Katsottua: joulukuu 2025

 Jane Anderson, Martha Coolidge, Anne Heche: Hiljaiset seinät 2

HBO:n episodielokuva Hiljaiset seinät 2 (If These Walls Could Talk 2, 2000) on epätasainen kokonaisuus. Sen kolme osaa kietoutuvat yhden ja saman talon sisään, vaikkei seikkaa oikeastaan missään vaiheessa korostetakaan. Tarina kertovat eri vuosikymmeninä eläneistä lesboista. Kuvasto ja teemat ovat nyttemmin tulleet niin tutuiksi, että Hiljaiset seinät 2 tuntuu helposti turhankin turvalliselta ja kuluneelta, mutta aikanaan se on saattanut hyvinkin olla vahva elämys, etenkin kun kyse on televisioelokuvasta.

Jane Andersonin ohjaama ensimmäinen osa sijoittuu 1960-luvun alkuun. Toinen koko elämänsä yhdessä viettäneestä vanhasta naisparista kuolee yllättäen. Hänen jälkeen jäävä puolisonsa joutuu luovuttamaan kaiken eletyn elämän vainajan sukulaismiehelle, koska naispari ei tietenkään ole voinut avioitua eikä leskellä näin ollen ole oikeutta mihinkään. Vanessa Redgrave esittää vivahteikkaasti naista, joka joutuu pakottamaan itsensä ja tunteensa piiloon, jottei vuosikymmenien salaisuus tulisi ilmi. Paul Giamattin esittämä perijä tuntuu aavistavan paljon mutta päättää toimia odotusten mukaisesti. Osuus on kaunis ja emotionaalisesti vaikuttava.

Valitettavasti vanhan alun jälkeen Hiljaiset seinät 2 löysää otettaan. Martha Coolidgen ohjaama seuraava, vuoteen 1972 sijoittuva osuus tuo mukaan intersektionaalisen näkökulman. Nuorten feministilesbojen kommuunissa harmitellaan, että heidät heitetään yliopiston feministien ryhmästä mainehaitan vuoksi. Silti he ovat aivan yhtä ennakkoluuloisia, kun yksi joukosta rakastuu miesten vaatteisiin pukeutuvaan ja rintansa teippaavaan naiseen. Rakastumisen kuvauksessa on herkkyyttä ja Michelle Williams on loistava, mutta kokonaisuudesta puuttuu särmää ja pitkä läähätyskohtaus on turha.

Elokuvan päättää kepeän komediallinen elokuvan tekoajankohtaan sijoittuva Anne Hechen ohjaama jakso, jossa nelikymppinen naispari kipuilee keinohedelmöityksen kanssa. Tarinassa ei ole mitään yllättävää, mutta antaa se sentään toiveikkaan positiivisen lopun muuten melko vakavalle elokuvalle. Komedia syntyy toisaalta Ellen DeGeneresin verbaliikasta, toisaalta Sharon Stonen höpsöstä revittelystä omassa roolissaan.

Hiljaiset seinät 2 on edelleen näkemisen arvoinen elokuva, jolla on tänäkin päivänä sanottavaa. Aika on kuitenkin kulkenut sikäli sen ohi, että samat asiat on sittemmin sanottu jo monesti. Elokuvallisesti yksikään episodeista ei ole erityinen, mutta hienot näyttelijäsuoritukset on syytä muistaa, kun Redgraven ja Williamsin retrospektiivejä joskus kootaan.

Luchino Visconti: Rocco ja hänen veljensä

En edes yritä olla objektiivinen, kun kommentoin Luchino Viscontin neorealistista mestariteosta Rocco ja hänen veljensä (Rocco e i suoi fratelli, 1960). Giuseppe Rotunnon mestarillisen mustavalkokuvauksen valossa varjossa se kertoo tarinan viidestä veljeksestä, jotka isänsä kuoleman jälkeen muuttavat Etelä-Italian maaseudulta teollistuneeseen pohjoiseen ja yrittävät löytää paikkansa.

Elokuva keskittyy etenkin veljeksistä toiseksi ja kolmanneksi vanhimpiin: Simone on nyrkkeilijälupaus, jonka kuitenkin helpon elämän viehätykset vievät mukanaan. Häntä ja pikkuveli Roccoa yhdistää nainen, prostituoitu Nadia jota kumpikin veljeksistä rakastaa omalla tavallaan. Valitettavasti Simonen rakkaus on omistushaluista, eikä saa lainkaan vastakaikua. Rocco sen sijaan valitsee mieluummin veljensä kuin Nadian. Roccon pyhimysmäinen uhrautuvaisuus perheen – äidin ja veljien – edessä onkin yksi tarinan tukipilareista. Nadia on elokuvan traagisin hahmo, joka kaamea kohtalo johtuu paitsi epäterveestä kunniantunnosta (Simone) että myrkyllisestä perheen korottamisesta kaiken muun ohi (Rocco).

