Luettua: kesäkuu 2025

Matti Järvinen (toim.): Musta kissa ja muita vanhoja kertomuksia eläimistä ja ihmisistä. Helsinki 2019: Nysalor-kustannus. 142 s. 

Matti Järvisen toimittamien, vanhoja kertomuksia kokoavien novelliantologioiden sarjassa Musta kissa on pieni erikoisuutensa. Se ei keskity genretarinoihin vaan laajemman yhteisen teeman varaan. Musta kissa sisältää hyvin vaihtelevan joukon erilaisia kertomuksia, joissa ihmiset ja eläimet kohtaavat.

Tarinoiden moninaisuutta kuvaa, kuinka mukana on silkkaa gotiikkaa (Doyle, Wells), perinteisiä lehtiseikkailuja, realistista kerrontaa, hieman huumoriakin. Moni juttu jää anekdoottimaiseksi tuokiokuvaksi, mutta se ei niiden kiinnostavuutta vie mihinkään. Muodostuu ennakoimattomia siirtymiä, kun Ambrose Biercen kauhusta siirrytään Konrad Lehtimäen patetiaan ja siitä W. W. Jacobsin mustaan huumoriin; aivan kuten Kariston Hyvää yötä! -kirjoissa, joista moni novelli onkin peräisin. Vaihtelevuuden vuoksi yksikään teksteistä ei tunnu olevan väärässä paikassa.

Kertomukset ovat pääosin koottu vanhoista lehti- ja kirjajulkaisuista. Vanhojen julkaisujen lisäksi mukana on kaksi Järvisen uutta käännöstä, aiemmin suomentamaton Robert E. Howardin fantasia sekä Edgar Allan Poen Musta kissan varhaisen version suomennos. Periaatteena on ollut, ettei mukaan ole otettu tekstejä, joista on saatavilla moderni käännös. Kotimaiset valinnat ovat parhaimmillaan uutta paljastavia: säveltäjä Sam Sihvon surumielinen sirkustarina ja näytelmäkirjailija Elvira Willmanin lyhyt teksti rotasta. Itse olen aina iloinen kun Lehtimäki nostetaan esiin. Käännöstekstit ovat pääosin aikansa tunnetuilta nimiltä ilman suuria yllätyksiä (Jack Londonin juoppotarina on kyllä erityisen kiintoisa). Yksi erikoisuus kuitenkin on mukana: Dostojevskin nimiin laitettu Valkoinen vuohi, jonka on väitetty ”löytyneen” 1920-luvun lopussa. Kyse lienee kirjallisesta huijauksesta, mutta teksti on silti vaikuttava.

Tuttuun tyyliinsä Järvinen on muokkaillut jonkin verran tekstien kieltä, joskin ilmeisesti hyvin vähän. Kömpelöt rakenteet ja vanhahtava kieli ovat entisellään, mistä kiitän. Rasistiset ilmauksetkin on perusteltua säilyttää ajankuvana, minkä Järvinen huomioikin esipuheessaan.

Aatu Karri: Kotimaisia kauhutarinoita. Huuto Hornankalliolla. [Tampere] 2007: Meri-Tuulen henkäys. 142 s. 

Olisi helppo sanoa pelkän ulkoisen vilkaisun perusteella, että Aatu Karrin teoksessa Kotimaisia kauhutarinoita kauheinta ovat kansikuva ja hirvittävä oikeinkirjoitus. Ja onhan se totta – valokuva levytangon alla pullistelevasta miehestä (kirjailija itse?) vie ajatukset pikemminkin koomiseen kuin kauhistuttavaa ja kielen aivan käsittämätön pilkkukaaos sekä mielivaltaisesti katkeilevat virikkeet tuovat mieleen kasiluokkalaisen ainekirjoituksen. Onneksi pinnan alla on kuitenkin myös muuta.

Kotimaisia kauhutarinoita, alaotsikoltaan Huuto Hornankalliolla, ilmestyi 2007 Meri-Tuulen henkäyksen kustantamana. Tämä ymmärtääkseni oli Karrin ja hänen vaimonsa pääasiassa kiinteistöjen siivoamiseen keskittynyt yhtiö. Karri on julkaissut jonkin verran fiktiota (myös muuta kauhua) ja esimerkiksi ravitsemusaiheista kirjallisuutta.

Kotimaisia kauhutarinoita sisältää kolme novellia. Ne kaikki varioivat melko perinteisiä aiheita – kirouksia, aaveita, kohtalokkaita enteitä ja noitia – mutta moderniin suomalaismiljööseen sijoitettuna ne saavat oman kierteensä. Hornankallio kertoo kirotusta maatilasta, jonka mailla miehet tuppaavat kuolemaan, kun aave kostaa paikalla aiemmin tapahtuneita naisten uhraamisia. Sekä siinä että päätöskertomuksessa Täyden palvelun huoltamo käsitellään myös epätasaista avioliittoa, jossa vaimo öykkäröi tohvelimiehensä yli. Hieman ummehtunutta se on, mutta varsinkin jälkimmäisessä on stereotypian ylittävää psykologista silmää, kun aggressionsa hallitsema nainen tuntee jatkuvaa tunnontuskaa käytöksestään. Lopulta hänen saamansa palkka tuntuu lukijastakin kohtuuttomalta. Personal trainerissa käytännössä varoitetaan kuntosalisteroideista yliluonnollisen avulla.

Karrin tarinat ovat kelpo kauhukehitelmiä. Jos hän kertoisi ne ääneen, uskoisin hänen vangitsevan kyllä kuulijansa. Valitettavasti hän onnistuu kirjallisesti paljon huonommin. Kieliopin lisäksi myös kerronta ontuu ja jää vaivaavan pinnalliseksi. Kustannustoimitus olisi saattanut hioa nämä hyvin karkeat tekstit ihan kohtuullisiksi, olkoonkin ennalta arvattaviksi, kauhujutuiksi.

Seikkailija I. [Kouvola 2020?:] Vyöhyke. 16 s. Kuv.

Seikkailija I on kouvolalaisen Vyöhyke-yhtyeen lehtinen, jota myytiin keikoilla vuoden 2020 paikkeilla. 16-sivuinen on perinteikäs zine, joka sisältää 11 novellia (+ yhden vielä toisenkin kerran). Lyhyet novellit ovat yhtyeen neljän silloisen jäsenen käsialaa, mutta tekijöitä ei yksilöidä. Muutoinkin he käyttävät itsestään nimimerkkejä, jotka myös seikkailevat näissä kertomuksissa.

Seikkailijan novellit eivät muodosta minkäänlaista yhtenäistä kokonaisuutta, mutta ilmeisestikin ne sijoittuvat samaan maailmaan. Se on 1980-lukulaisen scifiestetiikan mukainen, postapokalyptinen maailma, jossa on vahvoja viittauksia (ainakin kuvittelen niin!) Strugatski-veljesten Stalkeriin. Tarinoissa on vapaustaistelijoita, armeijakuntia, myyttiset Alue ja Vyöhyke (jotka saattavat olla sama asia), puoliksi unohdettuja muistumia omasta ajastamme ja niin edelleen. Perinteikäs kuvasto lyö kättä kioskityylin ja ruokottomuuksien kanssa. Lajityypillisesti Seikkailijan sisältö on fantasiansekaista tieteiskirjallisuutta, jossa on jonkin verran kauhukirjallisuuden tummia sävyjä.

Kertomusten pituus vaihtelee hyvin lyhyesti varsin tiiviiseen. Pisin novelli on arviolta reilut tuhat sanaa pitkä. Yleensä tarinoissa on kyse nopeista välähdyksistä, joissa otetaan yhteen sotilaiden kanssa, amputoidaan omia sormia tuntemattoman hapon vaikutukselta, vedetään huumeita… Tarinoissa on räävittömyyttä ja vinoa huumoria silloinkin, kun ne ovat näennäisen vakavia. Parhaiten mielestäni onnistuu kolme kertomusta: Mestari kertoo Hiippailijasta, jonka omalakisia tekojen katsotaan sormien läpi, kunnes hän alkaa soittaa lapsille ääninauhoja ja uhoaa sytyttää kylään valot. Virtauman vanki on melkein vakava tarina minähenkilöstä, jonka ”virta” tai ”virtauma” lumoaa eikä anna edes kuolla; itse kuvittelen virran jostain syystä Kymijoeksi… Zinen päätöskertomus Tähtivaeltaja viimeisellä rannalla on jylhä tuokiokuva tuhoutuneen maailman rannikolta, konsumerismin kritiikki – ja lopultaan  ilmeisen ironinen.

Seikkailija I on mainio tuulahdus menneestä maailmasta ja zinekulttuurista, jonka ei olisi koskaan suonut loppuvan. Hienoa, että perinnettä on näin pidetty yllä vielä tälläkin vuosikymmenellä.

Emma Raven: Ratsumies rajan takaa. Malmö 2004: Stabenfeldt. 151 s. Suom. Nina Mäki-Kihniä. Kuv. Pollux-hevoskerho. – Alkuteos Twilight Horses. Demon Rider (2004).

Niin sanotulla heppakirjallisuudella on huono klangi. Mielikuvissa se on mielikuvituksetonta, kaavamaista ja tyhjänpäiväistä – ja asiaan vannoutumattomalle sen lumo on käsittämätöntä. Mutta jos miettii mitä tahansa muutakin lajityppiä, sopivat samat laatusanat niihinkin, oli se sitten rikosta, sotaa tai fantasiaa. Suurin ongelma taitaakin olla, että heppakirjat on suunnattu tytöille. Silti myös sen aluskasvillisuudesta voi löytää kiinnostavaa. Ihan oma alalajinsa ovat yliluonnolliset heppakirjat.

Emma Ravenin Twilight Horses -sarjan toinen osa, Demon Rider, ilmestyi tuoreeltaan Pollux-kirjakerhon kautta suomeksi nimellä Ratsumies rajan takaa. Sarja yhdistelee perinteisiin heppa-aiheisiin kauhufiktion piirteitä, ja meno yltyykin verrattain hurjaksi. Sarja sijoittuu tilalle, jossa koulutetaan stunt-hevosia elokuvateollisuuden tarpeisiin. Päähenkilö, 15-vuotias Salma, on ihastunut naapurin aloittelevaan stunttiratsastaja Ryaniin. Tallille ollaan tulossa kuvaamaan suosikkifilmin jatko-osan loppuhuipennusta, joka Ryanin pitäisi hoitaa. Hänen epävarmuutensa kutsuu paikalle lähimetsässä aikanaan kuolleet Marcin hengen, joka tarjoutuu avuksi mutta osoittautuukin pahansuovaksi. Tarina saa suorastaan goottilaisia sävyjä sukusalaisuuksineen.

