Piereskelevä keksi ja lauluja kuolemasta - Stephen King fiktiivisenä hahmona

I

Ei ole tavatonta, että kirjailija sijoittaa itsensä ja lähipiirinsä osaksi tarinoitaan. Tyypillisessä tapauksessa aloitteleva kirjoittaja käyttää omaa elämäänsä mallina esikoisromaanilleen, ja varsinkin taiteilijapiireistä on peräisin monia hienoja (ja vähemmän hienoja) kirjallisuuden henkilöhahmoja. Yleistä on sekin, että varsinkin kertomusten päähenkilöt kuvastavat ainakin jossain määrin luojansa omia ajatuksia.

Harvemmin kuitenkaan käy niin, että kirjailija kirjoittaa itsensä, omalla nimellään ja tunnistettavalla hahmollaan, osaksi fiktiota. Stephen Kingin tuotannossa kuuluisin esimerkki tällaisesta on ehdottomasti Musta torni -sarja. Sen viimeisissä osissa kirjailija Stephen King toimii keskeisenä hahmona. Tietenkään tämä King ei ole yksi yhteen kirjoittajansa, mutta vastaavuus on riittävä, jotta lukijan mielessä nämä kaksi samaistuvat toisiinsa.

Jo Kingin kouluvuosilta tunnetaan tarina, jossa hän kertoi oppilastovereistaan näiden oikeilla nimillä. Oppilaat valtaavat koulun ja kuolevat taistelussa kansalliskaartin kanssa. Tekstiä ei ole säilynyt, ja se tunnetaan ainoastaan Kingin lapsuudenystävä Chris Chesleyn kertoman kautta. Ei tiedetä, esiintyikö kirjoittaja itse tarinassa. 

Kirjailija-King saa maininnan, ikään kuin cameo-esiintymisen, muutamassakin hänen omassa teoksessaan. Hänet mainitaan salanimi Richard Bachmanin Kirous- ja Teloittajat-romaaneissa ja Kingin omalla nimellä ilmestyneissä Kirjastopoliisi-pienoisromaanissa sekä "Yölentäjä"-novellissa (tosin vain sen alkuperäisessä versiossa). Lisäksi suomentamattomassa "The Blue Air Compressor"-novellissa King mainitaan tarinan kertojaksi. Samaan hengenvetoon voi vielä mainita myös jo Carriessa esiintyneen tohtori Edwin Kingin (Edwin on Stephenin toinen etunimi).

Varsinaisena henkilöhahmona King esiintyy Mustan tornin lisäksi kahdessa muussakin kirjoittamassaan tarinassa. Kumpikin niistä on vähän tunnettu, humoristinen kertomus, ja molemmat ovat ilmestyneet vain kerran ja sitten unohtuneet muilta kuin King-konössööreiltä.

II

Ensimmäisen kerran Kingin tiedetään sijoittaneen itsensä tarinan henkilöhahmoksi sadussa nimeltä "The King Family and the Wicked Witch". Se ilmestyi pienessä kansasilaisessa sanomalehdessä, Flintissä, 25.8.1978. Lehteä toimitti Kingin entinen opiskelutoveri Roy D. Krantz. King oli antanut hänelle julkaistavaksi kertomuksen, jonka hän oli alunperin kirjoittanut lapsilleen. Aluksi lehdessä epäiltiin tarinan julkaisemista, koska sen pelättiin loukkaavan osaa lukijoista. Lopulta julkaisemiseen kuitenkin päädyttiin, joskin lyhyen toimittajan huomautuksen saattelemana. Syy epäröintiin paljastuu pian, mutta jotain osviittaa siitä saa, kun tietää kertomuksen alkuperäisen nimen olleen "The King Family and the Farting Cookie".