Veljeksistä vanhin, Vincenzo, on saanut etumatkaa ja rakentaa jo omaa perhettään, mikä pelastaa hänet joutumasta vaaralliseen kunniapeliin. Nuorimmista veljeksistä Ciro on kenties kaikkein tervejärkisin. Maailma muuttuu, ja hän hyväksyy sen. Hän sopeutuu tapaan olla eikä haikaile Roccon tapaan vanhaan  kotikylään, kuviteltuun Kultalaan.  Luca, nuorimmaisin, on vielä avoin kirja, sivustaseuraaja joka tarkkailee ja ottaa mallia – hän on kenties Italian tulevaisuus, joka joutuu punnitsemaan vanhan ja uuden välillä ja tekemään omat päätelmänsä.

Kaiken keskellä päsmäröi veljesten äiti, italialaisen elokuvan perushahmo. Hänen marttyyrimäinen hahmonsa, joka kaipaa koko ajan poikiensa jatkuvaa validaatiota ja tottelevaisuutta ja joka hysteerisen kovaan ääneen ilmoittaa, kun hänen toiveitaan vastaan rikotaan, on kenties kaikista toksisin. Sen sijaan, että perheen lapset saisivat päättää omat päätöksensä, unelmoida omat unelmansa, tehdä omat virheensä ja oppia niistä, rouva Parondi ei jätä käyttämättä yhtäkään tilaisuutta valittaa omaa kurjaa asemaansa ja ulvaista joka kerta, kun kukaan pojista tekee jotain, mikä horjuttaa hänen näkemystään harmoniasta. Jos elokuviin on uskomista, epäterve äitisuhde on kaiken pahan takana.

Viscontin ohjaus on komeaa, jo mainittu Rotunnon kuvaus komeampaa. Rocco ja hänen veljensä sisältää monta kuvaa, jotka muistuttavat siitä, miksi väri on elokuvassa tarpeetonta. Näyttelijöistä muistetaan aina mainita sinänsä mainio Alain Delon Roccona, mutta todellinen draaman sankari on Simonea esittävä Renato Salvatori, jonka muodonmuutos kirkassilmäisestä maalaispojasta maailman ja viettiensä tuhoamaksi kehäraakiksi on kouriintuntuvan fyysinen. Enkä voi olla tuntematta syvää sääliä Annie Girardot’n Nadiaa kohtaan; kepeys ja traagisuus kulkevat harvoin niin toisiinsa kietoutuneina…

William Wyler: Miksi miehet vaihtavat vaimoa?

William Wyler ohjaus Dodsworth (1936) on esitetty Suomessa nimellä Miksi miehet vaihtavat vaimoa?. Se on paitsi typerä myös harhaanjohtava. Jos Dodsworth oikeasti esittäisi tuon kysymyksen, vastaus olisi: vaimon itsensä takia. Niin yksioikoinen se ei kuitenkaan ole.

Sidney Howard kirjoitti Sinclair Lewisin romaaniin perustuvan näytelmänsä pohjalta avioliittodraaman, joka on hollywoodlaisittain yllättävän kypsä. Se ei tyydy aivan valmiiksi pureskeltuihin vastauksiin, vaikka nykyajan katsoja voi pitääkin eräitä sen näkökulmia kovin korostettuina. Dodsworthin nimihenkilö on menestyneen firmansa myynyt keski-ikäinen mies, joka päättää opetella viettämään vapaa-aikaa ja tehdä sen vaimonsa seurassa. Pariskunta lähtee Euroopan-matkalle, jossa kuitenkin hyvin pian ilmenee, etteivät he lopulta halua elämältä lainkaan samoja asioita. Dodsworth on amerikkalaisen perusjantterin menestynyt versio, jalat maassa pitävä ja pikkuasioista innostuva rehti mies. Hänen vaimonsa sen sijaan ihailee nousukasmaisesti eurooppalaista yläluokkaa, ja ajatus alati vaanivasta vanhenemisesta kauhistuttaa häntä. Niinpä parempiparkaisilta miehiltä saatu huomio viehättää enemmän kuin rahvaanomainen siippa. Monen mutkan, ihmisen, etäisyydenoton ja luoksepalaamisen myötä tilanteen todellinen laatu selviää miehelle. Vaimon osaksi jää heidän tarinansa roiston rooli – vaikka loppujen lopuksi ongelma lienee siinä, ettei pariskunta vain ole osannut kommunikoida riittävästi ja riittävän ajoissa. Amerikkalaisittain on selvää, että reipas ja yrittäjähenkinen mies saa laakeriseppelen kulmilleen.