 Ratsumies rajan takaa on harmillisen epätasainen. Alkupuoli on erittäin löperösti kirjoitettua ihmissuhdepyörittelyä, joka taatusti puree osaan kohdeyleisöstä. Se kuitenkin peittää alleen niin hevoset kuin aaveet. Vasta puolivälin tienoissa kerronta jäntevöityy, ja viimeinen kolmannes onkin sitten tehokas. Raven osaa varsin taitavasti kirjoittaa vetävää toimintaa, mistä on osoituksena pitkä takaa-ajojakso läpi tiheän metsän. Dramaattista täsmällisyyttä pilkahtelee muuallakin, mutta kenties pituusrajoitukset yhdistettynä jatko-osan pakollisiin menneiden selittelyihin ovat syynä alun takkuilulle.

 Jos Ratsumiestä rajan takaa ajattelee nuorten kauhuna, se onnistuu paremmin kuin moni ”puhdas” kauhukirja. Marc on saatu riittävän häiritseväksi ilman, että hän kuitenkaan järkyttää liiaksi nuorta lukijaa. Herkkyys lukijakunnan suhteen tuntuukin olevan Ravenin vahvuuksia.

Ritva Toivola: Kummitusjuna. Helsinki 2004: Tammi. 134 s.

Tuottelias lasten- ja nuortenkirjailija Ritva Toivola työnsi lusikkansa usein myös fantasiasoppaan. Hänen uskoakseni viimeinen novellikokoelmansa Kummitusjuna sisältääkin runsaasti nimenomaan spekulatiivista fiktiota. 12 novellista vain yhdessä ei ole yliluonnollista elementtiä, ja ”Joululahjoja”-kertomuskin luo sitä realistista ihmeen tuntua, jota joulun ihmeeksi tavataan kutsua. Siinä ostoskeskus jää sähkökatkoksen pimentämäksi. Kaiken kaikkiaan Kummitusjuna on paljon onnistuneempi kuin sitä edeltänyt Vampyyrimuoti (1996).

Kokoelman avauskertomus Metsän kuningas on tymäkkä kauhujuttu yöjunasta, joka alkaa täyttyä oudoista kuiskauksista. Ne kasvavat suoranaiseksi kirkunaksi ennen iskevää lopetusta. Muutama muukin kauhuaiheinen tarina on mukana: Kolme turkkiherraa on melko ahdistava kuvaus öykkäristä, joka saa peräänsä kaikkialle seuraavat nimihenkilöt; keventävänä elementtinä on, että yliluonnolliset vainoojat ovat Kolmen sepän patsaan hahmot. Kummitusjuna puolestaan edustaa perinnettä, jossa aavemainen hahmo paljastuukin joksikin muuksi. Fantasiapäivässä askarreltu kummajainen pitää jälki-istunnon.

Tieteiskirjallisuus on mukana kertomuksissa Taksikuski, Nettimato ja Jumbo. Ensimmäisessä on kyse keskeneräisestä robotiikasta, toisessa liian todelliseksi äityvästä pelimaailmasta ja kolmannessa humoristisesta katsauksesta geeniteknologiaan. Mikään niistä ei ainakaan aikuislukijasta ole kovin onnistunut, ja varsinkin tietokoneaihe nuorten-spefissä tuntuu jo nyt 2000-luvun klišeeltä.

Sekä Kalliomaalaukset että Lasikuulat perustuvat idealle, jossa päähenkilö siirtyy matkoillaan myös toiseen aikaan. Edellisessä Saimaan saaristosta löytyy esihistoriallinen välähdys, jälkimmäisessä Saaristomerellä kohdataan näkymä sota-aikaan. Kumpikin novelli on kokoelman parhaimmistoa. Lumimyrsky on lähes realistinen tarina erittäin runsaslumisesta talvesta – vain hurrikaanimaisiin lukemiin yltyvä myrsky on selvästi spekulatiivinen. Hieman samanhenkinen on päätöskertomus Huomenna se tulee, jossa koululuokan liitutaululle ilmestyy itsestään joka aamu uusi teksti. Pelottavan sijasta tarina on pikemminkin riemukas ja sellaisenaan vaikuttava.

A. H. Virkkunen: Matti Pohto. Vanhojen suomalaisten kirjain pelastaja. Helsinki 1924: Otava. 55 s.

Matti Pohto on suoranainen kulttihahmo Suomen historiassa. Hänen nimensä ei ole suurelle yleisölle tuttu, mutta asianharrastajille hän on melkein ylimaallinen ihmeentekijä. Pohto (1817–1857) oli köyhä maankiertäjä, joka kuitenkin keräsi merkittävän kokoelman varhaista suomalaista kirjallisuutta ja siinä sivussa teki valtavan palveluksen nykyiselle Kansalliskirjastolle.

Kun Turku paloi 1827, tuhoutui myös valtaosa akatemian kirjastosta. Vain osa lainassa olleista niteistä pelastui. Kun yliopisto siirtyi Helsinkiin, alkoi kirjastonhoitaja F. W. Pipping koota menetettyjä teoksia uudelleen. Odottamattoman apulaisen hän sai pohjanmaalaisesta, kiertelevästä kirjansitoja Pohdosta. Tämä ei osannut kirjoittaa, mutta lukutaitoinen hän kyllä oli. Kirjoista oli tullut hänelle intohimo, joka sai kuulemma muuten ilmeettömät kasvot kirkastumaan.

Pohto keräsi elämänsä aikana kolmisentuhatta suomenkielistä painotuotetta, mikä oli noin ¾ kaikista kotimaisista julkaisuista. Jos teosta oli hänellä vain yksi kappale, hän piti sen. Niitä hän säilytti toisen bibliofiilin, Emanuel Kanajärven luona Kanta-Hämeessä. Jos tiettyä teosta kuitenkin sattui vastaan useampi kappale, Pohto mieluusti lahjoitti sen eteenpäin. Hänen ansiostaan yliopiston kirjasto saikin lähes tuhat kokoelmistaan puuttunutta teosta, myös useita aiemmin tuntemattomia. Pohto hankki matkoillaan yksittäisiä lehtiäkin lisättäväksi puutteellisiin niteisiin, ja ilmiömäisellä muistillaan osasi tunnistaa painosvariantitkin toisistaan. Valitettavasti Pohdon kohtaloksi osui yhteinen yösija erään tunnetun pahantekijän kanssa, ja hän sai 40-vuotiaana kirveen päähänsä koko terän mitalta.

A. H. Virkkusen piskuinen kirjanen Pohdosta (Otava 1924) on ensimmäinen koonti erikoisen miehen elämästä. Eipä niitä myöhemminkään ole suuremmin ilmestynyt. Köyhän kiertolaisen elämä ei ole jäänyt aikakirjoihin, ja miehen tunteneitten muistikuvat rajoittuvat kouralliseen lehtitekstejä.

Raili Mikkanen [kirj.] & Sirkku Linnea [kuv.]: Suomen lasten kummituskirja. Helsinki 2022: Minerva. 79 [+2] s.

Suomessa on jo vuosikausia ilmestynyt monenlaisia kummitusjuttukirjoja. Useimmiten kyse on esimerkiksi kansanrunousarkistosta koottujen perinnekertomusten kokoelmista tai sitten näistä tarinoista kaunokirjallisempaan muotoon muokatuista pikku tarinoista. Joskus kirjan kirjoittaja tai toimittaja on ihan itse tehnyt keruutiedon ja koonnut näin uudempaa kummitteluperinnettä. Raili Mikkasen kirjoittama ja Sirkku Linnean kuvittama Suomen lasten kummituskirja kuuluu kai kahden jälkimmäisen ryhmän välimaastoon. Lähteitä ei tosin mainita, mutta rivien välissä tuntuu korostuvan kirjoittajan omat muistot ja kohtaamiset.

Kirja koostuu kymmenestä kummitusjutusta sekä niitä taustoittavista tai muuten niitä sivuavista pikku tietoteksteistä. Tarinat itsessään eivät ole erityisen pelottavia, vaikkakin muutamat niistä saattavat olla ihan riittävän jännittäviä kaikkein pienimmille kuulijoille. Useimmiten aaveet ja pelko on etäännytetty: Tarinan kertoja ehkä kuulee jutun joltakulta, ja koskaan kummitus ei tule lähelle henkilöhahmoja. Kuvituskin on värikästä ja sen ihmiset pyöreäpiirteisiä. Vain pari kertoo lähestytään edes jonkinlaisia kauhutehoja, öisessä kohtaamisessa Talin kartanon koivukujalla ja Tervolan liftaritytön tapauksessa. Kiitettävää on se, että kahta lukuun ottamatta kaikissa kertomuksissa aaveen olemassaolo jätetään mahdolliseksi ellei peräti oletettavaksi. Vain ensimmäisessä ja viimeisessä jutussa ”aave” onkin mielikuvituksen luomus.

Tarinat sijoittuvat suurelta osin nykyaikaan. Tietotekniikkaa ja kännyköitä niissä ei kuitenkaan esiinny, mikä luo ajattomuuden tunnetta. Vain yksi kertomus, Mäntyharjun poltergeistista kertova, tapahtuu selvästi menneisyydessä, agraari-Suomessa johon kummitusjutut yleensä perinnekertomuksissakin sijoittuvat.

Aikuislukijalle tarinat ovat lyhyitä, viehättäviä tunnelmapaloja, joskus onnistuneempia ja useimmiten etäiseksi jääviä. Alakouluikäisellekin lapselle osa saattaa jäädä liian kesyksi. Toisaalta tunnelma on kaikissa kohdallaan, ja kiinnostavat tietotekstit varmasti saavat helposti aikaan mielenkiintoisia keskusteluja. Niissä Mikkanen esittää ihan suoriakin kysymyksiä, jotka ovat omiaan kirvoittamaan ajatuksia.

Arvo Viljanto: Suomen ensimmäinen kirjakauppias. Piirteitä Laurentius Jauchiuksen toiminnasta Suomessa ja Baltiassa vv. 1642–1666. Turku 1946: Aura. 95 s.

