Luettua: syyskuu 2025

Adrian Conan Doyle: The True Conan Doyle. Arthur Conan Doyle Encyclopedia. – Alun perin London 1945: John Murray.

Adrian Conan Doyle kirjoitti vuonna 1945 pienen kirjasen isästään, Arthur Conan Doylesta. The True Conan Doyle -niminen julkaisu syntyi reaktiona pari vuotta aiemmin ilmestyneeseen, Hesketh Pearsonin ACD-elämäkertaan. Nuorempi Doyle koki Pearsonin kirjan olleen petos (betrayal) isää ja tämän ajatuksia kohtaan. En tunne taustan yksityiskohtia, mutta ilmeisesti Adriania loukkasi suunnattomasi se, miten kirjassa ACD kuvataan ”kadunmieheksi”, siis tavalliseksi ihmiseksi.

Pearson selittää ACD:n suosiota kadunmiesten keskuudessa sillä, että kirjailija itse oli samanlainen kuin lukijansa. ACD käytti itsekin kerran tuota ilmaisua puhuessaan itsestään humoristisesti kaikkia hallituksia ja ministereitä mahtavampana, sillä hän on ”the man in the street”. Pearson lainaa ACD:ta suoraan ja mainitsee kyseessä olleen pilan. Adrian Conan Doyle ei tätä kuitenkaan hyväksy.

Hän käyttää pitkän esseensä jokseenkin kokonaan isänsä saavutusten luettelointiin. Ja mikäs siinä, ACD teki elämänsä aikana suunnattoman määrän monenlaista. Maininnan saavat tietenkin hänen kirjalliset meriittinsä, jotka poika kytkee osaksi suvun jatkumoa, etenkin ACD:n isoisän. Sitten ovat urheilulliset urotyöt (jalkapallomaalivahtina salanimellä!), sotilasura ja vaikutukset imperiumin armeijaan, politiikka, monet vaikutusvaltaiset ystävät ja tuttavat, ratkaistut rikostapaukset… Kaikki tunnettua, osa ACD:n legendaa – kuitenkin oma poika listaamassa, kuinka isi on päässyt postimerkkiin Espanjassa ja saanut nimikkovuoren Kanadassa, on omiaan aiheuttamaan myötähäpeää.

The True Conan Doylen paras osa on nuoremman Doylen henkilökohtaiset muistot isästään, joka tarjoaa apua seksitautien kanssa muttei siedä kaksimielisyyksiä; joka ei siedä etunimellä puhuttelua; joka ei salli tupakointia naisten läsnä ollessa; joka sulkeutuu viikoiksi kammioonsa luomisen kausinaan. Kuitenkin on pakko ihmetellä, miten ACD muka olisi pitänyt parhaana kirjallisena työnään novellia The Man from Archangel, kuten poika väittää!

No, Adrianilla on maine kovin epäluotettavana kronikoijana ja isänsä varallisuuden ahkerana kuluttajana.

Erkki Wuolijoki: Niskavuoren henki. Viljapellolta valkokankaalle. Hämeenlinna 2015: Karisto. 321 s.

Kuinkahan monta lukijaa Erkki Wuolijoen kirja Niskavuoren henki on menettänyt kirjastolaitoksen takia? Ainakin Kymenlaakson kirjastojen kaikki kahdeksan kappaletta teosta on sijoitettu luokkaan 77.4, siis elokuvan historiaan. Kuitenkin itse kirjassa elokuvista puhutaan korkeintaan muutaman sivun verran. Elokuvahistoriikin sijasta Niskavuoren henki on suuri ja painava lohkare kulttuurihistoriaa, jossa yksi hämäläinen ratsutila saa edustaa aikakausien vaihtumista ja maaseudun murrosta.

Kirjan pääosassa ei ole Niskavuoren tila, Hella Wuolijoen näytelmien fiktiivinen miljöö. Sen sijaan teos keskittyy Niskavuoren esikuvaan, hauholaiseen Wuolijoen kartanoon. Kirjan kirjoittaja, FT Erkki Wuolijoki on kartanon nykyinen isäntä, joka siis tietää mistä kirjoittaa.

Niskavuoren henki etenee monella tasolla. Yhtäällä se kuvaa Suomen historian suuria linjoja, jotka vaikuttivat tietenkin myös Sydän-Hämeeseen. Toisaalta se on sukukertomus, jossa seurataan Juho Erkinpoika ja Henriikka Loviisa Wuolijoen jälkeläisten tarinaa. Erityisesti tarkastelun polttopisteessä ovat valtiopäivämies Juho Robert ja hänen vaimonsa Serafina sekä heidän lapsensa. Kolmanneksi kirja on yhden tilan historiikki. Koko ajan taustalla häilyy myös Niskavuori – toistuvasti ennakoidaan, mitkä vaiheet ja henkilöt kuuluvat missäkin näytelmäsarjan osassa.

Niskavuoren henki on taiten kirjoitettu kronikka, joka koko ajan rönsyää sinne tänne mutta aina palaa pääjuonteeseensa, kuin niskavuorelaisen maahengen johdattamana. Erkki Wuolijoki onnistuu runsaudensarvimaisessa esityksessään luomaan elävän kuvan niin entisaikain maailmasta kuin sen ihmisistä. Huomiota eivät saa ainoastaan kartanon herraskaiset asukit vaan myös moni sen työväestä. Lisäksi omat alalukunsa saavat hetkensä Hauhon maisemissa viihtyneet runoilijat Paavo Cajander ja Eino Leino.

Kirjan loppupuolella valokeila kohdistuu Sulo ja Hella Wuolijokeen, ristiriitaiseen mutta aikaansaapaan pariskuntaan, sekä heidän kirjalliseen tuotantoonsa. Niskavuoren näytelmät ja lopulta niihin pohjautuvat elokuvatkin käsitellään pintapuolisesti. Teos tekee selväksi, miten paljon Hella hyödynsi Wuolijoella kuulemiaan tarinoita ja tuntemiaan henkilöitä.

Runar Schildt: Hirsipuumies. Sydäntalven tarina. Jyväskylä 1923: K. J. Gummerus. 69 s. Suom. Ilmari Ahma. – Alkuteos Galgmannen. En midvintersaga (1922).

Nuorena kuolleen suomenruotsalaisen Runar Schildtin tuotannossa on muutama mielenkiintoinen kauhufantasiaan viittaava juonne. Kaikkein selvin se lienee synkeässä, liki goottilaisessa näytelmässä Hirsipuumies.

 Yhden näytöksen ja kahden henkilöhahmon näytelmä sijoittuu kartanoon eräänä talvi-iltana. Talon isäntä, sodissaan voittoisa mutta muun elämänsä elostelullaan pilannut eversti Toll saapuu kotiin vastoin suunnitelmia, eikä vastassa ole muuta palvelusväkeä kuin talousmamselli Maria. Toll on ilkeä öykkäri, joka rienaa ja pilkkaa vasta muutaman kuukauden palveluksessaan ollutta Mariaa, ja on raiskatakin tämän. Maria puolestaan on isättömyytensä aiheuttamista huonoista lähtökohdista ja kylän juoruista huolimatta omanarvontuntoinen nainen. Eversti on kuolemassa, ja Mariasta tulee hänelle eräänlainen vapahtaja tai lunastaja.

 Schildt käyttää everstin ahdingon syynä vanhaa saksalaissatujen trooppia (varhaisin tuntemani tapaus on Wilhelm Hauffin Der Flaschengeist, jota R. L. Stevensonkin mukaili) taikakalusta, joka tuo haltijalleen onnen jossain tietyssä asiassa mutta josta on päästävä eroon ennen kuolemaa. Se täytyy myydä aina halvemmalla kuin millä sen on itse hankkinut. Everstillä on hallussaan hirsipuun kappaleesta veistetty mies, josta hän on maksanut hiekanjyvän. Halvempaa hintaa hänelle ei ole tiedossa. Hirsipuumies on tuottanut hänelle onnea sotakentillä, mutta nyt kuoleman lähestyessä hän pelkää sielunsa joutumista paholaisen käsiin.

 Hirsipuumies on ihailtavan kompakti näytelmä, jonka pienimuotoisuudessa on voimaa. Kahden hahmon kautta aukeaa paljon heitä itseään laajempi kuva yhteisöstä joka jättää ulkopuolelleen, ihmisistä joiden on vaikea toisiaan kohdata, kuolemasta joka on pelottava suurimmallekin sotasankarille ja rietastelijalle. Mielikuva pimeän talven sisäänsä sulkevasta, yksinäisestä kartanosta on voimakas, ja kun eversti ja Maria katsovat ikkunasta ilmestyvää kuunvaloa, tuntuu sen voima lukijallekin. Pienin, nopein havainnoin ja huomautuksin Schildt luo hahmoilleen historiaa ja heidän väliinsä monimutkaisen suhteen. Siinä ei lopun lievä banaalius haittaa ollenkaan.

Aale Tynni: Balladeja ja romansseja. Helsinki 1967: WSOY. 95 [+ 3] s.

Aale Tynni palasi mitallisen runouden pariin kokoelmallaan Balladeja ja romansseja. Modernistisessa kirjallisuusmaisemassa sitä voi pitää jossain määrin radikaalina tekona lyyrikolta. Lisäksi Tynni ei pelkästään ottanut metriikkaa käyttöön, hän vieläpä palasi vanhoihin lajityyppeihin.

Balladeja ja romansseja sisältää nimensä mukaisesti runomuotoisia kertomuksia. Paikoin aiheetkin ovat klassisia, sellaisia jotka vievät ajatukset mielikuviin "alkuperäisistä balladeista" – on puhetta Englannin ja Skotlannin kuninkaista, tataarisotureista, antiikin Kreikan heeroksista. Paikoin kuitenkin ollaan paljon modernimmassa kuvastossa, kun aiheena ovat moderni maalaustaide tai koulupojat.

Lisäksi runoja leimaa lähes koko ajan tuntu, että kirjoittaja kertoo paljon muustakin kuin vain siitä, mitä pinnalle näkyy, jostakin henkilökohtaisesta. Lukijalla ei kuitenkaan suinkaan aina ole keinoa päästä kuvien taakse. Esimerkiksi "Absurdiksi balladiksi" nimetty runo (jonka Pihasoittajat sittemmin sävelsi ja levytti) sisältänee viitteitä Tynnin perheeseen. Kuvasto kuitenkin on kauttaaltaan niin vahvaa, että lukija oikeastaan nauttii epäilyksistään ja onnettomista tulkintayrityksistään.

Henkilökohtaisten viittausten lisäksi Tynni pudottelee riveilleen liudan henkilöitä, joista osa on historiallisia, joku fiktiivinen. Tämä ei kuitenkaan tunnu knoppailevalta pätemiseltä vaan oppineen tekijän runoudelta, jossa mennyt elää nykyisyyden rinnalla. Riemukkaita esimerkkejä ovat "Velhojen ja näkijäin kongressi", jossa viisaat mystikot Merlinistä ja Teireesiaasta Roger Baconiin ja Thievenne Pagetiin kokoontuvat yhteiseen epäonnistumiseen, tai "Hopeinen legenda", jossa tärkeilevät Intian runoilijat jäävät toisiksi runoudelleen.

Mitallisuus ei läpäise koko kokoelmaa, sillä mukaan mahtuu vapaamuotoisempiakin tekstejä. Silti myös niissä on vahva rytmi, jonka mestareita Tynni on. Silti vapaamittaisia runoja lukiessa tulee tietoiseksi, miten tehokas hyvin käytetty runopolvi on. Rytmiä ja muotoa huomaa kaipaavansa heti, kun siitä poiketaan.

Thomas Brezina: Aaveratsastaja. Seikkailu Englannissa. Helsinki 2000: Helsinki Media. 143 s. Neljän keikka. – Alkuteos Der Geisterreiter (1995).

Itävaltalaisen Thomas Brezinan kirjoittamaa Neljän keikka -nuortenkirjasarjaa ilmestyi vuosituhannen vaihteessa suomeksi Sisters Club -kirjakerhossa. Suomennoksia saatiin yhteensä viisi, vaikka saksankielellä Die Knickerbocker-Banden seikkailuja ilmestyi yli seitsemänkymmentä. Sarja kertoo neljän 9–13-vuotiaan ”juoniorietsivän” joukosta, joka selvittelee mysteerejä.

Neljäs suomennettu Neljän keikka oli Aaveratsastaja, jossa nelikko on päätynyt Englantiin kielikurssille. Kaamean koulunkäynnin keskeyttää vihreää valoa pimeydessä hohtava ratsumies, jonka paikalliset tunnistavat puolisen vuotta aiemmin kuolleeksi taiteilijaksi. Yliluonnolliselta vaikuttavaan tapaukseen kytkeytyy joukko pienen englantilaiskylän varakasta väkeä sekä pankinjohtajan ottotytär. Tyttö käyttäytyy erikoisesti, ja hänen ympärillään tuntuu tapahtuvan kummia.