Nimensä mukaisesti "The King Family and the Wicked Witch" kertoo Kingin perheestä. Kirjoitusaikaan siihen kuului Stephenin lisäksi hänen vaimonsa Tabitha sekä lapset Naomi ja Joe. Perheestä kerrotaan, että he asuvat Mainen Bridgtonissa ja ovat mukavaa väkeä. Kingin perhe oikeastikin asui noihin aikoihin Bridgtonissa, ja sinne sijoittuisi myöhemmin isä-Kingin pienoisromaani Usva. Perheenjäseniä kuvaillaan tarinassa lyhyesti tosielämän esikuviensa mukaan: isä kirjoittaa kirjoja, äiti kirjoittaa runoja ja tekee ruokaa, kuusivuotias Naomi ja nelivuotias Joe ovat koulussa. Kingien kolmas lapsi, Owen, ei esiinny tarinassa. Hän syntyi helmikuussa 1977, minkä perusteella voidaan olettaa tarinan kirjoitetun jo jonkin aikaa ennen sen julkaisemista.

Valitettavasti Bridgtonissa asuu myös ilkeä noita, Hazel (witch hazel on englanninkielinen nimitys kasveille, jotka suomessa tunnetaan taikapähkinöinä). Hänen ilkeyttää kuvaa esimerkiksi se, että hän on muuttanut New Hampshiren prinssin murmeliksi ja huvittelee taikomalla lemmikkikissoja kermavaahdoksi ja lastenvaunuja hevosenpökäleiksi. Hazel inhoaa Kingien perhettä, koska nämä ovat kaupungin onnellisin perhe ja koska hän vihaa kirkkaita värejä – Kingit sattuvat ajamaan kirkkaanpunaisella Cadillacilla.

Noita Hazel punoo juonen Kingien pään menoksi. Hän tekeytyy kirjailijaisän faniksi ja huijaa perheen syömään taikakeksejä, jotka muuttavat isän nenän banaaniksi (eikä isä osaa enää kirjoittaa muita sanoja kuin banaani) ja äidin kädet maitopulloiksi, minkä lisäksi lapset alkavat itkeä taukoamatta.

Tässä vaiheessa tarinan tyylirepertuaari alkaa olla selvä: Toisaalta on surrealistisia, usein tolkuttomia käänteitä ja yksityiskohtia, toisaalta häpeämättömän lapsellista huumoria – joka oli syynä siihen, että lehti epäröi tarinan julkaisemista. Tällainen ei tietenkään ole harvinaista Kingin tuotannossa. Varsinkin 70-80-lukujen novelleissa on paljon hervottomia ideoita, jos vain osaa ja haluaa nähdä niiden huumorin. On aivan lukijasta kiinni, pitääkö "Eloonjäävää tyyppiä" -novellin itsensä amputoivaa kirurgia, joka syö haaksirikkoutuneena omia ruumiinosiaan, karmeana vai hulvattomana ajatuksena. Aivan "The King Family and the Wicked Witchin" tyyliseen irrotteluun hän ei koskaan muulloin ole ryhtynyt. Lähimmäs kenties pääsee obskyyri, vuonna 1970 opiskelijalehdessä ilmestynyt "Slade"-länkkäriparodia.

Sadun edetessä perhe sattumalta onnistuu pelastamaan aiemmin mainitun, murmeliksi muuttuneen prinssin, joka puolestaan auttaa heitä. Yhdessä noidan uhrit päättävät kostaa. Ovelan juonen avuin he saavat Hazelin vuorostaan syömään taikakeksin. He väittävät  sen olevan maailman häijyin keksi, joka tekee syöjästään maailman häijyimmän noidan. Todellisuudessa se kuitenkin on – pierukeksi. Tarina huipentuu finaaliin, jossa noidan pierut puhaltavat ikkunat hajalle ja karvat kissalta ja lopulta lähettävät hänet itsensä Kuuhun. Perhe saa jatkaa elämäänsä onnellisena, prinssistä tulee kuningas (siis myös King), ja noita arvatenkin piereskelee edelleen Kuussa.

