Katsottua: heinäkuu 2022

James Cameron: Terminator – tuhoaja. Terminator 2 – tuomion päivä

Minulle, kuten niin monelle muullekin ikätoverilleni, kaksi ensimmäistä Terminator -elokuvaa ovat lapsuuden alitajuista syväkuvastoa. Ne nähtiin kymmeniä kertoja ja osattiin ulkoa.

En ole katsonut kumpaakaan kahteenkymmeneen vuoteen.

Alkuperäinen John Cameronin Terminator – tuhoaja (The Terminator, 1984) on minulle oleellisimpia elokuvakokemuksia. Synkkä ja neonvalaistu kuvamaailma, yhdistelmä scifiä, toimintaa ja kauhusävyjä, tarina tulevaisuudesta saapuvista tappajakyborgista, hidastuskuvat Arnold Schwarzeneggerista, Brad Fiedelin elektroninen musiikki, Stan Winstonin erikoisefektit – ne kaikki ovat minulle sitä, miltä tulevaisuuden piti näyttää. (Niiden sijaan sain Instagramin.) Tarina on populaarikulttuurin peruskuvastoa: Kaukaisessa tulevaisuudessa vuonna 2029 tekoäly ja ihmiset käyvät sotaa keskenään. Tekoäly lähettää tappajan tuhoamaan kapinallisjohtajan äitiä ja ihmiset sen perään oman suojelijansa (mikä aiheuttaa kumman solmun aikajatkumoon). — Ensimmäinen Terminator on iskevä, tunnelmallinen ja tehokkaan simppeli elokuva. Enkä usko, että se on edes nostalgiaa.

Terminator 2 – tuomion päivä (Terminator 2: Judgement Day, 1992) on niitä harvinaisia jatko-osia, jotka mainitaan edeltäjäänsä parempana. Itse en ole ollut sitä mieltä sen jälkeen, kun täytin 14 vuotta, mutta ymmärrän kyllä muitakin mielipiteitä. Kakkosessa kaikki on isompaa, näyttävämpää, viihdyttävämpää. Se mikä eräänlaisessa intiimiydessä menetetään, se korvataan puhtaasti mittakaavalla: useammilla räjähdyksillä ja komeammilla erikoisefekteillä. Tällä kertaa tappajakyborgi tulee eliminoimaan teini-ikäistä tulevaa kapinallisjohtajaa. Yllätyskierre tulee siitä että ykkösen pahis onkin nyt hyvis; ja uusi pahis on tietysti monin verroin kehittyneempi. Oivallus on myös se, että keskeisin naishahmo on hyvin vahva ja aktiivinen toimija. Ensimmäisen osan kauhuelementit ovat mennyttä, ja niiden tilalla on esiteiniin aikanaan purrutta huumoria, onelinereita ja Guns'n'Rosesia. Nykyminä ei innostu niistä aivan samalla tavoin. T2 on sinänsä nautittavaa laatuviihdettä, mutta välitin ykkösen henkilöistä enemmän; kakkosen herättämät tunteet ovat liian laskelmoituja.

Jonathan Mostow: Terminator 3: Koneiden kapina. McG: Terminator – pelastus

James Cameronin puolesta Terminatorit oli nähty kahden ensimmäisen jälkeen. Iso raha oli eri mieltä. Schwarzeneggerillekin kelpasi taloudellisesti varma keikka, kun ura muuten oli ollut alamaissa. Jonathan Mostow'n ohjaama Terminator 3: Koneiden kapina (Rise of the Machines, 2003) näyttää juuri siltä mitä se on: vuosituhannen alun tusinatoimintaleffalta. Paljon tietokonegrafiikkaa, väsynyttä huumoria, takaa-ajoa, räjähdyksiä ja kun ei muutakaan uutta keksitty, tehtiin pahisterminaattorista yliseksuaalisesti ilmehtivä nainen. Käsikirjoitus on kehnon fanifiktion tasoa ja täynnä loogisia aukkoja. Tulevaisuus on muuttunut sitten edellisten osien, mutta yhä Skynetin mielestä on hyvä ratkaisu lähettää uusi kyborgi menneisyyteen. Kohteena on tällä kertaa John Connorin upseerit jne. Ei sillä oikeastaan ole väliä.

Tarina jatkui 2008–2009 parin kauden ajan television puolella mutta ilman sen kummempia vaikutuksia. Samaan aikaan pykättiin myös uutta elokuvaa. Mukana ei ole käytännössä ketään aiemmista osista, ei edes Schwarzeneggeria, mikä asettaa projektin heti kyseenalaiseksi.

