Katsottua: lokakuu 2025

 Harry O. Hoyt: Kadonnut maailma.

Harry O. Hoytin ohjaama Kadonnut maailma (The Lost World, 1925) on edelleen yksi parhaista Arthur Conan Doyle -filmatisoinneista. Doylen romaani on pinnaltaan kepeä mutta yllättävän postmoderni seikkailukertomus sisältää myös kuolevan britti-imperiumin kaikuja, mutta sellaiset sävyt on siistitty pois elokuvaversiosta. Elokuvana Kadonnut maailma on puhdasta viihdettä ja modernin erikoistehostetoiminnan esivanhempi.

Maineeltaan kiistanalainen professori Challenger väittää löytäneensä Etelä-Amerikasta alueen, jolla yhä edelleen elää muinaisia dinosauruksia. Todistaakseen puheensa hän kokoaa retkikunnan, jonka tehtävänä on lähteä tutkimaan professorin väitteitä. Paikka tietenkin löytyy, ja seikkailijat joutuvat moniin täpäriin tilanteisiin dinosaurusten, uhkaavien apinaihmisten ja purkautuvan tulivuoren puristuksessa.

Välittömin viehätys Kadonneessa maailmassa johtuu sen tehosteista. Willis O'Brienin, joka pian jatkaisi King Kongin elävöittämiseen, stop motion -animaatio on yhä vaikuttaa, vaikka toki voi tuntua kömpelöltä nykyaikaisen cgi:n rinnalla. Efektien varjoon jää helposti kaikki muu, mikä elokuvassa toimii: Se on muutenkin hyvän näköinen, ja esimerkiksi kerronta on tavattoman luistavaa. Osuva on myös roolitus. Hahmot saavuttavat mukavasti romaaniesikuviensa elkeet. Jopa itse Challenger, joka kirjassa kuvataan suorastaan geoteskin valtavaksi, herää henkiin Wallace Beeryn nahoissa. Vaikka Beery ei ole sen suurempi kuin kukaan muista elokuvan miesnäyttelijöistä, hänen olemuksessaan on suhteettomuutta ja valtavaa uhmaa, joka korvaa fyysisiä mittoja.

Vuoden 2000 restaurointi ei ole aivan täydellinen, vaan myöhemmin Kadonneeseen maailmaan on saatu liitettyä lisää kuvaa. Muutoin se puolustaa edelleen paikkaansa varsin toimivana leikkauksena Robert Israelin musiikki on turvallista mutta tavoittaa elokuvan hengen mainiosti.

Ensimmäisen kerran kommentoin Kadonnutta maailmaa jo yli kymmenen vuotta sitten.

Mervyn LeRoy: Vaarallista kylvöä

Mervyn LeRoyn ohjaus Vaarallista kylvöä (The Bad Seed, 1956) perustuu William Marchin romaaniin Pimeät leikit ja siihen pohjautuvaan Maxwell Andersonin näytelmään. Psykologisen kauhukertomuksen aihio on kuin Manaajan esiaste. Yliluonnollisuuksien sijasta vain pahuutta selittää psykoanalyysi.

Parempiparkainen kotirouva alkaa epäillä kahdeksanvuotiasta tytärtään Rhodaa, kun tämän koulutoveri hukkuu retkellä. Vainaja on voittanut aiemmin käsialakilpailun, mistä haluamansa samaan tottunut Rhoda on ollut katkera. Lisäpontta äidin pelkoihin tuo hänen omasta lapsuudestaan taas pintaan nouseva ajatus, ettei hän olekaan vanhempiensa lapsi. Johtuuko pahuus kasvatuksesta vai onko se sittenkin periytyvää?

Elokuvan freudilainen viitekehys on jokseenkin selittelevä, mutta muutoin The Bad Seed esittää vastauksia samoihin kysymyksiin kuin mainittu Manaaja toista kymmentä vuotta myöhemmin: mikä lapsia nykyään vaivaa?

