Katsottua: joulukuu 2025

 Jane Anderson, Martha Coolidge, Anne Heche: Hiljaiset seinät 2

HBO:n episodielokuva Hiljaiset seinät 2 (If These Walls Could Talk 2, 2000) on epätasainen kokonaisuus. Sen kolme osaa kietoutuvat yhden ja saman talon sisään, vaikkei seikkaa oikeastaan missään vaiheessa korostetakaan. Tarina kertovat eri vuosikymmeninä eläneistä lesboista. Kuvasto ja teemat ovat nyttemmin tulleet niin tutuiksi, että Hiljaiset seinät 2 tuntuu helposti turhankin turvalliselta ja kuluneelta, mutta aikanaan se on saattanut hyvinkin olla vahva elämys, etenkin kun kyse on televisioelokuvasta.

Jane Andersonin ohjaama ensimmäinen osa sijoittuu 1960-luvun alkuun. Toinen koko elämänsä yhdessä viettäneestä vanhasta naisparista kuolee yllättäen. Hänen jälkeen jäävä puolisonsa joutuu luovuttamaan kaiken eletyn elämän vainajan sukulaismiehelle, koska naispari ei tietenkään ole voinut avioitua eikä leskellä näin ollen ole oikeutta mihinkään. Vanessa Redgrave esittää vivahteikkaasti naista, joka joutuu pakottamaan itsensä ja tunteensa piiloon, jottei vuosikymmenien salaisuus tulisi ilmi. Paul Giamattin esittämä perijä tuntuu aavistavan paljon mutta päättää toimia odotusten mukaisesti. Osuus on kaunis ja emotionaalisesti vaikuttava.

Valitettavasti vanhan alun jälkeen Hiljaiset seinät 2 löysää otettaan. Martha Coolidgen ohjaama seuraava, vuoteen 1972 sijoittuva osuus tuo mukaan intersektionaalisen näkökulman. Nuorten feministilesbojen kommuunissa harmitellaan, että heidät heitetään yliopiston feministien ryhmästä mainehaitan vuoksi. Silti he ovat aivan yhtä ennakkoluuloisia, kun yksi joukosta rakastuu miesten vaatteisiin pukeutuvaan ja rintansa teippaavaan naiseen. Rakastumisen kuvauksessa on herkkyyttä ja Michelle Williams on loistava, mutta kokonaisuudesta puuttuu särmää ja pitkä läähätyskohtaus on turha.

Elokuvan päättää kepeän komediallinen elokuvan tekoajankohtaan sijoittuva Anne Hechen ohjaama jakso, jossa nelikymppinen naispari kipuilee keinohedelmöityksen kanssa. Tarinassa ei ole mitään yllättävää, mutta antaa se sentään toiveikkaan positiivisen lopun muuten melko vakavalle elokuvalle. Komedia syntyy toisaalta Ellen DeGeneresin verbaliikasta, toisaalta Sharon Stonen höpsöstä revittelystä omassa roolissaan.

Hiljaiset seinät 2 on edelleen näkemisen arvoinen elokuva, jolla on tänäkin päivänä sanottavaa. Aika on kuitenkin kulkenut sikäli sen ohi, että samat asiat on sittemmin sanottu jo monesti. Elokuvallisesti yksikään episodeista ei ole erityinen, mutta hienot näyttelijäsuoritukset on syytä muistaa, kun Redgraven ja Williamsin retrospektiivejä joskus kootaan.

Luchino Visconti: Rocco ja hänen veljensä

En edes yritä olla objektiivinen, kun kommentoin Luchino Viscontin neorealistista mestariteosta Rocco ja hänen veljensä (Rocco e i suoi fratelli, 1960). Giuseppe Rotunnon mestarillisen mustavalkokuvauksen valossa varjossa se kertoo tarinan viidestä veljeksestä, jotka isänsä kuoleman jälkeen muuttavat Etelä-Italian maaseudulta teollistuneeseen pohjoiseen ja yrittävät löytää paikkansa.

