättömiin kadonneita kummajaisia. Erityisen suureen arvoon Hoffmann nostaa, aivan syystä, tanskalaisen näyttelijätär Asta Nielsenin. Isoisä Hoffmannin tunteelliset rönsyilyt Nielsenistä ovat oleellista elokuvahistoriaa.

Jos Kino Apollon elokuvankertojuus kiinnostaa, hieman samaa aihepiiriä on käsitellyt chileläinen Hernán Rivera Letelier pienoisromaanissaan Elokuvankertoja (joko nimet menevät sekaisin?). Siinä kuitenkaan ei ole kyse mykkäajasta, vaan 1950-luvusta ja nähdyn elokuvan uudelleenkerronnasta elokuvasalin ulkopuolella.

***

Kotimaisen osuuden katsaukseemme tuo nimimerkki Teuvo Nisonius. Kun Axel Tulikivin traagillinen kohtalo -niminen kirja ilmestyi, väitettiin sen olevan aito 30-lukulainen teos, jonka omaelämäkerrallinen käsikirjoitus ei ollut tuolloin kelvannut kustantamoille. Ajatus ei tunnu aivan mahdottomalta, koska romaanin kerronta tuo vahvasti hengeltään mieleen vaikkapa nuoren Waltarin Nuoren illusionin. Nisoniuksen nimen takaa kuitenkin paljastui Teppo Sillantaus. Kyse on siis tyylillisestä passistista, mikä ei millään tavoin laske teoksen arvoa. Päinvastoin se on arvokas kuvaus täkäläisestä mykkäelokuvan maailmasta. Suomalainen mykkäelokuva on vasta viime vuosina alkanut saada sitä arvostusta, joka sille kuuluu. Tähän asti kotimaisen elokuvan alkuajat on nähty lähinnä nolona ja kömpelönä alkusoittona tuleville suomifilmeille (jotka nekin ovat aika noloja).

Axel Tulikiven traagillinen kohtalo on kerrottu Teuvo Nisoniuksen, elokuvasta väitöskirjaansa suunnittelevan maisterin, näkökulmasta. Väitöskirjatyönsä kautta Nisonius sotkeutuu merkittävän ja temperamentikkaan ohjaajan, Axel Tulikiven leipiin. Filmiarkiston tutkimisen lisäksi Nisonius päätyy esimerkiksi Suomen ensimmäisen äänielokuvan käsikirjoittajaksi.

Elokuvatutkimuksensa sivussa Nisonius tekee tuttavuutta vastakkaiseen sukupuoleen. Molempien, elokuvan ja naisten, lähestymisessä auttaa aikakauden muoti-ilmiö, psykoanalyysi. Psykoanalyysin näkemys tiedostomattomasta tulee romaanissa esille paitsi Nisoniuksen tutkimustyössä, myös Tulikiven perhesuhteissa, jotka aukeavat nuorelle tutkijalle hyllytettyjen filmiotosten kautta. Pääosin Sillantauksen romaani on kuitenkin nuoren miehen kasvukertomus (tämäkin!).

Tulikivi ei tietääkseni perustu keneenkään yksittäiseen tosielämän henkilöön. Samanlaisia patriarkaalisia voimahahmoja kuitenkin suomalaisen(kin) elokuvan historia tuntee monia. Elokuvan ystävälle romaanissa eniten antaakin sen suvereenilta vaikuttava kuva aikansa elokuvaympyröistä, jotka Suomessa ovat olleet tuolloin, kuten nytkin, varsin pienet. Yhtälailla kutkuttavaa on kuvitella, millainen olisikaan ollut Tulikiven ja Nisoniuksen äänielokuva, jos tarina ei olisi saanut traagillista loppuaan.

***

Paul Auster: Illuusioiden kirja (The Book of Illusions). 2002. Suom. Erkki Jukarainen. Helsinki 2002: Tammi. 368 s.

William Boyd: Uusi tunnustuksia (The New Confessions). 1987. Suom. Seppo Loponen. Helsinki 1988: WSOY. 535 s.

Gert Hoffmann: Kino Apollo (Der Kinoerzähler). 1990. Suom. Raija Jänicke. Helsinki 1995: Tammi. 256 s.

Teuvo Nisonius [= Teppo Sillantaus]: Axel Tulikiven traagillinen kohtalo. 2011. Helsinki: Tammi. 324 s.

***

Kevin Brownlow: Napoleon. Abel Gance's Classic Film. 1983, 2. laitos 2004.

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja (La contadora de películas). 2009. Suom. Terttu Virta. Helsinki 2012: Siltala. 133 s.

Nummelin & Kulo: Sodan värit

Juri Nummelin, Taneli Kulo
Sodan värit
Värikuvia jatkosodasta
[Helsinki:] Kustantaja Laaksonen, 2014 (Otavan kirjapaino, Keuruu), 184 s., ISBN 978-952-5805-67-3 sid.

Sotaa käsittelevän kirjallisuuden suosio ei ikinä ole koskettanut minua. Vain harvat ovat ne sotaa – varsinkin Suomen sotia – kuvaavat kaunoteokset, joita olen lukenut, ja vielä vähäisempiä tietokirjat. Näinä epävarmoina aikoina kynnykseni tarttua mihinkään sotaa käsittelevään on vielä aiempaakin korkeampi. Ja silti Sodan värit on hienoimpia lukukokemuksiani hetkeen.

Syy juuri tämän kirjan valitsemiseen on sen toisessa tekijässä, Juri Nummelinissa, jonka teoksia olen viime kuukausina käynyt muutenkin paljon läpi (ja tässä blogivalikoimassa suhteettoman paljon kommentoinut!). Nummelin itse on käsitellyt Sodan värien kivuliasta ja vaiheikaista syntyprosessia omassa blogissaan harvinaisessa kurkistuksessa kustannusalan verhojen taa. Monipuolisen tekijänsäkin bibliografiassa tämäntyyppinen teos on poikkeus – mutta se ei suinkaan laatua alenna.

Sodan värien alaotsikko "Värikuvia jatkosodasta" kertoo kirjat johtoajatuksen: sodanaikaiset, alunperin mustavalkoiset TK-kuvat on digitaalisesti värjätty ja samalla siistitty. Kuvien työstöstä vastaa Taneli Kulo, joka on tehnyt hienoa työtä. Tekijät ovat valinneet kirjaan jo valmiiksi vaikuttavia valokuvia, mutta Kulon värimaailma tuo niihin aivan uutta syvyyttä. Jo muista lähteistä tututkin kuvat syttyvät uuteen eloon väreissä. Värit tavallaan tuovat aiheensa konkreettisemmiksi, aidommiksi, uskottavammiksi. Mustavalkoisuus on toiminut kuvissa aiemmin suodattimena katsojan elämän todellisuuden ja sotatapahtumien välissä. Värikuva ei anna mahdollisuutta peräytyä ja uskotella katsovansa "vain kuvaa". Tämä korostuu siksikin, että tekijät ovat valinneet mukaan varsin rankkojakin kuvia kuolleista ja haavoittuneista sotilaista.

Kuvien oheen on Nummelin kirjoittanut tiiviitä tekstejä, joissa valotetaan sodan vaiheita, kuvissä näkyvien elementtien taustoja, kerrotaan tietoa kuvaajista ja lainataan ahkerasti muita kirjallisia lähteitä. Tyypillisesti kirja etenee aukeamittain: toisella sivulla on kuva ja toisella teksti, tai sitten kuva peittää koko aukeaman ja teksti on mahdutettu, johonkin kulmaan kuvan ehdoilla. Ratkaisu toimii hyvin. Lukeminen ja katselu rytmittyy luonnollisesti.

Kirja etenee jokseenkin kronologisesti jatkosodan alkuvaiheista sen loppuun saakka. Missään vaiheessa ei keskitytä vain taisteluihin, vaan punaisena lankana toimivat mikrotason kohtalot: väsyneet sotilaat tauolla, tuhoutuneet autot ja rakennukset, lapsikohtalot, kuolleet sotilaat… Nummelinin tekstit ovat valaisevia, vaikka niissä ei sinänsä mitään uutta kerrota. Hän kirjoittaa neutraaliin sävyyn ilman minkäänlaista glorifiointia (paitsi taitavien valokuvaajien) tai romantisointia, pikemminkin pasifistisesti. Toistuvia ovat kuvaukset sodan kauheudesta, huomiot sotilaiden kasvonilmeiden merkityksistä, traagisten yksityiskohtien esiin nostamiset. Usein näytetään myös sotilaiden makaaberi huumori, jolla ahdistavaa tilannetta on yritetty purkaa. Nummelin ei karta kauheuksien kertomista, vaan hänelle kertomus evakkolapsesta on samanarvoinen kuin suomalaisten keittämästä venäläissotilaan pääkallosta.

