Suomikauhun sirpaleita #3,5: Kuolema ilman kauhuja

Aikapäiviä sitten kirjoitin muutaman sanan Anni Swanin kauhuhenkisestä novellista Autiossa talossa, joka julkaistiin Suomen Kaunokirjailijaliiton Liitto III -albumissa vuonna 1904. Samaisessa teoksessa on toinenkin kauhugenreä liki käyvä vaikkei aivan yhyttävä kertomus. Se kuitenkin mukailee siinä määrin perinteikästä kummitustarinaa (ilman kummitusta tosin), että ansaitsee tulla muistetuksi.

Heikki Sarvela oli eräs Oulun lyseon lehtori Karl Henrik Hornborgin kirjailijanimistä. Kirjailijaliiton albumissa Sarvelan nimellä ilmestyi novelli, jolla on lupaava nimi: Kuolema. Lupaavasti se myös alkaa. Minä-kertoja on kotimatkalla pikkutunneille venyneestä kokouksesta ja sen kiihtyneestä jälkipuinnista. Katuvalot ovat sammuneet, ja syksyisessä sumussa ja "tuhuutuksessa" on niin pimeää, ettei eteensä näe. Pian kertoja kuulee vierellään kulkevan toisten askeleiden, vaikka ketään ei näy. Puhuteltuna seuralainen paljastuu kuolemaksi (ei siis isolla alkukirjaimella kirjoitettuna).

Vaikka kerronta ei ole ollut erityisen synkkää tai pahaenteistä, on tilanne joka tapauksessa tunnelmallinen ja voisi liikkua selvästi kauhun suuntaan. Tätä Sarvela ei kuitenkaan tee. Hänen kuolemansa on rauhallisesti ja vaikuttavasti puhuva filosofi, joka herättää kertojan uteliaisuuden. Häntä se ei ole tullut viemään mukanaan, joten kertoja voi rauhassa yrittää udella yhtä ja toista. Loppujen lopuksi kuoleman neuvo on ihmisiksi: "Kavahtakaa itseänne, ettei sydämenne koskaan raskauteta ylensyömisestä ja juopumisesta, ja se päivä tulisi äkisti päällenne; sille se tulee niinkuin [sic] paula kaikkein yli, jotka koko maan päällä asuvat. Sentähden [sic] valvokaat ja aina rukoilkaat, että olisitte mahdolliset kaikkia näitä tulevia välttämään..." Ei riitä lukea ja kuulla näitä ohjeita, vaan ne on myös huomattava ja painettava sydämeen.

Vaikka Sarvelan kuolema on puheissaan jopa hieman surumielinenkin hahmo, on se kuitenkin kuvailtu kauhistuttavaksi. Kuolema ironisoi tapaa, jolla ihmiset hänet yleensä kuvaavat; "inhoittava luuranko" jolla on "hirvittävä viikate kädessä". Kun kertoja alkaa erottaa pimeässä matkatoverinsa hahmoa, on se jotain aivan muuta: "Ensin aluksi erotin vartalon, joka oli kuin soikea karvasäkki, ja sitten ilmestyi sen yläpuolelle toinen muuten samanlainen, mutta pienempi. Arvelin, että se on kuoleman pää; mutta minkälainen kannake, kaula, oli kahden säkin välissä, sitä ei erottanut, vaan pitempi se kuitenkin oli kuin tavallisen ihmisen kaula." Hetken kuluttua ilmestyvät näkyviin myös kuoleman silmät, kun kuolema puhuu kauhistuneena "ihmisten elostelusta": "Ne olivat kovin kummat, oudot. Kaksi niistä oli kuin ihmisellä, molemmat suuret, soikeat kuin kananmuna ja tulipunaiset. Tarkemmin tähystellessäni huomasin, että ne olivat muodostetut monesta eri osasesta, pyörylästä, joilla itse kullakin oli eri värivivahdus. Keskimmäisenä oli isompi, aivan tulipunainen mansikanmuotoinen pallero, sitä ympäröi kehä pienempiä ja vaaleampia, ja siten kehä kehältä nuo eri munaset liikkuivat itsenäisesti, olivat kuin eri silmät. Niillä näytti näkevän joka suuntaan samalla kertaa. Siitä syntyi outo lieke silmiin kun kaikki ne osaset liikkuivat ja liekehtivät eri tavoin. ne näyttivät kuin kiehuvan."

Kuolema saattaa kertojan kotiinsa. Seuraavana aamuna tälle paljastuu, että hänen hyvä tuttavansa, samassa talossa asunut mutta sairaalaan joutunut, on kuollut. Sitä kuoleman hahmo on siis enteillyt, hyvin samankaltaiseen tapaan kuin klassisen aavetarinan henkiolentojen näyttäytyminen. Sarvelan tarkoitus ei kuitenkaan ole mystifioida kuolemaa, kuten kummitusjutut usein tekevät, vaan muistuttaa sen vääjäämättömyydestä ja elämänvalintojen merkityksellisyydestä. Vaikka päähenkilö kertoo, miten hänen mielensä on yön jäljiltä "kovin kaamea ja kylmät väreet kävivät ruumiissani", novellin pohjasävy ei ole kauhistuttava ja melkein – vain melkein – lohduttava.

Kirjakerhokummituksia (Suomikauhun sirpaleita #8)

Vuosituhannen vaihteessa Helsinki Media Company (jonka Sanoma oli juuri ostanut) aloitti kirjakerhon, joka oli suunnattu toiselle kymmenelleen ehtineille tytöille. Toiminta käynnistyi 1999 ja jatkui jonnekin 2010-luvun alkuun asti. Heti alkuaikoinaan Sisters Club osallistui suomalaisen kauhukirjallisuuden historiaan omalla pienellä panoksellaan, kun siltä ilmestyi erikoinen kirjapari.

Ensimmäinen Böö! (1999) on kokoelma ”maailman parhaita kummitustarinoita”. Käytännössä se tarkoittaa viittä viktoriaanisen ajan novellia Englannista ja Yhdysvalloista. Suppeudestaan huolimatta valikoima on kummallisen hajanainen. Mukana on kaksikin Charles Dickensin kertomusta; ehdoton klassikko ja aina tehokas mutta toisaalta moneen kertaan jo aiemmin suomennettu The Signal Man (nyt nimellä Ratavartija) ja vähäisempi, hieman kömpelökin To Be Read at Dusk eli Hämärätarinoita. Sitten on kaksi humoristista tarinaa, Oscar Wilden The Canterville Ghost (Cantervillen kummitus) ja Mark Twainin A Ghost Story (Kummitustarina), jotka on nekin suomennettu monesti. Vaikka ne kuuluvatkin kummitustarinoiden kaanoniin, varsinkaan jälkimmäinen tuskin on auennut kovin hyvin 1900-luvun lopun suomalaisteinille. Sen viittaukset Cardiffin jättiläiseen, 1860-luvun arkeologiseen huijaukseen, jäänevät hämäriksi ja novellin satiiri näivettyy. Onneksi kokoelmassa on mukana Edith Nesbitiä, jonka jokaisen käännöksen ottaa avosylin vastaan. En osaa tiedä, onko Man-Size in Marble -tarinaa julkaistu suomeksi muualla. Melko klassinen kummitusjuttu on tässä yhteydessä nimellä Marmoriritarit. Kokoelman kummallisuutta ja puolivillaisuutta lisää entisestään se, että kertomukset on käännetty ruotsin kielestä, ei siis alkuperäisistä englantilaisista teksteistä. Tämä johtaa välttämättä joihinkin yksittäisiin erikoisuuksiin, vaikka suomennos sinänsä onkin sujuvaa kieltä. 

Böö! 2 (2000) puolestaan on läpeensä suomalainen teos. Eeva Puhakaisen toimittama kokoelma kerää Sisters Clubin kummitustarina-aiheisen kirjoituskilpailun satoa. Siinä seitsemän, uskoakseni nuorta kirjoittajaa esittävät tulkintansa perinteisestä genrestä. Tuloksena on sekoitus asiaan kuuluvaa rekvisiittaa (esimerkiksi vanha linna toistuu pari kertaa) ja modernin maailman piirteitä, kuten kännykät.

Aavetarina on lajityyppinä yllättävän vaikea lokeroida – paitsi tietysti jos sen pitää reippaasti omana saarekkeenaan. Olisi helppo sijoittaa aaveista kertova tarina kauhukirjallisuuden piiriin, mihin se toki usein kuuluukin. Ei silti ole automaattisesti selvää, että kaikki kummitusjutut olisivat kauhua. Usein henkimaailman läsnäolo on pikemminkin romanttinen keino, tai sitten sitä käsitellään kuten mitä tahansa muutakin yliluonnollisuutta, jolloin ollaan laveasti ymmärretyn fantasiagenren alalla. Ja yhä pidemmälle ajatellen on muistettava, ettei perinteinenkään aavetarina välttämättä sisällä ainoatakaan yliluonnollista asiaa. Riittää, että sellaisen kuviteltu mahdollisuus on. Onhan tunnettua, että monesti kummitusjuttu ratkeaa, kun kummittelun takaa paljastuukin paljon maallisemmat ja inhimillisemmät syyt.

Tämä aavetarinan moninaisuus näkyy hyvin kakkos-Böössä. Varsinaisia yliluonnollisia kauhukertomuksia niistä ei tiukasti ottaen ole ainutkaan. Pikemminkin liikutaan tunnelmallisen fantasian puolella, joskus lähestytään dark fantasya. Hyvin usein tarinoiden romanttiset elementit (nimenomaan tunteikkuus, ei niinkään lemmenasiat) ovat voimakkaita. 

Selvimmin kauhukirjallisuuden piiriin kertomuksista kuuluvat kokoelman aloitustarinat. Emmi Johanna Karppisen David Finch kertoo suomalaistytöstä, joka on vanhempineen muuttanut Englannin Cornwalliin. Ympäristö on vieras ja kouluun on vaikea sopeutua. Luokkaretkellä läheisille linnanraunioille tytölle ilmestyy aavepoika, joka myöhemmin alkaa jättää tytölle lappusille kirjoitettuja avunpyyntöjä. Kyseessä on perinteinen asetelma, jossa väkivaltaisen lopun kokeneen ihmisen henki jää kummittelemaan, kunnes hänet päästetään rauhaan. Modernin kytköksen Karppisen tarinaan tuo maahanmuutto, vieraaseen maahan sopeutuminen, joka toistuu monessa muussakin kirjan novellissa. Yhtälailla myös lukioikäinen päähenkilö on mukana usein, mikä lähinnä todistanee kirjoittajista ja kohdeyleisöstä.