On ilmeistä, ettei King tarkoittanut satuaan alunperin julkaistavaksi. Se on sanan kaikissa merkityksissä lapsellista hauskanpitoa, perheen omaksi sisäpiirijutuksi tarkoitettu. Voin vain kuvitella, miten hauskaa Kingien lapsilla on ollut kuunnella tämänkaltaisia juttuja. Kyseessä on muuten oikeastaan perheen yhteistyö; Naomi nimittäin kuvitti tarinan, ja kolme hänen piirrostaan julkaistiin samassa yhteydessä. On oletettavaa, ettei "The King Family and the Wicked Witch" ole yksittäistapaus, vaan King on varmasti kertonut muitakin vastaavia juttuja lapsilleen. Onko niitä kirjoitettu, sitä ei kukaan hänen itsensä lisäksi tiedä. Ainoa tunnettu, edes hieman historialtaan samankaltainen teos on Lohikäärmeen silmät -romaani, jonka King kirjoitti tyttärelleen ja joka alunperin ilmestyi vain numeroituna loistopainoksena. Sekin on hyvin sadunomainen kertomus joskin selvästi jo vanhemmalle lapselle kirjoitettua satufantasiaa.

"The King Family and the Wicked Witch" on tosiaan ilmestynyt vain kerran. Alkuperäistä Flintin numeroa on liki mahdoton saada käsiinsä, joten keräilijät ja muut kiinnostuneet ovat joutuneet turvautumaan valokopioihin ja sittemmin Internetissä kierteleviin tiedostoihin.

III

Seuraavan esiintymisensä fiktiivisenä hahmona Stephen King teki vasta melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin Musta torni -sarjan kuudennessa osassa. Hänet kyllä mainitaan jo edellisessä osassa, mutta siinä hän ei vielä ole selvästi fiktiivinen versio itsestään vaan "todellisen maailman" kirjailija. Mustan tornin jälkeen King on esiintynyt vielä yhdessä novellissa, joka on "The King Family and the Wicked Witchin" tapaan melko erikoinen tapaus ja jonka taustoitus vaatii kulkemaan pientä kiertotietä.

Stephen King kuului vuosien 1992–2012 ajan The Rock Bottom Remainders -nimiseen rock-yhtyeeseen. Hyväntekeväisyyskeikkoja tehneen bändin kaikki jäsenet olivat kirjailijoita tai muita julkaisseita kirjoittajia. Vuonna 1992 ilmestyi tupla-albumi Stranger Than Fiction, jolla  esiintyi yhtyeen lisäksi joukko sen ulkopuolisia kirjoittamisen ammattilaisia nimellä The Wrockers. King laulaa levyllä neljä kappaletta.

Kaksi vuotta myöhemmin The Rock Bottom Remaindersin nimissä julkaistiin kirja, Mid-Life Confidential, johon myös King kirjoitti yhden tekstin. Ja viimein vuonna 2013, jolloin yhtye oli jo päättänyt pistää pillit (ja muut soittimet) pussiin, ilmestyi vielä eräänlaisiksi jäähyväisiksi tarkoitettu sähkökirja Hard Listening. Teos yhdistelee monenlaisia tekstilajeja (esseitä ja artikkeleita, fiktiota, sähköposteja, tietovisoja), myös ääni- ja videoleikkeitä. Se ilmestyi 2018 myös painettuna laitoksena.

Yksi kirjan osioista on otsikoitu "The McGuinn Karaoke Challenge... for Authors: Can Anyone Out-Stephen Stephen King?". Neljä kirjailijaa ovat kukin kirjoittaneet oman kingmäisen novellinsa, ja lukijat haastetaan tunnistamaan, mikä kertomuksista on Kingin itsensä kirjoittama. Oikea vastaus paljastetaan myöhemmin kirjassa. Ridley Pearsonin "Black Mambo" on tyly rikosjuttu ja Dave Barryn "In the Woods" surrealistinen pikkuteksti demonisesta oravasta (!). Kumpikin niistä jää tiiviiksi välipalaksi. Greg Ilesin "Robert Johnson's Flat-Top" puolestaan on aidosti  kiehtova kauhutarina miehestä, joka yrittää varastaa blueslegenda Robert Johnsonille kuuluneen kitaran ja joutuu kohtaamaan paholaisen.

