Stephen Kingistä ja sarjakuvista

SUHTEEN ALKU

Ei ole mitenkään yllättävää, että ollakseen kirjailija, joka ammentaa runsaasti amerikkalaisesta populaarikulttuurista, on Stephen King kokeillut urallaan myös sarjakuvaa. Kauhukirjallisuutta käsittelevässä, suomentamattomassa teoksessaan Danse Macabre hän nimeää EC Comics -yhtiön lehdet oleelliseksi osaksi lapsuuttaan. Tämänkään ei pitäisi olla yllätys, sillä varsinkin alkuaikojen novelleissaan King hyödyntää erittäin usein EC:mäisiä, visuaalisesti liioiteltuja keinoja mässäillä väkivallalla ja ällöttävyyksillä. King mainitsee esimerkiksi ’Salem’s Lot -romaaninsa (suom. Painajainen) yhtenä lähtökohdan olleen näissä lehdissä: ”Koska vampyyrikertomus oli niin oleellinen osa lapsuuteni EC-sarjakuvia, päätin kokeilla itsekin sen kaltaista kauhutarinaa.” Jo ennen kauhusarjakuvia Kingin tiedetään kuluttaneen ainakin Plastic Man- ja Combat Casey -sarjoja – jälkimmäisen pohjalta hän alkoi kirjoittaa myös omia kertomuksiaan noin kuuden vuoden iässä.

Varhaisin esimerkki Kingin omasta sarjakuvatuotannosta on nimetön ja kolmikuvainen pieni hupailu. Se ilmestyi vuonna 1966 Kingin silloisen koulun, Lisbon High’n, The Drum -lehdessä. Kingistä tuli lehden päätoimittaja toisena opiskeluvuonnaan, ja häneltä ilmestyi siinä monenlaista. Sarjakuvia tältä ajalta ei kuitenkaan tunneta enempää kuin tämä yksi. Siinä kylttiä kantava, pallomainen hahmo kulkee baariin ja palaa takaisin humalassa. Mistään merkkiteoksesta ei siis ole kyse. Sarjakuva on ilmestynyt alkuperäisjulkaisunsa jälkeen vain kerran, Bev Vincentin The Stephen King Illustrated Companion -kirjan ensimmäisessä laitoksessa vuonna 2009.

CREEPSHOW

Ehdottomasti tunnetuin Kingin sarjakuva, Creepshow, ilmestyi vuonna 1982 yhdessä samannimisen elokuvan kanssa. Kyseessä on mielenkiintoinen ”muna vai kana” -tapaus, sillä Kingin käsikirjoittama ja George A. Romeron ohjaama elokuva on kunnian- ja rakkaudenosoitus vanhoille, tekijöiden lapsuusajan EC- sarjakuville. Tavallaan kyseessä siis on sarjakuvaan perustuvaan elokuvaan perustuva sarjakuva, kuten sen kuvittanut Berni Wrightson on sanonut. Creepshow kertoo kummassakin muodossaan viisi toisiinsa liittymätöntä kauhutarinaa (elokuva myös kehyskertomuksen jota sarjakuvassa ei ole), joita yhdistää yliluonnollisuus ja mustan huumorin värittämä väkivalta. Elokuvana Creepshow kumartaa esikuvilleen paitsi tarinoidensa osalta myös visuaalisella ilmeellään, jossa yhdistyvät erikoiset kuvakulmat, kirkkaat värit, piirretyt jaksot ja EC:ltä lainattu kertojahahmo.

Creepshow-sarjakuva tavoittaa elokuvan (ja EC:n) hengen erittäin hyvin. Berni Wrightson piirtää varmaa kauhusarjakuvaa. Lähes jokainen kuva on dynaamisuudessaan dramaattinen, eikä Kingillä tyypilliselle, arkirealistiselle taustoitukselle uhrata ruutuakaan. Itse asiassa lieneekin niin, ettei sarjakuva varsinaisesti edes ole Kingin itsensä käsikirjoittama. Sarjakuva-albumissa niin ei varsinaisesti sanota missään, vaikka Kingin nimi kannessa lukeekin ensimmäisenä. Toisaalta kyllä korostetaan, että Wrightson on vastuussa nimenomaan kuvituksesta (suom. ”piirtänyt”, alkup. ”art by”). Ilmeisesti Wrightsonilla on ollut käytössään elokuvan käsikirjoitus, jonka pohjalta hän itse on suunnitellut ruutujaon ja muun sarjakuvallisuuden. Hän ei ole myöskään tiennyt elokuvan roolijaosta, minkä vuoksi harva hahmoista näyttää filmivastineilleen. Joitain näyttelijöitä Wrightsonin on kuitenkin täytynyt tietää jo piirrostyötä tehdessään, sillä esimerkiksi Hal Holbrook on selvästi tunnistettavissa kuvista. Hyvin usein sarjakuva toistaa elokuvan visuaalista ilmettä kuvakulmien ja -kokojen suhteen, mikä kertonee lähinnä siitä, miten tarkkaa työtä King on tehnyt käsikirjoituksessaan. Hänen ohjeittensa perusteella sekä Wrightson että Romero ovat päätyneet hyvin samankaltaisiin ratkaisuihin.

Kingin nimi oli 1990-luvun Suomessa alussa niin myyvä, että myös Creepshow nähtiin kannattavaksi käännättää täkäläisille markkinoille. Samaan aikaan maassa oli meneillään myös jonkinlainen albumimuotoisen sarjakuvan buumi, joten Stephen King -albumi oli kohtuullisen varma sijoitus. 1992 ilmestyikin Jukka Heiskasen kääntämä, suomenkielinen Creepshow Book Studion julkaisemana. Tämä on ainoa kerta, kun mitään näistä tarinoista on ollut saatavilla suomeksi. Viidestä tarinasta kaksi nimittäin perustuu aiemmin julkaistuihin novelleihin (Weeds vuodelta 1976 ja The Crate vuodelta 1979), joita ei koskaan ole käännetty suomeksi.

Wrightsonin ja Kingin yhteistyö jatkui Creepshow’n jälkeenkin. Wrightson kuvitti useita Kingin kirjoja: Cycle of the Werewolf (suom. Ihmissuden vuosi), The Standin laajennetun laitoksen (suom. Tukikohta), From Buick 8:n (suom. Buick 8) ja Wolves of the Callan (suom. Callan sudet). Näistä ensimmäisenä ja viimeisenä mainitut ilmestyivät myös Suomessa kuvituksineen. Sarjakuvankin saralla miehet päätyivät vielä yhteistyöhön eräässä projektissa, johon palataan tuonnempana…

AMERICAN VAMPIRE

Seuraavan kerran Kingin esiintyi kokonaisen tarinan mittaisen sarjakuvan kirjoittajana vuonna 2010, kun Scott Snyderin luoma American Vampire alkoi ilmestyä. Sarja alkoi kahdella tarinalla, jotka ilmestyivät alun perin viidessä ensimmäisessä lehdessä ja myöhemmin yhteisniteenä. Toinen tarina oli Snyderin kirjoittama, toinen Kingin. Piirroksista vastasi Rafael Albuequerque.

American Vampire kertoo vampyyrien amerikkalaisesta sukulinjasta, jonka kautta käydään läpi myös Yhdysvaltain historiaa ja kehitystä. Kingin osuus on kertoa jenkkivampyyrien kantaisän, Skinner Sweet -nimisen lainsuojattoman tarina. Tarina perustuu Kingin sanojen mukaan hyvin tarkasti Snyderin luonnokseen. Lehden kuudennesta numerosta eteenpäin Snyder alkoikin vastata yksinään sarjan kirjoittamisesta.

American Vampire on helposti lähestyttävää ja sujuvasti luettavaa nykysarjakuvaa. Se ei yritä kikkailla tai esittää muuta kuin on; sen tehtävä on viihdyttää ja kertoa mukanaan vievää tarinaa. Yhdistelmä Yhdysvaltain historiasta ja vampyyreista on lähtökohtana kiehtova, mutta ainakin alkupään tarinoissa se ei oikein kasva mittaansa. Historia ei hengitä vaan tuntuu pelkältä kulissilta. Kingillä ei ole kovinkaan monta menneisyyteen sijoittuvaa kertomusta, joten sikäli American Vampire on mielenkiintoinen poikkeama hänen tuotannossaan. Se on myös oiva lisä hänen lyhyeen lännentarinoitten listaansa.

Kingille American Vampire oli ilmiselvästi keikkaluonteinen työ – mahdollisuus päästä kokeilemaan sarjakuvan kirjoittamista ja tilaisuus päästä kokeilemaan tarinankerrontaa jonkun toisen luomilla hahmoilla, minkä jälkeen voisi jatkaa taas omille teilleen. Ensimmäiseen American Vampire -albumiin kirjoittamassaan esipuheessa King kertoo, että hän itse oli tarjoutunut tehtävään. Snyder oli alun perin ottanut häneen yhteyttä pelkän mainostekstin (blurb) toivossa. Ilkeästi voisi tämänkin sarjakuvan kohdalla ajatella, aivan kuten Creepshow’n, että Kingin nimi on kannessa vain myyntiä lisäämässä. Tällä kertaa kuitenkin luottaisin siihen, että vaikka alkuperäistarina onkin Snyderin, on käsikirjoitus Kingin käsialaa. Lisäksi albumijulkaisussa on liitteenä lyhyet näytteet sekä Snyderin että Kingin käsikirjoituksista, jotka kyllä tuntuisivat eroavan toisistaan merkitsemistapojensa osalta.

American Vampirea ilmestyi suomeksi kahden kovakantisen albumin verran nimellä Amerikan vampyyri. Näistä ensimmäiseen sisältyvät Kingin kirjoittama tarina sekä hänen esipuheensa. Suomennoksesta vastaa Antti Poussa.

HEROES FOR HOPE

Näiden kahden albumimittaisen teoksen väliin sijoittuu vielä yksi Kingin visiitti sarjakuvakerrontaan. Heroes for Hope Starring the X-Men on Marvelin julkaisema hyväntekeväisyysjulkaisu. Vuonna 1985 yhtiö halusi kerätä rahaa Etiopian nälänhädän uhreille. Piirtäjät Jim Starlin ja Berni Wrightson ehdottivat yhtiölle ideaa tehdä supersankarisarjakuva, jonka kirjoittamiseen ja kuvittamiseen osallistuisi suuri joukko tekijöitä, vähän samaan tapaan kuin muusikot olivat tehneet aiemmin hyväntekeväisyyslevytyksillään ja -konserteillaan. Jim Shooter on käyttänyt tässä yhteydessä sanaa "jam". Yhteensä projektiin osallistui lähes sata kirjoittajaa, piirtäjää, tussaajaa, tekstaajaa ja värittäjää. Stephen Kingin lisäksi käsikirjoittajiin kuului muiden muassa sellaisia nimiä kuin Alan Moore ja George R. R. Martin.

Heroes for Hopen tarinassa Ryhmä X huomaa kartanonsa tulleen siirretyksi keskelle aavikkoa. Ryhmän jäsenet joutuvat vaivaavat psyykkiset hyökkäykset, jotka saavat heidät kohtaamaan pahimmat pelkonsa. Syylliseksi selviää ikivanha jumalolento, joka ravitsee itseään ihmisten kärsimyksellä. Sankarit voittavat olennon ja tajuavat taistelun olleen vertauskuva kamppailulle nälänhätää ja ylipäänsä kaikkea kärsimystä vastaan.