Näytelmä elokuvan takana paistaa selvästi läpi, sillä kerronta nojaa vahvasti dialogiin. Kuitenkin LeRoyn ja kuvaaja Harold Rossonin yhteistyö tarjoaa myös muutamia kuvauksellisia oivalluksia. Niiden lisäksi The Bad Seedin ehdoton vahvuus ovat sen loistavat näyttelijät, joista osa toistaa teatterissa tekemänsä roolin.

Vaarallista kylvöä on ajalleen poikkeuksellisen rohkea elokuva käsitellessään toisaalta lapsen pahuutta, toisaalta äidin romahtamista kasvatustyön mahdottomuudessa. Vastaavia teemoja alkoi pulpahdella pintaan amerikkalaisessa elokuvassa enemmän vasta seuraavilla vuosikymmenillä.

Vittorio De Sica: Indiscretion of an American Woman

Hollywoodin tuottajamoguli David O. Selznick halusi tuoreelle vaimolleen Jennifer Jonesille elokuvan näyttää taitojaan. Ohjaajaksi valikoitui Vittorio De Sica, pohjatekstiksi Cesare Zavattinin novelli ja käsikirjoittajan paikalla tuulen mukana pyyhälsivät niin Alberto Moravia kuin Truman Capotekin. Kuten odottaa saattaa, elokuvan tekoprosessi oli hirveää vääntöä – Selznick kun ei tunnetusti halunnut päästää muita kukkoja tunkiolleen. Niinpä sitten kun Stazione termini eli Terminal Station (1953) oli lopulta valmis, tuottaja silpoi siitä kolmanneksen pois, liitti alkuun irrallisen ja turhan prologin ja julkaisi sen nimellä Indiscretion of an American Woman.

Nyt katsomani versio on nimenomaan tuo jälkimmäinen, joskin ilman mainittua prologia. Tunnin mittaisenakin elokuva on vaikuttava – joskin pikakelauksen ja kollaašin tunteesta ei koskaan pääse irti. Vaikka Selznick yrittää pakottaa tarinasta yksinkertaista rakkausdraamaa, DeSican visio välittyy siltikin.

Amerikkalaisrouva on lomamatkallaan Italiassa kohdannut amerikan–italialaisen miehen ja rakastunut tähän. Stazione termini kuvaa lähtöä: nainen on nousemassa junaan mutta jää vielä yöksi asemalle selvittämään välinsä miehen kanssa. Hullu rakkaus ei voi lopulta kuin epäonnistua, mutta toteutumattomat mahdollisuudet ja valintojen epävarmuus säilyvät.

DeSican lisäksi komeaa jälkeä tekee myös kuvaaja G. R. Aldo. Jylhä mustavalkokuvaus tekee roomalaisasemasta dramaattisen ympäristön. Pääparin ympärillä on jatkuva hulina, joka tuo mieleen Jacques Tatin elokuvien ihmisjoukot. Kontrasti huvittavankin taustamaiseman ja päähenkilöiden syvien tunteiden välillä on vaikuttava. Jones onnistuu roolissaan naisena, jolle päätöksen tekeminen on repivän vaikeaa. Montgomery Clift häntä vastassa sen sijaan jää vähäulotteiseksi raasuksi.

Richard Fleischer: Rikollinen vietti

Aikansa kohuttu rikostapaus, niin sanottu Leopoldin ja Loebin tapaus 1920-luvun Chicagossa, kääntyi vuosikymmenet myöhemmin pariksikin merkittäväksi elokuvaksi. Alfred Hitchcockin Köysi on näistä tunnetumpi mutta Richard Fleischerin Rikollinen vietti (Compulsion, 1959) parempi. Se pohjautuu paitsi itse tapaukseen myös siitä kertovaan Meyer Levinin romaaniin.