On vain hyvä, että sodan raadollinenkin puoli muistetaan nostaa esiin entisaikojen mitalinkiillotuksen sijasta. Palaan aiemmin sanomaani: Tänä päivänä on ensisijaisen tärkeää muistuttaa, mistä sodassa oikeasti on kyse – tappamisesta, kuolemisesta, ihmiselämän järkyttämisestä. Sodan värien kuvia katsoessa ei voi olla miettimättä, miltä oma elinympäristö näyttäisi, jos sitä kohtaisi vaikka Kotkan tai turkulaisen Martin alueen jatkosodassa kokema tuho. Tai miltä tuntuisi katsoa kuvaa arkkuun nostettavasti alastomasta sotilaan ruumiista, jos tietäisi katsovansa ystäväänsä tai veljeään. Sodan värit muistuttaa tästä ilman patetiaa, toteavasti. Lukijan on kuitenkin helppo tehdä johtopäätöksensä. — En usko, että kirjan tekijät vastustavat ainakaan kovin paljon tulkintaani.

Suntila & Jyrkäs (toim.): Hei, rillumapunk!

Shimo Suntila & Juha Jyrkäs (toim.)
Hei, rillumapunk!
Helsinki: Kuoriaiskirjat, 2015 (As Printon Trükikoda, Tallinna), 235 s., ISBN 978-952-7021-38-5 nid.
Aavetaajuus-kirjat 3

Ideatasolla Hei, rillumapunk! on välitön täysosuma, itsestäänselvyys jonka mahdollisuus olisi jokaisen pitänyt tajuta jo ajat sitten.

Tuomas Saloranta määritteli jo Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion manifestissaan suuntaviivat "konstailemattomuuteen ja viihteellisyyteen". Tarkoitus oli nostaa tarinavetoinen scifi-, fantasia- ja kauhukirjallisuus yhtälailla arvostetuksi kuin muotokokeiluilla, erilaisilla kielirekistereillä pelaava ja genrerajoja rikkova spefikirjallisuus. Saloranta alleviivasi, ettei kyse ollut "sodanjulistuksesta – – valtavirtaa lähestyville suuntauksille", mutta samaan aikaan nimesi "henkilökohtaiseksi Nemesiksekseen" ns. valtavirtakirjallisuuden ilmaisukeinot. Ja aika paljon keskisormen heilutusta "oikeaa kirjallisuutta" kohtaan on nähty. Halveksituiksi jossain välissä muuttuneet elementit on jälleen nostettu käyttöarvoonsa.

Tästä oli – tavallaan – kyse, kun 1950-luvulla suomalaisessa elokuvassa (ja iskelmämusiikissa) vaikutti lyhytaikainen rillumareikausi. Nimi ei ole rillumarein tekijöiden antama, vaan se oli arvostelijoiden leima ala-arvoiseksi koetulle törylle. Keskeisistä tekijöistä tavallisimmin nostetaan esiin käsikirjoittaja–sanoittaja–näyttelijä Reino Helismaa, säveltäjä Toivo Kärki ja tuottaja T. J. Särkkä. Rillumarein oleellisimpia elementtejä olivat heppoiset, usein yhden idean (tai musiikkikappaleen) ympärille kudotut käsikirjoitukset, kansanomainen huumori ja irvailu niinsanottuja korkeampia kulttuuriarvoja kohtaan. Tämä "paremmaksi" nähdyn kulttuurin kritikointi on se leikkauspiste, jossa rillumarei ja URS kohtaavat. Molemmat osaavat suhtautua humoristisesti myös itseensä: Armand Lohikosken ohjaama Hei, rillumarei! (1954) toteuttaa tietoisesti kaikkea, mistä rillumareita syytettiin, ja uusi URS-antologia Hei, rillumapunk! jo nimessään myöntää, mihin kohtaan kritiikki ensimmäisenä olisi iskemässä ja keksii itselleen parodisesti jälleen uuden punk-genren.

Shimo Suntilan ja Juha Jyrkkään toimittama Hei, rillumapunk! sisältää 14 novellia. Vastoin ennakko-odotuksiani parodia ei ole koko antologian läpäisevä tyylilaji. Huumoria on kyllä runsaasti, mutta puhtaasti vitsiksi ei heittäydy kuin muutama novelli. Tämä on oikeastaan aikamoinen ristiriita alkuperäisen rillumarein eetoksen kanssa, sillä 50-luvun elokuvia ei todellakaan tehty vakavissaan – puolihuolimattomuus päinvastoin oli mottona monelle projektille. Muistakin rillumarein hyveistä on paikoin tingitty. Elokuvan ja kirjallisuuden yhteismitattomuus taiteenlajeina on ollut kynnys, jota ei täysin ole onnistuttu ylittämään. Se henki, jonka esimerkiksi Esa Pakarisen komiikan rytmitys aiheuttaa valkokankaalta, on vaikea tavoittaa puhtaasti kirjallisin keinoin, vaikka kyllä tähänkin ylletään (kuten Shimo Suntila novellissaan tekee). Elokuviin oleellisesti liittyvä iskelmäaines ei sekään oikein yllä luontevana teksteihin saakka – onnistuneina poikkeuksina Boris Hurtta ja Eero Korpinen, joiden novelleissa laulunrenkutus kaikuu toisistaan poikkeavilla tavoilla mutta yhtä kaikki elävänä.

Minua henkilökohtaisesti eniten URSin ja rillumarein avioliitossa vaivaa kertomusten kuvasto. Monen kirjoittajan kohdalla mietityttää, onko rillumareihin oikeasti tutustuttu ennen kirjoitustyön aloittamista vai ollaanko varustauduttu vain ennakkomietteillä ja stereotyypeillä. Moni ainakin on lähtenyt työhön Rovaniemen markkinoista (ohj. Jorma Nortimo, 1951) käsin – ainakin kulta näyttelee novelleissa usein oleellista roolia nimiä myöten. Entä muut rillumareielokuvat? Vasta Markkinoiden jälkeen niissä yleistyi se vallalla olevan taiteen kritiikki (erityisesti Hei, rillumarei!ssa), jota ei yllättäen juurikaan näe kokoelman teksteissä. — Peter von Bagh on määrittänyt rillumareiksi vain kuusi elokuvaa (edellä mainittujen lisäksi Lännen lokarin veli, 1952, Muhoksen Mimmi, 1952, Rantasalmen sulttaani, 1953 ja Lentävä kalakukko, 1953). Hei, rillumapunk! kuitenkin lainaa surutta monesta muustakin lähteestä, Suomisen perheestä ja koomikko Eemelistä lähtien. Onpa jussipaitakin riittänyt tarpeeksi junttimaiseksi symboliksi, jotta se on voitu rillumareiksi lukea. Tätä ei suinkaan luettako kirjoittajien synniksi, sillä jo antologian kirjoituskutsu määritteli aineksensa varsin laajasti. Tällaisen määrittelyn myötä kokoelman novellit eivät kuitenkaan resonoi niinkään rillumarein kanssa kuin koko suomalaisen studiokauden elokuvan kuvaston kanssa. Se tarkoittaa nostalgiaa menneeseen maailmaan, maaseutu-Suomeen; tukkijätkiä (jotka ovat muuten modernimpi ilmiö kuin vaikkapa tehdastyöläinen!), patriarkaalisia sukupuolirooleja, iltamia ja haitareita – metsäkin on vielä aito paikka eikä vain myyttinen alkukoti tai pääoman havittelun työkalu.

Boris Hurtta

Ainahan on maksettava, eikös juu?

[Helsinki:] Tajunta Media, 2014, 20[+2] s.