Terminator – pelastus (Terminator Salvation, 2009) näyttää kyllä muuten paperilla hyvältä: näyttelijälista on vaikuttava(hko) ja musiikkikin on Danny Elfman. Ohjaaja tosin on McG, jonka musiikkivideotausta näkyykin elokuvassa. Kaikessa on kyse pinnasta ilman sydäntä. Efektit ovat komeita, näkymät huimia, maailma parhaimmillaan vaikuttava. Tarina ja hahmot sen sijaan ovat vain tekosyy videopelimäiselle toiminnalle. Pelastus sijoittuu vuoteen 2018, jossa John Connorin on pelastettava oma tuleva isänsä, aloitteleva vastarintakokelas. Se on siis yhtä aikaa jatko- että esiosa. Toinen päälinja on kyberneettisesti paranneltu kuolemaa tuomittu menneisyydestä. Valitettavasti kelpo ydin hukkuu madmaxmäiseen, värimääriteltyyn autiomaamiljööhön ja suureen merkityksettömien ja yksi-ilmeisten hahmojen katraaseen. Ne hyvät näyttelijät lähinnä vilahtelevat yksittäisissä kohtauksissa, ja Christian Balekään ei saa Connorin hahmoon henkeä oikein millään. Pelastus on edeltäjäänsä parempi elokuva, mutta ilman Terminator-kytköstä se olisi jo tyystin unohtunut.

Alan Taylor: Terminator Genisys. Tim Miller: Terminator: Dark Fate

2010-luvun muotimuotti oli vanhojen elokuvasarjojen aloittaminen uudestaan alusta. Terminator koki kohtalon, kun Alan Taylorin ohjaama Genisys ilmestyi 2015. Alku ei ole lupaava – paljon infodumppausta ja peligrafiikkaa. Sitten siirrytään ensimmäisen osan alkukuviin, rikotaan odotukset ja tarjotaan vadillinen fanipalvelua. Tarina lainaa lähtöasetelmansa ykkösosasta, tyylinsä ja muut rakennuspalaset seuraavista osista. Keitos ei ole tyylipuhdas reboot, sillä sen avautuminen täysin vaatii sarjan tuntemista. Tulos on pikkunäppärä, moderni pöhöttynyt poptuote; keski-ikäisen katsojan nostalginen fiilistelynaposteltava. Käsikirjoitus kompastelee omaan nokkeluuteensa ja teennäiseen älykkyyteensä, nykytarinoiden perisyntiin; se tuntuu melkein parodialta. Silti vanha Schwarzenegger tutussa roolissaan lämmittää mukavasti.

Ja sitähän saatiin pian lisää! Cameron palasi kehään, tosin vain tuottajaksi, kun Tim Miller ohjasi sarjan toistaiseksi viimeisen osan. Terminator: Dark Fate (2019) unohtaa kaiken, mitä Tuomion päivän jälkeen on tapahtunut ja jatkaa siitä. Mukana ovat niin Schwarzenegger kuin Linda Hamiltonkin. Tarina tosin alkaa Meksikosta, jossa ihmiskone ja koneihminen ottavat yhteen; uusi miljöö ja espanjan kieli tuntuvat tuoreilta mutta samalla laskelmoidulta markkinaraon nuoleskelulta. Sitten kaahataan, rymistellään, ammuskellaan, räjäytellään jne. Välillä on outoja kaikuja Universal Soldierista. Lopulta kyse on siitä, että tulevaisuus on jälleen uusi, John on kuollut, hänen äitinsä ryyppää ja metsästää terminaattoreita... Dark Fate on lähinnä tylsä. Jokseenkin ainoa valopilkku on Hamiltonin ja Schwarzeneggerin karisma – ja jälkimmäinenkin tulee kuviin vasta puolenvälin jälkeen, ja hänen hahmonsa on saanut omantunnon ja perheen. Ja muutaman oikeasti hauskan repliikin.

George Butler & Robert Fiore: Arnold on rautaa. Peter Hyams: End of Days

Luulin vuosia nähneeni Pumping Ironin (1977; ohj. George Butler & Robert Fiore) mutta ei, sekoitin sen mielessäni Stay Hungryyn. Pumping Iron (Suomessa kekseliäästi nimellä Arnold on rautaa) on puolidokumentaarinen elokuva kehonrakennuksesta ja vuoden 1975 Me. Universe - ja Mr. Olympia -kisoista. Tässä maailmanajassa kehonrakennus oli pienen mutta omistautuneen piirin undergroundia ja sellaiseen erittäin mielenkiintoinen ilmiö. Itse asiassa elokuva oli nostamassa lajin suosiota ja tekemässä siitä arvostettua. Elokuva keskittyy etenkin Schwarzeneggeriin ja Lou Ferrignoon, joista ensin mainittu oli voittanut viisi edellistä Mr. Olympia -titteliä. Pumping Iron on dokumenttina kiehtova katsaus miehistä, jotka lapsena potivat alemmuudesta ja olivat päättäneet näyttää muille; toisaalta se kertoo myös inhimillisestä kilpailuvietistä. Lisäksi, ja nykyään varmaankin nimenomaan, se on väläys Schwarzeneggerista ennen uraa elokuvissa ja politiikassa. Dokumentaarisesta luonteestaan huolimatta, elokuvasta iso osa lienee dramatisoitua.