Tuleva professori Arvo Viljanti julkaisi vuonna 1946 viehättävän pikkukirjan Suomen ensimmäinen kirjakauppias. Auran kustantama teos käsittelee Laurentius Jauchiusta ja hänen toimiaan Suomessa sekä Balttian alueella 1600-luvun puolivälissä.

Suomessa oli kyllä toiminut kirjakauppiaita ennen Jauchiustakin. He olivat kuitenkin joko kirjansitojia, jotka harjoittivat siinä sivussa myyntiäkin, tai sitten ulkomaalaisia toimijoita, etenkin saksalaisia. Nykyisen Saksan alueelta oli lähtöisin Jauchiuskin, joka oli alkujaan lyypekkiläinen. Suomessa (tässäkin asiassa) käänteentekevä tapahtuma oli Turun akatemian perustaminen vuonna 1640. Monen muun lisäksi uusi yliopisto tarvitsi alaisuuteensa kirjakauppiaan täyttämään opiskelijoiden ja henkilökunnan tarpeet. Tähän vastauksena oli Jauchius, joka oikeudet toimintaansa saatuaan oli ensimmäinen nimenomaan kirjojen myyntiin keskittynyt ammatinharjoittaja Suomessa.

Jauchiuksen toiminta Turussa kesti liki neljännesvuosisadan, 1642–1666. Siellä hän ei kuitenkaan asunut tai toiminut päätoimisesti kuin vuoteen 1651. Samaan aikaan Jauchius nimittäin toimi laajalti Baltiassa ja siirtyikin lopulta Tallinnaan. Laajoista verkostoistaan ja menestyksekkäästä liiketoiminnastaan huolimatta hänen viimeiset vaiheensa olivat epäonnekkaita, sillä toistuvat merivahingot ja epärehelliset palvelijat tuottivat hänelle suuria menetyksiä. Myös sopimukset päättäjien kanssa tuottivat päänvaivaa, ja Jauchius joutui kuluttamaan voimiaan kirjoittelemalla runsaat määrät valituksia kuningattarelle.

Viljannin fraktuuralla(!) ladottu, kaunis kirja on aikanaan esitellyt uusia tietoja Jauchiuksen elämästä, etenkin hänen toimistaan viranomaisten kanssa. Kirjoittaja esittää toivomuksen, että jatkotutkimus toisi esiin lisätarkennuksia. Ilmeisesti kovin paljon uutta ei silti ole paljastunut. Siispä Viljannin teos puolustaa edelleen paikkaansa.

Katsottua: kesäkuu 2025

Mick Garris: Stephen Kingin Desperation. Tobe Hooper: Luunmurskaaja

Kukaan ei ole tainnut ohjata yhtä monta Stephen King -filmatisointia kuin Mick Garris. Valitettavasti Garris on saanut oppinsa 1980-luvun televisiossa, samana aikana kuin kouliintui myös King käsikirjoittajaksi. Miesten ties monennessako yhteistyössä, Stephen Kingin Desperationissa (Stephen King's Desperation, 2006), asia käy kovin selväksi. Epätoivon kaupunki -romaaniin perustuva tv-elokuva sisältää lähinnä latteaa kuvakerrontaa, varsinkin alussa liian pitkiä vuoropuheluita, kokonaisuuteen huonosti sopivaa huumoria ja kummitusjunatasoista säikyttelyä. Tarina on suurin piirtein sitä mitä kirjassakin, mutta Kingin tapaan hän tälläkin kertaa oikoo mutkia käsikirjoituksessaan, kuin ei luottaisi katsojiin. Keskellä autiomaata sekapäinen poliisi pidättelee ohikulkijoita, kun on ensin listinyt koko kotikaupunkinsa väestön. Oikeasti kaiken takana on vanhasta kaivoskuilusta vapautettu demoni. Onneksi kiikkiin jääneiden joukossa on pikkupoika, jolla on henkilökohtainen yhteys Jumalaan. Tarinan naiivi uskonnollisuus häiritsi romaanissa melko paljon, mutta elokuvasovituksessa se tuntuu vielä kämpelömmältä. Kaksi selvää onnistumista Desperationissa on: Ron Pearlman irroittelemassa riivattuna poliisina sekä muka mykkäelokuvana esitettävä takaumajakso, jonka pituista sanattomuutta voi pitää rohkeana ajan jenkki-tv:ssä.

Eri tavalla epäonnistui Tobe Hooper, jonka tilillä sentään on pari hienoakin ohjausta. Kingin varhaiseen miestenlehtinovelliin perustuvasta Luunmurskaajasta (The Mangler, 1995) ei alkutekstiä löydä kuin yksityiskohdista. Hassuttelu ihmisiä vainoavasta teollisuusmankelista on muuttunut sarjakuvamaiseksi hölmöilyksi, jossa riivattu transformer-prässi kaipaa neitsytuhreja ja Bond-konnan oloinen Robert Englund kompuroi kainalosauvoineen yltiökapitalistisena mankelin ylipappina. Veriefektit ovat hupaisat (ihminen laskostuu näppärästi!), mutta tarinaan on ympätty laikenlaista sälää ihan liikaa.

Toivo Särkkä & Yrjö Norta: Rykmentin murheenkryyni. Aarne Laine: Murheenkryynin poika

Rykmentin murheenkryyni (1938) aloitti suomalaisessa elokuvassa menestyksekkään sotilasfarssien sarjan, vaikkei teknisesti ihan ensimmäinen lajiaan ollutkaan. Menestyksekäs pitää tässä ymmärtää taloudellisesti, sillä mistään taiteen merkkiteoksista niissä ei ollut kyse. Toivo Särkän ja Yrjö Norran ohjaustyö perustuu Topiaksen näytelmään ja sisältää jokseenkin kaikki lajin peruselkeet: laiska mutta kekseliäs alokas (eli monni), herraskainen ja mukavuudenhaluinen maisteri josta koulitaan Mies, vähän kevyttä kasarmiromanssia keittäjättären tai komppanian komentajan tyttären kanssa. Ja sitten käsitetään väärin, ristiin ja pitkin poikin. Huumori on sittemmin moneen kertaan nähtyä mutta sellaisenaan viehättävää, ja hienoa on edelleen katsella Angerkosken pariskunnan, Leo Lähteenmäen ja Ansa Ikosen komiikkaa. Nuorena kuolleessa Kaarlo Angerkoskessa menetettiin kyllä hieno filmikasvo.

Elokuva sai jokseenkin odottamattoman jatko-osan kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Aarne Laineen ohjaama Murheenkryynin poika (1958) korvaa vanhan kaartin pääosin uudella sukupolvella (paikoin ihan kirjaimellisesti). Idea säilyy samana: Entisen murheenkryynin yksioikoinen ja vakavanpuoleinen poika lähtee armeijaan; Veikko Sinisalo jatkaa suoraan Sven Tuuvan elkeillä. Kaveriksi osuu nahjusmainen kaupunkilaiskaima. Ja sitten taas ymmärrellään väärin. Vähän kuitenkin lopulta ollaan kasarmilla, enemmän kotijoukkojen puolella. Isäpappa kun kaipailee vanhoihin hölmöilyihin. Huumori on paljon ensimmäistä elokuvaa löysempää ja kerronta epätasaisempaa. Punainen lanka uhkaa kadota koko ajan. Onneksi moni näyttelijä tuo mukaan valonpilkahduksia, varsinkin Veijo Pasanen jerrylewismäisillä maneereillaan ja Uljas Kandolin irrottelullaan. Lopulta elokuva itse on kuitenkin varsin mitätön.

Ridley Scott: Alien – kahdeksas matkustaja. James Cameron: Aliens – paluu. David Fincher: Alien 3. Jean-Pierre Jeunet: Alien – ylösnousemus

Ridley Scottin ohjaama Alien – kahdeksas matkustaja (Alien, 1979) on yhä edelleen tieteiskauhun mestariteos. Tarina tähteinvälisen kauppa-aluksen kyytiin soluttautuvasta tappajasta on yksinkertaisuudessaan tehokas. Pitkin kamera-ajoin alkava, pienoismalliestetiikalla Tähtien sotaa muistuttava Alien kääntyy hyvin nopeasti slasher-elokuvaksi, jossa yliluonnollisen ylivoimainen hirviö vaanii joka nurkan takana ja vain yksi selviää siinä kilpajuoksussa. Elokuvan teho syntyy verkkaisen maalailevasta temposta, jonka rikkoo muutama ikoninen hyppysäikky, sekä toisaalta intensiivisestä käsikamerakuvauksesta ja upeasti alitajuntaan pureutuvasta äänimaailmasta.

James Cameronin jatko-osa Aliens – paluu (Aliens, 1986) puolestaan vaihtaa kauhun sotilas-scifiksi. Pelastustehtävä muuttuu selviytymiskamppailuksi tappajaolentojen keskellä. Cameron malttaa hänkin kertoa hitaasti (etenkin vuoden 1991 leikkauksessa) ja rakentaa tunnelmaa ennen kuin räjäyttää toiminnan käyntiin. Aliens on hienosti soljuvaa elokuvaa, mutta se on lopulta myös turvallista viihdettä. Alkuperäisen ahdistavuutta ei synny.

Epäonnisten tuotanto-olosuhteiden keskellä syntynyt Alien 3 (1992) oli David Fincherin ensimmäinen pitkä elokuva. Musiikkivideotausta näkyy: elokuvan ensimmäinen puolisko on visuaalisesti upeaa, synkkää tieteisfantasiaa. Valitettavasti sen jälkeen käsikirjoitus pettää, ja loppupuoli jää punahehkuiseksi haahuiluksi, loputtomaksi käytävissä juoksenteluksi. Suljetun vankilaplaneetan miljööstä olisi pitänyt saada paljon enemmän irti. Jopa itse olento on tällä kertaa mitätön.

Ohjaaja Jean-Pierre Jeunet’n ja käsikirjoittaja Joss Whedonin käsissä Alien – ylösnousemuksesta (Alien Resurrection, 1997) tuli toimintasarjakuvaa. Mahdollisuuksia leikitellä kloonaamisella sekä ihmisen ja koneen, toisaalta ihmisen ja toisen orgaanisen olennon rajapinnoilla olisi ollut, mutta kaksi tuntia käytetään kuumeenkeltaiseen ryminään. Hahmot ovat jeunetmainen läjä originelleja, ja aiempien osien sankari Ripleyn kloonistakin on tehty kaksiulotteinen oneliner-automaatti.

