tiistai 1. lokakuuta 2024

Luettua: syyskuu 2024

Irma Kerppola: Teerunoja. PorvooHelsinkiJuva 1980: WSOY. 69 s.

Lääkäri–kirjailija Irma Kerppola(-Sirola)n kolmas runokokoelma Teerunoja on epätasainen mutta miellyttävä teos. Etenkin sen ensimmäinen osasto, joka on otsikoitu Curriculum vitae ja johon kirjan nimikin viittaa, on sarja tiiviitä tuokiokuvia. Niitä yhdistää tee, joka liittyy elämänkaaren moniin muistoihin: lapsuuden päiviin isoisän seurassa, rakastumiseen, työelämän käänteisiin ja niin edelleen. Aihe on proosallinen ja kieltämättä runoista muodostaa lukijan mielessä suoranainen tarina. Kuitenkin välähdyksenomainen rakenne, jolla se on kerrottu, aina höyryävien teekuppien ääreltä ja takaa, tekee siitä hyvin viehättävän ja tunnelmaisen. Kerppolan kieli on rönsyämätöntä ja rytmiltään ytimekästä.

Loput kolme osastoa sen sijaan ovat vähemmän onnistuneita, vaikka periaatteessa niissä on samanlaista ohi vilahtavaa muistikuvien sarjamaisuutta. Tekstit jäävät kuitenkin latteiksi. Varsinkin kirjan päättävä uskonnollisuutta käsittelevä osa tuntuu vaivaannuttavalta.

Ihan oman varjonsa muutamiin runoihin tuo se seikka, että Kerppola kirjoittaa pienestä pojastaan. Se tietysti on tuleva kirjailija Harri Sirola, joka parikymmentä vuotta myöhemmin teki itsemurhan. Tieto väkisinkin vaikuttaa Teerunojen kokemiseen.


Alvar Renqvist: Henrik Renqvist kirjankustantajana. Otavan juhlassa Kansallisteatterissa 16. XI. 1946 pidetty esitelmä. Helsinki 1946: Otava. 34 s.

Alvar Renqvist: Kirjakauppalaitos. Lyhyt esitys sen kehityksestä ja nykyisestä tilasta. Helsinki 1930: Otava. 47 s. 2. p.

Alvar Renqvist teki aikanaan Otavasta yhden Suomen suurimmista ja käynnisti samalla Renqvist-Reenpään kustantajadynastian. Hän myös oli perustamassa Akateemista kirjakauppaa. Sen lisäksi hän kirjoitti itsekin muutaman viehkon pikku kirjasen.

Vuonna 1946 Renqvist piti Otavan juhlassa esitelmän, joka ilmestyi myöhemmin samana vuonna myös omana vihkosenaan. Aiheena oli kirjoittajan isoisä, varhaisin tunnettu kustantaja-Renqvist, Henrik (synt. Kukkonen). Tämä oli 1700-luvun lopussa syntynyt pappi ja kiihkomielinen herätyssaarnaaja, joka aiheutti pöyristystä hänen seurakunnassaan. Sen seurauksena Renqvist eristettiin Svartholman vankilinnoitukseen papiksi, käytännössä yhdeksi vangeista. Siellä hän aloitti kustannustoimintansa ja tulevina vuosina julkaisi kymmeniä hengellisiä kirjoja, etenkin käännöksiä ja useimmiten rahallisella tappiolla. Vuonna 1946 Henrik Renqvististä oli ilmestynyt jo ainakin Ilmari Salosen elämäkerta, mutta Alvar-pojanpojan pienjulkaisussa on oma miellyttävyytensä.

1930 ilmestyi omana niteenään ja uutena laitoksena Renqvistin kymmenisen vuotta aiemmin toisaalla julkaistu selonteko kirjakaupan kehityksestä ja nykytilasta. Tiiviissä esityksessä käydään ensin läpi kirjakaupan historiaa, mikä edelleen on pääosin validia asiaa. Esitellyksi tulee niin kirjapainoa edeltävä aika kuin sen jälkeinen, aluksi kirjojen vaihtoon perustunut ja sittemmin hiljalleen nykymuotonsa saanut kaupanteko. Silloista nykytilannetta esitellessään Renqvist tukeutuu paljon tilastoihin ja listoihin, varsinkin Saksan ja Ranskan osalta. Tietenkin tieto on kaikin tavoin vanhentunutta, mutta edelleen vaikkapa eri maissa ilmestyneiden nimikkeiden määrä ensimmäisen maailmansodan ajoita ovat mielenkiintoista ajankuvaa.


Pekka Pakkala & Patrick Wester: Karmivia tarinoita. [Tampere] 2005: [Aamulehti]. 141 s. Kuv. Patrick Wester.

