Luettua: kesäkuu 2025

Matti Järvinen (toim.): Musta kissa ja muita vanhoja kertomuksia eläimistä ja ihmisistä. Helsinki 2019: Nysalor-kustannus. 142 s. 

Matti Järvisen toimittamien, vanhoja kertomuksia kokoavien novelliantologioiden sarjassa Musta kissa on pieni erikoisuutensa. Se ei keskity genretarinoihin vaan laajemman yhteisen teeman varaan. Musta kissa sisältää hyvin vaihtelevan joukon erilaisia kertomuksia, joissa ihmiset ja eläimet kohtaavat.

Tarinoiden moninaisuutta kuvaa, kuinka mukana on silkkaa gotiikkaa (Doyle, Wells), perinteisiä lehtiseikkailuja, realistista kerrontaa, hieman huumoriakin. Moni juttu jää anekdoottimaiseksi tuokiokuvaksi, mutta se ei niiden kiinnostavuutta vie mihinkään. Muodostuu ennakoimattomia siirtymiä, kun Ambrose Biercen kauhusta siirrytään Konrad Lehtimäen patetiaan ja siitä W. W. Jacobsin mustaan huumoriin; aivan kuten Kariston Hyvää yötä! -kirjoissa, joista moni novelli onkin peräisin. Vaihtelevuuden vuoksi yksikään teksteistä ei tunnu olevan väärässä paikassa.

Kertomukset ovat pääosin koottu vanhoista lehti- ja kirjajulkaisuista. Vanhojen julkaisujen lisäksi mukana on kaksi Järvisen uutta käännöstä, aiemmin suomentamaton Robert E. Howardin fantasia sekä Edgar Allan Poen Musta kissan varhaisen version suomennos. Periaatteena on ollut, ettei mukaan ole otettu tekstejä, joista on saatavilla moderni käännös. Kotimaiset valinnat ovat parhaimmillaan uutta paljastavia: säveltäjä Sam Sihvon surumielinen sirkustarina ja näytelmäkirjailija Elvira Willmanin lyhyt teksti rotasta. Itse olen aina iloinen kun Lehtimäki nostetaan esiin. Käännöstekstit ovat pääosin aikansa tunnetuilta nimiltä ilman suuria yllätyksiä (Jack Londonin juoppotarina on kyllä erityisen kiintoisa). Yksi erikoisuus kuitenkin on mukana: Dostojevskin nimiin laitettu Valkoinen vuohi, jonka on väitetty ”löytyneen” 1920-luvun lopussa. Kyse lienee kirjallisesta huijauksesta, mutta teksti on silti vaikuttava.

Tuttuun tyyliinsä Järvinen on muokkaillut jonkin verran tekstien kieltä, joskin ilmeisesti hyvin vähän. Kömpelöt rakenteet ja vanhahtava kieli ovat entisellään, mistä kiitän. Rasistiset ilmauksetkin on perusteltua säilyttää ajankuvana, minkä Järvinen huomioikin esipuheessaan.

Aatu Karri: Kotimaisia kauhutarinoita. Huuto Hornankalliolla. [Tampere] 2007: Meri-Tuulen henkäys. 142 s. 

Olisi helppo sanoa pelkän ulkoisen vilkaisun perusteella, että Aatu Karrin teoksessa Kotimaisia kauhutarinoita kauheinta ovat kansikuva ja hirvittävä oikeinkirjoitus. Ja onhan se totta – valokuva levytangon alla pullistelevasta miehestä (kirjailija itse?) vie ajatukset pikemminkin koomiseen kuin kauhistuttavaa ja kielen aivan käsittämätön pilkkukaaos sekä mielivaltaisesti katkeilevat virikkeet tuovat mieleen kasiluokkalaisen ainekirjoituksen. Onneksi pinnan alla on kuitenkin myös muuta.

Kotimaisia kauhutarinoita, alaotsikoltaan Huuto Hornankalliolla, ilmestyi 2007 Meri-Tuulen henkäyksen kustantamana. Tämä ymmärtääkseni oli Karrin ja hänen vaimonsa pääasiassa kiinteistöjen siivoamiseen keskittynyt yhtiö. Karri on julkaissut jonkin verran fiktiota (myös muuta kauhua) ja esimerkiksi ravitsemusaiheista kirjallisuutta.

