Luettua: elokuu 2025

Harri Kalha: Ihme ja kumma. Surrealismia ja silmänlumetta 1900-luvun alun postikorttitaiteessa. Helsinki 2012: WSOY. 223 [+ 1] s. Kuv.

Harri Kalhan Ihme ja kumma (2012) kartoittaa viime vuosisadan alun postikorttien surrealismia ja fantasiaa. Taidehistoria usein määrittelee surrealismin, dadan, kubismin ynnä muiden 1900-luvun alun taidesuuntausten synnyn yksittäisten nerojen päähänpistoina, jotka sikisivät neitseellisesti. Kuitenkin niiden kaikkien taustalla on ollut enemmän tai vähemmän runsas ja rikas perinne, jonka jälkeläisiä ne ovat olleet.

Kalha pyrkiikin osoittamaan, miten monet surrealistien ajatukset olivat näkyvissä jo edeltävien vuosikymmenien postikorttitaiteessa. Mistään sattumasta ei ole kyse, sillä esimerkiksi surrealistien johtohahmo André Breton ja runoilija Paul Éluard olivat korttikeräilijöitä. Etenkin jälkimmäinen tuntuu olleen harrastuksensa suhteen intohimoinen. Myös Salvador Dalí ihaili monia korttitaiteen aspekteja ja kirjoitti niistä. Suora linja postikorttien kuvamaailmasta surrealistien visioihin on eittämätön. Käyttöesineinä ja kitschinä kortit kuitenkin ovat jääneet varjoon, kun taiteen historiaa on kirjoitettu.

Kalha lähestyy aihettaan sekä tutkijan että korttientusiastin näkökulmasta. Pitkässä johdantoesseessään hän käsittelee paitsi korttien (kulttuuri)historiaa myös niissä käytettyjä keinoja ja aiheita sekä liittymäkohtia myöhempään kuvataiteeseen. Sen sijaan ilmiselviä korttitaiteen edeltäjiä ei juuri pohdita. Esimerkiksi yhteys varhaiseen elokuvaan on mielestäni ilmiselvä. Kalha kyllä mainitsee Georges Mélièsin kolmasti, mutta aivan yhtä hyvä kiinnekohta olisivat vaikkapa Pathé-yhtiön varhaiset fantasiafilmit, joiden kuvamaailma toistuu paikoin sellaisenaan korteissa.

Kirjan jälkimmäisen osan muodostaa eräänlainen näyttelyosuus. Kalha on valikoinut kirjaan kuudettasataa, pääosin ranskalaista ja saksalaista korttia ja luokitellut niitä aiheitten ja käytettyjen kuvakeinojen mukaan kokonaisuuksiksi, joita sitten myös esittelee lyhyesti. Selittelyjä ei ole liikaa vaan teos antaa korttien itsensä puhua. Riittävän suuri sivukoko ja laadukas painojälki mahdollistavatkin kuvien ihailun.

Hella Wuolijoki: Niskavuoren tarina. Niskavuoren nuori emäntä. Niskavuoren Heta. Niskavuoren naiset. Niskavuoren leipä. Entäs nyt, Niskavuori?. Helsinki 1979: Love Kirjat. 382 [+ 1] s. Sis. Raoul Palmgren: Hella Wuolijoki ja niskavuorelaiset. Hella Wuolijoki: Jäähyväiset niskavuorelle.

Kun lukee Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmät peräjälkeen, tulee entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että ne ovat suurteos nimenomaan kokonaisuutena. Wuolijoki ei tarkoittanut näytelmiään alun alkujaan sarjaksi, mutta nykyään niitä on vaikea ottaa vastaan muuna. Yksittäiset näytelmät saattavat olla kyllä taitavia ja vaikuttaviakin, mutta emotionaalinen voima, joka Niskavuoreen sarjana kuuluu, tulee ilmi vasta sitten, kun ottaa askelen kauemmas ja unohtaa näytelmien rajat.