Pekka Pakkalan ja Patrick Westerin kirjoittama ja jälkimmäisen kuvittama kirja Karmivia tarinoita johtaa mielestäni hieman harhaan nimellään ja kansikuvallaan. Esipuheessaan kirjoittajat kertovat lähtökohtansa olleen Kansanrunousarkistossa, josta he halusivat nostaa esiin ”yliluonnollista kauhua”. Kokoelma sisältää reilusti toistakymmentä kertomusta, joita ei ole vain jäljennetty arkistokorteilta vaan laajennettu pieniksi novelleiksi.

Kirjan ensimmäinen puolisko on klassista kansanperinnettä, 1800-luvulle ja 1900-luvun alun agraari-Suomeen sijoittuvia tarinoita aaveista, paholaisesta ja muista olennoista. Jälkimmäinen puolisko puolestaan sisältää modernimmassa kännykkämaailmassa tapahtuvia kohtaamisia yliluonnollisen kanssa, siis niin sanottuja urbaanilegendoja. Kuinka moni tarinoita todella perustuu ehtaan kansantarinaan, ei käy ihan selväksi. Kirjoittajien jälkikirjoituksen sanamuoto on sellainen, ettei lukija voi olla varma, onko joukossa heidän omia kertomuksiaan. Ainakin yksi rustiikkinen ihmissusijuttu tuntuu vieraalta ollakseen sadan vuoden takaa, mutta sentään se on sujuva ja kokoelman tunnelmaltaan onnistuneimpia.

Ylipäänsä varhaisemmat kertomukset toimivat itselleni paremmin. Se kuitenkin lienee vain henkilökohtainen mieltymys. Nykyaikaan sijoittuvat tarinat tuntuvat liikaa kauhuelokuvaklišeiden toistolta. Vaan niinpä kansantarinatkin ovat lähes aina tuttujen trooppien toistoa.

Jää hiukkasen epäselväksi, mikä on lopulta kirjan kohdeyleisö. Nimi, kuvitus ja varsinkin loppupuolen Pelottaako?-televisiosarjan kaiut osoittavat selvästi nuoren lukijan suuntaan. Hyvin tekstit toimivatkin iltasatuina 11-vuotiaalle. Kuitenkin autonomian ajan maaseutukauhun vahva osuus tuntuu nuorisoa vierottavalta. Karmivia tarinoita on epätasaisuudestaankin huolimatta yllättävän hyvä lisä suomalaiseen (nuorten)kauhuun. Yksinkertaisuudestaan huolimatta se miellyttää paatunuttakin lukijaa.


Pentti Heikkinen: Hiipivä kasakkaJännitystä, huumoria ja politiikkaa. Helsinki 2019: BoD  Books on Demand. 222 s. Kannessa merkintä "Poliittinen satiiri ja dekkari".

Venäjä kokoaa tulivoimaa Suomen rajan tuntumaan. Ruotsalaiset liikemiehet ovat huolissaan tilanteesta ja sijoituksistaan. He suhmuroivat asiat niin, että Ruotsi ja Suomi sopivat kulissien takana valtioliiton ja liittyvät kaikessa hiljaisuudessa Natoon.

Pentti Heikkisen omakustanteena ilmestynyt Hiipivä kasakka on monin tavoin kummallinen lukukokemus. Se on kirjoitettu sinä historiallisesti ainoana hetkenä, kun sellainen olisi ollut ylipäätään mahdollista. 2019 Venäjä oli jo vallannut Krimin, mutta täysimittainen sota ei ollut vielä alkanut. Heikkisen lähtökohta on, että Suomi on seuraavana kokemassa Krimin kohtalon. Samalla hän tarkoituksellisesti saarnaa Nato-jäsenyyden autuutta. Kyllähän se kertomuksessa tekeekin tehtävänsä: Venäjä ei pärjää kisassa, jossa toisella puolen on sotilasliitto – ja Suomen uudet hyppymiinat!

Hiipivä kasakka on poliittinen trilleri, mutta se on muutakin. Kirja mainitsee lukuohjeiksi myös satiirin ja huumorin. Kieltämättä ajatus länsinaapurin miljonäärien sopimasta Ruotsi-Suomesta täyttää kummankin vaateet. Lisätään siihen vaikkapa Nato-neuvottelijana toimiva kenraali Kustaa Häkkinen (vrt. G. Hägglund?), presidentti Säynästö, taksiuudistuksen pilaava ulkolainen liikenneministeri ja Venäjältä lahjuksia saava nimetön pääministeri, jonka kepulaisuus ei jää keltään huomaamatta... Ja sitten ajetaan takaa niin pirusti, monessa maassa.