Kingin osuus sijoittuu tarinan alkupuolelle. Hänen kolme sivuaan osuvat lehden alkupuolelle ja kuvaavat Kitty Pryden kamppailua pahimman pelkonsa kanssa. Jääkaapilla käydessään hänet yllättää mustaan kaapuun pukeutunut, kovin viikatemiesmäinen hahmo. Kittyn suurimmaksi pelon aiheeksi paljastuvat nälkä ja nääntyminen. Kingin osuuden on piirtänyt, luonnollisesti, Berni Wrightson. Miesten yhteistyö on sitä, mitä heiltä saattaa odottaakin – supersankarikonteksti ei estä kauhukuvastoa. Wrightsonin kuvat ovat synkkiä ja pahaenteisiä ja varsinkin kuihtuva Kitty on vaikuttava ilmestys.

Tekotapansa vuoksi Heroes for Hope ei tietenkään voi olla kovin yhtenäinen tai vakavasti otettava teos. Se on kuitenkin mielenkiintoisempi kuin tämäntapaisen projektin voisi pelätä olevan. Tarina on hajanainen ja episodimainen, totta kai, mutta erikoisten tekijäparien yhdistäminen ja rinnastaminen avaa kiintoisia näkymiä. Mitähän muuta Harlan Ellison ja Frank Miller olisivat saaneet yhdessä aikaiseksi? Entäs Alan Moore ja Richard Corben?

Suomeksi Heroes for Hope ei käsittääkseni ilmestynyt.

SOVITUKSET

On oikeastaan suuri ihmetyksen aihe, ettei Kingin tarinoita ole sovitettu sarjakuvaksi kovinkaan usein. Ennen 2000-lukua vain The Lawnmower Man - ja Popsy-novellit (suom. Ruohonleikkaaja ja Pappa) oli käännetty kuvaruuduiksi muotoon; edellinen Bizarre Adventures -lehdessä vuonna 1981 (piirtänyt Walt Simonson, jonka tyylikäs mustavalkokuvitus sopii hienosti groteskiin tarinaan), jälkimmäinen J.N. Williamson’s Masques -antologiassa 1992 (kirjoittanut Mark Valadez ja piirtänyt Matt Thompson).

Uudella vuosituhannella uskallusta alkoi kuitenkin löytyä. Marvel Comics aloitti 2007 suutyön ja päätti siirtää The Dark Tower ­-saagan kuvamuotoon. Käsikirjoittamisesta vastasivat Peter David ja Robin Furth, joka toimi Kingin avustajana tämän kirjoittaessa kolmea viimeistä Dark Tower -romaania.

Kymmenen vuoden aikana ilmestyi yhteensä 85 The Dark Tower -lehteä, jotka julkaistiin myöhemmin 11 kokoelmana. Tarinallisesti sarjakuvaversiossa ehätettiin romaanisarjan kolmanteen osaan, joskin sovituksessa on myös ainesta, jota Kingin romaaneissa ei ole. Vuonna 2018 Simon & Schusterin omistama Gallery 13 osti oikeudet Dark Tower -sarjakuviin ja alkoi julkaista sitä uusina painoksina. Sarjan jatkumisesta ei ole käsittääkseni tietoa tällä hetkellä. Suomeksi sarjaa ilmestyi Musta torni -nimellä vain kahden albumin verran vuonna 2008.

Samaan aikaan Dark Towerin kanssa Marvel julkaisi myös The Stand -sovituksen, vuosina 2008–2012. Romaanin laajennettuun laitokseen perustavaa sarjakuvaa ilmestyi 31 numeroa, jotka ovat ilmestyneet sekä kuutena erillisenä niteenä että yhtenä, koko tarinan kattavana julkaisuna. The Standin käsikirjoitti Roberto Aguirre-Sacasa ja piirsivät Mike Perkins ja Laura Martin. Kummankin Marvel-sarjan yhteydessä King itse mainitaan tittelillä ”Creative and Executive Director”, mikä tarkoittanee, että hän on ollut jonkinlainen ylin hyväksyjä ja tarvittaessa neuvonantaja.

Perinteisessä printtimuodossa on ilmestynyt myös pari muuta King-sovitusta, jotka kaikki perustuvat yhteistyössä toisen kirjailijan kanssa kirjoitettuihin teoksiin: Peter Straubin kanssa kirjoitettuun The Talisman -romaaniin (suom. Talismaani) perustuvan sarjakuva lopetettiin kuuden julkaistun numeron jälkeen 2009. Lehteä kustansi Del Rey. Vuonna 2012 IDW julkaisi Road Rage -sarjakuvan, joka sisältää sarjakuvasovituksen Richard Mathesonin Duel-novellista ja siitä inspiraationsa saaneesta, Kingin ja hänen poikansa Joe Hillin yhdessä kirjoittamasta Throttle-pienoisromaanista (ei suomennettu). Road Rage on Chris Ryallin kirjoittama ja Nelson Danielin sekä Rafa Farresin piirtämä. Se ilmestyi ennen yhteispainosta neljänä numerona mutta niin monella kansivariantilla, että keräilijä ei pääse ihan helpolla. IDW:n kustantama on myös sovitus Kingin ja hänen toisen poikansa, Owenin, Sleeping Beauties -romaanista (suom. Ruususen uni). Sarja alkoi ilmestyä tänä vuonna, ja se jatkuu ainakin tammikuussa 2021 ilmestyvään kuudenteen numeroonsa asti. Sarjakuvan on kirjoittanut Rio Youers ja piirtänyt Alison Sampson.

VERKKOSARJAKUVAT

Oman pienen lukunsa muodostavat kaksi digitaalisena ilmestynyttä sarjakuvasovitusta.

”The Little Green God of Agony” on Dennis Caleron versio Kingin vuoden 2011 novellista (jota ei ole suomennettu). Sarjakuva ilmestyi seuraavana vuonna Kingin nettisivuilla 24 osassa kahdeksan viikon aikana. Digitaalisuudestaan huolimatta se edustaa perinteistä sarjakuvaa, jossa staattiset kuvat on sijoitettu kuin yhdelle printtisivulle kerrallaan.

Sen sijaan N.-pienoisromaanin sovitus vuodelta 2008 edustaa kokeilevampaa nettisarjakuvan muotoa, jossa animaatiolla ja ajallisella kestolla on suuri merkitys. Sitä voisikin perustellusti pitää myös puolituntisena elokuvana, pala-animaationa joka lainaa vahvasti sarjakuvan keinoja. N. oli osa Just After Sunset -novellikokoelman markkinointia, ja Kingillä oli ainakin nimellinen rooli sen tekemisessä. Varsinaiset tekijät kuitenkin olivat käsikirjoittaja Marc Guggenheim, piirtäjä Alex Maleev sekä värittäjä José Villarrubia. Vuonna 2010 N. ilmestyi Marvelilta fyysisenä sarjakuvalehtenä neljän numeron verran. Materiaali on pitkälti samaa kuin nettiversiossa, mutta printtisarja sisältää myös uutta sisältöä ja syventää näin ollen tarinaa hieman.

THE SECRETARY OF DREAMS

The Secretary of Dreams -nimiset kaksi kirjaa ilmestyivät 2006 ja 2010. Ne ovat varsin mielenkiintoiset teokset, kun mietitään sarjakuvan, kirjakuvituksen tai proosakirjallisuuden rajoja. Cemetery Dancen kustantamat volyymit sisältävät kumpikin kuusi Kingin aiemmin julkaistua novellia, jotka Glenn Chadbourne on kuvittanut. Tai kertonut uudelleen kuvilla. Tai molempia.

Kumpikin kokoelma jakautuu kahtia. Ne sisältävät ensinnäkin kolme novellia kokonaisuudessaan Chadbournen kuvittamina. Kuvitus ei kuitenkaan tarkoita tässä muutamaa piirrosta sieltä täältä tarinasta vaan alati läsnäolevaa kuvamaailmaa. Välillä kuvat kattavat koko sivun tai aukeaman, välillä kyse on pienistä vinjeteistä. Teksti limittyy kuvamassaan ja elää sen joukossa. Ensimmäisessä kirjassa on kuvitettuina novellit Home Delivery (suom. Kotikonstein), Jerusalem’s Lot (suom. Jerusalemin osa) ja The Reach (suom. Ulappa), toisessa osassa puolestaan The Monkey (suom. Apina), Strawberry Spring (suom. Mansikkakevät) ja In the Deathroom (suom. Kalmanhuoneessa). Kuvitettujen tarinoiden lisäksi kummassakin kirjassa on kolme täysiverista sarjakuvasovitus Kingin novelleista. Tämän käsittelyn ovat saaneet ensin The Road Virus Heads North (suom. Maantievirus matkalla pohjoiseen), Uncle Otto’s Truck (suom. Otto-sedän kuorma-auto) ja Rainy Season (suom. Sadekausi) ja toisessa osassa Gray Matter (suom. Harmaa lima), One for the Road (ei suomennettu) ja Nona (suom. sama).

Vuonna 2013 ilmestyi vielä kolmas teos, jossa Chadbourne kuvittaa laveasti Kingin tekstiä. Nyt kuitenkin kyseessä oli varsin pienimuotoinen kirja. The Dark Man nimittäin tarjoaa visuaalisen tulkinnan vain yhdestä ainoasta runosta, vuodelta 1969. Kingin yliopiston lehdessä ilmestynyt ”The Dark Man” on monella tapaa kuriositeetti, mutta sitä on totuttu jälkiviisaasti pitämään ensimmäisenä kirjoittajansa tuotantoa läpäisevän Flagg-hahmon esiintymisenä. Chadbournen mustavalkokuvitus on tässäkin tapauksessa täyttä ja hieman luonnosmaista (joku voisi sanoa huolimatonta), mutta se toisaalta sopii hyvin nuoren kirjoittajan lyyriikkaan. On luonnollisesti makuasia, pitääkö Chadbournen kuvista. Itselleni ne jäävät usein lahjakkaan mutta turhan innokkaan fanitaiteilijan levottomiksi ja liikaa yrittäviksi kuviksi.

Sekä The Dark Manista että The Secretary of Dreams -kirjoista joutuu maksamaan tänä päivänä kohtalaisen summan rahaa. Niistä otettiin rajatut painokset, jotka eivät sinänsä olleet erityisen pienet, mutta niin keräiltävän ja keräillyn kirjailijan kuin King ollessa kyseessä on useamman tuhannenkin kappaleen painos niukka. Lisäksi kustantaja Cemetery Dance on ilmoittanut, ettei uusia painoksia tule.

YHTEENVETOA

Stephen Kingin oma sarjakuvatuotanto on ohut mutta mielenkiintoinen juonne hänen laajassa ja rönsyävässä tuotannossaan. Se saattaa olla vieläkin ohuempi kuin yleensä ajatellaan, koska Creepshow’n tekijyys jää hiukan hämäräksi. Kolme sivua Ryhmä X:ää ja muutaman lehden mittainen American Vampire -sarja jäävät pelkäksi alaviitteeksi Kingin uralla, aivan syystä.

