Louisa M. Alcott: Pyramidin uumenissa, tai Muumion kirous

 Yhdysvaltalainen Louisa May Alcott (1832-1888) muistetaan erityisesti nuortenkirjailijana. Hänen romaaninsa Pikku naisia (Little Women, 1868) on edelleen oleellinen osa tyttökirjallisuuden kaanonia, ja sitä jatko-osineen luetaan yhä ahkerasti. Uransa alkuaikoina Alcott kuitenkin kirjoitti paljon myös muunlaista kirjallisuutta, muun muassa “sensaatiokertomuksia” nimimerkillä A. M. Barnard. Käytännössä tämä tarkoitti esimerkiksi viihteellisiä jännitys- ja kauhutarinoita, joiden julkaisemisesta Alcott sai omien sanojensa mukaan helpon tienestin. Alcottin isä oli 1800-luvun alkupuoliskon transendentalisteja, joten Alcott sai kasvaa ilmapiirissä, jossa intellektualismi ja henkisyys olivat molemmat vahvasti läsnä. Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että hän kirjoitti myös tarinoita, joissa yliluonnollisuudella on vahva osuus.

“Lost in a Pyramid; or the Mummy’s Curse” on kirjoitettu samoihin aikoihin Pikku naisten kanssa. Itse asiassa Pikku naisissa on kohtaus, jossa Alcottin alter ego Jo käy pyramideja käsittelevällä luennolla ja pohtii aiheeseen liittyvän tarinan kirjoittamista. “Lost in a Pyramid” julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1869 The New World -lehdessä, jolloin sen kirjoittajaksi oli merkitty nimimerkki L.M.A. Tämän jälkeen novelli unohtui, kunnes se löydettiin jälleen vuonna 1998. Kertomus ei ole kirjallisilta avuiltaan mitenkään merkittävä - sen virkkeet ovat koukeroisia ja raskaita, ja kaksiosainen rakenne voi tuntua ainakin nykylukijasta kömpelöltä.

Yhtä kaikki se on kiinnostava välähdys paitsi aivan muista yhteyksistä tunnetun kirjailijan monipuolisuudesta mutta myös egyptologisen kauhukertomuksen perinteestä. Alcottin novelli ei ole ensimmäinen kaunokirjallinen kertomus muumion kirouksesta, mutta silti se edeltää muumiokauhun kulta-aikaa useilla vuosikymmenillä. Tarinoita muumion kirouksesta alettiin kertoa varsinkin sen jälkeen, kun Tutankhamonin hauta aukaistiin vuonna 1922, mutta kuten “Lost in a Pyramid” tai vaikkapa Theophile Gauthierin “La Pied de momie” (1840) osoittavat, aihe kiehtoi jo paljon aiemmin.

Alcottin novellin tarinaa on myös tulkittu feministisestä näkökulmasta (Alcott oli julkifeministi), jolloin naispuolisen muumion kosto häntä julkeasti hyödyntäville miehille on voitu nähdä voimauttavana. Toisaalta Evelynin hahmo avaa aivan vastakkaisia tulkintoja: hän joutuu lopulta kärsimään uhattuaan tulevan miehensä tahtoa.

Alcottilta on suomennettu lähinnä hänen nuortenkirjallisuuttaan. Vuonna 2005 ilmestyi Inkeri Koskisen suomentamana valikoima aikuisille suunnattuja kertomuksia otsikolla Naamion takana. Kokoelmassa on mukana myös kolme jännitysnovellia.

"Lost in a Pyramidin" suomennokseni löytyi työläppärin kovalevyltä. Olen kääntänyt tekstin joitain vuosia sitten puhdetyönä varsinaisten töiden ohessa. Olkoon tällaisen harrastelijakäännöksen paikka blogissa, koska muutakaan suomenkielistä versiota Alcottin novellista ei tietääkseni ole julkaistu.

(Korjattu versio suomennoksesta on julkaistu Luovajan lentokirjasena 2021.)

 

 

Louisa May Alcott

 

Pyramidin uumenissa, tai Muumion kirous

 

(Lost in a Pyramid; or the Mummy's Curse, 1869)

 

I

“Ja mitä nämä ovat, Paul?” kysyi Evelyn avatessaan tummuneen kultarasian ja tutki sen sisältöä uteliaana.

 

“Jonkin tuntemattoman egyptiläisen kasvin siemeniä”, vastasi Forsyth, ja äkillinen varjo kävi hänen kasvoillaan, kun hän katsoi kolmea helakanpunaista jyvästä, jotka lepäsivät valkealla, häntä kohden nostetulla kädellä.

 

“Mistä ne ovat peräisin?” kysyi tyttö.

 

“Se on outo kertomus, joka jää vain vaivaamaan mieltäsi, jos kerron sen”, sanoi Forsyth kuulostaen poissaolevalta, mikä vain kiihotti tytön uteliaisuutta.

 

“Ole kiltti ja kerro se, minä pidän oudoista kertomuksista, enkä koskaan ahdistu niistä. Voi, kertoisit nyt; tarinasi ovat aina niin mielenkiintoisia”, hän huudahti katsoen ylös kasvoillaan niin soma yhdistelmä vetoomusta ja käskyä, ettei kieltäytymiseen ollut mahdollisuutta.

 

“Kadut sitä, ja niin teen minäkin, luultavasti; varoitan sinua jo etukäteen, että sille, jolla on hallussaan nuo salaperäiset siemenet, on ennustettu vahinkoa”, sanoi Forsyth, hymyillen vaikkakin kulmiaan kurtistaen, ja tarkasteli kukoistavaa olentoa edessään rakastavasti mutta samalla pahaenteisesti.

 

“Jatka vain, minä en pelkää näitä pikku hiukkasia”, tyttö vastasi ylimielisesti nyökäten.

 

“Kuulen ja tottelen. Annahan kun mietin ensin hetken, ja sitten aloitan”, vastasi Forsyth astellen edestakaisin kasvoillaan menneisyyden sivuja kääntelevän henkilön kaukainen katse.

 

Evelyn katseli häntä hetken ja sitten palasi työnsä pariin, tai oikeammin leikin, mikä tuntui varsin sopivalta hänenlaiselleen eloisalle pikku olennolle, puoliksi lapselle, puoliksi naiselle.

 

“Ollessani Egyptissä”, aloitti Forsyth hitaasti, “menin eräänä päivänä oppaani ja professori Nilesin kanssa tutkimaan Kheopsin pyramidia. Nilesilla oli pakkomielle kaikenlaiseen vanhaan, ja hänen päämääriään eivät estäneet aika, vaarat tai väsymys. Me pengoimme ahtaita käytäviä, melkein tukehtuneina pölystä ja seisovasta ilmasta, luimme kirjoituksia seiniltä, törmäilimme pirstaleisiin sarkofageihin ja osuimme kasvotusten kurtistuneita menninkäisiä muistuttavien olentojen kanssa, jotka oli nostettu pienille hyllyille, joille kuolleet oli tapana piilottaa ikiajoiksi. Olin toivottaman väsynyt muutaman tunnin jälkeen ja anelin professorilta, että palaisimme. Mutta hän oli päättänyt tutkia tietyt paikat eikä suostunut lopettamaan. Meillä oli vain yksi opas, joten minun oli pakko jäädä; mutta kun oppaani Jumal näki, kuinka uupunut olin, hän ehdotti, että lepäisimme yhdessä suuremmista käytävistä sillä välin, kun hän hakisi toisen oppaan Nilesille. Me myönnyimme, ja Jumal lähti vakuuttaen, että olimme täysin turvassa jos vain pysyisimme paikoillamme, ja luvaten palata nopeasti. Professori istui alas kirjoittaakseen muistiinpanoja tutkimuksistaan. Itse kävin pitkäkseni pehmeään hiekkaan ja nukahdin.

 

“Minut herätti se sanoinkuvaamaton sävähdys, joka vaistomaisesti varoittaa meitä vaarasta, ja ylös ponkaistuani huomasin olevani yksin. Yksi soihtu paloi himmeänä kohdassa, johon Jumal oli meidät jättänyt, mutta Niles ja toinen valo olivat poissa. Kammottava yksinäisyyden tunne ahdisti minua hetken; sitten kokosin itseni ja katselin ympärilleni. Pala paperia oli kiinnitetty neulalla hattuuni, joka oli maassa vieressäni, ja siinä olivat professorin käsialalla nämä sanat:

 

“‘Olen mennyt takaisin hieman virkistämään muistiani muutamista asioista. Älä seuraa minua ennen kuin Jumal saapuu. Löydän kyllä tien takaisin luoksesi, minulla on keinoni. Nuku hyvin ja uneksi loistokkaasti faaraoista. N. N.’