Elokuva keskittyy etenkin veljeksistä toiseksi ja kolmanneksi vanhimpiin: Simone on nyrkkeilijälupaus, jonka kuitenkin helpon elämän viehätykset vievät mukanaan. Häntä ja pikkuveli Roccoa yhdistää nainen, prostituoitu Nadia jota kumpikin veljeksistä rakastaa omalla tavallaan. Valitettavasti Simonen rakkaus on omistushaluista, eikä saa lainkaan vastakaikua. Rocco sen sijaan valitsee mieluummin veljensä kuin Nadian. Roccon pyhimysmäinen uhrautuvaisuus perheen – äidin ja veljien – edessä onkin yksi tarinan tukipilareista. Nadia on elokuvan traagisin hahmo, joka kaamea kohtalo johtuu paitsi epäterveestä kunniantunnosta (Simone) että myrkyllisestä perheen korottamisesta kaiken muun ohi (Rocco).

Veljeksistä vanhin, Vincenzo, on saanut etumatkaa ja rakentaa jo omaa perhettään, mikä pelastaa hänet joutumasta vaaralliseen kunniapeliin. Nuorimmista veljeksistä Ciro on kenties kaikkein tervejärkisin. Maailma muuttuu, ja hän hyväksyy sen. Hän sopeutuu tapaan olla eikä haikaile Roccon tapaan vanhaan  kotikylään, kuviteltuun Kultalaan.  Luca, nuorimmaisin, on vielä avoin kirja, sivustaseuraaja joka tarkkailee ja ottaa mallia – hän on kenties Italian tulevaisuus, joka joutuu punnitsemaan vanhan ja uuden välillä ja tekemään omat päätelmänsä.

Kaiken keskellä päsmäröi veljesten äiti, italialaisen elokuvan perushahmo. Hänen marttyyrimäinen hahmonsa, joka kaipaa koko ajan poikiensa jatkuvaa validaatiota ja tottelevaisuutta ja joka hysteerisen kovaan ääneen ilmoittaa, kun hänen toiveitaan vastaan rikotaan, on kenties kaikista toksisin. Sen sijaan, että perheen lapset saisivat päättää omat päätöksensä, unelmoida omat unelmansa, tehdä omat virheensä ja oppia niistä, rouva Parondi ei jätä käyttämättä yhtäkään tilaisuutta valittaa omaa kurjaa asemaansa ja ulvaista joka kerta, kun kukaan pojista tekee jotain, mikä horjuttaa hänen näkemystään harmoniasta. Jos elokuviin on uskomista, epäterve äitisuhde on kaiken pahan takana.

Viscontin ohjaus on komeaa, jo mainittu Rotunnon kuvaus komeampaa. Rocco ja hänen veljensä sisältää monta kuvaa, jotka muistuttavat siitä, miksi väri on elokuvassa tarpeetonta. Näyttelijöistä muistetaan aina mainita sinänsä mainio Alain Delon Roccona, mutta todellinen draaman sankari on Simonea esittävä Renato Salvatori, jonka muodonmuutos kirkassilmäisestä maalaispojasta maailman ja viettiensä tuhoamaksi kehäraakiksi on kouriintuntuvan fyysinen. Enkä voi olla tuntematta syvää sääliä Annie Girardot’n Nadiaa kohtaan; kepeys ja traagisuus kulkevat harvoin niin toisiinsa kietoutuneina…

William Wyler: Miksi miehet vaihtavat vaimoa?

William Wyler ohjaus Dodsworth (1936) on esitetty Suomessa nimellä Miksi miehet vaihtavat vaimoa?. Se on paitsi typerä myös harhaanjohtava. Jos Dodsworth oikeasti esittäisi tuon kysymyksen, vastaus olisi: vaimon itsensä takia. Niin yksioikoinen se ei kuitenkaan ole.