Kotimaisia kauhutarinoita sisältää kolme novellia. Ne kaikki varioivat melko perinteisiä aiheita – kirouksia, aaveita, kohtalokkaita enteitä ja noitia – mutta moderniin suomalaismiljööseen sijoitettuna ne saavat oman kierteensä. Hornankallio kertoo kirotusta maatilasta, jonka mailla miehet tuppaavat kuolemaan, kun aave kostaa paikalla aiemmin tapahtuneita naisten uhraamisia. Sekä siinä että päätöskertomuksessa Täyden palvelun huoltamo käsitellään myös epätasaista avioliittoa, jossa vaimo öykkäröi tohvelimiehensä yli. Hieman ummehtunutta se on, mutta varsinkin jälkimmäisessä on stereotypian ylittävää psykologista silmää, kun aggressionsa hallitsema nainen tuntee jatkuvaa tunnontuskaa käytöksestään. Lopulta hänen saamansa palkka tuntuu lukijastakin kohtuuttomalta. Personal trainerissa käytännössä varoitetaan kuntosalisteroideista yliluonnollisen avulla.

Karrin tarinat ovat kelpo kauhukehitelmiä. Jos hän kertoisi ne ääneen, uskoisin hänen vangitsevan kyllä kuulijansa. Valitettavasti hän onnistuu kirjallisesti paljon huonommin. Kieliopin lisäksi myös kerronta ontuu ja jää vaivaavan pinnalliseksi. Kustannustoimitus olisi saattanut hioa nämä hyvin karkeat tekstit ihan kohtuullisiksi, olkoonkin ennalta arvattaviksi, kauhujutuiksi.

Seikkailija I. [Kouvola 2020?:] Vyöhyke. 16 s. Kuv.

Seikkailija I on kouvolalaisen Vyöhyke-yhtyeen lehtinen, jota myytiin keikoilla vuoden 2020 paikkeilla. 16-sivuinen on perinteikäs zine, joka sisältää 11 novellia (+ yhden vielä toisenkin kerran). Lyhyet novellit ovat yhtyeen neljän silloisen jäsenen käsialaa, mutta tekijöitä ei yksilöidä. Muutoinkin he käyttävät itsestään nimimerkkejä, jotka myös seikkailevat näissä kertomuksissa.

Seikkailijan novellit eivät muodosta minkäänlaista yhtenäistä kokonaisuutta, mutta ilmeisestikin ne sijoittuvat samaan maailmaan. Se on 1980-lukulaisen scifiestetiikan mukainen, postapokalyptinen maailma, jossa on vahvoja viittauksia (ainakin kuvittelen niin!) Strugatski-veljesten Stalkeriin. Tarinoissa on vapaustaistelijoita, armeijakuntia, myyttiset Alue ja Vyöhyke (jotka saattavat olla sama asia), puoliksi unohdettuja muistumia omasta ajastamme ja niin edelleen. Perinteikäs kuvasto lyö kättä kioskityylin ja ruokottomuuksien kanssa. Lajityypillisesti Seikkailijan sisältö on fantasiansekaista tieteiskirjallisuutta, jossa on jonkin verran kauhukirjallisuuden tummia sävyjä.

Kertomusten pituus vaihtelee hyvin lyhyesti varsin tiiviiseen. Pisin novelli on arviolta reilut tuhat sanaa pitkä. Yleensä tarinoissa on kyse nopeista välähdyksistä, joissa otetaan yhteen sotilaiden kanssa, amputoidaan omia sormia tuntemattoman hapon vaikutukselta, vedetään huumeita… Tarinoissa on räävittömyyttä ja vinoa huumoria silloinkin, kun ne ovat näennäisen vakavia. Parhaiten mielestäni onnistuu kolme kertomusta: Mestari kertoo Hiippailijasta, jonka omalakisia tekojen katsotaan sormien läpi, kunnes hän alkaa soittaa lapsille ääninauhoja ja uhoaa sytyttää kylään valot. Virtauman vanki on melkein vakava tarina minähenkilöstä, jonka ”virta” tai ”virtauma” lumoaa eikä anna edes kuolla; itse kuvittelen virran jostain syystä Kymijoeksi… Zinen päätöskertomus Tähtivaeltaja viimeisellä rannalla on jylhä tuokiokuva tuhoutuneen maailman rannikolta, konsumerismin kritiikki – ja lopultaan  ilmeisen ironinen.