Laadultaan Kingin sarjakuvatuotanto on sitä mitä häneltä voikin odottaa. Se on perushyvää, sujuvaa ja tuttuihin kauhuelementteihin nojaavaa kerrontaa, jossa ei ole mitään erityistä. Aivan samalla tavoin voi luonnehtia hänen elokuvakäsikirjoituksiaankin: ihan kelvollisia kauhujuttuja, joiden parissa saa hetken kulumaan. Voisi myös verrata Kingin ainoaa itse piirtämää sarjakuvaa (kylttiä kantava kaljoitteleva pallo) ja ainoaa itse ohjaamaa elokuvaa (Maximum Overdrive), mutta se olisi ehkä jo liioittelua…

Sen sijaan sarjakuvat jäävät selväksi kakkoseksi elokuvalle, kun tarkastellaan Kingin töistä tehtyjä sovituksia. Siinä missä ”Stephen King -elokuva" on käsite (hyvässä ja pahassa), ei ”Stephen King -sarjakuva" sisällä samanlaisia lupauksia. On hämmästyttävää, miten vähän Kingiä on siirretty sarjakuvaruutuihin, vaikka varsinkin alkupään novellituotanto soveltuisi tällaiseen erinomaisesti. Ehkä ajoitus on ollut ongelma: vielä 70- ja 80-luvulla sarjakuvateollisuuden itsesensuuri ja Comics Code olivat voimissaan, ja Kingin nimen yhdistyminen (osittain elokuvienkin vuoksi) visuaaliseen kauhuun ja eksplisiittiseen väkivallan kuvaamiseen on saattanut pitää sarjakuvantekijät kaukana hänen teksteistään. Tämä ei kuitenkaan voi olla koko totuus. En usko myöskään rahan olleen erityisen selittävä tekijä. Niin avokätisesti on Kingin teosten filmaamisoikeuksia myyty, että on hankala uskoa kalliiden hintojen olleen sarjakuvayhtiöillekään ongelma.

Vasta 2000-luvulla alkoi ilmestyä laajemmin King-sarjakuvaa, mutta sen voittokulku ei ole ollut kovin vakuuttavaa. The Stand oli jonkinlainen menestys, ja The Dark Tower ilmestyi melko pitkään, joskin sen tulevaisuus on epävarma. Muuten näiden sovitusten sekä laatu että vastaanotto ovat olleet vaihtelevia.

 

LÄHTEET

The Berni Wrightson Interview. Verkko-osoitteessa www.tcj.com/the-berni-wrightson-interview. – Ensimmäinen julkaisu The Comics Journal -lehdessä #76, 1982.

Justin Brooks: Stephen King: A Primary Bibliography of the World’s Most Popular Author, Revised Edition. Hiram 2013: Overlook Connection Press.

Stephen King: Kirjoittamisesta. Muistelma leipätyöstä. Helsinki 2000: Tammi. Suom. Ilkka Rekiaro. – Alkuteos On Writing. A Memoir of the Craft, 2000.

Stephen King: Dance Macabre. London 2006: Hodder & Stoughton. – Ensimmäinen painos 1981.

Stephen King: ”Suck on This”. – Teoksessa Snyder, Albuquerque & King: American Vampire. New York 2010: DC Comics.

Kevin Quigley: Drawn Into Darkness. The Comic-book Landscapes of Stephen King. Forest Hill 2011: Cemetery Dance Publications.

Jim Shooter: [nimetön esipuhe]. – Heroes for Hope Starring the X-Men. Marvel 1985.

Bev Vincent: The Stephen King Illustrated Companion. Manuscripts, Correspondence, Drawings, and Memorabilia from the Master of Modern Horror. New York 2009: Fall River Press.

Katsottua: lokakuu 2020

Sammo Hung: Mr. Nice Guy. Wei Lo: Lohikäärmeen nyrkki

Melkein ympäripyöreän työpäivän nollaamiseen tarvitaan astetta rankemmat hoidot: lääke löytyy Hongkongista. Mr. Nice Guy (一個好人, 1997) oli Jackie Chanin ensimmäinen englanninkielinen elokuva, Lohikäärmeen nyrkki (唐山大兄, 1971) puolestaan Bruce Leen ensimmäinen iso rooli. Mielenkiintoista on, että molemmilla on monipolvinen sensuurihistoriansa. Chanin elokuvaa leikattiin uusiksi länsimaisille markkinoille, Leen elokuvaa jo kotimaassa. Molemmissa syy oli liiallisessa väkivallassa mutta toisaalta myös länsimaisille (amerikkalaisille) katsojille vieraassa rytmityksessä.

Charles Russell: Eraser – Suojelija. Michael Bay: The Rock – paluu helvettiin

Yksi tärkeä etappi elokuvaharrastuneisuudelleni oli ehdottomasti syksy 1996. Silloin seiskaluokkalaisina aloimme kanssa käydä säännöllisesti naapuripitäjä Mäntän elokuvateattereissa. Silloin vielä näytökset järjestettiin Suomen toiseksi vanhimmassa alkuperäiskäytössä olleessa leffateatterissa (joka nykyään maatuu vauhdikkaasti vailla käyttöä). Elokuvia pyöri yksi kerrallaan, aina viikon ajan, joten valinnan varaa ei suuremmin ollut. Oleellisiin kokemuksiin tuolta syksyltä kuuluvat ensimmäiset Mission: Impossible ja Independence Day (tupaten täyteen ahdetussa teatterissa) mutta erityisesti nämä kaksi:

Eraser eli Suojelija (ohj. Charles Russell) on perusperus-Schwarzenegger-elokuva, jossa todistajiensuojeluohjelma tarjoaa raamit räjäyttelyllä. Ei elokuvana erityinen mutta kokemuksena silloin suuri. Nähtiin muistaakseni koulun liikuntapäivän iltana.

Vielä suurempi juttu oli varmaan noin viikkoa myöhemmin nähty The Rock, joka edelleen on mielestäni paras ysäritoimintaleffa. Aikaa ei käytetä turhiin selittelyihin, kunhan vain ammuskellaan, räjäytellään ja ollaan ihan hiton viihdyttäviä. Elokuvan juliste oli vuosia seinälläni ja soundtrack (Nick Glennie-Smith & Hans Zimmer) on yksi kaikkien aikojen kovimmista.

Robert De Niro: Jäähyväiset kummisedälle

Chazz Palminteri käsikirjoitti omaan näytelmäänsä perustuvan elokuvan, jonka Robert De Niro ohjasi esikoisenaan. Miehet yhdessä hoitivat pääosat (kunhan mukaan lasketaan myös Lilli Brancato). Jäähyväiset kumisedälle (A Bronx Tale, 1993) on melko perinteinen mafialeffa, joskin nostalgiatekijä on tavallista vahvemmin läsnä. Kasvutarina ja 60-lukulainen ajankuva yhdistyvät tyylittelevään ohjaukseen, joka jää hieman liian ulkokohtaiseksi ollakseen loppuun asti tehokas. Elokuva on kuitenkin kovin sympaattinen, ei ehkä täysosuma mutta kaikkea muuta kuin huono. Plussaa tulee tappelukohtauksista sekä Beatlesin että Moody Bluesin tahtiin.

Norman McLeod: Neljä nolattua neroa

Vaikka Marxin veljekset elokuvissaankin säilyttivät tyylinsä, joka oli alunperin lavaolosuhteisiin luotu, tekivät he joukon aivan parasta filmikomiikkaa. Etenkin alkuaikojen Universal-tuotannot ovat suosikkejani, vaikka yleensä myöhemmät Warnerille tehdyt nimetään varsinkin amerikkalaislähteissä oleellisemmiksi (koska ovat turvallisempia kuin varhaiselokuvat).

Minulle nimenomaan Norman McLeodin nimellisesti ohjaama Neljä nollattua neroa (Monkey Business, 1931) on monella tapaa kirkkain Marx-filmi. Ehkä siksi ettei se edes oikein yritä mitään tarinan tapaista. Laivamiljöö tarjoaa kätevän tekosyyn monenlaisille irtogageille, joita sitten onkin paljon.

Vaikka Harpo onkin kovin Marx, ovat muutkin hyvässä vedossa. Kunniamaininnan ansaitsee veljeksiä hienosti peesaava Thelma Todd, josta olisi saattanut tulla suuri nimi, jos hän ei olisi kuollut ennenaikaisesti, alle kolmekymppisenä.

Clint Eastwood: Space Cowboys. America Sniper

Clint Eastwoodin kaksi hyvin erilaista ohjausta joissa kummassakin on kuitenkin yhteistä tietty patrioottinen ote ja miehisen sankaruuden hahmotus. (Molemmat olivat myös ehdolla äänitehoste-Oscarin saajaksi. Jälkimmäinen voitti.)

Space Cowboys (2000) on kevyt elokuva neljästä vanhasta armeijan testipilotista, jotka päätyvät avaruuteen seitsenkymppisinä. Tarina on turvallisen arvattava, mutta silti tai siksi siitä on myös vaivatonta pitää. Suuri kunnia viehätyksestä kuuluu pääosan esittäjien karismalle ja keskinäiselle kemialle.

American Sniper (2014) sen sijaan on vakava elokuva. Keskiössä on Chris Kyle, yhdysvaltalainen tarkka-ampuja. Elokuva on tyyliltään toteava ja etenee episodimaisesti sekä sodassa että siviilissä. Vaikka sodan oikeutusta paljon kyseenalaistetaankin, toistuva tyylitelty taisteluiden kuvaus samalla myös glorifioi sotaa, kuten genren elokuvissa aina.

Luettua: lokakuu 2020

Niklas Bengtsson: Kirja erikoisena esineenä. Helsinki 2017: Avain. 182 s.

Kaunista! – Vackert! – Beautiful! 2018. Kirjansidokset Pohjoismaista. Nordiska bokband. Nordic Bookbinding. Kirjansidonnan helmiä. Bokbindingens pärlör. Bookbindings Gems. [Helsinki 2017:] Into. 152 s.

[Merja Strandén & Margareta Willner-Rönnholm (toim.):] Kirja 500. Suomalaisen kirjan 500-vuotisnäyttely. Turun linna 5.2.–31.8.1988. Boken 500. Den finländska  bokens 500-årjubileumsutställning. Åbo slott 5.2.–31.8.1988. [Turku] 1988: Turun maakuntamuseo. 135 s. Övers. Märta Honko.

[Inkeri Pitkäranta, Esko Rahikainen & Harri Ahonen (toim.):] Agricolasta Aku Ankkaan. Kaikki tallella kansalliskokoelmassa! Från Agricola till Kalle Anka. Allt finns i nationalsamlingen! From Agricola to Donald Duck. Finding It All in the National collection! [Helsinki] 2007: Kansalliskirjasto. 191 s. Övers. Christoffer von Bonsdorff. Transl. Roger Freundlich.

Ulla Clerc (toim.): Kirjain kerrallaan. Lukemisen ja kirjoittamisen jäljet. Turku 2015: Aboa Vetus & Ars Nova, Turun Historiallinen Yhdistys. 173 s.

Tuomas Heikkilä: Piirtoja ja kirjaimia. Kirjoittamisen kulttuurihistoriaa keskiajalla. Helsinki 2009: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 191 s. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1208.