Sidney Howard kirjoitti Sinclair Lewisin romaaniin perustuvan näytelmänsä pohjalta avioliittodraaman, joka on hollywoodlaisittain yllättävän kypsä. Se ei tyydy aivan valmiiksi pureskeltuihin vastauksiin, vaikka nykyajan katsoja voi pitääkin eräitä sen näkökulmia kovin korostettuina. Dodsworthin nimihenkilö on menestyneen firmansa myynyt keski-ikäinen mies, joka päättää opetella viettämään vapaa-aikaa ja tehdä sen vaimonsa seurassa. Pariskunta lähtee Euroopan-matkalle, jossa kuitenkin hyvin pian ilmenee, etteivät he lopulta halua elämältä lainkaan samoja asioita. Dodsworth on amerikkalaisen perusjantterin menestynyt versio, jalat maassa pitävä ja pikkuasioista innostuva rehti mies. Hänen vaimonsa sen sijaan ihailee nousukasmaisesti eurooppalaista yläluokkaa, ja ajatus alati vaanivasta vanhenemisesta kauhistuttaa häntä. Niinpä parempiparkaisilta miehiltä saatu huomio viehättää enemmän kuin rahvaanomainen siippa. Monen mutkan, ihmisen, etäisyydenoton ja luoksepalaamisen myötä tilanteen todellinen laatu selviää miehelle. Vaimon osaksi jää heidän tarinansa roiston rooli – vaikka loppujen lopuksi ongelma lienee siinä, ettei pariskunta vain ole osannut kommunikoida riittävästi ja riittävän ajoissa. Amerikkalaisittain on selvää, että reipas ja yrittäjähenkinen mies saa laakeriseppelen kulmilleen.

Wylerin ohjaus on salakavalan tehokasta. Kikkailematon kerronta (lukuun ottamatta paria kekseliästä kamera-ajoa ja peilinheijastusta) ja Rudoph Matén kuvaus antavat tilaa näyttelijöille. Walter Hustonin Dodsworth muistetaan aina kehuissa, mutta mielestäni Ruth Chattertonin lähes viimeinen valkokangastyö vaimona on pienieleisen traaginen. Myös sivuosat on roolitettu varmoilla luonnenäyttelijöillä, mikä tekee Dodsworthista mielenkiintoisen myös elokuvahistorian kannalta.

Leo McCarey: Make Way for Tomorrow

Leo McCarey piti elokuvaa Make Way for Tomorrow (1937) parhaanaan. Näin siitäkin huolimatta että hänen filmografiansa on täynnä paljon paremmin tunnettuja klassisia komedioita. Make Way for Tomorrow (jota ei kai ole koskaan esitetty Suomessa?) onkin tyypillinen komediaan erikoistuneen ohjaajan lempilapsi: tragikomedia. Kuinka usein onkaan niin, että hassutteluun, hupsutteluun ja hillittömyyksiin tottunut elokuvantekijä päätyy kokeilemaan jotain dramaattisempaa ja pitää lopputulosta uransa huippuna?

Make Way for Tomorrow kertoo vanhasta newyorkilaispariskunnasta, jonka kotitalo joutuu vasaran alle. Heidän viisi lastaan elävät omia elämiään eivätkä ole valmiita pitämään huolta iäkkäistä vanhemmistaan. Paikka ehkä löytyisi Kaliforniassa elävän lapsen luota, mutta asioiden valmistelu vaatii aikaa. Siksi aikaa vanhukset päätyvät asumaan erillään – aivan uuteen tilanteeseen – kuukausiksi. Aikuiset lapset tietysti haluaisivat periaatteessa huolehtia vanhemmistaan, mutta urilleen asettuneet elämät eivät ylimääräistä huolehdittavaa salli ja varsinkin puolisot ovat kovin vastahankaan.

Asetelmasta syntyy monenlaista miedosti koomista puolen elokuvan verran. Varsinaisesti vaikuttavaan ainekseen päästään, kun vanhukset tapaavat taas vihdoin toisensa ja viettävät päivän yhdessä vähät välittämättä lapsistaan ja keskittyen toisiinsa ja muistoihinsa. Samalla elokuva herää eloon. Pohjana oleva Helen ja Noah Leary näytelmä (joka puolestaan pohjautui Josephine Lawrencen romaaniin) kuultaa läpi puolet elokuvasta, sen teatraalisista asetelmista ja dialogista. Loppupuoli kuitenkin on aivan eri tavoin elokuvallista – ei sellaista dynaamista taiteilua kuin Auringonnousu, johon Make Way for Tomorrow mielessäni käänteisesti samaistuu, mutta kuitenkin sulavaa kuvan ja dialogin yhteispeliä. Kaunis kosketus on hotellin yhtyeenjohtajan ele vaihtaa menevätempoinen tanssi rauhallisempaan valssiin, kun vanhuspari seisoo lamaantuneena parketilla.