Itsehän katselin elokuvan syöden sipsejä ja juoden kaljaa.

Vuosituhannen vaihde ei ollut Schwarzeneggerille hyvää aikaa. Elokuva toisensa jälkeen oli aikamoista rimanalitusta. Onneksi löytyi suojatöitä Kalifornian kuvernöörinä. Yksi syvimmistä kuopista on Peter Hyamsin ohjaama End of Days (1999). Paavillinen salaliitto, räjähteleviä viemäreitä, millenniumbileet, läpinäkyvä joulusaatana, pitsaa lattialta syövä Arska – ensimmäisen vartin aikana. Jutun juonihan on, että Saatana se on tulossa ottamaan omansa vuosituhannen vaihtuessa. Antikristuksen mutsikin on kypsymässä ja kaikkea. Alkoholisoitunut ex-poliisi alkaa selvittää tapausta (!). Elokuva on sekavaa hölynpölyä alusta loppuun; paljon on kaikenlaista, mutta mitään kokonaisuutta siitä ei synny. Käsittämätön pökäle elokuvaksi.

Fukasaku Kinji: Battle Royle. Fuksaku Kenta: Battle Royale II: Requiem

Japanin valtio on romahtanut, aikuiset jäävät työttömiksi ja nuoriso ei enää kunnioita auktoriteetteja. Siinä lähtöasetelma Fukasaku Kinjin Battle Royaleen (Batoru rowaiaru, 2000), joka perustuu Takami Koushun samannimiseen romaaniin. Keinoksi koululaisten kurinpalautukseen valtio on säätänyt lain, jonka nojalla autiosaarelle lähetetään koululuokka tappamaan toisiaan. Aikaa on kolme päivää ja vain viimeinen hengissä selvinnyt voi voittaa. Elokuva on brutaali ja väkivaltainen mutta myös täynnä mustaa huumoria ja fiksukin. Se käsittelee raflaavan pintansa alla yhteisöä, selviytymistä, teini-ikäisten nokkimiskulttuuria ja arvomaailmaa, valtaa, kostoa, luottamusta... Tietysti sen voi katsella ihan vain fantasiana tappavista ja kuolevista kersoista, mutta silloin menettää paljon. Erityisen vaikuttava on Kitano Takeshi luokan tapattavana opettajan.

Fukasaku Kinji kuoli kesken jatko-osan tekemisen, joten hänen poikansa Fukasaku Kenta ohjasi sen; alkuteksteissä se on kuitenkin isän nimissä. Battle Royale II: Requiem (Batoru rowaiaru tsū: "Rekuiemu", 2003) alkaa kolme vuotta ensimmäisen osan jälkeen. Alkuperäiset eloonjääneet ovat nyt terroristeja, ja uusi Battle Royale käydään heidän ryhmittymäänsä vastaan. Mukaan soppaan sekoittuu myös Yhdysvallat (tai siis "se maa") maailmanpoliisimaisuuksineen. Usein BR2 muistuttaakin sotaelokuvaa, jossa taistelijat ovat keskenkasvuisia. Sanoma on painava, mutta sitä hinkataan katsojan päähän niin voimakkaasti, että paikoin se muuttuu lähes koomiseksi. Ohjaus on paljon löysempää kuin ensimmäisessä osassa, minkä vuoksi on vaikea sanoa, yrittääkö elokuva tosi kovasti olla syvällinen vai satiirinen. BR2 on ikävän tasapaksu ja hengetön, etenkin kun sitä vertaa sen edeltäjään. Se on myös reilusti ylipitkä. Onneksi siinä vilahtavat Sonny Chiba ja Kitano. BR2 on mielenkiintoinen epäonnistuminen; tylsä mutta vaikuttava yhtä aikaa.

Ozawa Shigehiro: The Street Fighter. Return of Street Fighter

Bruce Leen vanavedessä länsimaissa kiinnostuttiin monesta muustakin taistelulajien taitajasta. Yksi ensimmäisistä oli japanilainen Sonny Chiba, ja hänen läpimurtonsa hetki lännessä puolestaan oli The Street Fighter (Gekitotsu! Satsujin ken, 1974). Ozawa Shigehiron ohjaama elokuva ei ole tarinaltaan kummoinen (on yakuzaa, on palkkasoturia, on kauniita siskoja) eikä kauhistuttavan kehno englanninkielinen dubbaus auta asiaa. Onneksi elokuvan pihvi on aivan muualla, tehokkaassa ja komeassa karatessa. Mustan vyön karateaka Chiba pääsee näyttämään taitojaan ja hurjaa naamanvääntelyään väkivaltabaletissa. Muuten elokuva onkin lähinnä puhuvia päitä, joskin komeasti laajakuvassa kuvattuja. Viimeinen jakso veneellä on komea sarja yhteenottoja, ja vaikkei ihan hongkongilaiseen eeppisyyteen ylletäkään, on helppo nähdä, miten paljon se on vaikuttanut myöhempiin elokuvantekijöihin.