Myös Böö! 2:n seuraavassa tarinassa ollaan vieraalla maalla. Anna Moilasen Norjanmeren salaisuus sijoittuu nimensä mukaisesti Pohjois-Norjaan, pieneen kalastajakylään. Sinne kaksi suomalaisnaista saapuu keskellä myrskyä. Kylä vaikuttaa autiolta, mutta kuin sattumalta eräs ohikulkija tarjoaa heille yösijan vanhassa kalatehtaassa, modernissa vanhan linnan vastineessa. Nukkumisesta ei kuitenkaan tule mitään, kun oudot äänet alkavat ja rakennukseen yritetään tunkeutua. Moilanen saa aikaan kohtuullista paniikin tunnetta, vaikka lukijan on vaikea ihan ymmärtää, mitä tapahtuu. Se lienee toisaalta tarkoituskin, sillä lopulta kaiken takaa paljastuu väärinymmärrys ja varsin inhimillinen selitys.

Eeva Karakorpi yrittää tuoda klassista kummittelua nykypäivään sitomalla kännykät osaksi sitä. Sama ajatushan kävi monella muullakin vuosituhannen taitteessa, mistä todistavat varsinkin useat yliluonnollisesta puhelinterrorista kertovat elokuvat. Karakorven Pinkit puhelut on hyvä yritys, joskaan kirjoittaja ei sinänsä pyri pelottelemaan vaan pikemminkin luomaan epämukavuuden tunnetta. Puhelut henkimaailmasta ovat kuin manifestaatioita päähenkilön – lukiolaistytön – elämän muista ongelmista: äiti on kuollut, isä tuntuu etäiseltä ja äitipuoli vastenmieliseltä, koulussa on ihastuttava poika... Yliluonnollinen elementti tuntuu hieman päälleliimatulta ja kömpelöltä, mutta idea ei lainkaan huono.

Anna Välimäen Unien linna lähentelee synkkää fantasiaa. Siinä kauhuelementit toimivat surrealistisen unilogiikan välineitä. Jälleen ollaan luokkaretkellä vanhassa linnassa, johon liittyvät tietysti omat kauhistuttavat legendansa. Linnalla on taipumus eksyttää ihmisiä ja sitoa heidät unikäytäviinsä ikiajoiksi. Päähenkilön harhailu linnan ajattomuudessa tuo mieleen Stephen Kingin (ja varsinkin Stanley Kubrickin) Hohdon – samanlainen sieluja hilloava rakennus on siinäkin.

Komiikka on kuulunut aavetarinan genreen viimeistään Cantervillen kummituksesta asti. Böö! 2:ssa sitä edustaa Veera Marttisen Peruukki. Siinä lukiolaisten draamaprojekteja vuodesta toiseen varjostaa yhä uudelleen rekvisiittavarastoon ilmestyvä ja tietämättömien löytämä peruukki, joka muuttaa tekee omavaltaisia muutoksia käsikirjoituksiin. Lähtökohtahan on naurettava ja melkeinpä typerä, mutta Marttinen onnistuu vaikuttavasti pitämään tarinan pään pinnan yläpuolella. Tyylillisesti liikutaan jossain 1990-luvun Pelottaako?-tv-sarjan (Are You Afraid of the Dark?, 1990–2000) ja R. L. Stinen Goosebumps-kirjojen (1992–) tuntumassa.

Maarit Heikkisen Salaperäinen ystävä on tunnelmallinen aavetarina, jossa ei ole ainuttakaan yritystä kauhun tai pelottelun suuntaan. Siinä aave on pikemminkin päähenkilön sisäisten voimavarojen personoituma. Päähenkilö on Budapestiin muuttanut nuori nainen, joka – niinpä niin – kokee uuden ympäristön uusine ihmisineen vaikeaksi. Koti-ikävä painaa. Avuksi kotoutumiseen ilmestyy samassa rapussa asuva Eliszabet. Yllätyksiä ei lukijalle ole odotettavissa, koska tarina ilmestyy kirjassa, jonka kannessa lukee "Aavemaisia tarinoita". Tunnelma on kuitenkin vahva ja tarina klišeisyydessäänkin kaunis.

Böö! 2:n päättää Anna Moringin Jäljet, joka eroaa selvästi kokoelman muista novelleista. Jäljissä on kyllä kummituksensa, tai ainakin manifestoituva henkiolentonsa, mutta käsittelytavaltaan se on pikemminkin (pseudo)kansatieteellistä fantasiaa. Kuvitteellinen suomalaiskansallinen mytologia yhdistyy siinä populaarikulttuurin fantasiakuvastoon tavalla, josta joku amerikkalaiskynäilijä olisi kirjoittanut jo moniosaisin romaanisarjan. Ystäväporukka "16-vuotiaita ja vastuuntuntoisia nuoria naisia" lähtee Kuhmoon vaeltamaan ja partiotaitojaan verestämään. Lumikentillä heitä alkaa seurata ja autellakin jokin, joka jättää karhunjäljet mutta keittää hyvät sapuskat. Vierasperäisen ihmissusitarinan ja suomalaisten karhumyyttien yhdistelmä on kai lukijasta riippuen joko kitschiä tai kiehtovaa, mutta Moringin novellin sisäiskertomuksessa tosiaan olisi ainekset omaan fantasiamaailmaansa.

En osaa sanoa, onko kukaan kokoelman kirjoittajista jatkanut tällä saralla myöhemmin, mutta ainakin Böö! 2 on todiste heidän kelpo kyvyistään nuoruusvuosina. Kirjoittajat ovat kaikki nimensä perusteella naisia, ja Suomessa on yhä usein tapana, että naisen sukunimi vaihtuu avioitumisen yhteydessä. Siksi myöhempiä tekemisiä on joskus vaikea jäljittää. Itse löydän maininnan vain Maarit Heikkisestä, jolta on julkaistu myöhemmin novelli Kosmoskynässä vuonna 2006; kyse voi olla myös kaimasta.

Katsottua: lokakuu 2024

Mike Newell: Operaatio Donnie Brasco. Clint Eastwood: Verivelka

Mike Newell tuo minulle mieleen lähinnä romanttiset komediat ja toiminnalliset seikkailuelokuvat. Vuonna 1997 hän kuitenkin ohjasi täysverisen rikoskertomuksen Donnie Brasco. Tositapaukseen perustuva elokuva kertoo Johnnie Deppin esittämästä nuoresta FBI-agentista, joka soluttautuu New Yorkin magiapiireihin. Hänen kontaktinsa on Al Pacinon hienosti luonnostelema vanha kehäraakki, mafiaan romantisoiden suhtautuva mies, joka ei naiiviudessaan nouse koskaan edes korttelien pikkupomoksi. Miesten välille muodostuu kummallinen ystävyys, ja agentti alkaa lähentyä rikollisia menettää samalla otettaan omaan itseensä. Vaikka tarinassa ei ole hirveästi mitään yllättävää, se kyntää vanhaa peltoa itsevarmasti ja taidolla. Pacinon hahmo on se erityisyys, joka tekee Donnie Brascosta mieleenjäävän. Vaikka hän näkee, että piireissä noustaan vain ampumalla selkään, hän pakonomaisesti pitää kiinni "säännöistä" ja yrittää opettaa niitä suojatilleen. Depp puolestaan on hieman laimea agenttina, joskin parhaimmillaan hänessäkin on epätoivoista voimaa. Mafia ja FBI rinnastuvat hienovaraisesti elokuvassa, jonka särmät muutenkin piilevät pienissä yksityiskohdissa.

Ihan toisenlaista rikoselokuvaa edustaa Clint Eastwoodin Verivelka (Blood Work, 2002). Oudolla tavalla se jatkaa Eastwoodin tuotannon linjaa, jossa vanha mies yrittää vielä viimeisen kerran olla sankari, ja samalla se on 80–90-lukujen taitteen genre-elokuvan omanlaisensa perillinen. Eläköitynyt FBI:n profiloija saa sydämensiirron ja alkaa selvittää murhaa, joka on hänelle suonut uuden sydämen. Verivelka on tavallaan aikansa sarjamurhaajatrendin osa, toisaalta jatkoa eastwoodilaiselle poliisielokuvalle. Puhtaasti elokuvana Verivelka on kuin käsinukke-esitys siitä, mitä tämän kaltaiseen elokuvaan kuuluu. Kaikki tekevät periaatteessa hyvää työtä, mutta samalla jokainen hahmo ja jokainen tapahtuma pysyy etäisenä. Verivelkaa katsoo melkein kuin larppina kovaksikeitetystä rikostarinasta, jossa kaikki perusosaset loksahtavat paikoilleen mutta sydän on todellakin lainattu jostain muualta. Ja silti: paikoin kuvailmaisu on hämmentävän tehokasta ja varsinkin loppupuolella on hienoja ideoita.

Oleg Rjaskov: Pultavan taistelu

Suuren Pohjan sodan ratkaisu lähestyy, kun sekä Ruotsin kuningas Kaarle XII että Venäjän tsaari Pietari Suuri ovat matkalla Pultavaan (nyk. Ukrainaa). Ranskan Ludvig XIV haluaa pysyä sodasta erossa mutta on kuitenkin utelias tapahtumista. Hän lähettää kaksi aatelismiestä tarkkailijoikseen, rangaistuksena rakastajatartaan koskeneen kaksintaistelun käymisestä. Tämä on alkuasetelma venäläiseen elokuvaan Pultavan taistelu (Sluga gosudarev, 2007). Helposti voisi olettaa, että se on nationalismia pursuava sotaelokuvan, mutta yllätyksekseen katsoja saa eteensä ehdan vanhan ajan seikkailuleffan.

Oleg Rjaskovin kirjoittama ja ohjaama elokuva sisältää niin näyttävää miekkailua kuin komeaa puvustusta, niin veijarikomediaa kuin tiheää sodankuvausta. Kokonaisuus ei ole täysin tasapainoinen, mutta kunnianhimoinen se on. Asia saattaa korjautua pari vuotta sitten ilmestyneessä uudessa leikkauksessa. Valitettavaa on etenkin paikoin halpahintainen kuvaus, joka tuntuu lähinnä suuren budjetin Hovimäki-jaksolta. Vaikutelmaa korostaa runsas ja kömpelö hidastuksen käyttö. Outo ratkaisu on myös Ukrainan metsissä venäläissotilaita vaaniva musta ratsastaja, vaikka hän saakin myöhemmin sinänsä kelpo selityksen.

Pultavan taistelu (jonka alkuperäinen nimi olisi suomeksi jotakuinkin ’hallitsijan palvelija’) antaa ilahduttavaksi hahmojensa puhua omia kieliään. Venäjän, ruotsin ja ranskan lisäksi kuullaan ainakin puolaa ja ukrainaa. Hahmojen moninaisuus näkyy myös elokuvan arvotuksissa: Vaikka tsaari kuvataan nimensä mukaisesti suurena sotilaana, ei hänkään ole yksiselitteisen positiivinen henkilö. Oikeastaan kukaan elokuvan hahmoista ei ole läpeensä miellyttävä, mutta moni heistä on samaistuttava. Tämä on pieni saavutus. Katsojan kannalta ambivalentti loppuratkaisu on yllättävä.