Kamala Ukko 39

Novelleista mielestäni parhaiten onnistuvat hyvin erityyliset tekstit. Boris Hurtan "Ainahan on maksettava, eikös juu?" julkaistiin jo viime vuonna hyvin epätyypillisenä singlevihkosena. Sen valitettavasti oli liiankin hyvä ennakko-odotusten nostattaja, koska yksikään toinen novelli ei yllä sen tasolle. Tarinassa Hurtta saa vanhat markkina-, iltama- ja aseveliperinteet elämään niin kielen kuin kuvastonkin tasolla. Finaalissaan novelli yltää hurmeisisiin kauhutehoihin, ei yllättävyytensä vaan kirjoittajansa kykyjen vuoksi. Hieman samaa henkeä, scifistisessä ympäristössä vain, edustaa Shimo Suntilan "Norvajärven meteoriitti", jonka voi helposti kuvitella mustavalkoisena SF-filminä pääosissaan Lea Joutseno ja Esa Pakarinen – jopa niin helposti, että ilmiselvän Pakaris-hahmon saadessa romanttisen (anti)sankarin piirteitä on lukijan hankala uskoa tilanteeseen. Suntilan novelli luo niin taitavasti vanhan suomifilmin maailman, että sen paikka olisi hyvinkin pitänyt olla kokoelman alussa, vaikka se sisältääkin pieniä viitteitä aiemmin luettuihin teksteihin.

Kolmas tarina ylitse muiden on samalla kokoelman hauskin. Juri Nummelin novelli tarjoaa pitkästä aikaa parhaan juonitiivistelmän mahdollisuuden: Eemeli ja Spede Floridassa taistelemassa uzein ja AK-47:in Predatoria vastaan! Kirjoittaja saa tarinan pysymään kasassa ja onnistuu kertomaan sen vakavin ilmein; ainoa haitta on, että Speden (jota tituleerataan vain Pertiksi koko novellin ajan) hahmo on lainattu hänen imitaattoreiltaan, ei niinkään mieheltä itseltään.

Muut koomisiksi tarkoitetut novellit eivät onnistu yhtä hyvin. Jussi Katajalan "Kultaa kalliimpaa" yhdistelee vanhaa scifiä (marsilaissodat, robotit, räiskettä ja räminää) Rovaniemen markkinoihin, mutta teksti on puisevaa luettavaa tyhjine dialogeineen ja töksähtelevine käänteineen. Ehkäpä kerronta on tarkoitettu hauskaksi, mutta minulle tulee liikaa mieleen kasiluokkalaisen kouluaine. Jussi K. Niemelän "Tähtikalakukko" on huikeasti kerrottu, kieleltään rikas novelli, jonka tarina ei valitettavasti vain kasva yhden ideansa yli. Suomisen perhe, Kalevala ja haitariääninen mutantti ovat kuitenkin vaikuttava yhdistelmä.

Antologian muut novellit edustavat monenlaista ainesta: Toni Saarisen ja Juha Jyrkkään novellit hyödyntävät kansantarinoivaa lähtötapaa omilla tavoillaan. Anu ja Eero Korpisen "Järvikylän Kaisa", samoin kuin Eero Korpisen soolo "Jätkän kulta", ovat miellyttävästi soiluvia Suomi-kuvia, joihin fantastinen elementti tuo miellyttävän käänteen. Molemmat kyllä toimisivat myös ilman, pienillä muutoksilla, siksi vahva niiden henki on. J. S. Meresmaan "Pirunkeuhko" sen sijaan saa voimansa juuri fantastisesta. Vaihtuva näkökulma kasvattaa jännitettä oivasti, olkoonkin että lopetus olisi voinut olla vaikuttavampi, isompi. O. E. Lönnbergin, Nina Korennon, Jukka Särkijärven ja Kari Välimäen pienimuotoisemmat jutut toimivat välipaloina muiden joukossa mutta eivät kohoa millään tavoin toisten tasolle. Oikeastaan kaksi viimeksi mainittua olisi aivan hyvin voinut jättää antologiasta pois, ja Korennonkin "Nurjapuoli" tuntuu olevan väärässä paikassa jussipaitoineen.

Hei, rillumapunk!  on paljon parempi kuin etukäteen pelkäsi muttei valitettavasti niin hyvä kuin salaa toivoin. Siinä on joitain hienoja hetkiä ja kokonaisuutena kirjallinen taso on yllättävän korkea, mutta unelma rillumarein ja fantasian ristisiitoksesta ei muutu lihaksi. Kuitenkin herää ihmetys, miksi vaikkapa tukkilaiselämää ja savottamiljöötä ei ole juuri käytetty spefikirjallisuudessa aiemmin. Niin hyvin se tuntuu toimivan. Onko rillumarein junttimaine yhä ollut liian vahva ylitettäväksi? — Vai Kalle Päätalon varjoko se olikin? Päätalopunk seuraavaksi?

Lähteitä

 Peter von Bagh 1992: "Rillumarei-elokuvat". Teoksessa Uusitalo (toim.): Suomen kansallisfilmografia 4. 1948–1952. Helsinki: Edita.
Matti Peltonen (toim.) 1996: Rillumarei ja valistus. Kulttuurikahakoita 1950-luvun Suomessa. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura. Historiallinen arkisto 108.
[Tuomas Saloranta] 2010: "Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion manifesti". http://urs.fi/index.php?c=man.
Shimo Suntila 2013: "Kirjoituskutsu: Hei, rillumapunk! (2014)". https://ursfiktio.wordpress.com/2013/10/09/kirjoituskutsu-hei-rillumapunk-2014/.

Kati Lampela (toim.): Pieni kummituskirja

Kati Lampela (toim.) / Aino Puttonen (kuv.)

Pieni kummituskirja

Tarinoita vuosien takaa

Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006 (Karisto Oy:n kirjapaino, Hämeenlinna), 187 s., ISBN 951-746-822-9 sid.

Kauhukertomukset ja muut pelottavat, jännittävät tai muuten mieltä häiritsevä tarinat ovat kansanperinteen ydintä. Kummitusjuttuja on kerrottu kaikkialla ja aina. Suurelle osalle ihmisistä pelko ja kauhu ovat kiehtovia tunteita. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoonkin niitä on luonnollisesti kerätty runsaasti. Kati Lampelan toimittama Pieni kummituskirja kokoaa juuri näistä kokoelmista yhteen suomalaisia alan tarinoita, jotka on kerätty alunperin 1880-luvulta 1960-luvulle.

Lampela kartoittaa suomalaisen kansanperinteen kummitusta ansiokkaasti esseessään kirjan lopussa. Mielestäni tekstin paikka olisi ehdottomasti kuulunut kokoelman alkuun avaamaan, mitä tuleman pitää. Kummitus sanana tuo nykylukijan mieleen liian helposti rajoittuneen mielikuvan valkoisista lakanoista tai läpikuultavista henkiolennoista, levottomista sieluista ja maan päällä kesken jääneistä tehtävistä. Kuitenkin Suomessa kummitus on ollut mikä tahansa yliluonnollinen olento, kuten Lampela toteaa. Hän myös kuvaa elävästi, millaisessa kontekstissa näitä tarinoita on kerrottu ja kuinka aikalaiset ovat ne ymmärtäneet. Maailmankuva ei ole ollut nykysuomalaisen maallinen ja fyysisyyteen rajoittunut, vaan yliluonnollinen on ollut osa elämää; oleellista ei ole ollut mistä ilmiö johtuu, vaan miksi se tapahtuu minulle ja juuri nyt.

Kokoelman tarinat on jaettu omiin lukuihinsa aihepiirien mukaan, esimerkiksi ihmishahmoiset, eläimelliset tai liikenteessä ilmenneet kummitukset. Lampela on valinnut saman tarinan eri versioista parhaiten sen eri puolet yhdistävän, eikä kirjassa siksi ole toistoa. Kuitenkin samat aiheet esiintyvät usein monessa eri kertomuksessa, jolloin on helppo tehdä päätelmiä aiheen yleisyydestä ja sen yleisyyden syistä. Monesti tarinat eivät kerro vain kummituksista vaan yhtä tärkeässä roolissa, varsinkin nykylukijalle, on ajankuva ja kulttuuriperinne. Niin kuin Lampelakin kirjoittaa, kukin kertoja on muokannut tarina-aihion tilanteen mukaan, siirtänyt sen usein paikalliseksi (ja usein omakohtaiseksi tai vähintään tutun kertomaksi) ja lisännyt yksityiskohtia luomaan luonnollista ja uskottavaa tilaa, johon kummitus voi saapua. Paikallishistorian sivujuonteena tällaiset jutut ovatkin usein mainio lisä. Yhä edelleen joka päivä nähty vanha talo voi muuttua yhtäkkiä kovin kiehtovaksi, kun kuulee sen jo sata vuotta sitten kummitelleen. Mahdollisuuksia näihin paljastuksiin onkin, sillä Pienen kummituskirjan tarinat on koottu laajalti ympäri Suomen.