Kaksi itseään nietzscheläisenä yli-ihmisenä pitävää oikeustieteen opiskelijaa on päättänyt kerätä erilaisia kokemuksia ilman, että antavat tunteille mitään arvoa. Lopulta tämä johtaa 14-vuotiaan koulupojan murhaamiseen. Täydelliseen rikokseen pyrkiminen kaatuu inhimillisiin erheisiin, ja nuorukaiset päätyvät oikeuden eteen. Elokuva kuvaa tarkkaan kahden huippuälykkään mutta epätasapainoisen nuoren epätervettä suhdetta – enkä tarkoita nyt verhottua homoseksuaalisuutta vaan esimerkiksi heidän välistään valtasuhdetta – ja etsii syitä rikokseen muun muassa kasvatuksesta ja sosiaalisesta sopeutumattomuudesta.

Rikollisen vietin näyttelijät saivat poikkeuksellisen yhteispalkinnon Cannesissa: pääosien huikea Dean Stockwell ja Bradford Dillman sekä heidän puolustusasianajajaansa esittävä Orson Welles palkittiin "parhaana näyttelijänä". Wellesin pitkä monologi on yksi oikeussalidraaman hienoja loppupuheenvuoroja (hahmon esikuvan, Clarence Darrow'n, puhe kesti tosielämässä kahdeksan tuntia). Näiden kolmen lisäksi vaikuttavan suorituksen tekee myös E. G. Marshall syyttäjän roolissa.

Richard Fleischer on erikoinen ohjaaja siinä mielessä, että hän on enemmän kuin pelkkä pätevä ammattimies muttei kuitenkaan vaikkapa mainitun Hitchcockin tapainen auteur. Hän onnistuu parhaimmillaan, kuten Rikollisessa vietissä, tekemään vaikuttavaa elokuvataidetta, mutta hänen elokuvistaan on vaikea osoittaa mitään ohjaajalleen tyypillistä visiota tai erityistä yhdistävää elementtiä. Osittain tämä lienee seurausta studioiden toiminnasta – Fleischer nähtiin niissä nimenomaan työläisenä, joka teki tasaisen hyvää jälkeä.

Jalmari Helander: Sisu

Jos Rambo olisi matkannut pitämään orgioita Kunniattomien paskiaisten kanssa Rovaniemen markkinoille, olisi yhdeksän kuukauden päästä saattanut kuoriutua jotain Jalmari Helanderin Sisun (2023) kaltaista. Sisu on suomalaisen miehen voimaantumisfantasia: kun perhe on viety ja kotimaa palaa, niin ainakin omalla työllä hankitusta omaisuudesta pidetään kiinni viimeiseen asti.

Suomalaisilla ei ole kovinkaan monta ikiaikaista viitekehystä, johon mies voisi kohdentaa maskuliinienergiansa virtauksia, mutta onneksi on toinen maailmansota. Sodassa vastustajan ”kuolemattomaksi” nimeämä sissi on vetäytynyt Lappiin etsimään kultaa, mutta sielläkin ikävät ulkomaalaiset tulevat häiritsemään juuri, kun suuri saalis on löytynyt. Ei siinä auta kuin näyttää, miten täkäläisellä sisulla kaataa yksin vaikka pikku armeijan.

Elokuvana Sisu lainaa rutkasti edellä mainitusta Tarantinon elokuvasta. Tarinan jako ”lukuihin” on suora laina, eivätkä natsit ole oikeita natseja vaan englantia puhuvia Korkeajännitys-sakuja. Englannin käyttö ja päähenkilön yliluonnollinen selviytymisvietti etäännyttävät tapahtumia todellisuudesta niin paljon, ettei kukaan vahingossakaan kuvittele katselevansa mitään realistista. Elokuva ei toisaalta kuitenkaan naura itselleen riittävästi. Ironia ei varmasti ole peittänyt monen katsojan tuntemaa isänmaallista ylevyyttä. Verisen väkivallan runsaus tuo mieleen myöhempien aikojen Rambo-elokuvat, mutta siinä missä niiden läträys on riemastuttavaa, Sisun tyyli tuntuu vaivaannuttavalta.