Pultavan taistelua tekisi mieli arvioida ja katsoa nykypäivän näkökulmasta. Venäläiset sotimassa Ukrainassa on lähtökohtaisesti häiritsevä ajatus. Elokuvasta alkaa helposti etsiä propagandistisia piirteitä. Eivät ne silti ilmeisiä tai erityisen tahallisia ole. Pultavan taistelu moderni näkemys perinteikkäästä swashbuckler-elokuvasta, mielenkiintoinen monin tavoin vaikkei missään nimessä läheskään täydellinen.

Federico Fellini: Vetelehtijät. La strada – Tie

Federico Fellinin läpimurtoteos oli hänen toinen ohjauksensa, Vetelehtijät (I vitelloni, 1953). Siinä yhdistyvät jo monet niistä seikoista, jotka myöhemmin hioutuivat Fellinin tuotannon ytimeen: toden ja kuvitelman vastakkainasettelu ja niiden rajapinnan ylittäminen, yksilön asema ryhmän osana, nostalginen muisti... Vetelehtijät seuraa viiden nuorehkon tyhjäntoimittajamiehen elämää. Kukin tavallaan toteuttaa joutilaisuutta, joka voi ilmetä naisseikkailuina, sitoutumattomuutena, kyvyttömyytenä työntekoon, riippuvuutena äidistä mutta myös vaivattomuutena tai omassa kärsimyksessä rypemisenä (haihatteleva näytelmäkirjailija). Kun elämä ja itsestään vastuuta ottavat ihmiset alkavat potkia vastaan, seuraa semmoisesta konflikteja. Fellinin tyyli yhdistelee jo varhain koomista ja arkista, traagistakin hyvin saumattomasti. Yhtä saumatonta on yhteisön episodimainen kuvaus, joka soljuu itsekseen eteenpäin vaivattomasti kuin kalenteriviikko. Päähenkilöiden illuusiota oman elämänsä erityisyydestä käsitellään hellän ymmärtävästi, eikä lopun maaltapakokaan ole saarnaten kerrottu; päinvastoin kuten maaginen kuva junan ohittavista nukkujista osoittaa. Muutenkin Vetelehtijät on hallittu ja tiukasti ohjaajan hyppysissä pysyttelevä elokuva, joka ei etene sellaisella unilogiikalla kuin jotkin hänen myöhemmistään vaan pikemminkin muistojen kerrostuneisuuden varassa.

Vetelehtijöiden naistenmies Fauston ja hänen nuoren, miehen itsekkyyden takia kärsivän vaimonsa kuvio toistuu pääpiirteissään Fellinin seuraavassa elokuvassa, La strada – Tie (1954). Tyylilaji vain on muuttunut naturalistiseksi saduksi. Köyhä äiti käytännössä myy tyttärensä kiertävän sirkuslaisen avustajaksi. Tytär Gelsomina on erikoinen ja omalaatuinen, kovin chaplinilaisittain elehtivä luonnonlapsi. Häntä voimamies Zampanó kohtelee kuin omaisuuttaan, kun ei muutenkaan osaa. Vasta liian myöhään mies tajuaa, mitä oikeasti tuntee. La strada on nimensä mukaisesti tie-elokuva, jossa epätasainen pariskunta matkaa yhteiskunnan ulkopuolella ja reunamilla, niin sirkusseurueessa kuin nunnaluostarissa. Jälleen ollaan toden ja illuusion rajamailla, jossa mielikuvitus ja toiveet ovat yhtä relevantteja kuin todellisuus.

Luettua: lokakuu 2024

Matti Järvinen (toim.): Pirunpullo ja muita vanhoja kauhukertomuksia. Helsinki 2018: Nysalor-kustannus. 141 s.

Nysalor-kustannuksen Matti Järvinen on tehnyt arvokasta työtä keräämällä vanhaa suomenkielistä (genre)kirjallisuutta ja julkaissut sitä monissa toimittamissaan antologioissa. Pirunpullo keskittyy käännettyyn kauhukirjallisuuteen, jota on julkaistu toista sataa vuotta sitten etenkin suomalaisessa lehdistössä.

Kymmenen novellin kokoelma on yhtä aikaa sekä monipuolinen että yhtenäinen. Joukossa on tyystin tuntemattomia tekijöitä ja tekstejä mutta myös klassisia nimiä, kuten Robert Louis Stevenson ja W. W. Jacobsin Apinan käpälä. Maantieteellisestä valikoima liikkuu etenkin Britanniassa, minkä lisäksi yksittäisiä novelleja on myös saksankieliseltä alueelta, Puolasta ja Ruotsista. Yhtä lukuun ottamatta tarinat ovat yliluonnollisia, joskin se voi tarkoittaa niin perinteistä kummitustarinaa, scifististä kehokauhua (Gustav Meyrinkin irvokas Preparaatti) tai ajan pseudotieteellistä esoteriaa. Viimeksi mainittua edustavat tuntemattomaksi jääneen nimimerkki F. H. Powerin Sähkövampyyri ja W. H. Hodgsonin Kummituslaiva Jarvee.

Kokoelman keskeinen teksti on Stevensonin pitkä nimitarina. Se on luonteeltaan synkeä satu pullossa elävästä demonista, joka toteuttaa omistajansa toiveet. Banaali aihe kasvaa Stevensonin käsittelyssä vaikuttavaksi rakkaustarinaksi. Esiin nousee myös toiseksi pisin kertomus, nuortenkirjailijana paremmin tunnetun L. T. Meaden Pelottavat silmät, joka on kauhusävyinen etsivätarina (vrt. jotkin Sherlock Holmes -kertomukset).

Erikoinen lisä on puolalaisen Kazimierz Przerwa-Tetmajerin proosarunoa lähentelevä kuolemankaipuun pohdinta. Sen lisäksi kaksi muutakin kokoelman tekstiä ovat vailla alkuperäisiä julkaisutietoja, koska niitä ei ole pystytty selvittämään. Vaikka tällainen ärsyttää pedanttia lukijaa, se ilahduttaa keräilijää, joka on saanut haltuunsa harvinaisuuden.

Järvisen tapa toimittajana on taustoittaa kokoelmiensa sisältöä tiiviissä mutta informatiivisissa esipuheessa ja kirjailijaesittelyissä. Hän myös jonkin verran stilisoi tekstejä, mikä lisää lukumukavuutta mutta harmittaa antikvaarisesti suuntautunutta. Tässä kokoelmassa muokkaukset lienevät vähäisiä.

Simeoni Saapasnahkatornissa Itämeren Krouwissa. Lauantaina sinä 30. päivänä marraskuuta vuonna 1957 kello puoli kahdeksan jälkeen puolenpäivän. Turku 1957: Aleksis Kiven Seuran Turun kerho. 52 s.

Tässäpä varsinainen fandom-pienjulkaisu! Aleksisi Kiven Seuran Turun kerho (sittemmin Turun Aleksis Kivi -kerho) julkaisi 1957 pienen kirjasen nimeltä Simeoni Saapasnahkatornissa. Ellen aivan erehdy, se lienee käsiohjelmatyyppinen nide mainitun kerhon illanistujaisiin ravintola Itämeressä. Jonkin sortin teemaksi on valittu Seitsemän veljeksen kauhufantastinen jakso, jossa syyllisyytensä painama Simeoni kohtaa Lusifeeruksen. Ainakaan ennakkotietojen mukaan luvassa ei kuitenkaan ole olleet paholaismaiset bakkanaalit vaan sivistyneet kulttuurikekkerit.

Ruokalistalla on ”rusinamakkaraa ja kaaliksia”, ”metsän poikain pyytämää hirweä ynnä räätiköitä” ja jälkiruoaksi ”Simeonin unelmaa”, mitä se sitten onkaan ollut. Ohjelmaksi on luvattu niin kuvaelmaa, oopperaparodiaa kuin runonlausuntaa ja musiikkiesityksiäkin. Hyvä näin – vaan miksi satunnaisen selailijan ja lukijan kannattaa tämmöiseen huomionsa kiinnittää? Edellä mainittujen tilapäistietojen lisäksi julkaisu sisältää pari mielenkiintoista teksti.

Ensimmäinen on Toivo Lyyn runo pari kuukautta aiemmin menehtyneen Jean Sibeliuksen muistolle. Sibelius oli Aleksis Kiven Seuran ensimmäinen kunniajäsen. En tiedä, onko 14-säkeistä runoa julkaistu jossain Lyyn kokoelmassa – todennäköisesti on – mutta tässä sen kuvittelisi olevan ensimmäistä kertaa painettuna.

Toiseksi kirjanen sisältää kanslianeuvos Sakari Lehtosen humoristisen artikkelin Seitsemän veljeksen englanninkielisestä käännöksestä. Romaanin ensimmäisestä englanninnoksesta oli ilmestynyt tarkistettu laitos joitain vuosia aiemmin. Lehtonen nostaa esiin kääntämisen ongelmia, jotka varsinkin Kiven tekstissä konkretisoituvat: vieraskielisen synonymian mahdottomuus ja kielialueitten kulttuurierot. Kivellähän on roima joukko sanoja ja sanontoja, jotka suomalaisellekin ovat vieraita ja hämäriä, ellei hän ole sattunut elämään 1800-luvun puolivälin Palojoella. Joskus näistä on selvitty englanniksi selittäen, joskus yksinkertaistaen, joskus jättämällä väliin. Ja joskus virheellisesti. Seitsemän veljestä on myöhemmin käännetty englanniksi kahdesti (1991 & 2017). Olisi mielenkiintoista tietää, miten niissä on samat kohdat ratkaistu.

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä. 2010–2011: YLE. Luk. Juhani Rajalin. – Teos on ilmestynyt alun perin 1870.

Klassikoista sanotaan, että niiden pariin voi palata kerta toisensa jälkeen ja aina löytää jotain uutta. Yleensä pidän tämmöistä sanahelinänä. A. Kiven Seitsemän veljestä kuitenkin tuntuu toimivan juuri niin.

Ensimmäisen kerran luin ”ensimmäisen suomenkielisen romaanin” yhdeksännellä luokalla, pakotettuna tietenkin. Eipä semmoiseen voinut kovin rakentavasti suhtautua. Nauratti lähinnä pussien heiluttelut ja mällin pyörittely suussa. Seuraavan kerran luin sen osana kirjallisuustieteen opintoja; tentissä ei muistaakseni kysytty mitään siitä. Silloin teos alkoi avautua mutta vain vaivoin. Kymmenisen vuotta myöhemmin, toisen lapsen syntymää odotellessa, kirja muuttui nautinnolliseksi ja nyt äänikirjana kuunneltuna, taas kahdentoista vuoden jälkeen, siitä kuoriutuu jälleen uusia asioita.