William Peter Blatty: Manaaja III. John Landos: Ihmissusi Lontoossa

Kirjailija William Peter Blatty ansaitusti suivaantui romaaniinsa perustuvan Manaaja-elokuvan jatko-osasta. Niinpä hän päätti ohjata omansa – tai oikeastaan sovituksen Paholaisleegio-romaanista, mutta studio muokkasi siitä omanlaisensa. Manaaja III (The Excorsist III, 1990) on suoraa jatkoa alkuperäiselle, joskin se alkaa sarjamurhaajaelokuvana. Teloitetun murhaajan työ tuntuu jatkuvan 15 vuoden tauon jälkeen, ja tapausta tutkii ensimmäisestä osasta tuttu poliisi. Uskonnollissävytteisten murhien tutkinta johtaa kummiin taivasnäkyihin (Fabio-enkeli!) ja outoihin hahmoihin. Kaikki vie kohti murhanhimoista riivaajaa, perheyksikköön kajoamista ja välttämätöntä manausta. Blattyn näkemys on ihailtavan omalakista. Normaalisti tällainen elokuva tehtäisiin yleisön toiveet edellä ja helpoin ratkaisuin. Manaaja III kuitenkin on selvästi kunnianhimoinen yritys. Visuaalisesta kekseliäisyydestään huolimatta se on selvästi kirjallisen ihmisen työtä. Fragmentaarinen kerronta, yllättävät välileikkaukset, moniselitteinen symboliikka ja parhaimmillaan säkenöivä dialogi ovat paljonpuhuvia. Pikemmin kuin kauhuelokuva on Manaaja III runo. Harmi ettei Blatty ohjannut kuin pari elokuvaa.

Vuoden 1981 kahdesta isosta ihmissusielokuvasta Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London) on se vähemmän vakava. John Landisin teos on kertomus kahdesta amerikkalaisesta reppureissaajasta, jotka joutuvat Englannissa suden uhreiksi. Toisesta tulee mätänevä kummitus, toisella alkaa kasvaa karvaa hassuihin paikkoihin. Itse- ja genretietoiset intertekstuaaliset viittaukset yhdistyvät amerikkalaiseen mielikuvaan brittiläisyydestä, veriseen kauhukuvastoon ja teinileffahöpsyyteen. Tulos on parhaimmillaan Hammerin versio Emmerdalesta, jossa on hieno kuu-aiheinen soundtrack. Perinteikäs muodomuutoskohtaus on yhä vaikuttava, vaikka susi lopulta onkin kuin steroidimopsi. Kauhukomedia on kuitenkin vaikea laji, eikä Amerikkalainen ihmissusi onnistu täysin. Parhaiten se toimii postmodernina lajityyppileikkinä vaikkei sellaisenakaan ole täysosuma. Kuitenkin kohtaus, jossa epäkuolleet ehdottavat pornofilminäytännössä ihmissudelle keinoja kuolla, on ratkiriemukas.

Katsottua: toukokuu 2025

Aarne Tarkas: Teerenpeliä. Kulkurin masurkka

Kuten tunnettua, Näyttelijäliiton lakko vuosina 1963–65 tappoi suomalaisen studioelokuvan. Suurin kaikista, Suomen Filmiteollisuus, hiipui sekin hiljaa olemattomuuteen. Yhtiön viimeiseksi pitkäksi elokuvaksi jäi Aarne Tarkaksen musiikkihölmöily Teerenpeliä (1963). Lakon vuoksi ammattinäyttelijöitä oli mukana lähinnä Siiri Angerkosken verran. Pääroolit menivät amatööreille. Onneksi pääosien esittäjät osaavat laulaa. Tarina on hölmö: Parikymppiset sisarukset työskentelevät kahviossa ja haaveilevat rikkaista miehistä. Samaan aikaan rikkaat veljekset haluaisivat päästä oikeisiin töihin pelkän johtamisen sijaan. Sitten, ihan yllättäen, nelikon polut risteävät; toiset ihastuvat kauniisiin silmiin, toiset kalliisiin autoihin. Ja kuten arvata saattaa, heppoista juonta täydennetään sinänsä ihan näppärillä musiikkinumeroilla ja valitettavan kömpelöllä tilannehuumorilla. Väärinymmärrysten komediaa haetaan, kun miekkoset alkavat larpata köyhää työväenluokkaa ja naiset minkkiturkkitylyttäjiä. – Kovin mairitteleva päätös SF:n tarulle ei Teerenpeli ole. Edes ammattimies Tarkas ei tunnu jaksavan kiinnostua siitä, vaikka muutaman kerran yrittääkin Aulangon lumimaisemissa.

Muutamaa vuotta aiemmin Tarkas ohjasi Fennada-Filmin ensimmäisen värielokuvan, Kulkurin masurkan (1958). Se on pinnallisesti suomalaisittain peruselokuvaa: samannimisestä laulusta juuri ja juuri innoituksensa saanut tarina kulkumiehestä. Sen kuitenkin nostaa erilleen muista kaltaisistaan muutama seikka: Esko Töyrin kauniisti liikkuva kuvaus, neuvostoliittolainen värimaailma ja topeliaaninen tarina, joka ei ole niinkään hilpeän romanttinen kuin haikean eroottinen (Bergströmin musiikki!). Tulipunakukkamainen kulkuri kohtaa reissullaan suudeltavia naisia joka notkossa. Tarkas on taas käsikirjoittanut genrefiktiota, jossa Suomessakin on nättejä nunnia, koska niinhän kaikissa hyvissä seikkailujutuissa. Taustalla kuitenkin on kulkurin yritys ymmärtää omaa menneisyyttään, ja vaikka "suuri paljastus" ei ole yllätys, on epätavanomainen lopetus tyylitajuinen.

Luettua: toukokuu 2025

Ritva-Liisa Pilhjerta (toim.): Kokematon kummitus. Valikoima kummituskertomuksia. Helsinki 1973: Tammi. 139[+1] s. Suom. Raija Mattila. Tam tam -kirjat.

Ritva-Liisa Pilhjertan toimittama Kokematon kummitus on varhainen kummitustarinoiden käännösvalikoima. Vastaavia ei ollut juurikaan ilmestynyt aiemmin, mutta jälkeenpäin kylläkin. Kuvaavaa on se, että kokoelma ilmestyi Tammen lasten- ja nuorten kirjasarja Tam tamissa. Perinteinen kummitusjuttu ei ollut politisoituneella 1970-luvulla kovin vakavasti otettavaa kirjallisuutta, edes antikvaarisessa mielessä.

Kokematon kummitus on sisällöltään melko epätasainen ja erikoisestikin valikoitu. Osittain tähän varmasti on syynä kohdeyleisön ikä. Ensinnäkin kirjassa on alan klassisten brittikirjailijoiden vähemmän tunnettuja kummitustarinoita. H. G. Wellsin nimitarina alkaa farssina ja päättyy silkkana kauhuna; Sakin Avoin ikkuna tekee saman toisin päin, hieman Ambrose Biercen tyyliin. R. B Middletonin Aavelaiva on ehtaa englantilaista huumoria: myrskyn tuoma aavelaiva houkuttelee maalaiskylän kummitukset mukaansa viettelemällä ne erityisen hyvällä rommilla. Algernon Blackwoodin Juokseva susi on Pohjois-Amerikkaan sijoittuva yliluonnollinen eräkertomus.

Sitten ovat selvästi nuori lukija mielessä kirjoitetut kolme tarinaa. William Croft Dicksonin Hänen oma lukunsa on oiva esimerkki siitä, kuinka jo 1960-luvulla nuorisoa houkuteltiin lukemaan hyödyntämällä uutta teknologiaa kauhutarinassa; tulos on kuitenkin tylsä. Vielä ponnettomampia ovat ainoan mukaan otetun yhdysvaltalaisen, Sorche Nic Leodhasin kaksi juttua, joiden ainoa kierre paljastetaan jo nimessä.

Pilhjertan valikoiman täydentää kaksi hyvin erilaista tekstiä. Monipuolisen Leon Garfieldin Rauhaton kummitus on silkkaa viktoriaanista tarinointia, vaikka se onkin kirjoitettu vasta 1960-luvulla. Novelli on varmasti nuorille kirjoitettu, mutta se ei aliarvioi lukijaa ja näin onkin kenties kokoelman paras teksti. Kirjan päättävä, sinologi Cyril Birchin Kohtaamisia aaveiden kanssa on monesta kiinalaislähtöisestä kummitusjutusta rakennettu kokonaisuus, joka helposti tuo mieleen sen, mitä Lafcadio Hearn teki japanilaiselle perinteelle.

Kokematon kummitus puolustaa siis paikkaansa kummitustarinaperinteen käännösten joukossa. Siinä on monta arvokasta lisäystä alan suomennoksiin.

Bourgeon: Hämärän matkamiehet 1. Sumumetsien lumous

(Les compagnons de crépuscule 1. Le sortilege  du bois des brumes, 1983). Helsinki 1991: Jalava. 48 s. Suom. Soile Kaukoranta

Bourgeon: Hämärän matkamiehet 2. Suolammen silmät

(Les compagnons de crépuscule 2. Les yeux d’étain de la ville glauque, 1986). Helsinki 1993: Jalava. 48 s. Suom. Soile Kaukoranta.

Bourgeon: Hämärän matkamiehet 3. Malaterren viimeinen laulu 1

(Les compagnons de crépuscule 3. Le dernier chant des Malaterre, 1990). Helsinki 1994: Jalava. 62 s. Suom. Soile Kaukoranta.

Bourgeon: Hämärän matkamiehet 3. Malaterren viimeinen laulu 2

(Les compagnons de crépuscule 3. Le dernier chant des Malaterre, 1990). Helsinki 1996: Jalava. 72 s. Suom. Soile Kaukoranta.

Ranskalaisen Bourgeonin kolmiosainen sarja Hämärän matkamiehet ilmestyi suomeksi neljänä albumina. Se on kunnianhimoista sarjakuvaa, joka välttelee yksiselitteisyyttä olematta kuitenkaan erityisen vaikeaakaan. On lukijan silti oltava valppaana, sillä kauniisiin kuviin liiaksi uppoutuminen eksyttää nopeasti juonesta, jonka käänteet eivät aina ole helposti seurattavissa.

