Harri Kalha: Ihme ja kumma. Surrealismia ja silmänlumetta 1900-luvun alun postikorttitaiteessa. Helsinki 2012: WSOY. 223 [+ 1] s. Kuv.
Harri Kalhan Ihme ja kumma (2012) kartoittaa viime vuosisadan alun postikorttien surrealismia ja fantasiaa. Taidehistoria usein määrittelee surrealismin, dadan, kubismin ynnä muiden 1900-luvun alun taidesuuntausten synnyn yksittäisten nerojen päähänpistoina, jotka sikisivät neitseellisesti. Kuitenkin niiden kaikkien taustalla on ollut enemmän tai vähemmän runsas ja rikas perinne, jonka jälkeläisiä ne ovat olleet.
Kalha pyrkiikin osoittamaan, miten monet surrealistien ajatukset olivat näkyvissä jo edeltävien vuosikymmenien postikorttitaiteessa. Mistään sattumasta ei ole kyse, sillä esimerkiksi surrealistien johtohahmo André Breton ja runoilija Paul Éluard olivat korttikeräilijöitä. Etenkin jälkimmäinen tuntuu olleen harrastuksensa suhteen intohimoinen. Myös Salvador Dalí ihaili monia korttitaiteen aspekteja ja kirjoitti niistä. Suora linja postikorttien kuvamaailmasta surrealistien visioihin on eittämätön. Käyttöesineinä ja kitschinä kortit kuitenkin ovat jääneet varjoon, kun taiteen historiaa on kirjoitettu.
Kalha lähestyy aihettaan sekä tutkijan että korttientusiastin näkökulmasta. Pitkässä johdantoesseessään hän käsittelee paitsi korttien (kulttuuri)historiaa myös niissä käytettyjä keinoja ja aiheita sekä liittymäkohtia myöhempään kuvataiteeseen. Sen sijaan ilmiselviä korttitaiteen edeltäjiä ei juuri pohdita. Esimerkiksi yhteys varhaiseen elokuvaan on mielestäni ilmiselvä. Kalha kyllä mainitsee Georges Mélièsin kolmasti, mutta aivan yhtä hyvä kiinnekohta olisivat vaikkapa Pathé-yhtiön varhaiset fantasiafilmit, joiden kuvamaailma toistuu paikoin sellaisenaan korteissa.
Kirjan jälkimmäisen osan muodostaa eräänlainen näyttelyosuus. Kalha on valikoinut kirjaan kuudettasataa, pääosin ranskalaista ja saksalaista korttia ja luokitellut niitä aiheitten ja käytettyjen kuvakeinojen mukaan kokonaisuuksiksi, joita sitten myös esittelee lyhyesti. Selittelyjä ei ole liikaa vaan teos antaa korttien itsensä puhua. Riittävän suuri sivukoko ja laadukas painojälki mahdollistavatkin kuvien ihailun.
Hella Wuolijoki: Niskavuoren tarina. Niskavuoren nuori emäntä. Niskavuoren Heta. Niskavuoren naiset. Niskavuoren leipä. Entäs nyt, Niskavuori?. Helsinki 1979: Love Kirjat. 382 [+ 1] s. Sis. Raoul Palmgren: Hella Wuolijoki ja niskavuorelaiset. Hella Wuolijoki: Jäähyväiset niskavuorelle.
Kun lukee Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmät peräjälkeen, tulee entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että ne ovat suurteos nimenomaan kokonaisuutena. Wuolijoki ei tarkoittanut näytelmiään alun alkujaan sarjaksi, mutta nykyään niitä on vaikea ottaa vastaan muuna. Yksittäiset näytelmät saattavat olla kyllä taitavia ja vaikuttaviakin, mutta emotionaalinen voima, joka Niskavuoreen sarjana kuuluu, tulee ilmi vasta sitten, kun ottaa askelen kauemmas ja unohtaa näytelmien rajat.
Wuolijoki kirjoitti hämäläisestä Niskavuoren tilasta kertovat teatterikappaleensa 1930–1950-luvuilla (ensi-illat vuosina 1936–1953). Paitsi Niskavuoresta itsestään on sarjassa kyse varsinkin sen naisista, eritoten Loviisasta joka naidaan taloon mukanaan tuomansa rahan vuoksi ja joka hyvin pian samaistaa talon kohtalon omaansa. Loviisasta tulee talon emäntä, jolle Niskavuori ja sen säilyminen on tärkeämpää kuin mikään muu.
Pinnallisesti näytelmät saattavat varsinkin nykyajan vastaanottajalle tuntua tyypilliselle ihmissuhdedraamalle. Siihen on syynsä: Paljon puidaan syrjähyppyjä ja naimakauppoja, ja varsinkin naisten välinen valtapeli on keskeinen osa tarinoita. Niskavuoren maailmassa naiset ovat niitä, joilla on todellinen valta taloon; miehet keskittyvät juoksemaan vieraissa ja ryyppäämään keskenään. Loviisan lisäksi erityisen voimakkaita hahmoja ovat hänen kälynsä, itsepäisyyteensä ja ehdottomuuteensa sortuva Heta, sekä kaksi miniää, Ilona ja Martta, joista jälkimmäinen tosin ei yllä Niskavuoren tasolle ja saakin usein hieman tragikoomisen roolin. Itselleni varsinkin Heta ja hänen nimikkonäytelmänsä ovat sarjan kohokohta – ehkä siksi että tunnistan hänen hahmonsa selvästi omasta hämäläislapsuudestani.