Seikkailija I on mainio tuulahdus menneestä maailmasta ja zinekulttuurista, jonka ei olisi koskaan suonut loppuvan. Hienoa, että perinnettä on näin pidetty yllä vielä tälläkin vuosikymmenellä.

Emma Raven: Ratsumies rajan takaa. Malmö 2004: Stabenfeldt. 151 s. Suom. Nina Mäki-Kihniä. Kuv. Pollux-hevoskerho. – Alkuteos Twilight Horses. Demon Rider (2004).

Niin sanotulla heppakirjallisuudella on huono klangi. Mielikuvissa se on mielikuvituksetonta, kaavamaista ja tyhjänpäiväistä – ja asiaan vannoutumattomalle sen lumo on käsittämätöntä. Mutta jos miettii mitä tahansa muutakin lajityppiä, sopivat samat laatusanat niihinkin, oli se sitten rikosta, sotaa tai fantasiaa. Suurin ongelma taitaakin olla, että heppakirjat on suunnattu tytöille. Silti myös sen aluskasvillisuudesta voi löytää kiinnostavaa. Ihan oma alalajinsa ovat yliluonnolliset heppakirjat.

Emma Ravenin Twilight Horses -sarjan toinen osa, Demon Rider, ilmestyi tuoreeltaan Pollux-kirjakerhon kautta suomeksi nimellä Ratsumies rajan takaa. Sarja yhdistelee perinteisiin heppa-aiheisiin kauhufiktion piirteitä, ja meno yltyykin verrattain hurjaksi. Sarja sijoittuu tilalle, jossa koulutetaan stunt-hevosia elokuvateollisuuden tarpeisiin. Päähenkilö, 15-vuotias Salma, on ihastunut naapurin aloittelevaan stunttiratsastaja Ryaniin. Tallille ollaan tulossa kuvaamaan suosikkifilmin jatko-osan loppuhuipennusta, joka Ryanin pitäisi hoitaa. Hänen epävarmuutensa kutsuu paikalle lähimetsässä aikanaan kuolleet Marcin hengen, joka tarjoutuu avuksi mutta osoittautuukin pahansuovaksi. Tarina saa suorastaan goottilaisia sävyjä sukusalaisuuksineen.

 Ratsumies rajan takaa on harmillisen epätasainen. Alkupuoli on erittäin löperösti kirjoitettua ihmissuhdepyörittelyä, joka taatusti puree osaan kohdeyleisöstä. Se kuitenkin peittää alleen niin hevoset kuin aaveet. Vasta puolivälin tienoissa kerronta jäntevöityy, ja viimeinen kolmannes onkin sitten tehokas. Raven osaa varsin taitavasti kirjoittaa vetävää toimintaa, mistä on osoituksena pitkä takaa-ajojakso läpi tiheän metsän. Dramaattista täsmällisyyttä pilkahtelee muuallakin, mutta kenties pituusrajoitukset yhdistettynä jatko-osan pakollisiin menneiden selittelyihin ovat syynä alun takkuilulle.

 Jos Ratsumiestä rajan takaa ajattelee nuorten kauhuna, se onnistuu paremmin kuin moni ”puhdas” kauhukirja. Marc on saatu riittävän häiritseväksi ilman, että hän kuitenkaan järkyttää liiaksi nuorta lukijaa. Herkkyys lukijakunnan suhteen tuntuukin olevan Ravenin vahvuuksia.

Ritva Toivola: Kummitusjuna. Helsinki 2004: Tammi. 134 s.

Tuottelias lasten- ja nuortenkirjailija Ritva Toivola työnsi lusikkansa usein myös fantasiasoppaan. Hänen uskoakseni viimeinen novellikokoelmansa Kummitusjuna sisältääkin runsaasti nimenomaan spekulatiivista fiktiota. 12 novellista vain yhdessä ei ole yliluonnollista elementtiä, ja ”Joululahjoja”-kertomuskin luo sitä realistista ihmeen tuntua, jota joulun ihmeeksi tavataan kutsua. Siinä ostoskeskus jää sähkökatkoksen pimentämäksi. Kaiken kaikkiaan Kummitusjuna on paljon onnistuneempi kuin sitä edeltänyt Vampyyrimuoti (1996).