Kohdeyleisönsä makua mukaillen Aaveratsastaja etenee vauhdikkaasti tapahtumasta ja käänteestä aina seuraavaan. Mistään päättömästä kohelluksesta ei onneksi ole kyse, vaikka loppujen lopuksi erilaista sälää onkin sullottu tarinaan hieman liikaa. Tästä huolimatta Brezina onnistuu tarinankuljetuksesssa melko hyvin, enkä usko, että nuorikaan lukija tipahtaa hänen kyydistään. Itse olisin todennäköisesti nauttinut kertomuksesta paljonkin kymmenvuotiaana.

Vaikka aikuislukijalle onkin nopeasti selvää, ettei ratsastaja ole oikeasti aave, on sen ympärille koottu miellyttävä ja tunnelmallinen arvoitus. Kummitus- ja kauhutarinan osaset loksahtavat melko luontevasti dekkarijuoneen, vaikka loppuratkaisu tuntuukin hieman hätäiseltä ja pakotetulta. Parhaat kohtansa Aaveratsastaja lainaa Baskervillen koirasta – fosfori ei tule yllätyksenä, ja suokohtaus on tehokas nytkin. Lajityypin perinteiden mukaan lapsihahmot voittavat aikuiset hoksottimiltaan, mutta se ei tunnu kömpelöltä toisin kuin monesti muulloin. Ainoa looginen aukko, josta on hankala ryömiä läpi, on se, miten lapset onnistuvat käymään monimutkaisia keskusteluja englannilla, jota heidät on lähetetty kielikurssille oppimaan. Se on kuitenkin pieni kupru muuten sujuvassa tarinassa. Iästään huolimatta uskoisin Aaveratsastajan maistuvan tämänkin päivän nuorille lukijoille.

Kari Hotakainen: Kalikkakasa. Valitut runot 1982–1988. Helsinki 2000: WSOY. 113 [+ 7] s.

I

ennen myöhäistä työpäivää

istun lukemassa

Kari Hotakaisen runoja

satamakaupungin

lääkärikeskuksen

parkkipaikan

toisessa ruudussa vasemmalta

aamu on kaunis ja lämpenee

II

myöntäähän tuon itsekin

prosaisti runon ääressä

joskus säkeistä, joskus säkeetöntä

silti runon kieli kasautuu, tiivistyy

kulmikkaiksi todeten

rytmikkäästi ladellen

sanoilla leikkien mutta rosoisilla

aiheet ihmisen tasoa

epäonnisen arkisen, sentään

vinon hymyn takaa kuitenkin

ihan kuin meikähumanisti menis huoltsikan ukkojen pöytään, kilisyttämään kahvikuppia vasten vähän liian kovaa, nyökkäilemään, hörähtelemään, fiilistelemään mitä on olla aamusängenharmaa mies henki sisulta haisten ja Johnny Cash auton mankassa odotellen ja vähän ylimielisesti sittenkin aatellen, että olen minä onneksi vähän noita fiksumpi, vaikka tykkäänkin kattella mäkihyppyä. Pistän tarinat muistiin ja kirjoitan runon tai pari.

III

Kalikkakasa (2000) on valikoima Kari Hotakaisen runoja. Hotakainen julkaisi 1982–88 neljä runokokoelmaa, joista kolmen ensimmäisen teksteihin pääosin pätee edellä sanailtu. Neljännen kokoelman runot sen sijaan ovat valmista lyriikkaa, komeaa käsityötä kuin koristeellinen porraskaiteen päätypylväs. Lisäksi kirja sisältää sarjan Johnny Cash -aiheisia runoja 1990-luvun puolivälistä. Ne kuulostavat ihan Kari Hotakaiselta.

Angela Dorsey: Faaraottaren kirous. Malmö 2007: Stabenfeldt. 148 s. Suom. Pauliina Sykkö. Kuv. Jennifer Bell. Pollux-hevoskerho. Hevosenkeli. – Alkuteos Sobekkare's Revenge (2007).Kanadalaisen Angela Dorseyn Faaraottaren kirous alkaa lupaavasti: köyhä aarteenmetsästäjä löytää aiemman tuntemattoman egyptiläisen hautaholvin ja ottaa sieltä mukaansa valikoiman

esineistöä. Mukana on myös onyksinen hevospatsas, johon on kiinnittynyt muinaisen Sobekkare-faaraottaren kirous. Sobekkare (viittaus todelliseen Sobekneferu-hallitsijaan?) elää jonkinlaista kuolemanjälkeistä varjoelämää, jossa huvittelee armeijoidensa kanssa ja odottaa pääsyä kostamaan elämässään kokemansa tappion.

Egyptologisen gotiikan sijasta Faaraottaren kirous paljastuu kuitenkin aivan muuksi. Kirja on osa Hevosenkeli-sarjaa, jossa seurataan Angelica-nimistä tyttöä. Angelica on jonkinlainen puolijumalainen olento, joka kuulee hädässä olevien hevosten kutsut ja suojelee näitä. Sobekkarenkin kosto suuntautuu nimenomaan hevosiin, syystä joka vasta lopussa paljastuu väärinymmärrykseksi.

Faaraottaren kirous (ja käsittääkseni koko Hevosenkeli-sarja) sisältää kerronnallisesti mielenkiintoisen ratkaisun. Tarinaa kerrotaan neljän eri näkökulman kautta, ja eri kertojat on erotettu toisistaan symbolein ja erilaisin kirjasimin. Angelican omat osuudet ovat lyhyitä välähdyksiä, joissa hän puhuttelee suoraan hevosia. Kolme muuta näkökulmaa ovat faaraottaren, aarteenmetsästäjän ja tarinan varsinaiseksi päähenkilöksi nousevan Jumana-lapsen. Ne on kirjoitettu kolmannessa persoonassa mutta silti hyvin läheltä kutakin henkilöä. Tarina etenee kaikkein tehokkaimmin silloin, kun näkökulmanvaihtelut ovat tiheimmillään. Kun kerronta jää liian pitkäksi aika samaan asentoon (käytännössä vaiheessa, jossa Jumana yrittää autiomaan yössä tavoittaa aarteenmetsästäjää), menettää romaani heti tehoaan. Dorsey ei ole mikään erityinen sanataituri.

Voin vain kuvitella, miten vaikuttavia Hevosenkeli-kirjat ovat olleet (ja ovat?) kohdeyleisölleen. Pollux-hevosenkerhon sarjassa niitä ilmestyi 12, ja tiedän niiden olevan monelle nostalgista lapsuuden rakennusainesta. Itse lähestyin Faaraottaren kirousta varmasti aivan väärästä tulokulmasta, mutta kaikista heikkouksistaankin huolimatta  se onnistui parhaimmillaan viemään mukanaan.

[Robert Arthur (toim.):] Alfred Hitchcockin Kummitusgalleria. [Helsinki] 1980: Kirjateos. 190 [+ 1] s. Suom. Sirkka Salonen. – Alkuteos Alfred Hitchcock's Ghostly Gallery (1962).

Ohjaaja Alfred Hitchcock brändäsi itsensä niin tehokkaasti, että hänen sivuprofiilillaan myydään edelleen t-paitoja ja nimellään kirjallisuutta. Suomessakin on ilmestynyt Hitchcockin nimissä liuta lukemistopokkareita ja vaikkapa nuorille suunnattua 3 etsivää -sarjaa. Lähes aina niissä keskitytään rikosfiktioon, mutta selvän poikkeuksen kaavaan monellakin tapaa tekee suurikokoisena ja kovakantisena ilmestynyt Alfred Hitchcockin Kummitusgalleria.

Kummitusgalleria sisältää vain yliluonnollisia kertomuksia. Alkuperäisessä laitoksessa niitä on 11, suomennoksessa 9. Vaikka nimi johdattaa ajatukset kummitustarinan pariin, ei aaveita ole kuin parissa novellissa. Kauhukirjallisuuttakin odottava lukija saa pettyä, sillä kokoelman perusvire on erikoisen humoristinen.

Kummitusgallerian tekstit ovat peräisin 1890–1940-luvuilta. Suurin osa on peräisin genren klassikkokirjailijoilta. Algernon Blackwoodin Petojen laakso (The Valley of the Beasts, 1921) edustaa hänen tuotantonsa ”intiaanigotiikkaa” ja on eräänlainen ihmissusivariaatio. F. Marion Crawfordin novelli Hytti sataviisi (The Upper Berth, 1894) puolestaan on kirjan ainoa kunnon kauhukertomus, tehokas tunnelmapala kummittelevasta valtamerialuksen hytistä. R. L. Stevensonin Äänten saari (The Isle of Voices, 1893) on erikoinen sekoitus havaijilaista mystiikkaa ja lähes sadun kerrontaa. H. G. Wellsiltä ja lordi Dunsanylta on mukana melko vähäpätöiset hassuttelut. Myös Henry Kuttner, joka Suomessa tunnetaan parhaiten Lovecraft-yhteyksistään, esiintyy humoristisella tarinalla miehestä, jolla on alivuokralaisena haltioita ja muuta pikkuväkeä. Sen komiikan alla kulkee kuitenkin tummempi vire, joka nostaa kertomusta esiin.

Klassikkoja täydentää kolme Robert Arthurin tarinaa. Arthur tunnetaan etenkin 3 etsivän luojana, ja jotkin lähteet (esimerkiksi The Internet Speculative Fiction Database) osaavatkin kertoa, että juuri hän on toimittanut myös Kummitusgallerian. Muu ei oikein selittäisikään hänen tekstiensä yliedustusta. Arthurin kertomukset kummittelevasta asuntovaunusta, universumin olemassaoloa uhmaavasta itsepäisestä sedästä ja pojasta, joka panee pikkukaupungin ihmiset järjestykseen uinumalla yksisarvisen sarven kanssa, ovat viehättäviä mutta eivät oikeastaan muuta. (Viimeksi mainittu ennakoi mielenkiintoisesti Stephen Kingin Tarpeellista tavaraa -romaania.)

Katsottua: syyskuu 2025

William Markus: Neiti talonmies. Autuas eversti

Neiti talonmies (1955) on monella tapaa perinteinen Hilja Valtosen romaanin filmatisointi. Se on romanttinen komedia, jossa sanavalmis ja itselliseen päätöksentekoon kykenevä naishahmo osoittaa toimijuutensa. Orvoksi jäänyt nuori evakko Irja päätyy parin mutkan kautta koulun talonmieheksi. Koulun rehtori ei salli hänen suorittaa työn ohessa keskikoulua, joten Irja suorittaa ylioppilastutkinnon salaa toisessa koulussa. Osana opiskeluaan hän harjoittelee kirjoittamista anonyymin kirjeenvaihtoystävän kanssa. Lopulta tarina päätyy ilmiselvään romanttiseen ratkaisuun, jossa Irja ei kuitenkaan joudu tinkimään omista arvoistaan. Neiti talonmies on kepeä ja hyväntuulinen muttei tyhjänpäiväinen komedia, jonka parhaat puolet ovat velkaa Valtosen romaanille. Samalla se kompuroi runsaiden yksityiskohtiensa ja monien sivujuonteidensa kanssa. William Markuksen ohjaus ei voi tasata käsikirjoituksen kuoppia mutta parhaansa yrittää. Suurin ongelma on kuitenkin pääosan Nelly Lovén. Hän on kyllä pirtsakka ja ilmeikäs, mutta replikointi on auttamattoman kömpelöä. On ikävä ajatella, että tuottaja Särkällä nuori lupaus tarkoitti 19-vuotiasta, joka suostuu paljastamaan takapuolensa kameralle.

Niinikään Markuksen ohjaama ja osittain kirjoittama Autuas eversti (1958) on kummajainen kotimaisessa elokuvassa. Usein se mainitaan niin sanotun brittiläisen huumorin edustajaksi, ja totta onkin, että alkuidean hirtehinen huumori ja totisella naamalla tehty hölmöily saa ajatukset siihen suuntaan. Pikemminkin elokuva kuitenkin edustaa toista brittiläisen komedian suuntausta: slapstickistä periytynyttä hölmöilysekoilua. Tarinan lähtökohta on hyvä: vanha rakuuna tekaisee kuolemansa, jotta pääsee karkaamaan nuoruudenrakkautensa luo. Tästä aihelmasta kuitenkin sensuuri vei ison osan, joten lopputulosta on vaikea hahmottaa suhteessa aikeisiin. Niinpä Autuas eversti päätyy olemaan kummallisen groteski irvailu, absurdi kohellus, spedeä ennen Spedeä. Alle kolmekymppinen Pentti Siimes vanhana everstinä on kyllä vaikuttava, vaikkeivät hänenkään maneerinsa ihan loppuun asti kanna.