Sitä samaa tarjoaa jatko-osa, Return of Street Fighter (Satsujin ken 2, 1974; ohj. Ozawa), mutta paljon dynaamisemmassa muodossa. On elokuvassa tarina, vaikkei siellä mitään väliä ole. Pääasia ovat taistelut, joissa on edelliseen osaa verrattuna enemmän meininkiä, kekseliäisyyttä ja huumoria. Äänihuulia irtoilee ihan sormituntumalla, ja muutenkin splatterhuumoria on yllättävän paljon. Lisäksi elokuva kuvaa alussa karaten harjoittelua melkein dokumentaarisella otteella, minkä jälkeen ei ole ollenkaan vaikea uskoa, että tuhannet länsimaalaisetkin innostuivat tämän nähtyään tatamille.

Walter Hill: Bullet to the Head. Sylvester Stallone: Rocky Balboa

Bullet to the Head (2012) on mukavan vanhanaikainen toimintaelokuva. Se on hyvässä ja pahassa sitä, mitä ohjaaja Walter Hill ja pääosan Sylvester Stallone ovat ison osan uristaan tehneet. Jos elokuva olisi tehty 80-luvun lopulla, voisi se nyt olla pienimuotoinen klassikko. Tällaisenaan se ei ole kuin haalea jälkilöyly. – Bullet to the Head perustuu ranskalaiseen sarjakuvaan. Kaksi palkkamurhaajaa tekevät keikan, jonka jälkeen toinen heistä tapetaan ja toinenkin melkein. Niinpä eloonjäänyt lyöttäytyy yhteen hänen omaa rikostaan tutkivan poliisin kanssa kostaakseen. Seuraa miehistä uhoa, ammuskelua ja muuta kliseistä. Kaiken keskellä suurimman vaikutuksen tekee se, miten jo aiemminkin niin ilmeettömästä miehestä kuin Stallone on loputtomien kasvojenkohotusten jäljiltä tullut vielä ilmeettömämpi. – Stallonen ja Jason Momoan kirvestaistelussa olisi aineksia klassikoksi, mutta eihän se sellaiseksi kohoa.

Paljon paremmin Stallone onnistui kuusi vuotta aiemmin. Yllättäen kuudes Rocky-elokuva, Rocky Balboa (2006) on aidosti koskettava vai vaikuttava elokuva. Varsinkin alkupuolisko surumielisine nostalgisuuksineen on hieno – minun puolestani koko elokuva olisi voinut olla sitä. Mutta pitäähän sitä nyrkkeilyäkin olla. Tarina ei etene yllätyksellisesti, mutta käsikirjoituksessa on sydäntä ja tarkkaa silmää. Nyrkkeilynkin maailma on muuttunut sitten ekan Rockyn, mutta Balboan maailmankuva on koko sarjasta lähimpänä juuri sitä.

Cecil B. DeMille: Carmen. The Whispering Chorus

Carmen on yksi niistä parin viime vuosisadan perustarinoista, joiden alkupistettä harvemmin enää muistetaankaan. Prosper Merimeen kertomus on jäänyt Bizet'n oopperan ja lukuisten elokuvasovitusten katveeseen. Yksi aiheen varhaisimmista filmatisoinneista oli DeMillen ohjaus vuodelta 1915 (joskin nykykatsojalle on säilynyt vain kolme vuotta myöhempi leikkaus). Se on perusvarma joskin hieman tunkkainen Hollywood-draama. Tarina petollisesta espanjalaisnaisesta, joka vie rakastuneen sotilaan turmioon, tulee kerrottua, ja siinäpä se. Elokuvassa on hyvin vähän mitään erityistä. Pääosassa oopperalaulaja Geraldine Farrar tuo liioitellut lavamaneerinsa myös valkokankaalle, mikä ei häiritse minua lainkaan niin paljon kuin monia muita –hyvä vain että kuvissa on edes jotain energistä.

Paljon onnistuneempi on DeMillen vuoden 1918 ohjaus The Whispering Chorus. Perley Poore Sheehanin romaaniin perustuva elokuva kertoo rahavaikeuksissa tuskailevasta miehestä, joka päätyy kavaltamaan rahaa työnantajaltaan ja lavastaa sen jälkeen kuolemansa. Tarina on lopulta miellyttävän pienimuotoinen ja yksinkertainen, ja elokuvan pääpaino onkin psykologian tarkkasilmäisessä havainnoinnissa. Ei syyllisyyden ja rangaistuksen pohdiskelu ihan Dostojevskia ole, mutta aikansa amerikkalaiselokuvaksi, ja etenkin DeMillen ohjaamaksi sellaiseksi, The Whispering Chorus osuu moneen oikeaan säveleen.