Kokoelman avauskertomus Metsän kuningas on tymäkkä kauhujuttu yöjunasta, joka alkaa täyttyä oudoista kuiskauksista. Ne kasvavat suoranaiseksi kirkunaksi ennen iskevää lopetusta. Muutama muukin kauhuaiheinen tarina on mukana: Kolme turkkiherraa on melko ahdistava kuvaus öykkäristä, joka saa peräänsä kaikkialle seuraavat nimihenkilöt; keventävänä elementtinä on, että yliluonnolliset vainoojat ovat Kolmen sepän patsaan hahmot. Kummitusjuna puolestaan edustaa perinnettä, jossa aavemainen hahmo paljastuukin joksikin muuksi. Fantasiapäivässä askarreltu kummajainen pitää jälki-istunnon.

Tieteiskirjallisuus on mukana kertomuksissa Taksikuski, Nettimato ja Jumbo. Ensimmäisessä on kyse keskeneräisestä robotiikasta, toisessa liian todelliseksi äityvästä pelimaailmasta ja kolmannessa humoristisesta katsauksesta geeniteknologiaan. Mikään niistä ei ainakaan aikuislukijasta ole kovin onnistunut, ja varsinkin tietokoneaihe nuorten-spefissä tuntuu jo nyt 2000-luvun klišeeltä.

Sekä Kalliomaalaukset että Lasikuulat perustuvat idealle, jossa päähenkilö siirtyy matkoillaan myös toiseen aikaan. Edellisessä Saimaan saaristosta löytyy esihistoriallinen välähdys, jälkimmäisessä Saaristomerellä kohdataan näkymä sota-aikaan. Kumpikin novelli on kokoelman parhaimmistoa. Lumimyrsky on lähes realistinen tarina erittäin runsaslumisesta talvesta – vain hurrikaanimaisiin lukemiin yltyvä myrsky on selvästi spekulatiivinen. Hieman samanhenkinen on päätöskertomus Huomenna se tulee, jossa koululuokan liitutaululle ilmestyy itsestään joka aamu uusi teksti. Pelottavan sijasta tarina on pikemminkin riemukas ja sellaisenaan vaikuttava.

A. H. Virkkunen: Matti Pohto. Vanhojen suomalaisten kirjain pelastaja. Helsinki 1924: Otava. 55 s.

Matti Pohto on suoranainen kulttihahmo Suomen historiassa. Hänen nimensä ei ole suurelle yleisölle tuttu, mutta asianharrastajille hän on melkein ylimaallinen ihmeentekijä. Pohto (1817–1857) oli köyhä maankiertäjä, joka kuitenkin keräsi merkittävän kokoelman varhaista suomalaista kirjallisuutta ja siinä sivussa teki valtavan palveluksen nykyiselle Kansalliskirjastolle.

Kun Turku paloi 1827, tuhoutui myös valtaosa akatemian kirjastosta. Vain osa lainassa olleista niteistä pelastui. Kun yliopisto siirtyi Helsinkiin, alkoi kirjastonhoitaja F. W. Pipping koota menetettyjä teoksia uudelleen. Odottamattoman apulaisen hän sai pohjanmaalaisesta, kiertelevästä kirjansitoja Pohdosta. Tämä ei osannut kirjoittaa, mutta lukutaitoinen hän kyllä oli. Kirjoista oli tullut hänelle intohimo, joka sai kuulemma muuten ilmeettömät kasvot kirkastumaan.

Pohto keräsi elämänsä aikana kolmisentuhatta suomenkielistä painotuotetta, mikä oli noin ¾ kaikista kotimaisista julkaisuista. Jos teosta oli hänellä vain yksi kappale, hän piti sen. Niitä hän säilytti toisen bibliofiilin, Emanuel Kanajärven luona Kanta-Hämeessä. Jos tiettyä teosta kuitenkin sattui vastaan useampi kappale, Pohto mieluusti lahjoitti sen eteenpäin. Hänen ansiostaan yliopiston kirjasto saikin lähes tuhat kokoelmistaan puuttunutta teosta, myös useita aiemmin tuntemattomia. Pohto hankki matkoillaan yksittäisiä lehtiäkin lisättäväksi puutteellisiin niteisiin, ja ilmiömäisellä muistillaan osasi tunnistaa painosvariantitkin toisistaan. Valitettavasti Pohdon kohtaloksi osui yhteinen yösija erään tunnetun pahantekijän kanssa, ja hän sai 40-vuotiaana kirveen päähänsä koko terän mitalta.