Kingin omaksi novelliksi paljastuu lopulta kertomuksista  "The Rock and Roll Dead Zone", jonka toisena päähenkilönä ja kertojana on hän itse. Tarinassa King valmistautuu viettämään rauhallista koti-iltaa mutta löytääkin talonsa rapuilta miehen nimeltä Edward Gooch eli Goochie. Tämä toistasataa kiloa painava, kertojan alakoulusta asti tuntema ja suurisydämiseksi mainittu mies rakastaa rock'n'rollia ja suuria ideoita. King luo lähes groteskin mielikuvan Goochista, jonka kenkiä pitää kasassa teippi, jonka valtavissa verkkareissa on (tällä kertaa vain) pieni pissatahra ja joka haisee oluelle, chilille ja kainalohielle. "He looks like a stoned roadie in the middle of a nine-week tour."

Goochiella on tarjota Kingille idea. Oikeastaan idea ei ole edes hänen omansa, vaan sen pohjana on Smothers Brothersin klassinen "Honey House" -sketsi, joka puolestaan otti innoituksensa Bobby Goldsboron kappaleesta "Honey". Goochien ajatus on eräänlainen elämyskeskus, jossa ihmiset pääsisivät klassisten, kuolemaa käsittelevien rock-kappaleiden maisemiin. "Honeyn" lisäksi Goochiella on valmiit pienoismallit ainakin sellaisista ikivihreistä kuin "Dead Man's Curve", "Tell Laura I Love Her" ja "Moody River". 

Goochin idea ei lopulta saa Kingiltä kovin vahvaa vastakaikua. Tämä kyllä tunnustaa sen mahdollisuudet (tosin ainakin osittain vain Goochin mieliksi) ja hyväntahtoisesti (tai oman nahkansa pelastaakseen) ohjaa Goochin toisen kirjailijan, Mitch Albomin, puheille.

Tarina muodostuu pitkälti Kingin ja Goochin dialogista, jossa viittaillaan tiheästi paitsi rock-klassikoihin myös Kingin tovereihin Remaindersissa. Huumori rakentuu paljolti rakastettujen biisien makaabereista huvipuistoversioista. On lukijan pop-tietämyksestä kiinni, kuinka huvittavina hän Goochin kehitelmät kokee. Iso osa novellin huumorista tulee myös sen kerronnasta – miten King kuvailee Goochin kieltämättä vastanmieliseltä vaikuttavaa olemusta ja toisaalta tämän lapsekkaan innostunutta höpötystä ja kuinka hyvin rytmitettyä vuoropuhelu on. Myös kahden hyvin erilaisen hahmon välinen ristiriita on tehokas. Irvokkaan Goochin vaahtoaminen saa hyvän kaikupohjan kertoja-Kingin rauhallisesta tolkullisuudesta.

"The Rock and Roll Dead Zone" on erikoinen King-teksti. Niinhän sen on tarkoituskin olla. Tietenkin kirjoittaja on pyrkinyt hämäämään lukijoita, joiden tehtävä on ollut tunnistaa neljästä kertomuksesta hänen kirjoittamansa. Hän myös onnistui yrityksessään ilmeisen hyvin.

Hard Listening nimittäin sisältää myös The Book Genome Projectin analyysin novelleista. Nyt jo haudatun projektin päämääränä oli kehittää järjestelmä, joka pystyisi löytämään lukijoille kirjasuosituksia heidän aiemmin lukemiensa teosten pohjalta. Analyysi perustui esimerkiksi kirjojen ja kirjailijoiden toistuviin teemoihin ja tyyliseikkoihin. He vertasivat kaikkia neljää "Stephen Kingin" kirjoittamaksi väitettyä novellia kirjoittajien aiemmin julkaistuihin teoksiin. Tulosten mukaan "The Rock and Roll Dead Zone" sisälsi eniten temaattisia samankaltaisuuksia Kingin teoksiin, mutta kirjoitustyyliltään se erosi kaikkein eniten Kingille tyypillisistä keinoista. Lopulta päädyttiin tulokseen, että sen kirjoittaja olisi Ridley Pearson ja että Kingin oma tarina olisi "In the Woods". (Pearson onnistui jo aiemmin jäljittelemään Kingin tyyliä, kun hän kirjoitti tämän Rose Red -minisarjan oheiskirjan Diary of Ellen Rimbauer, joka julkaistiin ilman tekijännimeä. Tämä sai tietysti fanit aivan varmoiksi, että kirjoittaja olisi Strephen King.)