Sisun pelastava tekijä on Jorma Tommilan pääosasuoritus. Turhia puhumattomaan rooliin Tommilan jäyhänkarismaattiset kasvot ovat omiaan. Hänen kärsimyksiinsä (ja ilmeiseen sotatraumaansa) on paljon helpompi uskoa kuin Sylvester Stallonen botox-pumpattuun Ramboon. Toki muutkin näyttelijät hoitavat leiviskänsä asiallisesti ja saavat sarjakuvahahmot liikkumaan. Oikeastaan sama pätee ohjaukseen: Helander tekee sujuvaa elokuvaa virheittä, ”juuri niin kuin pitää”. Valitettavasti se tarkoittaa myös yllätyksettömyyttä. Mutta sehän kyllä tuntuu purevan katsojiin.

David Fincher: The Game – oletko valmis peliin?

David Fincherin ohjaama The Game (joka Suomessa sai todella hölmön alaotsikon) vuodelta 1997 on kuin käänteistä Hitchcockia: mies on oikea mutta kaikki muu väärää. Toisaalta se osuu elokuvahistorian vaiheeseen, jossa kerrottiin enenevissä määrin tarinoita siitä, miten todellisuuteen ei voinut luottaa. Matrix ja Truman Show kertoivat omanlaisensa näkemykset heti seuraavina vuosina.

The Game on kuvaus valtaisin kokoluokan "alternative reality gamesta", aiheesta jota on käsitelty fiktiossa aina G. K. Chestertonin vuoden 1905 Club of Queer Trade -novellikokoelmasta asti. Itsekäs ja kylmä sijoituspankkiiri joutuu puolihuolimattomuuttaan mukaan peliin, jossa hän joutuu kyseenalaistamaan muut ihmiset ja heidän motiivinsa. Kaikki on yhtä peliä – tekaistua todellisuutta – tai ehkä sittenkin häntä vain huijataan eikä mitään peliä edes ole. Sellaisenaan The Game on myös vainoharhaisuuteen vajoamisen kuvaus. Miltä maailma tuntuu, kun mihinkään ei voi luottaa ja kukaan ei välttämättä ole sitä mitä pitäisi. Elokuvan seesteinen lopetus näyttäytyy siksi ironisena – Fincher itse on verrannut sitä Dickensin Joulutarinaan – tai ehkä se sittenkin on vain suurta kusetusta?

Jos tarinaa lähtisi perkaamaan tarkasti, se ei olisi niin tiivis ja vakuuttava kuin elokuva antaa ymmärtää. Fincher kuitenkin pitää koko jutun niin taidokkaasti ohjauksessaan, että katsoja hyppää itsekin peliin antaumuksella. Viimeistään siinä vaiheessa, kun aseet otetaan esiin, peli tuntuu menettävän uskottavuuttaan, mutta sittenkin se saa kammettua itsensä kuiville. Paljolti on kiitos ohjaajan taidokasta rytmitystä ja toisaalta Michael Douglasia pääosassa. Douglas, joka esiintyy joka ikisessä kohtauksessa, on täydellinen roolissaan hiljalleen hajoavana tärkeilijänä.

Ken Loach: Poika ja haukka

Ken Loach oli pienen ihmisen asialla jo 1969, kun hän ohjasi läpimurtoteoksensa Kes eli Poika ja haukka).Barry Hinesin romaaniin A Kestrel for a Knave (1968) pohjaava elokuva on kaunis lapsuuden unelmien kuvaus. Billy on työläispoika, jota tölvivät kotona isoveli (ja kädettömyyttään yksinhuoltajaäiti) ja koulussa niin oppilastoverit kuin alati karjuvat opettajat (jakso tärkeilevän liikunnanopettajan kanssa on herkullinen!). Merkityksellisyyttä elämäänsä hän saa haukasta, jota alkaa kouluttaa.

Loachin vähäeleisen tyylin katkaisevat haukkakuvat, joissa on toteavuuden lisäksi muunkinlaista voimaa. Vaikka lintu on sidottu naruun, on näissä kohtauksissa tunne vapaudesta. Billyn ja haukan yhteistyö on kuin tanssia, joka hengittää aivan eri tavoin kuin tukahdutettu arki. David Bradleyssä on pääroolissa autenttista kasvuiän herkkyyttä, joka tuo mieleen Truffaut'n Doinel-elokuvat. Ihan oman viehätyksensä Kesiin tuo vahva Yorkshiren murre, jota tosin on laimennettu jälkidubbauksessa.