A. H. Virkkusen piskuinen kirjanen Pohdosta (Otava 1924) on ensimmäinen koonti erikoisen miehen elämästä. Eipä niitä myöhemminkään ole suuremmin ilmestynyt. Köyhän kiertolaisen elämä ei ole jäänyt aikakirjoihin, ja miehen tunteneitten muistikuvat rajoittuvat kouralliseen lehtitekstejä.

Raili Mikkanen [kirj.] & Sirkku Linnea [kuv.]: Suomen lasten kummituskirja. Helsinki 2022: Minerva. 79 [+2] s.

Suomessa on jo vuosikausia ilmestynyt monenlaisia kummitusjuttukirjoja. Useimmiten kyse on esimerkiksi kansanrunousarkistosta koottujen perinnekertomusten kokoelmista tai sitten näistä tarinoista kaunokirjallisempaan muotoon muokatuista pikku tarinoista. Joskus kirjan kirjoittaja tai toimittaja on ihan itse tehnyt keruutiedon ja koonnut näin uudempaa kummitteluperinnettä. Raili Mikkasen kirjoittama ja Sirkku Linnean kuvittama Suomen lasten kummituskirja kuuluu kai kahden jälkimmäisen ryhmän välimaastoon. Lähteitä ei tosin mainita, mutta rivien välissä tuntuu korostuvan kirjoittajan omat muistot ja kohtaamiset.

Kirja koostuu kymmenestä kummitusjutusta sekä niitä taustoittavista tai muuten niitä sivuavista pikku tietoteksteistä. Tarinat itsessään eivät ole erityisen pelottavia, vaikkakin muutamat niistä saattavat olla ihan riittävän jännittäviä kaikkein pienimmille kuulijoille. Useimmiten aaveet ja pelko on etäännytetty: Tarinan kertoja ehkä kuulee jutun joltakulta, ja koskaan kummitus ei tule lähelle henkilöhahmoja. Kuvituskin on värikästä ja sen ihmiset pyöreäpiirteisiä. Vain pari kertoo lähestytään edes jonkinlaisia kauhutehoja, öisessä kohtaamisessa Talin kartanon koivukujalla ja Tervolan liftaritytön tapauksessa. Kiitettävää on se, että kahta lukuun ottamatta kaikissa kertomuksissa aaveen olemassaolo jätetään mahdolliseksi ellei peräti oletettavaksi. Vain ensimmäisessä ja viimeisessä jutussa ”aave” onkin mielikuvituksen luomus.

Tarinat sijoittuvat suurelta osin nykyaikaan. Tietotekniikkaa ja kännyköitä niissä ei kuitenkaan esiinny, mikä luo ajattomuuden tunnetta. Vain yksi kertomus, Mäntyharjun poltergeistista kertova, tapahtuu selvästi menneisyydessä, agraari-Suomessa johon kummitusjutut yleensä perinnekertomuksissakin sijoittuvat.

Aikuislukijalle tarinat ovat lyhyitä, viehättäviä tunnelmapaloja, joskus onnistuneempia ja useimmiten etäiseksi jääviä. Alakouluikäisellekin lapselle osa saattaa jäädä liian kesyksi. Toisaalta tunnelma on kaikissa kohdallaan, ja kiinnostavat tietotekstit varmasti saavat helposti aikaan mielenkiintoisia keskusteluja. Niissä Mikkanen esittää ihan suoriakin kysymyksiä, jotka ovat omiaan kirvoittamaan ajatuksia.

Arvo Viljanto: Suomen ensimmäinen kirjakauppias. Piirteitä Laurentius Jauchiuksen toiminnasta Suomessa ja Baltiassa vv. 1642–1666. Turku 1946: Aura. 95 s.

Tuleva professori Arvo Viljanti julkaisi vuonna 1946 viehättävän pikkukirjan Suomen ensimmäinen kirjakauppias. Auran kustantama teos käsittelee Laurentius Jauchiusta ja hänen toimiaan Suomessa sekä Balttian alueella 1600-luvun puolivälissä.