Kokoelman kummitusjutut ovat pääosin lyhyitä, muutaman virkkeen kaskuista parisivuisiin. Lukija menettää paljon alkuperäisestä tunnelmasta, koska tekstit ovat vain suullisesti kerrottujen tarinoiden ylöskirjauksia. Taitavan kertojan äänenpainot ja rytmitykset puuttuvat tietenkin. Lampela on myös yleiskielistänyt alkuperäisiä arkistotekstejä, jolloin ymmärrettävyys lisääntyy mutta autenttisuus murresanoineen kärsii. Itse olisin kaivannut vahvempaa puhekielisyyden läsnäoloa, mutta ymmärrän kirjan avautuvan näin paljon laajemmalle lukijastolle. Suurta jännitettä juuri näistä tarinoissa ei pääse syntymään, jännityksestä puhumattakaan, mutta eläytyvä lukija voi silti aistia aidon ihmeen tunnun läsnäolon joissain teksteissä. Samoin moni juttu muuttuisi osaavissa käsissä varsin helposti kauhunovelliksi, kun sitä vähän laajentaisi ja henkilöitä syventäisi. Pieni kummituskirja voisi olla monen kaunokirjallisen idean alkupiste.

Erityisen maininnan ansaitsee Aino Puttosen kuvitus. Se on monipuolisen tunnelmallista, aidosti tarinoiden tilanteita kuvittavaa. Paikoin lievä lastenkirjamaisuus häiritsee kirjan ulkoasua, mikä ei välttämättä johdu kuvituksista vaan enemmänkin melko värikkäästä ulkoilmeestä. Se on kuitenkin lopulta mukavaa vaihtelua tavanomaiselle muka-synkistelylle, joka aihepiirin teoksia usein vaivaa. Puttosen luurangot ovat paljon luontevampia tarinoiden yliluonnollisen maailmankuvan täydentäjiä kuin yksikään ruiskumaalattu goottiasetelma olisi ollut.

Kosti Koskinen: Ihmeellinen kuherruskuukausi (Suomikauhun sirpaleita #0)

Kosti Koskinen

Ihmeellinen kuherruskuukausi

Porvoo: WSOY, 195 s., nid.

Ilman Boris Hurtan artikkelia Portti-lehdessä vuonna 2007 Kosti Koskisen nimi olisi luultavasti jäänyt kirjoittamatta kotimaisen kauhukirjallisuuden historiaan. Toki Koskinen olisi yhä muistettu, taidemaalarina ja vanhan Rauman kuvaajana. "Kaapparin lokikirjasta"-sarjassa ilmestyneessä artikkelissaan Hurtta kuitenkin esittelee antikvariaattilöytönsä, Koskisen Ihmeellinen kuherruskuukausi -novellikokoelman. Ja ihmeellinen oli löytökin: täysin bibliografioiden huomiotta jäänyt viiden novellin kokoelma kauhu- tai muutoin fantastiseen kallellaan olevaa kirjallisuutta. Kuten Hurtta kirjoittaa, "en usko että Ihmeellistä kuherruskuukautta on jäljellä montakaan kappaletta, kauppiaat ovat kokeneet sen poistokorien ja rosklavojen ruuaksi. Eipä kirjaa juuri antikvariaateissa näy pyörimässä, mutta suomalainen kirjastolaitos auttaa kyllä kiinnostunutta pienellä vaivalla.

Ihmeellinen kuherruskuukausi on ilmestynyt vuonna 1930. Ennen sitä ei monta kauhukokoelmaa ollut julkaistu tässä maassa, ja sen jälkeekin sai odottaa vuosikymmeniä. Poikkeuksia ovat luonnollisesti Kristian Korpin (= Mika Waltarin) Kuolleen silmät (1926), Uno Osmion Kuumehoureissa (1908) ja muutamat Konrad Lehtimäen kokoelmat (josta hänestäkin Hurtta on kirjoittanut, Portissa 1/2007). Lähelle pääsee myös Heikki Toppila parilla kokoelmallaan. Muutoin kauhukertomukset ovat jääneet yksittäisiksi tarinoiksi muitten joukossa tai sitten kauhuelementeiltä on viety pohja selittelyillä (K. J. Gummerus, Knut Karmanne…). Koskisen teos on kuitenkin ehtaa kauhufantasiaa. Waltarin kokoelma ei ole turhan kaukaa haettu verrokki, sillä molemmilla E. A. Poen vaikutus tuntuu vahvana.

Koskisen novellien kauhutunnelma syntyy pitkälti käytetystä kielestä. Hänen kerrontansa on eläytyvää ja kuvailevaa. Romanttishenkinen tunteiden ja tuntemuksien ainainen läsnäolo luo tehokkaan ilmapiirin. Kuitenkaan raskasta Koskisen teksti ei ole. Moni muu samanhenkinen tunnelmanluoja syyllistyy liialliseen sanarunsauteen, mutta Koskinen on yllättävän ytimekäs kertoja – runollinen pinta harhauttaa lukijaa. Kyse on tietysti myös ajan vaikutuksesta, sillä nykyiseen sähkösanomaproosaan tottunut lukija hämmentyy nopeasti, jos lauseessa on adjektiiveja enemmän kuin yksi. Tunteen alta löytyy useimmiten selkeäpiirteinen, eteenpäin vievä tarina.

Pisimmällä Koskinen romanttinen hämäryys on pitkässä avausnovellissa "Orta". Poemaisena poikkeusyksilön kasvukertomuksena alkava kertomus lähtee omille teilleen päähenkilö Arthurin vartuttua. Sekä Arthur että lukija päätyvät unimaiseen ja vapaamuotoiseen tapahtumien vyöryyn, jossa logiikka on omanlaistaan ja avointa tulkinnalle. Peräkkäisten suunnanvaihdosten ketjussa on jotain samaa kuin samalta ajalta olevissa Luis Buñuelin ensimmäisissä elokuvissa (Andalusialainen koira, Kulta-aika). Kirjallinen surrealismi ei ole ollut Suomessa koskaan ollut vahvaa, minkä vuoksi Koskisen novelli myös on merkillepantava.

Kokoelman toinen novelli, "Amanita ja Ariosti", ei oikeastaan ole kauhukertomus, mutta sen kieli herättää voimakasta levottomuutta. Kyse on paljolti samasta ilmiöstä kuin monen Poenkin "kauhutarinan" tapauksessa, kun surumielisyys ja mielenrauhan puuttuminen ovat tekstin vahvimmat tunteet. "Amanita ja Ariosti" on keskiaikainen fantasia munkista, joka on rakastunut kauniiseen naiseen ja joka vaipuu houreisiin. Vertauskuvallinen loppu on vahva.

Kaksi seuraavaa novellia ovat puhdasta kauhuromantiikkaa."Moran luostarissa" alkaa kehyskertomuksella, jossa suomalainen matkaaja kohtaa Espanjassa paikallisen aatelismiehen. Miehellä on kerrottavanaan kokemus "Paholaisen luostarista". Perinteikkäistä lähtökohdistaan huolimatta novelli ei ole tavanomainen yö kummitustalossa -kertomus, vaan kokoelman edellisistä novelleista tuttu unihoureen maailma on vahvasti mukana tässäkin tekstissä. "Prinsessa Metefa" sen sijaan on ajan Egypti-innostukselle tyypillinen tunkeutuminen muinaiseen hautakammioon. Tarina ei ole genrensä tuntevalle lukijalle yllättävä, mutta Koskisen tunnelmanluojan lahjat ovat vakuuttavassa käytössä. Lähin vertailukohta novellille on Waltarin aiemmin mainitussa kokoelmassa julkaistu "Muumio".