"The Rock and Roll Dead Zone" on siis tutkitusti esimerkki kirjoittajansa laajasta keinovalikoimasta. Yhdessä "The King Family and the Wicked Witchin" kanssa se muodostaa oudon kuriositeettikaksikon Kingin tuotannossa. Kumpakaan niistä tuskin julkaistaan  uudelleen ainakaan lähiaikoina.

Lähteet

Brooks, Justin: Stephen King: A Primary Bibliography of the World's Most Popular Author, Revised Edition. Hiram 2013: Overlook Connection Press. Mobi-versio.

Krantz, Roy D.: More Insight. Krantzformations.

Luova, Mikael: Alkusanoja. Stephen Kingin juveniliasta. Laajennettu ensimmäinen painos. Hamina 2021: Luovaja.

Spignesi, Stephen J.: The Lost Work of Stephen King. A Guide to Unpublished Manuscripts, Story Fragments, Alternative Versions, and Oddities. [New York] 1998: Birch Lane Press.

Wood, Rocky: Stephen King: Uncollected, Unpublished. Revised and Expanded Edition. Hiram 2012: Overlook Connection Press.

Katsottua: maaliskuu 2021

Jim Gillespie: Tiedän mitä teit viime kesänä. Danny Cannon: Tiedän yhä mitä teit viime kesänä. Sylvain White: Tiedän mitä teit viime kesänä 3

Käsikirjoittaja Kevin Williamson herätti slasher-genren uuteen kukoistukseen 90-luvun puolivälin jälkeen ensin lajityyppiä parodioivalla Screamilla ja sen jälkeen elokuvalla Tiedän mitä teit viime kesänä (I Know What You Did Last Summer, 1997). Williams oli mukana Screamin jatko-osissakin mutta toiseen sarjaan hän ei enää palannut.

Jim Gillespien ohjaama esimmäinen osa on perinnetietoinen, ehkä vähän liiankin kliseinen teinislasher. Taustana on urbaanilegenda koukkukätisestä tappajasta, josta tulee todellisuutta. Nuorisonelikko ajaa miehen yli ja hävittää ruumiin heittämällä tämän mereen. Sitten mystinen koukkua käyttävä kalastaja alkaa häiriköidä heitä. Juoni on peruskauraa, mutta tunnelma on pääosin kohdallaan. Vähän kömpelöt näyttelijätkin ovat yllättävän sympaattisia. Varsinkin jatko-osien jälkeen ensimmäinen elokuva tuntuu melkein upealta...

Tiedän yhä mitä teit viime kesänä (I Still Know What You Did Last Summer, 1998) on juuri niin typerä jatko-osa kuin kauhuelokuvien osaksi yleensä koituu. Tarina jatkuu vuotta ykkösosaa myöhemmin, mutta siirtyy kaikista mahdollisista paikoista Bahamalle! Menee pitkään ennen kuin ruumita alkaa todella tulla. Koko elokuva nilkuttaa epäkeskosti, hahmot ovat ärsyttäviä (varsinkin Jack Blackin pössyttelijärasta), ja kamera keskittyy lähinnä Jennifer Love Hewittin miehustaan. Kalastajan kuolinkohtaus on komea. Jonkinlaisia kalkkunatehoja tästäkin vielä saa, kun taas – –

– – Tiedän mitä teit viime kesänä 3 (I'll Always Know What You Did Last Summer, 2006) pistää vielä pahemmaksi. Tarina ei kerro mitään uutta vaan periaatteessa uusii alkuperäisen käänteet, yhtään hahmoa edeltävistä osista ei ole mukana, ja rakeinen, kai "realistiseksi" tarkoitettu kuvaus on vain rumaa. Poissa on ykkösen tunnelma ja jäljellä vain latteaa harmautta. Näyttelijät ovat täysin karismattomia, ja jopa hyppysäikyt tämä elokuva pystyy kämmäämään. Kalastajakin yrittää olla uusi Michael Myers.