Luettua: lokakuu 2025

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias. Helsinki 2014: Gummerus. 239 [+ 1] s. Suom. Tero Valkonen. – Alkuteos The Storied Life of A.J. Fikry (2014).

Gabrielle Zevinin Tuulisen saaren kirjakauppias on yhdistelmä feelgood-kirjallisuutta, pikkukyläromantiikkaa, kirjanörtteilyä ja keski-ikäistä bildungsromania. Lopputulos on taustapahvi, jonka edessä sinänsä mielenkiintoiset henkilöhahmot nykivät kummallisesti. Joukossa on jokunen hieno jakso, joiden välillä sitten pikakelaillaan toteavasti. Kerronta tavoittelee gilmorentyttömäistä kepeää terävyyttä, vaikka toisaalta tarina käy välillä melko synkissäkin aiheissa. Kieli ei kuitenkaan koskaan pääse niin vaikuttavaksi, että teos herättäisi sen suurempia tunteita suuntaan tai toiseen. Kokonaisuudesta hohkaa tv-sarjamaisuus – olkoonkin että elokuvahan tästä sittemmin tuli.

Tarinan keskiössä on alkuperäisteoksen nimihenkilö, puoliksi intialaisia sukujuuri oleva, Uuden-Englannin saarella kirjakauppiaaksi päätynyt leskimies. Alkoholisoituminen on lähtenyt hyvin käyntiin, kun vaimo on kuollut yllättäen, ja kännissä mies hukkaa puolen miljoonan arvoisen E. A. Poe -niteensä. Samaan syssyyn kirjakaupan käytävältä löytyy hylätty pikkulapsi, jonka mies päätyy adoptoimaan. Sitten seuraillaan riiustelua pikkukustantamon myyntiedustajan kanssa, vaimon puolison kurjaa avioliittoa häntäheikkikirjailijan kanssa, kylän joviaalin komisarion heräämistä lukijaksi ja lukupiirin vetäjäksi… Kirjallisuus toimii koko ajan yhdistävänä voimana tarinalle mutta tuntuu oudon päälleliimatulta. Teosten ja tekijöiden nimiä pudotellaan koko ajan, mutta ne eivät juuri tuo mitään tarinaan. Lukemisen ja kirjojen ihanuutta fiilistellään sen verran, että kirjallisuuden viihdekäyttäjä saa kokea tunnistamisen hetkiä ja yhteenkuuluvuutta tarinan hahmojen kanssa.

Yksi pelastava voima Tuulisen saaren kirjakauppiaalla on: sen päähenkilö. A. J. Fikry on keski-ikääntyvä murjottaja, jota inhottaa asiakkaittensa kirjallisuusmaku ja lukemisen digitalisoituminen. Hän suhtautuu alaansa intohimolla eikä ymmärrä mitään vähempää. Kuiva sarkasmi ja oppinut vakavuus eivät tosielämässä vetäisi ketään puoleensa niin kuin tässä romaanissa. Siksi Fikry onkin varoventtiilimäinen hahmo meille todellisille jurnuttaville elitisteille.

Kristina Ohlsson: Lasilapset. Helsinki [2019]: WSOY. 202 s. [2. p.] Suom. Pekka Marjamäki. Skidit kirjat. – Alkuteos Glasbarnen (2013). 1. suomenk. p. 2018.

Kristina Ohlssonin lapsille suunnatut kauhukirjat ovat ilmeisen suosittuja niin lasten kuin vähän vanhempienkin lukijoiden keskuudessa. Lasilapset on ensimmäinen osa trilogiaa, jossa ei silti vahingossakaan mainita kauhua esimerkiksi takakannessa. Toki puristit sanovat, että loppuratkaisunsa vuoksi Lasilapset on enemmänkin ”jännityskirjallisuutta”. Oli miten oli, mainio lisä se on ainakin klassiseen kummitustaloaiheeseen.