Hiipivä kasakka ei ole millään muotoa hyvä kirja. Mutta mielenkiintoinen se on. Sen kieli on töksähtelevää päälausetta toisensa perään. Asioiden ääreen ei pysähdytä hetkeksikään, vaan ne vain todetaan ja jatketaan eteenpäin. Kertoja tuntuu vaihtuvan satunnaisesti, ja ainakin yhden henkilön nimikin muuttuu kesken kaiken. Monesti on kuin lukisi ihan kohtuullista kasiluokkalaisen rikostarinaa. Hämmästyttävintä on tekstin asettelu: kaikki on kursiivilla ja melkein selkokirjamaisesti rivitetty. Tällaisten teosten vuoksi on niin palkitsevaa perata omakustanteita.


Jennifer Lee Carrell: Shakespearen salaisuus (Interred with Their Bones, 2007). [Helsinki] 2010: Bazar. 524 s. Suom. Laura Jänisniemi.

Jennifer Lee Carrellin Shakespearen salaisuutta on verrattu ahkerasti Da Vinci -koodiin. On totta, että sillä on joitain yhtäläisyyksiä Dan Brownin aloittaman ”tieteilijädekkareiden” tsunamin kanssa. Parempi usein käytetty verrokki on toinen vanha kirjakerhosuosikki, Umberto Econ Ruusun nimi, vaikkei kyseessä olekaan samanlainen postmoderni leikki.

Kuten Econ kirjakin, Shakespearen salaisuus vain esittää dekkaria. On totta, että sen tarinassa on muutama takaa-ajo, monta murhaa, liuta Odottamattomia Käänteitä ja valtava määrä arvoituksia ratkottavaksi. Kaikki tämä on kuitenkin toissijaista, pelkkää liimaa tärkeiden asioiden välissä. Juoni itsessään on klišeinen ja epäuskottava, hahmot pahvisia stereotyyppejä ja heitä ympäröivä maailma pelkkä kulissi. Mutta ne ovatkin vain houkutin, jolla satunnainen lukija saadaan satimeen.

Tarina kertoo tiedeuralta teatterinohjaajaksi vaihtaneesta amerikkalaisesta, joka joutuu keskelle William Shakespeareen liittyvää arvoitusvyyhtiä. Hän seuraa vihjettä toisensa perään jahdaten vuorollaan ties kuinka monta Shakespeareen liittyvää akateemista probleemia. Carrellin teos onkin pohjimmiltaan oppineen tekijän populaariin kaapuun puettu esitys Stratfordin bardin okkultistisesta puolesta (joka sattumalta onkin myös päähenkilön väitöskirjan aihe). Läpi käydään niin klassista tekijyyteen ja Shakespearen henkilöyteen liittyvää väittelyä, hänen kadonneiden teostensa kohtaloa ja kaikkea sitä keplottelua ja salaliittoilua, jota hänen historiallisessa kontekstissaan on tapahtunut.

Carrell vyöryttää nimiä, vuosilukuja ja poliittisia pelejä hyvin samaan tapaan kuin Ecokin, mutta hänen tyylinsä ei liiku yhtä paljon kikkailevalla metatasolla. Toki tarinankäänteet noudattelevat hänelläkin naurettavan paljon Shakespearen teosten yksityiskohtia ja yksittäisistä teksteistä revitään niin hämmentävän helposti suuria merkityksiä, että satunnainen lukija pudonnee helposti kyydistä. Kirjoittiko Carrell teoksen kieli poskessaan, en tiedä, mutta ainakin haluan uskoa niin.


Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa (Le Liseur de 6h27, 2014). Helsinki 2015: Tammi.  189 s. Suom. Kira Poutanen.

Tiedä, mistä se sitten johtuu, mutta Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa (Le Liseur du 6h27, 2014) on hyvin ranskalainen. Ehkäpä syynä on absurdi, paikoin groteski huumori, ehkä kepeän jutustelun ja toisaalta tunteikkuuden saumaton yhteispeli. Oli miten oli, Didierlaurentin romaani tuntuu minusta samalta kuin Jean-Pierre Jeunet’n elokuvat: kekseliäät ideat tuntuvat tuoreilta, kummalliset vinksahdukset ilahduttavat, kyydistä nauttii mutta lopulta olo on kokemuksen jälkeen tyhjempi kuin odotti.

Lukija aamujunassa kertoo neljäkymppiä käyvästä Guylainista, joka työkseen tuhoaa kierrätykseen tuomittuja kirjoja. Silloin tällöin makulointikoneen jäljiltä selviää sivu sieltä ja lehti täältä. Näitä Guylain sitten sovitustyönään lukee ääneen junamatkoillaan muiden iloksi ja hämmennykseksi. Sivuhahmoilla on vähintään yhtä kummia syitä elämälleen: Yksi ei puhu kuin aleksandriinimitassa ja pyhittää vartijantyönsä klassisille näytelmille. Toinen yrittää kerätä erään kirjan kaikki kappaleet, koska ne on painettu kierrätyspaperille, joka on valmistettu päivänä jona makulointikone söi hänen jalkansa. Sitten on yleisövessan täti, jonka kirjoittamia ajatuksia Guylain löytää junaan jääneestä muistitikusta.