Seitsemän veljestä on merkillinen romaani sisäiskertomuksineen, lauluineen ja näytelmällisine dialogeineen. Se pitää sisässään useita kirjallisuudenlajeja ja vaihtuilee vaivatta romanttisen ideaalitason ja realistisen kansankuvauksen välillä. Tarina ei itsessään ole nykylukijalle merkittävä, mutta sen käsittelytapa ja kieli ovat. Kiven vahvasti murteellinen sanasto, omaperäinen kirjakielisyys sekä ylevää ja profaania sekoittava vuoropuhelu ovat säkenöivää kieltä, joka vieraudessaankin iskee syvälle jonkinlaiseen kansansieluun.

Se mikä tällä kertaa yllätti, oli proosakohtien rikkaus. Mielikuvissani Seitsemän veljestä typistyy aivan liian helposti johtolauseettomaksi vuoropuheluksi, jotka draamallisesti venyvät ja möyrivät paikoillaan. Helposti unohtuvat pitkät, kuvailevat narratiivijaksot, joissa Kiven lahjat sekä aistihavaintojen että kiivaankin toiminnan kuvaajana tulevat esille. Härkien takaa-ajo on voimakas, ja yllättäen minuun tällä kertaa puri parhaiten romaanin aliarvostettu viimeinen luku, jossa kronikoidaan veljesten myöhemmät vaiheet. Tähän puoleen tarinasta on aina kiinnitetty kovin vähän huomiota, suotta minun mielestäni.

YLEn tuottamassa luennassa vuosilta 2010–2011 lukijana on Juhani Rajalin. Hänen tasainen tyylinsä sopii sinänsä Kiven tekstiin, vaikka se latistaakin varsinkin dialogia, jota ei ole kirjoitettu yhden lukijan lausuttavaksi.

Vilho Tarkiainen & Kari Tarkiainen: Mikael Agricola. Suomen uskonpuhdistaja. Helsinki 1985: Otava. 352 s + kuvaliite.

Kirjallisuudentutkija, professori Viljo Tarkiainen kokosi elämänsä viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana aineistoa sekä kirjoitti muistiinpanoja ja luonnoksia Mikael Agricolan elämänvaiheista. Kustantajakin oli olemassa, mutta valmista ei työstä koskaan tullut. Moninaisten vaiheitten jälkeen historioitsija Kari Tarkiainen muokkasi ja täydensi isoisältään jääneen työn. Lopputulos julkaistiin 1985 nimellä Mikael Agricola. Suomen uskonpuhdistaja. Nuoremman Tarkiaisen mukaan tekstimassasta noin puolet on hänen ja puolet isoisän kirjoittamaa. Itse epäilen luvussa olevan jonkin verran kaunistelua ja todellisuudessa teoksesta suuremman osan olevan lopulta Kari Tarkiaisen kirjoittamaa. Mutta ei sillä väliä, koska kirja taitaa edelleen olla paras yleisesittely Agricolasta ja hänen työstään.

Koska Agricola eli nelisensataa vuotta ennen kirjan kirjoittamista, on lähdetiedot hänen elämästään vähäisiä. Siksipä Tarkiaistenkin näkemys kohteestaan on hajanainen, hämärä ja epävarma. V. Tarkiaisen alkutöitten jälkeen lisätietoa oli kerääntynyt kuitenkin paljon. Agricolan elämäkerta vie teoksesta vajaan kolmanneksen: hänen perhetaustansa, opiskelunsa Viipurissa ja Wittenbergissä, uskonpuhdistajan roolinsa, lyhyen ja nöyryyttävänkin piispuutensa. Samalla Tarkiaiset taustoittavat ajan kulttuurisia oloja taiten.

Suurimman huomion saavat Agricolan teokset, joiden sisältöä ja työstöä käydään läpi tarkasti muttei mitenkään pedanttisesti. Agricolan käyttämät lähteet ja hänen oletetut työmetodinsa käsitellään, samoin hänen teologiaansa teosten taustalla. Tarkiaiset eivät nosta Agricolaa neron jalustalle vaan muistuttavat jatkuvasti, ettei hän toiminut yksin ja tyhjiössä vaan oli altis edeltäjiensä ja aikalaistensa vaikutukselle.

Lopuksi kirjassa pohditaan Agricolaa humanistina (etenkin bibliofiilinä), teologina ja viimein myös kirjakielen kehittäjänä. Viimeinen luku on summaus hänen valtavasta työstään runsain esimerkein höystettynä. Nykylukijalle vaikeana näyttäytyvät ortografia, murteellisuus ja kömpelyyskin saavat selityksensä. Teoksen päättää laaja liiteosasto, jossa on julkaistu esimerkiksi Agricolan kirjoittamia kirjeitä.

Eino Kauppinen: Runoilija ja arvostelija sekä muita tutkielmia Aleksis Kivestä. Helsinki 1966: Otava. 124 s.

Professori Eino Kauppinen erikoistui tutkijanurallaan etenkin Aleksis Kiveen ja Pentti Haanpäähän. Vuonna 1966 häneltä ilmestyi kokoelma Runoilija ja arvostelija sekä muita tutkielmia Aleksis Kivestä. Muodoltaan vaatimaton kirja muistuttaa paljon Otavan tuon ajan joulujulkaisuja: mielenkiintoista mutta triviaalia asiaa spesifille yleisölle sekä laajemmin kulttuurihistoriasta kiinnostuneille.

Kauppisen tutkielmat eivät ole missään nimessä akateemisia tai erityisen tieteellisiä. Lähteitä mainitaan harvakseltaan ja aiempaan tutkimukseen ei viittailla. Kyse on pienistä Kiven henkilö- ja julkaisuhistoriaan liittyvistä katsauksista. Nimiessee tarkastelee Seitsemän veljeksen saamaa arvostelua, yllättäen ei kuitenkaan Aug. Ahlqvistin klassista kostokritiikkiä. Sen sijaan tutkittavana on aikoinaan julkaisematta jäänyt Agathon Meurmanin aivan yhtä tyly ja kitkerä arvostelu, jonka Meurman kirjoitti heti romaanin neljän ensimmäisen luvun ilmestyttyä. Hän ei siis malttanut odottaa koko teosta, kun jo pöyristyi likipitäen samoista seikoista kuin Ahlqvist myöhemmin. Kummallekin tuntuu olleen ohittamaton synti, kun Kivi ohittaa romanttiset ideaalit rosoisemman, realistisen kuvauksen tieltä. Meurmanin ironiasta paistaa peittelemätön tuohtumus.

Murskakritiikin lisäksi Kauppinen käsittelee muitakin Kivi-myyttiin oleellisesti kuuluvia seikkoja. Hän pohtii Kiven tuhoisaa suhdetta alkoholiin ja tämän kroonista rahapulaa (ja anteliaita ystäviä). Samoin avataan myytin syntyhetkiä – hänen viimeisiä aikojaan mielisairauden kourissa ja jo ennen kuolemaa alkanutta Kiven elämäntarinan kirjaamista yleiseen muistiin. Eliel Aspelin-Haapkylästä alkaen on muistettu köyhä, sairas ja väärinymmärretty A. Kivi.

Teoksensa loppupuolella Kauppisella on jatkotutkimuksellinen näkökulma. Hän päivittää lyhyesti tietoja Nummisuutarien ilmestymisestä (kuka maksoi ja mitä maksoi) sekä Lean ensi-illan yhteydessä pääosaa esittäneelle Charlotta Raalle lahjoitetusta kultaisesta rannerenkaasta (mainitsinkin spesifin kohdeyleisön?). Lopuksi Kauppinen nostaa esiin monta vielä tuolloin käsittelemätöntä Kiveen liittyvää kysymystä. Uskoakseni kaikkiin niihin ei vieläkään ole löytynyt vastausta.

Luettua: syyskuu 2024

Irma Kerppola: Teerunoja. Porvoo–Helsinki–Juva 1980: WSOY. 69 s.

Lääkäri–kirjailija Irma Kerppola(-Sirola)n kolmas runokokoelma Teerunoja on epätasainen mutta miellyttävä teos. Etenkin sen ensimmäinen osasto, joka on otsikoitu Curriculum vitae ja johon kirjan nimikin viittaa, on sarja tiiviitä tuokiokuvia. Niitä yhdistää tee, joka liittyy elämänkaaren moniin muistoihin: lapsuuden päiviin isoisän seurassa, rakastumiseen, työelämän käänteisiin ja niin edelleen. Aihe on proosallinen ja kieltämättä runoista muodostaa lukijan mielessä suoranainen tarina. Kuitenkin välähdyksenomainen rakenne, jolla se on kerrottu, aina höyryävien teekuppien ääreltä ja takaa, tekee siitä hyvin viehättävän ja tunnelmaisen. Kerppolan kieli on rönsyämätöntä ja rytmiltään ytimekästä.

Loput kolme osastoa sen sijaan ovat vähemmän onnistuneita, vaikka periaatteessa niissä on samanlaista ohi vilahtavaa muistikuvien sarjamaisuutta. Tekstit jäävät kuitenkin latteiksi. Varsinkin kirjan päättävä uskonnollisuutta käsittelevä osa tuntuu vaivaannuttavalta.

Ihan oman varjonsa muutamiin runoihin tuo se seikka, että Kerppola kirjoittaa pienestä pojastaan. Se tietysti on tuleva kirjailija Harri Sirola, joka parikymmentä vuotta myöhemmin teki itsemurhan. Tieto väkisinkin vaikuttaa Teerunojen kokemiseen.

Alvar Renqvist: Henrik Renqvist kirjankustantajana. Otavan juhlassa Kansallisteatterissa 16. XI. 1946 pidetty esitelmä. Helsinki 1946: Otava. 34 s.

Alvar Renqvist: Kirjakauppalaitos. Lyhyt esitys sen kehityksestä ja nykyisestä tilasta. Helsinki 1930: Otava. 47 s. 2. p.

Alvar Renqvist teki aikanaan Otavasta yhden Suomen suurimmista ja käynnisti samalla Renqvist-Reenpään kustantajadynastian. Hän myös oli perustamassa Akateemista kirjakauppaa. Sen lisäksi hän kirjoitti itsekin muutaman viehkon pikku kirjasen.

Vuonna 1946 Renqvist piti Otavan juhlassa esitelmän, joka ilmestyi myöhemmin samana vuonna myös omana vihkosenaan. Aiheena oli kirjoittajan isoisä, varhaisin tunnettu kustantaja-Renqvist, Henrik (synt. Kukkonen). Tämä oli 1700-luvun lopussa syntynyt pappi ja kiihkomielinen herätyssaarnaaja, joka aiheutti pöyristystä hänen seurakunnassaan. Sen seurauksena Renqvist eristettiin Svartholman vankilinnoitukseen papiksi, käytännössä yhdeksi vangeista. Siellä hän aloitti kustannustoimintansa ja tulevina vuosina julkaisi kymmeniä hengellisiä kirjoja, etenkin käännöksiä ja useimmiten rahallisella tappiolla. Vuonna 1946 Henrik Renqvististä oli ilmestynyt jo ainakin Ilmari Salosen elämäkerta, mutta Alvar-pojanpojan pienjulkaisussa on oma miellyttävyytensä.