Vähän toisella kymmenellä oleva Billie muuttaa äitinsä kanssa uudelle paikkakunnalle. Hänen isänsä on kuollut yllättäen, eikä muutto siihen päälle tunnu Billiestä mukavalta. Hankalia tunteita ei yhtään helpota se, että uudessa kotitalossa tuntuu kummittelevan. Kyläläisillä tuntuu olevan salaisuuksia talon entisistä asukkaista, ja se satavuotiaasta historiasta alkaakin paljastua karmaisevia tarinoita. Billie lähtee selvittämään talon taustoja ja mahdollisen kummittelun syitä kahden ystävänsä kera.

Alkuasetelma on niin perinteinen kuin olla voi. Silti Ohlsson saa rakenneltua siitä vetävän kertomuksen. Genrekliseitä ei yritetäkään kiertää, mutta vahva maailmanluonti auttaa unohtamaan ne. Varsinkin henkilöhahmot ovat riittävän aitoja puhaltamaan kummitusjuttuun  uskottavuutta, ja kun rajuja osuuksia ei kaunistella, ei lukija koe tulevansa holhotuksi.

Lasten maailmaa kuvataan sisältäpäin ymmärtävästi. Lapset näkevät aikuisten teot omalla tavallaan, ja tämä vie tarinaa eteenpäin tavalla, joka ei ehkä olisi aikuishahmojen kanssa yhtä vakuuttava. Samalla tavalla lapsen pelot, oli kyse kummituksista tai vanhemman kuolemasta, saavat myötäelävän luonnehtijan Ohlssonissa. Lasilasten päähenkilöt eivät ole tavanomaisia aikuiset älyllään kukistavia kakaroita vaan aidonoloisia, fiksuja lapsia, joilla on myös heikkoutensa.

Lisäksi kirjailija onnistuu liki mahdottomassa: Lasilapset on lasten kauhutarina, joka kykenee luomaan vahvan tunnelman myös eläytyvällä aikuislukijalle. Mukana on pari vaikuttavaa jaksoa, joka olisivat tehneet minuun suuren vaikutuksen lapsena. Vasta aivan lopussa jännite pääsee lässähtämään, kun scoobydoomainen ratkaisun hetki paljastuu aiemmin kuin olisi tarkoitus. Onneksi lopetus ei ole täysin yksiselitteinen vaan antaa pienen mahdollisuuden tulkinnoille.

Merja Jalo: Linnavuoren aaveratsastajat. Helsinki 1994: Otava. 128 s. Nummelan ponitalli.

Merja Jalo: Haamulinnan kadonnut ori. Helsinki 1994: Otava. 107 s. Nummelan ponitalli.

Merja Jalon kirjasarja Nummelan ponitallista on suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden järkäle. Sarja täyttää kohta viisikymmentä vuotta, ja sen sadas osa ilmestyi tänä vuonna. Moukka kun olen, en ollut lukenut ainuttakaan sarjan kirjaa. Ensikosketukseksi valikoitui kaksi peräkkäistä teosta vuodelta 1994 ja näkökulmaksi niiden sisältämät kummitustarinan piirteet. Pintapuolisten havaintojen perusteella Nummelan ponitalli nimittäin flirttailee jonkin verran kauhu- ja fantasiakuvaston kanssa.

Sekä Linnavuoren aaveratsastajat että Haamulinnan kadonnut ori vihjailevat nimissään kummituksilla. Tarinoista puolestaan vain toinen yrittää luoda minkäänlaista salaperäistä tunnelmaa. Kumpikin on hyvin perinteinen lastenromaani, jossa pääosin alaikäiset hahmot kohtaavat jännittäviä ja vaarallisiakin tilanteita mutta selviävät niistä aikuisia neuvokkaammin.