Yhtenäistä tarinaa romaanissa ei ole. On vain kavalkadi eksentrikkoja ja tilanteita; osa sympaattisia, osa ei. Kuitenkin Guylainin toisteinen (joskin omalaatuinen) arki todistaa kirjallisuuden yhdistävästä merkityksestä. Ihmiset, jotka eivät muutoin kohtaisi toisiaan kuin korkeintaan olemalla fyysisesti samassa tilassa, aukeavatkin nyt toisilleen. Joku vaikuttuu Guylainin fragmentaarisista lukuhetkistä, toinen etsii itseään hyvin kirjaimellisesti kirjan sivuista ja kolmas on antautunut olemaan kirjallinen hahmo.

Vaikka iso osa Lukijasta aamujunassa tuntuu liian itsetietoiselta näppäryydeltä ja pintapuoliselta poseeraukselta, onnistuu se silti lopussa koskettamaankin. Kirjoitus, kieli ja kirjallisuus tuovat ihmiset yhteen, saavat heidät jopa rakastumaan. Eräänlainen rakkaudentunnustus on Didierlaurentin romaanikin.

Katsottua: syykuu 2024

Sophia TakaliBlack Christmas. Fede Álvarez: Evil Dead

Kanadalainen prototeinislasher Musta joulu eli Black Christmas (1974) on siitä kumma tapaus, ettei se saanut ainuttakaan jatko-osaa mutta kaksi uudelleenfilmatisointia kyllä; hieman The Thingin tapaan. Sophia Takalin Black Christmas (2019) korvaa tunnelmallisen kartanomysteerin slasher-klišeillä ja valitettavan pakotetulla feministisyydellä. Perusidea on entisensä: nuoria opiskelijanaisia alkaa kuolla kampuksella joulun aikaan. Keskeisenä linjana on päähenkilölle tehty seksuaalinen väkivalta. Slasherin peruskuvastoon aina mutta piilotetusti kuulunut aihe on hienoa saada pinnalle näin avoimesti. Sen sijaan muu "patriarkaalinen" sälä ja naurettava yliluonnollisuus peittää varsinaisen kärjen; alleviivailu ja huomiotussi eivät vielä ole kunnon satiiria. Muutamissa kohtauksissa on hienoja kuvallisia ideoita ja hahmoissa on yllättävää sympaattisuutta. Harmi että mukana on ihan liikaa Scream-kaikuja ja laimeita hyppysäikkyjä. Paljastus: kaiken naisvihan takana on maaginen alfamiesten veljeskunta. Jeps.

Sen sijaan Sam Raimin erinomainen Evil Dead (1981) sai jatkoksiin slapstick-uudelleenfilmatisoinnin ja dark fantasy -efektipelleilyn. 2013 ilmestyi ehta remake, jonka ohjasi Fede Álvarez. Raimin absurdi huumori on poissa, ja tarina syrjäiseen mökkiin kerääntyvistä nuorista aikuisista alkaa kovin vakavasti; on huumeongelmaa, on huonoa omaatuntoa äidin kuolemasta. Samalla elokuva kuitenkin unohtaa että sen premissi nyt vain on aika hassu: metsässä venaa mörkö, joka tottelee ihmisennahkakantista goottiluonnoskirjaa ja riivaa ihmisiä. Se mikä Raimilla oli tehokasta karnevalistisena muuttuu nyt lievän ahdistavaksi hypernaturalismiksi. Onneksi elokuva yltyy ehdaksi splatteriksi, jossa runsaan verenvuodatuksen lisäksi Janen Levyn erittäin vakuuttava roolisuoritus ja kekseliäs kuvaus saavuttavat paljon. Vaan onko uusi Evil Dead tarpeellinen?


James McTeigue: Korppi. Alex van Warmerdam: Borgman

Edgar Allan Poe elää tietämättään viimeisiä päiviään rahaa, viinaa ja inspiraatiota kaivaten. Samaan aikaan kylillä joku tappaa väkeä kopioiden Poen tarinoita, joten tämä on luonnollinen asiantuntija ratkaisemaan tapausta. Yhdistetään tämä lähtökohta tyylitellyn tyylikkääseen ajankuvaan 1800-luvun puolivälin Baltimoresta ja lisätään keitokseen hieman splattertehoja sekä tujaus Oopperan kummitusta. Tuloksena on miellyttävä fanipoikaluomus, James McTeiguen Korppi. John Cusack esittää Poeta hieman teatraalisesti mutta yhtä kaikki energisesti. Sama pätee pseudofantastiseen, mustankirjavaan ulkoasuun, joka vertautuu luontevasti Burtonin Päättömään ratsumieheen tai myöhempien aikojen Argentoon. Kokonaisuus jää silti pinnalliseksi, "sarjakuvamaiseksi" kuten pejoratiivi kuuluu. Poen ystävä saisi luultavasti enemmän irti tarinasta kirjallisena. Loppuratkaisu on tyhmä.