Wuolijoki kirjoitti hämäläisestä Niskavuoren tilasta kertovat teatterikappaleensa 1930–1950-luvuilla (ensi-illat vuosina 1936–1953). Paitsi Niskavuoresta itsestään on sarjassa kyse varsinkin sen naisista, eritoten Loviisasta joka naidaan taloon mukanaan tuomansa rahan vuoksi ja joka hyvin pian samaistaa talon kohtalon omaansa. Loviisasta tulee talon emäntä, jolle Niskavuori ja sen säilyminen on tärkeämpää kuin mikään muu.

Pinnallisesti näytelmät saattavat varsinkin nykyajan vastaanottajalle tuntua tyypilliselle ihmissuhdedraamalle. Siihen on syynsä: Paljon puidaan syrjähyppyjä ja naimakauppoja, ja varsinkin naisten välinen valtapeli on keskeinen osa tarinoita. Niskavuoren maailmassa naiset ovat niitä, joilla on todellinen valta taloon; miehet keskittyvät juoksemaan vieraissa ja ryyppäämään keskenään. Loviisan lisäksi erityisen voimakkaita hahmoja ovat hänen kälynsä, itsepäisyyteensä ja ehdottomuuteensa sortuva Heta, sekä kaksi miniää, Ilona ja Martta, joista jälkimmäinen tosin ei yllä Niskavuoren tasolle ja saakin usein hieman tragikoomisen roolin. Itselleni varsinkin Heta ja hänen nimikkonäytelmänsä ovat sarjan kohokohta – ehkä siksi että tunnistan hänen hahmonsa selvästi omasta hämäläislapsuudestani.

Niskavuoressa merkittävä on myös kuulumisen teema: kuka olet ja mihin kuulut, hyväksytkö annetun roolin vai pyristeletkö vastaan. Siihen lomittuu myös maaseudun suuri muutos, joka sarjan aikana kehittyy 1880–luvun agraariyhteiskunnasta sodanjälkeisten vuosien voimistuvaan kaupungistumiseen. Loviisan pojat päätyvät jo Helsinkiin merkittäviin asemiin, eikä vanhalle suurtilalle ole enää paikkaa uudessa järjestelmässä.

Vaikka Love Kirjojen julkaisemassa, koko sarjan ensimmäistä kertaa yksiin kansiin kokoavassa niteessä Niskavuoren tarina (1979) näytelmät on järjestetty kronologisesti tapahtuma-ajan mukaan, mielestäni ainoa oikea lukujärjestys on niiden julkaisun mukainen. Wuolijoella ei ole ensimmäisiä näytelmiä kirjoittaessa ollut tietoa, mihin suuntiin tarina kokonaisuudessaan tulee kulkemaan. Siksi varhaisimpaan aikaan sijoittuvat kertomukset saavat suurimman tehonsa, kun lukija jo tietää, mitä tuleman pitää. Niskavuoren tarinan jylhyys syntyy sen kohtalonomaisuudesta – menneet tapahtumat tähtäävät jo vääjäämättömään loppuun.

Ville Hänninen & Timo Kokkila: Poika Vesanto. Käyttökuvan mestari. Tampere 2009: Tampereen museot. 36 s. Mediamuseo Rupriikin julkaisuja 2.

Jos on lukenut 1930- ja 1940-lukujen kotimaisia kirjoja tai selaillut saman ajan Suomen Kuvalehtiä tai Seuroja, on todennäköisesti törmännyt Poika Vesannon taiteeseen. Harva kuitenkaan on kuullut hänen nimeään. Vesanto on niitä käyttötaiteen tekijöitä, jotka kovasta ammattitaidostaan ja runsaasta tuotannostaan huolimatta ovat jääneet lähes nimettömiksi. Jos hänen kaltaisellaan kuvittajalla ei ollut ”korkeakulttuurisia” ambiotioita, ei arvostustakaan tarvinnut odottaa. (Samaa se lienee yhä nykyäänkin.)

Vesanto sai kuitenkin liki kuusikymmentä vuotta kuolemansa jälkeen paikan valokeilassa, kun Mediamuseo Rupriikissa järjestettiin hänen uraansa esittelevä näyttely ja sen kyljessä ilmestyi Ville Hännisen ja Timo Kokkilan pieni kirjanen. Poika Vesanto. Käyttökuvan mestari (2009) taita olla tiiviydestään huolimatta yhä laajin Vesannon esittely. Runsaasti kuvitettu julkaisu käy läpi hänen elämänsä pääkohdittain ja nostaa esiin uran eri puolia.