Linnavuoren aaveratsastajissa Nummelan joukko auttelee ratsastusleirin ohessa arkeologi ryhmää, joka yrittää löytää viikinkisoturin hautaa. Nimi viittaa käytännössä yhteen lukuun, jossa kaksi nuorista näkee mystisten ratsastajien nousevan mäenrinnettä loistavat kipunat jäljessään (paljastus: tähtisädetikkuja). Jakso on nopeasti ohitettu, vaikka siihen myöhemmin viittaillaankin, eikä sisällä juurikaan edes tunnelman rakentamista. Tarina poukkoilee moneen suuntaan levottomasti, ja tekee kertomuksesta hyvin hajanaisen.

Haamulinnan kadonnut ori sen sijaan hyödyntää goottilaisen tarinan trooppeja ahkerasti. On synkän oloinen merenrantakartano, johon liittyy karmeita tarinoita ja ehkä jopa kirous, on öisiä myrskyjä, ullakolta kuuluvia ääniä ja valonvälähdyksiä. Neljä nummelalaista pääsee vieraaksi tähän kartanoon ja joutuu keskelle outoja tapahtumia, joiden polttopisteessä tuntuu olevan talon arvokas siitosori. Tarinaa kasvatetaan melko sujuvasti ja tunnelmakin tihenee miellyttävään tapaan. Harmi, että lopussa tarinaa kuljettamaan on tarvittu Sherlock Holmesia koira-Watsonin kanssa leikkivä lapsi, jonka avulla kaikki ratkeaa.

Kotimaisen kauhun piiloon jääneitä helmiä näistä ei siis löytynyt. Kumpikin edustaa lajia, jossa yliluonnollisuuden tuntu saa lähinnä poliisin alaa olevan ratkaisun. Kirjoista varsinkin jälkimmäinen on silti näppärä kertomus, johon aavetarinagenren keinot loksahtavat hyvin.

Risto Ahti: Leikkilauluja! Helsinki 2006: WSOY. 63 [+ 1] s.

Risto Ahdin runous on ollut minulle aina vaikeaa. Se helisee, kilisee ja välillä kolkahtelee kumeasti, mutta en osaa rauhoittua sen ääreen. Se on liian viisasta minulle – filosofista pyöritystä, sanantarkkaa täsmätyötä, joka hengittää niin, että on muuttua huohotukseksi. Ahti ei piirrä kuvia vaan kuvaa älyllisiä kuvioita, oivalluksia joihin minulla ei tunnu olevan pääsyä.

Leikkilauluja! on pienikokoinen ja Ahdin tuotannon kepeämmästä päästä. Se on riemukas kuin hurmahenkisen saarnamiehen huuto. Ei ole sattumaa, että Ahti käyttää kysymys- ja etenkin huutomerkkiä melkein luvattoman paljon. Runon puhuja (jota en voi olla samaistamatta runoilijaan itseensä) on tajunnut asioita ja haluaa julistaa ne. Teksteissä kuuluu ymmärryksen raikkaus, vaikka itse lukijana jäänkin vain omaan tunkkaiseen nurkkaani hämmästelemään.

Ahdin kielen suurin hankaluus itselleni on sen abstraktius. Kyllähän hän välillä luo ihastuttavia runokuvia hyvin konkreettisista, yllättävistä, naiiveistakin palasista. Silti suurimman osan ajan Leikkilauluissakin puhutaan sellaisilla sanoilla kuin uni, ilo, muisti, eros, tieto, vapaus, rakkaus, tosi, maailma, ajatus, jumala. Tulos on käsitetason kurimus, joka pyörii (tämän) lukijan ympärillä ja laulaa seireenimäisesti – ja jättää olon tyhjäksi.

Arvostan Ahtia suuresti. Hänessä on shamaanimaista loveenlankeajaa ja hulluutta – ei mielenvikaisuutta vaan kirkasta, puhdasta hulluutta, hullaantuneisuutta. Hänen sanansa ovat käsitteellisyydestään huolimatta täyteen pakattuja merkityksistä, tarkkaan aseteltuja näennäisestä huitelemisesta huolimatta, täsmälleen niitä mihin kirjoittaja luottaa. Hänen lukemisensa on kuin katselisi lasta, joka puhuu ympärillään aukeavan henkimaailman kanssa, kun itse sokeana voi vain herkistyä sydämessä.