Aivan muuta on hollantilainen, Alex van Warmerdamin ohjaama Borgman. Nuhjuinen mies häädetään asein maanalaisesta majapaikastaan, ja hän päätyy varakkaan perheenisän pieksemäksi. Perheen äiti sen sijaan hyvittelee hoivaamalla miestä salassa. Seurauksena mies jää elämään keskiluokkaisen elämän varjoissa mukanaan erikoinen ja kenties maaginenkin hahmojoukko. Vähäeleinen kerronta ja toteava dramatiikka tuovat mieleen Michael Haneken, ja samanlaista porvarillisuuden uhkaa on mukana Borgmanissakin. Huumoriakin on, mutta se on mustaa eikä varmasti ole kaikkien mieleen. Vaan kaipa monen kuuluisikin pahoittaa mielensä, kun uhkaava ulkopuolinen pilaa naiset, lapset ja palvelusväen. Borgman on kuin käänteinen Maija Poppanen.


Wes Craven: Kellariväkeä. Pelon kesä

Kellariväkeä (The People Under the Stairs, 1991) ennakoi ohjaaja Wes Cravenin uralla uutta vaihetta, jos komedialla oli entistä isompi rooli kauhun rinnalla. Melkein spielbergiläinen satu kertoo köyhästä perheestä, jota ollaan häätämässä asunnostaan getossa. Ratkaisuksi aukeaa tilaisuus varastaa vuokraisännän kultakolikkokokoelma. Keskushenkilö on juuri 13 vuotta täyttänyt poika, joka löytää talon kellarista epäkelpojen lasten friikkisirkuksen ja asuinkerroksista eristettynä elävän prinsessansa. Miljöö on klassisen Hollywoodin kummitustaloelokuvan (täynnä ansoja ja salakäytäviä) ja sen asukkaat kuin Grimmin moottorisahamurhista. Kellariväkeä tuntuu lastenelokuvalta, mutta yksityiskohdissaan se on videovuokraamon teinien kulttikamaa. Groteski aines (verta ja sisäelimiä) limittyy lapsekkaaseen Goonies- tai Hook-kuvastoon häiritsevällä muttei täysin tyydyttävällä tavalla.

Toistakymmentä vuotta aiemmin Craven ohjasi televisiolle Pelon kesän (Stranger in Our House eli Summer of Fear, 1978). Vanhempansa onnettomuudessa menettänyt serkkutyttö tulee asumaan sukulaistensa hevostilalle. Perheen samanikäinen tytär alkaa siinä vaiheessa menettää elämänsä tärkeitä asioita, niin poikaystävänsä kuin hevosensa. Perhekin tuntuu tykkäävän enemmän uudesta tytöstä. Noituuttahan semmoisen on oltava. – Vaikka kamera yrittää alati liikkua sulavasti, on Pelon kesä liiaksi pelkkää jahkailevaa vuoropuhelua. Asiaa pahentavat näyttelijät, kuten Linda Blair pääosassa ja esimerkiksi Fran Drescher pikkuroolissa – heistä kumpikaan ei ole kovin kummoinen replikoija. Elokuvan idea ei sinänsä ole kehno, mutta aikansa television vaatimukset imevät siitä kaiken elinvoiman.


Jevgeni Bauer: Kuoleva joutsen. August Blom: Palavat intohimot

Lähestyyköhän kaikista taiteenlajeista baletti eniten kuolemaa? Pateettinen kysymys lienee turha, mutta ainakin silloin, kun elokuva risteää baletin kanssa, kuolema yleensä on läsnä. Tsaarin ajan venäläisen Jevgeni Bauerin Kuoleva joutsen (Умирающий лебедь, 1917) on klassinen esimerkki tästä. Mykkä tanssijatar löytää ilmaisuvoimansa, kun ensin joutuu pettymään rakkaudessa. Hänen kohtaa pakkomielteisesti kuolemaan suhtautuvan kuvataiteilijan, amatöörin mutta varakkaan, joka löytää etsimänsä tanssijattaren suorituksessa. Seuraa tragedia, makaaberikin sellainen. 1910-luvun elokuvassa on ihan omanlaisensa hohto, jonka Bauer vie vielä tavanomaista askelen verran pidemmälle. Hänen melodraamaansa ei esitetä ajalle tyypillisessä, kaksiulotteisessa teatterilava-asetelmassa, vaan elokuvan maailma elää. Erityismaininnan ansaitsee suorastaan ekspressionistinen painajaiskohtaus. Pääosassa on Vera Karalli, ballerina ja mahdollisesti Rasputinin murhan todistaja. Elokuva todennäköisesti kuvattiin ennen murhaa, mutta sen teemaan sopii kysyä, katsommeko elokuvassa tanssijattaren viimeisiä hetkiä ennen kuoleman kohtaamista. Pateettinen kysymys sekin.