Niklas Bengtssonin Kirja erikoisena esineenä käsittelee kirjaa nimenomaan fyysisenä esineenä, monimuotoisena ja -ulotteisena. Etenkin huomiota saavat erikoiset ja omalaatuiset, nykyihmiselle vieraalta tuntuvat ratkaisut. Mukana on myös mielenkiintoinen luku kansiexlibriksistä.

Kaunista! – Vackert! – Beautiful! (Into 2018) on kahden kirjansidonta-aiheisen näyttelyn oheisteos. Toisaalta siinä esitellään pohjoismaisten kirjansitojien uusia teoksia, toisaalta vanhoja Kansalliskirjaston kokoelmista löytyviä kirjoja.

Kirja 500 liittyy Turun linnassa 1988 järjestettyyn näyttelyyn, jossa juhlistettiin suomalaisen kirjan 500-vuotisjuhlaa. Täysluku saatiin aloittamalla laskeminen vuodesta 1487, jolloin ilmestyi tiettävästi ensimmäinen Suomea varten painettu kirja, Missale Aboense (eli Turun messukirja). Näyttelykirja on kaksikielinen (suomi, ruotsi).

Agricolasta Aku Ankkaan puolestaan esittelee 300-vuotiasta Suomen vapaakappalejärjestelmää, jota juhlistettiin näyttelyllä Kansalliskirjaston galleriassa 2007. Julkaisu on suurikokoinen, runsaasti kuvitettu ja kolmikielinen (suomi, ruotsi, englanti).

Ulla Clercin toimittama Kirjain kerrallaan liittyy samannimiseen, Turussa 2013–2015 järjestettyyn näyttelyyn. Se esittelee lyhyissä artikkelissaan monia näkökulmia suomalaiseen kirjallistumiseen, siis siihen miten kulttuuri on omaksunut kirjoittamisen, lukemisen ja tiedon kirjallisen jakamisen ja tallentamisen. Käsitelty aikaväli on keskiajalta 1800-luvulle, ja näkökulmat muiden muassa kielitieteen, kulttuurihistorian ja arkeologian.

Tuomas Heikkilän Piirtoja ja kirjaimia sen sijaan keskittyy nimenomaan keskiaikaan ja Suomen kirjallistumisen alkuvaiheisiin. Painotus on erityisesti kirjassa esineenä ja kirjoittamisen aktissa.

Katsottua: syyskuu 2020

Michael Mann: The Insider

Michael Mannin The Insiderista (1999) piti tulla uusi Presidentin miehet. Monella tapaa se onkin sitä: elokuva kuvaa journalistista prosessia, jossa totuuden nimissä käydään valtavaa vihollista vastaa. Presidentin miehissä se oli Yhdysvaltain korkein johto, Insiderissä ison rahan tupakkateollisuus. Mannin elokuva lisää kuvioon uuden ulottuvuuden, liike-elämän sisäpiiriläisen ja hänen yksityiselämänsä.

Valitettavasti yleisö ei The Insideria löytänyt. Jostain syystä journalistista tupakkadraamaa oli vaikea markkinoida suurelle yleisölle (s. o. teineille). Jälkimaine kuitenkin korvannee paljon. The Insider nostetaan edelleen liian harvoin esille, mutta kun niin tehdään, sitä pidetään aina loisteliaana teoksena.

Mannin ohjaus on varmaa, Russell Crowe on roolissaan huikea, Al Pacino esittää itseään juuri niin sujuvasti kuin aina, Lisa Gerrardin musiikki on hienoa, Dante Spinottin kuvaus tyylikästä... Kunpa Hollywood uskaltaisi yhä tehdä tällaista elokuvaa.

James Glickenhaus: Teloittaja

James Glickenhausin The Exterminator eli Teloittaja (1980) on niitä elokuvia, jotka olivat tarunhohtoisen kovia jo ennen kuin niitä oli nähnytkään. Ensimmäiset havainnot siitä oli teini-iässä, hämärien ruotsalaisten videofirmojen postimyyntiluetteloissa; Suomen videolaki tietenkin oli kieltänyt elokuvan. Huomion herätti nimi, joka tietenkin assosioitui heti Cameronin Terminatoreihin, ja kansikuva, joka kieltämättä viittasi juuri sellaiseen kökköelokuvaan, joka viehätti silloin ja viehättää yhä. Sitten koitti nettiaika, ja vastaan alkoi tulla kehuvia kommentteja Exterminatorista. Ja kun videolaki lakkasi viimein vuosituhannen alussa, Future Films julkaisi tämänkin elokuvan monen muun aikaisemmin kielletyn hedelmän kanssa dvd:llä.

Eihän se hyvä elokuva ole, sen nyt osaa kuka tahansa sanoa jo etukäteen. Mutta on se hemmetin kova. Vietnamin veteraani lähtee omatoimikostoretkelle, ja veri lentää ja jauhelihaa syntyy (kirjaimellisesti). Näyttelijätyö on yllättävän laadukasta; ohjaus on peruskömpelöä mutta silti joukossa on joitain tehokkaita, melkein argentolaisia kohtauksia.

Henry King: Chicago palaa

Henry Kingin ohjaama ja Darryl Zanuckin tuottama Chicago palaa (In Old Chicago, 1938) dramatisoi nimikaupungin suuren tulipalon vuodelta 1871. Melodraamaa kylliksi, mukaan pari musiikkinumeroa ja loppuun eeppinen täystuho – tuloksena yksi tekoaikansa kalleimmista elokuvista. Ja kun historiallisista tosiasioista ei välitä liiaksi, saadaan aikaan ihan kelpo spektaakkeli. Varsinkin viimeinen kolmannes on näyttävää ja vaikuttavaa elokuvaa. Tosin kerrankin olen sitä mieltä, että lisäpuolituntinen olisi ollut ihan paikallaan, ja nimenomaan alkupuolelle jotta henkilöt olisivat saaneet kehittyä kunnolla.

Roy Ward Baker: Draama hotellissa. Henry Hathaway: Ryhmä 77

Roy Ward Bakerin Draama hotellissa (Don't Bother to Knock, 1952) olisi pian ilmestymisensä jälkeen varmasti unohtunut tai jäänyt korkeintaan film noir -harrastajien kuriositeetiksi – ellei toista pääosaa esittäisi Marilyn Monroe. Monroen ensimmäinen iso rooli oli sodassa miehensä menettäneen, traumatisoituneen nuoren naisen. Tämä päätyy sattumalta lapsenlikaksi, mikä on kaikkea muuta kuin hyvä yhdistelmä.. Elokuva on pienimuotoinen ja näppärä. Baker ohjaa varmasti ja tyylitietoisesti. Monroesta kuuluu sanoa, että bimborooleistaan huolimatta hän osasi näytellä. Tämänkään elokuvan jälkeen, en ole varma.

Henry Hathwayn Ryhmä 77 (13 Rue Madeleine, 1946) alkaa melkein dokumentaarisena kuvauksena tiedustelupalvelusta, joka ei ole OSS vaikka oikeasti onkin, ja sen koulutuksesta. James Cagney esittää kokelaiden kouluttajaa, joka yrittää löytää joukosta natsivakoojan. Tästä siirrytään Eurooppaan, ja kohta kertojaäänestäkin päästään eroon. Valittu tyyli on vähäeleinen ja toteava mutta samalla myös liian jäykkä ja muodollinen, ainakin pitkän aikaa. Loppua kohden potkua alkaa löytyä. Toisaalta vaihtuva näkökulma on tehokas kerrontakeino. Propagandaahan tällainen elokuva on, ja sellaisena se on oikein pätevä.

Sam Firstenberg: American Ninja 2. Cedric Sundstrom: American Ninja 3

Ollessani alle kouluikäinen ja sittemmin alaluokkalainen samassa rivitalokompleksissa asui paria vuotta vanhempi tyyppi, jolla oli tapana kiusata minua. Rintakehässäni on vieläkin arpi, joka syntyi keinunketjujen välissä. Ja silti: yhtenä päivänä, minun jo muutettua tien toiselle puolelle vastavalmistuneeseen omakotitaloon, tämä tyyppi tuli kysymään minua katsomaan elokuvaa kanssaan. Minähän lähdin. Se oli ainut kerta, kun kävin hänen luonaan. Elokuva oli jokin American Ninjan jatko-osista, jonka hän oli vuokrannut ehkä R-kioskilta tai luultavammin Kaarikipsalta. Siinä me katsoimme elokuvaa, kaikessa rauhassa. Muistan tykänneeni leffasta. Myöhemmin kiusaaminen jatkui ennallaan. Kuulemma toivoin, että kyseinen tyyppi kuolisi. 18-vuotiaana leukemia hänet veikin.

American Ninjat kuitenkin pysyvät. Olen melko varma, että jompikumpi näistä on sama elokuva, joka tuolloin 1980–90-lukujen taitteessa katseltiin sateisena kesäpäivänä vilppulalaisessa rivariasunnossa. Elokuvina nämä ovat tietysti silkkaa kuraa, jopa mättöelokuvina. Jenkkien turpasaunaleffat ovat kovin kuivia verrattuna saman ajan hongkongilaisiin, ja Michael Dudikoff on kovin ilmeetön nuija. Mutta ne ovat oudon erityinen osa lapsuuteni sielunmaisemaa. American Ninja symboloi kaikkea, mikä oli elokuvassa oleellista kolmekymmentä vuotta sitten.

Sam Mendes: Revolutionary Road. American Beauty. Kohti uutta

Mendes-katselmuksen aloittanut Revolutionary Road (2008) on keskiluokkaisuuden ruumiinavaus. Mitä tehdä, kun huomaa elämänsä olevan "toivotonta ja tyhjää". Irrottautuako siitä ja pelätä pahinta vai sulkeako silmät ja toivoa parasta. Elokuva on monella tapaa täydellinen: näyttelijät ovat huippuvedossa, käsikirjoituksessa ei ole yhtään löysää, ohjaaja tietää mitä haluaa. Täydellisyydessä onkin elokuvan ainoa ongelma: täysin hiottu kokonaisuus uhkaa jäädä niin pyöreäksi, että ote siitä lipsuu koko ajan – elokuva voi olla älyllisesti vaikuttava mutta se ei ihan mene tarpeeksi syvälle ihon alle. Vähän sama vaivasi vuosikymmentä varhaisempaa American Beautyakin minun mielestäni, mutta katsotaanpa vielä tänään, onko mikään muuttunut kahdessakymmenessä vuodessa.

Jos Revolutionary Road tutki keskiluokan kipukohtia vakavan draaman keinoin, ohjaajan esikoisohjaus American Beauty (1999) tekee samaa satiirisesti virnistäen. Näin elokuvan lukioikäisenä juuri sen ilmestyttyä, enkä pitänyt. Suurin syy on varmaankin se, että kaikki muut tuntuivat ylistävän sitä. Eihän vakavasti itsensä ottava filmihullu voisi nauttia samasta kuin lampaiden massa. Luultavasti myös American Beautyn itsetietoinen ironisuus ei oikein lähtenyt ihmiselle, joka yritti niin kovasti itsekin olla itsetietoisen ironinen. Nyt, vastentahtoisen keskiluokkaisena ja vastaansanomattoman keski-ikäistyvänä, se aukeaa ihan uudella tavalla. Hukassa ollaan: teinit miettivät keitä ovat, vanhemmat miettivät mihin unohtivat tai piilottivat itsensä; perheenisä hullaantuu tyttärensä ystävään, joka on vain mielissään huomiosta; naapurinpoika kohtaa todellisuuden vain videokameran kautta ja hänen latentti homoseksuaali isänsä on kävelevä Toksinen Maskuliinisuus... Mielestäni American Beauty on edelleen liian alleviivaava. Silti se on varsin tarkkanäköinen kommentti ja aikanaan oli taatusti monelle silmiä avaava kokemus. Itse asiassa moni sen visio on edelleen relevantti; enkä tarkoita vain Kevin Spaceytä.

