Luettua: lokakuu 2025

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias. Helsinki 2014: Gummerus. 239 [+ 1] s. Suom. Tero Valkonen. – Alkuteos The Storied Life of A.J. Fikry (2014).

Gabrielle Zevinin Tuulisen saaren kirjakauppias on yhdistelmä feelgood-kirjallisuutta, pikkukyläromantiikkaa, kirjanörtteilyä ja keski-ikäistä bildungsromania. Lopputulos on taustapahvi, jonka edessä sinänsä mielenkiintoiset henkilöhahmot nykivät kummallisesti. Joukossa on jokunen hieno jakso, joiden välillä sitten pikakelaillaan toteavasti. Kerronta tavoittelee gilmorentyttömäistä kepeää terävyyttä, vaikka toisaalta tarina käy välillä melko synkissäkin aiheissa. Kieli ei kuitenkaan koskaan pääse niin vaikuttavaksi, että teos herättäisi sen suurempia tunteita suuntaan tai toiseen. Kokonaisuudesta hohkaa tv-sarjamaisuus – olkoonkin että elokuvahan tästä sittemmin tuli.

Tarinan keskiössä on alkuperäisteoksen nimihenkilö, puoliksi intialaisia sukujuuri oleva, Uuden-Englannin saarella kirjakauppiaaksi päätynyt leskimies. Alkoholisoituminen on lähtenyt hyvin käyntiin, kun vaimo on kuollut yllättäen, ja kännissä mies hukkaa puolen miljoonan arvoisen E. A. Poe -niteensä. Samaan syssyyn kirjakaupan käytävältä löytyy hylätty pikkulapsi, jonka mies päätyy adoptoimaan. Sitten seuraillaan riiustelua pikkukustantamon myyntiedustajan kanssa, vaimon puolison kurjaa avioliittoa häntäheikkikirjailijan kanssa, kylän joviaalin komisarion heräämistä lukijaksi ja lukupiirin vetäjäksi… Kirjallisuus toimii koko ajan yhdistävänä voimana tarinalle mutta tuntuu oudon päälleliimatulta. Teosten ja tekijöiden nimiä pudotellaan koko ajan, mutta ne eivät juuri tuo mitään tarinaan. Lukemisen ja kirjojen ihanuutta fiilistellään sen verran, että kirjallisuuden viihdekäyttäjä saa kokea tunnistamisen hetkiä ja yhteenkuuluvuutta tarinan hahmojen kanssa.

Yksi pelastava voima Tuulisen saaren kirjakauppiaalla on: sen päähenkilö. A. J. Fikry on keski-ikääntyvä murjottaja, jota inhottaa asiakkaittensa kirjallisuusmaku ja lukemisen digitalisoituminen. Hän suhtautuu alaansa intohimolla eikä ymmärrä mitään vähempää. Kuiva sarkasmi ja oppinut vakavuus eivät tosielämässä vetäisi ketään puoleensa niin kuin tässä romaanissa. Siksi Fikry onkin varoventtiilimäinen hahmo meille todellisille jurnuttaville elitisteille.

Kristina Ohlsson: Lasilapset. Helsinki [2019]: WSOY. 202 s. [2. p.] Suom. Pekka Marjamäki. Skidit kirjat. – Alkuteos Glasbarnen (2013). 1. suomenk. p. 2018.

Kristina Ohlssonin lapsille suunnatut kauhukirjat ovat ilmeisen suosittuja niin lasten kuin vähän vanhempienkin lukijoiden keskuudessa. Lasilapset on ensimmäinen osa trilogiaa, jossa ei silti vahingossakaan mainita kauhua esimerkiksi takakannessa. Toki puristit sanovat, että loppuratkaisunsa vuoksi Lasilapset on enemmänkin ”jännityskirjallisuutta”. Oli miten oli, mainio lisä se on ainakin klassiseen kummitustaloaiheeseen.