Vesannon maineenpalautus alkoi innostuksesta kotimaisen sarjakuvan historiaan. Hän nimittäin piirsi 1930-luvulla monia sarjoja, etenkin Veli Giovannin kirjoittamia. Vesannon omista sarjoista onnistuneimpia vaikuttavat olleen amerikkalaistyyppiset Eetu ja Riku ja Saku Sämpylä. Tunnetuin sen sijaan lienee Suomen Kuvalehden suosikkisarja Junnu, jota hän piirsi jonkin aikaa, tosin sen suosion jo himmennyttyä.

Sarjakuvan lisäksi Poika Vesanto muistetaan etenkin komeasta tuotannostaan kirjojen kansitaiteilijana. Varsinkin Otavan kustantama ilmestyi kymmeniä hänen kansiaan, joista varmasti kuuluisin on Mika Waltarin romaanin Kuka murhasi rouva Skrofin? ikoninen päällys. Kuvaavaa on, että se eroaa tyyliltään melko paljon Vesannon eniten käyttämistä tyyleistä – joskin hän on keinovalikoimaltaan hämmästyttävän monipuolinen tekijä ja tasavarma tekniikasta huolimatta.

1940-luvusta ison osan vei aika rintamalla, joskin Vesanto pääsi toimimaan myös TK-piirtäjänä. Sodan jälkeen ei sitten mennytkään enää monta vuotta, kunnes hän kuoli vasta 42-vuotiaana. Kirjoittajat eivät kuolinsyytä mainitse, mutta useat viittaukset ylettömään alkoholin käyttöön ohjaavat arvauksia.

Katsottua: elokuu 2025

Trần Anh Hùng: Vihreän papaijan tuoksu. Jennifer Kent: The Babadook

Euro–amerikkalaisen elokuvan keskeltä on välillä hyvä kurkistaa vähän muuallekin. Tiedä sitten, onko Trân Anh Hùngin Vihreän papaijan tuoksu (Mùi đu đủ xanh, 1992) tarpeeksi muuta. Vaikka ohjaaja ja näyttelijätovat etnisesti vietnamilaisia, on elokuva silti ranskalainen tuotanto. Ranskalaisuus tosin taitaa näkyä lähinnä Benoît Delhommen taiturimaisessa kuvauksessa. Muuten hidastempoinen elokuva suorastaan läähättää Vietnamin hellettä. Loppujen lopuksi hyvin pienimuotoinen tarina palvelustytöstä, joka kasvaa traumojaan hoivaavassa perheessä ja päätyy varakkaan muusikkomiehen sisäköstä puolisoksi, elää nimenomaan kuvissaan ja tempossaan. Hengityksenomaisesti Vihreän papaijan tuoksu liukuu edespäin vähin sanoin mutta paljonpuhuvin kuvin. Hahmojen väliset jännitteet aistii pikemmin kuin ymmärtää, ja henkilökohtaiset tragediat muuttuvat kohtauksiksi laajassa jatkumossa, ei toisiaan merkityksettömämmiksi mutta osaksi jotain suurta, joka tässä tapauksessa on palvelustyttö Mùin elämä.

Australialaisen Jennifer Kentin The Babadook (2014) näyttää kauhuelokuvalta ja osittain sitä onkin. Sen ydin on kuitenkin jotain kauhistuttavampaa. Amelia on yksinhuoltaja, jonka mies kuoli kyytiessään vaimoaan synnytykseen ja jonka kuusivuotias lapsi vaatii erityistukea käytöksensä vuoksi. Hän on loputtoman väsynyt elämän vaatimuksiin eikä olen käsitellyt puolison kuolemaakaan. Uupumuksen sumussa häntä ja hänen lastaan alkaa pelotella elokuvan nimihahmo, lastenkirjan painajaismainen hirviö. Vaikka tarina etenee kauhutarinamaisin kääntein, hiljaa hirviön läsnäoloa ja voimaa kasvattaen, aivan kovimpiin horror-tehoihin The Babadook ei ihan yritäkään. Ja se onkin oikea ratkaisu. Tarina on nimittäin pohjimmiltaan uupumuksen kuvaus, joka näyttää millaisen todellisuuden ja kuvitelmien ja pelon ja hallinnan menettämisen rajapinnalla kaikkensa antanut ihminen horjuu, kun häneltä viedään lepo ja kiristetään vielä hiukan lisää. Onko Babadook todellinen, äidin ja lapsen kimppuun hyökkäävä mörkö vai onko se äidin traumatisoituneen ja voipuneen mielen luomus, sillä ei oikeastaan ole edes väliä. Essie Davis äitinä välittää katsojalle väsyneen vanhemman koko kauhun.