Suomessa oli kyllä toiminut kirjakauppiaita ennen Jauchiustakin. He olivat kuitenkin joko kirjansitojia, jotka harjoittivat siinä sivussa myyntiäkin, tai sitten ulkomaalaisia toimijoita, etenkin saksalaisia. Nykyisen Saksan alueelta oli lähtöisin Jauchiuskin, joka oli alkujaan lyypekkiläinen. Suomessa (tässäkin asiassa) käänteentekevä tapahtuma oli Turun akatemian perustaminen vuonna 1640. Monen muun lisäksi uusi yliopisto tarvitsi alaisuuteensa kirjakauppiaan täyttämään opiskelijoiden ja henkilökunnan tarpeet. Tähän vastauksena oli Jauchius, joka oikeudet toimintaansa saatuaan oli ensimmäinen nimenomaan kirjojen myyntiin keskittynyt ammatinharjoittaja Suomessa.

Jauchiuksen toiminta Turussa kesti liki neljännesvuosisadan, 1642–1666. Siellä hän ei kuitenkaan asunut tai toiminut päätoimisesti kuin vuoteen 1651. Samaan aikaan Jauchius nimittäin toimi laajalti Baltiassa ja siirtyikin lopulta Tallinnaan. Laajoista verkostoistaan ja menestyksekkäästä liiketoiminnastaan huolimatta hänen viimeiset vaiheensa olivat epäonnekkaita, sillä toistuvat merivahingot ja epärehelliset palvelijat tuottivat hänelle suuria menetyksiä. Myös sopimukset päättäjien kanssa tuottivat päänvaivaa, ja Jauchius joutui kuluttamaan voimiaan kirjoittelemalla runsaat määrät valituksia kuningattarelle.

Viljannin fraktuuralla(!) ladottu, kaunis kirja on aikanaan esitellyt uusia tietoja Jauchiuksen elämästä, etenkin hänen toimistaan viranomaisten kanssa. Kirjoittaja esittää toivomuksen, että jatkotutkimus toisi esiin lisätarkennuksia. Ilmeisesti kovin paljon uutta ei silti ole paljastunut. Siispä Viljannin teos puolustaa edelleen paikkaansa.

Katsottua: kesäkuu 2025

Mick Garris: Stephen Kingin Desperation. Tobe Hooper: Luunmurskaaja

Kukaan ei ole tainnut ohjata yhtä monta Stephen King -filmatisointia kuin Mick Garris. Valitettavasti Garris on saanut oppinsa 1980-luvun televisiossa, samana aikana kuin kouliintui myös King käsikirjoittajaksi. Miesten ties monennessako yhteistyössä, Stephen Kingin Desperationissa (Stephen King's Desperation, 2006), asia käy kovin selväksi. Epätoivon kaupunki -romaaniin perustuva tv-elokuva sisältää lähinnä latteaa kuvakerrontaa, varsinkin alussa liian pitkiä vuoropuheluita, kokonaisuuteen huonosti sopivaa huumoria ja kummitusjunatasoista säikyttelyä. Tarina on suurin piirtein sitä mitä kirjassakin, mutta Kingin tapaan hän tälläkin kertaa oikoo mutkia käsikirjoituksessaan, kuin ei luottaisi katsojiin. Keskellä autiomaata sekapäinen poliisi pidättelee ohikulkijoita, kun on ensin listinyt koko kotikaupunkinsa väestön. Oikeasti kaiken takana on vanhasta kaivoskuilusta vapautettu demoni. Onneksi kiikkiin jääneiden joukossa on pikkupoika, jolla on henkilökohtainen yhteys Jumalaan. Tarinan naiivi uskonnollisuus häiritsi romaanissa melko paljon, mutta elokuvasovituksessa se tuntuu vielä kämpelömmältä. Kaksi selvää onnistumista Desperationissa on: Ron Pearlman irroittelemassa riivattuna poliisina sekä muka mykkäelokuvana esitettävä takaumajakso, jonka pituista sanattomuutta voi pitää rohkeana ajan jenkki-tv:ssä.

Eri tavalla epäonnistui Tobe Hooper, jonka tilillä sentään on pari hienoakin ohjausta. Kingin varhaiseen miestenlehtinovelliin perustuvasta Luunmurskaajasta (The Mangler, 1995) ei alkutekstiä löydä kuin yksityiskohdista. Hassuttelu ihmisiä vainoavasta teollisuusmankelista on muuttunut sarjakuvamaiseksi hölmöilyksi, jossa riivattu transformer-prässi kaipaa neitsytuhreja ja Bond-konnan oloinen Robert Englund kompuroi kainalosauvoineen yltiökapitalistisena mankelin ylipappina. Veriefektit ovat hupaisat (ihminen laskostuu näppärästi!), mutta tarinaan on ympätty laikenlaista sälää ihan liikaa.