Vähän toisella kymmenellä oleva Billie muuttaa äitinsä kanssa uudelle paikkakunnalle. Hänen isänsä on kuollut yllättäen, eikä muutto siihen päälle tunnu Billiestä mukavalta. Hankalia tunteita ei yhtään helpota se, että uudessa kotitalossa tuntuu kummittelevan. Kyläläisillä tuntuu olevan salaisuuksia talon entisistä asukkaista, ja se satavuotiaasta historiasta alkaakin paljastua karmaisevia tarinoita. Billie lähtee selvittämään talon taustoja ja mahdollisen kummittelun syitä kahden ystävänsä kera.

Alkuasetelma on niin perinteinen kuin olla voi. Silti Ohlsson saa rakenneltua siitä vetävän kertomuksen. Genrekliseitä ei yritetäkään kiertää, mutta vahva maailmanluonti auttaa unohtamaan ne. Varsinkin henkilöhahmot ovat riittävän aitoja puhaltamaan kummitusjuttuun  uskottavuutta, ja kun rajuja osuuksia ei kaunistella, ei lukija koe tulevansa holhotuksi.

Lasten maailmaa kuvataan sisältäpäin ymmärtävästi. Lapset näkevät aikuisten teot omalla tavallaan, ja tämä vie tarinaa eteenpäin tavalla, joka ei ehkä olisi aikuishahmojen kanssa yhtä vakuuttava. Samalla tavalla lapsen pelot, oli kyse kummituksista tai vanhemman kuolemasta, saavat myötäelävän luonnehtijan Ohlssonissa. Lasilasten päähenkilöt eivät ole tavanomaisia aikuiset älyllään kukistavia kakaroita vaan aidonoloisia, fiksuja lapsia, joilla on myös heikkoutensa.

Lisäksi kirjailija onnistuu liki mahdottomassa: Lasilapset on lasten kauhutarina, joka kykenee luomaan vahvan tunnelman myös eläytyvällä aikuislukijalle. Mukana on pari vaikuttavaa jaksoa, joka olisivat tehneet minuun suuren vaikutuksen lapsena. Vasta aivan lopussa jännite pääsee lässähtämään, kun scoobydoomainen ratkaisun hetki paljastuu aiemmin kuin olisi tarkoitus. Onneksi lopetus ei ole täysin yksiselitteinen vaan antaa pienen mahdollisuuden tulkinnoille.

Merja Jalo: Linnavuoren aaveratsastajat. Helsinki 1994: Otava. 128 s. Nummelan ponitalli.

Merja Jalo: Haamulinnan kadonnut ori. Helsinki 1994: Otava. 107 s. Nummelan ponitalli.

Merja Jalon kirjasarja Nummelan ponitallista on suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden järkäle. Sarja täyttää kohta viisikymmentä vuotta, ja sen sadas osa ilmestyi tänä vuonna. Moukka kun olen, en ollut lukenut ainuttakaan sarjan kirjaa. Ensikosketukseksi valikoitui kaksi peräkkäistä teosta vuodelta 1994 ja näkökulmaksi niiden sisältämät kummitustarinan piirteet. Pintapuolisten havaintojen perusteella Nummelan ponitalli nimittäin flirttailee jonkin verran kauhu- ja fantasiakuvaston kanssa.

Sekä Linnavuoren aaveratsastajat että Haamulinnan kadonnut ori vihjailevat nimissään kummituksilla. Tarinoista puolestaan vain toinen yrittää luoda minkäänlaista salaperäistä tunnelmaa. Kumpikin on hyvin perinteinen lastenromaani, jossa pääosin alaikäiset hahmot kohtaavat jännittäviä ja vaarallisiakin tilanteita mutta selviävät niistä aikuisia neuvokkaammin.

Linnavuoren aaveratsastajissa Nummelan joukko auttelee ratsastusleirin ohessa arkeologi ryhmää, joka yrittää löytää viikinkisoturin hautaa. Nimi viittaa käytännössä yhteen lukuun, jossa kaksi nuorista näkee mystisten ratsastajien nousevan mäenrinnettä loistavat kipunat jäljessään (paljastus: tähtisädetikkuja). Jakso on nopeasti ohitettu, vaikka siihen myöhemmin viittaillaankin, eikä sisällä juurikaan edes tunnelman rakentamista. Tarina poukkoilee moneen suuntaan levottomasti, ja tekee kertomuksesta hyvin hajanaisen.