Bruce Beresford: Palveluksessanne, Miss Daisy. François Dupeyron: Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset

Palveluksessanne, Miss Daisy (Driving Miss Daisy, 1988): Kärttyisä juutalaismummo paskoo autonsa ja saa mustan kuskin, jolle ensin kiukuttelee mutta jonka kanssa pian ystävystyy. Jessica Tandyä ja Morgan Freemania katselee työssään ihan ilokseen, mutta muuten elokuva ei kyllä ole mielestäni maineensa veroinen. Joo, tarinassa eletään vuotta 1948 jossain Yhdysvaltojen syvässä etelässä, mutta silti – Freemanin hahmo on kirjoitettu niin stereotyyppiseksi mustaksi pölvästiksi, että jopa minä meinaan loukkaantua. Näin siitä huolimatta, että elokuva pyrkii jonkinlaiseen suvaitsevaisuuusdiskurssiin. Pohjana on Alfred Uhryn näytelmä, jonka hän itse muokkasi Oscarin arvoiseksi elokuvakäsikirjoitukseksi. Sovitus on kieltämättä onnistunut: lavadraama näkyy kyllä taustalla, mutta elokuvan dynamiikka ei tunnu päälle liimatulta tai teennäiseltä.

Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset (Monsieur Ibrahim et les fleurs du Coran, 2003): 1960-luvun Ranskassa juutalaisteini hyppää huorissa ja yrittää kituutella katkeroituneen yksinhuoltajaisänsä kanssa. Hän ystävystyy alakerran kaupan muslimiukon kanssa ja lähtee roadtripille. Herra Ibrahim on melko harmiton, lähes niin sanottu hyvän mielen elokuva, ei kuitenkaan mitenkään tyhjänpäiväinen. Kepeän pinnan alla on kipeitä teemoja ja painokkuutta. Omar Sharif nimiroolissa on vaikuttava. Elokuva perustuu Éric-Emmanuel Schmittin romaaniin.

Luettua: heinäkuu 2022

Pauli Kurkirinne (toim.): Lehdistö ja kirjallisuus. Kuopio 1989: Kuopion kaupunginhallitus. 80 s. Snellman-instituutin B-sarja 15.

Rannalle pitäisi kuulemma valita kevyttä luettavaa. Näin tein; eipä tässä ollut kuin 80 sivua.

Pauli Kurkirinteen toimittama Lehdistö ja kirjallisuus on Snellman-instituutin vihkosarjassa vuonna 1989 ilmestynyt kokoelma, jonka sisältö rakentuu edellisvuonna järjestetyn seminaarin alustusten varaan. Näkökulmia on monenlaisia: on historiallisia katsauksia Suomen lehdistöön (Anto Leikola), sanomalehtien kaunokirjalliseen sisältöön (Päiviö Tommila) ja kirjallisuuskritiikkiin (Kai Laitinen, Pirkko Leino-Kaukiainen); on kritiikin merkityksen ja luonteen pohdintaa (Suvi Ahola, Elina Karjalainen, Lars Hamberg); on pistoja esimerkiksi työväenlehdistön historiaan (Heikki Mikko Viitala) ja lehtikielen kehitykseen (Esko Koivusalo).

Kokoelma on tietysti vain pintaraapaisu ja eräiltä osin kolmessakymmenessä vuodessa vanhentunut, mutta moni teksteistä on edelleen kiintoisaa ja aivan validia luettavaa. Itsessäni ainakin heräsi mielenkiinto pureutua syvemmin pariinkin aiheeseen. Lisäksi Kai Laitisen itselleen 1940-luvulla laatima, kritiikissä kiellettyjen ilmausten lista on edelleen ajankohtainen: kirpeä, riipaiseva, vavahduttavan aito, runottarien siipien havina, syvällä rintaäänellä, elonkerainen.

Bibliophilos. Helsinki 1986, 1987, 1992: Bibliofiilien seura.

Koronaa potiessa voi lukea vaikkapa Bibliophiloksen vuosikertoja.

1986 oli lehdelle Jarl Pousarin päätoimittaja-ajan perusvuosi. Numerot eivät ole kovin laajoja, mutta sisältö niissä on tiukkaa asiaa. Painotus on selvästi vanhassa kirjallisuudessa ja muutenkin historiallisissa aiheissa. Kaunokirjallisuutta ei oikeastaan käsitellä lainkaan, mikä on valtaisa ero nyky-Bibliophilokseen.

