Luettua: helmikuu 2025

Matti Järvinen (toim.): Kummituksen käsi ja muita vanhoja kauhukertomuksia. Helsinki 2016: Nysalor-kustannus. 159 s. 2., korj. p.

Ensimmäinen Matti Järvisen toimittama vanhojen suomenkielisten kauhukertomusten valikoima oli Kummituksen käsi vuonna 2016. Samalla se oli Nysalor-kustannuksen ensimmäinen julkaisu. Teoksesta otettiin nopeasti kaksi uutta painosta, joista ainakin toinen painos on korjattu.

Kummituksen käsi on melkein kuin lukisi jotain vanhan hyvän ajan novellivalikoimaa, ehkäpä Hyvää yötä -sarjan kadonnutta kauhuosaa. Tutut nimet, kuten Conan Doyle ja de Maupassant, saavat joukkoonsa tuntemattomampia tai sitten sellaisia, jotka tuntuvat yleensä ottelevan tyystin eri sarjassa (Selma Lagerlöf ja Robert E. Howard samassa niteessä!). Vaihtelusta huolimatta kokonaisuus on yhdenmukainen ja jämäkkä.

Pääosin kokoelman tekstit ovat vanhoja, lehdissä ilmestyneitä suomennoksia vuosilta 1890–1910. Niitä täydentää kolme Järvisen omaa, aivan uutta käännöstä; myös vanhoja suomennoksia hän on tarkistanut. Doylen Ruskea käsi ja de Maupassantin Käsi (samanaiheisuus ei ole sattumaa) ovat moneen kertaan julkaistuja ja tuttuja tarinoita, mutta niinpä ne kestävät lukemista yhä edelleenkin. Sen sijaan muut kertomukset ovat tuntemattomampia; jotkut jopa niin, ettei niistä tiedä oikein mitään. Nataly von Eschstruthia Järvinen on julkaissut sittemmin lisääkin, mutta aina kysymysmerkkien kera. Tämänkertainen Harmaasisar on oikein mukava kummitusjuttu.

Kummitusjuttuja kirjan novelleista monet ovatkin. Selvimmät poikkeukset ovat Fitz-James O’Brienin omalaatuisen selittämätön kertomus näkymättömästä hyökkääjästä ja Howardin lyhyt ihmissusitarina. W. H. Hodgsonin paranormaali dekkari lähtee sekin liikkeelle kummitteluna ja vaikka Lagerlöfin aave taitaakin olla vertauskuvallista sorttia, aave se on semmoinenkin. Ainoastaan naturalistina tunnetun Émile Zolan sodanvastainen uninäky tuntuu olevan väärässä paikassa. Verta on ehdottomasti mielenkiintoinen teksti, mutta kauhua se ei ole, ainakaan samalla tavoin kuin sitä ympäröivät tarinat. Robert W. Chambersin kaunis ja kenties hiukan ekspressionistinenkin Morsiuspari on yllätys: kokoelman ehkäpä taitavimmin kirjoitettu teksti.

Jari Koponen & Vesa Sisättö: Kuviteltu tulevaisuus. Tieteiskirjallisuus Suomessa 1803–1944. Helsinki 2024: Avain. 341 s.

Jari Koponen on tehnyt ihailtavan johdonmukaista työtä. Jo 1980-luvun alussa, toimiessaan Aikakoneen ensimmäisenä päätoimittajana, Koponen julkaisi lehdessä suomalaisen tieteiskirjallisuuden bibliografiaa (joka tosin jäi kesken). Myöhemmin on ilmestynyt artikkeleita, tietokirjoja, antologioita ja bibliografioita aiheesta. Ja aina tuntuu löytyneen jotain, mikä työntää kotimaisen scifin alkuhetken hieman entistä aiemmaksi.

Nyt alkaa olla yhteenvedon aika. Vesa Sisätön kanssa kirjoitettu Kuviteltu tulevaisuus on yksi sellainen. Teos käy läpi tieteiskirjallisuuden vaiheita Suomessa ajanjaksolla 1803–1944. Kyse ei ole suomalaisen eikä suomenkielisen scifin historiasta. Mukaan on mahdutettu myös ruotsinkielinen tuotanto sekä täällä julkaistu käännöskirjallisuus. Tämän on mahdollistanut kirjoittajien vuosikymmeniä kestäneen tutkimustyön lisäksi Kansalliskirjaston digitoimat lehtiaineistot.

Koponen ja Sisättö käyvät läpi joltisenkin kronologisesti scifin vaiheita Suomessa. Rajaukseen on otettu mukaan laajalti utopiat ja tulevaisuuskertomukset, jonkin verran suoranaista fantasiaakin jos se vain sijoittuu avaruuteen. Rajaus on toimiva, vaikka siihen päätyminen ei taatusti ole ollut helppo työ. Kaunokirjallisuuden lisäksi esiin nostetaan myös kritiikkiä, teosesittelyjä ja hieman muitakin artikkeleita, sikäli kuin sellaisia on. Romaanien tarinoista annetaan aina synopsis ja niiden merkitystä avataan; novellien suhteen ollaan yleensä ylimalkaisempia.