Vittorio De Sica: Finzi-Continin puutarha. Toivo Särkkä: "1918" – mies ja hänen omatuntonsa

Vittorio De Sican alakuloiseksi käyneen uran viimeinen huippukohta oli Finzi-Continin puutarha (Il Giardino dei Finzi-Contini, 1970). Italialaiset elokuvantekijät ovat osanneet vaikuttavasti yhdistää nostalgisen synkkään, etenkin kun ovat kuvanneet fasismin aikaa maassaan. Siitä De Sicankin elokuvassa on kyse. Sen polttopisteessä on kahden juutalaisen nuoren pari: erittäin rikkaan ja omiin oloihinsa eristyvän perheen tytär sekä yrittäjäperheen poika, joka on jo lapsesta ollut rakastanut tyttöön. Rakkaus ei ole täysin yksipuolista muttei myöskään avoimen ilmiselvää. Sen kipuilua seurataan 1930-luvun kovenevassa asenneilmapiirissä, jossa juutalaisten oikeuksia jatkuvasti kavennetaan. Edes yläluokan ympärilleen rakentamat muurit eivät lopulta suojele, kun noutaja tulee. De Sica käsittelee Giorgio Bassanin romaaniin perustuvaa tarinaa herkästi, ymmärtäen. Nuori epävarma ja eriparinen rakkaus tuntuu juuri niin voimakkaalta ja silti hauraalta kuin se yleensä onkin. Aivan yhtä epävarmaa ja haurasta on lopulta elokuvan henkilöiden elämäkin.

Suomalaiset eivät ole onnistuneet yhtä hyvin menneisyytensä tilinteossa, ei ainakaan sisällissodan osalta. Toivo Särkän "1918" – mies ja hänen omantuntonsa (1957) yrittää kuitenkin tosissaan. Valitettavasti Jarl Hemmerin romaanin filmatisointi on kuitenkin erittäin epätasainen. Tason vaihtelu ärsyttää tavallista enemmän, sillä Särkän elokuvan loppupuoli oli parhaimmillaan loistelias. Harmillista kyllä, alkupuoli sitten onkin hyvin kömpelö. Uskonsa kanssa sisällissota taustallaan horjuva pappi kamppailee seksityöläiseen kohdistuvien himojensa kanssa. Nuoren "langenneen naisen" ja viettien ajamaa menneisyyttään kammoavan hengenmiehen lähentyminen on lähinnä epäuskottavaa ja vaivaannuttavaa. Kun sitten pariskunta päätyy erilleen, alkaa elokuva ryhdistäytyä. Suomenlinnan vankileirin kauhuissa pappi löytää taas uskonsa ja suorastaan pyhittyy. Loppupuolisko tarjoaa paitsi tunnetta ja ajateltavaa myös komean jylhiä kuvia sekä muutamia upeita henkilötyypittelyjä. Jos koko 1918 jylisisi eteenpäin yhtä varmasti kuin loppujakso, se voisi olla merkittävä klassikko. Nyt se jää harmittamaan liiaksi.