Wylerin ohjaus on salakavalan tehokasta. Kikkailematon kerronta (lukuun ottamatta paria kekseliästä kamera-ajoa ja peilinheijastusta) ja Rudoph Matén kuvaus antavat tilaa näyttelijöille. Walter Hustonin Dodsworth muistetaan aina kehuissa, mutta mielestäni Ruth Chattertonin lähes viimeinen valkokangastyö vaimona on pienieleisen traaginen. Myös sivuosat on roolitettu varmoilla luonnenäyttelijöillä, mikä tekee Dodsworthista mielenkiintoisen myös elokuvahistorian kannalta.

Leo McCarey: Make Way for Tomorrow

Leo McCarey piti elokuvaa Make Way for Tomorrow (1937) parhaanaan. Näin siitäkin huolimatta että hänen filmografiansa on täynnä paljon paremmin tunnettuja klassisia komedioita. Make Way for Tomorrow (jota ei kai ole koskaan esitetty Suomessa?) onkin tyypillinen komediaan erikoistuneen ohjaajan lempilapsi: tragikomedia. Kuinka usein onkaan niin, että hassutteluun, hupsutteluun ja hillittömyyksiin tottunut elokuvantekijä päätyy kokeilemaan jotain dramaattisempaa ja pitää lopputulosta uransa huippuna?

Make Way for Tomorrow kertoo vanhasta newyorkilaispariskunnasta, jonka kotitalo joutuu vasaran alle. Heidän viisi lastaan elävät omia elämiään eivätkä ole valmiita pitämään huolta iäkkäistä vanhemmistaan. Paikka ehkä löytyisi Kaliforniassa elävän lapsen luota, mutta asioiden valmistelu vaatii aikaa. Siksi aikaa vanhukset päätyvät asumaan erillään – aivan uuteen tilanteeseen – kuukausiksi. Aikuiset lapset tietysti haluaisivat periaatteessa huolehtia vanhemmistaan, mutta urilleen asettuneet elämät eivät ylimääräistä huolehdittavaa salli ja varsinkin puolisot ovat kovin vastahankaan.

Asetelmasta syntyy monenlaista miedosti koomista puolen elokuvan verran. Varsinaisesti vaikuttavaan ainekseen päästään, kun vanhukset tapaavat taas vihdoin toisensa ja viettävät päivän yhdessä vähät välittämättä lapsistaan ja keskittyen toisiinsa ja muistoihinsa. Samalla elokuva herää eloon. Pohjana oleva Helen ja Noah Leary näytelmä (joka puolestaan pohjautui Josephine Lawrencen romaaniin) kuultaa läpi puolet elokuvasta, sen teatraalisista asetelmista ja dialogista. Loppupuoli kuitenkin on aivan eri tavoin elokuvallista – ei sellaista dynaamista taiteilua kuin Auringonnousu, johon Make Way for Tomorrow mielessäni käänteisesti samaistuu, mutta kuitenkin sulavaa kuvan ja dialogin yhteispeliä. Kaunis kosketus on hotellin yhtyeenjohtajan ele vaihtaa menevätempoinen tanssi rauhallisempaan valssiin, kun vanhuspari seisoo lamaantuneena parketilla.

McCarey ei ole näyttävän elokuvan tekijä. Sen sijaan hän saa tarinoitten koomisen (ja tässä tapauksessa myös sentimentaalisen) ytimen näkyviin. Amerikkalais–kristillinen moraali on Make Way for Tomorrow’ssa kirkas, mutta on se myös aidosti koskettava. Vanhuspari voi vaikuttaa hieman kärjistetyn höynähtäneeltä, mutta lopulta heissä on aitoutta, jota ei elokuvavanhuksissa suinkaan aina ole.