Edvin Laine: Kultamitalivaimo. Ruma Elsa

Edvin Laineen ohjaama Kultamitalivaimo on yhtäaikaa hirvittävän vanhentunut ja toisaalta orastavan moderni. Tarina kietoutuu orastavan naisurheilun ympärille. Kaksi työhönsä uponnutta ukkomiestä kokee miehuutensa uhatuksi, kun heille sattumalta selviää, että heidän kotirouvansa ovatkin yleisurheilijoita! Mokomaa "hormoonien härnäystä", vähissä vaatteissa keekoillua muiden nähden – eikä lapsentekoonkaan olla valmiita, kun on moisia omia pyrintöjä. Mainekin menee, kun muut pojat naureskelevat. Seuraa kaksoisasumusero, jonka aikana miehet yrittävät tulla toimeen keskenään ja oppia hyväksymään tosiasiat. Kiukutteleva Hannes Häyrinen on hieno vastavoima jäyhän puisevalle Tapio Rautavaaralle. Ritva Arvelo ja Hillevi Lagerstam sen sijaan jäävät suotta varjoon, toisin kuin Siiri Angerkoski taloudenhoitajana. Ei Kultamitalivaimo mikään kummoinen elokuva ole, mutta sujuvan viihdyttävä hassuttelu kuitenkin. Vaikka lopulta naisen paikka on sitten kuitenkin synnyttämässä...

Laine palasi sukupuoliroolien pariin Ensi Rislakin näytelmän filmatisoinnissa Ruma Elsa. Nimihenkilö on "hieman erikoinen" opiskelija, joka ei ole koskaan mahtunut perinteiseen tytönrooliin. Hänen kuivakka kemian professorinsa ryhtyy hänen uudeksi isäpuolekseen ja napit ovat välittömästi vastakkain. Tämä kutsuu Elsaa vanhan sadun mukaan rumaksi, ja samaa hän saa kuulla muiltakin. Läpeensä vihainen Elsa päättää näyttää kaikille – kaivamalla kaiken viehätysvoimansa esiin ja hurmaa miehet. Ja helpostihan nuo tuntuvat lakoavan. Elokuvan kritiikki helposti lumoutuvista miehistä on pääpiirteissään ihan pätevää tänäkin päivänä, ja Elsan kapinallinen hahmo on melko moderni. Näytelmä on selvästi innoittanut elokuvantekijöitä. Laineen ohjaus on eläväistä, ja näyttelijöistä varsinkin Arvo Lehesmaa irrottelee professorina oikein kunnolla.

Ken Loach: I, Daniel Blake

I, Daniel Blake (2016) on työläis-Englannin omatunnon, ohjaaja Ken Loachin, menestyksekkäin elokuva. Se on Loachin myöhäistuotannon huippu ja muutoinkin kuvaava esimerkki hänen sosiaalisesta realismistaan. Keski-ikäinen timpuri on saanut sydänkohtauksen ja lääkäriltä kiellon tehdä työtä. Työvoimavirasto on kuitenkin eri mieltä ja panee miehen byrokraattiseen oravanpyöräänsä, jonka ainoa tarkoitus tuntuu olevan väsyttää tukien hakijat.

Onneksi muiden vastaavassa jamassa olevien tuki on vahvaa. Loachin elokuvien syvä ymmärrys yhteiskunnan päähänpotkimia kohtaan on sukua kaurismäkeläisyydelle, eikä englantilainen miljöö juuri eroa meikäläisestä. Jäykäntarkka konttorikafkailu tuntuu valitettavasti olevan yleiseurooppalainen vaiva. Loachin (ja käsikirjoittaja Paul Lavertyn) hahmojen solidaarisuus on melkein katharttista; pienten ihmisten lämpö hyvää vastalääkettä nykypäivänkin toivottomuuteen.

Sen sijaan toimiston itseensä tyytyväiset pikkudiktaattorit herättävät ansaitun raivon aivan yhtä tehokkaasti. Työtäänhän hekin vain tekevät, mutta oma turvattu asema saa tuuppimaan heikommat rinnettä alas aina kun mahdollista. Ja sitten ovat ne, jotka ovat valmiita hyötymään muiden hädästä. Vanhan ajan selviytymistaistelusta on tullut pelisääntöjen hurskasta noudattamista tai itsekästä oman edun tavoittelua muita tallomalla. Loach on ankara, mutta hänen elokuviensa suuri sydän on paikoillaan.

Forssan mykkäelokuvafestivaalit 2025

Perinteikkäät Forssan mykkäelokuvafestivaalit järjestettiin elokuun lopussa 26. kertaa. Edellisvuoden neljännesvuosisadan juhlinta oli vaihtunut synkkiin enteisiin. Hyvä hallitusohjelma oli suistanut tämänkin tapahtuman veitsenterälle, vaikka viime vuosina näytännöt ovat olleet järjestään loppuunmyytyjä tai ainakin lähes. Onneksi kulttuurimyönteisiä sponsoreita oli löytynyt paikallisista yrityksistä, ja jälleen saatiin upota livesäestetyn mykkäelokuvan taikamaailmaan viikonlopun ajaksi. Esityspaikkoina toimivat totutusti Elävienkuvien teatteri sekä työväentalo. Tämänkertaisena virallisena teemana oli Alfred Hitchcock ja englantilainen elokuva, mutta mukaan mahtui muutakin ja toisaalta muunkinlaista tematiikkaa löytyi elokuvien välille.

Perjantai

Ensimmäisen päivän kaikissa kolmessa elokuvassa oli kyse – tietenkin? – rakkaudesta mutta kovin eri tavoin. Alfred Hitchcockin Kevytkenkäinen (Easy Virtue, 1928) on tendenssielokuva maailmasta, jossa naisen nöyryyttävästi menetetty maine ei korjaannu kai koskaan. "Uskottomuuttaan" avioeroon tuomittu nainen ei löydä onnea uudestakaan liitosta, kun epäluulot ja epäilykset varjostavat häntä. Pianisti Tuomo Sorrin säestys oli mallikas improvisaatio popmelodioiden pohjalta. Kuten aiempinakin vuosina, pohjiksi valitut sävellykset eivät ihan aina osu kohdalleen (oliko siellä jälleen Kissin "I Was Made for Lovin' You"!) ja harhauttavat elokuvasta, mutta toisaalta tällainen on vahvasti katsojan korvassa. Festivaaliseurueen kesken esimerkiksi vallitsi syvä erimielisyys "Ihmisten edessä" -riffin käytöstä.

Frank Borzagen Kadun enkelissä (Street Angel, 1928) hieman samankaltainen tematiikka saa paljon toiveikkaamman ja kauniimman käsittelyn. Köyhyyttään prostituution pariin (juuri ja juuri) päätyvä nuori nainen saa kiertävän sirkusseurueen mukana uuden alun ja rakkauden, mutta menneet palaavat vainoamaan. Elokuva on upea, saksalaissävytteinen melodraama, jonka loppujakson synkät sävyt saivat toiston seuraavan päivän Ilmiantajassa. Sanna Pietiäisen orkesterin säestys saattoi olla paras heiltä kuulemani. En pidä edelleenkään laulun käytöstä mykkäelokuvan yhteydessä, mutta muuten kokoonpano soi hyvin yhteen elokuvan kanssa. Jotain ansiota asiaan lienee sillä, että kokoonpanosta oli poistunut aiempien vuosien päälleliimatulta tuntuneet kökkösyntikat, jotka olivat korvautuneet saksofonilla. Tosin kerran, pienen mutta raivostuttavan hetken ajan, saatiin kuulla samanlaista efektirunttausta.

Ensimmäisen päivän päätösnäytöksessä esitettiin William A. Seiterin ohjaus Jazzikuningatar (Why Be Good?, 1929). Se on elokuva, joka tiivistyy tasan tarkkaan pääosan Colleen Mooreen. Ihan sama, mitä hän tekee valkokankaalla, mitään muuta on hankala huomata. Näyttelijän harvinainen valovoima kannattelee romanttista elokuvaa, josta ei kuitenkaan puutu myös painokkuutta. Ajatukset naisen roolista miesten toiveiden ilmentymänä on valitettavasti vielä sadan vuoden jälkeenkin ajankohtainen. Siitä muodostuikin kuin vahingossa(?) ensimmäisen festaripäivän elokuvia yhdistävä teema. Vimma Allstars Trion (sekä sitä täydentäneen Sanna Mansikkaniemen) irlantilainen kansanmusiikki sopi yllättävän hyvin elokuvaan, vaikka siinä tanssitaankin paljon Charlestonia. Välillä kuvan ja musiikin yhteys ei kuitenkaan ollut riittävän selvä. Kappaleet tuntuivat elävän usein omaa elämäänsä, alkoivat ja loppuivat huolimatta elokuvan rytmistä. Paikoin kuvan ja äänen liitto silti naksahti loistavasti yhteen, ja musiikin pirskahteleva sävy toisti Mooren hahmoa.

Lauantai

Toinen päivä on aina festivaalien täysin, niin tälläkin kertaa. Päivä alkoi festivaalijohtaja Ville Koiviston Forssan Elävienkuvien teatterin historialla (2025), dokumentilla esityspaikkana toimineesta perinteikkäästä teatterista. Sitä en kuitenkaan itse nähnyt – jostakin oli pakko säästää aikana, joka ei koettele ainoastaan tilaisuuksien taloutta. Aiemmin lauantain aamupäiväpaikka oli uusien, kotimaisten lyhytelokuvien ilmaisnäytösten käytössä, mutta sellaisia ei ole ollut esitettäväksi enää pariin vuoteen, mikä on sääli. 

Perinteinen oli myös puolenpäivän lyhytelokuvanäytös ja Hillel Tokazierin säestys. Kahdeksaakymmentä lähestyvä Tokazier on edelleen virtuoosimainen pianon ääressä, ja vaivattoman runsaaseen tapaansa hän kuljetti katsojat yhteensä seitsemän englantilaisen lyhytelokuvan läpi. Vertailu edellispäivän Sorriin on luonteva, sillä yhteisen instrumentin lisäksi kumpikin hyödynsi säestyksessään populaarimusiikkia – alkuperäisten mykkäelokuvasäestäjien tapaan. Kumpi onnistui paremmin, on korkeintaan kysymys mieltymyksistä.

1900-luvun alun lyhytfilmit ovat tietenkin monin tavoin kömpelöitä, mutta aina niissä on valtava määrä charmia. Ensimmäiset filmatisoinnit Charles Dickensin Joulutarinasta (Scrooge, 1901) ja Lewis Carrollin Liisasta Ihmemaassa (Alice in Wonderland, 1903) sopivat hyvin samaan jatkumoon palokunnan ja poliisivoimien esittelyn (Fire!, 1901) ja aina yhtä sympaattisen pelastajakoiran kanssa (Rescued by Rover, 1905). Sarjan kruunasi todellinen löytö, muita myöhäisempi H. Manning Haynesin ohjaama Puosun apuri (The Boatswain's Mate, 1924). Se on näppärä hupailu merimiehestä, joka halajaa naimisiin pubinpitäjän kanssa (saadakseen pubin käyttöönsä) ja joka sitä varten punoo pienen huijauksen. Tällaiset ennakoimattomat helmet ovat aina ihastuttavia kokemuksia.

Seuraavaksi nähtiin – tavan mukaan sekin – kotimainen elokuva, joka tällä kertaa oli Erkki Karun Myrskyluodon kalastaja (1924). Se on verkkaan mutta varmasti etenevä kertomus rannikon salakuljettajista kieltolain aikaan. Salakuljettajien mukaan huiputetaan rahavaikeuksissa elävä saarelainen, jonka moraali ei kuitenkaan salli hänen osallistua moiseen yritykseen. Samalla ajan katsojia varoitetaan viinaringin haitoista ja vaaroista. Suomenlahden maisemat on saatu kaapattua filmille komeasti. Meri on kuvattavana lähes yhtä hankala elementti kuin ilmakin; aava ei välity kaksiulotteisena ellei kuvaaja osaa hommaansa. Osaava oli myös Janne Kuusisen pääosin haitarilla soitettu säestys. Se hyödynsi ihailtavan hyvin meriaiheisia iskelmämelodioita mutta teki niistä aivan omiaan. Kazoon käyttö erään hahmon teemasoittimena tuntui aluksi vieraannuttavalta, mutta lopulta sen kyllä hyväksyi onnistumiseksi.

Samaan aikaan Myrskyluodon kalastajan kanssa esitettiin Buster Keatonin länkkäriparodia Maasta se pienikin ponnistaa (Go West, 1925), jota säesti Joonas Wideniuksen ja Lotta-Maria Heiskasen duo. Harmillisesti se jäi kuitenkin, ymmärrettävistä syistä, minulta näkemättä. Näitä päällekkäisnäytöksiä ei Forssassa ole ollut viime aikoina kuin satunnaisesti, enkä nytkään aivan ymmärrä sellaisen mielekkyyttä, etenkään kun kyse on vain tästä yhdestä ainoasta.