Toivo Särkkä & Yrjö Norta: Rykmentin murheenkryyni. Aarne Laine: Murheenkryynin poika

Rykmentin murheenkryyni (1938) aloitti suomalaisessa elokuvassa menestyksekkään sotilasfarssien sarjan, vaikkei teknisesti ihan ensimmäinen lajiaan ollutkaan. Menestyksekäs pitää tässä ymmärtää taloudellisesti, sillä mistään taiteen merkkiteoksista niissä ei ollut kyse. Toivo Särkän ja Yrjö Norran ohjaustyö perustuu Topiaksen näytelmään ja sisältää jokseenkin kaikki lajin peruselkeet: laiska mutta kekseliäs alokas (eli monni), herraskainen ja mukavuudenhaluinen maisteri josta koulitaan Mies, vähän kevyttä kasarmiromanssia keittäjättären tai komppanian komentajan tyttären kanssa. Ja sitten käsitetään väärin, ristiin ja pitkin poikin. Huumori on sittemmin moneen kertaan nähtyä mutta sellaisenaan viehättävää, ja hienoa on edelleen katsella Angerkosken pariskunnan, Leo Lähteenmäen ja Ansa Ikosen komiikkaa. Nuorena kuolleessa Kaarlo Angerkoskessa menetettiin kyllä hieno filmikasvo.

Elokuva sai jokseenkin odottamattoman jatko-osan kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Aarne Laineen ohjaama Murheenkryynin poika (1958) korvaa vanhan kaartin pääosin uudella sukupolvella (paikoin ihan kirjaimellisesti). Idea säilyy samana: Entisen murheenkryynin yksioikoinen ja vakavanpuoleinen poika lähtee armeijaan; Veikko Sinisalo jatkaa suoraan Sven Tuuvan elkeillä. Kaveriksi osuu nahjusmainen kaupunkilaiskaima. Ja sitten taas ymmärrellään väärin. Vähän kuitenkin lopulta ollaan kasarmilla, enemmän kotijoukkojen puolella. Isäpappa kun kaipailee vanhoihin hölmöilyihin. Huumori on paljon ensimmäistä elokuvaa löysempää ja kerronta epätasaisempaa. Punainen lanka uhkaa kadota koko ajan. Onneksi moni näyttelijä tuo mukaan valonpilkahduksia, varsinkin Veijo Pasanen jerrylewismäisillä maneereillaan ja Uljas Kandolin irrottelullaan. Lopulta elokuva itse on kuitenkin varsin mitätön.

Ridley Scott: Alien – kahdeksas matkustaja. James Cameron: Aliens – paluu. David Fincher: Alien 3. Jean-Pierre Jeunet: Alien – ylösnousemus

Ridley Scottin ohjaama Alien – kahdeksas matkustaja (Alien, 1979) on yhä edelleen tieteiskauhun mestariteos. Tarina tähteinvälisen kauppa-aluksen kyytiin soluttautuvasta tappajasta on yksinkertaisuudessaan tehokas. Pitkin kamera-ajoin alkava, pienoismalliestetiikalla Tähtien sotaa muistuttava Alien kääntyy hyvin nopeasti slasher-elokuvaksi, jossa yliluonnollisen ylivoimainen hirviö vaanii joka nurkan takana ja vain yksi selviää siinä kilpajuoksussa. Elokuvan teho syntyy verkkaisen maalailevasta temposta, jonka rikkoo muutama ikoninen hyppysäikky, sekä toisaalta intensiivisestä käsikamerakuvauksesta ja upeasti alitajuntaan pureutuvasta äänimaailmasta.

James Cameronin jatko-osa Aliens – paluu (Aliens, 1986) puolestaan vaihtaa kauhun sotilas-scifiksi. Pelastustehtävä muuttuu selviytymiskamppailuksi tappajaolentojen keskellä. Cameron malttaa hänkin kertoa hitaasti (etenkin vuoden 1991 leikkauksessa) ja rakentaa tunnelmaa ennen kuin räjäyttää toiminnan käyntiin. Aliens on hienosti soljuvaa elokuvaa, mutta se on lopulta myös turvallista viihdettä. Alkuperäisen ahdistavuutta ei synny.