Pekka Lehto: Ulvilan murhamysteeri

Pekka Lehdon Ulvilan murhamysteeri (2014) on dokumenttielokuva, joka on muuttunut kiehtovammaksi vanhentuessaan. Elokuvana se on sensaatiohakuinen ja sekavahko, mutta asenteeltaan hyvin kriittinen poliisia ja syyttäjää kohtaan samaan tapaan kuin Juha Mannerin ja Milla Ollikaisen kirja Ulvilan surma (2024). Lehdon piikit ovat nopeita, eikä hän jää käsittelemään kritiikkiään pitkäksi aikaa. Enemmänkin taktiikkana on luoda katsojan mieleen epäilys.

Nyt, yli kymmenen vuotta valmistumisensa jälkeen katsottuna se kuitenkin onnistuu järkyttämään. Etenkin videot lasten haastatteluista kuristavat sydäntä – sitä enemmän kun niitä katsoo vuoden 2025 tiedoin. Niin Auer kuin lapsetkin puivat yhä samoja asioita oikeudessa. Varsinaisen murhatapauksen lisäksi dokumenttiin on nimittäin ehtinyt myös täysin mielikuvituksellinen sekoilu seksuaalirikoksien ja saatananpalvonnan parissa. Olipa totuus Lahden murhasta mikä tahansa, hänen ja Auerin lasten elämä pilattiin anteeksiantamattomalla tavalla.

Nyrki Tapiovaara: Varastettu kuolema

Nyrki Tapiovaaran Varastettu kuolema (1938) on juuri sellainen elokuva, josta nuoret cinefiilit ovat taipuvaisia ihastelemaan. Sen tänä päivänä saama arvostus on mielestäni osittain ansaittua, toisaalta taas ei. Vaikka Varastetun kuoleman vaikuttavimmat piirteet – sen visuaalisuus ja paikoin mestarillinen kuvakerronta – peittävät monet sen heikkouksista – lattea, jopa vähän höpsö tarina – täydellistä ylistystä en voisi sille antaa.

Kertomus Venäjän–Japanin-sodan aikaisen suomalaisaktivistijoukon radikalisoitumisesta on kerrottu suurpiirteisesti ja symboliikkaa viljellen; tekijöiden tarkoituksena onkin ilmiselvästi oman aikansa poliittisen tilanteen kommentointi. Joka tapauksessa tarina kertoo, kuinka aktivistit yrittävät hieroa asekauppoja, mutta myyjä alkaakin kiristää heitä. Niinpä ryhmä päättää varastaa tältä konekiväärin ja päätyvät pakenemaan santarmeja.

Oleellista on kuitenkin elokuvan huima ulkoasu. Kuvaus on kokeilevaa ja ekspressionistista, lavastus ylitsepursuavaa. Pitkät dialogittomat jaksot ovat suvereenia kerrontaa ja tavattoman voimakkaita suomalaisen elokuvan historiassa. Tapiovaara ja kuvaajat Olavi Gunnari & Erik Blomberg tuntevat eurooppalaiset mestarit ja ovat ottaneet heiltä opiksi parhaat puolet. Harmi että elokuvan pääosaan on valikoitunut ainoan roolityönsä tekevä tuleva diplomaatti Ralph Enckell. Hänen matala mutinansa saa harmittelemaan, ettei Varastetun kuoleman ääniraitaa ole onnistuttu siistimään yhtä hyvin kuin kuvaa. DVD:llä julkaistu versio on vuoden 2017 KAVIn restaurointi, joka noudattelee pitkälti alkuperäistä teatterileikkausta.

Luettua: joulukuu 2025

Yrjö Jylhä, Arvi Kivimaa, Viljo Kajava, Ragnar Ekelund, Mika Waltari, Lauri Viljanen, Otto Varhia: Sotatalvi. Runovalikoima. Helsinki 1940: Otava. 78 s.

Otava julkaisi runovalikoiman Sotatalvi heti talvisodan päätyttyä 1940. Kustantajan sanojen mukaan teoksen runot ovat ”sotatalven kokemuksien pohjalta syntyneet muiden tehtävien lomassa Finlandia Uutistoimiston piirissä”. Mainittu uutistoimisto toimi toisen maailmansodan ajan ja päämajan toiveiden mukaisesti vastusti pasifismia. Pyrkimys kuuluu myös kokoelmassa.