Kohti uutta (Away We Go, 2009) onkin sitten jotain ihan muuta. Hankala kuvitella, että ennen paria James Bondia Mendes teki näppärään sanaluun perustuvan hipsterkomedian. Elokuvan lasta odottava pariskunta vaikuttaa ensi alkuun boheemilta ja uushippiläiseltä, mutta se on pintakiiltoa; keskiluokasta tässä on kyse. Näillä on varaa larpata Vapaita sieluja; pääosapariskunnan köyhyys vaikuttaa ponnistelulta, ihan kuin aktiivisesti vastustamatta rahaa alkaisi valua joka raosta. Amerikkaa kierrätään ja ja vuoropuhelu naksuttaa eteenpäin kellontarkasti. Tekijöillä on taatusti ollut hauskaa, katsojallakin aina välillä. Näyttelijät ovat tässäkin kovaa tasoa, sen Mendes ilmiselvästi osaa teatterimiehenä. Suomalaiselle tällainen lapsensaantiproblematisointi on vähän teennäistä.

James Wong: The One

90-luvulla hongkongilaiset elokuvantekijät alkoivat yrittää siipiään Hollywoodissa. Yleensä sellaiset yritykset jäävät puolitiehen. Jet Li oli esiintynyt parissa isohkossa jenkkileffassa vuosituhannen vaihteessa. Samoin James Wong oli ohjannut kaksi elokuvaa ja joitain televisiojuttuja. Mahdollisuuksia johonkin hienoon ja omaperäiseen olisi ollut, mutta Hollywoodilla on tapana pitää vieraat ruodussa ja pelata varman päälle. Siksipä miesten yhteistyö The One (2001) jäi peruskököksi amerikkalaishutuksi. Elokuvan tarina multiversumissa omia toisintojaan metsästävästä tappajasta mahdollistaisi paljonkin, etenkin kun tietää Jet Lin taidot kungfussa. Valitettavasti näistä taidoista ei ole mitään apua, kun valkokangasaika käytetään kehnoihin scifilavasteisiin, halpahintaisiin cgi-tehosteisiin, Matrix-hidastuksiin ja pönöttäviin jenkkihöpöttäjiin.

Lukupäiväkirjasta ja listaamisen ilosta (johdanto johonkin tulevaan)

 Aloin pitää lukupäiväkirjaa toukokuussa 2000, kun täytin 17 vuotta. Idea tähän tuli uskoakseni kahdesta suunnasta. Toisaalta olin koko kouluikäni lukenut Guinnessin ennätyskirjoja, varsinkin omassa hyllyssäni ollutta vuoden 1990 editiota. Varmaankin juuri siinä kerrottiin naisesta, joka oli elämänsä ajan pitänyt kirjaa näkemistään elokuvista. Ajatus kiehtoi minua. Miten paljon tuollaiseen listaan kertyisikään nimi! Millaisen kartan se antaisikaan aikaan ja muistoihin! Vaikka olin jo alakoululaisena ahkera elokuvien katselija, en syystä tai toisesta ryhtynyt itse pitämään luetteloa näkemistäni filmeistä ennen vuosituhannen vaihdetta. Ehkäpä pyöreä vuosiluku toimi viimeisenä innoittajana ryhtyä tällaiseen.

Samoihin aikoihin luin Stephen Kingin Kirjoittamisesta-teoksen. Omaelämäkerrallisten elementtien ja kirjoittamisohjeiden lisäksi kirjan lopussa oli lista kirjoista, joita King oli lukenut oman kirjoittamisurakkansa aikana. Tarkoitus oli osoittaa, miten monipuolisesti kirjailijan on syytä lukea oman työnsä tueksi. Tämä itsessäänkin mielenkiintoinen lista antoi sysäyksen alkaa katsottujen elokuvien lisäksi listata myös luettuja kirjoja.

Olin jo noihin aikoihin innokas novellien lukija. Kansien väliin sidottujen kokoelmien lisäksi luin jonkin verran myös lehdissä ilmestyneitä novelleja ja usein kirjoistakin vain yksittäisiä tekstejä. Mielestäni nämäkin piti saada listaan tasavertaisina romaanien ja tietokirjojen sekaan. (Novelli oli sikälikin minulle tärkeä muoto tuolloin, että pidin lukiossa pohtivan puheen novellin asemasta Suomessa.) Myöhempinä vuosina listaa ja sen hienojakoisuutta on täydennetty monin tavoin: mukaan on otettu ilman tunnontuskia taidekirjat ynnä muut lähinnä kuvia sisältävät teokset, mutta esimerkiksi lasten kuvakirjojen listaamisesta luovuin hyvin nopeasti, kun omien lasten kanssa tuli samoja kirjoja luettua kymmeniä ja kymmeniä kertoja iltasatuna tai pottakirjana. Lasten kirjoista mukaan on hyväksytty vain ilmiselvät romaanit ja vaikkapa satukokoelmat. Sen sijaan yksityisiä satuja ei ole listattu, mikä näin jälkikäteen kieltämättä hieman harmittaa.

Miksi kukaan ryhtyy tällaiseen? Olen aina pitänyt listoista, asioiden luetteloinnista, tilastoista, järjestelemisestä; siitä miten kahden tai useamman, sinänsä toisiinsa liittymättömän asian välillä syntyy yhteys, ja miten näistä yhteyksistä syntyy kokonaisuuksia. Luettujen teosten tilastointi tekee myös näkyväksi, miten paljon energiaa olen käyttänyt lukemiseen, ja se toimii kirittäjänä, kun huomaan lukemisen jääneen muiden asioiden alle. Toisaalta vaativa persoonallisuuteni kiittää jatkuvaa tilastointia, sillä silloin itseltä on helpompi vaatia suorituksia. Joku varmasti ahdistuisi tällaisesta, mutta minulle se on päinvastoin hyvin tyydyttävää.

Lisäksi listat toimivat loistavana keinona aikamatkailla. Jonkin tietyn vuoden lukulistaa silmäillessä aktivoituu mielessä paljon muutakin kuin mielikuvat luetuista teoksista – ne paikat ja mielentilat joissa kirja on luettu, ihmiset joiden seurassa olen lukenut tai jotka ovat olleet mielessä samaan aikaan. En koskaan ole halunnut kirjoittaa minkäänlaista selittelevää lukupäiväkirjaa, en kirjoittaa ajatuksiani tai arvioitani luetusta. Pelkät nimet ovat riittäneet – muistot ja ajatukset kyllä tulevat takaisin, jos ne ovat oleellisia.

Omasta luettujen teosten listassani ei mainita päivämääriä. Varhaisessa vaiheessa päätin, että siinä missä elokuvista on helppo sanoa, koska ne on katsonut, ei samaa voi tehdä kirjalliselle teokselle. Useimmiten lukuprosessi jakautuu useammalle kuin yhdelle päivälle. Pitäisikö silloin mainita sekä lukemisen aloitus- että lopetuspäivä? Entä missä järjestyksessä teokset pitäisi silloin mainita – aloittamisen mukaan vai lopettamisen? Onko millään tällä edes väliä? Ei tietenkään. Ei ainakaan välttämättä. Väliä on sillä, mitä listan ylläpitäjä haluaa sillä saavuttaa.

(Myöhempi versio tekstistä julkaistiin johdantona teoksessa Kirjalistakirja. Listoja ja muistumia kirjoista, Luovaja 2021)

Katsottua: elokuu 2020

Ron Clements, Burny Mattinson, Dave Michener & John Musker: Mestarietsivä Basil Hiiri

Vaikka kesäni on ollut Arthur Conan Doylen täyteinen, ei ainuttakaan elokuvasovitusta ei ole osunut matkalleni. Mestarietsivä Basil Hiiri (The Great Mouse Detective, 1986) perustuu oikeastaan Eve Tituksen lastenkirjaan, mutta sen todellinen subteksti on Sherlock Holmesin seikkailuissa.

Elokuvaa ei yleensä mainita Disneyn suurimpien elokuvien joukossa, mikä voi johtua vain siitä, ettei elokuvan hahmoilla voi myydä kaiken maailman oheisroinaa. Puuttuvat prinsessat korvaa moninkertaisesti Disneylle epätyypillisen pelottavat sävyt, komea animaatio (tietokoneistettuakin ensimmäistä kertaa Disney-elokuvassa) ja hieno ääninäyttely. Kuuluuhan siellä itse edesmennyt Basil Rathbonekin Holmesina. Valitettavasti suomalainen dubbaus on melko kehno.

George A. Romero: Creepshow – yöjuttu. Michael Gornick: Creepshow 2 

Creepshow – yöjuttu oli ohjaaja George A. Romeron ja käsikirjoittaja Stephen Kingin kunnianosoitus 50-luvun kauhusarjakuville, etenkin EC-yhtiön (sen sijaan Yöjuttu-lehden kanssa sillä ei suomenkielistä nimeä lukuun ottamatta mitään tekemistä). Elokuva koostuu viidestä tarinasta, joista jokainen irrottelee letkeästi kliseillä ja genren perinteillä. Tekijöiden rakkaus aiheeseen näkyy, elokuvalla on omaperäinen visuaalinen ilmeensä, näyttelijäkaarti on täynnä hienoja hahmoja. Kingin tarinoista kaksi perustuu hänen omiin novelleihinsa (The Crate ja Weeds, joita kumpaakaan ei ole suomennettu), minkä lisäksi hän myös tekee elokuvan ikimuistoisimman roolityön.

Creepshow'n Suomi-dvd on sikäli erikoinen, että sen tekijöissä on kolme kauhukirjailijaa: Stephen Kingin lisäksi elokuvassa näyttelee hänen poikansa, myöhempi kirjailijanimi Joe Hill. Lisäksi elokuvan on suomentanut Marko Hautala, kotimaisen nykykauhun suurin nimi.

Creepshow 2 (1987) ei ole niin toimiva kokonaisuus, mutta kyllä etenkin Lautta-episodi teki aikanaan vaikutuksen vitosluokkalaiseen minuun. Tarinat ovat edelleen Kingin (vain Lautta perustuu novelliin), mutta käsikirjoituksesta vastaa tällä kertaa Romero ja ohjauksesta Michael Gornick. Elokuvassa on vain kolme kertomusta, ja kaikki niistä on kirjoitettu sen verran löysästi, ettei yksikään nouse ykkösosan tasolle.

Elokuville ilmestyi vielä tällä vuosituhannella kolmososa ja kaksikin yritystä sarjaksi, mutta niitä en ole nähnyt, joten niitä en ole nähnyt. Ensimmäisestä elokuvasta on olemassa myös Bernie Wrightsonin piirtämä sarjakuva-albumi, joka saatiin myös suomeksi.