Epäonnisten tuotanto-olosuhteiden keskellä syntynyt Alien 3 (1992) oli David Fincherin ensimmäinen pitkä elokuva. Musiikkivideotausta näkyy: elokuvan ensimmäinen puolisko on visuaalisesti upeaa, synkkää tieteisfantasiaa. Valitettavasti sen jälkeen käsikirjoitus pettää, ja loppupuoli jää punahehkuiseksi haahuiluksi, loputtomaksi käytävissä juoksenteluksi. Suljetun vankilaplaneetan miljööstä olisi pitänyt saada paljon enemmän irti. Jopa itse olento on tällä kertaa mitätön.

Ohjaaja Jean-Pierre Jeunet’n ja käsikirjoittaja Joss Whedonin käsissä Alien – ylösnousemuksesta (Alien Resurrection, 1997) tuli toimintasarjakuvaa. Mahdollisuuksia leikitellä kloonaamisella sekä ihmisen ja koneen, toisaalta ihmisen ja toisen orgaanisen olennon rajapinnoilla olisi ollut, mutta kaksi tuntia käytetään kuumeenkeltaiseen ryminään. Hahmot ovat jeunetmainen läjä originelleja, ja aiempien osien sankari Ripleyn kloonistakin on tehty kaksiulotteinen oneliner-automaatti.

William Peter Blatty: Manaaja III. John Landos: Ihmissusi Lontoossa

Kirjailija William Peter Blatty ansaitusti suivaantui romaaniinsa perustuvan Manaaja-elokuvan jatko-osasta. Niinpä hän päätti ohjata omansa – tai oikeastaan sovituksen Paholaisleegio-romaanista, mutta studio muokkasi siitä omanlaisensa. Manaaja III (The Excorsist III, 1990) on suoraa jatkoa alkuperäiselle, joskin se alkaa sarjamurhaajaelokuvana. Teloitetun murhaajan työ tuntuu jatkuvan 15 vuoden tauon jälkeen, ja tapausta tutkii ensimmäisestä osasta tuttu poliisi. Uskonnollissävytteisten murhien tutkinta johtaa kummiin taivasnäkyihin (Fabio-enkeli!) ja outoihin hahmoihin. Kaikki vie kohti murhanhimoista riivaajaa, perheyksikköön kajoamista ja välttämätöntä manausta. Blattyn näkemys on ihailtavan omalakista. Normaalisti tällainen elokuva tehtäisiin yleisön toiveet edellä ja helpoin ratkaisuin. Manaaja III kuitenkin on selvästi kunnianhimoinen yritys. Visuaalisesta kekseliäisyydestään huolimatta se on selvästi kirjallisen ihmisen työtä. Fragmentaarinen kerronta, yllättävät välileikkaukset, moniselitteinen symboliikka ja parhaimmillaan säkenöivä dialogi ovat paljonpuhuvia. Pikemmin kuin kauhuelokuva on Manaaja III runo. Harmi ettei Blatty ohjannut kuin pari elokuvaa.

Vuoden 1981 kahdesta isosta ihmissusielokuvasta Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London) on se vähemmän vakava. John Landisin teos on kertomus kahdesta amerikkalaisesta reppureissaajasta, jotka joutuvat Englannissa suden uhreiksi. Toisesta tulee mätänevä kummitus, toisella alkaa kasvaa karvaa hassuihin paikkoihin. Itse- ja genretietoiset intertekstuaaliset viittaukset yhdistyvät amerikkalaiseen mielikuvaan brittiläisyydestä, veriseen kauhukuvastoon ja teinileffahöpsyyteen. Tulos on parhaimmillaan Hammerin versio Emmerdalesta, jossa on hieno kuu-aiheinen soundtrack. Perinteikäs muodomuutoskohtaus on yhä vaikuttava, vaikka susi lopulta onkin kuin steroidimopsi. Kauhukomedia on kuitenkin vaikea laji, eikä Amerikkalainen ihmissusi onnistu täysin. Parhaiten se toimii postmodernina lajityyppileikkinä vaikkei sellaisenakaan ole täysosuma. Kuitenkin kohtaus, jossa epäkuolleet ehdottavat pornofilminäytännössä ihmissudelle keinoja kuolla, on ratkiriemukas.