Mielenkiintoinen sivuhuomio: Osmo Ikolan artikkeli suomalaisen Raamatun vaiheista on julkaistu alun perin Opettaja-lehdessä. Hankala kuvitella 2000-luvun Opettajaan mitään vähääkään sivistykseltä haisevaa sisältöä.

Vuonna 1988 suomalainen kirja täytti 500 vuotta ja Bibliofiilien seurakin 30. Itsestäänselvyys oli, että Bibliophilos juhlistaisi kumpaakin tasalukua. Vuoden kaksi ensimmäistä numeroa ovat perusvarmoja lehtiä, joiden sisällöstä on nostettava esiin ehdottomasti J. Vallinkosken, alun perin 1948 ilmestynyt laaja artikkeli suomalaisten väitöskirjojen vaiheista.

Suurimmat paukut oli kuitenkin ladattu vuoden viimeiseen lehteen, tuplanumeroon. Se sisältää kirjan verran asiaa juhlavuosien aiheiden ympäriltä. On puhetta niin kirjan kulttuuriperinnöstä kuin sen tulevaisuudennäkymistä visuaalisen kulttuurin keskellä (ei mitään uutta siis 34 vuoteen), on erilaisten kokoelmien, keräilykohteiden ja kirjastojen esittelyjä, on kertomuksia kirjanmetsästyksestä. Se on mainio kokoelma kirjakirjallisuutta ja sellaisenaan arvokas.

Juhani Aromäen päätoimittajakaudella Bibliophilos alkoi muuttua monipuolisempaan, sanoisinko vähemmän elitistiseen suuntaan. Vuoden 1992 lehdissä on kyllä oppineita artikkeleita vaikkapa Helsingin yliopiston kirjaston Slavonica-kokoelmasta ja listataan innolla vanhaa Fennicaa, mutta yhtä lailla mukana on populaarimpaa keräilyn iloa niin keittokirjoista kuin exlibriksistä. Maininnan vuoden sisällöstä ansaitsevat ainakin Jukka Sarjalan artikkeli kirjallisuuden ja urheilun suomalaisista risteyskohdista, Anna Perälän katsaus kotimaisen kirjapainon varhaisvuosiin sekä ykkösnumeron moninainen E. J. Ellilän muistelu.

Arthur Conan Doyle: The Case for Spirit Photography. 2019: The Project Gutenberg. – Ilmestyi alun perin 1923.

Arthur Conan Doyle muistettaneen Sherlock Holmesin lisäksi nykyään lähinnä hänen myöhäisvuosiensa spiritismi-innostuksesta. Hänen kaunokirjallinen tuotantonsa väheni selvästi noihin aikoihin, mutta kirjoittaminen ei kuitenkaan ollut lakannut. Kertomusten sijasta Doyle kirjoitti valtaisan määrän artikkeleita, pamfletteja ja tietokirjoja henkimaailmasta.

Yksi näistä on The Case for Spirit Photography vuodelta 1923. Se on vastine syytöksille, joita paranormaalien ilmiöiden tutkija Harry Price esitti henkivalokuvaaja William Hopea kohtaan. Hope, joka kuului niin sanottuun Crewen piiriin, otti vuosikausia valokuvia, joihin varsinaisen kohteen lisäksi päätyi myös väitettyjä henkiolentoja. Useimmiten nämä tunnistettiin kuolleiksi läheisiksi. Price puolestaan todisti merkittyjen valokuvauslevyjen avulla, että Hope huijasi. Tämä sai kilpailevan järjestön, jonka hallitukseen Doylekin kuului, puolustuskannalle.

Kirjasessaan Doyle monin esimerkein ja todistajalausunnoin yrittää perustella vakaumustaan Hopen kykyjen aitoudesta. Varmasti iso osa siitä on oikeaa halua uskoa, aitoa ihmettelyä selittämättömältä tuntuvan ilmiön edessä. Toisaalta moni Doylen argumentti perustuu hänen kunniakäsitykseensä: ei ole mahdollista, että herrasmies huijaisi. Lisäksi hänen tekstissään kuuluu poteroonsa kaivautuneen aktiivin uho – Pricen ja Doylen yhdistykset olivat periaatteen tasolla toisiaan vastaan, minkä vuoksi vastapuoli ei koskaan lähtökohtaisesti voinut olla oikeassa.

Jeff Conner: Stephen King Goes to Hollywood. A Lavishly Illustrated Guide to All the Films  Based on Stephen King's Fiction. New York 1987: New American Library. 144 s.

Jeff Connerin Stephen King Goes to Hollywood tuntuu ensisilmäykseltä lähinnä turhalta kuriositeetilta. Vuonna 1987 ilmestynyt kirja ei ole millään tavoin ajantasainen, ja runsas kuvitus ennakoi lähinnä pintapuolista rapsuttelua ja rahastusta.