Hyvin samanlaisista palasista koottiin jo 1911 August Blomin Palavat intohimot (Balletdanserinden). Tanskalaiselokuvassa tanssijatar (minusta kyllä enemmänkin näyttelijä) rakastuu petolliseen mieheen. Tällä on salasuhde naimisissa olevaan naiseen, jonka tanssijatar sitten käräyttää. Seuraa traagisuuksia. Onpa tässäkin mukana myös taidemaalari. Tarina ei ole erityinen, eikä elokuva kyllä muutenkaan. Käänteitä on riittämiin ja Asta Nielsen pääosassa on niin paljon parempi kuin rinnallaan esiintyvät elehtijät, mutta kokonaisuus jää latteaksi. Pari ulkokuvaa sentään tuo mukanaan dokumentaarista vaikuttavuutta. Palavien intohimojen jälkeen Nielsen siirtyi kotimaastaan Saksaan ja teki paljon suurempia tekoja siellä.


Teuvo Puro & Jussi Snellman: Anna-Liisa. Teuvo Puro: Meren kasvojen edessä

"Ensimmäinen suomalainen suurelokuva", lupasivat reklaamit, kun Teuvo Puron ja Jussi Snellmanin Anna-Liisa ilmestyi 1922. Siihen on helppo yhtyä näin sata vuotta myöhemmin. Nuoren Suomi-filmin sovitus Minna Canthin näytelmäklassikosta on vaikuttavaa katsottavaa yhä edelleen. Tarina kolmiodraamasta, naisen kuulumisesta miehille, vapaasta tahdosta, armon löytämisestä – ja lapsenmurhasta – on tuttu. Mutta niin itsevarmasti ja kykyihinsä luottaen ohjaajat sitä käsittelevät, että tragediaan tempautuu mukaan. Suomalainen maaseudun pirttimiljöö ja järvimaisema ovat dokumentoidut komeasti kuviin, ja näyttelijöistä etenkin Helmi Lindelöf nimiosassa on riipaiseva. Ei haittaa ollenkaan, että hän on reilusti yli-ikäinen rooliin. Samoin vahva on Einari Rinne, veljessarjan vanhin ja liian nuorena kuollut. Vain Emil Autere Johanneksena on niin teatraalinen, että se kääntyy jo itseään vastaan.

1926 Puro yksin ohjasi Arvid Mörnen romaanin pohjalta elokuvan Meren kasvojen edessä. Osastensa puolesta se voisi olla goottilainen peruskertomus: synkkä kuolemaan johtanut perhesalaisuus, despoottimainen isä syrjässä sivistyksestä, paljastavia päiväkirjamerkintöjä, salaisia huoneita ja kummituksia. Tyylilajiksi kuitenkin määrittyy lopulta saaristolaismelodraama. Jossain ulkosaaristossa nuori kaupunkilaismies päättää jättää omat ympyränsä ja elää hetken aitoa kalastajaelämää. Samalla voi ihastua isäntäperheen tyttäreen ja selvittää tämän kasvattisisaren kuoleman. Puro ja kuvaaja Kurt Jäger ottavat paljon irti komeista merimaisemista ja kallioisista rannoista, ja niitä vasten on hyvä esittää synkähkö mysteeri. Harmi että elokuvan kerronta laahaa välillä turhan paljon; varsinkin alussa kestää liian kauan ennen kuin päästään asiaan. Jokin viimeinen kipinä, joka saisi tulen roihuamaan jää puuttumaan, vaikka nuotio onkin koottu ihan oikein ja kelpo sytykkeistä.


Gabriel Axel: Verinen valtikka. Vladimir Grammatikov: Mio, poikani Mio

Huolimatta lähinnä brittiläisistä näyttelijöistään on Gabriel Axelin ohjaama Verinen valtikka (Prince of Jutland, 1994) hyvin mannereurooppalainen elokuva. Tanskalaisen ohjaajan lisäksi myös tanskalainen on myös tarina muinaisten juuttien prinssistä, joka isänsä murhan jälkeen tekeytyy mielipuoleksi, jotta saisi murhaajasetänsä satimeen. Ollaan siis Hamletin alkutarinan äärellä. Verinen valtikka on koruton elokuva, ja siinä on myös sen viehätys. Kalsea värimaailma, pienieleinen lavastus (ei suureellisia Hollywood-rakennelmia), musiikin tarkkaan annosteltu käyttö ja vaatimattomat taistelujaksot (rehtiä selkäänpuukotusta pitkien koreografien sijaan) antavat elokuvalle autenttisuuden tuntua, vaikka mistään kansatieteellisestä näkemyksestä tuskin onkaan kyse. Vieraannuttavin elementti on hieman yllättäen Christian Bale pääosassa. Hän ei nimittäin pääse täysin eroon shakesperiläisestä ilmaisusta, joka on pahasti ristiriidassa ympäristön kanssa. Toisaalta sen voi ajatella myös korostavan kostotarinan yleispätevyyttä.