Jamie Blanks: Urban Legend – kauhutarinoita. Wes Crave: Scream 4

Tunnustus: Vaikka olin ysäriteini ja orastava kauhuharrastaja, en ole ennen tätä päivää nähnyt Urban Legendiä (1998). Silloin sen maine Screamin maineella ratsastavana perus-slasherina ei vakuuttanut. sitä paitsi kaikki massatyypit olivat nähneet sen, minä keskityin 80-luvun klassikoihin. Mutta entäs nyt? Joo, tyyppiteoshan tämä on: genreen suhtaudutaan itsetietoisesti, teinejä lahdataan kiitettävä määrä, jumpscareja on liian kanssa. Siltikin Urban Legend on yllättävän viihdyttävä. Kaikessa kliseisyydessään se on melkeinpä nautittava. Plussaa koirasta mikroaaltouunissa.

Screamista puheen ollen: Vaikka sarjan kolme ensimmäistä osaa on nähty (pari ekaa ihan tuoreeltaan parhaassa katseluiässä), viimeinen osa oli vielä kokematta. Nelososa (2011) ilmestyi 11 vuotta kolmosen jälkeen ja jäi ohjaaja Wes Cravenin viimeiseksi ohjaustyöksi. Ensimmäinen Scream oli tyylikäs elokuva, yhtä aikaa lajityypin parodia ja sen mainio edustaja. Kakkososa oli sekin varsin viihdyttävä ja onnistui yllättämään, kun taas kolmonen epäonnistui tavoittamaan edellisten älyllistä (tai edes ironista) asennetta – se oli vain yksi slasher-elokuva muiden joukossa. Nelonen ilmestyi aivan eri aikakaudella, oli kyse sitten kauhuelokuvista tai kommunikaation keinoista. Fan service lienee oikea termi. Paljon on sisäpiirihassuttelua (jos sisäpiiri voi olla maailmanlaajuinen elokuvayleisö). Kuva näyttää vastenmielisen digitaaliselta (vrt. filmille kuvattu), mutta hauskahan sitäkin on katsoa.

Fon Coscarelli: Phantasm – yön kauhut

Kääpiözombeja!

Mitäs tämä nyt sitten on?! Fon Coscarellin Phantasm – yön kauhut (1979) saattaa olla halvalla tehtyä kauhua, mutta sen elokuvalliset visiot ovat siitä huolimatta vaikuttavia. Pieni budjetti on käännetty vahvuudeksi ja halvat visuaaliset keinot ovat kekseliäitä, tarina ei ole ilmiselvä tai ennalta arvattavissa. Surrealistisen horrorin ja symbolistisen kehityskertomuksen symbioosi toimii hämmentävän hyvin. Kerrankin kulttimaine on saavutettu omaperäisyydellä.

Anres Veiel: Kuka, ellemme me?. Lynne Ramsay: Poikani Kevin

Mikä on nuorisossa vialla?

Andres Veielin Kuka, ellemme me? (Wer wenn nicht wir, 2011) on rakenteeltaan melko tyypillinen tosipohjainen draama: Esitetään elämän varrelta valikoituja kohtauksia, jotka tuntuvat johtavan kohti sitä vääjäämätöntä lopputulosta, jonka me katsojat tiedämme tulevan. Väliin leikataan dokumenttikuvaa, joka sitoo tarinan aikaansa ja ympäröivän maailman tapahtumiin. Elokuva kuvaa syitä, jotka johtivat RAF:n (eli Baader–Meinhofin) terroritekoihin Saksassa 1970-luvulta lähtien. Fokus ei kuitenkaan ole Andreas Baaderissa vaan hänen tulevassa kumppanissaan Gudrun Esslinissä ja tämän miehessä, kustantaja-kirjailija Bernward Vesperissä. Mikä erottaa tämän elokuvan monesta muusta niin sanotussa biopicistä, on näyttelijätyö. Varsinkin pääosaparin esittäjät, August Diehl ja Lena Lauzemis, tekevät vaikuttavaa työtä (Timo Koivusalo voisi ottaa mallia eikä valita rooleihin vain näköisintä pönöttäjää). Toki tarinakin on vakuuttava – millaisen matkan Saksa joutuikaan käymään natsihallinnon jälkeen. Eikä se matka taida vieläkään olla käyty, jos Euroopan nykytilannetta katsoo.

Hienoa on näyttelijäin työ myös toisessa vuoden 2011 elokuvassa, Lynne Ramsayn Poikani Kevinissä (We Need to Talk about Kevin). Taiteellisesti kunnianhimoisessa elokuvassa hahmotellaan muotokuvaa Tilda Swintonin esittämästä äidistä, joka ensin kärsii pikkulapsiarjen ahdistuksessa ja myöhemmin hermoraunioitumisesta, kun lapsi istuu vankilassa. Kokonaisuus on fragmentaarinen, viitteellinen, katsojan älyä kunnioittava eksistentialistisen mammakauhun korkea veisu. Swintonin lisäksi John C. Reilly on huikea niin kuin aina. Enkä maininnut vielä kouluampumisia...

Niin, mikä niissä nuorissa on vikana? Vanhemmat tietenkin. Oli kyse sitten natsi-isistä tai kivuliaista äideistä, on jokainen meistä isolta osin vanhempiensa kaiku, halusi tai ei.

Mick Garris: Riding the Bullet

Stephen Kingin novelli Riding the Bullet oli iso tapaus vuonna 2000. Se oli ensimmäinen suuren yleisön sähkökirjajulkaisu ja myi kuin uudet perunat juhannuksena. Kyllähän minäkin sen silloin ostin, kahdella ja puolella taalalla. Eikä hintaan edes kuulunut tulostusoikeutta. Kannattiko? Ei kai. Novelli lähtee liikkeelle hienosti ja tähtää korkealle – yhdistellen nostalgista kasvukipuilua kummitustarinaan – mutta sitten se lässähtää, eikä käteen jää oikein mitään. (King teki muuten saman ainakin jonkin verran paremmin romaanillaan Joyland vuonna 2013.)

Riding the Bulletin filmatisoinnille (2004) käy vähän samalla tavalla. Kukaan ei ole tainnut ohjata yhtä monta King-elokuvaa kuin Mick Garris, joka sai varsinkin 90-luvulla hoidella monta isohkoa minisarjasovitusta. Eikä siinä mitään, ihan pätevää käsityötä se on tämäkin elokuva. Se vaan näyttää niin toivottomasti televisiotuotannolta (elokuva kyllä sai rajoitetun teatterilevityksessä Yhdysvalloissa). Hyviä kuvallisia ja kerronnallisia ideoita on oikeastaan paljonkin, mutta esimerkiksi Garrisin rytmi on liian helppoa. Kuin katselisi Outer Limitsiä tai mitä näitä nyt on.

King palasi aika ajoin sähkökirjamarkkinoille pikku erikoisuuksilla. Samana vuonna Bulletin kanssa hän aloitti The Plant -romaanin julkaisemisen luku kerrallaan netissä mutta lopetti kokeilun, kun lukijat eivät olleet valmiita maksamaan latauksistaan. 2009 hän puolestaan julkaisi Ur-nimisen kertomuksen, jonka tarkoitus oli markkinoida Amazonin Kindleä.

Katsottua: heinäkuu 2020

Terence Young: Kolmoisristi. Stanley Kramer: Nürnbergin tuomio

Maailmansotaviikonloppu: kaksikko jossa sota ei ole aseellista taistelua vaan oikean ja väärän rajanvetoa:

Terence Youngin ranskalais–brittiläinen yhteistyö Kolmoisristi (eli Maailmansodan vaarallisin mies eli Triple Cross, 1966) on nykymittapuulla miellyttävän hitaasti etenevä ja muodollisesti pätevä vakoojajännäri, joka kuitenkin on myös turvallinen, ennalta arvattava ja kliseinen. Christopher Plummerin englantilainen kaksoisagentti on bondmainen naistenmies, jolla on sana hallussaan. Elokuva on riittävän viihdyttävä katsoa muttei paljon muuta. Sota esiintyy lähinnä puheissa ja univormuissa. Suomalainen dvd sisältää, toisin kuin kannessa sanotaan, kaksituntisen leikkauksen, joka on kaksikymmentä minuuttia alkuperäisversiota lyhyempi.

Stanley Kramerin Nürnbergin tuomio (Judgement at Nuremberg, 1961) on yhdysvaltalainen kuvaus vuoden 1947 natsioikeudenkäynneistä. Kyse ei ole tapahtuman dokumentaarisesta toistannosta (hahmot ovat fiktiivisiä ja oikeudenkäynti tapahtuu vuonna 1948), mutta elokuvan tyyli on vähäeleinen – olkoonkin että tekijöiden oma kanta ei jää piilottelematta. Paljon on näyttelijöiden varassa, ja tulokset ovat kauttaaltaan vähintään päteviä, Spencer Tracy ja Montgomery Clift suorastaan loisteliaita. Pituudestaan (noin kolme tuntia) ja dialogikeskeisyydestään huolimatta elokuva on dynaaminen ja säilyttää jännitteensä hienosti – ei välttämättä suureita joita tavallisesti yhdistäisi amerikkalaistuotantoon.

George P. Cosmatos: Suuri joukkoteurastus. Andrzej Wajda: Katyń 

Maailmansotaviikonloppu: Toki kaikki sota on järjettömiä, tosipohjaisia väkivallantekoja, mutta nyt fokuksessa ovat yksittäiset ja juuri siksi järkyttävät tapaukset, sekä kotirintamalla että varsinaisilla taistelukentillä.

Kreikkalaisen George P. Cosmatosin italialainen mutta englanninkielinen Suuri joukkoteurastus (eli Rappresaglia eli Massacre in Rome, 1973) perustuu tosielämän verilöylyyn maaliskuussa 1944 Rooman Ardeantinessa, kun saksalaisjoukot kostivat heitä vastaan tehdyn pommi-iskun. Tuloksena oli 335 kuollutta. Rooma vapautettiin natseilta vain paria kuukautta myöhemmin. Elokuvassa Marcello Mastroianni ja varsinkin Richard Burton pääosissa kilpailevat karismallaan (ja muistuttavat mielenkiintoisesti toisinaan ulkoisesti). Ennio Morriconen musiikki yhdistettynä Marcello Gattin kuvaukseen luovat ahdistavan jännitteisen tunnelman; samat miehet olivat asialla myös Taistelu Algeriasta -elokuvassa. Varsinainen teloituskohtaus on dokumentaariudessaan vaikuttava. Lopputeksteissä on tekijöiden sijasta luettelo teloitetuista.

Puolalainen Andrzej Wajda on ohjannut yhden kaikkien aikojen suosikkielokuvistani, Tuhkaa ja timantteja. Se olisi sopinut aiheensakin puolesta tähän sarjaan, mutta esitettäväksi päätyi ohjaajan myöhäisteos Katyń (2007). Se perustuu tositapaukseen, jossa vuonna 1940 neuvostojoukot teloittivat 22 000 puolalaisupseeria. Wajdan isä oli joukossa. Elokuva ei keskity itse tapahtumaan vaan sen seuraamuksiin. Lopuksi kyllä kuvataan tapahtumien kulku teloituspaikallakin toteavan tarkasti. Koskahan Suomessa tehtäisiin tällaisia itsetutkiskeluja sankaritarinoitten sijaan?