1930 ilmestyi omana niteenään ja uutena laitoksena Renqvistin kymmenisen vuotta aiemmin toisaalla julkaistu selonteko kirjakaupan kehityksestä ja nykytilasta. Tiiviissä esityksessä käydään ensin läpi kirjakaupan historiaa, mikä edelleen on pääosin validia asiaa. Esitellyksi tulee niin kirjapainoa edeltävä aika kuin sen jälkeinen, aluksi kirjojen vaihtoon perustunut ja sittemmin hiljalleen nykymuotonsa saanut kaupanteko. Silloista nykytilannetta esitellessään Renqvist tukeutuu paljon tilastoihin ja listoihin, varsinkin Saksan ja Ranskan osalta. Tietenkin tieto on kaikin tavoin vanhentunutta, mutta edelleen vaikkapa eri maissa ilmestyneiden nimikkeiden määrä ensimmäisen maailmansodan ajoita ovat mielenkiintoista ajankuvaa.

Pekka Pakkala & Patrick Wester: Karmivia tarinoita. [Tampere] 2005: [Aamulehti]. 141 s. Kuv. Patrick Wester.

Pekka Pakkalan ja Patrick Westerin kirjoittama ja jälkimmäisen kuvittama kirja Karmivia tarinoita johtaa mielestäni hieman harhaan nimellään ja kansikuvallaan. Esipuheessaan kirjoittajat kertovat lähtökohtansa olleen Kansanrunousarkistossa, josta he halusivat nostaa esiin ”yliluonnollista kauhua”. Kokoelma sisältää reilusti toistakymmentä kertomusta, joita ei ole vain jäljennetty arkistokorteilta vaan laajennettu pieniksi novelleiksi.

Kirjan ensimmäinen puolisko on klassista kansanperinnettä, 1800-luvulle ja 1900-luvun alun agraari-Suomeen sijoittuvia tarinoita aaveista, paholaisesta ja muista olennoista. Jälkimmäinen puolisko puolestaan sisältää modernimmassa kännykkämaailmassa tapahtuvia kohtaamisia yliluonnollisen kanssa, siis niin sanottuja urbaanilegendoja. Kuinka moni tarinoita todella perustuu ehtaan kansantarinaan, ei käy ihan selväksi. Kirjoittajien jälkikirjoituksen sanamuoto on sellainen, ettei lukija voi olla varma, onko joukossa heidän omia kertomuksiaan. Ainakin yksi rustiikkinen ihmissusijuttu tuntuu vieraalta ollakseen sadan vuoden takaa, mutta sentään se on sujuva ja kokoelman tunnelmaltaan onnistuneimpia.

Ylipäänsä varhaisemmat kertomukset toimivat itselleni paremmin. Se kuitenkin lienee vain henkilökohtainen mieltymys. Nykyaikaan sijoittuvat tarinat tuntuvat liikaa kauhuelokuvaklišeiden toistolta. Vaan niinpä kansantarinatkin ovat lähes aina tuttujen trooppien toistoa.

Jää hiukkasen epäselväksi, mikä on lopulta kirjan kohdeyleisö. Nimi, kuvitus ja varsinkin loppupuolen Pelottaako?-televisiosarjan kaiut osoittavat selvästi nuoren lukijan suuntaan. Hyvin tekstit toimivatkin iltasatuina 11-vuotiaalle. Kuitenkin autonomian ajan maaseutukauhun vahva osuus tuntuu nuorisoa vierottavalta. Karmivia tarinoita on epätasaisuudestaankin huolimatta yllättävän hyvä lisä suomalaiseen (nuorten)kauhuun. Yksinkertaisuudestaan huolimatta se miellyttää paatunuttakin lukijaa.

Pentti Heikkinen: Hiipivä kasakka. Jännitystä, huumoria ja politiikkaa. Helsinki 2019: BoD – Books on Demand. 222 s. Kannessa merkintä "Poliittinen satiiri ja dekkari".

Venäjä kokoaa tulivoimaa Suomen rajan tuntumaan. Ruotsalaiset liikemiehet ovat huolissaan tilanteesta ja sijoituksistaan. He suhmuroivat asiat niin, että Ruotsi ja Suomi sopivat kulissien takana valtioliiton ja liittyvät kaikessa hiljaisuudessa Natoon.

Pentti Heikkisen omakustanteena ilmestynyt Hiipivä kasakka on monin tavoin kummallinen lukukokemus. Se on kirjoitettu sinä historiallisesti ainoana hetkenä, kun sellainen olisi ollut ylipäätään mahdollista. 2019 Venäjä oli jo vallannut Krimin, mutta täysimittainen sota ei ollut vielä alkanut. Heikkisen lähtökohta on, että Suomi on seuraavana kokemassa Krimin kohtalon. Samalla hän tarkoituksellisesti saarnaa Nato-jäsenyyden autuutta. Kyllähän se kertomuksessa tekeekin tehtävänsä: Venäjä ei pärjää kisassa, jossa toisella puolen on sotilasliitto – ja Suomen uudet hyppymiinat!

Hiipivä kasakka on poliittinen trilleri, mutta se on muutakin. Kirja mainitsee lukuohjeiksi myös satiirin ja huumorin. Kieltämättä ajatus länsinaapurin miljonäärien sopimasta Ruotsi-Suomesta täyttää kummankin vaateet. Lisätään siihen vaikkapa Nato-neuvottelijana toimiva kenraali Kustaa Häkkinen (vrt. G. Hägglund?), presidentti Säynästö, taksiuudistuksen pilaava ulkolainen liikenneministeri ja Venäjältä lahjuksia saava nimetön pääministeri, jonka kepulaisuus ei jää keltään huomaamatta... Ja sitten ajetaan takaa niin pirusti, monessa maassa.

Hiipivä kasakka ei ole millään muotoa hyvä kirja. Mutta mielenkiintoinen se on. Sen kieli on töksähtelevää päälausetta toisensa perään. Asioiden ääreen ei pysähdytä hetkeksikään, vaan ne vain todetaan ja jatketaan eteenpäin. Kertoja tuntuu vaihtuvan satunnaisesti, ja ainakin yhden henkilön nimikin muuttuu kesken kaiken. Monesti on kuin lukisi ihan kohtuullista kasiluokkalaisen rikostarinaa. Hämmästyttävintä on tekstin asettelu: kaikki on kursiivilla ja melkein selkokirjamaisesti rivitetty. Tällaisten teosten vuoksi on niin palkitsevaa perata omakustanteita.

Jennifer Lee Carrell: Shakespearen salaisuus (Interred with Their Bones, 2007). [Helsinki] 2010: Bazar. 524 s. Suom. Laura Jänisniemi.

Jennifer Lee Carrellin Shakespearen salaisuutta on verrattu ahkerasti Da Vinci -koodiin. On totta, että sillä on joitain yhtäläisyyksiä Dan Brownin aloittaman ”tieteilijädekkareiden” tsunamin kanssa. Parempi usein käytetty verrokki on toinen vanha kirjakerhosuosikki, Umberto Econ Ruusun nimi, vaikkei kyseessä olekaan samanlainen postmoderni leikki.

Kuten Econ kirjakin, Shakespearen salaisuus vain esittää dekkaria. On totta, että sen tarinassa on muutama takaa-ajo, monta murhaa, liuta Odottamattomia Käänteitä ja valtava määrä arvoituksia ratkottavaksi. Kaikki tämä on kuitenkin toissijaista, pelkkää liimaa tärkeiden asioiden välissä. Juoni itsessään on klišeinen ja epäuskottava, hahmot pahvisia stereotyyppejä ja heitä ympäröivä maailma pelkkä kulissi. Mutta ne ovatkin vain houkutin, jolla satunnainen lukija saadaan satimeen.

Tarina kertoo tiedeuralta teatterinohjaajaksi vaihtaneesta amerikkalaisesta, joka joutuu keskelle William Shakespeareen liittyvää arvoitusvyyhtiä. Hän seuraa vihjettä toisensa perään jahdaten vuorollaan ties kuinka monta Shakespeareen liittyvää akateemista probleemia. Carrellin teos onkin pohjimmiltaan oppineen tekijän populaariin kaapuun puettu esitys Stratfordin bardin okkultistisesta puolesta (joka sattumalta onkin myös päähenkilön väitöskirjan aihe). Läpi käydään niin klassista tekijyyteen ja Shakespearen henkilöyteen liittyvää väittelyä, hänen kadonneiden teostensa kohtaloa ja kaikkea sitä keplottelua ja salaliittoilua, jota hänen historiallisessa kontekstissaan on tapahtunut.

Carrell vyöryttää nimiä, vuosilukuja ja poliittisia pelejä hyvin samaan tapaan kuin Ecokin, mutta hänen tyylinsä ei liiku yhtä paljon kikkailevalla metatasolla. Toki tarinankäänteet noudattelevat hänelläkin naurettavan paljon Shakespearen teosten yksityiskohtia ja yksittäisistä teksteistä revitään niin hämmentävän helposti suuria merkityksiä, että satunnainen lukija pudonnee helposti kyydistä. Kirjoittiko Carrell teoksen kieli poskessaan, en tiedä, mutta ainakin haluan uskoa niin.

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa (Le Liseur de 6h27, 2014). Helsinki 2015: Tammi.  189 s. Suom. Kira Poutanen.

Tiedä, mistä se sitten johtuu, mutta Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa (Le Liseur du 6h27, 2014) on hyvin ranskalainen. Ehkäpä syynä on absurdi, paikoin groteski huumori, ehkä kepeän jutustelun ja toisaalta tunteikkuuden saumaton yhteispeli. Oli miten oli, Didierlaurentin romaani tuntuu minusta samalta kuin Jean-Pierre Jeunet’n elokuvat: kekseliäät ideat tuntuvat tuoreilta, kummalliset vinksahdukset ilahduttavat, kyydistä nauttii mutta lopulta olo on kokemuksen jälkeen tyhjempi kuin odotti.

Lukija aamujunassa kertoo neljäkymppiä käyvästä Guylainista, joka työkseen tuhoaa kierrätykseen tuomittuja kirjoja. Silloin tällöin makulointikoneen jäljiltä selviää sivu sieltä ja lehti täältä. Näitä Guylain sitten sovitustyönään lukee ääneen junamatkoillaan muiden iloksi ja hämmennykseksi. Sivuhahmoilla on vähintään yhtä kummia syitä elämälleen: Yksi ei puhu kuin aleksandriinimitassa ja pyhittää vartijantyönsä klassisille näytelmille. Toinen yrittää kerätä erään kirjan kaikki kappaleet, koska ne on painettu kierrätyspaperille, joka on valmistettu päivänä jona makulointikone söi hänen jalkansa. Sitten on yleisövessan täti, jonka kirjoittamia ajatuksia Guylain löytää junaan jääneestä muistitikusta.