Bale oli aiemminkin työskennellyt Skandinaviassa, sillä hänen elokuvadebyyttinsä oli ruotsalais–neuvostoliittolainen Mio, poikani Mio (Mio min Mio, 1987). Astrid Lindgrenin lastenromaaniin perustuva Vladimir Grammatikovin ohjaus on näyttävää mutta kankeaa satufantasiaa ja rinnastuu sikäli saksalaiseen Päättymättömään tarinaan. Kiusattu orpopoika päätyy kaukaiseen maailmaan, jossa hän onkin kuninkaanpoika ja joutuu kohtaamaan ylimaallisen pahan. Kovin hienovaraiseksi tarinaa ei voi kutsua. Lindgrenin tekstin sävytkin ovat latistuneet tavanomaiseksi seikkailutarinaksi, hyvin Oz-henkiseksi. Suomalaisella dvd-julkaisulla on elokuvasta ruotsinkielinen dubbaus, ja vaikka visuaaliset efektit ovatkin paikoin näyttäviä, kaikkein fantastisinta taitaa lopulta olla, kun Bale tai Christopher Lee vääntävät svenskaa.


Friðrik Ðór Friðriksson: Skytturnar. Aki Kaurismäki: Tulitikkutehtaan tyttö

Islantilainen Skytturnar (1987) on pieni helmi. Vaikka Friðrik Ðór Friðrikssonin ohjaama elokuva mainitsee nimeltä Moby Dickin, vähintään yhtä merkittävä alateksti sille on Hiiriä ja ihmisiä. Kahden kaveruksen pesti valaanpyyntialuksella loppuu (ja ennen elokuvan ilmestymistä pyynti kiellettiin kokonaan Islannissa), ja he lähtevät etsimään paikkaansa maailmassa. Suunnitelmia on monenmoisia, mutta työnhakuun ei edes ehdi. Elokuvan kuvaaman yön aikana heidät heitetään ulos niin sukulaisten luota kuin baareistakin ja jopa poliisiasemalta. Alkupuolen leppoisa joskin erittäin vino huumori vaihtuu hiljalleen epätoivoiseen murheeseen ja lopulta peittyy kyynelkaasuun ja sarjatuleen. Vähäeleinen mutta tarkkaan hallittu kuvaus ja jossain määrin jopa absurdit tarinankäänteet asettavat Skytturnarin siihen euroooppalaisen elokuvan virtaukseen, joka yleistyi etenkin seuraavina vuosikymmeninä. Maininnan ansaitsee myös hypnoottisen kaunis alkutekstijakso.

Muutama vuosi myöhemmin Suomessa Aki Kaurismäki teki monella tapaa samankaltaisia asioita naturalistisella sadullaan Tulitikkutehtaan tyttö (1990). Iris Rukka elättää alkoholisoituneita vanhempiaan vähistä tuloistaan. Sitten kun hänen ihastuksensakin pettää, on naisen mitta täynnä. Tulitikkutehtaan tyttö ei ole Kaurismäen paras elokuva mutta täydellisin se on. Hyvin vähäsanaisena ja tiiviinä se luottaa itsevarmasti kuvaansa. Yksinkertainen juoni antaa keskittyä kuvan lisäksi äänteen (myös musiikin) käyttöön ja melankoliseen huumoriin, joka aukenee kelle aukenee. Kaurismäen yhteydessä mainitaan usein Matti Pellonpää katselemassa sälekaihdinten läpi, mutta minusta Kati Outisen katse on vielä vahvempi, kun Iris käy nukkumaan jäätyään seinäruusuksi tansseissa.