James Cruzen komea Karavaani (The Covered Wagon, 1923) on tyypillinen länkkäri, mutta nimenomaan hyvässä mielessä; genren perusteos. Vankkurikaravaanin matkaan kohti Oregonia mahtuu monenlaista sisäisistä kahnauksista, valtataisteluista ja romansseista luonnonesteiden voittamiseen ja intiaaneja vastaan puolustautumiseen. Vakava ja koominen pysyvät tasapainossa, ja elokuva onkin vaivaton mutta nautittava katselukokemus. Säestäjien, Lena & The Slide Brothersin rootsblues soi sinänsä hienosti, mutta aina se ei kommentoinut kuvaa kovin osuvasti. Mutta silloin kun Lena Lindroosin jyhkeä basso alkoi nostaa intensiteettiä, se sai kuvankin kiivastumaan. Näytöksen lopuksi saatiin mukava yllätys: saman aiheen parodiointi, J. A. Howen The Uncovered Wagon (1923), joka parhaiten muistetaan Iron Maidenin "Run to the Hills" -musiikkivideon materiaalina. Muuta erityisen muistettavaa siinä ei sitten olekaan.

Arthur Robinsonin Ilmiantaja (The Informer, 1929) keräsi päivän isoimman yleisön – mikä taisi kyllä johtua sitä säestäneestä Ursus Factorystä. Bändi olisi kai pitänyt tietää ennakolta, mutta olen vanha ja saanen anteeksi. Tunnelmallinen caragerock toimi Irlantiin sijoittuvan, synkän rikoselokuvan taustalla pääosin hienosti, mutta raskain rutistus tuntui liian itsetarkoitukselliselta ja vei huomion elokuvasta. Toistuvien musiikillisten teemojen käyttö kuitenkin oli tyylikäs ratkaisu. Elokuva itsessään olikin sitten upeaa kuvakerrontaa. Monenmaalaisten tekijöiden yhteistyönä syntynyt Ilmiantaja on visuaalisesti hyvin saksalainen varjokavalkadi. Tarina sen sijaan, vaikka ylistetty onkin, hipoo etenkin loppua kohden melkein naurettavuutta. Poliittisten tahojen vihanpidon keskellä risteävät, kietoutuvat ja lopulta sotkeutuvat ihmissuhteet sekä alituisesti toistensa motiiveja ja sanoja epäilevät hahmot tuntuvat kovin moderneilta, mutta ilman nykyajan ironiaa juonikudelmaa uhkaa epäuskottavuus. Vaan minä olenkin kyynikko.

Festivaalilauantain päätti Hitchcockin varhaisin ohjaus, The Pleasure Garden (1925) hienona restaurointina. Se on perimmiltään ihmissuhdedraama mutta kummallisen epämääräinen ja epätasainen. Aina kun tarina tuntuu kiinnittyvän johonkin, fokus vinksahtaakin toisaalle. Samoin elokuvan rytmi onnahtelee hassusti. Kahden tanssitytön heräävästä ystävyydestä alkava tarina vaihtuu trooppiin, jossa aiemmin viaton mutta liian nopeasti tähdeksi nouseva nuori nainen muuttuukin itsekkääksi petturiksi. Sitten hetken verran elokuva vaikuttaa romanttiselta draamalta, kunnes lopussa lähdetään Intiaan ja syyllistytään malariahuuruisiin moraalittomuuksiin. Kaikesta kulmikkuudestaan huolimatta The Pleasure Garden on mielenkiintoinen ja mainettaan parempi elokuva – "mielenkiintoinen", kuten elokuvat esitellyt festivaalin taiteellinen johtaja Kari Glödstaf sanoi ennen näytöstä. Vähän samalla tavoin kuin elokuvaa voi kuvailla myös Severi Nokelan elektronisesta äänimaisemaa sen taustalla. Paikoin melkein hissimusiikkimaiset tekstuurit loivat erikoista tunnelmaa, mutta vasta aivan lopussa niillä tuntui olevan suoranaista tekemistä kuvan kanssa. Eräs yksiselitteinen moka säestyksessä oli: naurettava koiranhaukuntaefekti olisi saanut jäädä kuulumatta saatikka toistumatta.

Sunnuntai

Vaikka kolmanteen festivaalipäivään sisältyi vain kolme näytöstä (joista yksi oli jälleen Koiviston dokumentti), oli se itselleni kaikista onnistunein ja tyydyttävin. Päivän elokuvat olivat erinomaiset, samoin säestykset. Viimeistään nyt tiivistyi myös festarin alitajuinen teema: Hyvin monessa esitetyistä elokuvista käsiteltiin vallankäyttöä ja luottamusta. Valta saattoi näkyä naisten alistumisena miehisille toiveille ja ennakkoluuloille (ja vielä useammin käänteisesti odotusten uhmaamisena) tai yhteiskunnallisten (luokka)erojen vaikutuksena ihmissuhteisiin. Luottamus sen sijaan petettiin monet kerrat ja mykkiä valheita kuultiin rutkasti.

Vallankäyttöä monin tavoin kuvaa E. A. Dupontin Yökahvila Piccadilly (Piccadilly, 1929). Se on loistelias elokuva niin visuaalisesti kuin harkitun ja hallitun ohjauksensa puolesta. Tiskarista tähdeksi nouseva kiinalaisnainen lumoaa yökerhon omistajan, mihin kummankaan entinen heila ei ole tyytyväinen. Asema tuo valtaa hänelle, joka uskaltaa sen ottaa, mutta seuraamuksetkin voivat olla traagiset. Aluksi kerhon omistaja tuntee olevansa niskan päällä, mutta hyvin pian hänen uusi löytönsä saa hänestä otteen. Omistajan entinen, hemmoteltu rakas kamppailee löytääkseen kykynsä olla taas aktiivinen toimija, ja kiinalaismies, jolle tanssisensaatioksi muuttunut nainen on "luvattu", ratkaisee kolhitut tunteensa ja kunniansa kuten miehillä niin valitettavan usein on ollut tapana. Viulusti Sanna Mansikkaniemen ja pianisti Arto Huhtasen duo sai vahvistuksekseen perkussionistin ja tarjoili tyylikkään svengaavan jazztaustan, joka eli hienovaraisesti elokuvan tarinan mukana. 

Forssan mykkäelokuvien tämänvuotisessa päätösnäytöksessä esitettiin viikonlopun kolmas Hitchcockin elokuva, Alamäkeen (Downhill, 1927). Se varioi sekä ohjaajalleen pian leimalliseksi muodostuvan väärän miehen sekä klassisen tuhlaajapojan aihelmia. Opiskelijanuorukainen ottaa toverinsa toilailut niskoilleen, minkä seurauksena hän ajautuu syöksykierteeseen: toistuvasti petetyksi ja hyväksikäytetyksi, lopulta hulluuteen asti. Osasista kasautuisi helposti varsin banaali rakennelma, mutta Hitchcock onnistuu pitämään kielen keskellä suuta ja välttämään ilmeisimmät vaarat. Sekä asenteeltaan että visuaalisuudeltaan Alamäkeen on sekin hyvin saksalaisvaikutteinen elokuva; ohjaajan vierailu Murnaun Auringonnousun kuvauksissa ei ole mennyt hukkaan. Varsinkin loppupuolen pitkä hallusinaatiojakso on voimakas. Samoin oli vahva taattuun tapaansa Kari Mäkirannan orkesterin musiikki, jossa ambient- ja jazzelementit hengittävät kuvan tahdissa niin luontevasti, että usein on vaikea kuvitella koko elokuvaa ilman juuri tätä järkälemäistä äänimaailmaa. Viime vuodet triona festivaaleilla esiintynyt kokoonpano on hioutunut kuin koneeksi, joka irtipäästettynä tekee selvää jälkeä.

Tulevaisuus

Kokonaisuutena Forssan mykkäelokuvafestivaalit olivat jälleen kerran onnistunut tilaisuus ja vahva kattaus mykkäkauden elokuvaa. Valitettavasti Mykkisten päällä häilyy uhka, niin kuin kaiken taiteen tällä hetkellä. Ensi vuoden juhlien kohtalo on toistaiseksi avoinna. Täytyy toivoa, että rahoitus löytyy myös silloin – sitä puoltaisi pelkästään tämän vuoden loppuunmyydyt näytökset ja yleinen tyytyväisyys koettuun. Festivaali on niitä Suomessa harvinaisia tapahtumia, jotka tuntuvat juuri oikean kokoisilta. Yleisöä riittää joka esitykseen, aivan laitoja myöten jokseenkin aina, ja harvoin kukaan on tyytymätön kokemaansa. Samat ihmiset tulevat paikalle vuodesta toiseen (itselleni tämä oli neljästoista kerta), ja kuitenkin aina riittää myös uusia ihmettelijöitä. Kulttuuri ei ole ylellisyyttä tai pienten piirien sisäänpäin lämpiävää puuhastelua; se on uteliaiden ihmisten yhteisöllisyyttä ja jaettuja kokemuksia. Tällaisesta juuri pitäisi näinä maailman aikoina pitää kiinni. Toivomme siis Forssan mykkäelokuvafestivaaleille jatkoa täst'edeskin. Jos koko viikonlopun kokoinen tilaisuus on liian kallis, tyydyn mielihyvin vaikkapa yhden päivän ja viiden hyvin valitun esityksen kokonaisuuteen.

Luettua: elokuu 2025

Harri Kalha: Ihme ja kumma. Surrealismia ja silmänlumetta 1900-luvun alun postikorttitaiteessa. Helsinki 2012: WSOY. 223 [+ 1] s. Kuv.

Harri Kalhan Ihme ja kumma (2012) kartoittaa viime vuosisadan alun postikorttien surrealismia ja fantasiaa. Taidehistoria usein määrittelee surrealismin, dadan, kubismin ynnä muiden 1900-luvun alun taidesuuntausten synnyn yksittäisten nerojen päähänpistoina, jotka sikisivät neitseellisesti. Kuitenkin niiden kaikkien taustalla on ollut enemmän tai vähemmän runsas ja rikas perinne, jonka jälkeläisiä ne ovat olleet.

Kalha pyrkiikin osoittamaan, miten monet surrealistien ajatukset olivat näkyvissä jo edeltävien vuosikymmenien postikorttitaiteessa. Mistään sattumasta ei ole kyse, sillä esimerkiksi surrealistien johtohahmo André Breton ja runoilija Paul Éluard olivat korttikeräilijöitä. Etenkin jälkimmäinen tuntuu olleen harrastuksensa suhteen intohimoinen. Myös Salvador Dalí ihaili monia korttitaiteen aspekteja ja kirjoitti niistä. Suora linja postikorttien kuvamaailmasta surrealistien visioihin on eittämätön. Käyttöesineinä ja kitschinä kortit kuitenkin ovat jääneet varjoon, kun taiteen historiaa on kirjoitettu.

Kalha lähestyy aihettaan sekä tutkijan että korttientusiastin näkökulmasta. Pitkässä johdantoesseessään hän käsittelee paitsi korttien (kulttuuri)historiaa myös niissä käytettyjä keinoja ja aiheita sekä liittymäkohtia myöhempään kuvataiteeseen. Sen sijaan ilmiselviä korttitaiteen edeltäjiä ei juuri pohdita. Esimerkiksi yhteys varhaiseen elokuvaan on mielestäni ilmiselvä. Kalha kyllä mainitsee Georges Mélièsin kolmasti, mutta aivan yhtä hyvä kiinnekohta olisivat vaikkapa Pathé-yhtiön varhaiset fantasiafilmit, joiden kuvamaailma toistuu paikoin sellaisenaan korteissa.

Kirjan jälkimmäisen osan muodostaa eräänlainen näyttelyosuus. Kalha on valikoinut kirjaan kuudettasataa, pääosin ranskalaista ja saksalaista korttia ja luokitellut niitä aiheitten ja käytettyjen kuvakeinojen mukaan kokonaisuuksiksi, joita sitten myös esittelee lyhyesti. Selittelyjä ei ole liikaa vaan teos antaa korttien itsensä puhua. Riittävän suuri sivukoko ja laadukas painojälki mahdollistavatkin kuvien ihailun.

Hella Wuolijoki: Niskavuoren tarina. Niskavuoren nuori emäntä. Niskavuoren Heta. Niskavuoren naiset. Niskavuoren leipä. Entäs nyt, Niskavuori?. Helsinki 1979: Love Kirjat. 382 [+ 1] s. Sis. Raoul Palmgren: Hella Wuolijoki ja niskavuorelaiset. Hella Wuolijoki: Jäähyväiset niskavuorelle.

Kun lukee Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmät peräjälkeen, tulee entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että ne ovat suurteos nimenomaan kokonaisuutena. Wuolijoki ei tarkoittanut näytelmiään alun alkujaan sarjaksi, mutta nykyään niitä on vaikea ottaa vastaan muuna. Yksittäiset näytelmät saattavat olla kyllä taitavia ja vaikuttaviakin, mutta emotionaalinen voima, joka Niskavuoreen sarjana kuuluu, tulee ilmi vasta sitten, kun ottaa askelen kauemmas ja unohtaa näytelmien rajat.

Wuolijoki kirjoitti hämäläisestä Niskavuoren tilasta kertovat teatterikappaleensa 1930–1950-luvuilla (ensi-illat vuosina 1936–1953). Paitsi Niskavuoresta itsestään on sarjassa kyse varsinkin sen naisista, eritoten Loviisasta joka naidaan taloon mukanaan tuomansa rahan vuoksi ja joka hyvin pian samaistaa talon kohtalon omaansa. Loviisasta tulee talon emäntä, jolle Niskavuori ja sen säilyminen on tärkeämpää kuin mikään muu.

Pinnallisesti näytelmät saattavat varsinkin nykyajan vastaanottajalle tuntua tyypilliselle ihmissuhdedraamalle. Siihen on syynsä: Paljon puidaan syrjähyppyjä ja naimakauppoja, ja varsinkin naisten välinen valtapeli on keskeinen osa tarinoita. Niskavuoren maailmassa naiset ovat niitä, joilla on todellinen valta taloon; miehet keskittyvät juoksemaan vieraissa ja ryyppäämään keskenään. Loviisan lisäksi erityisen voimakkaita hahmoja ovat hänen kälynsä, itsepäisyyteensä ja ehdottomuuteensa sortuva Heta, sekä kaksi miniää, Ilona ja Martta, joista jälkimmäinen tosin ei yllä Niskavuoren tasolle ja saakin usein hieman tragikoomisen roolin. Itselleni varsinkin Heta ja hänen nimikkonäytelmänsä ovat sarjan kohokohta – ehkä siksi että tunnistan hänen hahmonsa selvästi omasta hämäläislapsuudestani.

Niskavuoressa merkittävä on myös kuulumisen teema: kuka olet ja mihin kuulut, hyväksytkö annetun roolin vai pyristeletkö vastaan. Siihen lomittuu myös maaseudun suuri muutos, joka sarjan aikana kehittyy 1880–luvun agraariyhteiskunnasta sodanjälkeisten vuosien voimistuvaan kaupungistumiseen. Loviisan pojat päätyvät jo Helsinkiin merkittäviin asemiin, eikä vanhalle suurtilalle ole enää paikkaa uudessa järjestelmässä.

Vaikka Love Kirjojen julkaisemassa, koko sarjan ensimmäistä kertaa yksiin kansiin kokoavassa niteessä Niskavuoren tarina (1979) näytelmät on järjestetty kronologisesti tapahtuma-ajan mukaan, mielestäni ainoa oikea lukujärjestys on niiden julkaisun mukainen. Wuolijoella ei ole ensimmäisiä näytelmiä kirjoittaessa ollut tietoa, mihin suuntiin tarina kokonaisuudessaan tulee kulkemaan. Siksi varhaisimpaan aikaan sijoittuvat kertomukset saavat suurimman tehonsa, kun lukija jo tietää, mitä tuleman pitää. Niskavuoren tarinan jylhyys syntyy sen kohtalonomaisuudesta – menneet tapahtumat tähtäävät jo vääjäämättömään loppuun.

Ville Hänninen & Timo Kokkila: Poika Vesanto. Käyttökuvan mestari. Tampere 2009: Tampereen museot. 36 s. Mediamuseo Rupriikin julkaisuja 2.

Jos on lukenut 1930- ja 1940-lukujen kotimaisia kirjoja tai selaillut saman ajan Suomen Kuvalehtiä tai Seuroja, on todennäköisesti törmännyt Poika Vesannon taiteeseen. Harva kuitenkaan on kuullut hänen nimeään. Vesanto on niitä käyttötaiteen tekijöitä, jotka kovasta ammattitaidostaan ja runsaasta tuotannostaan huolimatta ovat jääneet lähes nimettömiksi. Jos hänen kaltaisellaan kuvittajalla ei ollut ”korkeakulttuurisia” ambiotioita, ei arvostustakaan tarvinnut odottaa. (Samaa se lienee yhä nykyäänkin.)

Vesanto sai kuitenkin liki kuusikymmentä vuotta kuolemansa jälkeen paikan valokeilassa, kun Mediamuseo Rupriikissa järjestettiin hänen uraansa esittelevä näyttely ja sen kyljessä ilmestyi Ville Hännisen ja Timo Kokkilan pieni kirjanen. Poika Vesanto. Käyttökuvan mestari (2009) taita olla tiiviydestään huolimatta yhä laajin Vesannon esittely. Runsaasti kuvitettu julkaisu käy läpi hänen elämänsä pääkohdittain ja nostaa esiin uran eri puolia.

Vesannon maineenpalautus alkoi innostuksesta kotimaisen sarjakuvan historiaan. Hän nimittäin piirsi 1930-luvulla monia sarjoja, etenkin Veli Giovannin kirjoittamia. Vesannon omista sarjoista onnistuneimpia vaikuttavat olleen amerikkalaistyyppiset Eetu ja Riku ja Saku Sämpylä. Tunnetuin sen sijaan lienee Suomen Kuvalehden suosikkisarja Junnu, jota hän piirsi jonkin aikaa, tosin sen suosion jo himmennyttyä.

Sarjakuvan lisäksi Poika Vesanto muistetaan etenkin komeasta tuotannostaan kirjojen kansitaiteilijana. Varsinkin Otavan kustantama ilmestyi kymmeniä hänen kansiaan, joista varmasti kuuluisin on Mika Waltarin romaanin Kuka murhasi rouva Skrofin? ikoninen päällys. Kuvaavaa on, että se eroaa tyyliltään melko paljon Vesannon eniten käyttämistä tyyleistä – joskin hän on keinovalikoimaltaan hämmästyttävän monipuolinen tekijä ja tasavarma tekniikasta huolimatta.

1940-luvusta ison osan vei aika rintamalla, joskin Vesanto pääsi toimimaan myös TK-piirtäjänä. Sodan jälkeen ei sitten mennytkään enää monta vuotta, kunnes hän kuoli vasta 42-vuotiaana. Kirjoittajat eivät kuolinsyytä mainitse, mutta useat viittaukset ylettömään alkoholin käyttöön ohjaavat arvauksia.

Katsottua: elokuu 2025

Trần Anh Hùng: Vihreän papaijan tuoksu. Jennifer Kent: The Babadook

Euro–amerikkalaisen elokuvan keskeltä on välillä hyvä kurkistaa vähän muuallekin. Tiedä sitten, onko Trân Anh Hùngin Vihreän papaijan tuoksu (Mùi đu đủ xanh, 1992) tarpeeksi muuta. Vaikka ohjaaja ja näyttelijätovat etnisesti vietnamilaisia, on elokuva silti ranskalainen tuotanto. Ranskalaisuus tosin taitaa näkyä lähinnä Benoît Delhommen taiturimaisessa kuvauksessa. Muuten hidastempoinen elokuva suorastaan läähättää Vietnamin hellettä. Loppujen lopuksi hyvin pienimuotoinen tarina palvelustytöstä, joka kasvaa traumojaan hoivaavassa perheessä ja päätyy varakkaan muusikkomiehen sisäköstä puolisoksi, elää nimenomaan kuvissaan ja tempossaan. Hengityksenomaisesti Vihreän papaijan tuoksu liukuu edespäin vähin sanoin mutta paljonpuhuvin kuvin. Hahmojen väliset jännitteet aistii pikemmin kuin ymmärtää, ja henkilökohtaiset tragediat muuttuvat kohtauksiksi laajassa jatkumossa, ei toisiaan merkityksettömämmiksi mutta osaksi jotain suurta, joka tässä tapauksessa on palvelustyttö Mùin elämä.

Australialaisen Jennifer Kentin The Babadook (2014) näyttää kauhuelokuvalta ja osittain sitä onkin. Sen ydin on kuitenkin jotain kauhistuttavampaa. Amelia on yksinhuoltaja, jonka mies kuoli kyytiessään vaimoaan synnytykseen ja jonka kuusivuotias lapsi vaatii erityistukea käytöksensä vuoksi. Hän on loputtoman väsynyt elämän vaatimuksiin eikä olen käsitellyt puolison kuolemaakaan. Uupumuksen sumussa häntä ja hänen lastaan alkaa pelotella elokuvan nimihahmo, lastenkirjan painajaismainen hirviö. Vaikka tarina etenee kauhutarinamaisin kääntein, hiljaa hirviön läsnäoloa ja voimaa kasvattaen, aivan kovimpiin horror-tehoihin The Babadook ei ihan yritäkään. Ja se onkin oikea ratkaisu. Tarina on nimittäin pohjimmiltaan uupumuksen kuvaus, joka näyttää millaisen todellisuuden ja kuvitelmien ja pelon ja hallinnan menettämisen rajapinnalla kaikkensa antanut ihminen horjuu, kun häneltä viedään lepo ja kiristetään vielä hiukan lisää. Onko Babadook todellinen, äidin ja lapsen kimppuun hyökkäävä mörkö vai onko se äidin traumatisoituneen ja voipuneen mielen luomus, sillä ei oikeastaan ole edes väliä. Essie Davis äitinä välittää katsojalle väsyneen vanhemman koko kauhun.

Vittorio De Sica: Finzi-Continin puutarha. Toivo Särkkä: "1918" – mies ja hänen omatuntonsa

Vittorio De Sican alakuloiseksi käyneen uran viimeinen huippukohta oli Finzi-Continin puutarha (Il Giardino dei Finzi-Contini, 1970). Italialaiset elokuvantekijät ovat osanneet vaikuttavasti yhdistää nostalgisen synkkään, etenkin kun ovat kuvanneet fasismin aikaa maassaan. Siitä De Sicankin elokuvassa on kyse. Sen polttopisteessä on kahden juutalaisen nuoren pari: erittäin rikkaan ja omiin oloihinsa eristyvän perheen tytär sekä yrittäjäperheen poika, joka on jo lapsesta ollut rakastanut tyttöön. Rakkaus ei ole täysin yksipuolista muttei myöskään avoimen ilmiselvää. Sen kipuilua seurataan 1930-luvun kovenevassa asenneilmapiirissä, jossa juutalaisten oikeuksia jatkuvasti kavennetaan. Edes yläluokan ympärilleen rakentamat muurit eivät lopulta suojele, kun noutaja tulee. De Sica käsittelee Giorgio Bassanin romaaniin perustuvaa tarinaa herkästi, ymmärtäen. Nuori epävarma ja eriparinen rakkaus tuntuu juuri niin voimakkaalta ja silti hauraalta kuin se yleensä onkin. Aivan yhtä epävarmaa ja haurasta on lopulta elokuvan henkilöiden elämäkin.

Suomalaiset eivät ole onnistuneet yhtä hyvin menneisyytensä tilinteossa, ei ainakaan sisällissodan osalta. Toivo Särkän "1918" – mies ja hänen omantuntonsa (1957) yrittää kuitenkin tosissaan. Valitettavasti Jarl Hemmerin romaanin filmatisointi on kuitenkin erittäin epätasainen. Tason vaihtelu ärsyttää tavallista enemmän, sillä Särkän elokuvan loppupuoli oli parhaimmillaan loistelias. Harmillista kyllä, alkupuoli sitten onkin hyvin kömpelö. Uskonsa kanssa sisällissota taustallaan horjuva pappi kamppailee seksityöläiseen kohdistuvien himojensa kanssa. Nuoren "langenneen naisen" ja viettien ajamaa menneisyyttään kammoavan hengenmiehen lähentyminen on lähinnä epäuskottavaa ja vaivaannuttavaa. Kun sitten pariskunta päätyy erilleen, alkaa elokuva ryhdistäytyä. Suomenlinnan vankileirin kauhuissa pappi löytää taas uskonsa ja suorastaan pyhittyy. Loppupuolisko tarjoaa paitsi tunnetta ja ajateltavaa myös komean jylhiä kuvia sekä muutamia upeita henkilötyypittelyjä. Jos koko 1918 jylisisi eteenpäin yhtä varmasti kuin loppujakso, se voisi olla merkittävä klassikko. Nyt se jää harmittamaan liiaksi.

John Carpenter: Pako New Yorkista. Säpinää Chinatownissa

Vaikka John Carpenter liitetään yleensä kauhuelokuvaan, ehti hän tehdä myös jokusen toimintaleffan, jotka ovat ehtaa pulpia. Pako New Yorkista (Escape from New York, 1981) sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen, vuoteen 1997, jolloin Manhattanin saaresta on tehty valtaisa vankila ja jolloin maailma on suursodassa. Terroristi-iskun vuoksi Yhdysvaltain presidentti katoaa New Yorkiin, ja häntä pelastamaan lähetetään entinen sotasankari ja nykyinen rangaistusvanki Snake Plissken. Elokuva alkaa melko vakavana tieteistoimintana, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun vankien ”herttua” järjestää gladiaattorihenkisen vapaapainiottelun pesäpallomailojen kanssa, homma saa rehdin roskin auran ympärilleen. Pako New Yorkista on kieli vahvasti poskessa tehty dystooppinen rymistely, jonka ironinen loppu kuuluu jalometalleihin. Auteur Carpenterin hieno oivallus on roolittaa mukaan jokunen vanha länkkärikasvo – tarina ei lopulta ole kaukana klassisesta westernistä. Elokuva on nautittavan kompakti rykäisy, joka saa voimansa siitä, että se malttaa pitää kasvonsa peruslukemilla koko ajan.

Säpinää Chinatownissa (Big Trouble in Little China, 1986) sen sijaan ei edes yritä piilottaa naurettavuuttaan. Se on rehellisen hölmö, itsetietoisen camp. San Franciscon kiinalaiskortteleissa on meneillään paitsi jengisota myös fantastisempaa: on ikivanha tietäjä joka tarvitsee vihreäsilmäisen naisen vaimokseen, on muutama vähäisempi ukkosjumala, on kummallinen karvamonsteri ja leijuva monisilmäinen limapallero. Ja sitten on Kurt Russellin esittämä rekkakuski, joka hoitaa homman. Säpinää Chinatownissa on oikeastaan hongkongilaistyyppinen kung fu -fantasia, jonka keskelle punaniskapäähenkilö tiputetaan viitteeksi amerikkalaiskatsojille. Elokuvan huumori ei taatusti aukea jokaiselle, mutta itse nautin siitä suunnattomasti. Suurella budjetilla tehty reikäpäisyys ei missään vaiheessa muutu itsetarkoitukselliseksi, vaan Carpenter pitää koko ajan tarinan etenemisen polttopisteessä. Komeastihan se sitten rullaakin. Säpinää Chinatownissa on niitä harvinaisuuksia, joissa huono maku ja ammattitaito kohtaavat.

Luettua: heinäkuu 2025

Leena Krohn: Salaisuuksia. Helsinki 1993: Kirjayhtymä. 88 s. Kuv. Inari Krohn. 3. p. [1. p. 1992].

Leena Krohnin tuotannossa ”aikuistenkirjat” ja ”lastenkirjat” ovat aina olleet liukuvia käsitteitä, enkä tiedä, onko kirjailija itse oikeastaan koskaan edes tehnyt eroa niiden välillä. Vuonna 1992 ilmestynyt Salaisuuksia on näyttävinään lapsille tarkoitetulta – sen neliömäinen muoto ei ole tyypillinen, se on Inari Krohnin kuvittama ja sen kaikissa viidessä tarinassa on lapsen näkökulma. Kuitenkin kertomukset itsessään eivät ole erityisen lapsekkaita ja niiden käsittelemät teemat ovat päinvastoin hyvinkin suuria. Krohnin kirjailijanlaatuun kuuluukin haastaa lukijoita, mutta samalla lukijat saavat itse määritellä, kuinka korkealle rima kulloinkin asetetaan.

Salaisuuksia esimerkiksi on täysin mahdollista lukea kokoelmana tarinoita, joissa ei loppujen lopuksi tapahdu ihan kauhean paljon. Ja vaikka tapahtuisikin, eivät kertomukset välttämättä etene aristoteelisesti ja jännitettään kasaten. Oleellisempaa on herätellä lukijassa ajatuksia, ja jokainenhan ajattelee omista lähtökohdistaan.

Salaisuuksia sisältää neljä lyhyttä, selvästi novellimaista tekstiä sekä yhden paljon pidemmän, liki pienoisromaania muistuttavan kertomuksen. Pitkä tarina, Mare Serenitatis, on katkelmallinen kokonaisuus lapsen muistoja Kuuhun muuttaneesta tädistään. Selvästi scifiä oleva kertomus tarjoaa täyslaidallisen faktaa (ja spekulaatiota) Kuusta, kunnes rysäyttää loppuun suuren mittakaavan yllätyksen. Ihmeen tuntu kipinöi moneen kertaan.

Lyhyemmistä novelleista Uusi Opabinia ja Salattujen totuuksien yliopisto liikkuvat mahdollisen ja uskomattoman rajapinnalla, missä mieli kykenee asioihin, joihin todellisuus ei välttämättä pysty ja joita ei halua tieteellisen järjestelmällisyyden pilkottaviksi. Lyhyt Näkymätön tähti, joka kertoo ehkä-kuvitellusta Auringon kaksoistähdestä, liittyy sekin edellisten esittämiin kysymyksiin, joskin hieman satumaisemmalla otteella. Teoksen päättävä Kotini syvyydessä on kiehtova toden ja unen tutkielma, joka itsekin myöntää olevansa filosofian asialla. Monikerroksinen olemassaolon tasojen pohdinta saa dramaattisen kerronnallisen lopun, joka sai ainakin yhden lapsikuulijan hämmennyksiin – kuten uskon olleen tarkoituskin.

Matti Klinge: Professoreita. Helsinki 1990: Otava. 238 s. Kuv. 2. p. [1. p. 1984].

Kun 1990 Helsingin yliopisto täytti 350 vuotta, professori Matti Klinge oli jo sen virallinen historioitsija. Hän oli osallisena Helsingin yliopiston järeän historiikin kirjoittamiseen ja sitä ennen oli kronikoinut esimeriksi yliopiston ylioppilaskuntaa. Jubileumin kunniaksi Otava julkaisi uudestaan myös pienimuotoisemman mutta yhtä kaikki viehkon teoksen Professoreita kuuden vuoden takaa.

Professoreita on nimensä mukainen kirja. Se esittelee Turun akatemian ja sittemmin Helsingin yliopiston jokaiselta vuosikymmeneltä yhden keskeisen professorin. Näitä pikkuesseitä kertyy siten 35 kappaletta. Ne kuvaavat laajan ajallisen kaaren aina politiikan ja historian sekä oikeustieteen professori Mikael Wexioniuksesta (1609–1670) matematiikan professori Olli Lehtoon (1925–2020). Mitättömimmillään Klinge teksti jää pienoiselämäkerraksi, jossa käydään yleisesti läpi kyseisen henkilön ura ja merkitys. Tällaisia tapauksia on kuitenkin vain muutama.

Sen sijaan useammin kirjoittaja kykenee taiten luomaan yhden oppineen ihmisen kautta laajemman silmäyksen ajan tieteellisiin, oppihistoriallisiin ja poliittisiin tuuliin. Yksikään ihminen, ei professorikaan, ole muusta maailmasta irrallinen hahmo, vaikka historiankirjoitus usein suurmiehet sellaisiksi nostaa. Käsitellyt teemat voivat olla jonkin tietyn tieteenalan käännekohtia ja kehityslinjoja, yliopistollisen hallintokulttuurin muutoksia tai vaikkapa oppineisuuden ja aseman vahva periytyminen.

Viimeksi mainittu seikka korostuu Klingellä monesti. Hän rakastaa esitellä toisiinsa kietoutuvia yliopistosukujen haaroja – kuka oli kenenkin pojanpoika, kenen tytär nai kenenkin puolison veljen. Usein pärjäisi vähemmälläkin, mutta toisaalta kieltämättä on hämmentävää, miten valta yliopistossa vaikkapa 1700- ja 1800-luvuilla tuntui palaavan aina muutaman runkosuvun uusille vesoille.

Mitä lähemmäs kirjoitusajankohtaa tullaan, sitä vaikeampi Klingen on supistaa sanottavaansa lyhyen mitan vaatimalla tavalla. 1900-luvun kohteet olivat Klingelle aikalaisia, osa henkilökohtaisesti tuttuja, jokunen vielä elossakin julkaisuhetkellä. Sen sijaan vanhojen herrojen (miehiähän kaikki tietysti ovat) esittelyissä polttopiste on kirkas.

Juri Nummelin: Bagatelleja. Kirjoituksia 1980- ja 1990-luvuilta. [Turku] 2025: Juri Nummelin. 60 s.

Juri Nummelin on moninaisen uransa aikana julkaissut kaiken muun ohessa myös liudan mitä kummempia pikku kirjasia ja vihkosia. Oma haaransa ovat erilaiset juhlakirjat. Tämänvuotinen Bagatelleja ilmestyi 40-vuotistaiteilijajuhlan kunniaksi. Vuonna 1986 nimittäin ilmestyi Satakunnan Työssä 14-vuotiaan Nummelinin artikkeli Neuvostoliittolaisista etuvetoautoista! Myöhempi ura keskittyi sittemmin vähän toisenlaisiin aiheisiin…

Bagatelleja on pikkuruinen kokoelma tekstejä vuosilta 1986–1995, siis sitä varhaisinta juveniliaa, jota kirjailijat yleensä piilottelevat ja häpeävät. Nummelin, muun muassa roskakirjallisuuden asiantuntija, tietää kuitenkin mikä arvo on kaikenlaisilla kuriositeeteilla. Sitä paitsi – itse rakastan tällaisia julkaisuja: niillä ei ehkä ole kuin alaviitteen arvo, mutta joskus juuri niissä alaviitteissä saattaa olla mielenkiintoisimmat yksityiskohdat.

Bagatelleja sisältää edellä mainitun autoartikkelin lisäksi eritoten elokuva-arvioita sekä runoja. Nummelin on jo nuorena ollut taitava kirjoittaja ja tuntuu ymmärtäneen aiheittensa päälle. Kyllähän teinin ärhäkkä pätemisen tarve kuuluu teksteissä, mutta on niissä paljon oivaltavaa (sanon tämän pitkällä kokemuksella teinien teksteistä). Vielä selvemmin oivaltava mutta vielä harjaantumaton ja näsäviisaaseen hassutteluun sortuva nuori paljastuu runoissa, jotka ovat lähtöisin lähinnä Nummelinin julkaisemista pienlehdistä.

Kokoelman päättää lyhyt, 15-vuotiaana kirjoitettu novelli kokoomusnuorten riettaasta illanvietosta, joka huipentuu ihmisuhraukseen. Nummelin tietää itsekin julkaisevansa tässä keräilykohteen, sillä novellissa luetaan fiktiivistä grimoire Necronomiconia – mikä tietenkin tekee kirjasesta pakollisen Cthulhu-kompletisteille.

Christine Thorel & Kari Välimäki (toim.): Pimeää pimeämpi. Kummalinnun munia 2. Tampere 2015: Osuuskumma. 143 s.

Raapale, tuo täsmälleen sadan sanan mittainen novelli, venyy moneen. Se mahdollistaa kokeilun, se voi olla harjoite tiiviyteen, loppukäänteeseen tähtäävä tunnelmapala, kaunokirjallinen vitsi ja niin edelleen. Silloinkin, kun raapale ei onnistu olemaan kovin hyvä, tiukkarajainen muoto tekee siitä vähintään kiinnostavan: miksi kirjoittaja päätyi juuri näihin sataan sanaan?

Osuuskumman julkaisema, Christine Thorelin ja Kari Välimäen toimittama kokoelma Pimeää pimeämpi (2015) on runsas kattaus monenlaisia raapaleita. Se kokoaa alun perin Kummalinnun munia -sähkökirjasissa samana vuonna ilmestyneet 112 tekstiä. Niiden joukkoon mahtuu kaikenlaista, joskin humoristinen ja absurdi tuntuvat jonkin verran korostuvan. Osuuskumma keskittyy yleensä spekulatiiviseen fiktioon, mutta genrerajat eivät tämän kokoelman yhteydessä ole oleellisia. Toki suurimmassa osassa tekstejä on jokin fantastinen elementti ja muutamat voi ihan selvästi lukea genrekirjallisuudeksi. Silti oleellisempaa on pystyä yllättämään ja tarjoamaan oivalluksia. Esimerkiksi Anni Nupposen Hirviöasiakaspalvelu-tarinat (jotka sittemmin ilmestyivät samannimisessä kirjasessa useiden lajitoveriensa kanssa) leikittelevät selvästi (kauhu)fantasian kuvastolla, mutta lopulta ne karnevalisoivat asiakaspalvelutilanteita. Yhtään täysin vakavaa tarinaa kokoelmassa ei ole, joskin muutaman kerran humoristisuus saattaa olla lukijasta kiinni. Eipä totiset tekstit sitä paitsi olisi leikittelevään perusvireeseen sopineetkaan. Ja lopultahan raapale on nimenomaan kirjallinen leikki.

Pimeää pimeämmässä on raapaleita yhteensä 17 kirjoittajalta, osalta vain yksi ja esimerkiksi Kari Välimäeltä liki kaksikymmentä. Hänen tekstinsä erottuvat muiden joukosta määrän lisäksi myös tunnistettavalla tyylillään, lakonisella järjettömyydellä. En itse ole absurdismin suuri ystävä, mutta arvostan, kun se tehdään hyvin. J. S. Meresmaaltakin on mukana reilusti toistakymmentä tekstiä, joiden huumori on oivaltavaa. Itselleni toimivat tässäkin yhteydessä myös Magdalena Hai ja Tarja Sipiläinen, osaltaan varmasti heidän kauhuun kallellaan olevien aiheittensa vuoksi.

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta. [Helsinki] 2014: Kuoriaiskirjat. KK007. 2. p. [1. p. 2013].

Kaikista Suomen aktiivisista raapaleiden kirjoittajista Shimo Suntila taitaa olla paitsi tuotteliain myös – mielestäni – paras. Vuonna 2012 hän otti urakakseen kirjoittaa joka päivä yhden raapaleen, ja koska se sattui olemaan karkausvuosi, Suntilan blogissa ilmestyi kaikkiaan 366 sadan sanan novellia. Suntilan esikoiskirjaan Sata kummaa kertomusta on koottu niistä laadukkain osuus.

Miksi pidän Suntilaa lajin mestarina? Yksi syy on hänen laaja-alaisuutensa. Hänen raapaleissaan esiintyy paitsi koko spekulatiivisen fiktion kirjo myös sitä laajempi aiheisto. Tässä nimenomaisessa kokoelmassakin on muutama kirjailijuuteen ja kirjakeräilyyn liittyvä teksti, joskin niitä Suntilalta on ilmestynyt toisaalla enemmän. Pääpaino on spefissä: erilaisissa fantasia-aiheissa, kauhukuvastossa ja tieteistarinassa.

Toinen syy Suntilan raapaleiden ihailuuni on se, etteivät hänen tekstinsä jää vitseiksi. Liian usein moni muu rakentaa tarinansa sellaisen yllätyslopun varaan, joka tekee tekstistä humoristisen ja usein todellakin vitsin kaltaisen. Kyllähän Suntilalla huumoria on, paljonkin, mutta usein se näkyy käsittelyn uudessa näkökulmassa tai yllättävyydessä. Sata kummaa kertomusta sisältää nähdäkseni tasan yhden vitsiraapaleen. Toisaalta monesti fandomin sisäpiirihuumori saattaa hämmentää ja etäännyttää vähemmän vihkiytynyttä lukijaa. Huumorin lisäksi Suntilan raapaleissa ylletään usein ihan ehtaan tarinankerrontaan, jopa vaikuttavaan tunnelataukseen. Tämänkin kokoelman teksteissä on muutamia sellaisia, jotka olisivat vaikuttavia tarinoita pidemminkin kerrottuina.

Vuoden urakkaan mahtuu jonkin verran toistoa. Hieman ihmettelen, miksi kirjaan on valikoitunut esimerkiksi kolme muunnelmaa samasta aihelmasta – baaritapaamisesta, iskurepliikistä ja sodasta avaruudessa. Muutoin valikoima on tasainen; muutama tarina jokseenkin samasta aihepiiristä kerrallaan. Mukaan on sitten ripoteltu Suntilan loistavia Milla ja Meri -tarinoita puolijumalaisista siskoksista ja heidän avuttomasta isästään.

Luettua: kesäkuu 2025

Matti Järvinen (toim.): Musta kissa ja muita vanhoja kertomuksia eläimistä ja ihmisistä. Helsinki 2019: Nysalor-kustannus. 142 s. 

Matti Järvisen toimittamien, vanhoja kertomuksia kokoavien novelliantologioiden sarjassa Musta kissa on pieni erikoisuutensa. Se ei keskity genretarinoihin vaan laajemman yhteisen teeman varaan. Musta kissa sisältää hyvin vaihtelevan joukon erilaisia kertomuksia, joissa ihmiset ja eläimet kohtaavat.

Tarinoiden moninaisuutta kuvaa, kuinka mukana on silkkaa gotiikkaa (Doyle, Wells), perinteisiä lehtiseikkailuja, realistista kerrontaa, hieman huumoriakin. Moni juttu jää anekdoottimaiseksi tuokiokuvaksi, mutta se ei niiden kiinnostavuutta vie mihinkään. Muodostuu ennakoimattomia siirtymiä, kun Ambrose Biercen kauhusta siirrytään Konrad Lehtimäen patetiaan ja siitä W. W. Jacobsin mustaan huumoriin; aivan kuten Kariston Hyvää yötä! -kirjoissa, joista moni novelli onkin peräisin. Vaihtelevuuden vuoksi yksikään teksteistä ei tunnu olevan väärässä paikassa.

Kertomukset ovat pääosin koottu vanhoista lehti- ja kirjajulkaisuista. Vanhojen julkaisujen lisäksi mukana on kaksi Järvisen uutta käännöstä, aiemmin suomentamaton Robert E. Howardin fantasia sekä Edgar Allan Poen Musta kissan varhaisen version suomennos. Periaatteena on ollut, ettei mukaan ole otettu tekstejä, joista on saatavilla moderni käännös. Kotimaiset valinnat ovat parhaimmillaan uutta paljastavia: säveltäjä Sam Sihvon surumielinen sirkustarina ja näytelmäkirjailija Elvira Willmanin lyhyt teksti rotasta. Itse olen aina iloinen kun Lehtimäki nostetaan esiin. Käännöstekstit ovat pääosin aikansa tunnetuilta nimiltä ilman suuria yllätyksiä (Jack Londonin juoppotarina on kyllä erityisen kiintoisa). Yksi erikoisuus kuitenkin on mukana: Dostojevskin nimiin laitettu Valkoinen vuohi, jonka on väitetty ”löytyneen” 1920-luvun lopussa. Kyse lienee kirjallisesta huijauksesta, mutta teksti on silti vaikuttava.

Tuttuun tyyliinsä Järvinen on muokkaillut jonkin verran tekstien kieltä, joskin ilmeisesti hyvin vähän. Kömpelöt rakenteet ja vanhahtava kieli ovat entisellään, mistä kiitän. Rasistiset ilmauksetkin on perusteltua säilyttää ajankuvana, minkä Järvinen huomioikin esipuheessaan.

Aatu Karri: Kotimaisia kauhutarinoita. Huuto Hornankalliolla. [Tampere] 2007: Meri-Tuulen henkäys. 142 s. 

Olisi helppo sanoa pelkän ulkoisen vilkaisun perusteella, että Aatu Karrin teoksessa Kotimaisia kauhutarinoita kauheinta ovat kansikuva ja hirvittävä oikeinkirjoitus. Ja onhan se totta – valokuva levytangon alla pullistelevasta miehestä (kirjailija itse?) vie ajatukset pikemminkin koomiseen kuin kauhistuttavaa ja kielen aivan käsittämätön pilkkukaaos sekä mielivaltaisesti katkeilevat virikkeet tuovat mieleen kasiluokkalaisen ainekirjoituksen. Onneksi pinnan alla on kuitenkin myös muuta.

Kotimaisia kauhutarinoita, alaotsikoltaan Huuto Hornankalliolla, ilmestyi 2007 Meri-Tuulen henkäyksen kustantamana. Tämä ymmärtääkseni oli Karrin ja hänen vaimonsa pääasiassa kiinteistöjen siivoamiseen keskittynyt yhtiö. Karri on julkaissut jonkin verran fiktiota (myös muuta kauhua) ja esimerkiksi ravitsemusaiheista kirjallisuutta.

Kotimaisia kauhutarinoita sisältää kolme novellia. Ne kaikki varioivat melko perinteisiä aiheita – kirouksia, aaveita, kohtalokkaita enteitä ja noitia – mutta moderniin suomalaismiljööseen sijoitettuna ne saavat oman kierteensä. Hornankallio kertoo kirotusta maatilasta, jonka mailla miehet tuppaavat kuolemaan, kun aave kostaa paikalla aiemmin tapahtuneita naisten uhraamisia. Sekä siinä että päätöskertomuksessa Täyden palvelun huoltamo käsitellään myös epätasaista avioliittoa, jossa vaimo öykkäröi tohvelimiehensä yli. Hieman ummehtunutta se on, mutta varsinkin jälkimmäisessä on stereotypian ylittävää psykologista silmää, kun aggressionsa hallitsema nainen tuntee jatkuvaa tunnontuskaa käytöksestään. Lopulta hänen saamansa palkka tuntuu lukijastakin kohtuuttomalta. Personal trainerissa käytännössä varoitetaan kuntosalisteroideista yliluonnollisen avulla.

Karrin tarinat ovat kelpo kauhukehitelmiä. Jos hän kertoisi ne ääneen, uskoisin hänen vangitsevan kyllä kuulijansa. Valitettavasti hän onnistuu kirjallisesti paljon huonommin. Kieliopin lisäksi myös kerronta ontuu ja jää vaivaavan pinnalliseksi. Kustannustoimitus olisi saattanut hioa nämä hyvin karkeat tekstit ihan kohtuullisiksi, olkoonkin ennalta arvattaviksi, kauhujutuiksi.

Seikkailija I. [Kouvola 2020?:] Vyöhyke. 16 s. Kuv.

Seikkailija I on kouvolalaisen Vyöhyke-yhtyeen lehtinen, jota myytiin keikoilla vuoden 2020 paikkeilla. 16-sivuinen on perinteikäs zine, joka sisältää 11 novellia (+ yhden vielä toisenkin kerran). Lyhyet novellit ovat yhtyeen neljän silloisen jäsenen käsialaa, mutta tekijöitä ei yksilöidä. Muutoinkin he käyttävät itsestään nimimerkkejä, jotka myös seikkailevat näissä kertomuksissa.

Seikkailijan novellit eivät muodosta minkäänlaista yhtenäistä kokonaisuutta, mutta ilmeisestikin ne sijoittuvat samaan maailmaan. Se on 1980-lukulaisen scifiestetiikan mukainen, postapokalyptinen maailma, jossa on vahvoja viittauksia (ainakin kuvittelen niin!) Strugatski-veljesten Stalkeriin. Tarinoissa on vapaustaistelijoita, armeijakuntia, myyttiset Alue ja Vyöhyke (jotka saattavat olla sama asia), puoliksi unohdettuja muistumia omasta ajastamme ja niin edelleen. Perinteikäs kuvasto lyö kättä kioskityylin ja ruokottomuuksien kanssa. Lajityypillisesti Seikkailijan sisältö on fantasiansekaista tieteiskirjallisuutta, jossa on jonkin verran kauhukirjallisuuden tummia sävyjä.

Kertomusten pituus vaihtelee hyvin lyhyesti varsin tiiviiseen. Pisin novelli on arviolta reilut tuhat sanaa pitkä. Yleensä tarinoissa on kyse nopeista välähdyksistä, joissa otetaan yhteen sotilaiden kanssa, amputoidaan omia sormia tuntemattoman hapon vaikutukselta, vedetään huumeita… Tarinoissa on räävittömyyttä ja vinoa huumoria silloinkin, kun ne ovat näennäisen vakavia. Parhaiten mielestäni onnistuu kolme kertomusta: Mestari kertoo Hiippailijasta, jonka omalakisia tekojen katsotaan sormien läpi, kunnes hän alkaa soittaa lapsille ääninauhoja ja uhoaa sytyttää kylään valot. Virtauman vanki on melkein vakava tarina minähenkilöstä, jonka ”virta” tai ”virtauma” lumoaa eikä anna edes kuolla; itse kuvittelen virran jostain syystä Kymijoeksi… Zinen päätöskertomus Tähtivaeltaja viimeisellä rannalla on jylhä tuokiokuva tuhoutuneen maailman rannikolta, konsumerismin kritiikki – ja lopultaan  ilmeisen ironinen.

Seikkailija I on mainio tuulahdus menneestä maailmasta ja zinekulttuurista, jonka ei olisi koskaan suonut loppuvan. Hienoa, että perinnettä on näin pidetty yllä vielä tälläkin vuosikymmenellä.

Emma Raven: Ratsumies rajan takaa. Malmö 2004: Stabenfeldt. 151 s. Suom. Nina Mäki-Kihniä. Kuv. Pollux-hevoskerho. – Alkuteos Twilight Horses. Demon Rider (2004).

Niin sanotulla heppakirjallisuudella on huono klangi. Mielikuvissa se on mielikuvituksetonta, kaavamaista ja tyhjänpäiväistä – ja asiaan vannoutumattomalle sen lumo on käsittämätöntä. Mutta jos miettii mitä tahansa muutakin lajityppiä, sopivat samat laatusanat niihinkin, oli se sitten rikosta, sotaa tai fantasiaa. Suurin ongelma taitaakin olla, että heppakirjat on suunnattu tytöille. Silti myös sen aluskasvillisuudesta voi löytää kiinnostavaa. Ihan oma alalajinsa ovat yliluonnolliset heppakirjat.

Emma Ravenin Twilight Horses -sarjan toinen osa, Demon Rider, ilmestyi tuoreeltaan Pollux-kirjakerhon kautta suomeksi nimellä Ratsumies rajan takaa. Sarja yhdistelee perinteisiin heppa-aiheisiin kauhufiktion piirteitä, ja meno yltyykin verrattain hurjaksi. Sarja sijoittuu tilalle, jossa koulutetaan stunt-hevosia elokuvateollisuuden tarpeisiin. Päähenkilö, 15-vuotias Salma, on ihastunut naapurin aloittelevaan stunttiratsastaja Ryaniin. Tallille ollaan tulossa kuvaamaan suosikkifilmin jatko-osan loppuhuipennusta, joka Ryanin pitäisi hoitaa. Hänen epävarmuutensa kutsuu paikalle lähimetsässä aikanaan kuolleet Marcin hengen, joka tarjoutuu avuksi mutta osoittautuukin pahansuovaksi. Tarina saa suorastaan goottilaisia sävyjä sukusalaisuuksineen.