Seitsemän sotaan tavalla tai toisella osallistuneen runoilijan tekstit ovat hengeltään täynnä pateettista patriotismia. Jonkin verran on uhoavaa rehvakkuuttakin, mutta pääpaino on hengennostatuksessa. Pari kertaa viitataan Suomen vuosituhantisuuteen, mikä jälkipolvissa kaikuu hiukan väärällä tavalla, mutta muutoin vedotaan perinteisiin asioihin: äidit ja muut naiset saavat kunniansa ”kotiliesien” hoitajina, lottina ja ”poikiaan” odottavina; suomalainen luonto on jotain haurasta mutta kestävää; yleviä sankareita haudataan. Paljon Sotatalven runoissa on sellaista, mikä nykyisessä isänmaallisessa hurmoksessa jää taka-alalle. Vain pariin kertaan edes viitataan viholliseen saati kiihkoillaan sitä vastaan. Enemmänkin on nöyryyttä, joka myöhemmässä tavassa puhua on jokseenkin unohtunut.

Sotatalven runoilijat ovat etabloituneita tekijöitä. Kuitenkin esimerkiksi Mika Waltarin riimit tuntuvat ontoilta ja sisäsiisteiltä ja Viljo Kajavan säkeet laskelmoidun paatoksellisilta. Otti Varhian hymni on korni. Arvi Kivimaa sen sijaan onnistuu tyypillisessä hartaudessaan ja Lauri Viljasella on eräitä taidokkaita säkeistöjä. Kokoelman lopuksi valikoitujen ruotsalaisten runojen suomennoksissa Viljanen sen sijaan sortuu kömpelyyksiin. Ulkomaiset runot itsessään eivät ole lainkaan kehnompia. Varsinkin Stellan Arvidsonin puna-aihe on yllättävä kädenojennus. Oireellista lienee, että Sotatalven vaikuttavin yksittäinen teksti on kuitenkin Yrjö Jylhän rintamalla kirjoittama ”Vuoksen vartio”. Vaikka sotarunoilijan leima on turhankin tiukassa, kun Jylhästä puhutaan, hänen välittömästi havainnoiva lyriikkansa on kieltämättä tehokasta.

”Kaatuneille veljillemme” omistettu Sotatalvi oli menestys. Jo ilmestymisvuonnaan siitä otettiin neljä painosta. Sosiaalista tilausta siis oli, ja teos varmasti oli yhdenlainen keino käydä läpi traumaa.

Albert Camus: Sivullinen. Helsinki 2010: Otava. 160 s. Suom. Kalle Salo. 4. p. Seven. – Alkuteos L'Étranger (1942). 1. suomenk. p. 1947.

Albert Camus’n Sivullinen on teos, jota en ensilukemalla pitänyt erityisen ”hyvänä” romaanina mutta joka jäi vaivaamaan mieltä. Kaksikymmentä vuotta myöhempi uudelleenluenta paljasti sen esteettisetkin puolet. Pinnaltaan Sivullinen on melko yksinkertainen ja suoraviivainen tarina, joka on kerrottu koruttomalla ja täsmällisellä kielellä. Vertaukset vaikkapa Hemingwayhin eivät ole vailla perää, vaikka kirjoittajien yhteys on pikemminkin asenteessa kerrontaan ja kieleen kuin missään muussa.

Tarinan tasolla Sivullinen kertoo miehestä, Mersault’sta, joka ikään kuin ajelehtii tilanteesta toiseen ilman, että mikään erityisemmin hätkähdyttää häntä. Monen asian hän sanoo olevan itselleen ”yhdentekevää”, vaikka selvästi monesti niillä onkin merkitystä hänelle. Hän ei kuitenkaan problematisoi elämäänsä; ei äidin kuollessa, ei sattuessaan tappamaan tuntemattoman miehen, ei saadessaan kuolemantuomion. Pitkään itselleni Sivullisen ydin oli se, kuinka kuolemantuomio annetaan varsinaisen henkirikoksen sijaan siksi, ettei Mersault itkenyt äitinsä hautajaisissa. Se oli minulle ilmeisin kosketuspinta romaanissa ja sen samaistuttavin osa (mikä sivumennen sanoen oli myös syy, miksi tartuin kirjaan uudelleen juuri nyt, alle viikko isäni kuoleman jälkeen).

Kuitenkin Sivullinen muistetaan kirjallisuushistoriassa erityisen ”filosofisena” romaanina jopa siinä määrin, että sen muut ulottuvuudet usein sivuutetaan. Puhutaan Camus’n ”absurdista filosofiasta”, puhutaan eksistentialismista vaikka Camus itse kielsi moisen tendenssin. Kumpikin lukutapa on perusteltu. Sivullinen kuvaa ajattelutapaa, jossa ihmiselämällä (tai -kuolemalla) ei ole merkitystä. Mistään nihilistisestä tai kyynisestä ei kuitenkaan ole kyse.