McCarey ei ole näyttävän elokuvan tekijä. Sen sijaan hän saa tarinoitten koomisen (ja tässä tapauksessa myös sentimentaalisen) ytimen näkyviin. Amerikkalais–kristillinen moraali on Make Way for Tomorrow’ssa kirkas, mutta on se myös aidosti koskettava. Vanhuspari voi vaikuttaa hieman kärjistetyn höynähtäneeltä, mutta lopulta heissä on aitoutta, jota ei elokuvavanhuksissa suinkaan aina ole.

Pekka Lehto: Ulvilan murhamysteeri

Pekka Lehdon Ulvilan murhamysteeri (2014) on dokumenttielokuva, joka on muuttunut kiehtovammaksi vanhentuessaan. Elokuvana se on sensaatiohakuinen ja sekavahko, mutta asenteeltaan hyvin kriittinen poliisia ja syyttäjää kohtaan samaan tapaan kuin Juha Mannerin ja Milla Ollikaisen kirja Ulvilan surma (2024). Lehdon piikit ovat nopeita, eikä hän jää käsittelemään kritiikkiään pitkäksi aikaa. Enemmänkin taktiikkana on luoda katsojan mieleen epäilys.

Nyt, yli kymmenen vuotta valmistumisensa jälkeen katsottuna se kuitenkin onnistuu järkyttämään. Etenkin videot lasten haastatteluista kuristavat sydäntä – sitä enemmän kun niitä katsoo vuoden 2025 tiedoin. Niin Auer kuin lapsetkin puivat yhä samoja asioita oikeudessa. Varsinaisen murhatapauksen lisäksi dokumenttiin on nimittäin ehtinyt myös täysin mielikuvituksellinen sekoilu seksuaalirikoksien ja saatananpalvonnan parissa. Olipa totuus Lahden murhasta mikä tahansa, hänen ja Auerin lasten elämä pilattiin anteeksiantamattomalla tavalla.

Nyrki Tapiovaara: Varastettu kuolema

Nyrki Tapiovaaran Varastettu kuolema (1938) on juuri sellainen elokuva, josta nuoret cinefiilit ovat taipuvaisia ihastelemaan. Sen tänä päivänä saama arvostus on mielestäni osittain ansaittua, toisaalta taas ei. Vaikka Varastetun kuoleman vaikuttavimmat piirteet – sen visuaalisuus ja paikoin mestarillinen kuvakerronta – peittävät monet sen heikkouksista – lattea, jopa vähän höpsö tarina – täydellistä ylistystä en voisi sille antaa.

Kertomus Venäjän–Japanin-sodan aikaisen suomalaisaktivistijoukon radikalisoitumisesta on kerrottu suurpiirteisesti ja symboliikkaa viljellen; tekijöiden tarkoituksena onkin ilmiselvästi oman aikansa poliittisen tilanteen kommentointi. Joka tapauksessa tarina kertoo, kuinka aktivistit yrittävät hieroa asekauppoja, mutta myyjä alkaakin kiristää heitä. Niinpä ryhmä päättää varastaa tältä konekiväärin ja päätyvät pakenemaan santarmeja.

Oleellista on kuitenkin elokuvan huima ulkoasu. Kuvaus on kokeilevaa ja ekspressionistista, lavastus ylitsepursuavaa. Pitkät dialogittomat jaksot ovat suvereenia kerrontaa ja tavattoman voimakkaita suomalaisen elokuvan historiassa. Tapiovaara ja kuvaajat Olavi Gunnari & Erik Blomberg tuntevat eurooppalaiset mestarit ja ovat ottaneet heiltä opiksi parhaat puolet. Harmi että elokuvan pääosaan on valikoitunut ainoan roolityönsä tekevä tuleva diplomaatti Ralph Enckell. Hänen matala mutinansa saa harmittelemaan, ettei Varastetun kuoleman ääniraitaa ole onnistuttu siistimään yhtä hyvin kuin kuvaa. DVD:llä julkaistu versio on vuoden 2017 KAVIn restaurointi, joka noudattelee pitkälti alkuperäistä teatterileikkausta.