Matka Ruotsin ajan haparoivista ja harvoista tieteiskuvitelmista jääkärien kirjoittamiin suur-Suomi-fantasioihin ja aina sotavuosien lopuksi ilmestyneeseen Volter Kilven Gulliver-jatkoon on monipolvinen ja kiehtova. Kirjoittajat eivät eksy runsauden keskelle vaan pitävät suuntimastaan huolen. Kuviteltu tulevaisuus on vaivatonta luettavaa, joka tekee mieli nautiskella pieninä annoksina. Samalla on hyvä selailla Koposen kotimaisen scifin bibliografiaa ja edetä sitten samojen kirjoittajien Aivopeili-teokseen, Ursan vanhaan Jäinen vaeltaja -kokoelmaan ja Matti Järvisen toimittamiin vanhan kotimaisen scifin antologioihin.

Jään odottamaan myöhempien aikojen käsittelyä!

Tähtivaeltaja 3/1994. Helsinki 1994: Helsingin Science Fiction Seura. 128 s.

On kuvaavaa, että kun Tähtivaeltajan viideskymmenes numero ilmestyi 1994, innostuneen pääkirjoituksen ja onnentoivotusmainosten lisäksi merkkihetkestä muistutti lähinnä Jukka Laajarinteen ”juhla-artikkeli”, jossa kirjoittaja lähinnä kritisoi lehteä. Ironia ja anarkia olivatkin ne tekijät, jotka erityisesti erottivat Tähtivaeltajaa alusta asti muista scifilehdistä.

Mutta kuten Laajarinnekin mainitsee, on jotenkin outoa edes puhua Tähtivaeltajasta scifilehtenä. Juhlanumerokin sisältää paljon asiaa roskaelokuvasta sekä sarjamurhaajista, sen kuvitus muodostuu lähinnä tisseistä ja taitto on kuin Macia käyttämään oppineen punkkarin tekemä (mitä se itse asiassa saattaa oikeasti ollakin). Silti scifi koko ajan mukana. Kaiken rähinän perverssin seasta löytyvät lähes asialliset esittelyt Ian McDonaldin ja Jonathan Carrollin tuotannoista, Neal Stephensonin ja Neil Gaimanin erittäin asialliset haastattelut sekä McDonaldin ja Johanna Sinisalon ehdat tieteisnovellit. Mitenkähän oma kehitykseni olisi kieroutunut, jos Vilppulan Ärrällä olisikin myyty Tähtivaeltajaa Portin sijasta? Yhtään känniraporttia juhlalehdessä ei kyllä ole.

TV50:ssä on huvittavia kosketuksia kolmekymmentä vuotta myöhempään nykyhetkeen: kansitaiteesta vastaavat Tatun & Patun tekijät Toivonen & Havukainen; Gaiman kertoo vaikeuksien vielä jonain päivänä saavan hänet kiinni; Nalle Virolainen esittelee pitkässä artikkelissa semmoista Suomessa tuntematonta lajityyppiä kuin true crime ja toistelee Jeffrey Dahmerin nimeä; Stephensonin haastattelussa puhutaan paljon siitä ihmeellisestä INTERNETISTÄ [sic]…

Oma juhlaerikoisuutensa lehdessä on sen sisältämä lahja. Jokaisen numeron mukana tuli yksi osa Sami Hynnisen Jaakko D. Kirveenvarsi -sarjakuvaa. Kaksi muuta sai pientä summaa ja anelua vastaan toimituksesta. Pieni, A6-kokoinen ja 8-sivuinen lehdykkä on ehtaa ug:ta, ja sopii varsinaisen lehden sarjakuvien jatkoksi. Vastaavia oheisia ilmestyi Tähtivaeltajassa sitten myöhemminkin, ja sarjakuvahan on ollut oleellinen osa lehteä ihan varhaisajoista asti. (Tätä kirjoittaessa uusin TV onkin sattumalta juuri sarjakuvanumero.)

TV50:stä muuten alkoi lehden liimaselkäkausi. Niitteihin ei ole ollut paluuta.

Katsottua: helmikuu 2025

Ville Salminen: Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta. Aarne Tarkas: Villin Pohjolan kulta.

Matti Jurvan ja Tatu Pekkarisen kupletti Kaunis Veera kääntyi ensin jälkimmäisen kirjoittamaksi näytelmäksi, sitten Ville Salmisen ohjaamaksi elokuvaksi (1950). Kepeä ja hyväntuulinen musiikkifarssi tiivistää kesäteatterin ja iltamalavojen hengen, mutta toisaalta tänä päivänä se on myös väistämättä vanhentunut. Tsaarinajan höyrylotjan miehistö tarvitsee uutta kahvinkeittäjää, kun edellinen ylpistyy voitettuaan ostetut kauneuskisat. Äijät päättävät etsiä mahdollisimman ruman uudeksi piiaksi ja löytävät kurarunnissa uitetun romanitytön, joka on paitsi oikeasti kaunis myös omiaan paossa. Romanit kuvataan eksoottisena kansana, jolla on kummat tapansa – ja jotka välttelevät työtä ja varastavat valkoisten lapsia. Veeran hahmo sentään kuvataan omanarvontuntoisena naisena, mikä piristää muuta tunkkaisuutta. Jos elokuvan pystyy näkemään oman aikansa peilinä, se on oikein mukava vaikkakin yhdentekevä viihdyttäjä. Kipparikvartetin esittämä musiikki on mainiota, ja hahmoissa on hyviä tyyppejä – niin kuin Unto Laakson laivamies, joka puhuu lähinnä wellerismeillä, Elsa Turakaisen hyperaktiivinen ruhtinatar tai Kaarlo Wilskan lipevä urkkija.