Guy Hamilton: Taistelu Englannista. Sam Peckinpah: Rautaristi

Maailmansotaviikonloppu: viimein taisteluitakin:

Guy Hamiltonin Taistelu Englannista (Battle of Britain, 1969) dramatisoi vuoden 1940 taisteluja, joissa Saksan ilmavoimat hyökkäsi laajamittaisesti Englantiin. Tapahtumat kuvataan ilmeisen todenmukaisesti, ja näyttäviin ilmataisteluihin satsattiin paljon rahaa ja vaivaa. Siksi niitä myös näytetään paljon, lopulta jopa liikaa. Silti lentokohtauksista pääosin nauttii, etenkin kun tietää lentokoneiden olevan todellisia eikä pelkkää cgi:tä. Erityismaininta myös siitä ettei tarinaan ole rakennettu juurikaan turhia ihmissuhdekuvioita vaan keskitytään oleelliseen. Nyt esitettiin elokuvasta versio, jossa on William Waltonin alkuperäinen musiikki; Yhdysvaltalainen tuotantoyhtiö halusi korvata sen, koska musiikkia ei ollut tarpeeksi soundtrack-levyä varten.

Sam Peckinpahin ohjaama brittiläs–länsisaksalainen yhteistuotanto Rautaristi (Cross of Iron, 1977) siirtää sarjamme Saksan itäiselle rintamalle. Elokuva on ohjaajalleen tyypillisen karu, tyylitelty ja väkivaltainen. Toimintaa on paljon mutta usein sekasortoisesti esitettynä. Oleellisinta on kuitenkin sotilaiden väliset valtasuhteet ja sodan vaikutus ihmiseen.

David Lean: Kwai-joen silta. Ōshima Nagisa: Merry Christmas, Mr. Lawrence

Maailmansotaviikonloppu: fokus Tyynellemerelle:

David Leanin seitsemän Oscaria voittanut Kwai-joen silta (The Bridge on the River Kwai, 1957) on armoitettu klassikko ja ihan syystä. Tarinassa joukko brittisotilaita rakentaa japanilaisten vankileirillä rautatiesiltaa Burmassa. Mittakaava on Leanille leimallisen eeppinen, mutta keskiössä ovat silti nimenomaan yksilöt, jotka saavat sodan jaloissa aikaan yllättäviä asioita.

Japanilaiselle vankileirille sijoittuu myös Ōshiman Nagisa Merry Christmas, Mr. Lawrence (1983). Elokuvassa on hyvin erikoinen tunnelmansa, osittain johtuen ohjaajan tyylistä, osittain tehokkaan mutta anakronistiselta tuntuvan syntetisaattorimusiikin vuoksi, osittain hyvin epätasaisen näyttelijäntyön takia. Näytteleminen ei suinkaan ole huonoa, mutta englantilaisten ja japanilaisten tapa näytellä eroavat toisistaan ja toisaalta ammattilaisten lisäksi elokuvassa esiintyy suurissa rooleissa kaksi muusikkona paremmin tunnettua miestä, David Bowie ja Sakamoto Ryūichi. Tulos on joka tapauksessa kiehtova, melko ainutlaatuinen.

Kesäisen klassinen true crime -pala Holmesin hengessä

Kesällä kuuluu lukea dekkareita, sanovat. Sen kunniaksi arkistoista löytynyt Sherlock Holmes -viitteinen pakina sadan vuoden takaa. Nimimerkki Ä. Jyrkän teksti viittailee ahkerasti Holmes-tarinoiden tunnuspiirteisiin ja samalla ottaa kantaa ajankohtaiseen pikku selkkaukseen. Teksti on julkaistu Paukku-lehden numerossa 11 lokakuussa 1922. Paukku oli kommunistien pilalehti, jota kustansi Oy Työ.

**

SALAPOLIISILLISIA TUTKIELMIA

Kolme tuhkakuppia, joista yksi on iso ja kaksi keskikokoista, on tällä hetkellä koivuisella työpöydälläni täynnä paperossin eli savukkeen pätkiä, joiden luku saatetaan suunnilleen laskea, kun tiedetään, että niiden kumppanina on 2 tyhjää ja 1 vasta-alettu savukerasia.

Tämä ennenkuulumaton tuhlailevaisuus johtuu siitä tunnetusta tosiasiasta, että tässä maassa on kauan kärsitty puutteesta ei ainoastaan kaikesta mitä jumaluusopintohtori Martti Lutherin mukaan jokapäiväiseen leipään kuuluu, vaan myös pätevästä salapoliisinerosta  à la Sherlock Holmes, jota puutetta allekirjoittanut  nyt on ryhtynyt poistamaan.

Sir Arthur Conan Doylen keksimä suuri ja kuuluisa mestaridetektiivi Sherlock Holmes oli teräväpäinen mies, jota osoittaa sekin, ettei hän aina viitsinyt vaivautua rikoksen tapahtumapaikalle, vaan luki lehdestä uutisen asiasta, uppoutui nojatuoliinsa ja rupesi tupakoimaan käskien ystävänsä ja huonetoverinsa, tohtori Watsonin kaataa lasiinsa whiskyä ja soodaa ja ruveta ryyppäämään. Kun sitten kansa tuli kysymään, että kuinkahan sen asian laita  oikeastaan on, sanoa pamautti hän tupakoimisensa tuloksena valmiin ratkasun asialle. Eikä allekirjoittanutkaan, jonka profiili ja ruumiinrakenne melkoisesti muistuttaa Sherlock Holmesta, tietenkään mennyt rikospaikalle, koska oli paljon mukavampaa olla lämpöisessä huoneessa ja polttaa tupakkaa. Huonetoverikseni olin suuren esikuvani mukaan hankkinut tiedemiehen, mutta oli minun täytynyt tohtorin puutteessa tyytyä maisteri Quidquidiin, jonka tieteelliset artikkelit maailmankuulussa aikakauslehdessä, Sosialistinen Aikakauslehti, ovat herättäneet ansaittua huomiota. On luonnollista, että lukija on mainitun, ystäväni tohtori Lassyn ansiokkaasti toimittaman aikakauslehden tilaaja ja siis tuntee ystäväni Quidquiden, joten ei tarvitse minun häntä esitellä. Jos lukija kuitenkin ei, vastoin odotustani, lukisi mainittua lehteä, niin kehottaisin häntä heti sen tilaamaan samaten kuin Nuoren Työläisen Joulunkin, jota Quidquid niinikään avustaa.

Suuren esikuvani lailla olisin tietenkin käskenyt ystävääni ja huonetoveriani Quidquidia, joka toivottavasti kerran kirjoittaa elämäkertani, ottamaan whiskyä ja soodaa,  mutta koska olemme kieltolakimaassa, minkä ohessa toverini on periaatteellinen raittiusmies, niin en tietenkään saattanut sitä tehdä, mistä syystä kehoitin häntä syventymään matemaattisiin probleemeihin – hän harrastaa sattuneesta syystä nykyään matematiikkaa – sillä välin kun minä ratkaisen tämän tervaprobleemin.

*

– Toveri Quidquid – lausuin mietittyäni – olet kai lukenut lehdistä viimeiset tervauutiset?

– Olen, vastasi hän.

– Minkä mielipiteen olet niistä muodostanut?

– Saman, minkä kirjoitit S. Työmiehessä, että valkosuomalainen kulttuuri on tervakulttuuria, sain vastaukseksi.

– Kiitos tunnustuksesta! Mutta toveri muistanee, että on kaksi tuhrimistapausta. Mitä arvelet siitä?

Ja vastasi hän kuin aito Watson:

– Tietenkin ovat punikit tahtoneet maksaa samalla mitalla ja tuhrineet lahtaripatsaat palkkioksi siitä, että lahtarit tuhrivat neuvostolähetyksen kyltit.

Selitin kuin suuri esikuvani toverilleni:

– Sanomalehtitietojen mukaan on  tämän lokakuun 1 päivän vastaisena yönä vedensekaisella kotitervalla töhritty Venäjän lähetystön ja kappavaltuuskunnan ynnä matkailutoimiston kyltit. Mitä varten on koliterva vedellä sekoitettua? Tietenkin siitä syystä, että suojeluskuntain nykyinen ylipäällikkö ei pidä tervaa minään tekijänä isänmaan ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen suojaamisessa eikä niinuodoin ole tullut varastoja lisänneeksi. Tästä saamme edelleen päättää, että eversti Malmberg harrastaa enemmän reaalipolitiikkaa kuin aatteellista tervapropagandaa. Mutta sitten tulemme pahempaan punktiin, mikä sekoittaa kaikki meiningit muilta, mutta ei minulta.

Kas näin kerrotaan lehdissä;

"T.k. 3 p:n aamuna huomasi poliisi, että Vanhankirkon puistossa olevat suojeluskuntalaisten ja saksalaisten sotilaiden hautapatsaat olivat sivellyt jollakin seoksella. Varsinkin suojeluskuntalaisten hautapatsas on pahasti tahrittu. Bulevardinkadun puoleiset kohokuvat ovat yltyleensä sivellyt punaisella ja sinisellä värillä ja muutenkin on patsas ollut ilkityöntekijäin erikoisen huomion esineenä. Saksalaisten patsaassa on ainoastaan muutamia väritahroja, mutta sen sijaan ovat hautojen häväisijät repineet palasiksi hautapatsaan juurella olevan seppeleen silkkinauhan."

Varmaankin tästä kursiveeraamastani kohdasta olet päässyt siihen johtopäätökseen, että teko olisi punikkien vastatoimenpide. Mutta oletko tullut kiinnittäneeksi tarpeellista huomiota saman uutisen toiseen kappaleeseen, johon olen sinua varten tehnyt eräitä kursiveerauksia? Kas näin se kuuluu:

"Mikäli eräät henkilöt ovat kertoneet, on ilkityö tehty jo t.k. toista päivää vasten yöllä. Sekä järjestyspoliisi että etsivä keskuspoliisi ovat ryhtyneet ottamaan selkoa tapahtumasta. Paikalla toimitetussa ensimmäisessä tarkastuksessa ei ole päästy selville siitä, millä aineella  patsaat ovat maalatut. Patsaiden puhdistaminen on kyllä mahdollinen, mutta voinee se tapahtua ainoastaan happojen avulla."

Mitä osoittaa tämä? Ensinnä sitä, että poliisi on näiden tervausasiain suhteen sokea. Teko tehdään toista päivää vasten yöllä, mutta poliisi huomaa sen vasta vuorokauden kuluttua eli 3 päivän aamuna. Tämä antaa tukea sille otaksumalle, että poliisi ei halua nähdä muutamia asioita tuoreeltaan. Edelleen tukee sinun punikkiotaksumaasi se seikka, että patsaat ovat töhrityt tuntemattomalla tavaralla, jonka poistaminen on vaikeata. Mutta lopuksi kuitenkin sanotaan:

"Arvellaan, että ilkityö on yhteydessä t.k. 1 päivää vasten yöllä suoritetun bolshevikien talon kilpien maalauksen kanssa, koska maalauksessa käytetty sekoitus näyttää olevan samaa ainetta."