Viimeinen kokoelman kertomus on niminovelli "Ihmeellinen kuherruskuukausi". Se on hyvin erikoinen kertomus, jossa yhdistyvät fantastinen tieteistarina ja humoristinen kauhukuvasto. Tässäkin kehyskertomus johdattelee lukijan kuuntelemaan tarinaa, jossa sirkuksen temppuilevia koiria kammoava mies kertoo pelkonsa syyt – ja esittelee vaimonsa. Novellin idea tuo väistämättä mieleen Welssin Tohtori Moreaun saaren, mutta Koskinen kertoo sinänsä naurettavan tarinan niin pirullisen hauskasti, että hänen kokoelmansa saa  arvoisensa lopun. Toisella tapaa kerrottuna tässä olisi voinut olla ensimmäinen suomalaisen bodyhorror-kertomus.

On harmi, että Kosti Koskisen novellikokoelma on unohtunut niin. Tässä olisi ehdottomasti uudelleenjulkaisun paikka, jos joku vain välittäisi moiseen ryhtyä. Kostisen kuolemasta on vasta neljättäkymmentä vuotta, joten helppoa tekijänoikeusvapaata materiaalia etsivät kustantajat valitettavasti joutuvat odottamaan. Eipä Kristian Korpinkaan toinen tuleminen ole vielä tapahtunut…

Ihmeellisen kuherruskuukauden jälkeen Kosti Koskinen keskittyi kuvataiteilijan uraansa. Kirjoja häneltä ei ole julkaistu muita. Kaksi novellia Boris Hurtta on löytänyt vuodelta 1925. Molemmat ilmestyivät Kuvalehden Kertomisto -lukemistolehdissä. Näistä toisen hän mainitsee olevan kauhusävytteinen, "fantasiaan päin kallellaan oleva".

(Varastokirjastosta peräisin oleva jälkisidokseni ei valitettavasti sisältänyt alkuperäistä kansikuvaa, joten en voi sitä tähän yhteyteen liittää. Se on nähtävissä esimerkiksi Hurtan artikkelin yhteydessä.)

Lähteet:

* Boris Hurtta: "Kaapparin kova kaksikko. Kuvalehden Kertomisto ja Kosti Koskinen". Portti 3/2012 s. 13–15. Tampereen Science Fiction Seura.

* Boris Hurtta: "Kosti Koskinen murtaa ajan kahleet". Portti 2/2007 s. 67–75. Tampereen Science Fiction Seura.

* "Kosti Koskinen – Väri elää varjossa". Rauman taidemuseo. http://www.raumantaidemuseo.fi/suomi/kosti.html.

Juri Nummelin (toim.): Tuska ja hurmio

Juri Nummelin (toim.)
Tuska ja hurmio
Eroottisia novelleja
Turku: Turbator, 2011 (Multiprint Oy), 193[+1] s, ISBN 978-952-5666-69-4 nid. m-sarja 24

Tuska ja hurmio on erikoinen tapaus. Alaotsikossaan se määrittelee sisällökseen "eroottisia novelleja". Kuitenkin sen kertomukset rinnastuvat useammin vaikkapa splatterpunkiin kuin erotiikkaan. Kokoelman toimittaja Juri Nummelin tarkentaakin heti esipuheensa alussa, että kyseessä on "kokoelma sadomasokistisia tarinoita". Toki tästä antaa viitettä jo kirjan kansikuva. Eroottisuus on tällä kertaa hyvin vahvasti lukijan oman maun asia. Mutta niinhän se taitaa olla aina.

Tuska ja hurmio on riemastuttava sekamelska. Suurin osa novelleista on uusia, kokoelmassa ensi kertaa julkaistavia, mutta mukana on jokunen aiemminkin ilmestynyt juttu. Aiheen käsittelytavoiltaan ja kirjallisilta tyyleiltään novellit kuitenkin eroavat toisistaan erittäin paljon. Toimittaja itsekin on myöntänyt, että "siihen taisi tulla liikaa pikkaisin sattumanvaraisia tekstejä". Totta onkin, että moni teksteistä katoaa pian lukemisen jälkeen mielestä eikä lukuhetkelläkään aiheuta suuria liikkeitä – ei aivoissa eikä housuissa. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus, sillä joukossa on joitain riemunaiheita.

Kirjallisesti kokoelman vaikuttavin novelli, Jukka Laajarinteen "Sinisilmäinen Jalokivi", aloittaa. Se on kauniisti etäisyyden päästä kerrottu kasvukertomus, jonka hienovarainen ahdistavuus kasvaa lukijaan kiinni. Samanlaiseen tehoon ei mielestäni yksikään muista teksteistä yllä, toisenlaisiin kylläkin. Vakavampia kirjallisia aikeita sisältää moni muukin novelli. Harri István Mäen "Pyhät paikat" yrittää ehkä liiankin paljon ja sortuu hieman pateettisuuden puolelle. Silvia Redin "Arabian Nights" ja Anitta Kivirannan "Susi sisälläni" puolestaan muistuttavat sitä suuntausta, joka tällä hetkellä tuntuu vanhoista kioskigenreistä (ajattelen erityisesti spefi-lajeja) ponnistavassa proosassa: ydinsisältö kiedotaan vahvasti kirjalliseen tyyliin ilman suurempaa ajatusta. Molemmat ovat sinänsä tehokkaita tuokiokuvia, hyvin kirjoitettuja ja tunnelmallisia, mutta lopulta niiden oleellisin tiivistyy "vain" pornokuvastoon.

Aivan toista linjaa edustavat Tuskan ja hurmion kieli poskessa (tai muussa ruumiinosassa) kirjoitetut tarinat. Oireellista kyllä, juuri nämä jäivät ainakin minun mieleeni kummittelemaan vakavampia tovereitaan paremmin. Emmanuel Arsen "Olin avaruustaistolaisten vankina!" kertoo nimessään oleellisen. Scifiparodiassa pannaan perseeseen niin oikeistoa kuin vasemmistoakin – olematta kuitenkaan sen kummemmin poliittisia. Mikael X. Messin "Arpi" ei sinänsä ole humoristinen, kevyt rikostarina ennemminkin. Eroottishenkinen sisältö yhdistetään toimivasti osaksi rikosjuonta, ja loppu on tyyli- ja perinnetietoinen. Sen sijaan riemastuttava on S. J. Hintsalan "Kinkkua ja torttua", joulunajan paskansyöntifantasia.

Kaksi antologian novellia sisältää toisenkinlaista fantasia-ainesta. Jussi K. Niemelän "Ridnitšohkkan vieraat" on epätasainen sekoitus ihmissusitarinaa, rock-jumaluuksia ja sperma-ampulleja. Tuomas Salorannan "Pornokauppa" sen sijaan on vahva, barkerlainen kauhukertomus. Se tuntuu tässä yhteydessä vain kovin irralliselta – mikä korjautui, kun novelli pääsi myöhemmin samanhenkisten seuraan Ja hän huutaa -splatterpunkantologiassa, tosin siinäkin korkeimpana huippuna.

Kokonaisuudesta irrallaan tuntuvat olevan myös pari vanhinta tekstiä. Näin Suomessa rakastellaan -pornokokoelmassa (Pop-kirjat 1982) nimimerkillä julkaistu "Silloin Leena sai tosi paljon parrua peppuunsa!" on perinteinen miestenlehtikertomus. Novellista tuntuu rikolliselta puhua. Yksinkertaisesti kyse on kömpelösti kirjoitettu graafinen kuvaus, jossa mies on hankkinut pari ventovierasta panemaan sidottua vaimoaan. Tietenkin se perustelee paikkaansa tässä kokoelmassa ajankuvana (80-luvun alussa s/m-teemat olivat nykyistä harvemmassa), mutta tekstityyliltään se erottuu liiaksi jopa näin monikasvoisessa kokoelmassa. Näistä 70–80-lukujen taitteen pornokokoelmista voisi kyllä saada kasaan oman mielenkiintoisen valikoimansa.

Toinen anakronistinen teksti on nimimerkki Harry Etelän (oik. iskelmäsanoittaja Aimo Viherluoto) arkistoista löytynyt "Kauhukellari". Ajankuvaa tuoreuttavana kuriositeettina sekin on lopulta paikallaan. Oikeastaan on vain luonnollista, että 1930–40-luvuilla, jolta ajalta novellin lienee, on Suomessakin kirjoitettu tämänsisältöisiä tarinoita – ja yhtä luonnollista on, ettei tätäkään Etelän novellia ole aiemmin julkaistu. Se on kauhukertomus, mutta erottiinen lataus on olemassa, eikä edes kovin kätkettynä. "Kauhukellari" on hyvä lisä suomalaisen kauhukirjallisuuden historiaan vaikkei se mikään merkkiteos muuten ole. (Nummelin on kunnostautunut Etelän tuotannon julkaisussa muutenkin: 2007 ilmestyi Turbatorila kokoelma Kauhujen salakammio, jonka lisäksi irtonovelleja on ollut mukana muutamassa antologiassa.)