En silti voi olla lukematta Sivullisessa hyvin toisenkinlaisia sävyjä, todennäköisesti omien lähtökohtieni vuoksi. Mersault kyllä sanoo, ettei millään oikeastaan ole merkitystä. Samaan aikaan hän kuitenkin selvästi tuntee omanlaisiaan ilon, nautinnon ja kaipuun tunteita. Hän ei vain osaa tuoda niitä esiin tavalla, jota yhteiskunta odottaa ja vaatii. Hänen ja monen muun ihmisen välillä on jokin perustavanlaatuinen ymmärryksen railo. Ylittämätön se ei ole, sillä kaikesta päätellen Mersault’lla on ihmisiä, joiden kanssa hän viihtyy ja jotka pitävät hänestä. Olisi ehkä älyllistä epärehellisyyttä sijoittaa Mersault autismin kirjolle, mutta valehtelisin, ellen ajattelisi sitäkin.

Klassikko määritellään usein teokseksi, joka aukeaa yhä uusilla tavoin kokijan elämänvaiheesta riippuen. Sivullinen taatusti täyttää tämän kriteerin. Sen ytimekkyys harhauttaa, ja pinnan alta löytyvä runsas ihmisyys ruoppaa lukijan ajatuksia salakavalasti. Taidanpa pohtia lukemaani vielä seuraavatkin kaksikymmentä vuotta.

Juha Manner & Milla Ollikainen: Ulvilan surma. Juttu 2472. 2004: Into Kustannus. 200 s.

Niin sanottu Ulvilan surmatapaus eli joulukuussa 2016 tapahtunut Jukka S. Lahden murha on kaikkine jatko-osineen ja kerrannaisineen häkellyttävä vyyhti. Olen itse ollut tapauksesta lähinnä pelkkien mediatietojen varassa, ja sen yhtään tarkempi tutkailu on tuntunut suorastaan ahdistavalta. Toisaalta kuitenkin kyseessä on yhteiskunnallisesti varsin merkittävä juttu; varsinkin poliisin, oikeuslaitoksen ja median toiminta on ollut sellaista, johon olisi hyvä perehtyä.

Omasta näkökulmastaan tapausta avaa Anneli Auerin puolustusasianajajana toimineen Juha Mannerin ja kirjailija Milla Ollikaisen teos Ulvilan surma. Juttu 2472. (Työnjako on ymmärtääkseni ollut sellainen, että Mannerilta on lähtöisin sisältö ja Ollikaiselta muoto.) Kirja käy läpi alkuperäiset murhaoikeudenkäynnit ja kuhinan niiden ympärillä.

Selväksi käy, että Manner on uskonut asiakkaansa syyttömyyteen ja että hänen mielestään niin poliisin tutkinnanjohto kuin syyttäjäkin ovat toimineet kyseenalaisesti. Syntyy vaikutelma ajojahdista, vaikka viisaasti Manner ei suoraan ryhdykään syyttelemään vastapuolta vaan esittää perusteltua kritiikkiä ja ihmettelee asioita. Yhtenä teoksen kirjoittamisen pontimena on selväsi ollut tapauksen tutkinnanjohtajan Pauli Kuusirannan kirja, jota Ulvilan surma hiljaa polemisoi.

On harmi, että Ulvilan surma on kirjoitettu kovin kepeällä tyylillä. Kieli on yksinkertaista (jotta se taipuisi kivasti äänikirjaksikin?), ja asioiden pohdinta jää lähinnä lähinnä muutamiin kysymysmerkkeihin. Prosessia teos kuitenkin valaisee maallikkolukijalle mielenkiintoisesti.

Niina Berg: Totuus Ulvilan murhan hätäpuhelusta. Helsinki [2024]: BoD - Books on Demand [& Niina Berg]. 132 s.