Yhtenäistä tarinaa romaanissa ei ole. On vain kavalkadi eksentrikkoja ja tilanteita; osa sympaattisia, osa ei. Kuitenkin Guylainin toisteinen (joskin omalaatuinen) arki todistaa kirjallisuuden yhdistävästä merkityksestä. Ihmiset, jotka eivät muutoin kohtaisi toisiaan kuin korkeintaan olemalla fyysisesti samassa tilassa, aukeavatkin nyt toisilleen. Joku vaikuttuu Guylainin fragmentaarisista lukuhetkistä, toinen etsii itseään hyvin kirjaimellisesti kirjan sivuista ja kolmas on antautunut olemaan kirjallinen hahmo.

Vaikka iso osa Lukijasta aamujunassa tuntuu liian itsetietoiselta näppäryydeltä ja pintapuoliselta poseeraukselta, onnistuu se silti lopussa koskettamaankin. Kirjoitus, kieli ja kirjallisuus tuovat ihmiset yhteen, saavat heidät jopa rakastumaan. Eräänlainen rakkaudentunnustus on Didierlaurentin romaanikin.

Katsottua: syykuu 2024

Sophia Takali: Black Christmas. Fede Álvarez: Evil Dead

Kanadalainen prototeinislasher Musta joulu eli Black Christmas (1974) on siitä kumma tapaus, ettei se saanut ainuttakaan jatko-osaa mutta kaksi uudelleenfilmatisointia kyllä; hieman The Thingin tapaan. Sophia Takalin Black Christmas (2019) korvaa tunnelmallisen kartanomysteerin slasher-klišeillä ja valitettavan pakotetulla feministisyydellä. Perusidea on entisensä: nuoria opiskelijanaisia alkaa kuolla kampuksella joulun aikaan. Keskeisenä linjana on päähenkilölle tehty seksuaalinen väkivalta. Slasherin peruskuvastoon aina mutta piilotetusti kuulunut aihe on hienoa saada pinnalle näin avoimesti. Sen sijaan muu "patriarkaalinen" sälä ja naurettava yliluonnollisuus peittää varsinaisen kärjen; alleviivailu ja huomiotussi eivät vielä ole kunnon satiiria. Muutamissa kohtauksissa on hienoja kuvallisia ideoita ja hahmoissa on yllättävää sympaattisuutta. Harmi että mukana on ihan liikaa Scream-kaikuja ja laimeita hyppysäikkyjä. Paljastus: kaiken naisvihan takana on maaginen alfamiesten veljeskunta. Jeps.

Sen sijaan Sam Raimin erinomainen Evil Dead (1981) sai jatkoksiin slapstick-uudelleenfilmatisoinnin ja dark fantasy -efektipelleilyn. 2013 ilmestyi ehta remake, jonka ohjasi Fede Álvarez. Raimin absurdi huumori on poissa, ja tarina syrjäiseen mökkiin kerääntyvistä nuorista aikuisista alkaa kovin vakavasti; on huumeongelmaa, on huonoa omaatuntoa äidin kuolemasta. Samalla elokuva kuitenkin unohtaa että sen premissi nyt vain on aika hassu: metsässä venaa mörkö, joka tottelee ihmisennahkakantista goottiluonnoskirjaa ja riivaa ihmisiä. Se mikä Raimilla oli tehokasta karnevalistisena muuttuu nyt lievän ahdistavaksi hypernaturalismiksi. Onneksi elokuva yltyy ehdaksi splatteriksi, jossa runsaan verenvuodatuksen lisäksi Janen Levyn erittäin vakuuttava roolisuoritus ja kekseliäs kuvaus saavuttavat paljon. Vaan onko uusi Evil Dead tarpeellinen?

James McTeigue: Korppi. Alex van Warmerdam: Borgman

Edgar Allan Poe elää tietämättään viimeisiä päiviään rahaa, viinaa ja inspiraatiota kaivaten. Samaan aikaan kylillä joku tappaa väkeä kopioiden Poen tarinoita, joten tämä on luonnollinen asiantuntija ratkaisemaan tapausta. Yhdistetään tämä lähtökohta tyylitellyn tyylikkääseen ajankuvaan 1800-luvun puolivälin Baltimoresta ja lisätään keitokseen hieman splattertehoja sekä tujaus Oopperan kummitusta. Tuloksena on miellyttävä fanipoikaluomus, James McTeiguen Korppi. John Cusack esittää Poeta hieman teatraalisesti mutta yhtä kaikki energisesti. Sama pätee pseudofantastiseen, mustankirjavaan ulkoasuun, joka vertautuu luontevasti Burtonin Päättömään ratsumieheen tai myöhempien aikojen Argentoon. Kokonaisuus jää silti pinnalliseksi, "sarjakuvamaiseksi" kuten pejoratiivi kuuluu. Poen ystävä saisi luultavasti enemmän irti tarinasta kirjallisena. Loppuratkaisu on tyhmä.

Aivan muuta on hollantilainen, Alex van Warmerdamin ohjaama Borgman. Nuhjuinen mies häädetään asein maanalaisesta majapaikastaan, ja hän päätyy varakkaan perheenisän pieksemäksi. Perheen äiti sen sijaan hyvittelee hoivaamalla miestä salassa. Seurauksena mies jää elämään keskiluokkaisen elämän varjoissa mukanaan erikoinen ja kenties maaginenkin hahmojoukko. Vähäeleinen kerronta ja toteava dramatiikka tuovat mieleen Michael Haneken, ja samanlaista porvarillisuuden uhkaa on mukana Borgmanissakin. Huumoriakin on, mutta se on mustaa eikä varmasti ole kaikkien mieleen. Vaan kaipa monen kuuluisikin pahoittaa mielensä, kun uhkaava ulkopuolinen pilaa naiset, lapset ja palvelusväen. Borgman on kuin käänteinen Maija Poppanen.

Wes Craven: Kellariväkeä. Pelon kesä

Kellariväkeä (The People Under the Stairs, 1991) ennakoi ohjaaja Wes Cravenin uralla uutta vaihetta, jos komedialla oli entistä isompi rooli kauhun rinnalla. Melkein spielbergiläinen satu kertoo köyhästä perheestä, jota ollaan häätämässä asunnostaan getossa. Ratkaisuksi aukeaa tilaisuus varastaa vuokraisännän kultakolikkokokoelma. Keskushenkilö on juuri 13 vuotta täyttänyt poika, joka löytää talon kellarista epäkelpojen lasten friikkisirkuksen ja asuinkerroksista eristettynä elävän prinsessansa. Miljöö on klassisen Hollywoodin kummitustaloelokuvan (täynnä ansoja ja salakäytäviä) ja sen asukkaat kuin Grimmin moottorisahamurhista. Kellariväkeä tuntuu lastenelokuvalta, mutta yksityiskohdissaan se on videovuokraamon teinien kulttikamaa. Groteski aines (verta ja sisäelimiä) limittyy lapsekkaaseen Goonies- tai Hook-kuvastoon häiritsevällä muttei täysin tyydyttävällä tavalla.

Toistakymmentä vuotta aiemmin Craven ohjasi televisiolle Pelon kesän (Stranger in Our House eli Summer of Fear, 1978). Vanhempansa onnettomuudessa menettänyt serkkutyttö tulee asumaan sukulaistensa hevostilalle. Perheen samanikäinen tytär alkaa siinä vaiheessa menettää elämänsä tärkeitä asioita, niin poikaystävänsä kuin hevosensa. Perhekin tuntuu tykkäävän enemmän uudesta tytöstä. Noituuttahan semmoisen on oltava. – Vaikka kamera yrittää alati liikkua sulavasti, on Pelon kesä liiaksi pelkkää jahkailevaa vuoropuhelua. Asiaa pahentavat näyttelijät, kuten Linda Blair pääosassa ja esimerkiksi Fran Drescher pikkuroolissa – heistä kumpikaan ei ole kovin kummoinen replikoija. Elokuvan idea ei sinänsä ole kehno, mutta aikansa television vaatimukset imevät siitä kaiken elinvoiman.

Jevgeni Bauer: Kuoleva joutsen. August Blom: Palavat intohimot

Lähestyyköhän kaikista taiteenlajeista baletti eniten kuolemaa? Pateettinen kysymys lienee turha, mutta ainakin silloin, kun elokuva risteää baletin kanssa, kuolema yleensä on läsnä. Tsaarin ajan venäläisen Jevgeni Bauerin Kuoleva joutsen (Умирающий лебедь, 1917) on klassinen esimerkki tästä. Mykkä tanssijatar löytää ilmaisuvoimansa, kun ensin joutuu pettymään rakkaudessa. Hänen kohtaa pakkomielteisesti kuolemaan suhtautuvan kuvataiteilijan, amatöörin mutta varakkaan, joka löytää etsimänsä tanssijattaren suorituksessa. Seuraa tragedia, makaaberikin sellainen. 1910-luvun elokuvassa on ihan omanlaisensa hohto, jonka Bauer vie vielä tavanomaista askelen verran pidemmälle. Hänen melodraamaansa ei esitetä ajalle tyypillisessä, kaksiulotteisessa teatterilava-asetelmassa, vaan elokuvan maailma elää. Erityismaininnan ansaitsee suorastaan ekspressionistinen painajaiskohtaus. Pääosassa on Vera Karalli, ballerina ja mahdollisesti Rasputinin murhan todistaja. Elokuva todennäköisesti kuvattiin ennen murhaa, mutta sen teemaan sopii kysyä, katsommeko elokuvassa tanssijattaren viimeisiä hetkiä ennen kuoleman kohtaamista. Pateettinen kysymys sekin.

Hyvin samanlaisista palasista koottiin jo 1911 August Blomin Palavat intohimot (Balletdanserinden). Tanskalaiselokuvassa tanssijatar (minusta kyllä enemmänkin näyttelijä) rakastuu petolliseen mieheen. Tällä on salasuhde naimisissa olevaan naiseen, jonka tanssijatar sitten käräyttää. Seuraa traagisuuksia. Onpa tässäkin mukana myös taidemaalari. Tarina ei ole erityinen, eikä elokuva kyllä muutenkaan. Käänteitä on riittämiin ja Asta Nielsen pääosassa on niin paljon parempi kuin rinnallaan esiintyvät elehtijät, mutta kokonaisuus jää latteaksi. Pari ulkokuvaa sentään tuo mukanaan dokumentaarista vaikuttavuutta. Palavien intohimojen jälkeen Nielsen siirtyi kotimaastaan Saksaan ja teki paljon suurempia tekoja siellä.