 

Ensin naurahdin vanhalle intoilijalle, sitten mieltäni alkoi painaa ja muutuin levottomaksi, ja lopulta päätin seurata häntä, sillä löysin pudonneeseen kiveen kiinnitetyn vahvan narun ja tiesin sen olevan hänen mainitsemansa apukeino. Jätin Jumalille viestin, tartuin soihtuuni ja palasin seuraten jalanjälkiäni ja narua mutkittelevia teitä myöten. Huudahdin usein, mutten saanut vastausta, ja jatkoin matkaani toivoen joka käännöksellä näkeväni vanhan miehen kumartuneena tutkimaan jotain tunkkaista antiikkiesinettä. Yhtäkkiä naru loppui, ja soihtuani laskemalla näin, että jalanjäljet jatkuivat eteenpäin.

 

“‘Varomaton kaveri, hän eksyy, varmasti’, ajattelin, nyt hyvin hädissäni.

 

“Kun seisahduin, kuulin heikon kutsun ja vastasin siihen, odotin, huusin uudelleen, ja vielä heikompi kaiku vastasi.

 

“Niles ilmiselvästi jatkoi yhä edemmäs, matalien käytävien kaiun harhauttamana. Aikaa ei ollut hukattavaksi, ja itsestäni välittämättä iskin soihtuni syvään hiekkaan, jotta se ohjaisi minut takaisin narun luokse, ja lähdin kulkemaan suoraa käytävää edessäni huudellen samalla kuin mielipuoli. En aikonut kadottaa valoa näköpiiristäni, mutta niin kiihkeästi halusin löytää Nilesin, että käännyin pääväylältä ja kiiruhdin hänen äänensä johdattamana eteenpäin. Pian hänen soihtunsa ilahdutti silmiäni ja hänen tärisevien käsiensä ote kertoi, millaisessa hädässä hän oli ollut.

 

“‘Lähdetään heti pois tästä kauheasta paikasta’, hän sanoi pyyhkien hikikarpalot otsaltaan.

 

“‘Tule, emme ole kaukana narusta. Pääsemme pian sen luo ja sitten olemme turvassa”; mutta samalla kun puhuin, puistatus kävi lävitseni, sillä edessämme oli kapeiden kulkuteiden täydellinen labyrintti.

 

“Yritin löytää oikean tien seuraten maamerkkejä, joita olin painanut mieleen aiemmin kiiruhtaessani. Seurasin jälkiä hiekassa, kunnes kuvittelin meidän olevan lähellä soihtuani. Valon kajastusta ei kuitenkaan näkynyt, ja polvistuttuani tutkimaan jalanjälkiä lähemmin huomasin kauhukseni, että olin seurannut vääriä merkkejä, sillä syvien saappaanpainaumien joukossa oli paljaiden jalkojen jäljet; meillä ei ollut ollut opasta siellä, ja Jumalilla oli sandaalit.

 

“Nousin kohdaten Nilesin katseen ja sanoin yhden ainoan sanan, ‘Eksyksissä!’, samalla kun osoitin petollista hiekkaa nopeasti himmenevässä valossa.

 

“Uskoin vanhuksen murtuvan, mutta suureksi yllätyksekseni hän pysyi kovin rauhallisena ja vakaava, mietti hetken ja sanoi sitten, hiljaa:

 

“‘Tästä on kulkenut muita ennen meitä; seuratkaamme heidän jäljissään, sillä jos en suuresti erehdy, ne johtavat kohti suuri käytäviä, joissa on helppo löytää reitti.’

 

“Jatkoimme matkaa, urheasti, kunnes professori astui harhaan ja kaatui rajusti maahan jalka katkenneena ja soihtu lähes sammuneena. Olimme kauhistuttavassa pulassa, ja luovuin kaikesta toivosta istuessani uupumuksesta, katumuksesta ja kivusta väsyneen ystävärukkani viereen, sillä häntä en jättäisi.

 

“‘Paul”, hän äkkiä sanoi, ‘jos et halua, että jatkamme, on vielä jotain, mitä voimme tehdä. Muistan kuulleeni seurueesta, joka samalla tavoin eksyneenä pelastautui sytyttämällä nuotion. Savu kulkeutui kauemmas kuin ääni tai valo, ja nopeaälyinen opas ymmärsi, mistä oudossa sumussa oli kyse; hän seurasi sitä ja pelasti seurueen. Sytytä tuli ja luota Jumaliin.’

 

“‘Tuli ilman puuta?’ aloitin; mutta hän osoitti takanani ollutta tasannetta, jota en ollut hämäryydeltä huomannut; sillä näin kapean muumioarkun. Ymmärsin, mitä professori tarkoitti, sillä näitä kuivia arkkuja, joita siellä oli sadoittain, käytettiin yleisesti polttopuuna. Kurkotin ylöspäin ja vedin arkun alas uskoen sen olevan tyhjä, mutta pudotessaan se revähti auki ja ulos kierähti muumio. Vaikka olinkin tottunut näkemään sellaisia, säikähdin hieman, sillä vaara oli saanut hermoni kiristymään. Siirsin pienen ruskean kotelon sivuun, hajotin arkun ja sytytin puunkappaleet tuleen, ja pian kevyt savupilvi ajelehti pitkin kolmea käytävää, jotka haarautuivat kammiomaisesta paikasta, johon olimme pysähtyneet.

 

“Tulen kanssa touhutessani oli Niles, kivun ja vaaran unohtaneena, raahannut muumion lähemmäs ja tutki sitä nyt sellaisen miehen mielenkiinnolla, jonka hallitseva intohimo oli kuolemankin hetkellä vahva.

 

“‘Tule ja auta minua käärimään tämä auki. Olen jo kauan halunnut olla se, joka ensimmäisenä näkee ja ottaa talteen ne kummalliset aarteet, jotka kätkeytyvät tällaisten outojen käärinliinojen taitoksiin. Tämä on nainen, ja saatamme löytää täältä jotain harvinaista ja kallisarvoista’, hän sanoi alkaen avata uloimpia peitteitä, joista lähti erikoinen tuoksu.

 

“Vastentahtoisesti tottelin, sillä minulle tämän tuntemattoman naisen luissa oli jotain pyhää. Mutta ollakseni mieliksi ystäväparalleni autoin häntä ja pohdin siinä työskennellessäni, oliko tämä tumma, ruma otus joskus ollut ihastuttava, pehmeäkatseinen egyptiläistyttö.

 

“Käärinkankaan taitteista putoili arvokkaita kappaleita pihkaa ja mausteita, jotka lähes huumasivat meidät vahvalla hajullaan, muinaisia kolikoita ja joitain erikoisia jalokiviä, joita Niles innokkaasti tutkiskeli.

 

“Lopulta kaikki siteet yhtä lukuun ottamatta oli katkaistu. Paljastetusta pienestä päästä riippui yhä suuret palmikot kerran niin tuuheaa tukkaa. Kuihtuneet kädet oli taitettu rinnalle, ja niiden alle suljettuna oli kultainen rasia.”

 

“‘Ah!’ huudahti Evelyn ja pudotti väristen rasian pehmeistä käsistään.

 

“Ei, älä torju kurjan pikku muumion aarretta. En ole koskaan todella antanut itselleni anteeksi sen varastamista, tai hänen polttamistaan”, sanoi Forsyth huitoen kiivaasti kädellään, aivan kuin tuon kokemuksen muisto olisi siirtynyt siihen.

 

“‘Hänen polttamistaan! Voi, Paul, mitä oikein tarkoitat?’ kysyi tyttö suoristautuen tuolillaan kasvot kiihtyneinä.

 

“Kerron kyllä. Sillä välin, kun olimme olleet kiireisiä Madame la Momien kanssa, tulemme oli hiipunut, sillä kuiva arkku paloi nopeasti. Vaimea, kaukainen ääni sai sydämemme hyppäämään, ja Niles huusi: ‘Lisää puuta; Jumal etsii meitä; älä anna savun hälvetä tai olemme mennyttä!’

 

“‘Puuta ei enää ole; arkku oli kovin pieni, ja puu on lopussa’, vastasin ja riisuin sellaisia vaatekappaleitani, jotka palaisivat helposti, ja aloin kasata niitä hiillokselle.

 

Niles teki samoin, mutta kevyet kankaat paloivat nopeasti eivätkä savuttaneet.

 

“‘Polta tuo!’ komensi professori osoittaen muumiota.

 

“Epäröin hetken. Jälleen kuului vaimea torven kaiku. Elämä oli minulle kallis. Muutamat kuivat luut voisivat pelastaa meidät, ja minä tottelin hiljaa.