Kirjassaan Totuus Ulvilan murhan hätäpuhelusta juristi Niina Berg käsittelee maineikasta, Jukka S. Lahden murhaan liittyvää hätäkeskusnauhoitetta ja siitä tehtyjä tulkintoja. Berg kertoo kotisivuillaan olevansa murhasta syytetyn ja sittemmin syytteistä vapautetun Anneli Auerin ystävä, mikä tieto luonnollisesti vaikuttaa lukutapaani. Asiasta olisi voinut mainita myös itse kirjassa, ihan vain läpinäkyvyyden vuoksi. Tieto on saattanut jäädä pois jo siksikin, että kirja on ilmestynyt omakustanteena. Omien sanojensa mukaan Berg halusi itse määrätä sen sisällöstä. Tämä tuo mukanaan eräitä omakustannekirjoihin usein liittyviä kömpelyyksiä ja epätarkkuuksia, mutta kokonaisuutena Totuus Ulvilan murhan hätäpuhelusta on koherentti esitys.

Noin neljän ja puolen minuutin mittaista hätäpuhelua on analysoitui paljon ja huolella. Berg esittelee kolme erillistä litteraatiota ja lisäksi muutaman analyysin tai muunlaisen lausunnon siitä. Hän keskittyy luonnollisesti tulkintojen välisiin eroihin ja muutoksiin, joita tulkinnoissa on tapahtunut (eritoten KRP:n rikosteknisen laboratorion äänitutkija Tuija Niemen eri lausunnoissa). Hän myös kontekstualisoi rikosta, sen tutkimusta sekä hätäpuhelun tekniikkaa ja tutkimista. Suurelta osin hänen lähestymistapansa on asiallinen ja ammattimainen, vaikka paikoin henkilökohtaiset tunteet tulevat ymmärrettävästi pintaan; Berg ei piilottele tuohtumustaan poliisin ja syyttäjän toimiin.

Bergin kritiikki kohdentuu eritoten kahteen seikkaan. Ensimmäinen on hänen mukaansa poliisin tarkoitushakuisuus saada Auer näyttämään syylliseltä – tähän liittyy syytös ulkopuolisesta tekijästä kertovien merkkien häivyttämisestä, jopa todisteiden väärentämistä. Hän mainitsee muutamia kiinnostavia epäselvyyksiä esitutkintamateriaalissa, mutta päähuomio on kahdessa hätäpuhelun kohdassa. Näitä ovat mahdollisesti tekijän poistumisesta aiheutuvan napsahduksen häviäminen tallenteelta (minkä vuoksi on selvää, että alkuperäiseksi väitettyjä äänitiedostoja onkin kaksi erilaista!) sekä monen vuoden tutkimisen jälkeen äänitteeltä yhtäkkiä kuuluva huudahdus, joka on tulkittu Auerin ”Kuole”-huudoksi.

Tuohon jälkimmäiseen liittyy Bergin toinen kritiikin kärki. Äänitutkija Tuija Niem(i-Laitis)en lausunnot ja tulkinnat, jotka ovat tuntuneet muuttuvan aina sen mukaan, mitä häneltä on odotettu. Mainittu Auerin huudahduksin löytyi selvästi vasta, kun eräs poliisin edustaja oli ehdottanut sitä Niemelle. Hän tulkinnoissaan taustalla kuuluvat äänet ovat aina heijastelleet poliisin kulloistakin tutkintalinjaa: aluksi ne ovat kamppailun ja ulkopuolisen tekijän ääniä, sitten Auerin tämän viimeistellessä murhan, lopulta jo aiemmin äänitettyjä murhan ääniä joita Auer soittaa puhelun aikana.

Lisäksi Berg esittää painavaa arvostelua sitä kohtaan, miten pitkälle meneviä tulkintoja niin koko poliisitutkinnassa kuin hätäpuhelunkin analysoinnissa on tehty Auerin persoonasta. Myös Niemi, vaikka onkin ”vain” äänitutkija, esittää monenlaisia näkemyksiä siitä, miten Auerin olisi pitänyt puhelun aikaan käyttäytyä. Näillä oletuksilla on ollut valitettavan pitkälle kantaneita seuraamuksia.

Pauli Kuusiranta & JP Koskinen: Ulvilan murha. Kadonneen tekijän jäljillä. Helsinki 2023: Crime Time. 317 s.

Ulvilan murhan toinen tutkinnanjohtaja Pauli Kuusiranta avaa omaa näkemystään tapausten kulusta kirjailija JP Koskisen avustuksella. Kirjassaan Ulvilan murha. Kadonneen tekijän jäljillä hän käy läpi sekä tutkinnan vaiheita että sen kerryttämiä todisteita. Koko ajan on selvää, että Kuusirannan mielestä Anneli Auerin vapauttama oikeuden päätös on väärä. Hän muistaa mainita aina tilaisuuden tullen, koska Vaasan hovioikeus on tehnyt hänen mielestään virheen perusteluissaan, kuten on ymmärrettävääkin. Mainittu oikeuden ratkaisu sisältyy kirjaan liitteenä, mikä on suoraselkäinen ratkaisu.