Jackie Chan Vintage Collection Volume 2. Jackie Chan Vintage Collection Volume 4. The One Man Collection: Jackie Chan

Yksi alkuvuoden projekteista, oikeastaan jo viime syksynä alkanut, on ollut Jackie Chanin elokuvien läpikäyminen. Viimeisimpänä etappina ovat olleet nämä kolme boksia.

Vintage Collection Vol. 2 (2019; 7 blurayta) sisältää 1970-luvun loppupuolen kungfu-elokuvia, joissa Chan alkoi hiljalleen löytää paikkaansa. Aluksi hän on vielä sivuroolissa mutta pian jo Bruce Leen manttelinperijänä (New Fist of Fury). Varhaisimmat elokuvista ovat vielä verrattain vakavia turpiinmättäjäisiä, mutta hyvin nopeasti slapstick- ja muu huumoriaines alkaa ilmestyä repertuaariin. Ohjaajista boksilla esiintyy useimmin Lo Wei, mutta onpa joukossa yksi John Woonkin varhainen työ.

Vintage Collection Vol. 4 (2020; 7 blurayta) sen sijaan kokoaa seuraavan vuosikymmenen hongkongilaiselokuvia, joissa Chanilla on vain pieni rooli, tai muuten vähäisempiä töitä. Ensimmäinen yritys Hollywoodissa, The Protector, on perusjenkkitoimintaa ilman niitä piirteitä, joiden vuoksi Chan on asemansa saanut. The Canton Godfather puolestaan on hänen oma koominen intohimoprojektinsa, joka kuitenkin jää puolitiehen Pygmalion-kuvioissaan. Niin sanottu Lucky Stars -trilogia keskittyy ihan muiden näyttelijöiden ensemblen keskinäiseen hassutteluun ja tökeröön komiikkaan.

The One Man Collectionin Jackie Chan -osa (2009; 3 dvd:tä) sisältää kolme hyvin eriparista elokuvaa. Gorgeous on sekin Chanin omia lempifilmejä, romanttinen komedia (jossa on erittäin hauska lopputaistelu). Kultainen medaljonki on mitätön Hollywood-rytinä, mutta Who Am I? yllätti olemalla aidosti hauska indentiteetinetsintäkertomus, joka sisältää muutamia erittäin komeita toimintakohtauksia.

Steven Spielberg: Ota kiinni jos saat. Terminaali

Katselussa kaksi elokuvaa, jotka ovat melkein kuin sisarteokset: sama ohjaaja, sama keskeinen näyttelijä, sama käsikirjoittaja, tosipohjainen tarina. Steven Spielberg ohjasi 2000-luvun alussa kaksi tositapahtumiin perustuvaa elokuvaa, Jeff Nathansonin käsikirjoituksista, molemmat ovat komediallisia draamoja ja Tom Hanks on merkittävässä roolissa.

Vuoden 2002 Ota kiinni jos saat (Catch Me If You Can) perustuu Frank Abagnale nuoremman tarinaan. Abagnale oli huijari, joka alle kaksikymppisenä vedätti niin virkavaltaa kuin suuryrityksiä ja pankkejakin. Pääosassa on loistava Leonardo DiCaprio, Hanks ja Christopher Walken ovat loistavia, John Williamsin musiikki on loistava (ja osoittaa miehen monipuolisuuden!), kässäri on loistava. Elokuva ei ehkä ole Spielbergin tärkein (esimerkki siitä miten kokonaisuus ei aina ole osiensa summa) mutta se on monella tapaa nautittavin. Ohjaajalle tyypillinen imelyys puuttuu, mutta kepeä ja vakava ovat tarinassa tasapainossa.

Kehittelin joskus idean elokuvafestarista, joka keskittyisi vain elokuvien alkuteksteihin. Catch Me If You Canin alkutekstit olisivat ehdottomasti mukana. Ne ovat Oliver Kunzelin ja Florence Deygasin käsialaa, mutta Saul Bassin vaikutus näkyy ja kuuluu kauas.