 

“Innoton roihu nousi, ja raskas savu kohosi palavasta muumiosta vyöryen matalia käytäviä pitkin ja uhaten tukehduttaa meidän katkullaan. Päässäni alkaa pyöriä, valot tanssivat silmissäni, oudot haamut näyttivät kansoittavan ilman, ja olin kysymässä Nilesilta, miksi tämä haukkoi henkeään ja näytti niin kalpealta, kun menetin tajuntani.”

 

Evelyn veti syvään henkeä ja siirsi tuoksuvat esineet pois sylistään kuin niiden haju olisi ahdistanut häntä.

 

Forsythen tummat kasvot hohtivat tarinan aiheuttamasta kiihtymyksestä, ja hänen mustat silmänsä välkkyivät, kun hän lisäsi naurahduksen kera:

 

“Siinä kaikki; Jumal löysi meidät ja auttoi ulos, ja me molemmat kartamme pyramideja päiviemme loppuun.”

 

“Mutta rasia: miksi päätit pitää sen?” kysyi Evelyn vilkaisten rasiaa karsaasti sen välkehtiessä auringonvalossa.

 

“Toin sen mukanani matkamuistona, ja Niles piti muun rihkaman.”

 

“Mutta sanoit, että sille, jolla on hallussaan nuo punaiset siemenet, on ennustettu vahinkoa”, tyttö jatkoi itsepintaisesti. Hän oli tarinasta innoissaan eikä uskonut kaiken vielä kerrotun.

 

“Nilesin saaliin joukossa oli kappale pergamenttia, jonka tekstin hän selvitti, ja tämän kirjoituksen mukaan muumio, jonka olimme niin kunniallisesti polttaneet, oli ollut kuuluisa velhotar, joka langetti kirouksen sille, joka häiritsisi hänen lepoaan. En tietenkään usko, että kirouksella on mitään tekemistä sen kanssa, mutta tosiasia on, että Niles ei enää toipunut sen päivän jälkeen. Hän sanoo sen johtuvan siitä, ettei hän koskaan täysin palautunut kaatumisesta ja pelosta, ja minä uskallan väittää, että niin asia onkin; mutta joskus mietin, koskeeko kirous minua, sillä minulla on taipumus taikauskoon ja tuo kurja pieni muumio varjostaa uniani vieläkin.”

 

Pitkä hiljaisuus seurasi näitä sanoja. Paulin kädet liikkuivat mekaanisesti, ja Evelyn katseli häntä kasvot mietteliäinä. Mutta synkät aatokset olivat hänelle vieraita kuin varjot keskipäivälle, ja kohta hän nauroi hyväntuulista naurua ja sanoi ottaessaan rasian uudelleen käteensä:

 

“Miksi et kylväisi niitä ja katsoisi, mitä ihmeellisiä kukkia niistä kasvaa?”

 

“Epäilenpä kasvaisiko niistä mitään sen jälkeen, kun ne ovat odottaneet muumion käsissä vuosisatoja”, vastasi Forsyth totisena.

 

“Anna minun kylvää ne ja kokeilla. Kuulemma vehnä, jota on löydetty muumion arkusta, on versonut ja kasvanut; miksi eivät siis nämäkin sievät siemenet? Haluaisin kovasti nähdä niiden kasvavan; saanhan, Paul?”

 

“Ei, jättäisin mieluusti kokeilematta sitä. Minulla on kumma tunne siitä, enkä halua minun tai kenenkään rakastamani sotkeutuvan mihinkään näihin siemeniin liittyvään. Ne saattavat olla jotain hirveää myrkkyä tai pitää sisässään pahoja voimia, sillä velhotar ilmiselvästi piti niitä arvossaan, koska hän tarrautui niihin tiukasti jopa haudassaan.”

 

“No, sinä olet hölmön taikauskoinen, ja minä nauran sinulle. Ole reilu; anna minulle yksi siemenistä, vain jotta näkisimme, kasvaako se. Katsohan, minä vaikka maksan siitä”, ja Evelyn, joka nyt seisoi miehen vieressä, painoi mitä viehättävimmin suukon tämän otsaan vaatimuksen tehdessään.

 

Mutta Forsyth ei taipunut. Hän hymyily ja vastasi hyväilyyn rakastavan lämpimästi, sitten heitti siemenet tuleen ja antoi tytölle takaisin kultaisen rasian sanoen hellästi:

 

“Kultaseni, täytän sen timanteilla tai herkuilla, jos haluat, mutten anna sinun leikkiä sen noidan lumouksella. Sinulla on aivan riittävästi omaa lumovoimaa, joten unohda ‘sievät siemenet’ ja näe millaisen Haaremin Valon olen sinusta tehnyt.”

 

Evelyn kurtisti kulmiaan ja hymyili, ja pian rakastavaiset olivat ulkona kevätauringossa riemuitsemassa omista onnellisista toiveistaan ilman, että yksikään pahaenteinen pelko vaivasi heitä.

 

II

 

“Minulla on sinulle pieni yllätys, rakas”, sanoi Forsyth, kun hän tervehti serkkuaan kolme kuukautta myöhemmin hääpäivänsä aamuna.

 

“Niin minullakin sinulle”, tämä vastasi hymyillen heikosti.

 

“Oletpa sinä kalpea, ja miten oletkaan laihtunut! Kaikki tämä häähössötys on liikaa sinulle, Evelyn”, Forsyth sanoi rakastavan huolissaan, kun hän katsoi outoa kalpeutta tytön kasvoilla ja otti hänen väsyneen kätösensä omaansa.

 

“Olen niin väsynyt”, tyttö sanoi ja nojasi päänsä voipuneena rakkaansa rinnalle. “Ei uni, ruoka tai raikas ilma anna minulle voimia, ja kummallinen usva tuntuu sumentavan mieleni aika ajoin. Äiti sanoo sen johtuvan kuumuudesta, mutta minä palelen auringossa ja öisin olen kuin kuumeessa. Paul, rakas, olen iloinen, että viet minut pois viettämään rauhaisaa, onnellista elämää kanssasi, mutta pelkään, että se elämä jää kovin lyhyeksi.”

 

“Liikoja kuvitteleva pikku vaimoni! Olet väsynyt ja hermostunut kaikesta huolehtimisesta, mutta muutama viikko lepoa maalla ja saamme taas takaisin kukoistavan Evemme. Eikö sinua kiinnosta, mikä yllätykseni on?” Forsyth kysyi kääntääksen tytön ajatukset toisaalle.

 

Tyhjä ilme tytön kasvoilla vaihtui kiinnostuneeksi, mutta näytti vaativan ponnisteluja keskittyä hänen rakastettunsa sanoihin.

 

“Muistatko, kun pengoimme vanhaa kaappia?”

 

“Kyllä”, ja hymy kävi hänen huulillaan hetken.

 

“Ja kuinka olisit halunnut kylvää ne oudot punaiset siemenet, jotka olin varastanut muumiolta?”

 

“Muistan kyllä”, ja yhtäkkiä hänen silmänsä kipinöivät tulesta.

 

“No, minä luulin, että viskasin ne tuleen ja annoin rasian sinulle. Mutta kun palasin, löysin yhden noista siemenistä matolta ja äkillinen halu toteuttaa päähänpistosi sai minut lähettämään siemenen Nilesille, pyytämään häntä kylvämään sen ja ilmoittamaan minulle, miten se lähtisi kasvamaan. Tänään kuulin hänestä ensimmäistä kertaa, ja hän kertoo, että siemen on kasvanut hienosti, se on nupulla, ja että hän aikoo ottaa ensimmäisen kukinnon, jos se kukkii ajoissa, mukaansa kun hän tapaa eräitä kuuluisia tiedemiehiä, minkä jälkeen hän lähettää minulle kasvin ja sen nimen. Hänen kuvauksensa perusteella se on varsin kiinnostavan kuuloinen, ja olen kärsimätön näkemään sen.” 

 

“Sinun ei tarvitse odottaa; voin näyttää sinulle kasvin täydessä kukassaan”, ja Evelyn viittoi huulillaan niin pitkään niiltä poissa ollut pahanilkinen hymy.

 

Varsin hämmästyneenä Forsyth seurasi tyttöä tämän pieneen huoneeseen, ja siellä, auringonvalossa seisten, oli tuntematon kasvi. Vehmaina kasvoivat heleänvihreät lehdet purppuroista varsistaan ja keskeltä nouseva, yksinäinen haamunvalkea kukka, joka oli muodoltaan kuin kobran pää. Tulipunaiset heteet olivat kuin haarautuneet kielet ja terälehtien läikät kimmelsivät kuin kaste.

 

“Kummallinen, hämmästyttävä kukka! Tuoksuuko se?” kysyi Forsyth kumartuen tutkimaan sitä ja unohti innostukseltaan kysyä, mistä se oli ilmestynyt.