John Carpenter: Pako New Yorkista. Säpinää Chinatownissa

Vaikka John Carpenter liitetään yleensä kauhuelokuvaan, ehti hän tehdä myös jokusen toimintaleffan, jotka ovat ehtaa pulpia. Pako New Yorkista (Escape from New York, 1981) sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen, vuoteen 1997, jolloin Manhattanin saaresta on tehty valtaisa vankila ja jolloin maailma on suursodassa. Terroristi-iskun vuoksi Yhdysvaltain presidentti katoaa New Yorkiin, ja häntä pelastamaan lähetetään entinen sotasankari ja nykyinen rangaistusvanki Snake Plissken. Elokuva alkaa melko vakavana tieteistoimintana, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun vankien ”herttua” järjestää gladiaattorihenkisen vapaapainiottelun pesäpallomailojen kanssa, homma saa rehdin roskin auran ympärilleen. Pako New Yorkista on kieli vahvasti poskessa tehty dystooppinen rymistely, jonka ironinen loppu kuuluu jalometalleihin. Auteur Carpenterin hieno oivallus on roolittaa mukaan jokunen vanha länkkärikasvo – tarina ei lopulta ole kaukana klassisesta westernistä. Elokuva on nautittavan kompakti rykäisy, joka saa voimansa siitä, että se malttaa pitää kasvonsa peruslukemilla koko ajan.

Säpinää Chinatownissa (Big Trouble in Little China, 1986) sen sijaan ei edes yritä piilottaa naurettavuuttaan. Se on rehellisen hölmö, itsetietoisen camp. San Franciscon kiinalaiskortteleissa on meneillään paitsi jengisota myös fantastisempaa: on ikivanha tietäjä joka tarvitsee vihreäsilmäisen naisen vaimokseen, on muutama vähäisempi ukkosjumala, on kummallinen karvamonsteri ja leijuva monisilmäinen limapallero. Ja sitten on Kurt Russellin esittämä rekkakuski, joka hoitaa homman. Säpinää Chinatownissa on oikeastaan hongkongilaistyyppinen kung fu -fantasia, jonka keskelle punaniskapäähenkilö tiputetaan viitteeksi amerikkalaiskatsojille. Elokuvan huumori ei taatusti aukea jokaiselle, mutta itse nautin siitä suunnattomasti. Suurella budjetilla tehty reikäpäisyys ei missään vaiheessa muutu itsetarkoitukselliseksi, vaan Carpenter pitää koko ajan tarinan etenemisen polttopisteessä. Komeastihan se sitten rullaakin. Säpinää Chinatownissa on niitä harvinaisuuksia, joissa huono maku ja ammattitaito kohtaavat.

Luettua: heinäkuu 2025

Leena Krohn: Salaisuuksia. Helsinki 1993: Kirjayhtymä. 88 s. Kuv. Inari Krohn. 3. p. [1. p. 1992].

Leena Krohnin tuotannossa ”aikuistenkirjat” ja ”lastenkirjat” ovat aina olleet liukuvia käsitteitä, enkä tiedä, onko kirjailija itse oikeastaan koskaan edes tehnyt eroa niiden välillä. Vuonna 1992 ilmestynyt Salaisuuksia on näyttävinään lapsille tarkoitetulta – sen neliömäinen muoto ei ole tyypillinen, se on Inari Krohnin kuvittama ja sen kaikissa viidessä tarinassa on lapsen näkökulma. Kuitenkin kertomukset itsessään eivät ole erityisen lapsekkaita ja niiden käsittelemät teemat ovat päinvastoin hyvinkin suuria. Krohnin kirjailijanlaatuun kuuluukin haastaa lukijoita, mutta samalla lukijat saavat itse määritellä, kuinka korkealle rima kulloinkin asetetaan.

Salaisuuksia esimerkiksi on täysin mahdollista lukea kokoelmana tarinoita, joissa ei loppujen lopuksi tapahdu ihan kauhean paljon. Ja vaikka tapahtuisikin, eivät kertomukset välttämättä etene aristoteelisesti ja jännitettään kasaten. Oleellisempaa on herätellä lukijassa ajatuksia, ja jokainenhan ajattelee omista lähtökohdistaan.

Salaisuuksia sisältää neljä lyhyttä, selvästi novellimaista tekstiä sekä yhden paljon pidemmän, liki pienoisromaania muistuttavan kertomuksen. Pitkä tarina, Mare Serenitatis, on katkelmallinen kokonaisuus lapsen muistoja Kuuhun muuttaneesta tädistään. Selvästi scifiä oleva kertomus tarjoaa täyslaidallisen faktaa (ja spekulaatiota) Kuusta, kunnes rysäyttää loppuun suuren mittakaavan yllätyksen. Ihmeen tuntu kipinöi moneen kertaan.