Tuskan ja hurmion päättää toimittajan artikkeli sadomasokistisista aiheista suomalaisessa kirjallisuudessa. Yleisluontoinen teksti esittelee ne harvat kerrat, kun aiheeseen on tässä maassa kajottu. Myöhemmin Nummelin osittain jatkoi teeman parissa, kun hän toimitti yhdessä Ville Hännisen ja Vesa Sisätön kanssa hakuteoksen Erotiikan taitajia (Avain 2013).

Tuska ja hurmio ei ole kovin oleellinen teos. Mielestäni on kuitenkin hyvä, että tällaisia kokoelmia julkaistaan, epätasaisinakin. Ne tasapainottavat sitä kovin yksipuolista kuvaa, jonka suurten kustantajien julkaisuohjelma antaa paitsi kotimaisesta kirjallisuudesta myös kirjallisuudesta ylipäänsä. Aina mahtuu mukaan jokunen helmikin. Kun genrevalikoimakin on näin laaja, voi omaa näkemystään laajentaa yllättäviin suuntiin.

Katri Viita: Keväästä kesään

Katri Viita
Keväästä kesään
Kertomus Irja Raikkaan kehitysvuosista
Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926, 108 s., nid.

Kotimaisten "naisviihteen" kirjoittajien loputtomaan suohon unohtunut Kaarina Kaarna (os. Viitainoja, 1898–1972) on keräilijän kannalta konstikas tapaus. Antikvaarin hyllyjä saa tutkia useammastakin kohdasta ennen kuin koko tuotanto on tarkistettu – yleensä huonolla onnella, koska kerttakäyttöviihteenä julkaistujen kirjojen kohtalo on ollut aina tyly. Omalla nimellään Kaarina Kaarna julkaisi vain yhden romaanin 50-luvulla.

Suurin osa hänen tuotannostaan ilmestyi oululaisen Perjantain kustantamana salanimellä Tuulikki Kallio. Tunnetuin Kallio-kirja on epäilemättä Kaivopuiston kaunis Elsa (myöhemmät painokset nimellä Kaivopuiston kaunis Regina). Aiemmin salanimellä Kleopatra julkaistu Katariina ja Munkkiniemen kreivi julkaistiinkin sekin uudestaan Kallion nimen alla. Ei voine korostaa, mikä merkitys romaanien pohjalta tehdyillä elokuvilla on nimien säilymiseen kollektiivisessa muistissa. Muita Kaarnan kerran tai kahdesti käyttämiä nimimerkkejä olivat Kaisu Vaara, Irja Vuosalo ja Katri Viita. Viimeki mainitulla hän julkaisi paitsi esikoisteoksensa myös käsikirjoitti kaksi tulevan miehensä Kalle Kaarnan elokuvaa (kadonnut mykkäelokuva Työn laulu sekä Kuisma ja Helinä). Naimisiin he menivät vasta 1943.

Katri Viidan Keväästä kesään. Kertomus Irja Raikkaan kehitysvuosista on monella tapaa tyypillinen esikoinen. Kari-Otso Nevaluoman mukaan tarina on omaelämäkerrallinen – mikä olisi tavallisempi nuoren kirjailijan lähtökohta. Teos on myös melko naiivi kuvatessaan ihmisiä ja heidän sileäotsaisia ajatuksiaan ja suuria tunteita. Toisaalta tällaisen voi nähdä kuuluvan myös lajityypin tyyppipiirteisiin. Nevaluoman mukaan kirjailija muussakin tuotannossaan "oli dramaattisten tehojen uskollinen käyttäjä, tulisten intohimonpurkausten, vapisevien käsien ja vavahtelevien sydänten armoitettu kuvaaja. Kaikki väreilee, hehkuu ja kuohuu hänen romaaneissaan."

Tarina alkaa päähenkilönsä Irja Raikkaan ylioppilaskeväästä. Aloituskohtauksessa tyttöjoukkio vertailee tulevan kesän matkasuunnitelmiaan kanamaiseen tapaan. Ainoastaan Irja ei ole lähdössä avartamaan maailmankuvaansa ulkomaille, mutta piankos se korjaantuu, kun isälle hieman lepertelee. Laivamatkalla Tukholmaan Irja sitten ensitöikseen kohtaa häntä miellyttävän maisteri Vaaramon. Tunne ei tietenkään ole yksipuolinen. Ruotsin-kesän jälkeen Irja ja hänen maisterinsa tapaavat jälleen Helsingissä ja – kuten tapana on sanoa – yksi asia johtaa toiseen, lopulta kosintaan.

Tarinan alkupuolen kuviot ovat kovin tavanomaiset ja arvattavat. Sitä ne ovat taatusti olleet jo kirjan ilmestymisen aikaan 1920-luvulla. Viita saa kuitenkin tässä vaiheessa puhtia kerrontaansa ja tilaa sanottavalleen. Irja ei halua pilata suunnitelmiaan – yliopisto-opiskelua ja maisterinseppelettä – Vaaramon hänelle tarjoamilla tulevaisuudenkuvilla avioliitosta ja äitiydestä. Kirjailija ottaa siis kantaa naisen aseman ja tasa-arvon puolesta, ei kovin voimallisesti mutta vilpittömän tuntuisesti. Kevyet pohdinnat siitä, mitä mahdollisuuksia naisella tarinan nykypäivänä onkaan, tuovat tarinaan ja sen päähahmoon sävykkyyttä.

Valitettavasti romaanin loppu kääntyy jälleen perinteellisemmille vesille. Sivujuonteina kuvatut Irjan lähipiirin ihmissuhteet (vuosikymmenten jälkeen nuoruudenrakkaansa saava täti ja ystävä, jonka sulhanen on huikentelevaista sorttia) heijastuvat häneen omaan hahmoonsakin. Rakkaus Vaaramoon ei ole kadonnut opiskeluvuosina, vaikka pari ei olekaan toisiaan nähnyt. Kun seppele on laskettu päähän, ei maisterius enää hohdakaan entiseen tapaansa, mutta vanhan ystävän lapset herättävät todellisen naisen seppeleen alla. Onneksi tunteissaan yhä vahva Vaaramo on tällä välin väitellyt tohtoriksi, jotta perheen sisäinen arvovalta säilyy avio-onnen takaajana.

Keväästä kesään tarjoaa kevyen kerrottavansa joukossa viehättävää ajankuvana, eritoten pienissä nuorisoslangin välkähdyksissä. Lisäksi mielenkiintoista on paikoin katkelmallinen kerronta. Välillä tarinaa viedään eteenpäin hyvin elokuvamaisin leikkauksin. Pieni lupaus tulevasta?

Lähteet:
* Marja Luova: Mummin muistelmat. Pieniä sattumuksia elämän varrelta. Helsinki: Kirja kerrallaan, 2002
* Kari-Otso Nevaluoma: "Tuulikki Kallio". Teoksessa Ritva Aarnio, Ismo Loivamaa (toim.): Kotimaisia naisviihteen taitajia. 100 vuotta rakkautta. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu, 1999

Jyrkäs & Saloranta (toim.:) Ja hän huutaa

Juha Jyrkäs & Tuomas Saloranta (toim.)
Ja hän huutaa
Splatterpunk-antologia
Helsinki: Tajunta Media, 2014 (As Printon Trükikoda), 223 s, ISBN 978-952-6657-35-6 nid. Aavetaajuus-kirjat 2

Kirjallinen splatterpunk näyttäisi elävän pientä renessanssia. Suuressa maailmassa esimerkiksi Anthony Riveran ja Sharon Lawsonin toimittama Splatterlands (Grey Matter Press, 2012) ilmoitti yrittävänsä genren uudelleenherättämistä. Suomessa samalla asialla ovat Juha Jyrkäs ja Tuomas Saloranta. Heidän toimittamansa antologia Ja hän huutaa ilmestyi Aavetaajuudelta viime syksynä.