Terminaali (The Terminal, 2004) puolestaan on täysin Tom Hanksin yhdenmiehenshow. Tarina kertoo jostain entisen itäblokin maasta tulevasta miehestä, joka juuttuu kansainvälisen byrokratian vuoksi lentokentän kansainväliselle alueelle Yhdysvalloissa. Vanhan kotimaan passi on mitätöity ja viisumia uuteen maahaan ei anneta. Tulos on humaani kuvaus yksilöstä isojen, kansainvälisten tapahtumien jaloissa; Hanksin uran alkuaikojen pienieleinen komiikka saa loistaa. Taustana on tositapaus iranilaispakolaisesta, joka asui vuosikausia pariisilaisella lentokentällä, mutta myös WTC-iskun jälkeinen pelko ulkomaalaisten ja lentokoneiden yhdistelmästä. Valitettavasti kokonaisuutta vesitetään suotta romanttisella sivujuonella; Catherine Zeta-Jones oli ihastukseni jo Oi ihanan toukokuun aikaan mutta tarpeeton tässä elokuvassa. Ja onhan tämä vähän imelä, mutta jazzukkojen nimmareista plussaa.

Aina kun aamuisin naamaani turvottaa, ajattelen Tom Hanksia ja olen iloinen.

Robert Zemeckis: Forrest Gump. Oliver Stone: JFK – avoin tapaus

Pari 90-luvun alun suurelokuvaa, jotka kumpikin sivuavat todellisia tapahtumia mutta kirjoittavat historiaa uusiksi.

Robert Zemeckisin Forrest Gump (1994) herättää edelleen katsojissa ristiriitaisia tunteita. Hieman yksinkertaisen mutta monessa mukana olleen miehen kronikka on katsojasta riippuen aivan ihana, haikensuloisen nostalgian läpäisemä voimaleffa tai sitten häpeämättömän sentimentaalinen ja konservatiivista maailmankuvaa pönkittävä propagandan täsmäohjus. Ymmärrän molempia puoli ja totean, että minulle Gump on hieno elokuva, jota kannattaa kuitenkin katsoa kriittisesti.

Oliver Stonen JFK – avoin tapaus (JFK, 1991) puolestaan on John F. Kennedyn salamurhan ruumiinavaus, joka ei anna tosiasioiden häiritä mutta joka rakentaa omista palikoistaan kiehtovan näkemyksen ja teorian siitä, mitä olisi voinut tapahtua jos... Roolitus on hieno läpileikkaus tekohetken Hollywoodin laatunäyttelijöistä. On tämä varmaan suosikkini Stonen elokuvista, joista yleensä pidän vain hyvin suurella varauksella.

Gerd Oswald: Suudelma ennen kuolemaa. Henry Koster: Ystävni Harvey

Gerd Oswaldin ohjaama Suudelma ennen kuolemaa (A Kiss Before Dying, 1956) on pienimuotoinen ja näppärä noir-elokuva. Alkuasetelmassa opiskelijanuorukainen, joka on suunnitellut tulevaisuutensa valmiiksi, kuulee tyttöystävänsä olevan raskaana. Avioituminen ei ole mahdollisuus mutta murha on. Tarinassa on kuitenkin monta mutkaa luvassa. Ira Levinin romaaniin perustuva elokuva on b-tuotantoa mutta juuri siksi viehättävä tapaus. Näyttelijöillä on korkeintaan kaksi ilmettä; poliisi sytyttää toistuvasti piipun, jonka pesässä ei ole mitään; tarinaa kerrotaan lähinnä dialogilla, joskin joukossa on kyllä muutama mainio visuaalinenkin oivallus.

Ystäväni Harvey (Harvey, 1950) on yksi James Stewartin hienoimmista rooleista. Henry Kosterin elokuva kertoo erikoislaatuisesta miehestä, jonka paras ystävä on parimetrinen ja näkymätön jänis. Hullujenhuoneellehan semmoinen saa sukulaiset soittamaan. Etenkin kun miehellä tuntuu kuppi kallistuvan ahkeraan. Elokuvassa on paikallaan niin sydän kuin näyttelijätkin. Stewartin roolissa on kepeää hyväntuulisuutta, ja jokainen sivurooli on paikallaan kuin sormi nenässä. Välillä ollaan puhtaassa screwball-meiningissä mutta koko ajan vähintään salaviisaita. "Painin todellisuuden kanssa 35 vuotta, ja olen iloinen, että lopulta voitin."