Lyhyemmistä novelleista Uusi Opabinia ja Salattujen totuuksien yliopisto liikkuvat mahdollisen ja uskomattoman rajapinnalla, missä mieli kykenee asioihin, joihin todellisuus ei välttämättä pysty ja joita ei halua tieteellisen järjestelmällisyyden pilkottaviksi. Lyhyt Näkymätön tähti, joka kertoo ehkä-kuvitellusta Auringon kaksoistähdestä, liittyy sekin edellisten esittämiin kysymyksiin, joskin hieman satumaisemmalla otteella. Teoksen päättävä Kotini syvyydessä on kiehtova toden ja unen tutkielma, joka itsekin myöntää olevansa filosofian asialla. Monikerroksinen olemassaolon tasojen pohdinta saa dramaattisen kerronnallisen lopun, joka sai ainakin yhden lapsikuulijan hämmennyksiin – kuten uskon olleen tarkoituskin.

Matti Klinge: Professoreita. Helsinki 1990: Otava. 238 s. Kuv. 2. p. [1. p. 1984].

Kun 1990 Helsingin yliopisto täytti 350 vuotta, professori Matti Klinge oli jo sen virallinen historioitsija. Hän oli osallisena Helsingin yliopiston järeän historiikin kirjoittamiseen ja sitä ennen oli kronikoinut esimeriksi yliopiston ylioppilaskuntaa. Jubileumin kunniaksi Otava julkaisi uudestaan myös pienimuotoisemman mutta yhtä kaikki viehkon teoksen Professoreita kuuden vuoden takaa.

Professoreita on nimensä mukainen kirja. Se esittelee Turun akatemian ja sittemmin Helsingin yliopiston jokaiselta vuosikymmeneltä yhden keskeisen professorin. Näitä pikkuesseitä kertyy siten 35 kappaletta. Ne kuvaavat laajan ajallisen kaaren aina politiikan ja historian sekä oikeustieteen professori Mikael Wexioniuksesta (1609–1670) matematiikan professori Olli Lehtoon (1925–2020). Mitättömimmillään Klinge teksti jää pienoiselämäkerraksi, jossa käydään yleisesti läpi kyseisen henkilön ura ja merkitys. Tällaisia tapauksia on kuitenkin vain muutama.

Sen sijaan useammin kirjoittaja kykenee taiten luomaan yhden oppineen ihmisen kautta laajemman silmäyksen ajan tieteellisiin, oppihistoriallisiin ja poliittisiin tuuliin. Yksikään ihminen, ei professorikaan, ole muusta maailmasta irrallinen hahmo, vaikka historiankirjoitus usein suurmiehet sellaisiksi nostaa. Käsitellyt teemat voivat olla jonkin tietyn tieteenalan käännekohtia ja kehityslinjoja, yliopistollisen hallintokulttuurin muutoksia tai vaikkapa oppineisuuden ja aseman vahva periytyminen.

Viimeksi mainittu seikka korostuu Klingellä monesti. Hän rakastaa esitellä toisiinsa kietoutuvia yliopistosukujen haaroja – kuka oli kenenkin pojanpoika, kenen tytär nai kenenkin puolison veljen. Usein pärjäisi vähemmälläkin, mutta toisaalta kieltämättä on hämmentävää, miten valta yliopistossa vaikkapa 1700- ja 1800-luvuilla tuntui palaavan aina muutaman runkosuvun uusille vesoille.

Mitä lähemmäs kirjoitusajankohtaa tullaan, sitä vaikeampi Klingen on supistaa sanottavaansa lyhyen mitan vaatimalla tavalla. 1900-luvun kohteet olivat Klingelle aikalaisia, osa henkilökohtaisesti tuttuja, jokunen vielä elossakin julkaisuhetkellä. Sen sijaan vanhojen herrojen (miehiähän kaikki tietysti ovat) esittelyissä polttopiste on kirkas.