Teuvo Puro & Jussi Snellman: Anna-Liisa. Teuvo Puro: Meren kasvojen edessä

"Ensimmäinen suomalainen suurelokuva", lupasivat reklaamit, kun Teuvo Puron ja Jussi Snellmanin Anna-Liisa ilmestyi 1922. Siihen on helppo yhtyä näin sata vuotta myöhemmin. Nuoren Suomi-filmin sovitus Minna Canthin näytelmäklassikosta on vaikuttavaa katsottavaa yhä edelleen. Tarina kolmiodraamasta, naisen kuulumisesta miehille, vapaasta tahdosta, armon löytämisestä – ja lapsenmurhasta – on tuttu. Mutta niin itsevarmasti ja kykyihinsä luottaen ohjaajat sitä käsittelevät, että tragediaan tempautuu mukaan. Suomalainen maaseudun pirttimiljöö ja järvimaisema ovat dokumentoidut komeasti kuviin, ja näyttelijöistä etenkin Helmi Lindelöf nimiosassa on riipaiseva. Ei haittaa ollenkaan, että hän on reilusti yli-ikäinen rooliin. Samoin vahva on Einari Rinne, veljessarjan vanhin ja liian nuorena kuollut. Vain Emil Autere Johanneksena on niin teatraalinen, että se kääntyy jo itseään vastaan.

1926 Puro yksin ohjasi Arvid Mörnen romaanin pohjalta elokuvan Meren kasvojen edessä. Osastensa puolesta se voisi olla goottilainen peruskertomus: synkkä kuolemaan johtanut perhesalaisuus, despoottimainen isä syrjässä sivistyksestä, paljastavia päiväkirjamerkintöjä, salaisia huoneita ja kummituksia. Tyylilajiksi kuitenkin määrittyy lopulta saaristolaismelodraama. Jossain ulkosaaristossa nuori kaupunkilaismies päättää jättää omat ympyränsä ja elää hetken aitoa kalastajaelämää. Samalla voi ihastua isäntäperheen tyttäreen ja selvittää tämän kasvattisisaren kuoleman. Puro ja kuvaaja Kurt Jäger ottavat paljon irti komeista merimaisemista ja kallioisista rannoista, ja niitä vasten on hyvä esittää synkähkö mysteeri. Harmi että elokuvan kerronta laahaa välillä turhan paljon; varsinkin alussa kestää liian kauan ennen kuin päästään asiaan. Jokin viimeinen kipinä, joka saisi tulen roihuamaan jää puuttumaan, vaikka nuotio onkin koottu ihan oikein ja kelpo sytykkeistä.

Gabriel Axel: Verinen valtikka. Vladimir Grammatikov: Mio, poikani Mio

Huolimatta lähinnä brittiläisistä näyttelijöistään on Gabriel Axelin ohjaama Verinen valtikka (Prince of Jutland, 1994) hyvin mannereurooppalainen elokuva. Tanskalaisen ohjaajan lisäksi myös tanskalainen on myös tarina muinaisten juuttien prinssistä, joka isänsä murhan jälkeen tekeytyy mielipuoleksi, jotta saisi murhaajasetänsä satimeen. Ollaan siis Hamletin alkutarinan äärellä. Verinen valtikka on koruton elokuva, ja siinä on myös sen viehätys. Kalsea värimaailma, pienieleinen lavastus (ei suureellisia Hollywood-rakennelmia), musiikin tarkkaan annosteltu käyttö ja vaatimattomat taistelujaksot (rehtiä selkäänpuukotusta pitkien koreografien sijaan) antavat elokuvalle autenttisuuden tuntua, vaikka mistään kansatieteellisestä näkemyksestä tuskin onkaan kyse. Vieraannuttavin elementti on hieman yllättäen Christian Bale pääosassa. Hän ei nimittäin pääse täysin eroon shakesperiläisestä ilmaisusta, joka on pahasti ristiriidassa ympäristön kanssa. Toisaalta sen voi ajatella myös korostavan kostotarinan yleispätevyyttä.

Bale oli aiemminkin työskennellyt Skandinaviassa, sillä hänen elokuvadebyyttinsä oli ruotsalais–neuvostoliittolainen Mio, poikani Mio (Mio min Mio, 1987). Astrid Lindgrenin lastenromaaniin perustuva Vladimir Grammatikovin ohjaus on näyttävää mutta kankeaa satufantasiaa ja rinnastuu sikäli saksalaiseen Päättymättömään tarinaan. Kiusattu orpopoika päätyy kaukaiseen maailmaan, jossa hän onkin kuninkaanpoika ja joutuu kohtaamaan ylimaallisen pahan. Kovin hienovaraiseksi tarinaa ei voi kutsua. Lindgrenin tekstin sävytkin ovat latistuneet tavanomaiseksi seikkailutarinaksi, hyvin Oz-henkiseksi. Suomalaisella dvd-julkaisulla on elokuvasta ruotsinkielinen dubbaus, ja vaikka visuaaliset efektit ovatkin paikoin näyttäviä, kaikkein fantastisinta taitaa lopulta olla, kun Bale tai Christopher Lee vääntävät svenskaa.

Friðrik Ðór Friðriksson: Skytturnar. Aki Kaurismäki: Tulitikkutehtaan tyttö

Islantilainen Skytturnar (1987) on pieni helmi. Vaikka Friðrik Ðór Friðrikssonin ohjaama elokuva mainitsee nimeltä Moby Dickin, vähintään yhtä merkittävä alateksti sille on Hiiriä ja ihmisiä. Kahden kaveruksen pesti valaanpyyntialuksella loppuu (ja ennen elokuvan ilmestymistä pyynti kiellettiin kokonaan Islannissa), ja he lähtevät etsimään paikkaansa maailmassa. Suunnitelmia on monenmoisia, mutta työnhakuun ei edes ehdi. Elokuvan kuvaaman yön aikana heidät heitetään ulos niin sukulaisten luota kuin baareistakin ja jopa poliisiasemalta. Alkupuolen leppoisa joskin erittäin vino huumori vaihtuu hiljalleen epätoivoiseen murheeseen ja lopulta peittyy kyynelkaasuun ja sarjatuleen. Vähäeleinen mutta tarkkaan hallittu kuvaus ja jossain määrin jopa absurdit tarinankäänteet asettavat Skytturnarin siihen euroooppalaisen elokuvan virtaukseen, joka yleistyi etenkin seuraavina vuosikymmeninä. Maininnan ansaitsee myös hypnoottisen kaunis alkutekstijakso.

Muutama vuosi myöhemmin Suomessa Aki Kaurismäki teki monella tapaa samankaltaisia asioita naturalistisella sadullaan Tulitikkutehtaan tyttö (1990). Iris Rukka elättää alkoholisoituneita vanhempiaan vähistä tuloistaan. Sitten kun hänen ihastuksensakin pettää, on naisen mitta täynnä. Tulitikkutehtaan tyttö ei ole Kaurismäen paras elokuva mutta täydellisin se on. Hyvin vähäsanaisena ja tiiviinä se luottaa itsevarmasti kuvaansa. Yksinkertainen juoni antaa keskittyä kuvan lisäksi äänteen (myös musiikin) käyttöön ja melankoliseen huumoriin, joka aukenee kelle aukenee. Kaurismäen yhteydessä mainitaan usein Matti Pellonpää katselemassa sälekaihdinten läpi, mutta minusta Kati Outisen katse on vielä vahvempi, kun Iris käy nukkumaan jäätyään seinäruusuksi tansseissa.

Rolf de Heer: The Old Man Who Read Love Stories. Paula van der Oest: Mustat perhoset

Rolf de Heerin ohjaama The Old Man Who Read Love Stories (2001) perustuu Luis Sepúlvedan romaaniin. Australialaiselokuva sijoittuu Amazonasin viidakkoon, jossa aikoinaan vuorilta uudisraivaajaksi saapunut vanha mies pitää järkeään yllä lukemalla. Hitaasti lukeva mies käyttää vähintään yhtä paljon aikaa lukemansa pohdiskeluun, vaikka kyseessä onkin "pelkkä" romanttinen viihde. Lukeminen on tarinassa vain yksi esimerkki kommunikoinnista ja merkitysten karkaamisesta, muihin ihmisiin ja luontoon yhteyden saamisesta. Mies lähtee metsästämään ihmisiä tappavaa jaguaaria, mutta lopulta kyse on siinäkin merkitysten löytämisestä. Tarinaa kuljetetaan epälineaarisesti, ja koko ajan ydinjuonta katkovat, halkovat ja siitä versovat erilaiset muistikuvat ja ajatukset. Tätä assosioivaa moninaisuutta ohjaaja de Heer hallitsee hienosti. Komean kuvamaailman lisäksi huomiota kiinnittää äänien osuus – viidakon ambienssi, murretulla englannilla puhuttu dialogi ja dynaaminen musiikki.

Hollantilainen mutta englanninkielinen Mustat perhoset (Black Butterflies, 2011; ohj. Paula van der Oest) käsittelee sekin kirjallisuutta ja kommunikoinnin vaikeutta mutta paljon perinteisemmin. Se on elämäkertaelokuva eteläafrikkalaisesta Ingrid Jonkerista, runoilijasta josta tuli yksi afrikaansinkielisen runoliikkeen ja apartheidin vastustajien merkittävistä hahmoista. Mustat perhoset lähestyy aihetta kovin perinteisesti, yllätyksiä ei tule. Aineksetkin ovat kuin mistä tahansa taiteilijatarinasta: ankara isä, hullu äiti, alkoholismia, irtosuhteita jne. Vaikka minkäs elokuva aiheensa esikuvalle voi. Merkittäväksi sivujuonteeksi nousee Jonkerin ja toisen kirjailijan, Jack Copen, myrskyinen suhde. Onneksi muodoltaan Mustat perhoset nousee koivusalolaisuuden yli. Kuvallisesti sillä on muutama vaikuttava temppu hihassaan, ja tehot saadaan perille sellaisellekin katsojalle, joka ei Jonkeria edeltä käsin tunne.

Gavin Wilding: Wisher. Paul Andrew Williams: The Cottage

Kanadalainen Wisher eli Spliced (2002) yrittää tosi kovasti tuoda jotain omaperäistä slasher-elokuvaan mutta taidot eivät ihan riitä. Ensinnäkin käsikirjoitus on aivan liian sekava. Unissaan kävelevä highschool-opiskelija käy katsomassa uusimman hitti kauhuelokuvan, ja sen jälkeen hänen toiveensa tuntuvat alkavan toteutua – ja aina väkivaltaisella kierteellä. Välillä hapuillaan Elm Streetin ja yliluonnollisen suuntaan, välillä taas kaiutetaan Screamin metatasoja. Mihinkään päätymättömistä rönsyistä olisi pitänyt karsia paljon. Tarinan logiikka ei kanna edes kauhun mittapuulla. Toiseksi Wisher näyttää ja kuulostaa 90-luvun tv-horrorilta, tosin laadukkaamman puoleiselta sellaiselta. Kuva on latteaa, eikä kukaan osaa näytellä; Ron Silver on mukana tuomassa edes jonkinlaista uskottavuutta. Kolmanneksi Wisher-hahmo on hyvistäkin ideoista huolimatta kammottavan huono ja muistuttaa lähinnä krapula-aamuista deathmetal-basistia. Onneksi ohjaaja Gavin Wildingillä on jonkin sortin taitoa koota karkeista palasista yllättävän sulava kokonaisuus. Varmasti taas yksi pikku piirin kulttikuva?