Toimittajat alustavat genreä mainiossa esipuheessaan. Vierastan hieman splatter-elokuvan vetämistä osaksi splatterpunkia – joka on mielestäni nimenomaan kirjallinen "liike" – mutta muuten kirjoittajat käyvät hyvin läpi sen vähäisen historia, mitä Suomessa on splatterpunkista kerrottavaa. Yksittäisten novellien lyhyet esittelyt tuovat selvästi esiin sen, mikä on kokoelman teksteissä ydinasia: "Veri, sperma, kusi ja muutkin eritteet sen kuin lentävät!" Lukijaa on varoitettu.

Viimeistään esipuheen jälkeen lukijalla on taatusti ennakkokäsityksensä, ehkä myös -pelkonsa kirjan sisällöstä. Suurelta osin ne tulevat pitämään paikkansa, niin hyvässä kuin valitettavasti myös pahassa. Suuria yllätyksiä ei tule. Oleellisinta on eritteillä läträäminen ja monenlainen liioittelu. Toimittajien lupaamaa mustaa huumoria ja yhteiskuntakritiikkiä puolestaan on lopulta vähän. Kun huumoria on, se on kovin kuivaa kaikesta veressä uittamisesta huolimatta. Yhteiskunnalliset teemat jäävät usein päälle liimatuiksi, ikään kuin tekaistuiksi syiksi roiskimiselle.

Kuten arvata saattaa, mahtuu 17 novellin joukkoon monenlaista lähestymistapaa. Kokonaisuus ei ole millään muotoa tasainen, mutta onneksi rimanaltuksetkaan eivät eroa yleistasosta suuresti. Kokoelman aloittaa Mixu Laurosen novelli, jolta koko kirja on saanut nimensä. Kyseessä on yksinkertaisen sadistinen kuvaus hitaasta äidinmurhasta. Mitään suurempaa tarjottavaa sillä ei ole mutta toimiipa tunnelmanvirittäjänä tulevalle. Samanlaisissa itsetarkoituksellisissa kärsimysnäyissä piehtaroivat muutamat muutkin novellit, esimerkiksi Jyrki Pitkän ja Markus Harjun kertomukset. Näihin sentään sisältää ripaus sitä synkeää huumoria. Juha Jyrkäs sen sijaan kertoo oman "Itellajoonin bluesinsa" sellaisella paatoksella, että mahdollisesti mukaan tarkoitettu huumori tukehtuu itseensä. Toista ääripäätä edustaa Jussi Katajalan (joka parhaimmillaan on erinomainen kirjoittaja, kuten viime vuoden Atorox-voitto osoittaa) "Orava osansa ottaa", jossa idean naurettavuus vie pohjan kaikilta tarinan tehoilta. Parhaiten huumorin ja eritesinfonian yhdistävät mielestäni Stig-Peter Lund, jonka "Hyvä nekrofiilis" tarjoaa meille zombifetisismin ("Zombin pillu tuntui hänen kalunsa ympärillä pehmeästi hyllyvältä hyytelöltä"), ja erityisesti nimimerkki herrah, joka absurdistinen novelli erottuu kokoelmassa tyystin omanlaisenaan. Ei taatusti kaikkien mielestä hyvällä tavalla.

Novellien joukkoon mahtuu jokunen selvästi kunnianhimoisempi – "taiteellista fiilistelyä" esipuheen mukaan – tuokiokuva. Ajattelen nyt erityisesti Nina Korennon "Montmartren kyyhkyjen" rujon kaunista kieltä (joka sekin hätyyttelee pateettisuuden rajoja) ja Dess Terentjevan "Ruhon" taitavaa kerrontaa, joka malttaa luottaa lukijan ajattelukykyyn ilman turhia alleviivauksia.

Muutamat kertomukset pistävät kokonaisuudesta esiin genreviitteittensä vuoksi. Näissä tapauksissa toimittajat olisivat voineet käyttää valtaansa, sillä vaikka novellit ovat hyviä, ne häiritsevät kokoelman sujuvuutta. Suvi Kauppilan "Hopeasormi" on fantastiseen maailmaan sijoittuva tarina, joka ei itse asiassa ole kovin splatteria. Shimo Suntilalla taas verenroisketta riittää "Jake Cannon castaan veriviholliset"-novellissaan, joka noudattaa hengeltään vanhanaikaisen seikkailu-scifin perinteitä – vaikkei kovin puhdasotsainen olekaan. Juri Nummelinin katkelmallinen "Lätterin suvun vaiheista" on hauska, mutta jää tällaisenaan puolitiehen. Selvästi pidempänä ja samantien monipuolisempana ideasta voisi saada paljon enemmän irti.

Antologian parhaaksi yksittäiseksi kertomukseksi nousee Tuomas Salorannan "Pornokauppa". Se on julkaistu jo aiemmin, Juri Nummelinin toimittamassa sadomasokististen novellien Tuska ja hurmio -antologiassa (Turbator 2011). Salorannan mielikuvituksekkuudessaan liioitteleva ja liiallisuuksiin menevä teksti yhdistelee seksuaalisuuden ja väkivallan tavalla, joka ainoana tässä kokoelmassa yltää tavoittelemaan niitä näkyjä, joille Clive Barker aikanaan vakuutti. Tarina liikkuu jossain todellisuuden ja houreisen uninäyn puolitiessä, mikä lisää fyysisiin iljettävyyksiin henkisen tason, joka jää puuttumaan suurimmasta osasta muista novelleista.

Hanna Matilainen: Mitä kummaa

Hanna Matilainen
Mitä kummaa
Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon
Helsinki: Avain (Hansaprint, Vantaa), 191 s, ISBN 978-952-304-024-3 nid.

Odotin etukäteen paljon Hanna Matilaisen kirjalta Mitä kummaa. Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon. Joko nyt saataisiin asiallinen kokonaisesitys siitä, mitä spekulatiivinen fiktio oikein onkaan, mitä kovin epämääräinen genremääritelmä tarkoittaa ja pitää sisällään? Yritystä on, mutta valitettavasti Matilaisen kirja hajoaa liian moneen suuntaan ja tyytyy silpputiedon kasaamiseen yhteenvetojen sijasta. Huomio on koko ajan spekulatiivisessa kirjallisuudessa, ei siis fiktiossa yleensä (eli esimerkiksi elokuvaan ei puututa lainkaan). Ratkaisu on järkevä.

Kirja jakautuu oikeastaan kolmeen osaan. Ensin hahmotetaan genrerajoja, sitten fandomia, lopuksi yksittäisiä tekijöitä.

Aluksi käydään lyhyesti läpi fantastisen kirjallisuuden historiaa muutamien esimerkkiteosten nimiä pudottelemalla. Sen jälkeen esitellään alagenrejä – ja niiden alagenrejä. Jussi Katajalan kaavio eri lajityyppien risteymistä on hyvä ja havainnollinen. Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion nostamista omaksi genrekseen en ymmärrä – kysehän on ohjelmallisesta paluusta kioskikirjallisuuden tyylikeinoihin ja "korkeakirjallisten" piirteiden välttämisestä genrestä huolimatta. Koko suomalaisen scififandomin ajan, aina 1980-luvun alusta saakka, on yritetty muistuttaa, että oleellista ei ole, onko jokin scifiä (ja sittemmin spefiä) vaan onko se hyvää kirjallisuutta? Kuppikuntaisuuden kutsu on ollut kuitenkin liian voimakas vastustettavaksi, ja samaa henkeä on Matilaisenkin kirjassa.

Fandom näkyy muutenkin vahvasti. Teoksen seuraava osuus käsittelee fandom-toimintaa julkaisijoiden, seurojen ja tapahtumien kautta. Tämä on pitkälti perusteltua, koska fandom (eli enemmän tai vähemmän talkoohenkinen toiminta genren ympärillä) on niin keskeinen tekijä spekulatiivisen fiktion edistäjänä. On kuitenkin harhaanjohtavaa nostaa esille vain kustantamoita, "jotka julkaisevat spekulatiivista fiktiota pelkästään tai jollakin tavalla painotetusti". Jos iso kustantaja julkaisee määrällisesti monta fantasianimikkeitä vuodessa mutta osuus kaikesta julkaistusta on vähäinen, miksi se on vähemmän oleellinen kuin vaikkapa Tajunta Media, joka on julkaissut Aavetaajuuden nimen alla vain muutaman teoksen? Sinänsä kustantajaesittelyt ovat mielenkiintoisia, ja on hyvä nostaa esille nimiä, joiden teoksia on turha Suomalaisen kirjakaupan hyllyiltä etsiä.