Hämärän matkamiehet sijoittuu keskiajan Ranskaa muistuttavaan maailmaan, joka kuitenkin elää omaa historiaansa ja on selvästi fantastinen. Kasvoiltaan rujo ja mieleltään menneiden virheiden riivaaman vaeltavan ritarin matkaan lyöttäytyvät hirttopuusta pelastettu nuorukainen ja yhteisönsä noidaksi pilkkaama tyttö. Eripariseen seurueeseen liittyy välillä muitakin, mutta nämä kolme muodostavat sarjan ydinhahmot. Matkallaan he kohtaavat monenlaista sodan lieveilmiötä; julmuutta, väkivaltaa, valtapelejä mutta myös lempeyttä ja toveruutta, jotka eivät rajoitu vain ihmisiin vaan myös maagisiin olentoihin (ja yhteen karhuun). Eeppisen fantasian matka-aihelman avulla Bourgeon kertoo suurten mittasuhteiden tarinan, joka lopulta tiivistyy hyvin inhimillisen kokoiseksi. Tässä lienee Hämärän matkamiesten eräs viehätystekijä.

Toinen on Bourgeonin upeat piirrokset. Hän on taitava maiseman ja asetelmien kuvaaja, samoin ihmisjoukkojen. Yksityiskohtia on valtava määrä, ja ilmeisestikin keskiaikainen kuvasto on hyvin tarkkaan tutkittua. Myös ruutujako ja ruutujen välinen dynamiikka ovat paikoihin ihailtavaa. Bourgeon yhdistää elokuvallisia kuvasarjoja ratkaisuihin, jotka onnistuvat vain staattisessa kuvassa. Valitettavasti toiminnan kuvaajana hän ei ole yhtä hyvä. Liike ei välity kuvista juurikaan, ja äkilliset tapahtumat saavat monesti ymmälleen. Onneksi Hämärän matkamiehissä toiminta on vähäistä. Sen sijaan ranskalaiseen tapaan alastomuutta vilautellaan aina silloin tällöin. Aina se ei ole tarinan kannalta motivoitua mutta yleensä sentään miellyttävää katsoa.

Fanny Davidsson: Viettejä. Tampere 1908: Vihtori Kosonen. 102 s.

Pari kuukautta sitten löysin antikvariaatista erikoisen näköisen kirjan. Sidos oli hutera, ja nimiölehti oli liimattu suoraan kansipahviin. Myyjä oli yrittänyt korjata rujoa ulkoasua liimaamalla kirjalle ruskeasta kartongista yhtenäisen kansipaperin. Selkämykseen hän oli sentään kirjoittanut: Fanny Davidson [sic] ”Viettejä”. Mielenkiintoani lisäsi ensimmäisen aukeaman leimat, joissa luki tamperelaisen poliisikonstaapelin tiedot vuodelta 1910. Myyjä epäili kirjan kiinnostaneen viranomaisia sensuurimielessä. Sitä en ole pystynyt vahvistamaan, mutta mitenkään mahdottomalta se ei tunnu.

Fanny Davidsson julkaisi kaksi kirjamittaista, kaunokirjallista teosta, joista tämä Viettejä-novellikokoelma oli toinen. Sen kustansi paikallinen kulttuurivaikuttaja Vihtori Kosonen vuonna 1908. Davidsson on valitettavasti lähes unohdettu – lukuun ottamatta hänen suhteitaan runoilijoihin Kössi Kaatraan (kihlat) ja J. H. Erkkoon (setämiehen päiväunia). Myöhemmän elämänsä Davidsson pyhitti etenkin teatterista kirjoittamiselle.

Viettejä on julkaisuaikaansa nähden hämmästyttävän risqué. Varsinkin sen kaksi ensimmäistä novellia ovat hyvin visuaalista eroottisessa kuvastossaan. Ensimmäinen kuvaa taiteilijan moni sivusuhteita, seuraava nuoren ja hyveellisen papin viettelevää prostituoitua. Myöhemminkin sukupuoliset teemat näyttäytyvät paikoin, mutta Davidssonin teemat laajenevat muunkinlaiseen kaksinaismoralismin ja valta-asemien alas raastamiseen. Osansa saavat uskonnollisuus (kristitty on valmis silpomaan pikkulapset, koska nämä ovat leikkineet öyläteillä), lapsiin alentuvasti suhtautuvat aikuiset, itseään täynnä olevat taitelijat ja omistushaluiset ukot.

Parhaimmillaan Davidssonin tekstit ovat suoruudessaan vaikuttavia tunteen kuvauksia. Valitettavasti yhtä usein hän sortuu paatokselliseen paisutteluun tai teennäisiin allegorioihin, jotka lähinnä vaivaannuttavat. Aikalaisarvostelijat haukkuivat kokoelman täysin, mikä ei ole lainkaan yllättävää sen uhmakkuuden huomioon ottaen. Sääli se silti on, koska samalla moni kelpo teksti tuomittiin unohdukseen. Asiaa ei varmasti auttanut, että Davidsson oli nainen…

Luettua: huhtikuu 2025

Ritva Toivola: Vampyyrimuoti. Fantasiakertomuksia. Helsinki 1996: Tammi. 166 s. Tammen nuortenkirjat.

Lasten- ja nuortenkirjailija Ritva Toivolan novellikokoelma Vampyyrimuoti sanoo sisältävänsä ”fantasiakertomuksia”, mutta se on aika erikoinen määritelmä. Tiukasti ottaen kahdeksasta novellista nimittäin vain yksi on fantasiaa ja toinen scifiä. Kaikki muut ovat enemmän tai vähemmän realistisia kertomuksia, joskin parissa on kyllä tavoiteltu eräänlaista ihmeen tuntua.

Kokoelman kiistämättömin fantasiatarina on Pompejin tuho, jossa vanhainkodin asiakkaaksi saapuu itseään kaksituhatvuotiaaksi väittävä nainen. Nainen kertoo mustasukkaisuutensa aiheuttaneen koko kylän tuhonneen tulivuorenpurkauksen, minkä vuoksi hän joutuu nyt elämään kaikkien uhrien keskeytyneet elämät. Karsas lukija saattaisi tulkita tämänkin novellin fantasiaelementit kuvitelmaksi, mutta tarina itse ei juurikaan yritä kieltää yliluonnollisuutta. Toisin on ehkäpä kokoelman parhaassa kertomuksessa Muna, jossa kyläkoulun pihalle ilmestyvä salaperäinen muna saattaa olla ”niitä ufo-juttuja” tai sitten vain lapsuuden valemuisto. Ihan ehta genrenovelli on Lintsari, jossa kuvataan futuristisen eliittikoulun karkulaista. Teknisen kehityksen uhat ja mahdollisuudet on kuvattu kiehtovasti ja riittävän uskottavasti. Kertomus onkin kelpo tieteisjuttu, vaikka siinä uhkaakin olla hieman liikaa käänteitä niinkin lyhyeksi tekstiksi.

Turhan polveilevat tarinat ovat Toivolan kokoelman kompastuskivi. Samaan tavaratalomiljööseen sijoittuvat Marian maailma ja Perhosten tavaratalossa tuntuvat erityisen epäkoherenteilta, mikä on sääli, koska varsinkin ensin mainitussa on kiehtova lähtöidea: malli jää asumaan tavarataloon, jossa hän päivisin esittää mallinukkea. Itse nimitarinakin horjuu liian täytenä. Siinä nuorten keskuudessa leviää huhu ulkomailta tulleen luokkatoverin perheen vampyyriydestä. Mistään kauhujutusta ei kuitenkaan ole kyse.

Kokoelmaa kehystävät kaksi pienimuotoisempaa tarinaa ovat melko elegantteja, realistisia tekstejä. Toisessa aiheena on outo kiusaaja, toisessa Lappiin katoava ja Kalevalasta intoileva ranskalainen vaeltaja. Kokonaisuudessaan Vampyyrimuoti on hyvää esiteinikirjallisuutta, jos sitä vain osaa lähestyä ilman alaotsikon tuomia ennakko-odotuksia.

Vesa Sisättö: Kummitusten luokka. 11 kolkkoa kauhutarinaa. Helsinki 2007: Tammi. 154 s. Tam Tam.

Tammen lastenkirjojen kustannussarja Tam Tamin uusi tuleminen 2000-luvulla kesti muutaman vuoden. Kummassakin Tam Tamin inkarnaatiossa ilmestyi jonkin verran spefiä, myöhemmässä varmaankin enemmän. Vuonna 2007 sarjassa ilmestyi Vesa Sisätön Kummitusten luokka, joka sisältää 11 kauhutarinaa. Alaotsikon mukaan ne ovat ”kolkkoja”, mikä ei ole täysin katteeton lupaus, kunhan muistaa niiden olevan suunnattu lapsille.

Yleensä lasten kauhu lipsahtaa joko, no, lapsellisen puolelle tai sitten se menee liiallisuuksiin. (Sama taitaa päteä kaikkeen muuhunkin kauhufiktioon.) Sisättö kuitenkin saavuttaa valtaosin tasapainon: hänen kertomuksensa eivät ole liian kauheita, mutta ne eivät ole myöskään liian kesyjä. Kaikkein parhaiten hän onnistuu kummitustarinoissaan. Genre on itsessään armelias, koska se ei lähtökohtaisesti pyri ”pelottelemaan” vaan operoi pikemminkin tunnelmalla. Tarina aavearmeijasta, kummitusten luokasta ja varsinkin järveen hukkuneesta tytöstä yltävät klassisen kummitusjutun tehoihin, vaikka novellien nimet usein paljastavat jo valmiiksi tarinan käänteen. Aikuinen arvaisi sen muutenkin, ja lapsilukijalle ennakkovinkki voi toimia hyvänä puskurina. Sellaiselle voikin olla tarvetta, koska Sisättö ei peittele kaikkia kauheuksia: esimerkiksi taustatarinoiden sodissa kuolevat lapsetkin.

Muut kuin aavetarinat onnistuvat vaihtelevammin, vaikka epäonnistumisia ei olekaan. Yliluonnolliset videopelit, tv-ohjelmat ja nettisivut tai liiallisuuksiin menevä spiritismi tuntuvat häiritsevän latteilta, koska ne ovat niin tyypillisiä nykyajan lastenkauhun elementtejä, joilla yritetään saada nuoret lukijat kiinnostumaan. Kenties tulevaisuudessa niihinkin suhtaudutaan samanlaisena nostalgisena rekvisiittana kuin nykyään kalseihin linnoihin ja kahleiden kalinaan. Tällaista goottilaista estetiikkaa edustaa Sisätön pisin tarina, ”Nainen tornissa”, joka jo nimellään vihjaa asianharrastajalle, että nyt ollaan Udolphon ja Jane Eyren kantapäillä.

