Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira. Helsinki 2008: Otava. 298 s. Sid. Keskiyön kirjasto VII. – Alkuteos The Hound of the Baskervilles (1901–1902).
Joskus on hyvä palata perusasioiden ääreen ja katsella niitä hieman eri vinkkelistä kuin on tottunut. Jaakko Kankaanpään suomennos Arthur Conan Doylen Baskervillen koirasta ilmestyi alkujaan Otavan mielenkiintoisessa mutta auttamatta torsoksi jääneessä Keskiyön kirjasto -sarjassa. Se on sikäli kiintoisa käännöshistoriallisesti, että koskaan muulloin ei Doylen romaania ole käännetty suoraan alkuperäisestä englanninkielisestä laitoksesta. Mainioissa jälkisanoissaan Kankaanpää todistaa, että Baskervillen koiran aiemmat suomennokset on tehty ruotsinnoksen pohjalta.
Kankaanpään Baskervillen koira tuntuu tuoreelta ja hengittää aivan eri tavoin kuin Fabritiuksen tai häntä edeltäneen nimimerkki Aatami H.:n käännöksissä. Suomennos on tarkka ja yksityiskohdissaankin alkutekstiä kunnioittava. Silti Doylen paikoin mutkikkaat virkkeet tuntuvat suomeksikin luontevilta ja vaivattomilta lukea. On sääli, että Kankaanpään käännöksen jälkeen Baskervillen koiraa julkaistaan yhä sata vuotta vanhana suomennoksena: A. A. Fabritiuksen käännös on julkaistu jo ainakin kolmesti uudelleen, ja edelleen se pannaan virheellisesti alkuperäisen kustantajan Yrjö Weilinin nimiin.
Itse romaani on tietenkin vanha tuttu, mikä ei kuitenkaan millään tavoin laske sen arvoa. Baskervillen koira on neljästä Sherlock Holmes -romaanista toimivin jo pelkästään siksi, ettei se eksy kertaakaan sivupoluille. Kolmessa muussahan Doyle keskittyi pitkiksi ajoiksi käsiteltävän rikoksen taustalla oleviin tapahtumiin, mikä tekee niistä jokseenkin epätasaisia. Baskervillen koiran ei alun perin ollut tarkoitus olla lainkaan Holmes-juttu vaan täysin erillinen goottilainen kertomus. Tämä todennäköisesti auttoi Doylea keskittymään oleelliseen.
Nimenomaan goottilaisena romaanina Baskervillen koiraa luenkin. Huomasin ärsyyntyväni Kankaanpään jälkisanoja lukiessani, koska hän käsittelee sitä dekkarin näkökulmasta ja itse olin suorastaan unohtanut tarinan luonteen rikoskertomuksena. Baskervillen koirahan ei ollut suinkaan ainut kerta, kun Doyle yhdisti salapoliisinsa kauhun kulisseihin. Holmes-novelleissa on muutama hyvin goottilaishenkinen kertomus.
Gigi Simeoni: Katse pimeydestä. Helsinki 2012: Egmont Kustannus. 294 [+ 1] s. Nid. Suom. Ville Mäkelä. Pulp. – Alkuteos Gli occhi e il buio (2007).
Italialaisen Gigi Simeonin sarjakuvaromaani Katse pimeydestä ilmestyi Egmontin Pulp-pokkarisarjassa. Pokkarikoko ei valitettavasti tee teokselle oikeutta. Katse pimeydestä on nimittäin sekä kuvallisesti että sisällöllisesti erittäin hyvää sarjakuvaa, joka typistyy ikävästi pienessä koossa. Toisaalta Simeonin tyyli on selkeä ja konstailematon, mikä mahdollistaa teoksesta nauttimisen vähän tunkkaisemmassakin muodossa.