 

“Ei lainkaan, ja se harmittaa minua, pidän niin tuoksuista”, vastasi tyttö hyväillen vihreitä lehtiä, jotka värähtivät hänen kosketuksestaan. Samalla violettien varsien väri syveni.

 

“Kerrohan minulle siitä nyt”, sanoi Forsyth seistyään vaiti usean minuutin ajan.

 

“Olin askeleen edellä sinua ja laitoin yhden siemenistä turvaan, sillä niitä putosi maahan kaksi. Kylvin sen ravinteikkaimpaan löytämääni multaan lasin alle, kastelin sitä uskollisesti ja olin ihmeissäni, kuinka nopeasti se kasvoi ilmestyttyään ensin maanpinnalle. En kertonut kenellekään, sillä aioin yllättää sinut sillä; mutta tämä nuppu on ollut kukkimaisillaan niin kauan, että minun on täytynyt odottaa. On hyvä enne, että se kukkii tänään, ja koska se on lähes valkoinen, olen aikeissa käyttää sitä tänään ylläni, sillä olen alkanut rakastaa sitä sinä pitkänä aikana, jonka se on ollut kasvattini.

 

“Minä en käyttäisi sitä, sillä viattomasta väristään huolimatta se on häijynnäköinen kasvi kyynkielineen ja epäluonnollisine kasteineen. Odota kunnes Niles kertoo meille, mikä se on, ja helli sitä vasta sitten, jos se on vaaraton.”

 

“Ehkäpä velhottareni vaali kukkaa jostain symbolisesta syystä – vanhoilla egyptiläisillä oli roppakaupalla kaikenlaisia uskomuksia. Oli hyvin kieroa sinulta huijata minua näin. Mutta annan anteeksi, koska muutaman tunnin päästä saan tämän arvoituksellisen käden omakseni ikiajoiksi. Kuinka kylmä se onkaan! Tule ulos puutarhaan saamaan lämpöä ja väriä iltaa varten, rakkaani.”

 

Mutta kun ilta saapui, kukaan ei voinut moittia tyttöä kalpeudesta, sillä hän hehkui kuin granaattiomenan kukka, hänen silmänsä olivat täynnä tulta, hänen huulensa helakanpunaiset, ja hänen entinen eloisuutensa vaikutti palanneen. Loistavampaa morsianta ei koskaan ollut nähty punastelemassa harson alla, ja kun hänen rakastettunsa näki hänet, tämä hätkähti lähes epätodellisesta kauneudesta, joka oli muuttanut aamuisen kalpean ja raukean olennon täksi säteileväksi naiseksi.

 

Heidät vihittiin, ja jos rakkaus, runsaat onnittelut ja heidän ylleen ylenpalttisesti sataneet lahjat voisivat tehdä heidät onnellisiksi, siinä tapauksessa tämä nuoripari todella olikin siunattu. Mutta jopa sen hetken hurmiossa, jona tytöstä tuli hänen omansa, Forsyth pani merkille, kuinka kylmä oli siro käsi, jota hän piteli, kuinka kuumeinen oli hänen suutelemiensa poskien syvä väri ja kuinka erikoinen tuli paloi hellissä silmässä, jotka katsoivat niin kaihoisasti häneen.

 

Huolettomana ja kauniina kuin henki hymyilevä morsian esitti roolinsa pitkän illan kaikissa juhlallisuuksissa, ja kun viimein valo, elo ja väri alkoivat haipua, häntä katselevat silmät ajattelivat sen kaiken olevan vain kellonajalle luonnollista väsymystä. Kun viimeinen vieras lähti, palvelija lähestyi Forsytheä ja antoi tälle kiireelliseksi merkityn kirjeen. Tämä repäisi kirjeen auki ja luki rivit, jotka oli kirjoittanut professorin ystävä:

 

“ARVON HERRA – Niles-parka kuoli äkillisesti kaksi päivää sitten käydessään Tiedeseurassa, ja hänen viimeiset sanansa olivat: ‘Käskekää Paul Forsythen varoa muumion kirousta, sillä se kuolettava kukka on minut tappanut.’ Hänen kuolemansa olosuhteet olivat niin kummalliset, että lisään ne tämän kirjeen jatkoksi. Useita kuukausia, kuten hän meille kertoi, hän oli kasvattanut tuntematonta kasvia ja oli sinä iltana kutsunut meidät tutkimaan sitä. Muut asiat veivät huomiomme myöhäiselle asti, ja kasvi unohtui. Professori käytti sitä napinlävessään – outoa valkoista, käärmeenpäistä kukkaa kimaltelevine läikkineen, jotka hitaasti muuttuivat säihkyvän punaisiksi, kunnes näytti siltä kuin verta olisi pirskotettu lehdille. Huomattiin, että professoria viime aikoina vaivanneiden kalpeuden ja velttouden sijasta hän oli tavattoman eläväinen ja vaikutti olevan suorastaan epäluonnollisen hyvällä tuulella. Tapaamisen ollessa lopuillaan, kesken vilkkaan keskustelun, hän yhtäkkiä romahti kuin halvauksen saaneena. Hänet kyyditettiin tiedottomana kotiin, ja jälkeen yhden kirkkaan hetken, jonka aikana hän antoi ylle merkitsemäni viestin, hän kuoli tuskissaan hourien muumioista, pyramideista, käärmeistä ja tuhoisasta kirouksesta, joka hänen ylleen oli langennut.

 

“Nilesin kuoleman jälkeen hänen poskilleen ilmestyi kalmankalpeita laikkuja, samanlaisia kuin kukassa, ja hän käpertyi kasaan kuin kuihtunut lehti. Vaatimuksestani egyptiläisten velhottarien käyttämien tappavien myrkkyjen asiantuntija tutki ja tunnisti salaperäisen kasvin. Kasvi imee itseensä hitaasti kasvattajansa elinvoiman, ja jos sen kukintoa kantaa muutaman tunnin ajan, on tuloksena hulluus tai kuolema.”

 

Paperi putosi Forsythen kädestä; hän ei lukenut enempää vaan kiirehti takaisin huoneeseen, johon hän oli jättänyt nuoren vaimonsa. Tämä oli heittäytynyt sohvalle kuin uuvuksissa ja makasi siinä liikkumattomana, hänen kasvonsa olivat puoliksi piilossa niille lennähtäneen hunnun poimuissa.

 

“Evelyn, kultaseni! Herää ja vastaa minulle. Käytitkö sitä outoa kukkaa tänään?” kuiskasi Forsyth siirtäen harson syrjään.

 

Evelynin ei tarvinnut vastata, sillä hänen rinnallaan aavemaisesti hehkuen oli tuo paha kukka. Valkoisia terälehtiä peittivät nyt kirkkaanpunaiset täplät, heleät kuin vasta vuodatettu veri.

 

Mutta onneton sulhanen hädin tuskin näki sitä, sillä kasvot kukan yllä kauhistuttivat häntä silkalla tyhjyydellään. Nuoret kasvot, vielä tunti sitten niin ihanat mutta nyt kalpeat ja kuin jonkin kuluttavan sairauden rasittamat, olivat hänen edessään vanhentuneina ja niiden elinvoiman imeneen kasvin vitsauksen turmelemina. Tytön silmissä ei näkynyt merkkiäkään tunnistamisesta, huulilta ei kuulunut sanaakaan, käsi ei liikkunut – vain heikko hengitys, värisevä pulssi ja auki levinneet silmät paljastivat hänen olevan elossa.

 

Voi nuorta vaimoa! Taikausko, jolle hän oli nauranut, oli osoittautunut todelliseksi; kirous, joka oli viivytellyt iäisyyden, oli viimein käynyt toteen, ja tyttö oli omakätisesti tuhonnut onnensa. Kuolema elämässä oli hänen tuomionsa, ja vuosiksi Forsyth eristäytyi pitämään säälittävän omistautuneesti huolta kalpeasta aaveesta, joka ei koskaan, ei sanoin eikä katsein, voisi kiittää miestä siitä rakkaudesta, joka kesti jopa tällaisen kohtalon.

Ajatuksia kevätjuhlan lähestyessä

Tämä teksti ei millään tavoin sovi tähän blogiin - tai ehkä sopiikin, mikä minä olen sanomaan mitään - mutta koska se täällä ei ole aikoihin julkaistu mitään muutakaan ja koska alla oleva vuodatus oli liian pitkä Facebook-päivitykseksi, menköön tämän kerran.