Mitäs tästä sanot? Ristiriita vai? Samaa ainetta, jonka poistaminen bolshevikkien y.m. talojen kilvistä oli helppoa, koska se oli vesitettyä kolitervaa, mutta vaikeata ottaa pois patsaista – ei saa kuin happojen avulla. Samaa ainetta, joka toisessa paikassa on mustaa, toisessa punaista ja sinistä. Etevämpi kuin kameleontti, joka muuttaa väriään vain olinpaikkansa mukaan. Vetää vertoja noskelaisten ja muitten porvareiden mielipiteille ainoastaan, joihin tätä ihmeellistä tervaa enää saattaakaan verrata. Tervakulttuurin suurin saavutus se on. Saattaa siltäkin tuntua kuin jos olisivat ensimmäiset tervaajat, jotka porvarilehtien mukaan kommunistien laskuun, tahtoneet lakaista jälkiään ja, toteensaattaakseen porvarilehtien kommunistikeksinnön, tuhrineet omatkin kylttinsä...

– Mikä on siis toverin mielipide ratkaisu asialla? kysyi toveri Quidquid.

– Olen miettinyt asiaa tupakkaa polttaen Sherlock Holmesin tapaan ja ratkaissut sen – vastasin. Ja on ratkaisu tämä: Tästä asiasta ei poliisi koskaan saa selvää, vaikka ohranankin sormet ovat pelissä. 

Esikuvani Sherlock Holmes otti tällaisissa tapauksissa viulun, mutta sen puutteessa otin minä mandoliinin ja aloin soitella "Internationalea".

Ja ystäväni Quidquid hyräili siinä mukana hiljalleen:

– On kurjan kurjat kunniassaan...

Ä. Jyrkkä

Katsottua: kesäkuu 2020

Terence Young: Kolmoisristi. Stanley Kramer: Nürnbergin tuomio

Jackie Chan -elokuvat Tappoprojekti ("A" gai waak, 1983) ja sen jatko-osa Iskuryhmä A (A gai waak zuk zaap, 1987). Periaatteessa kyseessä on hölmöt toimintakomediat Hongkongin meripoliisin upseerista, joka pistää sarjakuvamerirosvoja ja korruptoituneita virkaveljiään turpaan ja tekee siinä sivussa komeita stuntteja.

Mutta: Varsinainen viehätys näissä ainakin minulle tulee siitä seikasta, että Chanin elokuvat ovat suoria mykkäkomedioiden perillisiä. Ainahan Chanin elokuvissa on nähtävissä busterkeatonmaista akrobatiaa, mutta tässä sarjassa seikka korostuu entisestään, ja ilmeisen tietoisesti. On silkkaa slapstickiä ja suoria viittauksia; on Chaplinin hammasrattaissa pyörimistä, Lloydin kellonviisarista roikkumista ja Keatonin kaatuva seinä. Myös muita perinnetietoisia visuaalisia gägejä on paljon. Tarinakin on monella tapaa juuri Lloydia mukaileva – nuori yritteliäs mies päätyy puolivahingossa pelastamaan tilanteen kekseliäisyydellään (ja lentopotkuilla).

Wong Kar-wai: Happy Together. In the Mood for Love

Happy Together (Ceon gwong za sit, 1997) kuvaa Buenos Airesiin suhdettaan pelastamaan lähteneen pariskunnan kipuilua ennen vääjäämätöntä eroa. Kerronta on katkelmallista ja tarina viitteellinen, mutta lopputulos on riipaiseva. Kuvaus on upeaa, ja lisäkiitosta tulee Piazzollan ja Zappan musiikin käyttämisestä.

In the Mood for Love (Faa joeng nin waa, 2000) puolestaan on rauhallinen ja hallitun tyylitelty. Se kertoo kahden naapuruksina elävän ihmisen hiljaisesta ja vaivihkaisesta rakastumisesta sen jälkeen, kun heille on selvinnyt, että heidän puolisoillaan on suhde toistensa kanssa.

Monista tyylillisistä eroistaan huolimatta kumpaakin elokuvaa leimaa voimakas, surumielinen tunnelma. Lisäksi ne ovat yksinkertaisesti kauniita, kaikin tavoin.

Tom Dey: Shanghai Noon. David Dobkin: Shanghai Knights

Jackie Chan alkoi olla 1990-luvun lopulla iso nimi myös Hollywoodissa. Silloin syntyivät myös kaksi Shanghai-elokuvaa.

Tom Deyn Shanghai Noon (2000) yhdistelee hongkongilaista kamppailulajimeininkiä länkkärikliseisiin ja buddy-elokuvaan. Chanin ja Owen Wilsonin yhteispeli toimii, mutta lopputulos on puolivillainen. Kaikki on periaatteessa kunnossa, mutta taistelukohtaukset eivät olet tarpeeksi näyttäviä ja kaikki muu jää silti niille alisteiseksi.

David Dobkinin jatko-osa Shanghai Knights (2003) sen sijaan yllättää (taas roikutaan kellonviisarista kuin Harold Lloyd!). Jackie Chanin slapstick-sympatiat näkyvät taas, ja pääosanäyttelijöiden yhteispelissä on vieläkin vahvempi svengi. Huomaan aina vain pitäväni Owen Wilsonista enemmän kuin oikeastaan pitäisi.

Joku voisi keskittyä näiden elokuvien kohdalla rasistiseen tulkintaan. Toki sellainen on mahdollinen: vaikka ne pintatasolla osoittavat rasistisia ongelmia, ne toisaalta korostavat toisia. Uskon silti tekijöiden olleen hyvisten puolella – sikäli kuin ison Hollywood-projektin tekijät voivat sellaisia olla.

Jorma Nortimo: Lännen lokarin veli. Veikko Itkonen: Mullin mallin

Jorma Nortimon Lännen lokarin veli (1952) oli Esa Pakarisen toinen elokuva. Lapsena pidin tästä muistaakseni paljonkin, mutta aika kepeä se kultivoituneemmalla maulle on. Parasta on Pakarinen mutta eipä siinä paljon muuta olekaan. Henry Theel seisoskelee mukana, kuvaus on puolilähikuvaa toisensa jälkeen ja Hiski Salomaan "Lännen lokariakaan" ei juuri kuulla.

Veikko Itkosen Mullin mallin (1965) on suorastaan huono elokuva mutta mittaamattoman arvokas dokumentti. Tarinasta ei ole tietoakaan. Sen sijaan saadaan historiallista kuvaa paitsi Severi Suhosesta ja Impi Lempi Umpilammesta (Pakarinen) myös Speden ja Matti Kuuslan Bluff Brothersista ja Kokemäen Uunon ainoa elokuvaesiintyminen. On pysäyttävää nähdä samassa kuvassa Pakarinen, Spede, Eemeli ja Reino Helismaa. Ja makaahan Ville-Veikko Salminenkin sammuneena sohvalla melkein koko elokuvan ajan.

Sasu Muje: Pilvitehdas

(Arvostelu on alunperin ilmestynyt Palasokeri.comissa 2009. Tekstiä on stilisoitu hieman.)

Sasu Muje

Pilvitehdas

omakustannesingle, 2009. Cd.

1. Pilvitehdas; 2. Kirjeesi.

Pilvitehdas on Sasu Mujeen toinen soolojulkaisu. Ensimmäinen julkaisu, Minne te kaikki menitte? -EP ilmestyi vuonna 2008. Ennen soolotöitään Muje on vaikuttanut punkyhtye Headachessa sekä thrashmetallia soittaneessa Dead by Dawnissa. Menneiden tekemisiensä valossa on Mujeen soolotuotanto yllättävän seesteistä ja hyväntuulista.

Tällä singlellä kuullaan kaksi leppoisaa popteosta. Jonkinlaisesta akustisen kitaran vetämästä laulaja–lauluntekijä-tyyppisestä musiikista on kyse (jos moista genrenimitystä ylipäänsä voi käyttää). Folk-sävyjä on asiaankuuluvasti, mutta varsinaisesta folkista ei missään nimessä ole kyse. Enemmänkin sävellykset sijoittuvat suomipopin ja -rockin kaanoniin, sinne Kolmannen naisen ja kaltaistensa seuduille, mitä ei kuitenkaan pidä moitteeksi ymmärtää.

Pilvitehtaan nimikappale alkaa pitkällä urkusoinnulla, joka paljastuu pian kappaletta kannattavaksi äänimatoksi. Sen päälle akustinen kitara ja Mujeen laulu tekevät lopun työn. Kappale rakentuu kahden yksinkertaisen mutta miellyttävän melodianpätkän varaan. Varsinaista kertosäettä Pilvitehtaassa ei ole, mutta sellaisen vaatiminen olisikin kovin vanhanaikaista. Sen sijaan ongelmallisempaa sävellyksen kannalta on, ettei se sisällä oikeastaan minkäänlaista koukkua. Reilun minuutin kohdalla kuultava pieni ja sellaisenaan nätti kitarasoolo menee ikään kuin hukkaan yhteydessään.

Toinen singlen kappaleista, "Kirjeesi", vaikuttaa aluksi hämmentävän paljon edeltäjältään. Kyse on silti musiikillisesti paljon jäntevämmästä kappaleesta. On aina ikävää olla puritaani, mutta säkeistö–kertosäkeistö-rakenne nyt vain jakaa tämänkaltaista musiikkia sopivasti nieltäviksi paloiksi. Sitä paitsi kappaleen kertosäkeistö on aika hyvä folk-vaikuteissaan ja harmonialaulussaan. Ei se erityisen mieleenpainuva ole mutta singlen paras koukku ehdottomasti. Pitäisiköhän näitä folk-sävyjä sittenkin vain rohkeasti lisätä mukaan?

Onko Pilvitehtaalla tämän kaiken todettuamme sitten lopulta mitään annettavaa, syytä olemassaoloonsa? On: Mujeen lyriikka. Sikälikin Mujeen musiikista tulee mieleen 90-luvun alun suomirock-virtaukset, että hänen sanoituksissaan ei tyydytä tyypillisimpiin ratkaisuihin. Teemat ovat tuttuja, mutta niitä on käsitelty ennalta arvaamattomasta suunnasta. Sanavalintojakin on mietitty. Molemmissa kappaleissa on kyse menneestä, kaipauksesta, ehkä jostain tunteesta nostalgian ja kaihon seuduilla. Esimerkiksi "Pilvitehtaan" (tarkoituksellisen?) klišeistä sinä-muotoista rakennetta tuoreutetaan arkisilla mutta terävillä havainnoilla ja yllättävilläkin kuvilla. Ja vielä: kuolemasta ja viimeisestä tilinteostahan tässä taitaa olla kysymys.

Tämän kahden kappaleen kattauksen perusteella Samu Mujeessa on lupausta tavallisuudesta poikkeavaksi ja omakieliseksi sanoittajaksi. Kenties myös laulajaksi, siksi miellyttävä on hänen lauluäänensä. Sävellykset näissä kappaleissa jättävät toivomisen sijaa – ainakin jos halu on johonkin keskikertaisen mitättömyyden tuolle puolen. Viehätyksensä niissäkin silti on; Pilvitehdaskin alkaa usean kuuntelun jälkeen kuulostaa mahdollisuuden sisältävältä aihiolta rohkeampaa sovitusta ja omaperäisempiä ratkaisuja varten.