Katse pimeydestä on historiallinen sarjamurhaajakertomus. Sen tarina sijoittuu 1900-luvun alun Milanoon, jossa autot ovat huipputeknologiaa, rikospaikkatutkimusta pidetään vielä pelleilynä ja taide-elämä etsii lakkaamatta uusia muotoja. Tämä kaikki on taustaa, jota vasten piirtyy perinteinen vaarallisen rikollisen ja nerokkaan rikoksen selvittäjän kaksinapainen asetelma. Toinen päähenkilöistä on lupaava taidemaalari, joka joutuu traumatisoivaan onnettomuuteen. Sen seurauksena hän alkaa pakkomielteisesti jahdata yhä uudestaan ja uudestaan mahdollisuutta nähdä kuolevan silmät ja hyödyntää näkyään rajoja rikkovassa taiteessaan. Hänen vastapoolinsa on kunnianhimoinen, uusia tutkintakeinoja hyödyntävä etsivä. Kuvio on tuttu, eikä tarina varsinaisesti mitään uutta luokaan. Se on kuitenkin niin nautittavan sujuva ja taiten tehty, että lukija antautuu helposti kerronnan vietäväksi.
Kuten sanottu, Simeoni ei kikkaile. Hän edustaa hyvin perinteistä tyyliä, jossa ruudut ovat tasakorkeuksisia ja sivulla on säännöllisesti neljästä kuuteen ruutua. Rakenne rikkoutuu vain harvoin, mutta silloin perustellun tehokkaasti. Simeonin piirrostyyli suosii tarkkaa, ohutta viivaa, dramaattisia mustia alueita ja elokuvallista kuvakulmien ja -kokojen vaihtelua. Vaikka sommitelmat ovat varsinkin dialogin aikana melkein näyttämömäisiä, kokonaisuutta leimaa liike: kertomus etenee joka kuvassa, katsojan näkökulma liikkuu alati.
Simeonilta ei tietääkseni ole ilmestynyt muita teoksia suomeksi. Tutustuisin mieluusti hänen muuhunkin sarjakuvatuotantoonsa – samoin kuin hänen kirjoittamaansa Katseen pimeydestä proosaversioon.
Saska Saarikoski (toim.): Sanojen alamainen. Helsinki 2012: Otava. 200 s. Sid.
Lykkäsin Saska Saarikosken toimittaman Sanojen alamaisen lukemista neljättätoista vuotta, koska ajattelin sen olevan pelkkä kepeä sitaattikokoelma, josta kaltaiseni paljon alaa lukenut ei mitään uutta saisi itselleen. Kenties silloin lukeminen olisikin ollut lattea kokemus. Nyt, kun en ole vuosiin lukenut toimittajan isää, Pentti Saarikoskea lähes lainkaan, Sanojen alamainen tuntui suorastaan raikkaalta. Kepeä sitaattikokoelma se on silti.
Pentti Saarikoski oli hieno runoilija, eksynyt ihminen ja ilmeisen huono isä. Saska-poika sai kasvaa käytännössä ilman isää, ja todellinen tutustuminen tähän tapahtui vasta liki kolmekymmentä vuotta isän kuoleman jälkeen tämän teosten kautta. Kattavan luku-urakan ohessa nuorempi Saarikoski merkitsi muistiin osuvia mietelauseita ja näppäriä ajatelmia, ja niiden pohjalta kokosi tämän kirjan. Mikään varsinainen aforistikko P. S. ei ollut, mutta varsinkin hänen päiväkirjoissaan on runsaasti napakkaan muotoon puettuja mietelmiä. Sitaatit sellaisinaan eivät ole kovin tyydyttävää luettavaa, koska tuotannon tunteva lukija tunnistaa myös lainaukset. Onneksi joukossa on paljon otteita myös sellaisista päiväkirjoista, joita ei ole vielä julkaistu.
Lyhyet katkelmat kuitenkin asettuvat hieman parempaan valoon hyvän toimitustyön vuoksi. S. S. on jakanut ne temaattisiin kokonaisuuksiin ja näiden teemojen sisällä kronologiseen järjestykseen. Tällä tavoin P. S.:n ajattelun kehittyminen (sikäli kuin tällainen pikku otanta voi sitä paljastaa) tulee näkyviin. Jokaista teemaa S. S. alustaa omilla pienoisesseillään. Parhaimmillaan ne ovat osuvia ja oivaltavia, huonoimmillaan kertakäyttöhöttöä (etenkin se, missä P. S.:n tunteneet lähettävät twiitin mittaisia tervehdyksiään). Kivulias isäsuhde kuuluu toistuvasti rivien väleissä ja välillä riveilläkin, ja toivoa voi, että S. S. vielä joskus ottaisi asiakseen kirjoittaa kokonaisen teoksen näkökulmastaan isäänsä. Ehkäpä meidän on kuitenkin tyytyminen vain omaelämäkerran lukuun…