Niskavuoressa merkittävä on myös kuulumisen teema: kuka olet ja mihin kuulut, hyväksytkö annetun roolin vai pyristeletkö vastaan. Siihen lomittuu myös maaseudun suuri muutos, joka sarjan aikana kehittyy 1880–luvun agraariyhteiskunnasta sodanjälkeisten vuosien voimistuvaan kaupungistumiseen. Loviisan pojat päätyvät jo Helsinkiin merkittäviin asemiin, eikä vanhalle suurtilalle ole enää paikkaa uudessa järjestelmässä.
Vaikka Love Kirjojen julkaisemassa, koko sarjan ensimmäistä kertaa yksiin kansiin kokoavassa niteessä Niskavuoren tarina (1979) näytelmät on järjestetty kronologisesti tapahtuma-ajan mukaan, mielestäni ainoa oikea lukujärjestys on niiden julkaisun mukainen. Wuolijoella ei ole ensimmäisiä näytelmiä kirjoittaessa ollut tietoa, mihin suuntiin tarina kokonaisuudessaan tulee kulkemaan. Siksi varhaisimpaan aikaan sijoittuvat kertomukset saavat suurimman tehonsa, kun lukija jo tietää, mitä tuleman pitää. Niskavuoren tarinan jylhyys syntyy sen kohtalonomaisuudesta – menneet tapahtumat tähtäävät jo vääjäämättömään loppuun.
Ville Hänninen & Timo Kokkila: Poika Vesanto. Käyttökuvan mestari. Tampere 2009: Tampereen museot. 36 s. Mediamuseo Rupriikin julkaisuja 2.
Jos on lukenut 1930- ja 1940-lukujen kotimaisia kirjoja tai selaillut saman ajan Suomen Kuvalehtiä tai Seuroja, on todennäköisesti törmännyt Poika Vesannon taiteeseen. Harva kuitenkaan on kuullut hänen nimeään. Vesanto on niitä käyttötaiteen tekijöitä, jotka kovasta ammattitaidostaan ja runsaasta tuotannostaan huolimatta ovat jääneet lähes nimettömiksi. Jos hänen kaltaisellaan kuvittajalla ei ollut ”korkeakulttuurisia” ambiotioita, ei arvostustakaan tarvinnut odottaa. (Samaa se lienee yhä nykyäänkin.)
Vesanto sai kuitenkin liki kuusikymmentä vuotta kuolemansa jälkeen paikan valokeilassa, kun Mediamuseo Rupriikissa järjestettiin hänen uraansa esittelevä näyttely ja sen kyljessä ilmestyi Ville Hännisen ja Timo Kokkilan pieni kirjanen. Poika Vesanto. Käyttökuvan mestari (2009) taita olla tiiviydestään huolimatta yhä laajin Vesannon esittely. Runsaasti kuvitettu julkaisu käy läpi hänen elämänsä pääkohdittain ja nostaa esiin uran eri puolia.
Vesannon maineenpalautus alkoi innostuksesta kotimaisen sarjakuvan historiaan. Hän nimittäin piirsi 1930-luvulla monia sarjoja, etenkin Veli Giovannin kirjoittamia. Vesannon omista sarjoista onnistuneimpia vaikuttavat olleen amerikkalaistyyppiset Eetu ja Riku ja Saku Sämpylä. Tunnetuin sen sijaan lienee Suomen Kuvalehden suosikkisarja Junnu, jota hän piirsi jonkin aikaa, tosin sen suosion jo himmennyttyä.
Sarjakuvan lisäksi Poika Vesanto muistetaan etenkin komeasta tuotannostaan kirjojen kansitaiteilijana. Varsinkin Otavan kustantama ilmestyi kymmeniä hänen kansiaan, joista varmasti kuuluisin on Mika Waltarin romaanin Kuka murhasi rouva Skrofin? ikoninen päällys. Kuvaavaa on, että se eroaa tyyliltään melko paljon Vesannon eniten käyttämistä tyyleistä – joskin hän on keinovalikoimaltaan hämmästyttävän monipuolinen tekijä ja tasavarma tekniikasta huolimatta.
1940-luvusta ison osan vei aika rintamalla, joskin Vesanto pääsi toimimaan myös TK-piirtäjänä. Sodan jälkeen ei sitten mennytkään enää monta vuotta, kunnes hän kuoli vasta 42-vuotiaana. Kirjoittajat eivät kuolinsyytä mainitse, mutta useat viittaukset ylettömään alkoholin käyttöön ohjaavat arvauksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti