Suomikauhun sirpaleita #11: Selkokauhua

Silja Vuorikuru

Käärme kainalossa

ja muita tarinoita

[Helsinki] 2023: Laatusana. 87 s. ISBN 978-952-7446-17-1. Kuv. Ina Majaniemi.

I

Selkokirjat ovat alkaneet yleistyä toden teolla vasta aivan viime vuosina. Niiden ideana on tarjota mahdollisuus kirjallisuudesta nauttimiseen myös niille, joilla on oppimisen tai lukemisen vaikeuksia tai jotka vasta opettelevat kieltä. Kouluille ne ovat iso apu, ja niinpä ei olekaan yllätys, että merkittävin osa selkokirjoista julkaistaan nimenomaan kouluikäiset mielessä.

Selkokirja voi olla mukautus jo olemassa olevasta teoksesta tai alkuperäinen, suoraan selkokielelle kirjoitettu teos. Virkkeet ovat lyhyitä, rivitys eroaa perinteisestä ja muistuttaakin ensi näkemältä runon asettelua, vaikeita sanoja vältetään tai ne myös selitetään tekstissä. 

II

Silja Vuorikurun novellikokoelma Käärme kainalossa ja muita tarinoita (Laatusana 2023) on kirjoitettu suoraan selkokirjaksi. Se sisältää 13 lyhyttä kertomusta, jotka pohjaavat on moderneissa kansantarinoissa ja urbaanilegendoissa. Näin ollen se vähintäänkin sivuaa kauhukirjallisuutta. En käsittelet teosta juurikaan selkokirjana vaan nimenomaan kauhutarinoiden näkökulmasta.

Käärme kainalossa jakautuu kahteen osastoon. "Pelottavia ja jännittäviä tarinoita" sisältää läpeensä kauhuaiheita. "Uskomattomia ja hauskoja tarinoita" on sekin loppujen lopuksi hyvin lähellä kauhua, sillä vain pari kertomusta eivät millään tavoin liity aihepiiriin. Käärme kainalossa on silminnähden nuorille lukijoille suunnattu. Sen kansikuva sekä sisäkuvitus, Ina Majaniemen käsialaa, ovat selkeitä ja suurpiirteisiä, taidokkaita muttei (yhtä tai kahta lukuun ottamatta) genretietoisia. Myös tarinat on kerrottu oletettua kohdeyleisöä ajatellen. Henkilöt ovat pääosin nuoria, toisella kymmenellään olevia, ja tilanteet paljolti koululaisen samaistuttavissa.

Vuorikuru nimeää käyttämänsä lähteet kirjan lopussa. Alkusanoissa hän puolestaan kertoo, ettei "ole kertonut näitä tarinoita suoraan uudelleen, vaan [– –] kirjoittanut niistä uusia novelleja". Aiheet ovat ne perinteiset: vähäpuheinen liftari, kohtaaminen hautausmaalla, lapsenvahti vaarassa; aaveita, murhaajia, epäonnea... Aihepiiriä yhtään tuntevalle tarinat eivät tarjoa juuri uutta, mutta selkokirjan ideahan ei olekaan se. Jos aiempi lukuharrastus on jäänyt siihen, että kahden kappaleen jälkeen on jo unohtanut alun, ovat nämäkin tarinat mahdollisesti mullistavia – muistaisipa itse, miltä tuntui kuulla ensimmäiset kummitusjutut.

Kokoelman aloittavat Liftarityttö ja Kävely hautausmaan läpi ovat hyvin perinteisiä kummitusjuttuja. Ensimmäinen onnistuu silti olemaan melko vaikuttava. Lyhyet lauseet ja ytimekäs kerronta lisäävät tehostavat kertomusta, joka onnistuu ehkäpä parhaiten koko kirjasta aiheuttamaan tunnereaktion. Tarina on pohjimmiltaan hyvin surullinen. Jälkimmäinen puolestaan rakentuu lähinnä loppukierteen varaan ja tuo sellaisenaan mieleen Pirkko-Liisa Perttulan kauhujuttukokoelmat. Humoristisuuden ja kauhistuttavuuden raja on hyvin häilyvä ylipäänsä, mutta 10-vuotiaalle kerrotussa tarinassa sitä ei välttämättä edes erota.

Kummituksia seuraa kaksi metroaiheista tarinaa, jotka paaluttavat itsensä tiukasti nykyaikaan ja tietenkin pääkaupunkiseudulle. Vihainen tyttö metrossa on kenties kokoelman omaperäisin juttu (tai sitten en ole vain törmännyt siihen aiemmin). Kertomus metrossa matkaavaa hiljaa tuijottavasta tytöstä kahden aikuisen miehen välissä tosin vesittyy loppuratkaisussaan, joka jää toisaalta liian auki ja toisaalta antaa olettaa liikaa. Viimeinen metrovaunu puolestaan on lyhyt, sinä-muodossa kerrottu varoitus viimeisen metrovaunun vaaroista. Saman tyyppinen on myöhempi Kauhea iltasatu, eräänlainen Candyman-aiheen jatke, jossa lukija houkutellaan sanomaan itselleen kohtaloksi koituvat sanat.

Kaksin saman aiheen variaatiota on myös novelleissa Lastenvahti ja pellepatsas ja Lankapuhelin. Ensin mainittu on periaatteessa tehokas "murhaaja vaanii talossa" -tyyppinen tarina, mutta itselleni pellekuvasto tuntuu lähinnä naurettavalta. Taitaa kuitenkin olla niin, että nuorempi sukupolvi on omaksunut pellehahmon nimenomaan kauhistuttavana ja pelottavana tai ainakin häiritsevänä. Lankapuhelin on toistoa Mikko Toiviaisen Pimeä peili -kokoelmassakin ilmestyneestä tarinasta. Vuorikuru kyllä mainitsee Toiviaisen lähteissään, ja hän on rakentanut versioonsa oman lopetuksen. Viimeistään Screamin jälkeisessä maailmassa lapsenvahtia väijyvät murhaajat ovat vakiokalustoa, mutta suomalaisessa kontekstissa he toimivat huonosti. Meillä ei ole perinnettä teinitytöistä vahtimassa vieraan perheen lapsia iltamyöhään sillä aikaa, kun vanhemmat ovat rilluttelemassa. Asetelma tuntuu meistä vieraalta, korkeintaan elokuvalliselta.

Häät vanhassa linnassa on sekin tuttu tarina, vaikken juuri nyt keksi mistä... Sekin menee melkein perttulalaiseen alalajiin, jossa "kauhistuttava" loppukäänne saa kaiken edeltäneen "kauhistuttavaan" valoon. Jopa tämän sortin kauhujuttujen joukossa ja vähin sanoin kerrottuna se on epäuskottava mutta varmasti juuri sitä materiaalia, josta kaupunkitarinat sikiävät.

"Pelottavia ja jännittäviä tarinoita" tarkoittaa siis toisaalta perinteistä kummitusjuttua tai sitten toisaalta modernia slasher-kertomusta, jossa murhaaja odottaa viimeisellä rivillä. "Uskomattomat" ja "hauska" tarinat sen sijaan edustavat nimenomaan Perttulan kokoelmien tyyliä, siis sikäli kuin kauhuaiheita sisältävät. Kaksi ehdottomasti ei-kauhistuttavaa novellia ovat hyvin erilaisia ja sellaisinaan hieman eksyksissä juuri tässä kokoelmassa. Setämies bussissa on ehkäpä koko teoksen "kirjallisuudellisin" teksti; eniten perinteistä novellia muistuttava. Itsensä ylittänyt ja siitä ylpeä teinityttö on tehnyt kaverillaan täydellisen makeoverin, uskaltanut meikata ja värjätä tukkansa, ja tietysti sitten metrossa joku vanha ukko päättää alkaa arvostella ja väheksyä häntä ihan vain ulkonäön perusteella. Loppukäänteessä asetelma pyörähtää ympäri ja tarina muuttuu voimaannuttavaksi. Vaikea laskutehtävä puolestaan on tuttu tarina koulun matikkanerosta, joka epähuomiossa saa kokeen sijasta tehtäväkseen niin sanotun mahdottoman laskun ja ratkaisee sen. 

Osaston kauhuaiheita sen sijaan edustavat muutama muu teksti. Niissä kieltämättä on koominen puolensa – niin kuin jo klassisten 1970- ja 1980-luvun koululaisvitsikokoelmien hirtehisissä narratiivivitseissä. Samalla ne ovat kuitenkin karmeita juttuja. Rajapinnan kallistuman ratkaisee kerronta, ja Vuorikurun kirjan kaltaisessa selkotekstissä sen ratkaisee ennen kaikkea lukija. Harvinainen koiranpentu on klassinen tarina ulkomailta tuodusta, vähän kummasta koirasta, joka paljastuu – no, tiedättehän te. Sama aihelmahan esiintyi jo jossain noista ensimmäisistä koululaisvitsikirjoista (Ujo piimä? Kilon poliisi?), ja modernimmassa genreympäristössä sitä on käsittelyt esimerkiksi Jukka-Antero Elfsbacka novellissaan Lemmikit (Portti 1/1992).

Nimitarina Käärme kainalossa muistuttaa rakenteeltaan edellä mainittujen Lankapuhelimen ja Harvinaisen koiranpennun ristisiitosta. Se ei ole kovin yllättävä, humoristinenkin lähinnä siksi että päähenkilö perheineen on niin hölmö antaessaan koululaispäähenkilön nukkua lemmikkikäärmeensä kanssa. Samoin Vuorikurun novelli Viimeiset sanat on makaaberi vitsi, joka taatusti on kerrottu useammassakin lapsuuteni vitsikirjassa.

III

Silja Vuorikurun Käärme kainalossa on hankala määritellä. Sen yli kymmenestä kertomuksesta valtaosa sisältää kummituksia tai muita kauhukuvastoon liittyviä elementtejä. Vain kaksi kertomusta on varsinaisesti jotain muuta. Silti kokoelmaa on hankala ajatella kauhukertomustenkaan kokoelmana, ei kummitusjuttujenkaan koska sellaisia ei ole kuin pari. Kuitenkin sisältö puoltaisi asemaa kotimaisessa kauhukaanonissa...

Paljonko määrittelyn hankaluudesta johtuu kirjan selkokielestä? En usko, että juurikaan. Varsinkin kansantarinoiden ja urbaanilegendojen kokoelmissa yksinkertainen, toteava ja leimallisesti ei-prosaistinen kieli on tyypillistä. Kummitusjuttu kuuluukin kertoa vähän kuin ohimennen, kaskuna. Vuorikurun kertomukset ovat silti muuta, vähän enemmän.

Oikeastaan sama dilemma pätee moneen muuhunkin kansanrunousarkistoa penkoneen tuotoksiin. Edelläkin mainittu Toiviaisen "urbaanien kauhutarinoiden" kokoelma perustuu olemassa oleviin jutelmiin mutta uudessa, harkitussa muodossa (Toiviaisen tapauksessa melko kehnossa), Onko siis Vuorikurun suurin ansio se, että tarinat ovat kirjoitettu kaikille helposti saatavilla olevaan selkokielelliseen muotoon? Voi olla.

Ja kuitenkin: Muutamat Vuorikurun kirjan tarinoista toimivat sellaisinaan paatuneenkin kauhu- ja kummitusjuttuja kuluttaneen lukijan käsissä. Liftarityttö on teemaltaan sellainen, että minuun se puree minä tahansa variaationa. Vihainen tyttö metrossa voisi olla Magdaleena Hain Uhriniituntakaisessa alku jollekin suurelle...

IV

En ole testannut Käärme kainalossa -kokoelman tarinoita vielä lukijakunnalle. Veikkaan, että suurin osa 14-vuotiaista tuomitsee ne ääneen liian kiltteinä ja arvattavina (ei ruumiita, ei roiskeita). Vaan veikkaanpa myös, että moni hiljaa sisuksissaan pitää tarinoita oikein mukavina, sopivasti värisyttävinä. 

Ja jos oikein hyvin käy, joku onnistuu ensi kertaa ihan itse lukemaan tarinan, jonka ymmärtää ja joka tekee vaikutuksen. Aika hyvin 1950-luvulla kuolleelta liftaritytöltä.

Luettua: marraskuu 2024

Eino Kauppinen: Runoilija ja arvostelija sekä muita tutkielmia Aleksis Kivestä. Helsinki 1966: Otava. 123 s.

Professori Eino Kauppinen erikoistui tutkijanurallaan etenkin Aleksis Kiveen ja Pentti Haanpäähän. Vuonna 1966 häneltä ilmestyi kokoelma Runoilija ja arvostelija sekä muita tutkielmia Aleksis Kivestä. Muodoltaan vaatimaton kirja muistuttaa paljon Otavan tuon ajan joulujulkaisuja: mielenkiintoista mutta triviaalia asiaa spesifille yleisölle sekä laajemmin kulttuurihistoriasta kiinnostuneille.

Kauppisen tutkielmat eivät ole missään nimessä akateemisia tai erityisen tieteellisiä. Lähteitä mainitaan harvakseltaan ja aiempaan tutkimukseen ei viittailla. Kyse on pienistä Kiven henkilö- ja julkaisuhistoriaan liittyvistä katsauksista. Nimiessee tarkastelee Seitsemän veljeksen saamaa arvostelua, yllättäen ei kuitenkaan Aug. Ahlqvistin klassista kostokritiikkiä. Sen sijaan tutkittavana on aikoinaan julkaisematta jäänyt Agathon Meurmanin aivan yhtä tyly ja kitkerä arvostelu, jonka Meurman kirjoitti heti romaanin neljän ensimmäisen luvun ilmestyttyä. Hän ei siis malttanut odottaa koko teosta, kun jo pöyristyi likipitäen samoista seikoista kuin Ahlqvist myöhemmin. Kummallekin tuntuu olleen ohittamaton synti, kun Kivi ohittaa romanttiset ideaalit rosoisemman, realistisen kuvauksen tieltä. Meurmanin ironiasta paistaa peittelemätön tuohtumus.

Murskakritiikin lisäksi Kauppinen käsittelee muitakin Kivi-myyttiin oleellisesti kuuluvia seikkoja. Hän pohtii Kiven tuhoisaa suhdetta alkoholiin ja tämän kroonista rahapulaa (ja anteliaita ystäviä). Samoin avataan myytin syntyhetkiä – hänen viimeisiä aikojaan mielisairauden kourissa ja jo ennen kuolemaa alkanutta Kiven elämäntarinan kirjaamista yleiseen muistiin. Eliel Aspelin-Haapkylästä alkaen on muistettu köyhä, sairas ja väärinymmärretty A. Kivi.

Teoksensa loppupuolella Kauppisella on jatkotutkimuksellinen näkökulma. Hän päivittää lyhyesti tietoja Nummisuutarien ilmestymisestä (kuka maksoi ja mitä maksoi) sekä Lean ensi-illan yhteydessä pääosaa esittäneelle Charlotta Raalle lahjoitetusta kultaisesta rannerenkaasta (mainitsinkin spesifin kohdeyleisön?). Lopuksi Kauppinen nostaa esiin monta vielä tuolloin käsittelemätöntä Kiveen liittyvää kysymystä. Uskoakseni kaikkiin niihin ei vieläkään ole löytynyt vastausta.

Kaarlo Bergbom ja Suomalaisen teatterin synty. Kaarlo Bergbomin kirjoitukset teatterioloistamme 1872. Helsinki 1960: Otava. 78 s. Otavan joulukirja.

Otavan joulukirjana 1960 ilmestyi kirjanen otsikolla Kaarlo Bergbom ja Suomalaisen teatterin synty. Se kokoaa yhteen kaksi suomalaisuus- ja teatterimies Bergbomin vaikutusvaltaista artikkelia vuodelta 1872. Niteen aloittaa professori Eino Kauppisen tiivis mutta informatiivinen kuvaus siitä kehityksestä, joka johti paitsi mainittuihin artikkeleihin myös Suomalaisen teatterin syntyyn.

Bergbom oli ollut jo pitkään aktiivinen yrittäessään saada suomen kieltä valtakunnalliselle ammattinäyttämölle; hän ei toki ollut ainoa, ja esimerkiksi Fredrik Cygnaeus esitti ajatusta julkisesti ensimmäisenä. Ruotsinkielinen teatterihan toimi jo pääkaupungissa, mutta suomen kieltä sorsittiin muutamastakin syystä. Usko suomenkielisen ohjelmiston, suomalaisten näyttelijöiden ja suomea osaavan yleisön riittämiseen oli vähäistä niiden keskuudessa, jotka rahahanoja säätivät. Hetki toimia koettiin olevan käsillä 1872, kun valtiopäivät jälleen kokoontuivat. Tuolloin talonpoikaissäädystä esitettiin, että Helsingin uudessa teatteritalossa alettaisiin esittää ohjelmistoa myös suomeksi. Asiaa tukemaan Kirjallisessa Kuukauslehdessä julkaistiin Bergbomin pitkä ja asiantunteva essee.

Bergbom on taitava kirjoittaja (kuuleman mukaan varsinkin ruotsiksi), ja hänen asiantuntemuksensa kuuluu tekstistä näin 150 vuotta myöhemminkin. Vastustajia kuitenkin riitti. Näistä näkyvin ja vaikutusvaltaisin oli Helsinginfors Dagbladin nimimerkki β eli teatterikriitikko K. Bremer. Bergbom vastasi nimimerkin esittämiin poleemisiin väitteisiin uudessa kirjoituksessaan, joka julkaistiin kolmessa osassa Morgonbladetissa. Siinä hän yksiselitteisen tehokkaasti, ilman iskuja vyön alle (ainakaan monta), kumoaa kritiikin ja vahvistaa omaa asiaansa. Epäilemättä Bergbomin kirjoituksilla oli oma osansa siinä, että vielä samana vuonna perustettiin Suomalainen teatteri eli nykyinen Kansallisteatteri – Bergbomin johdolla.

2020-luvun lukija huomaa keskustelussa paljon tuttua. Etenkin vastustajien diskurssi tuntuu olevan täynnä yhä eläviä ajatuksia taiteen elitistisyydestä ja Helsinki-keskeisyydestä, sen tuottamattomuudesta ja varsinkin valtionrahoituksen sopimattomuudesta moiseen turhuuteen. Kovin tuttua…

Matti Järvinen (toim.): Synkkä satu. Synkkä satu ja muita vanhoja suomalaisia kauhukertomuksia ja kummitusjuttuja. Helsinki 2018: Nysalor-kustannus. 128 s.

Samoihin aikoihin vanhoja kauhukertomusten suomennoksia sisältäneen Pirunpullo-antologian kanssa Nysalor-kustannus julkaisi myös vastaavan kokoelman kotimaisilta kirjoittajilta. Matti Järvisen toimittama Synkkä satu sisältää 15 kauhuhenkistä tarinaa, joista valtaosa on vähän tunnettuja ja aiemmin vain kertaalleen julkaistuja.

Kokoelman tunnetuin nimi on varmasti Z. Topelius, jonka Tuhkakeskiviikon morsian on uusi, Järvisen oma suomennos, joka julkaistiin edellisvuonna pikku vihkosena. Se ei ole erityisen hyvä, mutta hajanaisessa rakenteessaan mielenkiintoinen muunnelma perinteisestä kummitusaiheesta. Järviseltä on mukana toinenkin oma suomennos, Fredrik Berndtsonin nimitarina. Toinen tunnetuimmasta päästä lienee Samuli Paulaharjun kertomus, joka on säilynyt elossa Tunturien yöpuolta -teoksessa meidän päiviimme asti. Kovissa kansissa on aiemmin julkaistu myös Jalmari Karan ja Knut Karmanteen tarinat.

Sen sijaan kaikki muut ovat alkujaan lehtinovelleja, jotka ovat painuneet enemmän tai vähemmän unohduksiin ennen Järvisen kirjallista arkeologiaa. Osa teksteistä sivuaa kauhutematiikkaa vain hiukan: Elvira Willmanin Murhaenkeli on proosarunomainen tuhofantasia muinaisesta egyptistä, Selma Anttilan Rakkaus ja kuolema vertauskuvallinen satu. Muutoin kuitenkin ollaan ihan ehdan kauhutarinan tai ainakin kummitusjutun äärellä.

Mielenkiintoinen juonne ovat kaukomaiden eksotiikasta voimaansa saavat kertomukset, kuten Karan Okura, Karmanteen Tiflisin kummitus ja Eino I. Parmasen Fakiirin kosto. Vieraan (kulttuurin) pelko on tietysti nykyajan valossa ongelmallista ja leimaavaa, mutta ei se tekstien tehoa syö. Tuskin on sattumaa, että näissä tarinoissa on vahvimmin mukana myös eroottisuus.

Synkän sadun todelliset löydöt ovat Aaro Vallinmäen kekseliäs kummittelu, Olli Karilan kansatieteellinen noitatarina Liperistä sekä Hilda Tihlän kummitusjuttua ironisoiva mutta niiden kertomisen merkityksellisyydestä muistuttava sisäistarinoiden kimara.

Synkkä satu on epätasainen kokoelma, mutta sellainenhan arkistovalikoiman pitääkin olla. Kehnokin teksti voi olla erittäin kiintoisa ja historiaa valaiseva.

Aleksis Kivi: Kauhukertomukset. Turku 2019: Kustantamo Helmivyö. 39 s. Toim. Juri Nummelin.

Aleksis Kiven kauhukertomukset voi tuntua lähes oksymoronilta. Vaan ei ole. Vaikka Seitsemän veljestä yleisessä kansantajussa liitetään orastavaan realismiin, on vähintään sen toinen jalka tiukasti romanttisessa perinteessä. Parhaiten tämä näkyy romaanin useissa sisäiskertomuksissa, joilla Aapo viihdyttää veljiään.

Juuri näistä tarinoista muodostuu valtaosa Juri Nummelinin toimittamasta kirjasesta Kauhukertomuksia. Osana suomalaisen kauhukirjallisuuden historian kirjoittamista Nummelin julkaisi muutamia tällaisia pieniä niteitä. Oikeastaanhan kokoelmaa olisi helppo pitää täysin turhana: Seitsemän veljeksen tarinat on monesti aiemminkin julkaistu omillaan. Niiden lisäksi kokoelmassa on vain yksi toisaalla aiemmin ilmestynyt kertomus.

Vaikka Kiven tarinat ovat tutut ja moneen kertaan luetut, ovat ne näin tarjoiltuna kuitenkin omanlaisensa elämys. Osana Seitsemää veljestä ne limittyvät Jukolan poikien elämään sitä elähdyttävinä irtaantumisina. Kauhukertomuksiksi nimettynä alla ne lukee eri tavalla, erilaisen lukuohjeen kautta. Lukija keskittyy huomaamaan tarinoiden goottilaisia ja yliluonnollisia piirteitä.

Kiven kertomukset muistuttavat kansantarinaa tai satua. Ilmeisesti ainakin Vuoripeikot todella pohjautuu englantilaiseen perinteeseen. Niissä esiintyy kuninkaallisia ja peikkoja, ja kerronnan tapa on etäinen, sikälikin satua muistuttava. Kiven kauhuelementit liittyvät eritoten tunnelmaan ja miljööhön, joissa gotiikan perinne yhdistyy suomalaisiin maisemiin; kesäöihin, metsiin ja kirkontorneihin. Kauhistuttavuus syntyy kuolemattoman sielun uhasta, kun peikko imee neitokaisen verettömäksi muttei elottomaksi tai kun nuorten rakkautta uhmaava aatelismies seivästää nämä mutta kärsii itse, kun näkee nuorten kuoleman levollisuuden.

Vaikkei Kivi koskaan varsinaista kauhua kirjoittanut, ovat hänen pienet tarinansa oiva osoitus Suomessa harvinaisesta goottilaisesta kirjallisuudesta. Mieltä lämmittää etenkin se, että kirjoittaja on juuri Kivi, realismin luvatussa maassa kansalliskirjailijaksi nostettu. Kirjasta täydentää Nummelinin asiallinen esipuhe.

Helmi Krohn: Emilie Bergbom. Elämä ja työt. Helsinki 1917: Otava. 272 s.

Historiankirjoitus on tunnetusti ollut kovin miehistä. Niin historiaan jääneet, kirjoituksen kohteena olleet ovat miehiä, ja heistä ovat lähinnä kirjoittaneet miehet. Suomalaisuuden ja suomenmielisyyden vaiheet ovat hyvin pitkälti nimenomaan suurmiesten kavalkadia. Vasta viime aikoina ovat heidän leveiden selkiensä takaa päässeet esiin vaimot, tyttäret ja siskot.

Helmi Krohn oli jo aikanaan näitä tekijöitä, maineikkaitten isänsä ja veljiensä rinnalla merkittävä hahmo, joskin sisarusparvesta varmaankin tunnetuimmaksi on jäänyt Helmin sisko, Aino Kallas. Monipuolinen kirjailija Krohn kirjoitti 1917 elämäkerran aiemmasta kulttuurivaikuttajasta, Emilie Bergbomista.

Kuten kirjailija itsekin mainitsee, Bergbomista on mahdoton puhua ilman hänen veljeään Kaarloa. Krohnin kirja onkin oikeastaan Bergbomin sisarusten ja Suomalaisen teatterin alkuvaiheiden kronikka. Näkökulma vain sattuu olemaan Emilien.

Jo parikymppisenä nuorempien sisarustensa kasvattajaksi jäänyt Emilie piti myöhemmälläkin iällä langat tiukasti käsissään, kun Suomalainen teatteri Kaarlo-veljen johdolla perustettiin. Hän oli virallista asemaansa suurempi hahmo, teatterin järki ja kuri taiteellisemman veljen tunteikkuudelle. Emiliellä on selvää, mistä hän piti ja mistä ei, eikä hän antanut kenenkään kävellä ylitseen. Hänen ja Kaarlon muodostama työpari on erikoinen – kymmenisen vuotta vanhempi sisko oli veljelleen ensin äidinkorvike, sitten paras ystävä, työtoveri ja elämänkumppani.

Krohn nojaa kirjassaan paljon Bergbomin kirjeenvaihtoon. Paljon pääseekin lukemaan katkelmia, joissa ollaan huolissaan teatterin taloudesta, arvostellaan näyttelijöitä ja ihan vain kerrotaan kuulumisia. Rivien välissä tosin vaikuttaa siltä, että paljon Krohnilla lienee myös omaa sisäpiiritietoaan, isänsä ja muiden läheltä todistaneiden kertomuksia. Mitenkään puolueeton elämäkerturi Krohn ei ole mutta ei myöskään ihaile kritiikittä kohdettaan. Hänen teoksensa on yhä erittäin lukukelpoinen – mikä onkin hyvä, koska tuoreempaakaan vaihtoehtoa ei taida olla tarjolla.

Aarni Voipio: Virsien pyhä runous. Porvoo 1955: WSOY. 102 s. 2. p., ilmestynyt alun perin 1941.

Odotin jokseenkin vääriä asioita. Kenties kirjahistoriallista katsausta suomalaisen virsikirjan vaiheisiin? Tai ehkä kotimaisen virsirunouden keinojen ja piirteiden analyysia? Oli miten oli, teologian professori Aarni Voipion Virsien pyhä runous ei vastannut odotuksiin.

Alun perin kristillisiä opintokerhoja varten kirjoitettu ja toisessa painoksessaan ihan kouluhallintoa myöten hyväksytetty kirja on pintapuolinen katsaus silloisen uuden virsikirjan sisällöstä. Voipio käy virren historiallisia vaiheita läpi alkaen Raamatun psalmeista ja pysähtyen niin katolisen ja reformaation ajan käytänteihin kuin myöhempiin pohjoisiin ilmiöihin kuin herännäisyydenkin Siionin virsiin.

Punainen lanka on nimenomaan siinä, mistä vuoden 1938 virsikirjan sisältö on lähtöisin ja miten se näkyy. Niinpä varhaisimmat suomalaiset virsikirjat, Jaakko Finnon ja Hemminki Maskulaisen kokoelmat, ohitetaan lähinnä maininnalla niiden harvinaisuudesta. Niistä toki on sittemmin kirjoitettu kyllä tarkemmin. Mukavasti tilaa saavat 1800-luvun uudistuskomiteat, etenkin Runebergin ja Lönnrotin sekä vähemmässä määrin Julius Krohnin osuudet niissä. Voipio keskittyy nimenomaan virsirunouteen. Musiikilliseen näkökulmaan riittää yksi luku kuudestatoista.

Tieteelliseksi ei Voipio ole kirjaansa tarkoittanut, ja hän antaakin henkilökohtaisen makunsa kuulua arvioissaan. Ajan merkkejä on se, että kirjoittajan peittelemätön usko hämmentää nykylukijaa. Vaikka jonkin virsitekstin verbaalinen taitavuus myönnettäisiinkin, se saattaa saada silti arvonalennuksen vääränlaisen uskontulkintansa tähden. Tällaiset kohdat ovat kuitenkin harvassa.

Mielenkiintoista on lukiessa miettiä, minkälaista koulun ja kasvatuksen arvomaailmaa Voipion kirja edustaa. Se on hyväksytty kansakoulunopettajien koulutukseen sopivaksi, joten valtiovalta on ilmeisesti halunnut sen sisältöä käsiteltävän tavalla tai toisella koulussa. Kun ottaa huomioon, miten viime päivinä on kuohuttu minkäänlaisten uskontoon viittaavien opetussisältöjen pelosta tämän päivän koulussa, voi vain todeta aikojen todellakin muuttuneen.

Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus. Helsinki [2018]: Siltala. 272 s.

Ennen kuin Teemu Keskisarja teki itsestään eduskunnassa pellen ja hittimuusikon, hänen maineensa oli vankka populäärin historioitsijan. Vuonna 2018 ilmestyi Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus Siltalan kustantamana.

Kivi on vähän kuin Kekkonen – elämäkertoja ja muita heitä käsitteleviä kirjoja on hyllymetreittäin ja silti lisää tulee aina. Ero on etenkin siinä, että Kekkosen aikana (julkisuuden) ihmisen tekoja dokumentoitiin aivan eri tavalla kuin 1800-luvun puolivälissä eläneen Kiven. Siksipä Keskisarjan teokselle on varma paikkansa. Aikaisemmin Kiveä ovat käsitelleet luonnollisesti etenkin kirjallisuudentutkijat (joskin hänen ensimmäinen elämäkerturinsa Aspelin-Haapkylä oli kyllä kulttuurihistorioitsija). Modernin historiantutkijan menetelmille on kentällä kyllä käyttöä.

Mitään mullistavan uutta tietoa ei Keskisarja Kiven elämästä tuo. Se vaatisikin aikamoiseen arkistolöytöön osumista. Hän kuitenkin retusoi olemassa olevaa muotokuvaa tarkentamalla sieltä, siistimällä täältä ja koristelemalla hieman ympäriltä. Kiven vaiheiden konteksti kirkastuu, kun kirjoittaja avaa asioita, jotka ovat olleet sadan vuoden takaisille tarkiaisille itsestään selviä mutta eivät enää nykyisin. Ajankuvaa luodaan asiantuntevasti ja arjen tasolla. Nimenomaan yksittäisen ihmisen näkökulmassa on eräs Keskisarjan viehätyksen syy. Hahmottamista avittaa kuvitus, joka ei ole järin runsas mutta hyvin valikoitu ja kirjan sivuille tyylikkäästi taitettu.

Keskisarja on kadehdittavan taitava kirjoittaja. Hän suoltaa samaan aikaan helppolukuista ja vaivattoman rytmikästä mutta myös omalakistaan kieltä. On totta, että välillä hän sortuu turhankin rennoksi ja arkiseksi (Tarkiainen ei tainnut käsitellä Kiven "vitutusta"), mutta se on osa maailmanrakennusta. Kiven teosten kielestä lainatut monet sanavalinnat kytkevät teoksen ja kohteen toisiinsa melkein elimellisesti. Joitain kohtia jälkiviisas persu-valotus kyllä kirkastaa ikävästi... Mutta ei politikoida, ei politikoinut Kivikään.

Ainoa oikea moite koskee kirjan toimitustyötä. Vaikka kuinka yritin olla tarkka, ei lähdeluettelosta löydy kaikkia viitattuja teoksia.

Katsottua: marraskuu 2024

Toivo Särkkä & Yrjö Norta: Runon kuningas ja laululintu. Jaakko Pakkasvirta: Runoilija ja muusa

Ennen kuin Toivo Särkän ja Yrjö Norran ohjaama Runon kuningas ja muuttolintu (1940) ilmestyi, oltiin huolissaan siitä, miten elokuva tahraisi kansallisrunoilijan. Ilmestymisen jälkeen huokaistiin helpotuksesta, kun suurmies sai sittenkin olla entisensä. Vuosikymmeniä myöhemmin elokuva sai maineen pönöttävän nationalistisena. Tänään katsoja näkee kenties enemmän vivahteita. Runon kuningas kertoo J. L. Runebergistä, joka poliittisista syistä "karkotetaan" Porvooseen. Siellä uhrautuvaan mutta kuuroutuvaan vaimoonsa kyllästynyt skaldi rakastuu parikymmentä vuotta nuorempaan Emilie Björksténiin. Nykykatsoja tunnistaa fanin ja ihaillun taiteilijan asetelman riskeineen ja sudenkuoppineen. Runeberg on tottunut saamaan kaiken, Björksten elää ja tuntee täysillä. Tarina kulkee tuttuja latuja, joskin ymmärtäväisen Fredrika-vaimon hahmo on erikoinen; ja syyllinen ei suinkaan ole viettelevä hupakko. Elokuvana Runon kuningas on turvallinen, varsinkin keskivaiheilla kovin staattinen. Ei se silti mitenkään kehno ole, ja varsinkin ajankuva lavastuksineen, vanhoine Porvooineen ja pienine porvarillisine askareineen on kiehtova. Lisäksi kuvaaja Marius Raichi (Theodor Lutzin kanssa?) on saavuttanut muutamia hienoja otoksia.

Osittain samankaltaisia polkuja kulkee Jaakko Pakkasvirran Runoilija ja muusa (1978). Eino Leinon tapauksessa ei tosin tarvitse pelätä skandaalia. Sillehän hänen jälkimaineensa suurelta osin rakentuu. Elokuva rakentuu sortuvan taiteilijaneron troopin varaan. Runoilija Leino joutuu naimisiin puolipakolla naimisiin Freya Schoultzin kanssa, jota lähinnä tuntuvat kiehtovan Leinon mukanaan tuomat seurapiirit. Tyrehtynyttä runosuontaan hän yrittää elvyttää ryyppäämällä. Ja sitten on tietysti hänen elämänsä toistuva romanttinen varjo, L. Onerva. Runoilija ja muusa toisaalta sisältää sekin paljon pönöttelyä (Leino tuntuu jatkuvasti puhuvan julkaistujen runojensa sanoin, ihmiset ympärillä ovat aikakauden suurhenkilöitä), toisaalta helposti tekotaiteelliseksi kääntyvää paatosta ja sitten paljon ihan aidosti koskettavaa. Alkoholismin kuvauksena se on parhaimmillaan. Myös kuvaus on komeaa – ruskeanlämmin värimaailma sulkee sisäänsä.

Matti Kassila: Hilmanpäivät. William Markus: Taikayö

Vuonna 1954 Suomen Filmiteollisuuden ensimmäisestä elokuvasta oli kulunut kaksikymmentä vuotta, joten oli juhlien aika. Sitä ei erityisemmin valitettavasti huomaa vuoden uusista filmeistä.

Matti Kassilan Agapetus-filmatisointia Hilmanpäivät pidetään yleensä melko onnistuneena. On totta, että se ylittää monen muun aikakauden farssin – pitkälti ohjaajansa ansiosta, uskon – mutta ei se sittenkään erityisen hyvä ole. Suomalaiseen pikkukaupunkiin noin vuorokauden ajalle sijoittuva hupailu saa nimensä alussa vietettävien nimipäivien vuoksi. Se onkin elokuvan vahvin osa. Kassilan ja kuvaaja Kalle Peronkosken omaperäiset sommitelmat ja kamera-ajot ovat eläväisiä ja yksinkertaisesti hauskoja. Samanlaista ilmeikkyyttä välähtelee elokuvassa aika ajoin, mutta yhtälailla usein juututaan teatterimaisiin dialogeihin. Jokseenkin episodimainen elokuva sisältää kyllä mainioita hahmoja ja vetäviä roolisuorituksia. Varsinkin Edvin Laineen omanarvontuntoinen vpk-päällikkö ja Tauno Palon liioiteltu mutta sympaattinen tuomari voisivat olla ikonisia. Aino Matsasta seuraa aina ilokseen. Kassilamaiseen kertojaäänen ja esimerkiksi pysäytyskuvien käyttö vihjaavat uudesta elokuvailmaisusta Suomessa.

William Markuksen esikoisohjaus Taikayö sen sijaan on hyvinkin perinteinen. Se ei tee mitään uutta, mutta en syyttäisi niinkään aivan pätevää ammattimies Markusta vaan Reino Helismaata, jonka käsikirjoitus on luultavasti ollut taas liuskan mittainen. Taikayö on kuin tukkilaisromanssista häpeilemättömän kliseerevyyn tehnyt kesäteatterituotanto (ilman tukinuittoa!). Eriparisten ideoiden liukuhihnalla mukana ovat kaikki genren arkkityypit ja monta laulunumeroa (Koivu ja sydän ensi kertaa). On kuitenkin sanottava, että missään vaiheessa ei sudita tyhjää, vaan kohtauksesta toiseen etenevä tarina kulkee kuin pikakelauksella. Tylsistyä ei ehdi vaikkei mitään odottamatonta näekään. Mukavaa on nähdä Siiri Angerkoski kerrankin tekevän tyyppiroolinsa rauhassa ja lempeästi. Markuksen ohjaus on perinteikästä mutta varmaa. Kokonaisuudessa on niin hyvä rytmi, että helposti jää harmittelemaan mitä ohjaaja olisi saanut aikaan kunnon käsikirjoituksesta.

Valentin Vaala: Varaventtiili. Aarne Tarkas: Opettajatar seikkailee

Nuori opettajatar muuttaa toiselle puolen maata virkaan ja panee sekaisin sikäläisen tapakulttuurin ja seurapiirit. Toisissa olosuhteissa Valentin Vaalan Varaventtiili (1942) olisi ihan "kansainvälisen tason" (eli hollywoodilainen) romanttinen komedia. Jatkosodan ollessa käynnissä ja suomalaisen kuvaustekniikan ollessa mitä oli, se kuitenkin jää kömpelöksi haparoinniksi. Ja ihan sellaisenaan Hilja Valtosen romaaniin perustuva elokuva ei kelpaisi missään muualla: pohjalainen miljöö ja henkinen ilmapiiri (jossa seurapiiri tarkoittaa kolmea takakireää körttiä) eivät auenne ihan helpolla niitä tuntemattomalle. Itsenäisesti ajatteleva ja sanavalmis päähahmo on silti universaali. On sääli, että Varaventtiili yrityksestä huolimatta jää kankeaksi ja tunkkaiseksi. Sen verran valovoimainen ja karismaattinen roolitus siinä on. Vaala ei arvostanut "teatterin pilaamia" näyttelijöitä, mutta kovin teatraalisen jäykkää replikointi on. Yrjö Kivimiehen dialogi ei hengitä kuin Lea Joutsenon tulkitsemana. Paljon antaa silti anteeksi Irma Seikkulan kasvoille, Olavi Reimaan äänelle ja nuoren Tapio Nurkan hiusrajalle. Pohjanmaan lumimaisema näyttäytyy vaikuttavana, silloin kun se pääsee kuviin.

Seikkula on opettaja myös Aarne Tarkaksen Opettajatar seikkailee -elokuvassa (1960). Ei kuitenkaan nimihenkilö, sillä se rooli kuuluu Leni Katajakoskelle. Yhteiskunnallisesta komediasta on nytkin kyse, ainakin aluksi. Tiukasta moraalistaan tunnetun opettajan kasvot päätyvät alastonmaalaukseen, jonka hänen torjumansa taiteilija on tehnyt; aikansa kostopornoa? Opettaja yrittää luonnollisesti varmistaa, ettei taulu pääse julki. Tähän asti Tarkaksen elokuva on ihan juoheva väärinkäsitysten hupailu (vaikkakin alastomina juoksevat tyttökoululaiset ja heitä kuolaava Tommi Rinteen tekoparta voivat tuntua kiusallista). Sitten juttu kiertyy rikosfarssiksi ja alkaa repsottaa saumoista. Leo Jokelan ja Risto Mäkelän tohelo rosmopari Arska ja Ville tekevät ensiesiintymisensä; mainioita ovat myös Uljas Kandolinin ja Hannes Häyrisen pollarit. He kaikki vain tuntuvat olevan ihan väärässä tarinassa. Tai sitten ensimmäinen puolituntinen oli. Tarkasmaiseen tapaan muotoseikat ovat yhtä kaikki kunnossa.

Timo Linnasalo: Vartioitu kylä 1944. Risto Orko: Aktivistit

Viimeinen sotakesä, syrjäkylä Kainuussa. Tappamisen traumatisoima kaukopartiomies tulee hermolomalle kotipuoleen. Kylää vartioi joukko sotilaita, venäläisdesanttien varalta. Ja kas, löytyyhän semmoinen, alkujaan suomalainen tosin. Alkuasetelma Timo Linnasalon elokuvaan Vartioitu kylä 1944 (1978) ei ole mutkikas, eikä sitä ole juonikaan. Desantin ja sotilaan kaksisäikeinen punalanka on vain keino sitoa kylämiljöö yhteen. Pienet välähdykset kyläläisistä ja siellä partioivista sotilaista on paljonpuhuva kudos. Sodan loppu ja häviö aavistetaan, mutta siihen reagoi jokainen tavallaan. Kuka lähtee Ruotsiin karkuun, kuka yrittää pitää kunnian rippeistä kiinni, kuka rakentaa taloa vaikka miehittäjä on vaaran takana. Elokuva perustuu Unto Heikuran kesäteatterikappaleeseen, mutta sitä ei pystyisi itse elokuvasta sanomaan. Niin komeasti Kuhmon ja Sonkajärven maisemat ovat oleellinen osa kaikkea. Fragmentaarinen kerronta ei ole täysin onnistunut, varsinkaan aluksi epäselvien takaumien osalta, mutta toisaalta se kannustaa katsomaan elokuvan toistamiseen. Kaiken keskellä soivan Heikki Valpolan valssin pitäisi olla yksi suomalaiselokuvan ikoneista.

Sotaa käydään Risto Orkon Aktivisteissakin (1939) mutta hyvin toiseen tapaan ja toisesta näkökulmasta. Juuri Venäjän vallankumouksen alla suomalaiset aktivistit vastustavat keisarin sortotoimia ja haaveilevat itsenäisyydestä. Tarina seuraa niin tsaarin santarmeihin soluttautunutta upseeria, emämaan tahtoon taipuneen suomalaissenaattorin tytärtä kuin maanalaista jääkärijoukkoa. Aktivistit on nationalistinen ja häpeämättömän propagandistinenkin elokuva, mikä ei yllätä lainkaan tekoajankohtansa huomioiden mutta mikä sai sensuurin kieltämään sen neljäksikymmeneksi vuodeksi. Kansallista uhoa ei silti voi pitää häiritsevänä. Aktivistit nimittäin on erittäin hyvä elokuva – aikansa kansainvälisten mallien mukainen, sujuva mutta painokas sotamelodraama. Etenkin ylöspano on komeaa: ajankuva on toteutettu puvustuksessa ja lavastuksessa näyttävästi, ja Charles Bauerin jyrkkävarjoinen kuvaus on vaikuttavaa.

Ismo Sajakorpi: Painajainen. Merkitty

Kukapa olisi uskonut, että modernin kauhuelokuvan Suomessa aloitti yksi Kivikasvoista... Kyllähän täällä oli alaa viistäviä aiheita filmattu jo ennen 1980-lukuakin, mutta kaipa korkeintaan Valkoista peuraa kehtaa ehtana kauhuelokuvana. Sen sijaan ohjaaja Ismo Sajakorven Mainistelevisiolla ohjaamat 80-luvun työt, Merkitty ja Painajainen, eivät ansainne kyseenalaistuksia.

Paitsi että ehkä sittenkin. Painajainen (1988) näet on oikeastaan tv-sarja, neliosainen ja noin kolmetuntinen. Ja joku aivan varmasti luokittelisi sen mieluummin "psykologiseksi jännitykseksi" tai muuksi mitään tarkoittamattomaksi. Oli miten oli, Painajainen oli koululaisena helvetin pelottava eikä sen teho ole vieläkään kadonnut. Kuva kaivossa kelluvasta Anna-Leena Härkösestä kulki mukana pitkään. Sajakorven kirjoittamakin tarina kertoo maalle vanhaan villaan muuttaneesta, alkoholisoituneesta taiteilijasta, joka menettää ulosajossa ja sitä seuranneessa kuukausien koomassa muististaan pitkän pätkän. Kylältä on edellisvuonna kadonnut 17-vuotias tyttö, ja taiteilija alkaa nähdä näkyjä tästä. Painajainen lähentelee yliluonnollista dekkaria, jossa selvänäkijän kanssa ratkaistaan rikosta. Tunnelma kuitenkin on niin painostava ja kiristetty, että se yliluonnollisuuden mahdollisuuteen yhdistettynä tuottaa aitoja kauhutehoja. Viehätykseen vaikuttaa oleellisesti myös se, että varsinaissuomalainen pikkukaupunki on miljöönä niin tunnistettava ja kotoinen, että vaikutus tulee lähelle katsojaa – ainakin tällaista 80-luvun nähnyttä. Tv-tuotannon heikkoudet näkyvät lähinnä kuvamateriaalissa; monesti harmittelee, kuinka komea Painajainen olisi filmille kuvattuna.

Muutamaa vuotta varhaisempi Merkitty (1984) on sekin Mainostelevision tuote mutta kestoltaan alle 50-minuuttinen elokuva. Myös siinä näkyy Sajakorven lajityyppitietoisuus, eikä tällä kertaa tarvitse edes miettiä, mistä lajityypistä on kyse. Tarinassa nuori nainen yrittää itsemurhaa, todetaan sairaalassa kuolleeksi mutta herääkin ruumishuoneelta. Normaaliin eloon palaaminen ei onnistu, kun toistuvat näyt silinteripäisestä olennosta alkavat vaivata. Merkitty on okkulttistista tai metafyysistä kauhua Poen, Hodgsonin ja muiden heidän aikalaistensa tyyliin. Kerronta on tiivistä aikapaineen vuoksi, mutta se kääntyy elokuvalle vain eduksi. Nytkin tv-teatterin tuotantoarvot hieman harmittavat, samoin kovin aggressiivisesti pauhaava musiikki.
Merkitty ja Painajainen ovat selvästi sisarteoksia samoine aiheineen ja näyttelijöineen, mutta myös siksi, että niissä toistuvat muutamat samat kuvatkin. Tieltä suistuva valkoinen Lada ja psykiatrisen sairaalan sisäpihaan saapuminen ovat ainakin samat.

Andrei Kontšalovski: Marian rakastajat. Tom Tykwer: Heaven

Andrei Kontšalovskin ohjaama ja osittain kirjoittama Marian rakastajat (Maria's Lovers, 1984) voisi olla kunnianhimoinen yritys käsitellä sotatraumaa. Toisen maailmansodan veteraani palaa kotikylille Pennsylvaniaan ja nai nuoruudenrakkautensa. Ajatus tästä on pitänyt hänet jokseenkin järjissään japanilaisten vankileirillä. Mies rakastaa naista niin paljon, että naiminen onnistuu vain papin edessä vaatteet päällä. Maksullisissa kuitenkin onnistuu, ja naisellekin olisi ottajia täyttämään tämän tarpeet. Tarinan lähtökohdat ovat hyvät näyttelijätkin tekevät aluksi hyvää työtä. Sitten käsikirjoituksen ongelmat alkavat näkyä: hahmojen psykologia on epäjohdonmukaista ja tarina etenee poukkoillen. Naisen halun kuvaamista voisi pitää edistyksellisenä, ja onhan se sitäkin aikanaan ollut, mutta kyllä elokuvan maailmankuva silti tuntuu kovin tukkoiselta. Asiaa eivät auta tirkistelevät ja nuolevat kuvat Nastassja Kinskin kehosta. Jää hämäräksi, mikä on ollut tekijöiden tarkoitus – julistaa rakkauden kaikkivoipuutta vai sodan kauheutta vai jotain ihan muuta. Ainekset ovat hyvät, jälki vähän mitä sattuu.

Tom Tykwerin Heaven (2002) sen sijaan on aivan muuta. Se on elokuvallisesti hallittu, sisällöltään vaikuttava ja jälkivaikutuksiltaan kaunis. Krzysztof Kieślowskin viimeiseen käsikirjoitukseen perustuva Heaven on hyvin hitchcockmainen väärä mies -muunnelma. Paitsi että jahdattavana on ihan oikea mies, ja mieskin on kyllä nainen. Kyseinen opettaja yrittää räjäyttää yrityspomon, joka pyörittää huumebisnestä koululaisillekin. Suunnitelma ei mene kuten pitää, ja nainen jää kiinni. Nuori karabinieeri rakastuu naiseen ja auttaa tämän pakoon. Tarina ei ole erikoinen mutta käsittelytapa on. Katsoja ei oikeastaan tiedä paljoakaan hahmojen motiiveista – niihin viitataan lopulta hyvin yliolkaisesti. Kuitenkin melkein kaikki nimenomaan tuntuu tapahtuvan oikein. Vääjäämättömyyden ja oikeuden tuntu on vahvana läpi elokuvan, mikä pakottaa katsojan miettimään omia pontimiaan. Maalailevan kauniit ja hitaat, väljän pianismin sävyttämät kuvat vaihtelevat Tykwerin ohjauksessa Alfred-sedän oppeja noudattavien suspense-hetkien kanssa. Harvoin kokonaisuus on silti näin eheä.