Harmi, että kokoelman heikon teksti on jätetty viimeiseksi. HEL-666 on liftarijuttujen yhteenliimauma, joka tuntuu vain huolimattomalta. Se onkin kuitenkin pieni loppunotkahdus muuten kelpo kirjalle.

Anne Leinonen (vast. toim.): Usva. Otava 2005–2014: Anne Leinonen. 33 pdf-numeroa. – Usvazine.net 2015–2025: Anne Leinonen.

Projekti oli pitkä. Varmaankin kesällä 2013 löysin Usvan, tuolloin liki kymmenvuotiaan verkkolehden. Aloin lukea sitä systemaattisesti alusta asti ensimmäisen sukupolven Kindlelläni. Se oli hyvää oheistekemistä vastasyntynyttä kuopustani nukuttaessa. Väliin osui monta vuotta, joina urakka ei edennyt lainkaan, kunnes alkuvuodesta 2024 aika oli taas otollinen.

Usva sai alkunsa vuonna 2004 Anne Leinosen luomuksena. Hänen tarkoituksenaan oli antaa julkaisukanava spekulatiiviselle fiktiolle, joka ei välittäisi suotta genrerajoista. Vielä tuolloin koko spefi-termi hakemassa muotoaan ja hyväksyntää. Usvasta muodostuikin rajapinta, jossa realistinen mainstream-realismi ja fantasia, scifi ja kauhu kohtasivat. Lehdessä onkin ilmestynyt hyvin laaja skaala tekstejä ihan ”perinteisistä” genrenovelleista kaikenlaisiin kokeiluihin ja yhdistelmiin.

Koko historiansa lehti on ilmestynyt sähköisesti, ensin vuodet 2005–2014 pdf-muodossa ja sittemmin nettipohjaisena. Itse pidän ehdottomasti enemmän kokonaisuudeksi taitetusta pdf:stä, mutta ymmärrän sellaisen olevan paitsi työläs myös kai jo vanhanaikainen. Vuoden 2014 jälkeen Usvan lehtitoiminta on ollut ajoittaista, ja se näytti jo loppuneenkin koronakevääseen, mutta sattumalta juuri kun luulin saaneeni luettua viimeisen novellin, ottikin lehti uuden askeleen tänä keväänä, ja aivan viime päivinä se on alkanut julkaista taas uutta. (Väliaikoinakaan Usva ei ole levännyt vaan jatkanut toimintaansa kirjoittajaleireinä ja -koulutuksena.)

Muutamia mieleen jääneitä poimintoja Usvan julkaisuhistoriasta: Hannu Rajaniemen huikea tieteisvisio (ja ensimmäinen julkaistu kertomus?) Isännän ääni työnnellessäni lasta vaunuissa. Saara Henrikssonin ekoscifi Sininen elementti, jonka luin bussimatkalla Kouvolasta Haminaan. Marko Hautalan järkyttävä syömishäiriökuvaus Lumikeiju. Jarmo Karosen suurten mittasuhteiden progefantasia Sovitus (kitaralle). Lisäksi on mainittava eräs Usvan erityispiirre, josta pidän suuresti: jokseenkin jokainen novelli sisältää paitsi kirjailijan esittelyn myös saatesanat, jotka parhaimmillaan avaavat tekstiä ja sen luomisprosessia mielenkiintoisesti.

Katsottua: maaliskuu 2025

Lasse Pöysti: Salakuljettajan laulu.

Niin hieno näyttelijä kuin Lasse Pöysti olikin, kummoinen ohjaaja hän ei ollut. Otetaan nyt vaikka hänen kolmas ohjauksensa Salakuljettajan laulu (1952), jota hän itsekin piti "kurjana". Eräässä kohtauksessa Assi Nortia kysyy Tapio Rautavaaralta, onko tämä lintu vai kala – samaa voisi kysyä itse elokuvalta, eikä se varmaankaan tietäisi. Kaarlo Nuorvalan kirjoittama Salakuljettajan laulu yrittää olla yhtä aikaa rikosdraama, musikaali ja jonkin sortin valistusfilmi mutta päätyy lopulta olemaan yhdentekevä haahuilu.

Tarinassa tullimies soluttautuu osaksi salakuljettajien koplaa, joka toimii "ohjelmakiertueen" kulisseissa. Kyseinen kiertue muodostuu Marjatta ja Martti Pokelasta sekä kansantanssija Nortiasta. Siihen mukaan kitaraa näppäilevä Tapsa solahtaa vaivatta. Valitettavasti iltamanumerot vievät elokuvan fokuksen koko ajan syrjään itse juonesta. Niitä on liikaa, ja ne jumittavat juonenkulun kerta toisensa jälkeen. Se on oikeastaan vielä harmillisempaa, koska esitykset ovat mainioita: Pokeloista on paljon kuvamateriaalia, joka osoittaa miten verrattoman hyviä esiintyjiä ja kansanmusiikin popularisoijia he olivat. Rautavaaraahan kuuntelee aina ilokseen, ja nyt hän saa esittää parin oman kappaleensa lisäksi elokuvaan musiikin säveltäneen Georg de Godzinskyn ikivihreä "Pohjolan yö", joka lienee elokuvan kestävin saavutus.

Rikosjuoni ikään kuin tapahtuu siinä sivussa. Parhaiten, elokuvallisesti, onnistuu alkujakso, joka on kuvattu melko puhtaana kuvakerrontana, mykkäelokuvan tapaan. Paljon onnistumisista on varmaan kuvaaja Unto Kumpulaisen ansiota, niin monta onnistunutta otosta on piilossa nilkuttavan kerronnan seassa (miten Haaparannan silta onkaan saatu loppukohtauksessa näyttämään miltei Kalifornian Golden Gaten veroiselta!). Onneksi usein kehnommistakin kotimaisista elokuvista voi sanoa, että ne onnistuvat tallentamaan ajankuvaa ja vanhaa miljöötä, tässä tapauksessa myös Ruotsin puolta.

Delbert Mann: Intohimot jalavien alla. Richard Brooks: Kissa kuumalla katolla.

Pala amerikkalaista gotiikkaa: Maatila jonka kaikki haluavat. Vanha öykkäri-isä, joka on saanut tilan työnteolla tappamaltaan vaimolta. Poika, jonka äiti ennen kuolemaansa vannotti ottamaan tilan itselleen. Nuorikko Italiasta, joka vain haluaisi oman kodin huollettavakseen ja johon rakastuu isän lisäksi poikakin. Delbert Mann ohjasi Eugen O'Neillin näytelmän pohjalta kolmiodraaman Intohimot jalavien alla (Desire Under the Elms, 1958). Näytelmällisyys näkyy, etenkin elokuvan alkupuolella, mutta komea Vistavision-kuvaus nostaa sovituksen oman taiteenlajinsa joukkoon. Tarina on arkkityyppisyydessään vahva, mitä tukee osuva pääroolitus. Anthony Perkinsissä on sitkeää herkkyyttä niin kostonhimoisena poikana kuin rakastuvana nuorena miehenä. Sophia Loren tulisi toistamaan samanlaista hahmoa myöhemmin vielä monesti. Burl Ives isänä on ilmeisesti hyvin toisenlainen kuin O'Neillin näytelmän hahmo, mutta alkuperäistä tuntemattomalle hänenkin versionsa menee melkein täydestä – tosin pistävä katkeruus, johon monesti vihjataan, ei aivan välity Ivesin pyylevästä ulkomuodosta.

Ives esittää myös toisessa klassisen amerikkalaisdraaman filmatisoinnissa. Tennessee Williamsin Kissa kuumalla katolla kääntyi tuoreeltaan elokuvaksi Richard Brooksin ohjaamana, sekin vuonna 1958. Perinnöstä on siinäkin kyse. Ison tilan isäntä on kuolemassa, ja hänen poikansa (ja etenkin näiden vaimot) ovat kahmimassa perintöä. Varsinainen tarinan polttopiste on kuitenkin toisessa pojassa, alkoholisoituneessa entisessä urheilusankarissa. Mies ei voi sietää vaimoaan omien epäilystensä vuoksi. Isä pitää pojastaan, ja etenkin miniästään, mutta nekin välit ovat turmeltuneet liian pitkään. Tarina itse asiassa rinnastuu monella tapaa Jalaviin, mutta elokuvallisesti ollaan hyvin erilaisissa sfääreissä: Brooksin jazz-sointinen kamaridraama hengittää ihan eri tavoin kuin Mannin jylhä paatos. Parhaiten eron näkee Burl Ivesin suorituksessa, joka on niin paljon latautuneempi Kissassa kuin Jalavien alla. Ihan omanlaistaan ahdistunutta vimmaa on myös Elizabeth Taylorissa ja Paul Newmanissa. Valhe, häpeä ja rakkaudettomuus saavat arvoisensa kasvot.

Veikko Itkonen: Silmät hämärässä. Roland af Hällström: Houkutuslintu.

Veikko Itkosen Silmät hämärässä (1952) on vähintäänkin mielenkiintoinen elokuva. Itkonen paitsi ohjasi ja tuotti myös kuvasi sen. Käsikirjoituksesta vastasi ensimmäistä kertaa kriitikko Juha Nevalainen. Elokuvan suurimmat ansiot liittyvät juuri käsikirjoitukseen, joka pyrkii todellakin poikkeukselliseen kerrontaan suomalaisessa elokuvassa. Kehyskertomuksessa kirjailija, joka ei itsekään arvota taitojaan kovin korkealle, päätyy kirjoittamaan neljästä miehestä, jotka näkee ikkunastaan. Miehet pelkäävät kiinni jäämistä poliisille, mutta ennen kuin heidän rikoksensa paljastuu, jokaisen taustaa esitellään takaumissa. Kukin on elämässään epäonnistunut tapaus, ja he ovat päätyneet yhteen silkasta sattumasta. Elokuvallisesti Itkosen jälki vaihtelee suuresti: välillä tarinaa luodaan komean kuvallisesti, välillä jämähdetään pitkäveteisiin jaksoihin tai kompuroidaan huolimattomissa kulisseissa. Suurin laadullinen ongelma piilee jälkiäänitetyissä repliikeissä, jotka ovat usein korostuneen kömpelöitä. Sen sijaan kuvaajana ja leikkaajana Itkonen onnistuu huomattavan paljon paremmin, ja Silmät hämärässä onkin parhaimmillaan komeaa tai vähintään kekseliäistä elokuvaa. Erityismaininnat vasta avatun Linnanmäen huvipuiston tallentamisesta, Heikki Aaltoilan svengaavasta musiikista ja Tauno Palosta roiston roolissa.