Juri Nummelin: Bagatelleja. Kirjoituksia 1980- ja 1990-luvuilta. [Turku] 2025: Juri Nummelin. 60 s.

Juri Nummelin on moninaisen uransa aikana julkaissut kaiken muun ohessa myös liudan mitä kummempia pikku kirjasia ja vihkosia. Oma haaransa ovat erilaiset juhlakirjat. Tämänvuotinen Bagatelleja ilmestyi 40-vuotistaiteilijajuhlan kunniaksi. Vuonna 1986 nimittäin ilmestyi Satakunnan Työssä 14-vuotiaan Nummelinin artikkeli Neuvostoliittolaisista etuvetoautoista! Myöhempi ura keskittyi sittemmin vähän toisenlaisiin aiheisiin…

Bagatelleja on pikkuruinen kokoelma tekstejä vuosilta 1986–1995, siis sitä varhaisinta juveniliaa, jota kirjailijat yleensä piilottelevat ja häpeävät. Nummelin, muun muassa roskakirjallisuuden asiantuntija, tietää kuitenkin mikä arvo on kaikenlaisilla kuriositeeteilla. Sitä paitsi – itse rakastan tällaisia julkaisuja: niillä ei ehkä ole kuin alaviitteen arvo, mutta joskus juuri niissä alaviitteissä saattaa olla mielenkiintoisimmat yksityiskohdat.

Bagatelleja sisältää edellä mainitun autoartikkelin lisäksi eritoten elokuva-arvioita sekä runoja. Nummelin on jo nuorena ollut taitava kirjoittaja ja tuntuu ymmärtäneen aiheittensa päälle. Kyllähän teinin ärhäkkä pätemisen tarve kuuluu teksteissä, mutta on niissä paljon oivaltavaa (sanon tämän pitkällä kokemuksella teinien teksteistä). Vielä selvemmin oivaltava mutta vielä harjaantumaton ja näsäviisaaseen hassutteluun sortuva nuori paljastuu runoissa, jotka ovat lähtöisin lähinnä Nummelinin julkaisemista pienlehdistä.

Kokoelman päättää lyhyt, 15-vuotiaana kirjoitettu novelli kokoomusnuorten riettaasta illanvietosta, joka huipentuu ihmisuhraukseen. Nummelin tietää itsekin julkaisevansa tässä keräilykohteen, sillä novellissa luetaan fiktiivistä grimoire Necronomiconia – mikä tietenkin tekee kirjasesta pakollisen Cthulhu-kompletisteille.

Christine Thorel & Kari Välimäki (toim.): Pimeää pimeämpi. Kummalinnun munia 2. Tampere 2015: Osuuskumma. 143 s.

Raapale, tuo täsmälleen sadan sanan mittainen novelli, venyy moneen. Se mahdollistaa kokeilun, se voi olla harjoite tiiviyteen, loppukäänteeseen tähtäävä tunnelmapala, kaunokirjallinen vitsi ja niin edelleen. Silloinkin, kun raapale ei onnistu olemaan kovin hyvä, tiukkarajainen muoto tekee siitä vähintään kiinnostavan: miksi kirjoittaja päätyi juuri näihin sataan sanaan?

Osuuskumman julkaisema, Christine Thorelin ja Kari Välimäen toimittama kokoelma Pimeää pimeämpi (2015) on runsas kattaus monenlaisia raapaleita. Se kokoaa alun perin Kummalinnun munia -sähkökirjasissa samana vuonna ilmestyneet 112 tekstiä. Niiden joukkoon mahtuu kaikenlaista, joskin humoristinen ja absurdi tuntuvat jonkin verran korostuvan. Osuuskumma keskittyy yleensä spekulatiiviseen fiktioon, mutta genrerajat eivät tämän kokoelman yhteydessä ole oleellisia. Toki suurimmassa osassa tekstejä on jokin fantastinen elementti ja muutamat voi ihan selvästi lukea genrekirjallisuudeksi. Silti oleellisempaa on pystyä yllättämään ja tarjoamaan oivalluksia. Esimerkiksi Anni Nupposen Hirviöasiakaspalvelu-tarinat (jotka sittemmin ilmestyivät samannimisessä kirjasessa useiden lajitoveriensa kanssa) leikittelevät selvästi (kauhu)fantasian kuvastolla, mutta lopulta ne karnevalisoivat asiakaspalvelutilanteita. Yhtään täysin vakavaa tarinaa kokoelmassa ei ole, joskin muutaman kerran humoristisuus saattaa olla lukijasta kiinni. Eipä totiset tekstit sitä paitsi olisi leikittelevään perusvireeseen sopineetkaan. Ja lopultahan raapale on nimenomaan kirjallinen leikki.