Vaan eipä se aivan turhanpäiväinen teos olekaan. Conner esittelee kaikki kirjoitusajankohtaan mennessä tehdyt King-filmatisoinnit, joita on yhteensä 13 kokopitkää ja lisäksi muutama lyhyt. Hän ei tyydy vain juoniselostuksiin ja muutamiin huvittaviin anekdootteihin kuvauksista, niin kuin tällaisten kirjojen tapana niin usein on. Connerin esittelyt ovat kepeitä pienoisesseitä, joissa kronikoinnin lisäksi on myös hieman tarkkasilmäistä kritiikkiä sekä elokuvateollisuuden käytänteiden taustoitusta.

Oikeastaan Stephen King Goes to Hollywoodin ajoitus kääntyy nykynäkökulmasta sen vahvuudeksi. Kymmenet ja kymmenet King -sovitukset ovat turruttaneet katsojat, mutta kolmentoista ensimmäisen filmin kokonaisuus on vielä käsitettävissä.

Martti Innanen: Seikkailu viitakossa. Helsinki 1963: Otava. 93 s. Kuv.

Martti "Huuhaa" Innasen Seikkailu viitakossa (Otava 1967) saattaa olla himoittu keräilykohde, mutta on se myös onnettoman kehno. Seikkailu viitakossa on kokoelma kertomuksia, joita voisi kai luonnehtia genreparodioiksi. Niissä käydään läpi Afrikkaan sijoittuva seikkailutarina, melodramaattinen romanssi, länkkäri ja aikamatkustus.

Mistään erityisen oivaltavasta parodiasta ei ole kyse. Jos kasiluokkalainen palauttaisi samanlaista tekstiä minulle arvosteltavaksi, sanoisin että kliseitä on käytetty ansiokkaasti enkä siltikään antaisi kovin kummoista numeroa. Tarinat tosiaan käyvät läpi ilmiselvimmät genrekliseet, ja huumori muodostuu lähinnä kevyen murteellisesta kielestä, hassuista nimistä ja nykynäkökulmasta katsottuna epäkorrekteista vähemmistökuvauksista. Hauskaksi on varmaankin tarkoitettu myös lapsellinen (ei siis naivistinen, mitä lajia Innanen sittemmin menestyksekkäästi harrasti) kuvitus.

Arthur Conan Doyle: The Coming of the Fairies. 2019: The Project Gutenberg. – Ilmestyi alun perin 1922.

Arthur Conan Doylen spiritismivuosien ehdottomasti kuuluisimmaksi jäänyt tapaus sattui 1920-luvun alussa. Tuolloin julkisuuteen nousi kaksi valokuvaa, joissa väitettiin näkyvän oikeita keijuja. Kuvat oli ottanut jo muutamaa vuotta aiemmin kaksi lasta, tuolloin 9- ja 17-vuotiaat. Kun asiasta nousi kohu, he ottivat kolme uutta keijukuvaa.

Näiden niin sanottujen Cottingleyn keijujen tapausta nostivat esiin Doyle ja teosofi E. L. Gardner. Herrat ja heidän tukijansa olivat vakuuttuneita valokuvien aitoudesta, kun taas suurelle yleisölle ihmeellisintä taisi olla, miten aikuiset miehet olivat niin helposti höynäytettävissä. Vuonna 1922 Doyle kirjoitti, tai oikeammin toimitti, kirjasen nimeltä The Coming of the Fairies, jossa hän käy tapausta läpi. Kirja sisältää Doylen ja Gardnerin kirjeenvaihtoa tapauksen alkuvaiheista, pari Doylen The Strand -lehdessä julkaisemaa artikkelia aiheesta, Gardnerin varhaisemman keijuja käsittelevän lehtikirjoituksen sekä runsaasti muiden ihmisten kertomuksia kohtaamisistaan keijujen ja muun metsien pikkuväen kanssa. Tilausta keiju-uskoon tuntuu todella olleen.

Vasta vuonna 1983 tuolloin jo ikääntyneet alkuperäisten valokuvien ottajat myönsivät huijanneensa ja tekaisseensa valokuvat. He kuitenkin pitivät loppuun asti kiinni siitä, että vaikka kuvat olivat väärennettyjä, he todella olivat nähneet keijut.

Arthur Conan Doyle: A Visit to Three Fronts. Flimpses of the British, Italian and French Lines. 2006: The Project Gutenberg. – Ilmestyi alun perin 1916.

Kaiken muun lisäksi Arthur Conan Doyle oli tuottelias sotakirjailija. Ei välttämättä sillä tavalla, että hän olisi kirjoittanut sotaan sijoittuvaa fiktiota, vaikka kyllä sitäkin on, varsinkin Napoleonin sotiin ajoittuvaa. Kuitenkin suurimman antinsa tällä kentällä Conan Doyle antoi erilaisten päivänpolttavien aiheiden ja lähimenneisyyden kommentoijana ja raportoijana. Hän kävi läpi niin buurisotaa (johon itsekin osallistui sotasairaaloineen) kuin ensimmäistä maailmansotaa (johon hän yritti yli viisikymppisenä värväytyä).