*************

Olen seurannut nyt taas monen viikon ajan vierestä, miltä peruskoulun päättyminen näyttää. Lisäksi erehdyin lukemaan keskustelua opettajien vuosityöajasta (syytetään tästä uutta lääkitystä, vaikka tuskin se puolessa tunnissa vielä vaikuttaa). Minua hämmentää tavattomasti se, että koko ajan puhutaan opettajan työn uudistamisesta sen sijaan että puhuttaisiin työn kehittämisestä. Miksi laittaa kaikki uusiksi sillä kömpelöllä tekosyyllä, että koska jotain on tehty vuosikymmenet, sen täytyy olla kehnoa? Miksei voisi pitää kiinni siitä hyvästä mitä on ja rakentaa sen pohjalta uutta? Niinhän on tietysti tehtykin aina, mutta se ei tunnu enää riittävän. Ei vaadita suurta ennustajantaitoa huomata, että siinä vaiheessa kun esimerkiksi omalle työmaalleni rakennetaan Uusi ja Moderni Huvikumpulaitos (eli yhtenäiskoulu) ja luovutaan luokkahuoneista, itsenäisesti ajattelevista opettajista parviälyn eduksi, selkeistä työtiloista ja monista muista selkeyttävistä struktuureista, on tuloksena pelkkää mielipahaa. Itse olen pyrkinyt systemaattisesti kehittämään omaa työtäni, en uudistamaan: näennäisesti joka vuosi tehdään samankaltaisia asioita ja pintatason rakenne on pysynyt samana, mutta kukaan ei voi väittää, etteikö kaikki se tapahtuisi niin paljon paremmin nyt kuin kymmenen vuotta sitten tai etteikö pinnanalaiset asiat olisi nyt aivan toiset kuin taannoin. Tällaiseen kehittymiseen ei vain ole mahdollisuuksia ja tilaa, jos systeemi räjäytetään uusiksi - ja luultavasti taas uusiksi pian, kun huomataan että edellisen räjäytyksen sirpaleet vammauttivat aika monta sivullista.

Ja vielä: jos kerran kaikki ikiaikainen on pahasta, miksi on niin vaikea luopua jostain aidosti ahdistavasta ja raskauttavasta, kuten numeroarvostelusta? Tiedän, numeroita ei tarvitse lain mukaan antaa ennen päättöarviointia, mutta siihen kaikki silti tähtää: laitetaan kersat järjestykseen suorittamisen perusteella. Jos aidosti haluttaisiin muuttaa opetuksen mielentilaa, pitäisi kilpailusta päästä eroon. Perusopetuksen päättöarvosanoista ja yo-kisoista pitäisi luopua. Mutta: koulun tehtävähän on valmentaa työelämän tarpeisiin - vai miten se elinkeinoelämän kolmas taivaallinen käsky nyt meneekään. Koulun tehtävä ei ole kasvattaa hyviä ihmisiä vaan kilpailevia suorittajia. Perusopetuksen viimeisen kevään painekattila antaa hyvät valmiudet jatkuvan epäonnistumisen sietämiselle ja ylioppilaskirjoitukset kannustavat nöyrään raatamiseen ja itsellisten ajatusten tukahduttamiseen. Vielä kymmenen vuotta sitten sanoin, että lukio tappaa ihmisen luovuuden. Nykyään tuntuu siltä, että lukion tehtävä on tappaa ihmisen sielu.

Tämänkaltaista puhetta on ollut ennenkin. Ehkä se on onkin ajanut asiansa aiemmin, koska monet hyvät asiat ovat pysyneet pohjimmiltaan ennallaan. Nyt kuitenkin ollaan ajamassa niin suuria muutoksia (näennäisesti ihan vain muutoksen itsensä takia), että kuluneitakin ajatuksia on toisteltava. Vaikka totuus olisi vanha, ei se tee siitä vähemmän totta.

Laurie – mietteitä Stephen Kingin äärellä #3

Stephen King yllätti lukijansa viime toukokuussa. Muutama päivää ennen romaaninsa The Outsider (suom. Ulkopuolinen, ilmestyy tammikuussa 2019) ilmestymistä hän julkaisi verkkosivuillaan uuden novellin, "Laurien". King ei tunnetusti ole vieras verkkojulkaisemisen kanssa, ei edes ilmaisten herkkupalojen. Novelli Riding the Bullet oli vuonna 2000 maailman ensimmäinen sähkökirjahitti, ja myöhemmin Kingin verkkosivuilla on ilmestynyt vapaasti luettavaksi monenlaista arkistonäytettä. Täysin uutta tekstiä häneltä ei kuitenkaan ole aiemmin päästetty tällä tavoin vapaaseen, maksuttomaan levitykseen.

King on helposti koukuttava kirjailija, jolla on ainutlaatuisen uskollinen fanikuntansa. Odotetusti "Lauriekin" sai innostuneen vastaanoton ja netin kommentit kiittelivät tuttuun tapaan Kingin tapaa kirjoittaa, hänen kykyään tuoda tarinaan "that intense, trademark King shocker" (Failing at Writing) ja luoda helposti lähestyttäviä henkilöhahmoja. Tietysti joitakuita tuntui sapettavan varsinaisen kauhuelementin puuttuminen, mutta suurin osa kommentoijista tuntuu viimein sisäistäneen se, että King kirjoittaa paljon muutakin kuin kauhua. Itse asiassa varsinkin viime vuosien novellituotannossaan hän on keskittynyt hyvin paljon vanhenemisen ja kuoleman odottamisen aiheisiin, ja vaikka mukana olisikin yliluonnollinen elementti, eivät niiden tarinat ole millään tavoin kauhua. Romaanituotannossaankin King teki pitkän kierroksen perinteisemmän jännityskirjallisuuden puolella Bill Hodges -trilogiallaan.

Itselleni Kingin teoksista kestävintä ja kiehtovinta osaa on aina ollut hänen lyhytproosansa – tarkoittaen myös suurta määrää pienoisromaaneja, jotka monelle muulle olisivat olleet täysiverisiä romaaneja ja julkaistu omina itsellisinä niteinään. Valitettavasti 1990-luvulla hänen aiemmin niin tehokkaasti tekstiä suoltanut novellimyllynsä alkoi yskähdellä. King itse käy tätä läpi Auringonlaskun jälkeen -kokoelmansa (Just after Sunset, 2008; suom. 2010) esipuheessa: 1970-luvun jälkeen novellien mitta alkoi kasvaa ja niitä syntyi yhä harvemmin. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä hän alkoi tietoisesti kirjoittaa nimenomaan lyhyitä tekstejä. Kingin tämän vuosituhannen novellituotanto on ollut laadultaan hyvin vaihtelevia. Novellit olivat kyllä sinänsä sujuvasti kirjoitettuja, mutta liian usein ne rakentuivat lähinnä yhden idean ympärille – idean joka ei usein ollut kovin kummoinen. Toki yhä syntyi kiehtoviakin novelleja. Valitettavasti esimerkiksi edellä mainitussa kokoelmassa on "N"- tai "Mykkä"-novellien tapaisten hienojen luomusten lisäksi kaksinkertainen määrä melko yhdentekeviä tarinoita, joissa "mitähän tapahtuisi jos"-ideaa ei ole kyetty kehittelemään kovin pitkälle; "Hyvin tiukka paikka" kertoo ihan liian pitkälti siitä, kuinka bajamajasta karataan sontasäiliön kautta, ja "Kuntopyörän" kummitteleva nimilaite on kuin pastissi Kingin vanhoista miestenlehtinovelleista.

Kiintoisinta osaa Kingin uusimmassa novellituotannossa edustavat juuri vanhuutta ja kuolemaan valmistautumista käsittelevät tekstit. Ne eroavat Kingin aiemmasta lyhytproosasta monella tapaa: Niissä kirjailija ei pyri rakentamaan väkipakolla jännitystä, ei käyttämään kauhuelementtejä. Tunnelma tarinoissa kuten "Asterlife" tai "Herman Wouk Is Still Alive" on pikemminkin surumielinen, odottava. Resignaation tunne hallitsee näitä kertomuksia. Vaikka yliluonnollisia elementtejä olisikin (ja onhan niitä), ne noudattavat pikemminkin maagisen realismin kuin kauhukirjallisuuden säännönmukaisuuksia.

Tähän nähden "Laurie" on outo tapaus. Sen aiheita todellakin ovat ikääntyminen, kuolema ja luopuminen, mutta tällä kertaa King ei tunnu tietävän, mitä tarinallaan tekisi – ja lopulta tarjoaa lukijalle sen, mitä häneltä odotetaan, eli väkivaltaisen huippukohdan. “I recognize terror as the finest emotion and so I will try to terrorize the reader. But if I find that I cannot terrify, I will try to horrify, and if I find that I cannot horrify, I'll go for the gross-out. I'm not proud", hän kirjoitti jo Danse Macabressa (1981).