Jos Lapin kultaryntäyksissä olisi cosplayattu amerikkalaisia lännenelokuvia, olisi todellisuus voinut näyttää Aarne Tarkaksen Villin Pohjolan kullalta (1963). Villi Pohjola -sarjan toinen osa tuntee western-klišeet ja soveltaa niitä verrattain hyvin fantasialappilaiseen maisemaan. Aika ja paikka ovat silti tarkoituksellisen epämääräiset; autoja on vaikka hevosilla pääosin kuljetaankin, dollarit ovat käytössä, olut on Koffia, saamelaisia kohdataan... Mistään puhtaasta parodiasta ei kuitenkaan ole kyse, todennäköisemmin ihan aidosta lajityypin arvostuksesta, vaikkei myöskään erityisen totisesta yrityksestä. Parodia syntyy pikemminkin katsojan mielessä, jonka on vaikea hyväksyä tuttuja naamoja stetsonien alla.

Gabriele Salvatores: Minä en pelkää. Nanni Moretti: Pojan huone.

Olen sanonut ennenkin, että italialaisilla elokuvaohjaajilla on ilmiömäinen kyky tavoittaa lapsuus. Gabriele Salvatoresin Minä en pelkää (Io non ho paura, 2003) on rikoselokuva, mutta ensisijaisesti se käsittelee lapsuutta. Niccolo Amanitì kirjoitti romaaninsa pohjalta käsikirjoituksen, jossa 1970-luvun hurjia vuosia kuvataan 9-vuotiaan pojan näkökulmasta. Sattumalta hän löytää autiotalon raunioista maakuoppaan piilotetun pikkupojan. Hiljalleen paljastuu, että kotikylän aikuiset, myös päähenkilön vanhemmat, ovat osallisia kidnappaukseen ja kiristykseen. Kaveriporukassaan ulkopuolinen lapsi ystävystyy kaapatun kanssa, mikä tarkoittaa tietenkin etääntymistä omista vanhemmista. Kauheasta aiheestaan huolimatta Minä en pelkää on kaunis elokuva. Viljavina lainehtivat pellot tuntuvat välillä olevan päosassa, ja niihin piiloutuvat lapset salaisuuksineen vain poukkoilevia palasia luonnon kiertokulussa. Ihminen yrittää löytää itselleen merkitystä ja arvoa muiden kustannuksella ja kuitenkin lopulta on pelkkä kouristeleva häiriötekijä suurempien asioiden mittakaavassa. Samaan aikaan Salvatoresin elokuva tarjoaa yhden tehokkaimmista kauhukuvista modernissa elokuvassa. Kun katsojakaan ei vielä tiedä, mitä kuopassa on, on portaattainen paljastus mahdollisuuksineen hirvittävä – lapsuuden irrationaalisen kauhun katsojaan hetkellisesti palauttava. Lopetus puolestaan puhuttelee järkeä ja tiedostettua tunnetta. Lasta kohtaan tunnettu rakkaus saa ristiriitaisen todistuksen. Minä en pelkää on lähes mestariteos; se ei ehkä ihan yllä mestari tasolle mutta kovin lähelle sentään.

Entä sitten kun lasta ei ole... Nanni Morettin Pojan huone (La stanza del figlio, 2001) tarttuu vastakkaiseen tilanteeseensa. Psykoterapeutti-isän perhe menettää teini-ikäisen poikansa sukellusonnettomuudessa. Jotenkin pitäisi pärjätä. Lyhyillä, usein kahden ihmisen dialogin varaan rakentuvilla kohtauksilla syntyy selviämisen, pärjäämisen, yrittämisen kuva. Kuinka yhden puuttuminen, itsesyytökset, muiden laukaisemat muistot tuntuvat ja kuinka voimaton niiden edessä on. Moretti, joka esittää myös pääosan lapsensa menettävänä isänä, luo pienistä ja vähäeleisistä kohtauksista vahvan ja ennen kaikkea hallitun kokonaisuuden menetyksestä ja surun kanssa kamppailusta. Harkitut pienet eleet, tietoinen musiikin käyttö, toteava näytteleminen, kameran hitaat zuumaukset – kaikki hienoja osoituksia ohjaajan otteesta aiheeseen. Terapeutin ammatti mahdollistaa samoin monenlaisia peilipintoja – kuten myös Enon ja Clusterin kappale.