 Ratsumies rajan takaa on harmillisen epätasainen. Alkupuoli on erittäin löperösti kirjoitettua ihmissuhdepyörittelyä, joka taatusti puree osaan kohdeyleisöstä. Se kuitenkin peittää alleen niin hevoset kuin aaveet. Vasta puolivälin tienoissa kerronta jäntevöityy, ja viimeinen kolmannes onkin sitten tehokas. Raven osaa varsin taitavasti kirjoittaa vetävää toimintaa, mistä on osoituksena pitkä takaa-ajojakso läpi tiheän metsän. Dramaattista täsmällisyyttä pilkahtelee muuallakin, mutta kenties pituusrajoitukset yhdistettynä jatko-osan pakollisiin menneiden selittelyihin ovat syynä alun takkuilulle.

 Jos Ratsumiestä rajan takaa ajattelee nuorten kauhuna, se onnistuu paremmin kuin moni ”puhdas” kauhukirja. Marc on saatu riittävän häiritseväksi ilman, että hän kuitenkaan järkyttää liiaksi nuorta lukijaa. Herkkyys lukijakunnan suhteen tuntuukin olevan Ravenin vahvuuksia.

Ritva Toivola: Kummitusjuna. Helsinki 2004: Tammi. 134 s.

Tuottelias lasten- ja nuortenkirjailija Ritva Toivola työnsi lusikkansa usein myös fantasiasoppaan. Hänen uskoakseni viimeinen novellikokoelmansa Kummitusjuna sisältääkin runsaasti nimenomaan spekulatiivista fiktiota. 12 novellista vain yhdessä ei ole yliluonnollista elementtiä, ja ”Joululahjoja”-kertomuskin luo sitä realistista ihmeen tuntua, jota joulun ihmeeksi tavataan kutsua. Siinä ostoskeskus jää sähkökatkoksen pimentämäksi. Kaiken kaikkiaan Kummitusjuna on paljon onnistuneempi kuin sitä edeltänyt Vampyyrimuoti (1996).

Kokoelman avauskertomus Metsän kuningas on tymäkkä kauhujuttu yöjunasta, joka alkaa täyttyä oudoista kuiskauksista. Ne kasvavat suoranaiseksi kirkunaksi ennen iskevää lopetusta. Muutama muukin kauhuaiheinen tarina on mukana: Kolme turkkiherraa on melko ahdistava kuvaus öykkäristä, joka saa peräänsä kaikkialle seuraavat nimihenkilöt; keventävänä elementtinä on, että yliluonnolliset vainoojat ovat Kolmen sepän patsaan hahmot. Kummitusjuna puolestaan edustaa perinnettä, jossa aavemainen hahmo paljastuukin joksikin muuksi. Fantasiapäivässä askarreltu kummajainen pitää jälki-istunnon.

Tieteiskirjallisuus on mukana kertomuksissa Taksikuski, Nettimato ja Jumbo. Ensimmäisessä on kyse keskeneräisestä robotiikasta, toisessa liian todelliseksi äityvästä pelimaailmasta ja kolmannessa humoristisesta katsauksesta geeniteknologiaan. Mikään niistä ei ainakaan aikuislukijasta ole kovin onnistunut, ja varsinkin tietokoneaihe nuorten-spefissä tuntuu jo nyt 2000-luvun klišeeltä.

Sekä Kalliomaalaukset että Lasikuulat perustuvat idealle, jossa päähenkilö siirtyy matkoillaan myös toiseen aikaan. Edellisessä Saimaan saaristosta löytyy esihistoriallinen välähdys, jälkimmäisessä Saaristomerellä kohdataan näkymä sota-aikaan. Kumpikin novelli on kokoelman parhaimmistoa. Lumimyrsky on lähes realistinen tarina erittäin runsaslumisesta talvesta – vain hurrikaanimaisiin lukemiin yltyvä myrsky on selvästi spekulatiivinen. Hieman samanhenkinen on päätöskertomus Huomenna se tulee, jossa koululuokan liitutaululle ilmestyy itsestään joka aamu uusi teksti. Pelottavan sijasta tarina on pikemminkin riemukas ja sellaisenaan vaikuttava.

A. H. Virkkunen: Matti Pohto. Vanhojen suomalaisten kirjain pelastaja. Helsinki 1924: Otava. 55 s.

Matti Pohto on suoranainen kulttihahmo Suomen historiassa. Hänen nimensä ei ole suurelle yleisölle tuttu, mutta asianharrastajille hän on melkein ylimaallinen ihmeentekijä. Pohto (1817–1857) oli köyhä maankiertäjä, joka kuitenkin keräsi merkittävän kokoelman varhaista suomalaista kirjallisuutta ja siinä sivussa teki valtavan palveluksen nykyiselle Kansalliskirjastolle.

Kun Turku paloi 1827, tuhoutui myös valtaosa akatemian kirjastosta. Vain osa lainassa olleista niteistä pelastui. Kun yliopisto siirtyi Helsinkiin, alkoi kirjastonhoitaja F. W. Pipping koota menetettyjä teoksia uudelleen. Odottamattoman apulaisen hän sai pohjanmaalaisesta, kiertelevästä kirjansitoja Pohdosta. Tämä ei osannut kirjoittaa, mutta lukutaitoinen hän kyllä oli. Kirjoista oli tullut hänelle intohimo, joka sai kuulemma muuten ilmeettömät kasvot kirkastumaan.

Pohto keräsi elämänsä aikana kolmisentuhatta suomenkielistä painotuotetta, mikä oli noin ¾ kaikista kotimaisista julkaisuista. Jos teosta oli hänellä vain yksi kappale, hän piti sen. Niitä hän säilytti toisen bibliofiilin, Emanuel Kanajärven luona Kanta-Hämeessä. Jos tiettyä teosta kuitenkin sattui vastaan useampi kappale, Pohto mieluusti lahjoitti sen eteenpäin. Hänen ansiostaan yliopiston kirjasto saikin lähes tuhat kokoelmistaan puuttunutta teosta, myös useita aiemmin tuntemattomia. Pohto hankki matkoillaan yksittäisiä lehtiäkin lisättäväksi puutteellisiin niteisiin, ja ilmiömäisellä muistillaan osasi tunnistaa painosvariantitkin toisistaan. Valitettavasti Pohdon kohtaloksi osui yhteinen yösija erään tunnetun pahantekijän kanssa, ja hän sai 40-vuotiaana kirveen päähänsä koko terän mitalta.

A. H. Virkkusen piskuinen kirjanen Pohdosta (Otava 1924) on ensimmäinen koonti erikoisen miehen elämästä. Eipä niitä myöhemminkään ole suuremmin ilmestynyt. Köyhän kiertolaisen elämä ei ole jäänyt aikakirjoihin, ja miehen tunteneitten muistikuvat rajoittuvat kouralliseen lehtitekstejä.

Raili Mikkanen [kirj.] & Sirkku Linnea [kuv.]: Suomen lasten kummituskirja. Helsinki 2022: Minerva. 79 [+2] s.

Suomessa on jo vuosikausia ilmestynyt monenlaisia kummitusjuttukirjoja. Useimmiten kyse on esimerkiksi kansanrunousarkistosta koottujen perinnekertomusten kokoelmista tai sitten näistä tarinoista kaunokirjallisempaan muotoon muokatuista pikku tarinoista. Joskus kirjan kirjoittaja tai toimittaja on ihan itse tehnyt keruutiedon ja koonnut näin uudempaa kummitteluperinnettä. Raili Mikkasen kirjoittama ja Sirkku Linnean kuvittama Suomen lasten kummituskirja kuuluu kai kahden jälkimmäisen ryhmän välimaastoon. Lähteitä ei tosin mainita, mutta rivien välissä tuntuu korostuvan kirjoittajan omat muistot ja kohtaamiset.

Kirja koostuu kymmenestä kummitusjutusta sekä niitä taustoittavista tai muuten niitä sivuavista pikku tietoteksteistä. Tarinat itsessään eivät ole erityisen pelottavia, vaikkakin muutamat niistä saattavat olla ihan riittävän jännittäviä kaikkein pienimmille kuulijoille. Useimmiten aaveet ja pelko on etäännytetty: Tarinan kertoja ehkä kuulee jutun joltakulta, ja koskaan kummitus ei tule lähelle henkilöhahmoja. Kuvituskin on värikästä ja sen ihmiset pyöreäpiirteisiä. Vain pari kertoo lähestytään edes jonkinlaisia kauhutehoja, öisessä kohtaamisessa Talin kartanon koivukujalla ja Tervolan liftaritytön tapauksessa. Kiitettävää on se, että kahta lukuun ottamatta kaikissa kertomuksissa aaveen olemassaolo jätetään mahdolliseksi ellei peräti oletettavaksi. Vain ensimmäisessä ja viimeisessä jutussa ”aave” onkin mielikuvituksen luomus.

Tarinat sijoittuvat suurelta osin nykyaikaan. Tietotekniikkaa ja kännyköitä niissä ei kuitenkaan esiinny, mikä luo ajattomuuden tunnetta. Vain yksi kertomus, Mäntyharjun poltergeistista kertova, tapahtuu selvästi menneisyydessä, agraari-Suomessa johon kummitusjutut yleensä perinnekertomuksissakin sijoittuvat.

Aikuislukijalle tarinat ovat lyhyitä, viehättäviä tunnelmapaloja, joskus onnistuneempia ja useimmiten etäiseksi jääviä. Alakouluikäisellekin lapselle osa saattaa jäädä liian kesyksi. Toisaalta tunnelma on kaikissa kohdallaan, ja kiinnostavat tietotekstit varmasti saavat helposti aikaan mielenkiintoisia keskusteluja. Niissä Mikkanen esittää ihan suoriakin kysymyksiä, jotka ovat omiaan kirvoittamaan ajatuksia.

Arvo Viljanto: Suomen ensimmäinen kirjakauppias. Piirteitä Laurentius Jauchiuksen toiminnasta Suomessa ja Baltiassa vv. 1642–1666. Turku 1946: Aura. 95 s.

Tuleva professori Arvo Viljanti julkaisi vuonna 1946 viehättävän pikkukirjan Suomen ensimmäinen kirjakauppias. Auran kustantama teos käsittelee Laurentius Jauchiusta ja hänen toimiaan Suomessa sekä Balttian alueella 1600-luvun puolivälissä.

Suomessa oli kyllä toiminut kirjakauppiaita ennen Jauchiustakin. He olivat kuitenkin joko kirjansitojia, jotka harjoittivat siinä sivussa myyntiäkin, tai sitten ulkomaalaisia toimijoita, etenkin saksalaisia. Nykyisen Saksan alueelta oli lähtöisin Jauchiuskin, joka oli alkujaan lyypekkiläinen. Suomessa (tässäkin asiassa) käänteentekevä tapahtuma oli Turun akatemian perustaminen vuonna 1640. Monen muun lisäksi uusi yliopisto tarvitsi alaisuuteensa kirjakauppiaan täyttämään opiskelijoiden ja henkilökunnan tarpeet. Tähän vastauksena oli Jauchius, joka oikeudet toimintaansa saatuaan oli ensimmäinen nimenomaan kirjojen myyntiin keskittynyt ammatinharjoittaja Suomessa.

Jauchiuksen toiminta Turussa kesti liki neljännesvuosisadan, 1642–1666. Siellä hän ei kuitenkaan asunut tai toiminut päätoimisesti kuin vuoteen 1651. Samaan aikaan Jauchius nimittäin toimi laajalti Baltiassa ja siirtyikin lopulta Tallinnaan. Laajoista verkostoistaan ja menestyksekkäästä liiketoiminnastaan huolimatta hänen viimeiset vaiheensa olivat epäonnekkaita, sillä toistuvat merivahingot ja epärehelliset palvelijat tuottivat hänelle suuria menetyksiä. Myös sopimukset päättäjien kanssa tuottivat päänvaivaa, ja Jauchius joutui kuluttamaan voimiaan kirjoittelemalla runsaat määrät valituksia kuningattarelle.

Viljannin fraktuuralla(!) ladottu, kaunis kirja on aikanaan esitellyt uusia tietoja Jauchiuksen elämästä, etenkin hänen toimistaan viranomaisten kanssa. Kirjoittaja esittää toivomuksen, että jatkotutkimus toisi esiin lisätarkennuksia. Ilmeisesti kovin paljon uutta ei silti ole paljastunut. Siispä Viljannin teos puolustaa edelleen paikkaansa.