Nevalaisen tapaan myös Roland af Hällström loikkasi kriitikosta tekijäksi. Hänen käsikirjoittamansa ja ohjaamansa Houkutuslintu (1946) on monella tapaa kiintoisa verrokki Silmille hämärässä. Kummassakin on kyse eurooppalaistyylisestä film noirista, joskin af Hällström käsittelee materiaaliaan ilman metatasoja ja samalla vakuuttavammin kuin Itkonen. Houkutuslinnun nimihahmo on prostituoitu, jonka asiakkaan hänen parittajansa tappaa ryöstön yhteydessä. Nainen joutuu pakenemaan maalle, missä päätyy piiaksi ja isännän tuijotuksen kohteeksi. Seuraa hieman liikaa kaupunkilaisserkku-tyypittelyä, mutta kokonaisuus on kompaktin tyylikäs. Pääosan tekevässä Laila Jokimossa on vahvaa karismaa, minkä vuoksi onkin suuri harmi, ettei hänen filmiuransa enää juuri jatkunut.

Hannu Leminen: En ole kreivitär. Kesäillan valssi.

Hannu Leminen on suomalaisen elokuvan suuri tyylittelijä. Tavallaan se ei näy missään hänen ohjauksessaan yhtä selvästi kuin vuoden 1946 elokuvassa En ole kreivitär? Se höyhenenkepeä epookkifarssi, jonka tarina on vähän mitä sattuu ja kaikkea siltä väliltä. Sen sijaan ylöspano on ensiluokkaista: runsaat lavastus ja puvustus ovat viimeisen päälle, Lemisen käsialaa nekin (ja ehkä hieman myös Royn, joka vähintään käsikirjoitti elokuvan). Niissä raameissa on näyttelijäin helppo irrotella. Helena Kara tekee mainion kaksoisroolin, ja kaikki muut saavat esiintyä sopivan liioitellusti. Moni käyttääkin tilaisuuden hyväkseen. Jopa alkutekstit on toteutettu omaperäiseen tapaan. Ja se tarina: no, köyhän ja rikkaan kaksoisolennon kestoaihe, varastetut jalokivet, ihmissuhdeseikkailuja, arabeille irvailua ja monet paljaat pakarat. Joskus siinä on riittämiin.

Vuonna 1951 tarttui Oskar Merikannon musiikkiin elokuvan pohjaksi. Viisasti Kesäillan valssi muistuttaa Amadeuksen sijasta pikemminkin Mamma miaa; siis siltä osin ettei se yritä olla suurmieselämäkerta, jollaisia Suomessa oli jo tuolloin pykäilty monet, vaan ihan oma tarinansa, jota Merikannon sävellykset sitovat yhteen. Eihän se kummoinen tarina ole: Rikkaan perheen tyttö ja häntä opettavan köyhän muusikon rakkaus syttyy ja roihuaa, sitten yritetään eriparisena tukahduttaa, kunnes köyhyys ja sairaus. Alun romanttinen hehku vaihtuu elämän raakaan melodraamaan melko karkeasti, mutta Eeva-Kaarina Volanen ja Leif Wager ovat sympaattisesti väreilevä pari, jolle haluaa vain hyvää. Kaikki on esillepantu jälleen kovin tyylillä, ohjattu taiten ja kuvattu kauniisti (kohtaus jossa mies tummissa laseissaan odottaa vaimoa palaavaksi jyrkkien varjojen keskellä!). Leminen onnistuu yllättävän hyvin tekemään sinänsä turhatkin musiikkijaksot mielekkäiksi.

Luettua: maaliskuu 2025

Ben Roimola (toim.): Science fiction ja fantasia Suomessa 1994. Turku 1994: Turun Science Fiction Seura. 44 s.

Turun kirjamessuilla oli vuonna 1994 osasto, joka oli omistettu scifille ja fantasialle. Sen kylkeen ilmestyi paikallisen genreaktiivi Ben Roimolan toimittama vihkonen Science fiction ja fantasia Suomessa 1994. Vaikka julkaisun informaatioarvo on nyt, yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin, luonnollisesti vanhentunut, on se silti mielenkiintoinen ajankuva.

Runsaan mainossisällön ohessa vihkonen sisältää Johanna Sinisalon ja Leena Peltosen artikkelit genreistä: edellinen esittelee scifiä, jälkimmäinen fantasiaa. Sinisalon teksti on uusinta edellisvuoden Äidinkielen opetustiede -aikakauskirjasta. Uusiokäyttöä on myös Jyrki J. J. Kasvin esittelevä kritiikki Margaret Atwoodin Orjattareni-romaanista ja sen filmatisoinnista. Sen sisällyttäminen tällaiseen yleisjulkaisuun tosin tuntuu kummalliselta… Lisäksi Roimola esittelee lyhyesti Atorox-palkinnon ja eri kaupunkien scifi-tapaamiset eli mafiat.

Mainitsemani ajankuva näkyy eritoten Sinisalon ja Peltosen pitkissä artikkeleissa. Paitsi yleisesittelyinä niitä on pidettävä myös yrityksinä propagoida genrejensä puolesta. Kummassakin tekstissä mainitaan liuta maailmankirjallisuuden klassikoiden nimiä ja muistetaan korostaa, että vaikka genrenimikkeiden alla on julkaistu paljon roskaa, on niiden kova ydin nimenomaan hyvää kirjallisuutta. Tuolloin kaivattu arvonanto lienee sittemmin saatu (mikä ei omasta mielestäni ole vain hyvä asia).

Kuinkahan hyvin messujulkaisu on toiminut sisäänheittäjänä scififandomiin? Toivomusta vakavasti otettavuudesta vesittää hieman mainosmaisemman sisällön sisäpiirihumoristisuus. Fandomin ilmiöiltä, kuten seurojen ja lehtien esittelyiltä, sitä voi odottaakin, mutta myös kustantamot limboavat hassutteluriman alta. Seuroista puheen ollen – tuolloin kai suurimmillaan olleen suomalaisen scifilehtikentän edustajat esittäytyvät lähes kaikki, kahta lukuun ottamatta. Lahden seura on jäänyt muutenkin kuriositeetiksi, mutta tamperelaisten puuttuminen on ilmeistä. Tässä vaiheessa onkin ollut jo selvää, että Portin piiri ei halunnut sotkeutua fandomiin vaan teki osuuttaan ihan omassa nurkkauksessaan ja eri tavoin vakavissaan.

Juri Nummelin (toim.): Vuoripeikot ja muita wanhoja kauniita satuja. Turku 2011: Kameli! (Savukeidas). 102 s.

Savukeitaan Kameli!-alamerkillä (”ipanoille ja herkuttelijoille”) julkaistiin muun muassa monenmoisia satuvalikoimia. Niistä ensimmäinen taisi olla Juri Nummelinin toimittama kokoelma Vuoripeikot ja muita wanhoja kauniita satuja. Se ei ole täysin tyydyttävä teos mutta yhtä kaikki mielenkiintoinen avaus, joka lupailee suuremmista mahdollisuuksista.

Alaotsikon ”wanhat kauniit sadut” vie odotuksia harhaan, koska a) tuoreimmat tekstit ovat 1970-luvulta (mikä ei oikeuta w:n käyttöön) ja b) erityisen kauniita tarinoista on vain osa (joskin tällainen tuomio on vahvasti subjektiivinen). Mukaan pääseiden kertomusten yhdistävä tekijä tuntuisikin olevan enemmän se, että niiden kirjoittajat tunnetaan satujen sijasta vakavammasta ”aikuisten” kirjallisuudesta. Tällaisen linssin läpi Vuoripeikot avautuukin paljon kiintoisampana. (Nummelin on myöhemmin kertonut, että hän itse ei olisi antanut tällaista alaotsikkoa kirjalle vaan se on täysin kustantajan valinta.)

Rafael Hertzbergiä ja Riku Sarkolaa lukuun ottamatta kaikki kirjoittajat ovat hyvin muistettuja kirjailijoita, joiden tuotannossa sadut tuntuvat ainakin jossain määrin yllättävältä. A. Kiven viehtymys kansanperinteeseen on toki tunnettu, samoin L. Onervan fantasia-aiheet. Mutta entäs vasemmistolainen Jarno Pennanen tai maaseuturealisti Heikki Turunen? Turusen adjektiivivyörytetty työläisylistys tuntuu melkein parodiselta. Ainakin yksi aivan oleellinen nimi, Mika Waltari, ei ole mukana, mikä lienee ollut puhtaasti taloudellinen ratkaisu.

Puhtaasti satuina jokainen kokoelman teksti on toimiva. Kepeät eläinsadut ja toinen jalka tosimaailmassa pysyttelevät jutut ovat yleensä viehättäviä, mutta parhaiten ainakin minuun (ja lapsikuulijaani) toimivat ehdat ihmesadut. Pennasen kertomus maahan istutettavasta pojasta kävisi hieman toisin kerrottuna uuskummasta, ja Onervan omalaatuinen prinsessatarina on synkkyydessään kiehtova. Herääkin ajatus, millainen aarrearkku tällaisia fantastisia satuja kirjallisuudessamme odottaisikaan kustantajaa, jolla olisi rahkeita moisten kokoamiseen.

Annika Puukka: Fanny Davidson-Sartto – erään kirjoittavan naisen elämä. Tampere 2015: Tampereen yliopisto, yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö. 88 s. Pro gradu -tutkielma.

Fanny Davidson on yksi niistä suomalaisen kirjallisuuden kuriositeeteista, jotka ovat jääneet syystä tai toisesta syrjään ja unohtuneet. Davidson (1877–1962), joka myöhemmin otti käyttöönsä nimen Sartto, muistetaan nykyään lähinnä kahden miehen yhteydessä. 17-vuotiaana hän oli melkein 30 vuotta vanhemman runoilija J. H. Erkon fantasioiden kohde ja muusa, ja myöhemmin hän oli kihloissa toisen runoilijan, Kössi Kaatran, kanssa ennen kuin tämä joutui pakenemaan Ruotsiin sisällissodan jälkimainingeissa.