A Visit to Three Fronts muodostuu kolmesta Doylen artikkelista, jotka ilmestyivät alun perin The Daily Chroniclessa samana vuonna. Niissä hän raportoi tunnelmia ja vaikutelmia niin brittien, italialaisten kuin ranskalaistenkin rintamalta. Hän käy tutustumassa aivan taisteluhautoja myöten, ei vain upseerimessissä aterioimassa. Doylen tyyli on tietysti propagandistinen mutta nimenomaan sanan parhaassa merkityksessä. Hän korostaa sotilaiden urheutta ja taistelukykyä (ja tyyliinsä kuvailee useita yksilöitä melkein eroottisen tarkasti) ja vahvistaa kotirintaman luottamusta mutta antaa kunniaa myös vastustajalle ilman turhia mustamaalauksia.

Toisaalta Doylen rintamakatsauksia voi lukea myös melkein matkakirjallisuutena. Niin vaikuttavasti ja runollisestikin hän kertoo vaikutelmistaan tuhoutuneessa Ypresissä tai kuvaa maisemia, jotka linjojen takaa aukeavat. Ylipäänsä Doylen tekstiä leimaa sodan aiheuttama innostus, joka tosin muutaman vuoden päästä oli muuttunut pettymykseksi ja katkeruudeksikin, kun hän oli menettänyt sekä poikansa että veljensä rintamalle.

K. J. Gummerus: Vanhan pastorin muistelmia. Jyväskylä 1898: K. J. Gummerus. 240 s.

K. J. Gummerus muistetaan parhaiten kustantajana, mutta hän ansaitsi myös itse kirjailijana kannuksiaan. Vanhan pastorin muistelmia oli hänen viimeinen teoksensa, julkaistu hänen kuolemaansa seuraavana vuonna. Se on novellikokoelma, jonka kertomuksia sitoo löyhästi yhteen nimihenkilö, vanha pastori joka paitsi toimii kertojana myös osallistuu tapahtumiin, joskus enemmän ja joskus hyvin nimellisesti.

Gummeruksen proosa on kristillisen eetoksen läpäisemää. Usein se näkyy novellien moralistisuutena. Moni kertomuksista onkin varoittava esimerkki synninteon seuraamuksista. Sävy on yleensä pateettinen, huumoria on mukana vain harvoin. Silti Gummeruksen tekstissä on viehätyksensä. Oma erityispiirteensä Vanhan pastorin muistelmissa on se, että moni kertomuksista lähenee paikoin genrekirjallisuutta. Uhalla on selvästi kauhukertomus, vaikka sen yliluonnolliset elementit saavatkin maallisen selityksen lopuksi. Rikoskirjallisuuteen kallellaan on parikin novellia, ja useisiin sisäiskertomuksiin rakentuva Entisen vanhan palvelijan salaisuus muistuttaa historiallista kertomusta.

Syyttä suotta kokoelman keskipaikkeilla on liuta lyhyitä vinjettimäisiä uskonnollisia tarinoita, jotka muistuttavat enemmän saarnaa kuin novellia. On täysin lukijasta kiinni, onnistuvatko ne puhuttelemaan vai eivät.

Konrad Lehtimäki: Kuolema. Novelleja. Helsinki 1915: Otava. 166 s.

Kaikista kotimaisen kirjallisuuden ääri-ihmisistä tunnen outoa lukkarinrakkautta Konrad Lehtimäkeä kohtaan. Monipuolinen kulttuurimies oli kirjailijana suorastaan groteskin tyly. Hänen toinen novellikokoelmansa, Kuolema, on nimensä mukainen. Sen kymmenestä kertomuksesta (viimeiset kaksi on yhden yhteisen otsikon alla) jokainen käsittelee kuolemaa.

Joskus kuolema esitetään raa'an irvokkaasti, kuten aloitusnovellin Isä kuvauksessa, kuinka sudet raatelevat taaperon kappaleiksi. Joskus kuoleman lähestyminen on tarinan fokuksessa, kuten Jouluyössä jossa sängyn omana makaava mies kuuntele ullakkokerroksessa kuolevan vauvan ääniä. Kolme viimeistä kertomusta keskittyvät nekin kuoleman odotukseen, ensin elävältä hautaamisen muodossa, sitten suunnitellun itsemurhan.

Aika on ehkä mennyt Lehtimäen ohitse, jos se koskaan on hänen luonaan ollutkaan. Jotain sanomattoman kiehtovaa hänen armottomassa maailmankuvassaan kuitenkin on.