Kingillä on ollut jo pitkään tapana julkaista novelleja, joista hänellä ilmiselvästi on ollut aluksi pelkkä ydinajatus ilman tietoa tarinan tarkemmasta kulusta. Esimerkiksi novellissa "Piparkakkutyttö" on helppo nähdä, että kirjoittajan lähtöidea on nainen, joka käsittelee lapsensa kuolemaa aloittamalla pakkomielteisen juoksemisen. On varmasti tuntunut, että aiheella voisi ottaa kantaa, siinä voisi olla pointti. Sitten ei enää olekaan ollut selvää, mitä tällä idealla voisi tehdä, mitä itse tarinassa tapahtuu – mikä se pointti on. Niinpä King tekee kertomuksesta jännärin: hän varioi Misery-romaaniaan ja ydinajatuksensa sijasta päätyy kirjoittamaan kidnappaus- ja takaa-ajotarinan ilman sen suurempaa sanottavaa. (Novelli on alkuperäisen ilmestymiensä jälkeen julkaistu juuri Auringonlaskun jälkeen -kokoelmassa, jonka jälkisanoissa King selittää tarinan lähtökohdaksi näyn hiekkarannalla pakoon juoksevasta tytöstä, mutta että "tytön pitää aluksi juosta pakoon jotain muuta".)

"Lauriessa" hän päätyy samaan tilanteeseen. Novelli kertoo vaimonsa ja samalla elämänhalunsa menettäneestä vanhasta miehestä, joka saa siskoltaan hoidettavaksi koiran. Aluksi mies on vastahakoinen mutta pian heltyy ja päättää pitää lemmikin. Idea on ihan hyvä, varmasti sen avulla voisi kertoa jotain siitä, miten vanhuksilla on vielä elämää elettävänään tai miten tarvitsemme myötäeläjiä omaan arkeemme. Alkuun päästyään King ei kuitenkaan ryhdy varsinaisesti puhumaan minkään puolesta. Ehkä hän luottaa tarinan vaivihkaiseen symboliikkaan ja uskoo lukijan löytävän merkityksiä suunnasta, jonka novelli ottaa. Itse en kuitenkaan löydä paljon yhteneväisyyksiä tarinan alun tematiikan ja lopetuksen välillä. Vaikuttaa siltä kuin kirjailija olisi miehen ja koiran yhteisymmärryksen löydyttyä joutunut umpikujaa: mitä halusinkaan sanoa tällä tarinalla, miksi se on kertomisen arvoinen? Kun vastausta ei ole löytynyt, hän on päätynyt "trademark King shockeriin". Näyttämölle tuodaan ruumis, murskattu pää ja hirviö. Ei ehkä yliluonnollinen tällä kertaa mutta hirviö yhtä kaikki. Voidaan toki löytää yhtäläisiä merkityksiä päähenkilön kuolleen vaimon ja lopussa kurjan kohtalon kokevan ystävän välillä: elämän lyhyys, kuoleman yllättävyys ja vaikuttavuus… Ratkaisu tuntuu kuitenkin auttamatta väkinäiseltä.

Ilkeämielisen lukijan on helppo kuvitella King kirjoittamassa mielestään kuin Hemingway tai Carver korutonta ja yksinkertaista kieltä mutta omia trooppejaan hyödyntäen – mikä ei ajatuksena olisi lainkaan huono. Kingin tyyli ei vain taivu kovin helposti vähäeleisen toteavaksi kerronnaksi. Sielläkin, missä hän kirjoittaa yksinkertaisella ja toteavalla tyylillä, alkaa teksti rönsytä ja saada sivumerkityksiä. Pieniä vitsikkäitä heittoja, hänelle tyypillistä tuotemerkkien pudottelua, sivuhuomioita henkilöiden menneisyydestä tai sinänsä merkityksettömistä mielenliikkeistä riittää tässäkin novellissa. Vannoutuneille lukijoille tämä saattaa näyttäytyä teennäisyyttä ja kirjallisia temppuja välttelevänä konstailemattomuutena, mutta joskus hyvin usein se lopulta on vain yksinkertaisuutta ja maneeriutta.

Yksinkertaisuuden ehkä tajusi Stephen King itsekin, kun hän päätyi julkaisemaan "Laurien" ilmaisena Internetissä. Kansien väliin painettuna se varmasti olisi saanut suuren yleisön sydämet läpättämään, mutta ehkä King itse tajusi kyseessä olevan tavallista kevyemmän ja ohuemman tarinan, jota ei tällä kertaa kannata tarjota kulttuurilehtiin. Tämän vuosituhannen puolellahan hän on koettanut saada uskottavuutta kirjailijana julkaisemalla novellejaan, yleensä niitä vähemmän genrekirjallisia, lehdissä kuten Tin House tai New Yorker. Liike on ollut aivan oikea, koska aivan suotta King on leimautunut nimenomaan kauhukirjailijaksi. Myöhäisiän imagonkiillotustyön kannalta on parempi, että näin puolivillaiset kertomukset jäävät fanikunnan sisäiseksi kuriositeetiksi (vaikka sitten myöhemmin kirjamuotoiseen kokoelmaan painettunakin).

Suomikauhun sirpaleita #3: Autiossa talossa

A. V. Forsman ja O. Manninen (toim.)

Liitto

Suomen Kaunokirjailijaliiton albumi 1904

Helsinki: Yrjö Weilin, 1904, 256 s. Kuvakannessa nimi Liitto III.

Anni Swania (1875–1958) on totuttu pitämään lasten- ja nuortenkirjailijana, aivan syystä. Hänen oma tuotantonsa koostuu pääosin saduista ja nuortenromaaneista. Onpa hänen sanottu aivan aloittaneen kotimaisen tyttökirjallisuuden. Aikuisille suunnattua kirjallisuutta Swanilta ei juurikaan julkaistu. "Autiossa talossa" -niminen novelli on kuitenkin merkittävä poikkeus.


"Tiedättekö, mikä autio talo on? Se on paikka, missä harmajat hiiret juoksentelevat lattian yli, missä öisin näkymättömät sormet kirjanlehtiä kääntävät, missä tuuli vinkuu ja vaikeroi kuin hornaan ratsastava noita-akkaparvi. Se on paikka, missä yöt ovat pitkät ja unettomat sekä päivät tuskaa täynnä. Sen nurkissa väijyy salakammo, ja pimeässä kellarissa lattian alla asuu äänetön kauhu. Keskiyön aikana koputetaan ovelle: kops, kops, tipsuttavat askeleet lähenevät käytävää pitkin kuollakseen kynnyksen eteen."


"Autiossa talossa" ei ole missään nimessä puhdas kauhukertomus mutta flirttailee perinteisen kauhukuvaston kanssa niin runsaasti, että ansaitsee paikkansa tässä sarjassamme. Novelli on vahvasti kallellaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteen symbolismiin. Kieli on voimakkaan runollista, eikä lukijalle missään vaiheessa selviä varmasti, onko kyse mieleltään järkkyneen minäkertojan houreista vai todellisista ilmiöistä. Jos sillä mitään väliä lopulta on.

Novellin kertoja sanoo surmanneensa rakastettunsa, nuoren ja kauniin. Aistiharhojen (tai kummittelun) kuvausten lomassa selviää, että kertoja oli rakastunut ruokaemäntänsä 17-vuotiaaseen kasvattityttöön. Tunne oli molemminpuolinen. Kertoja – jonka sukupuoli jää herkullisesti ambivalentiksi – ei kuitenkaan tunnusta rakkauttaan, koska "tahdon ensin silmäillä muita kukkia, suloinen orvokkini, sitten palaan luoksesi ja poimin sinut". Tyttö löytää uuden kohteen lemmelleen muttei kykene irrottautumaan kertojastakaan. Tämä puolestaan kiusaa tunteissaan epävarmaa tyttöä: "tartuin kiinni terävin kynsin, taivutin hänen hentoa niskaansa, vuorottain karkoitin ja vedin luokseni, uuvutin". Lopulta tyttö sairastuu ja kuolee. Mies puolestaan on sen jälkeen sidottu merenrannan autioon asuntoonsa elämään, tulkinnasta riippuen, tunnontuskiensa tai tytön aaveen kanssa. Talosta on muodostunut miehelle hänen kiirastulensa.

"Autiossa talossa" on erittäin Edgar Allan Poe -henkinen. Järkensä menettänyt kertojahahmo, eteerinen nuorena kuollut rakastettu, ihmisistä tyhjä ja syrjäinen talo, jylhät kielikuvat, pateettisuuteen asti vellova syyllisyydestä kirpoava tuska ovat kaikki tuttuja Poelta. Nykylukijalle ne näyttäytyvät joko koomisina mahtipontisuudessaan tai vaikuttavan romanttisina, sanan laajassa merkityksessä. Romanttisen kauhukertomuksen lisäksi kertomuksen voi lukea kuitenkin toisellakin, biografistisella tavalla.