Pimeää pimeämmässä on raapaleita yhteensä 17 kirjoittajalta, osalta vain yksi ja esimerkiksi Kari Välimäeltä liki kaksikymmentä. Hänen tekstinsä erottuvat muiden joukosta määrän lisäksi myös tunnistettavalla tyylillään, lakonisella järjettömyydellä. En itse ole absurdismin suuri ystävä, mutta arvostan, kun se tehdään hyvin. J. S. Meresmaaltakin on mukana reilusti toistakymmentä tekstiä, joiden huumori on oivaltavaa. Itselleni toimivat tässäkin yhteydessä myös Magdalena Hai ja Tarja Sipiläinen, osaltaan varmasti heidän kauhuun kallellaan olevien aiheittensa vuoksi.

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta. [Helsinki] 2014: Kuoriaiskirjat. KK007. 2. p. [1. p. 2013].

Kaikista Suomen aktiivisista raapaleiden kirjoittajista Shimo Suntila taitaa olla paitsi tuotteliain myös – mielestäni – paras. Vuonna 2012 hän otti urakakseen kirjoittaa joka päivä yhden raapaleen, ja koska se sattui olemaan karkausvuosi, Suntilan blogissa ilmestyi kaikkiaan 366 sadan sanan novellia. Suntilan esikoiskirjaan Sata kummaa kertomusta on koottu niistä laadukkain osuus.

Miksi pidän Suntilaa lajin mestarina? Yksi syy on hänen laaja-alaisuutensa. Hänen raapaleissaan esiintyy paitsi koko spekulatiivisen fiktion kirjo myös sitä laajempi aiheisto. Tässä nimenomaisessa kokoelmassakin on muutama kirjailijuuteen ja kirjakeräilyyn liittyvä teksti, joskin niitä Suntilalta on ilmestynyt toisaalla enemmän. Pääpaino on spefissä: erilaisissa fantasia-aiheissa, kauhukuvastossa ja tieteistarinassa.

Toinen syy Suntilan raapaleiden ihailuuni on se, etteivät hänen tekstinsä jää vitseiksi. Liian usein moni muu rakentaa tarinansa sellaisen yllätyslopun varaan, joka tekee tekstistä humoristisen ja usein todellakin vitsin kaltaisen. Kyllähän Suntilalla huumoria on, paljonkin, mutta usein se näkyy käsittelyn uudessa näkökulmassa tai yllättävyydessä. Sata kummaa kertomusta sisältää nähdäkseni tasan yhden vitsiraapaleen. Toisaalta monesti fandomin sisäpiirihuumori saattaa hämmentää ja etäännyttää vähemmän vihkiytynyttä lukijaa. Huumorin lisäksi Suntilan raapaleissa ylletään usein ihan ehtaan tarinankerrontaan, jopa vaikuttavaan tunnelataukseen. Tämänkin kokoelman teksteissä on muutamia sellaisia, jotka olisivat vaikuttavia tarinoita pidemminkin kerrottuina.

Vuoden urakkaan mahtuu jonkin verran toistoa. Hieman ihmettelen, miksi kirjaan on valikoitunut esimerkiksi kolme muunnelmaa samasta aihelmasta – baaritapaamisesta, iskurepliikistä ja sodasta avaruudessa. Muutoin valikoima on tasainen; muutama tarina jokseenkin samasta aihepiiristä kerrallaan. Mukaan on sitten ripoteltu Suntilan loistavia Milla ja Meri -tarinoita puolijumalaisista siskoksista ja heidän avuttomasta isästään.