Clint Eastwood: The Rookie – tulokas. Walter Hill: Punainen vaara

Clint Eastwoodin ohjaama The Rookie – tulokas (1990) on tavanomainen aikansa toimintarymistely. Jopa niin tavanomainen, että sitä on vaikea erottaa Dirty Harry -elokuvista. Eastwood itse esittää veteraanipoliisia, jonka pari kuolee tulitaistelussa. Hän saa uuden, nuoremman parin, jonka kanssa alkaa metsästää saksalaisten autovarkaitten jengiä. Jep, Clint on gta-kyttä. Tuloksena on pari hienoa kolaria ja komeaa räjähdystä. Lopussa kaksi lentokonetta kolaroivat. Hämmentävintä elokuvassa on Charlie Sheen, jolla on vielä vähemmän ilmeitä kuin Eastwoodilla.

Walter Hillin Punainen vaara (Red Heat, 1988) yritti kai olla jonkinlainen toimintakomedia, mutta ei se erityisen hauska ole. Toiminta kuitenkin sujuu kyllä. Arnold Schwarzenegger esittää neuvostoliittolaispoliisia, jonka pari kuolee tulitaistelussa. Hän lähtee metsästämään tappajaa Yhdysvalloista, ja saa sieltä itselleen uuden parin. Elokuvan ainoa vitsi on, että Schwarzenegger on neukku. Se kuitenkin suhtautuu venäläisiin yllättävän suopeasti ollakseen 80-lukulainen amerikkalaistuotanto. Itse asiassa se oli sellaisista ensimmäinen, joka pääsi filmaamaan Moskovaan.

Luettua: maaliskuu 2021

Boris Hurtta: Rommelin kulta. Hyvinkää 1994: Book Studio. 300 s. WHH 40.

Tarmo Talvio: Farukin jalokivi. Hyvinkää 1997: Book Studio. 249 . WHH 49.

Lukuohjelmassa on viime päivinä ollut kaksi Boris Hurtan 90-luvun Harry Huuhka -romaania. Rommelin kullan ja Farukin jalokiven julkaisi Book Studio, mutta jälkimmäinen ilmestyi kovakantisena Hurtan siviilinimellä Tarmo Talvio. Jonkinlaista ironiaa on siinä, että Hurtan nimellä ei koskaan ilmestynyt kansiin sidottua kirjaa.

Kumpikin romaani mainitaan yleensä veijaritarinana, ja sitä ne toki pitkälti ovatkin: nopeatempoisia seikkailukertomuksia, joissa on vahvoja hahmoja, huumoria ja tiukkaa dialogia. Toisaalta varsinkin Rommelin kullassa on myös hyvin synkkiä sävyjä ja psykologista silmää, jota ei välttämättä yleensä veijariromaaniin yhdistetä. Tarinassa epämääräinen joukko suomalaisia päätyy heti toisen maailmansodan jälkeen kulta-aarteen jäljille. Tässä romaanissa päähenkilöksi nousee kertojana toimiva entinen Valpon mies Aarne Aromaa. Muista keskeisistä hahmoista Harry Huuhka sen sijaan jatkaa seikkailujaan Farukin jalokiven pääosassa.

Farukin jalokivessä Huuhka toimii aluksi huijarina, jonka toimenkuvaan kuuluu turistien keplotteleminen kreikkalaisen Athos-vuoren luostareihin. Tapahtuma-aika on 1952, ja juoneen kiertyy tuolloinen Egyptin monarkki, kuningas Faruk. Hänen kanssaan Huuhka lähtee varastamaan erästä jalokiveä luostareista.

Farukin jalokivi on Rommelin kultaa asteen verran keveämpi kertomus, mutta se myös pysyy koossa paremmin eikä rönsyile ihan niin paljon kuin edeltäjänsä. Rommelin kulta oli ensimmäinen Hurtan kirja, jonka luin, joskus yläastevuosina. Ei se mennyt silloin jakeluun kovin hyvin, minkä ymmärrän nyt. Sen verran paljon vaaditaan sota- ja kulttuurihistorian tuntemista, jotta romaanista todella voisi nauttia.