"Autiossa talossa" julkaistiin Suomen Kaunokirjailijaliiton (nyk. Suomen Kirjailijaliitto) Liitto-albumissa vuonna 1904. Tuo aika on ollut raskasta Anni Swanin elämässä. Liki kymmenvuotinen ja monivaiheinen suhde (joka oli sekä ystävyys- että romanttinen) runoilija Otto Manniseen oli katkennut. Ilmeisesti Manninen oli jälleen kerran kosittuaan saanut Swanilta rukkaset. Syynä oli ainakin osittain se, ettei Swanin mielestä pitänyt saattaa yhtään uutta lasta maailmaan, ei ainakaan Venäjän keisarin alaisuuteen. Vuosien 1904–1905 kriisi sai Mannisen kirjoittamaan sellaisia runoja kuten "Ikimennyttä" ja "Kuin kaksi vihamiestä". Swanin "Autiossa talossa" oli vastaus näihin katkeriin tilityksiin. Mielenkiintoista on, että toinen Liiton toimittajista oli juuri O. Manninen.

Kirjailijoiden tositarinalla on onnellisempi lopetus kuin novellin riivatulla mielipuolella. Swan ja Manninen menivät lopulta naimisiin kolme vuotta myöhemmin. Avioliitto kesti Mannisen kuolemaan 1950. Olkoon tämä lohduttavana esimerkkinä meille omissa autiotaloissamme harhaileville.


"Näin elän yksinäni autiossa asunnossani, jota rakastan ja pelkään. Kauankin? — Niinkauan kuin hän tahtoo, mustasilmäinen tyttöni."


Alkuperäisen Liitossa esiintymisensä jälkeen "Autiossa talossa" on julkaistu tietääkseni ainoastaan kerran. Se ilmestyi Antero Mannisen ja Hellevi Arjavan toimittamassa Swanin ja Mannisen kirjeitten kokoelmassa Silkkihienot siteet (SKS 2000).

LÄHTEITÄ

* Sirpa Kivilaakso 2009: Satukuningatar Anni Swan. Jyväskylä: Atena.

* Petri Liukkonen 2008: Anni Swan. Kuusankosken kaupunginkirjasto. https://greencardamom.github.io/BooksAndWriters/anniswan.htm

Juri Nummelin (toim.): Muistojen divarit

Juri Nummelin (toim.)

Muistojen divarit

Turku: Kustantamo Helmivyö, 2018 (painopaikka: BoD, Norderstedt, Saksa), 175 [+ 1] s, ISBN 977-952-7211-22-9 nid.

I Muistojen divarit

Antikvariaattien kuolemaa on messuttu vuosien ajan, eikä niistä tunnuta silti pääsevän eroon. Digihuuma ei ole onnistunut vielä läpisähköistämään edes koululaitosta, eikä painetun kirjan lumo ole muutenkaan kadonnut. Silti on totta, että divarien ja antikoiden kulta-ajasta on tultu pitkä matka. Käytetyn kirjan kauppa on siirtynyt nettiin sekä kirpputorien ja erinäisten vanhantavaranliikkeiden pölyttyville hyllyille. Vanhoissa kylädivareissa tekee nykyään  enää vain muistoissa löytöjä, joita ei edes tiennyt tarvitsevansa mutta joita silti etsittiin enemmän tai vähemmän pakkomielteisesti.

Kadonnutta antikvariaattiperinnettä ovat aiemmin käsitelleet ainakin Jan Strang kirjassaan Antikvariaateillakin on kohtalonsa (1999) ja Boris Hurtta pikkujulkaisussaan Turkulaisia antikvariaatteja (2007). Nyt heidän työtään jatkaa Juri Nummelin toimittamallaan Muistojen divarit -teoksella. Kirjassa 11 kirjoittajaa käy läpi antikvariaatti- ja divarimuistojaan, kukin tavallaan. Muutamalta on mukana useampikin teksti. Tekijät ovat kulttuurityöläisiä, kaikki aiemminkin julkaisseita kirjoittajia (ellei kirjailijoita). Nummelin pahoittelee esipuheessaan, että kirjoittajat ovat kaikki myös miehiä. Se kieltämättä jättää kaipaamaan myös muunlaista näkökulmaa. Nyt stereotypia kirjakasoja penkovista keräilijöistä ja muista bibliofiileistä setämiehinä pönkittyy vähän liikaa. Onneksi toimittaja uumoilee mahdolliseen jatko-osaan myös naiskirjoittajia.

Divarimuistoja käsitellään monella tapaa. Yleisimmin kronikoidaan elämän rakennushetken, yleensä opiskeluajan tai vastaavan pakollisten koulujen päättymistä seuraavan etsikkoajan antikkakokemuksia: missä käytiin kirjoja etsimässä, millaisia vaikutelmia niistä käynneistä on jäänyt ja mitä tuli ostettua. Näkökulmissa on kuitenkin vaihtelua. Esimerkiksi Tapani Bagge muistelee Helsingin ja lähialueen antikvariaatteja, joissa hän on työskennellyt. Teemu Paarlahti puolestaan keskittyy yhteen tiettyyn antikkakäyntiin, joka liittyy osaksi suurempaa muistojen kudelmaa. Paarlahden teksti on itselleni kirjan mieleenjäävin – osittain siksi, että hänen kuvaamansa junaturman aikaan kävin viereistä Mäntän lukiota ja tapaus on jäänyt itsellenikin mieleen.

Muuten Muistojen divarien tekstit soljuvat sujuvasti. Niiden vaikutus lukijaan on pitkälti kiinni siitä, paljonko kertomuksiin on samaistumispintaa: kirjojen keräilystä kiinnostumaton tuskin tähän kirjaan tarttuisikaan, mutta jos muistojen sivuilla kuvaillaan sitä tuttua divaria, jossa itsekin tapasi asioida, saa teksti äkkiä voimakkaan nostalgialisän. Itse koin tällaisen elämyksen yllättävän harvoin, mutta se ei tietenkään ole kirjoittajien vika. Varhaisimmat omat divarimuistoni ovat epämääräisiä yksittäiskäyntejä vieraiden kaupunkien liikkeissä lapsena, joten niistä on jäljellä vain haaleita muistikuvia. Minulle tutuinta antikkakaupunkia, opiskeluajan Jyväskylää, kuvatessaan Ville Hänninenkin keskittyy juuri niihin paikkoihin, jotka eivät minun kirjareissuihini kuuluneet.

Muistelmista selvimmin erottuu Harri István Mäen "Nuoruuteni antikvariaatit", joka puhtaan muistelman sijasta on täysverinen novelli. Ilmeisesti senkin polttoaineena ovat aidot tapahtumat, mutta kaunokirjallisen käsittelytapansa vuoksi lopputulos on hyvin erilainen kuin muissa kokoelman teksteissä. Se on myös selvästi muita pidempi. Vaikka Mäen kertomus tavallaan rikkoo kirjan rakennetta, se myös elävöittää kokonaisuutta. "Nuoruuteni antikvariaatit" tuo mukaan juuri sitä moninaisuutta ja yllätyksellisyyttä, joita divarienkin hyllyt ovat aina olleet täynnään.

Muistojen divarit on mielenkiintoinen ja hyvin miellyttävä lukea. Tällaiselle divariperinteen tallennukselle on tarve, ja inhimillisen lämpimät ja omakohtaiset muistelot tekevät työnsä monella tapaa paremmin kuin systemaattisemmin kartoittava tutkimus aiheesta (kaipailisin kyllä sellaistakin!). Kirja kaipaa ehdottomasti jatkoa. Nyt saadaan valaistua vain pieni osa siitä suuresta jäljestä, jonka  diversiteettiliikkeet ovat suomalaiseen mielenmaisemaan jättäneet. On klišeistä sanoa, että tarinoita on yhtä monta kuin on muistelijaakin, mutta tässä tapauksessa se ei ole liioittelua.