Kuusiranta tuli tapauksen tutkinnanjohtajaksi vaiheessa, jossa liki kahden vuoden työn jälkeen Jukka S. Lahden murhalle ei ollut löytynyt perheen ulkopuolista syyllistä. Hänen mukanaan poliisin tutkintalinja muuttui ja keskittyi nyt uhrin puolisoon, Anneli Aueriin. Se osoittautuikin hedelmälliseksi, ja Kuusirannan todistelu on kieltämättä usein hyvin vakuuttavaa. Satunnaiselle lukijalle tuleekin kirjan jälkeen vahva tunne Auerin syyllisyydestä, vaikka se varmasti sisältää myös vastaan sanottavaa; tätä näkökulmaa ovat avanneet myöhemmissä kirjoissaan puolustusasianajaja Juha Manner ja juristi Niina Berg.

Aiheeseen sen suuremmin perehtymätönkin lukija huomaa joitain erikoisia piirteitä Kuusirannan esityksessä. Varsinkin alkuun häiritsee hänen toistuva ”yleiseen elämänkokemukseen” vetoaminen. Paljon on puhuttu siitä, miten Auerin käytös rikospaikalla (ja hätäpuhelussa) on ollut jotenkin epätavallisen rauhallista ja tunteetonta. Kenties niin onkin, mutta onko se osoitus kenenkään syyllisyydestä…? Lisäksi hieman hassulta tuntuu tapa, miten Kuusiranta usein nojaa näkemyksensä syyttäjän valituskirjelmään – maallikon silmin he kun ovat ”samalla puolella”.

Muutoin kirjaa hiukan vaivaa toisto. On toki ihan paikallaan, että eräitä asioita mainitaan usein ja perustavaa laatua olevia asioita kerrataan. Teoksen rakenne on kuitenkin oudon syklinen – aina tunnutaan palaavan samaan asetelmaan pienin muunnelmin. Murhayön tapahtumaketju käydään läpi moneen kertaan, hieman näkökulmaa muuttaen. Ehkäpä rautalangan vääntäminen kuuluu ammatinkuvaan?

Aarne Koponen: Vornan poika. Yksinäytöksinen näytelmä. Helsinki 1945: Tammi. 50 s. Tammen näytelmiä 6.

Lupaavasta nimestään huolimatta ei Aarne Koposen näytelmä Vornan poika ole historiallinen seikkailu Karjalan myyttisen Vorna-sankarin matkassa. Karjalassa toki ollaan, mutta tyylilaji kovin perinteinen agraaridraama.

Tammen näytelmäsarjassa ilmestynyt Vornan poika on kuin pikavauhtia etenevä klišeiden sarja. Tavallaan on ihailtava Koposen kykyä tiivistää iso joukko maalaisia arkkityyppejä pieneen tilaan ja siitä huolimatta kuljettaa draaman kaari päästä päähän.

Näytelmä kertoo yksin jääneestä isännästä, joka on aikeissa myydä kotitilansa kaupunkilaistuneelle naapurikylän nousukkaalle. Vaan talon tuhlaajapoika palaakin uuden ymmärryksen kera, ja siinä sivussa pihapiirin muidenkin asukkien asiat ja ihmissuhteet setviytyvät.

Koska Vornan pojalla on käytössään vain yksi näytös, on tapahtumien edettävä liukkaasti. Kohtuullisen taiten Koponen onnistuukin lyhyiden, yleensä kahdenkeskisten kohtausten avulla luomaan riittävän uskottavan tapahtumasarjan. Hahmot ovat riittävän yksinkertaistettuja ja toisaalta tarpeeksi omaäänisiään, jotta heidät ottaa nopeasti haltuunsa. Hahmojen repliikeissä on tavanomaisuudestaan huolimatta tilaa hituselle tulkintaakin. Omaperäisin lienee ikääntyvä, suurta partaansa rahaa vastaan esittelevä musikantti, joka karjalaisuus on liki farssimaista.

Vornan pojan voi kuvitella olleen oikein mainio harjoituskappale jollekin harrastelijanäyttämölle. Nykylukijalle se ei valitettavasti tarjoa oikein mitään. Onpahan vain viehättävän vanhentunut ajankuva.