Annika Puukka pyrki historian gradussaan vuonna 2015 hahmottaman Davidsonin elämänvaiheita. Tampereen yliopistoon tehty gradu keskittyy siihen, millaista oli olla 1900-luvun alussa kirjoittava nainen. Davidsonilta ei julkaistu kuin kolme kirjaa: yksi romaani, kokoelma lastuja sekä varhainen Tampereen teatterin historiikki. Näiden lisäksi Puukka on jäljittänyt suuren määrän etenkin teatterikritiikkejä ja muuta taidekirjoittelua sekä varsinkin 1900- ja 1910-luvuilta myös runoutta ja lyhytproosaa. Davidsonilta on myös jäänyt eri arkistoihin esimerkiksi pieni määrä kirjeenvaihtoa, jonka avulla Puukka luonnostelee kohdettaan.

Davidson oli ensimmäisten ylioppilaaksi kirjoittaneiden tamperelaisnaisten joukossa, ja muutenkin hän selvästi pyrki itselliseen elämään, ei vain jonkun miehen hoivaajaksi ja koristeeksi. Davidson opiskeli yliopistossa aikana, jolloin nainen oli outous, ja hän osallistuikin esimerkiksi kirjoitteluun naisen asemasta osakunnassa. Samalla hänellä ilmiselvästi oli kirjallista kunnianhimoa, mistä hänen kaunokirjallinen tuotantonsa todistavat. Lopulta hänen kirjoitusviettinsä ja taiteellinen osallistumishalunsa kanavoituivat etenkin kotikaupunki Tampereen teatterielämän edistämiseen mutta myös muuhun paikalliseen taide- ja kotiseututyöhön. Hän ei koskaan avioitunut tai saanut lapsia.

On kuvaavaa, että Davidsonin tavallaan pelasti unohtumiselta Panu Rajala, joka käytti tätä puolifiktiivisen Erkko-teoksensa Runoilijan sydän kertojana. Puukka ei peittele yhtään (oikeutettua) tyrmistystään siitä, miten Rajala myöntää, ettei tuntenut tai tutkinut Davidsonia oikeastaan yhtään, kunhan otti tämän käyttöön kuvatessaan runoilijamiestä.

Hannu Mäkelä: Samuli Kustaa Berg. Helsinki 2003: Otava. 144 s. 2., laaj. l.

Hannu Mäkelän teos Samuli Kustaa Bergistä on kuin kirjallinen Lauantai-pussi. Alkujaan 1982 ilmestynyt ja sittemmin 2003 laajennettu kirja sisältää nimittäin alle 150 sivussaan kaikenlaista.

Oululainen Samuli Kustaa Berg (1803–1852) oli innokas suomen kielen aktiivi, runoilija ja myöhempi lakimies. Hänen runotuotantonsa jäi suppeaksi, mutta silti hänet muistetaan yhtenä varhaisimmista suomenkielisen lyriikan taitureista. Bergin (tai siis kirjailijanimi Kallion) tuotanto on noin kuusi runoa; niiden lisäksi tunnetaan muutamia mahdollisesti hänen kirjoittamiaan. Näitä arvailuja on esitetty jo 1800-luvulla, myöhemmin vielä uuden vuosituhannenkin alla. Opiskeluaikanaan Berg tutustui J. V. Snellmaniin ja erityisesti C. Á. Gottlundiin, joka julkaisikin monta Bergin runoista. Valitettavasti hän myös omavaltaisesti muokkasi niitä. Tämä yhdessä miesten eriävien runomittaan ja varmasti kieleenkin liittyneiden mielipiteiden kanssa aiheutti välirikon. Berg sokeutui nuorehkona, mikä käytännössä katkaisi hänen uransa.

Lopulta Bergin elämästä tiedetään melko vähän. Sen Mäkelä esittelee kirjansa ensimmäisessä osassa. Uuden julkaisun saavat tietysti myös kaikki Bergin runot. Ison osan teoksesta ottaa Mäkelän "kuvitelma", kaunokirjallinen kuvaus Bergin viimeisistä ajoista sokeana Halikon kirkkoherran elättinä. Sisäisen monologin muotoon puettu kertomus enteilee tyyliltään etenkin Mäkelän myöhempää Eino Leino -romaania Mestari. Ilman ympärillä olevaa elämäkerrallista ja tutkivaa materiaalia, olisi Pois meni merehen päivä -kertomus silloinkin haikeanvaikuttava kuvaus hylätystä vanhuksesta, joka kaipaisi edes pientä arvonantoa menneille saavutuksilleen.

Mäkelän liitteinä on pieni otanta muuta aikansa runoutta, johon elämäkerrassa viitataan, sekä alkuperäisen julkaisun jälkeen esiin tulleita seikkoja, korjauksia ja epäilyksiä mahdollisista Bergin runoista. Kaiken kaikkiaan kirja on kiehtova ristipisto suomalaisen kulttuurin yhteen yksityiskohtaan ja sen reunamiin. Miten paljon lahjoja ja innokkuutta onkin jäänyt suurmieskultin varjoihin jo ihan suomalaisuuden alkuaikoina.

Johanna Ahonen (toim.): Kabinettikertomuksia. Turun yliopiston tieteiskulttuurikainetti 10 vuotta. Turku 2005: Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti.  28 s. Kabinettikertomuksia 5

Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti eli Tutka juhlisti kymmenvuotista toimintaansa julkaisemalla Kabinettikertomuksia-sarjassaan asianmukainen juhlavihkosen. Hiljakseen täydentyneen sarjan viidennelle julkaisulle on osuvasti annettu nimeksi Kabinettikertomuksia.

Vihkon johtotähtenä on yhdistyksen perustajajäsen Tero Ykspetäjän artikkeli Tutkan vaiheista. Teksti on tiivis (ja sen alaviitteissä on todennäköisesti enemmän sanoja kuin leipätekstissä) mutta informatiivinen. Tutka syntyi keveämpään ja ketterämpään scifiharrastamisen tarpeeseen, kun Turun Science Fiction Seura oli päässyt kasvamaan isoksi ja byrokraattiseksi. Uusi sukupolvi (Ykspetäjän mukaan Turun sf-fandomin kolmas aalto) kaipasi jäykän seuratoiminnan syrjään epävirallisempaa yhdessäoleskelu. Toiminta tuntuu olleen pitkälti videoiltoja ja sen sellaista hengailua, mistä syystä Tutka ei alkanut koskaan esimerkiksi toimittaa omaa lehteä, vaikka sellainen on tämän maan fandomissa ollut tapana. Siitä syystä yhdistys on jäänyt tällaiselle maantieteellisesti ja ajallisesti kaukaiselle sivustaseuraajalle etäiseksi. Onneksi on kuitenkin tämä Ykspetäjän pikku historiikki, jollaisia on muuten myös TSFS:n piiristä vuosien aikana ilmestynyt. Jälkipolvet kiittävät niitä, jotka kirjaavat vaiheitaan muistiin itse. (Harmi että Portin piiri ei koskaan ryhtynyt moiseen.)

Muisteloiden lisäksi Kabinettikertomuksia sisältää neljä mainiota novellia. Anne Leinonen käsittelee rasismia iskevästi spefin keinoin. J. K. Miettinen kertoo eräänlaisen toteutumattoman vaihtoehtohistorian, kun Napoleon ei suostu ottamaan todesta joukoissaan piilevää innovaattoria Waterloon aattona. Petri Laineen kummitusjuttu onnistuu aidosti yllättämään ja järkyttämäänkin. Ja lopuksi bubbling under -suosikkini Jarmo Karonen esittelee poliittishenkisen ja melkein vakavasti otettavan aikamatkustusjutun. Jokainen novelleista on erittäin hyvää tasoa, ja viimeistä lukuun ottamatta ne ovat myöhemmin ilmestyneet myös kirjoittajiensa kokoelmissa.

Emma London (toim.): Suomifiktiota. FinFanFiction. Turku 2004: Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti. 28 s. Kabinettikertomuksia 4.

Fanifiktio on minulle vaikea juttu. Ymmärrän kyllä oikein hyvin pastissien viehätyksen ja intertekstuaalisuuden riemun. Mutta kun ”fanficissä” on kyse jostain ihan muusta. Siihen liittyy niin voimakas omistautuneisuus käsiteltävänä olevan sarjan (kirjallisen tai audiovisuaalisen) henkilöihin, omanlaisensa parasosiaalinen suhde fiktiivisiin hahmoihin. Kyse ei ole vain oppineesta leikistä, niin kuin vaikkapa sadoissa ja sadoissa Sherlock Holmes - tai H. P. Lovecraft -pastisseissa, vaan jostain henkilökohtaisemmasta.

 Julkaisemisen suhteen ei ole aivan yksiselitteistä, mitä mieltä lainsäädäntö on fanifiktiosta. Niinpä sen koti on etenkin tietoverkoissa, suuren maailman puolella jonkin verran myös zineissä. Suomessa fanifiktiota esiteltiin Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetin julkaisemassa Suomifiktiota. FinFanFiction -julkaisussa (2004). Sen on toimittanut aiheesta gradunsa tehnyt Emma London, ja toimittajan alkusanojen lisäksi se sisältää kuusi erilaista fanfic-kertomusta. Kaksi on suomen-, neljä englanninkielistä; vain yksi ei ole nimimerkin kirjoittama.

 Kovin monipuolista kuvaa fanifiktiosta vihkonen ei anna. Puolet teksteistä edustaa niin sanottua slash-alagenreä, jossa käsiteltävän tarinamaailman (mies)hahmoja paritetaan keskenään. Suomifiktiota väittää johdannossaan, että ”homoeroottinen tarina” olisi ”muualla lähes tuntematon” kirjallisuuslaji, mikä ei tietenkään pidä paikkansa. Suosittu se kuitenkin tuntuu olevan. Vihkosen tarinoissa toisistaan nauttivat niin Sormusten herran hobitit kuin Linnunradan käsikirjan Arthur ja Ford Prefect. Ihan oma erikoisuutensa on Pohjanmaalle sijoittuva tarina, jossa kai Sormusten herra -elokuvien näyttelijät huohottavat heinäkasassa. Hetero-”shippausta” edustaa värinä Hermionen ja Dracon välillä. Jäljelle jäävät kaksi tarinaa ovat Sandman-sarjakuvan Delirium-hahmon ympärille kerrottu pikkujuttu sekä minulle tuntemattoman Gundam Wing -animen maailmaan sijoittuva ”draama”.

 Mitään korkeakirjallisia teoksia ei yksikään kertomus ole eikä varmasti yritäkään olla. Selvästi joukosta kuitenkin erottuu toinen nimimerkki Empyn teksteistä, jossa Douglas Adamsin huumoria tavoitellaan paikoin oikein onnistuneesti.