Haamulinnan kadonnut ori sen sijaan hyödyntää goottilaisen tarinan trooppeja ahkerasti. On synkän oloinen merenrantakartano, johon liittyy karmeita tarinoita ja ehkä jopa kirous, on öisiä myrskyjä, ullakolta kuuluvia ääniä ja valonvälähdyksiä. Neljä nummelalaista pääsee vieraaksi tähän kartanoon ja joutuu keskelle outoja tapahtumia, joiden polttopisteessä tuntuu olevan talon arvokas siitosori. Tarinaa kasvatetaan melko sujuvasti ja tunnelmakin tihenee miellyttävään tapaan. Harmi, että lopussa tarinaa kuljettamaan on tarvittu Sherlock Holmesia koira-Watsonin kanssa leikkivä lapsi, jonka avulla kaikki ratkeaa.

Kotimaisen kauhun piiloon jääneitä helmiä näistä ei siis löytynyt. Kumpikin edustaa lajia, jossa yliluonnollisuuden tuntu saa lähinnä poliisin alaa olevan ratkaisun. Kirjoista varsinkin jälkimmäinen on silti näppärä kertomus, johon aavetarinagenren keinot loksahtavat hyvin.

Risto Ahti: Leikkilauluja! Helsinki 2006: WSOY. 63 [+ 1] s.

Risto Ahdin runous on ollut minulle aina vaikeaa. Se helisee, kilisee ja välillä kolkahtelee kumeasti, mutta en osaa rauhoittua sen ääreen. Se on liian viisasta minulle – filosofista pyöritystä, sanantarkkaa täsmätyötä, joka hengittää niin, että on muuttua huohotukseksi. Ahti ei piirrä kuvia vaan kuvaa älyllisiä kuvioita, oivalluksia joihin minulla ei tunnu olevan pääsyä.

Leikkilauluja! on pienikokoinen ja Ahdin tuotannon kepeämmästä päästä. Se on riemukas kuin hurmahenkisen saarnamiehen huuto. Ei ole sattumaa, että Ahti käyttää kysymys- ja etenkin huutomerkkiä melkein luvattoman paljon. Runon puhuja (jota en voi olla samaistamatta runoilijaan itseensä) on tajunnut asioita ja haluaa julistaa ne. Teksteissä kuuluu ymmärryksen raikkaus, vaikka itse lukijana jäänkin vain omaan tunkkaiseen nurkkaani hämmästelemään.

Ahdin kielen suurin hankaluus itselleni on sen abstraktius. Kyllähän hän välillä luo ihastuttavia runokuvia hyvin konkreettisista, yllättävistä, naiiveistakin palasista. Silti suurimman osan ajan Leikkilauluissakin puhutaan sellaisilla sanoilla kuin uni, ilo, muisti, eros, tieto, vapaus, rakkaus, tosi, maailma, ajatus, jumala. Tulos on käsitetason kurimus, joka pyörii (tämän) lukijan ympärillä ja laulaa seireenimäisesti – ja jättää olon tyhjäksi.

Arvostan Ahtia suuresti. Hänessä on shamaanimaista loveenlankeajaa ja hulluutta – ei mielenvikaisuutta vaan kirkasta, puhdasta hulluutta, hullaantuneisuutta. Hänen sanansa ovat käsitteellisyydestään huolimatta täyteen pakattuja merkityksistä, tarkkaan aseteltuja näennäisestä huitelemisesta huolimatta, täsmälleen niitä mihin kirjoittaja luottaa. Hänen lukemisensa on kuin katselisi lasta, joka puhuu ympärillään aukeavan henkimaailman kanssa, kun itse sokeana voi vain herkistyä sydämessä.