Seurojen ja lehtien (joiden julkaisijat etupäässä ovat juuri seurat) esittelyt ovat pintapuolisia. Samat tiedot löytyvät monilta Internetin linkkilistoilta. Miksi joukkoon on mahdutettu Aikakone, jonka viimeinen numero ilmestyi 1997, muttei vaikkapa Ikarosta? Sitä sentään ilmestyi useampi numero kuin mukana olevaa Escapea? Netistä tuttu tiivistettyjen tietopalojen ja listojen (esim. palkinnot) kokoelma hallitsee Mitä kummaa myöhemminkin. Monesti lukiessa tuntuu, että sisältö olisi tämänkaltaisena toiminut oikein hyvänä ja informatiivisena nettisivustona. Kirjamuodossa tyyli tuntuu vieraalta ja hajanaiselta. Itse jään lukijana kaipaamaan laajempaa kokonaisuuden rakentamista.

Kirjan viimeiset 70 sivua on pyhitetty suomalaisten alan tekijöiden esittelyihin. Kustakin tekijästä, oli kyse kirjailijasta, toimittajasta tai tutkijasta, on muutaman rivin yleisluonnehdinta, minkä jälkeen mainitaan muutama teos. Mistään bibliografiasta ei ole kyse. Painotus tekijävalinnoissa on nykyhetkeä painottava. Mika Waltari ja Aino Kallas muistetaan mainita, kuten on aiemminkin ollut tapana genren arvoa perusteltaessa. A. E. Ingmankin on saanut maineen palautuksen, ilmeisesti Boris Hurtan vankan kiillotustyön myötä. Sinänsä lista on melko kattavasti valittu. Moni nyt meriitittömältä tuntuvat nimi luultavasti ansaitsee lähitulevaisuudessa paikkansa kaanonissa näinä ahkeran julkaisusuollon aikoina. Silti joitain nimiä jää kaipaamaan; missä ovat vaikkapa vanhat hämyt Pekka Virtanen ja Veikko Rekunen? Jälkimmäiseltä pitäisi kai saada uraa uurtaneet novellit kokoava kirja ulos– kirjajulkaisuhan tuntuu yhä olevan oleellisin kriteeri tositekijöistä puhuttaessa.

Mitä kummaa ei täytä niitä odotuksia, joita sille asetin. Sen vuoksi näkökulmani on taatusti negatiivisempi kuin se voisi olla. Ainakin moni muu on tuntunut pitäneen teoksesta. Spekulatiiviseen fiktioon tutustuvalle se on varmasti hyvä lähtökohta ja runsaan tiivis infopaketti – tienristeys ja kartta tuleviin seikkailuihin. Mutta etsiikö tänä päivänä kukaan ensitietoa ja vinkkauksia kirjoista? Palaan ajatukseeni, että Mitä kummaa olisi ollut näillä sisällöin mainio nettiportaali, parempi kuin (iki)teinien rönsyävä Risingshadow. Kirjana se jää valitettavasti puolitiehen.

Wallace Worsley: Yhteiskunnan vihollinen

Yhteiskunnan vihollinen
(The Penalty)
Goldwyn Pictures 1920
O: Wallace Worsley. K: Philip Lonergan, Charles Kenyon. N: Lon Chaney, Charles Clary, Doris Pawn, James Mason, Milton Ross, Ethel Grey.

Legendaarinen Lon Chaney sai ensimmäisen pääroolinsa Wallace Worlseyn elokuvassa The Penalty vuonna 1920. Gouverneur Morrisin novelliin ilmeisesti varsin uskollisesti perustuva elokuva, joka Suomessa on esitetty nimellä Yhteiskunnan vihollinen, on kiehtova monella tapaa. Ensinnäkin se kaihtaa genremääritelmiä; The Pentalty on yhtä aikaa rikoskertomus ja melodraama, minkä lisäksi se on julkaistu DVD:nä esimerkiksi Kinon amerikkalaista kauhuelokuvaa esittelevässä kokoelmassa. Toinen mielenkiintoinen seikka on elokuvan rankka sisältö, jollaista ei lähitulevaisuudessa kummitelleen Hollywoodin itsesensuurijärjestelmän aikana olisi voinut kuvitellakaan nähtävän. Kolmanneksi elokuva on pääosanesittäjänsä eittämätön voimannäyte.

Lon Chaney yhdistetään hänen käyttämiinsä raskaisiin maskeihin (ks. esim. Notre Damen kellonsoittaja, 1923, tai Suuren oopperan kummitus, 1925) ja täydelliseen fyysiseen omistautumiseensa rooleissaan. Yhä elääkin mielikuva näyttelijästä, jonka todellisia kasvoja ei koskaan nähty – mikä on tietenkin roskaa, kuten The Penalty osaltaan osoittaa. Kaiken taidokkaan taidokkaan käsityöläisyyden jalkoihin on jäänyt se tosiasia, että Chaney oli taidokas näyttelijä. The Pentalty osoittaa, aivan kuten Sjöströmin Hän joka saa korvapuustit (1924), että Chaney kykeni kasvoillaan ja kehonkielellään suuriin tehoihin. Hän jättää muut näyttelijät statisteiksi oman suorituksensa voimalla. Vuoden 1920 elokuvalta on lupa odottaa teatraalisiakin ylilyöntejä eleissä ja ilmehtimisissä, mutta vain harvoin Chaneyn ekspressiiviset kasvot vääntyvät koomisen puolelle. Mykälle elokuvalle niin tärkeä sisäisen maailman ilmentäminen puhtaasti kehollisin keinoin fyysistyy Chaneyn roolisuorituksessa.

The Penaltyn tarina kertoo rikollispomosta, joka on lapsena menettänyt jalkansa liikenneonnettomuuden ja sitä seuranneen nuoren lääkärin hätiköimän amputaation vuoksi. Blizzard-nimellä tunnettu alamaailman komentaja suunnittelee paitsi San Franciscon valtaamista myös (ja etenkin) kostoa hänen jalkansa vieneelle kirurgille. Kuvion täydentävät pakollisina pelinappuloina Blizzardin alaiseksi soluttautunut naispoliisi sekä kirurgin tytär, joka työstää Blizzard mallinaan veistosta Saatanasta, ja tämän sulhanen. Huomio on kuitenkin lähes koko ajan Blizzardin hahmossa.

Elokuva sisältää monia hienoja hetkiä ja kuvia, jotka tosiaan olisivat jääneet jo paria vuotta myöhemmin kuvaamatta: Rikollisjengistä lähteneen naisen puukotus ja hänen ruumiinsa retkahtaminen juottolan parven kaiteen alitse. Alaisilleen, hattuja valmistavien työläisnaisten joukkiolle raivoava Blizzard ja häneen käsittelyynsä joutuva, työssään hutiloiva naisparka. Elokuvassa nähdään koukussaan kiemurteleva narkomaani, parikin graafista murhaa, alaston nainen kuvanveistäjän mallina… Hayesin ohjeisto kielsi kaiken tämän pian. Näin The Penalty sallii meidän aavistaa, mihin suuntaan Hollywood olisi voinut olla matkalla ilman herännyttä "moraaliaan".

The Penalty rinnastuu mielessäni toiseen suuruudenhullusta rikollispäälliköstä kertovaan aikakauden elokuvaan eli Fritz Langin ensimmäiseen Mabuseen (1922). Molemmille on yhteistä se, että kiihkeän ja dynaamisen alun  jälkeen elokuvan teho vaimenee, kunnes lopussa jälleen löytyy viimeinen isku. Toki Mabusen pitkä kesto antaa toisenlaisen mahdollisuuden tempon vaihteluille. The Pentaltyn lopetus (joka ei ole alkuperäinen elokuvalle suunniteltu lopetus, sillä suunnitelma onnelliselle lopulle oli olemassa) on mahdoton myöhemmälle Hollywood-elokuvalle ja samalla ainoa oikea. Jumalan kätenä toiminut kirurgi korjaa aiemman virheensä ja parantaa Blizzardin hulluudestaan (muistakaa: melodraama!). Entinen rikollistoveri ampuu kuitenkin kiinni jäämisen pelossa toisen mahdollisuuden saaneen miehen rakkaiden vaimonsa ja pianonsa ääreen. "Death interests me", sanoo elokuvan viimeinen planssi. Pahoista teoista joutui maksamaan vuonna 1920.