II Muistojen divarihylly

Löysin kirjojen keräämisen verrattain myöhään, vaikka olen lukenut ahkerasti aivan pienestä asti ja vaikka minulla on kirjakokoelmakin ollut jokseenkin aina. Jonkinlaiseen kirjakeräilyyn pääsin kiinni 12–13-vuotiaana, kun aloin kasata Stephen Kingin tuotantoa hyllyyni, ensin suomennoksina ja sitten kaikilla mahdollisilla kielillä. Kotimaisia painoksia käytiin vanhempien kanssa etsimässä antikvariaateissa, jos isoihin kaupunkeihin satuttiin, mutta ne eivät ole elämyksinä jääneet mieleen. Ainoastaan hämmennyksensekainen mielikuva helsinkiläisestä antikvariaatista (jonka on täytynyt olla Seppo Hiltusen liike Hakaniemen torin laidalla) ja sen metritolkulla joka suuntaan jatkuvista kirjariveistä palaa välillä uniini. Jo ennen King-harrastustani olin alkanut joskus kymmenvuotiaana kiihkeän sarjakuvavaiheen, jolloin kasasin ahkerasti monisataasivuista Marvel-julkaisujen kokoelmaa. Vanhoja sarjakuvalehtiäkin muistan kantaneeni Tampereen-reissuilta, mutta ykköspaikka niiden hankkimiseksi löytyi kotikylästä.

90-luvun Vilppula oli vielä vireähkö kylä, jossa oli kolme markettia, pari ravintolaa, elävä tori ja rautatieasema, jolta sai oikeasti ostaa matkalippuja. Tänään Vilppula on yhdistynyt Mäntän kanssa ja autioituu kiihtyvää vauhtia; Muistojen divareihinkin kirjoittanut Teemu Paarlahti on kuvannut viimevuotisessa blogikirjoituksessaan tätä surkeaa asiaintilaa.

Muiden elonmerkkien lisäksi Vilppulassa oli myös Löytökulma. Se sijaitsi keskustan henkisessä päässä, kohdassa jossa Keskuskatu kaareutuu niin sanotuksi Asemanmutkaksi ja kulkee lopulta rautatieaseman ylisuurelle parkkipaikka-aukealle. Rakennuksessa oli aiemmin toiminut pankki (Säästöpankki uskoakseni), mutta minun lapsuudessani sen asemanpuoleisen päädyn oli vallannut sekatavaraliike Löytökulma. Kaupassa tuntui olevan tarjolla kaikkea mahdollista rompetta, tarpeellista ja tarpeetonta, ja toisessa huoneessa kuivamuonaakin. Kaupan pinta-ala oli käytetty hyödyksi ja hyllyjen väliset käytävät olivat erittäin ahtaat; repun kanssa sai kulkea varovaisesti. Yleisimmin koululaisella oli asiaa karkkihyllylle, joka valitettavasti sijaitsi ulko-ovelta katsottuna kassan takana. Jotta sinne pääsi, oli joko ohitettava kassa, mikä oli ahtauden vuoksi mahdotonta jos jonoa oli yhtään, tai kierrettävä koko liike, mikä lisäsi vaaratilanteita repun viistäessä täyteen ahdettuja hyllyjä.

Aivan karkkihyllyn vieressä oli Löytökulman kruununjalokivi, lehtihylly. Se oli pieni, ehkä metrin levyinen ja miehen korkuinen, muistaakseni metallirakenteinen ständi, joka oli aina täynnä kaikkea kiehtovaa. Alhaalla olivat sarjakuvat, niiden yläpuolella valikoima kirjoja, lähinnä pokkareita ja ylimpänä miestenlehdet. Pornoa tietenkin vilkuiltiin syrjäkarein, vaikka myyjä oli kassan takana aivan vieressä tarkkailemassa (paras tapa oli peruuttaa puolitoista metriä oviaukosta kuivamuonahuoneen puolelle, jolloin myyjä ei suoraan nähnyt hämmentynyttä tissientuijottelua). Myöhemmin murrosiän aikaan maksoin kaverille siitä, että hän kävi lunastamassa jonkin näistä ylähyllyn lehdistä. Itse en uskaltanut. Etukäteen käytiin tarkistamassa valikoiman ja mietittiin, mitkä lehdet olisivat ostamisen arvoisia. Jotain suuntautumisestani (antikvaarisesta, ei välttämättä seksuaalisesta) kertoo se, että aina kun mahdollista, päädyin 60-70-luvun lehtiin, joissa oli kyllä nainen kannessa mutta lähinnä miespoliitikkoja sisäsivuilla.

Löytökulman kirjahyllyn kävin kyllä aina läpi, mutta harvoin ostin mitään siltä. "Kirja" on tietysti suhteellinen käsite tässä; suurin osa valikoimasta oli kioskipokkareita, Jerry Cottoneita oli paljon, joskus mukaan oli eksynyt jopa jokin kovakantinen mutta se oli harvinaista. Moni pokkarisarjan nimi tuli kuitenkin tutuksi noilla tsekkauskäynneillä. Varsinkin erilaisia länkkäreita oli paljon, ja muistot Hulkkosista nousivat mielen syövereistä, kun myöhemmin kuulin niiden olevan Kari Nenosen kirjoittamia. Nenosen Noitarovion väitän ostaneeni Löytökulmasta, mitä voi pitää löytönä. Hintaa ei ole voinut olla paria markkaa enempää. Löytökulman oranssit hintalaput muodostuivat yhdeksi lapsuuteni ikoniksi, joka vieläkin sykähdyttää, kun sellainen tulee vastaan mökkihuussin Akkarin kannessa. Kirjojen alla on täytynyt olla tilaa myös Suosikeille ja muille aikakauslehdille, mutta koska nämä eivät osuneet tutkaani tuolloin, ei niistä ole myöskään muistijälkiä.

Antoisin osuus Löytökulman divarihyllystä minulle oli alimpana löytyneet sarjakuvalehdet. Jo ennen kouluikää mummuni toi sieltä Peukaloisen retkiä, Taotaoa, Aku Ankkoja ja Katti Matikaisia. Sarjishyllyjen hienouden tajusin lopullisesti, kun innostuin supersankarisarjakuvasta. Tuntui, että Löytökulmasta löytyi joka kerralla uusia Marveleita ja Batmaneja. Luultavasti tämä ei pidä paikkaansa, mutta joka tapauksessa Löytökulman valikoiman vaihtuvuus on ollut hämmästyttävä. En tiedä, tuotiinko uutta myytävää koko ajan sisään vai oliko takahuoneen varastot isommat kuin äkkiseltään kuvittelisi. Oli miten oli, useat olivat ne Hämäkkimiehet, Ryhmä-X:t, Sarjakuvalehdet ja Marvelit, jotka löysin.

Ja sinne ne päätyivät takaisin. Olen ollut aina patologinen keräilijä, kohteet vain ovat vaihdelleet. Sarjakuvien jälkeen oli jääkiekkokorttien vuoro. Uusia kortteja sai joka kioskilta ja huoltoasemalta, mutta vakava keräilijä etsi myös aiempien vuosien painatteita. Koska keräilykortit olivat sillä hetkellä Suomessa koulupihojen suurin fad (käsittääkseni kova juttu myös koulujen ulkopuolella ja muuallakin maailmassa), nousi ympäri Suomen hetkeksi aikaa valtava määrä korttiliikkeitä. Ne ansaitsivat ihan oman muistelmateoksensa, niin kuin ne silloin ansaitsivat kaiken liikenevän rahani. (Oma vakiopaikkani oli mänttäläinen Mellimaa, joka myi kyllä irtokarkkia ja kahveja mutta jonka olemassaolon syy oli uskoakseni jääkiekkokortit.) Niinpä saivat sarjakuvatkin mennä. Kannoin koko satojen lehtien kokoelman Löytökulmaan ja lähdin sadan markan setelin kanssa kohti Tampereen korttilaareja. Olo oli tyhjä, myönnän. Samalla opin jotain kaupankäynnin laeista: jotta voi myydä halvalla, on ostettava vielä halvemmalla. Toivottavasti Marvelini saivat hyvän kodin jonkun toisen innokkaan lukijan luota. Niiden myynti on myöhempinä vuosina harmittanut moneen kertaan.

Huomaan puhuvani Löytökulmasta melkein kuin oikeasta divarista. Kyse kun oli lopulta yhdestä hyllyllisestä vanhoja lehtiä. Se oli kuitenkin enemmän kuin muut 1990-luvun vilppulalaisen lapsen vaihtoehdot yhteensä. Se oli omanlaisensa ehtymätön runsaudensarvi.

Olisin voinut vannoa, että Löytökulma koki loppunsa vasta sen jälkeen, kun itse olin jo siirtynyt opiskelemaan vehreämmille divarimaille syksyllä 2002. Vilppulan Löytökulma Lillomäki Ky on kuitenkin poistunut kaupparekisteristä kesäkuussa 2001. Muistaakseni Löytökulma-nimi kyllä säilyi katukuvassa jonkin aikaa, eri yrittäjän toimesta. Jossain vaiheessa se vaihtoi osoitetta tien toiselle puolelle. Nämä vaiheet eivät enää kuulu minun tarinaani.