Rolf de Heer: The Old Man Who Read Love Stories. Paula van der Oest: Mustat perhoset

Rolf de Heerin ohjaama The Old Man Who Read Love Stories (2001) perustuu Luis Sepúlvedan romaaniin. Australialaiselokuva sijoittuu Amazonasin viidakkoon, jossa aikoinaan vuorilta uudisraivaajaksi saapunut vanha mies pitää järkeään yllä lukemalla. Hitaasti lukeva mies käyttää vähintään yhtä paljon aikaa lukemansa pohdiskeluun, vaikka kyseessä onkin "pelkkä" romanttinen viihde. Lukeminen on tarinassa vain yksi esimerkki kommunikoinnista ja merkitysten karkaamisesta, muihin ihmisiin ja luontoon yhteyden saamisesta. Mies lähtee metsästämään ihmisiä tappavaa jaguaaria, mutta lopulta kyse on siinäkin merkitysten löytämisestä. Tarinaa kuljetetaan epälineaarisesti, ja koko ajan ydinjuonta katkovat, halkovat ja siitä versovat erilaiset muistikuvat ja ajatukset. Tätä assosioivaa moninaisuutta ohjaaja de Heer hallitsee hienosti. Komean kuvamaailman lisäksi huomiota kiinnittää äänien osuus – viidakon ambienssi, murretulla englannilla puhuttu dialogi ja dynaaminen musiikki.

Hollantilainen mutta englanninkielinen Mustat perhoset (Black Butterflies, 2011; ohj. Paula van der Oest) käsittelee sekin kirjallisuutta ja kommunikoinnin vaikeutta mutta paljon perinteisemmin. Se on elämäkertaelokuva eteläafrikkalaisesta Ingrid Jonkerista, runoilijasta josta tuli yksi afrikaansinkielisen runoliikkeen ja apartheidin vastustajien merkittävistä hahmoista. Mustat perhoset lähestyy aihetta kovin perinteisesti, yllätyksiä ei tule. Aineksetkin ovat kuin mistä tahansa taiteilijatarinasta: ankara isä, hullu äiti, alkoholismia, irtosuhteita jne. Vaikka minkäs elokuva aiheensa esikuvalle voi. Merkittäväksi sivujuonteeksi nousee Jonkerin ja toisen kirjailijan, Jack Copen, myrskyinen suhde. Onneksi muodoltaan Mustat perhoset nousee koivusalolaisuuden yli. Kuvallisesti sillä on muutama vaikuttava temppu hihassaan, ja tehot saadaan perille sellaisellekin katsojalle, joka ei Jonkeria edeltä käsin tunne.


Gavin Wilding: Wisher. Paul Andrew Williams: The Cottage

Kanadalainen Wisher eli Spliced (2002) yrittää tosi kovasti tuoda jotain omaperäistä slasher-elokuvaan mutta taidot eivät ihan riitä. Ensinnäkin käsikirjoitus on aivan liian sekava. Unissaan kävelevä highschool-opiskelija käy katsomassa uusimman hitti kauhuelokuvan, ja sen jälkeen hänen toiveensa tuntuvat alkavan toteutua – ja aina väkivaltaisella kierteellä. Välillä hapuillaan Elm Streetin ja yliluonnollisen suuntaan, välillä taas kaiutetaan Screamin metatasoja. Mihinkään päätymättömistä rönsyistä olisi pitänyt karsia paljon. Tarinan logiikka ei kanna edes kauhun mittapuulla. Toiseksi Wisher näyttää ja kuulostaa 90-luvun tv-horrorilta, tosin laadukkaamman puoleiselta sellaiselta. Kuva on latteaa, eikä kukaan osaa näytellä; Ron Silver on mukana tuomassa edes jonkinlaista uskottavuutta. Kolmanneksi Wisher-hahmo on hyvistäkin ideoista huolimatta kammottavan huono ja muistuttaa lähinnä krapula-aamuista deathmetal-basistia. Onneksi ohjaaja Gavin Wildingillä on jonkin sortin taitoa koota karkeista palasista yllättävän sulava kokonaisuus. Varmasti taas yksi pikku piirin kulttikuva?

Kovasti yrittää myös Paul Andrew Williamsin The Cottage (2008), joka yhdistelee englantilaista mustaa komediaa suoranaiseen splatteriin. Amatöörikonnien porukka kaappaa rikollispomon tyttären lunnaiden toivossa, mutta kaikki menee tietysti pieleen. Ollaan vakavien asioiden äärellä ja toivottomissakin mielentiloissa, mutta vastaanottavainen mieli viihtyy. Tyylilaji on hyvin lähellä BBC:n Herramiesliigaa, mikä mielleyhtymä ei johdu vain Reece Shearsmithistä. Huumori syntyy ihmisten säälittävyydestä, tyylitajuisesta mauttomuudesta ja briljantista dialogista. Ja tässä tapauksessa verestä. Vaikka ollaankin kaukana Texasista, puolivälissä The Cottagen vinoissa varjoissa alkaa kuulua sikäläisten moottorisahojen kaiku. Samalla – yllättäen – se menettää hieman ryhtiään, kun naurettavan ja totisen tasapaino keikkuu. Eksploitaation parodia ei ole oikein enää mitään? Gorekerrointakin olisi minun puolestani saanut kääntää vähän isommalle.