Kovasti yrittää myös Paul Andrew Williamsin The Cottage (2008), joka yhdistelee englantilaista mustaa komediaa suoranaiseen splatteriin. Amatöörikonnien porukka kaappaa rikollispomon tyttären lunnaiden toivossa, mutta kaikki menee tietysti pieleen. Ollaan vakavien asioiden äärellä ja toivottomissakin mielentiloissa, mutta vastaanottavainen mieli viihtyy. Tyylilaji on hyvin lähellä BBC:n Herramiesliigaa, mikä mielleyhtymä ei johdu vain Reece Shearsmithistä. Huumori syntyy ihmisten säälittävyydestä, tyylitajuisesta mauttomuudesta ja briljantista dialogista. Ja tässä tapauksessa verestä. Vaikka ollaankin kaukana Texasista, puolivälissä The Cottagen vinoissa varjoissa alkaa kuulua sikäläisten moottorisahojen kaiku. Samalla – yllättäen – se menettää hieman ryhtiään, kun naurettavan ja totisen tasapaino keikkuu. Eksploitaation parodia ei ole oikein enää mitään? Gorekerrointakin olisi minun puolestani saanut kääntää vähän isommalle.

Luettua: elokuu 2024

Anu Kehusmaa (toim.): Haminan rauha 1809. The Treaty of Hamina 1809. Hamina 2009: Haminan kaupungin museo. 52 s. Haminan kaupungin museon julkaisuja nro 4.

Hamina Tattoon kunniaksi selailin hieman paikallishistoriaa. Koska Tattookin rakentuu loppujen lopuksi yhdenlaisen militaarisuuden varaan ja pönkittää välillä aikalaillakin nationalistisia ikoneja, on hyvä muistella kaupungin sotaisaa historiaa. Jos kaupunki kerran on alun perin rakennettu nimenomaan linnoitukseksi, mitä muuta voi odottaa?

Merkittävin yksittäinen kaupunkiin liittynyt historiallinen tapahtuma on varmastikin Haminan rauhan solmiminen syksyllä 1809. Ruotsin sotauho lässähti koko itäisen maan menettämiseen Venäjälle. Toisaalta Suomen kannalta on nähty merkinneen itsenäistymiskehityksen alkamista, kun autonomian saanut Suomi alkoi rakentaa tietoisesti identiteettiään ja kulttuuriaan.

Rauha solmimisen 200-vuotisjuhlien kunniaksi järjestettiin ties mitä, ja yhtenä juonteena oli esimerkiksi Haminan kaupungin museoiden järjestämä näyttely. Sen oheisena ilmestyi museoiden silloisen tutkijan Anu Lehusmaa toimittaja kirjanen on kauniisti taitettu, melko runsaasti kuvitettu ja kaksikielinen julkaisu taustoittaa rauhanneuvottelujen keskeisiä henkilöitä ja jotain kuriositeetteja, kuten paikallisten sukujen pieniä piirejä ja Suomen menettämisen merkitystä ruotsalaisille. Jälkimmäistä valottaa rauhanneuvottelija Skjöldebrandin aiheesta kirjoittama runo.

Haminan rauha 1809 -julkaisu ei ole painava sisällöltään mutta kiintoisa valikoima välähdyksiä aiheeseen, kuten tällaisen näyttelykirjan kuuluukin olla.

Kati Outinen: Niin lähelle kuin muistan. Hämeenlinna 2021: Karisto. 349 s.

Kati Outisen muistelmateos Niin lähelle kuin muistan on parillakin tapaa erikoinen genrensä edustaja. Näyttelijä–käsikirjoittaja–professori–ym. Outisen kirja on arjen puurtamisen ylistys. Se liukuu koko ajan kaltevalla pinnalla, jossa työ ja yksityiselämä eivät edes vaihtele vaan sulautuvat yhdeksi ja samaksi. Näinhän se melkein kaikilla onkin, mutta harvemmin kenenkään muistelmissa. Tavallisempaa on ylevöittää kirjoittaja–kertoja yleväksi työuransa sankariksi; siitähän hänet useimmiten tunnetaan ja sen vuoksi kirjaakin luetaan. Outinen sen sijaan saa työnsä kuulostamaan tasainen tyydyttävältä arjelta. Työkkärin kurssi ja Cannesin punainen matto ovat molemmat sitä samaa – ja kummastakin on jotain opittavaa.

Turha on myöskään odottaa skandaaleja tai namedroppailua. Vain Jouko Turkka saa omalla nimellään suoraa kritiikkiä (mutta myös ymmärrystä). Usein ihmisistä ei edes mainita kuin etunimi. Toki ne jotka ylistystä ansaitsevat, sitä saavat.

Outinen nojaa vahvasti tarkkoihin kalenterimerkintöihinsä, mikä näkyy välillä vähän kömpelönä listamaisuutena. Toisaalta sekin korostaa arkisuutta, kun Kaurismäen Kauas pilvet karkaavat -elokuvan kuvauksiakin käydään läpi aikataulujen kautta. Outisen elokuvaura jää muutamiin mainintoihin, mutta varsin tarkasti käsitellään hänen monologinsa Niin kauas kuin omat siivet kantaa, kenties hänen päätyönsä. Sen vaiheet ovatkin kiehtovaa luettavaa teatterin tekemisen ja ylipäätään työnteon kannalta.

Matti Kassila: Suurten elokuvaohjaajien jäljillä. Helsinki 2012: Teos. 288 s.

Matti Kassila jatkoi elokuvauransa jälkeen kirjailijana. Hänen viimeiseksi teoksekseen jäi Suurten elokuvaohjaajien jäljillä. Nimestään huolimatta kyseessä on henkilökohtainen muistelmateos, jossa ainoa jäljitettävä ohjaaja on Kassila itse.

Kirja on jaettu kouralliseen osioita maantieteen mukaan. Kassila käy läpi Ruotsia, Yhdysvaltoja, Neuvostoliittoa ja muutamaa muuta maata näkökulmanaan sikäläisen elokuvatuotannon vaikutus hänen töihinsä. Paikoin pohdiskelu on teräviä ammatillis-esteettisiä huomioita, esimerkiksi kun Ingmar Bergmania käsitellään laajasti, mutta useammin Kassila harhautuu muisteloihin omista vaiheistaan noissa maissa. Asiassa ei tietysti ole sinänsä mitään ongelmaa; teoksen nimi vain johtaa harhaan.

Kassilan kertomukset ovat pääosin viihdyttäviä ja kiintoisia, kuten hänen kuvatessaan kuvausolosuhteita Neuvostoliitossa. Pahimmillaan hän vaivaannuttaa lukijaa, kun toistuvasti matkalle osuu "kauniita neitosia", joiden katseessa näkyy "eroottinen kaipaus". Omaan alkoholismiin viitataan useita kertoja; ilmeisesti aiemmissa muistelmateoksissaan Kassila on käsitellyt sairauttaan perusteellisemmin.

Ohjaajista Bergmanin lisäksi tilaa saa suuremmin vain Risto Jarva. Kassila ei yritäkään pysyä objektiivisena tämän kohdalla vaan antaa menneiden kahnausten ja ideologisten erimielisyyksien näkyä. Sama pätee Kassilan kommentoidessa Peter von Baghia, jota sentään myöntää myös arvostavansa.

Yli 90-vuotiaalle kirjoittajalle antaa pieniä tyylillisiä kömpelyyksiä mielellään anteeksi. Sen sijaan voi vain ihailla, miten sujuvasti ja helposti Kassilan teksti soljuu eteenpäin. Hän oli hyvä kirjoittaja, jonka persoona vain tuli välillä liiaksi tielle.

[Kari Glödstaf:] Kurkistus kulisseihin. Forssan mykkäelokuvafestivaalit 2003–2023. [Forssa] 2024. 128 s.

Forssan mykkäelokuvafestivaalit järjestettiin tänä vuonna 25. kertaa, ja juhlan kunniaksi ilmestyi myös festivaalien historiikki. Isokokoinen, reilusti kuvitettu ja kovakantinen Kurkistus kulisseihin on nimenomaan juhlava ja esittelemänsä tapahtuman arvoinen.

Kirjan tekstistä vastaa festivaalien taiteellinen johtaja Kari Glödstaf. Hän on koonnut ja kirjannut monipuolisen ja vaihtelevan paketin, jossa Mykkisten monet puolet tulevat tasapainoisesti esiin. Luonnollisesti osansa saavat festivaalin taustat, mukaan lukien melkein alusta asti tapahtuman miljöönä toimineen Elävienkuvien teatterin vaiheet aina sen perustamisesta 1906 vuosituhannen vaihteen perusteelliseen kunnostamiseen. Jokainen festivaalivuosi käydään läpi erikoisuuksineen ja ohjelmistoineen. Hämmästyttävän hyvin vältellään toistoa ja esittelyt ovat paljolti muuta kuin listamaisia läpijuoksuja. Itse Forssassa vuodesta 2012 käyneenä on kiehtovaa huomata, millaisessa vaiheessa olen hypännyt junan kyytiin ja miten moni oletusarvona pitämäni seikka onkin saanut alkunsa vasta samaan aikaan oman vierailijuuteni kanssa.

Teoksen loppupuoli esittelee henkilöitä Mykkisten takana (ja edessä). Tekijät, talkoolaiset, muusikot ja yleisökin pääsevät ääneen. Vaikka tällaiseen historiikkiin kuuluukin nostalginen ylistys ja kaikenpuolinen tyytyväisyys, ei poikkipuolisiakaan sanoja ole sensuroitu. Tapahtuneita mokia, ongelmia ja riitoja ei piilotella, mikä ainakin näin ulkopuolisen seuraajan kannalta lisää kiitostenkin uskottavuutta. Erityisen mukavaa on toistuvana kävijänä saada kuulla vuodesta toiseen uudelleen näkemiensä henkilöiden taustoja – ja jopa nimiä!

Iso osa teosta on sen runsas kuvitus, jossa nähdään välähdyksiä koko historian varrelta. Hieno tyylitietoinen ja ilmava taitto menee kirjassa Mainostoimisto Synergian nimiin, mutta kirjattakoon kiitokset Susanna Kahariselle, jolle ne käsittääkseni kuuluvat.

Yksi puute kirjassa on, ja se on kirjoittajan itsensä jättäytyminen rivinväleihin. Glödstaf on tehnyt ison työn festivaalien ohjelmistosuunnittelussa ja elokuvien esittelyssä kohta kahdenkymmenen vuoden ajan. Hänen muistonsa tulevat nyt esiin yksittäisinä huomautuksina siellä täällä pitkin kirjaa.