Katsottua: lokakuu 2025

 Harry O. Hoyt: Kadonnut maailma.

Harry O. Hoytin ohjaama Kadonnut maailma (The Lost World, 1925) on edelleen yksi parhaista Arthur Conan Doyle -filmatisoinneista. Doylen romaani on pinnaltaan kepeä mutta yllättävän postmoderni seikkailukertomus sisältää myös kuolevan britti-imperiumin kaikuja, mutta sellaiset sävyt on siistitty pois elokuvaversiosta. Elokuvana Kadonnut maailma on puhdasta viihdettä ja modernin erikoistehostetoiminnan esivanhempi.

Maineeltaan kiistanalainen professori Challenger väittää löytäneensä Etelä-Amerikasta alueen, jolla yhä edelleen elää muinaisia dinosauruksia. Todistaakseen puheensa hän kokoaa retkikunnan, jonka tehtävänä on lähteä tutkimaan professorin väitteitä. Paikka tietenkin löytyy, ja seikkailijat joutuvat moniin täpäriin tilanteisiin dinosaurusten, uhkaavien apinaihmisten ja purkautuvan tulivuoren puristuksessa.

Välittömin viehätys Kadonneessa maailmassa johtuu sen tehosteista. Willis O'Brienin, joka pian jatkaisi King Kongin elävöittämiseen, stop motion -animaatio on yhä vaikuttaa, vaikka toki voi tuntua kömpelöltä nykyaikaisen cgi:n rinnalla. Efektien varjoon jää helposti kaikki muu, mikä elokuvassa toimii: Se on muutenkin hyvän näköinen, ja esimerkiksi kerronta on tavattoman luistavaa. Osuva on myös roolitus. Hahmot saavuttavat mukavasti romaaniesikuviensa elkeet. Jopa itse Challenger, joka kirjassa kuvataan suorastaan geoteskin valtavaksi, herää henkiin Wallace Beeryn nahoissa. Vaikka Beery ei ole sen suurempi kuin kukaan muista elokuvan miesnäyttelijöistä, hänen olemuksessaan on suhteettomuutta ja valtavaa uhmaa, joka korvaa fyysisiä mittoja.

Vuoden 2000 restaurointi ei ole aivan täydellinen, vaan myöhemmin Kadonneeseen maailmaan on saatu liitettyä lisää kuvaa. Muutoin se puolustaa edelleen paikkaansa varsin toimivana leikkauksena Robert Israelin musiikki on turvallista mutta tavoittaa elokuvan hengen mainiosti.

Ensimmäisen kerran kommentoin Kadonnutta maailmaa jo yli kymmenen vuotta sitten.

Mervyn LeRoy: Vaarallista kylvöä

Mervyn LeRoyn ohjaus Vaarallista kylvöä (The Bad Seed, 1956) perustuu William Marchin romaaniin Pimeät leikit ja siihen pohjautuvaan Maxwell Andersonin näytelmään. Psykologisen kauhukertomuksen aihio on kuin Manaajan esiaste. Yliluonnollisuuksien sijasta vain pahuutta selittää psykoanalyysi.

Parempiparkainen kotirouva alkaa epäillä kahdeksanvuotiasta tytärtään Rhodaa, kun tämän koulutoveri hukkuu retkellä. Vainaja on voittanut aiemmin käsialakilpailun, mistä haluamansa samaan tottunut Rhoda on ollut katkera. Lisäpontta äidin pelkoihin tuo hänen omasta lapsuudestaan taas pintaan nouseva ajatus, ettei hän olekaan vanhempiensa lapsi. Johtuuko pahuus kasvatuksesta vai onko se sittenkin periytyvää?

Elokuvan freudilainen viitekehys on jokseenkin selittelevä, mutta muutoin The Bad Seed esittää vastauksia samoihin kysymyksiin kuin mainittu Manaaja toista kymmentä vuotta myöhemmin: mikä lapsia nykyään vaivaa?

Näytelmä elokuvan takana paistaa selvästi läpi, sillä kerronta nojaa vahvasti dialogiin. Kuitenkin LeRoyn ja kuvaaja Harold Rossonin yhteistyö tarjoaa myös muutamia kuvauksellisia oivalluksia. Niiden lisäksi The Bad Seedin ehdoton vahvuus ovat sen loistavat näyttelijät, joista osa toistaa teatterissa tekemänsä roolin.

Vaarallista kylvöä on ajalleen poikkeuksellisen rohkea elokuva käsitellessään toisaalta lapsen pahuutta, toisaalta äidin romahtamista kasvatustyön mahdottomuudessa. Vastaavia teemoja alkoi pulpahdella pintaan amerikkalaisessa elokuvassa enemmän vasta seuraavilla vuosikymmenillä.

Vittorio De Sica: Indiscretion of an American Woman

Hollywoodin tuottajamoguli David O. Selznick halusi tuoreelle vaimolleen Jennifer Jonesille elokuvan näyttää taitojaan. Ohjaajaksi valikoitui Vittorio De Sica, pohjatekstiksi Cesare Zavattinin novelli ja käsikirjoittajan paikalla tuulen mukana pyyhälsivät niin Alberto Moravia kuin Truman Capotekin. Kuten odottaa saattaa, elokuvan tekoprosessi oli hirveää vääntöä – Selznick kun ei tunnetusti halunnut päästää muita kukkoja tunkiolleen. Niinpä sitten kun Stazione termini eli Terminal Station (1953) oli lopulta valmis, tuottaja silpoi siitä kolmanneksen pois, liitti alkuun irrallisen ja turhan prologin ja julkaisi sen nimellä Indiscretion of an American Woman.

Nyt katsomani versio on nimenomaan tuo jälkimmäinen, joskin ilman mainittua prologia. Tunnin mittaisenakin elokuva on vaikuttava – joskin pikakelauksen ja kollaašin tunteesta ei koskaan pääse irti. Vaikka Selznick yrittää pakottaa tarinasta yksinkertaista rakkausdraamaa, DeSican visio välittyy siltikin.

Amerikkalaisrouva on lomamatkallaan Italiassa kohdannut amerikan–italialaisen miehen ja rakastunut tähän. Stazione termini kuvaa lähtöä: nainen on nousemassa junaan mutta jää vielä yöksi asemalle selvittämään välinsä miehen kanssa. Hullu rakkaus ei voi lopulta kuin epäonnistua, mutta toteutumattomat mahdollisuudet ja valintojen epävarmuus säilyvät.

DeSican lisäksi komeaa jälkeä tekee myös kuvaaja G. R. Aldo. Jylhä mustavalkokuvaus tekee roomalaisasemasta dramaattisen ympäristön. Pääparin ympärillä on jatkuva hulina, joka tuo mieleen Jacques Tatin elokuvien ihmisjoukot. Kontrasti huvittavankin taustamaiseman ja päähenkilöiden syvien tunteiden välillä on vaikuttava. Jones onnistuu roolissaan naisena, jolle päätöksen tekeminen on repivän vaikeaa. Montgomery Clift häntä vastassa sen sijaan jää vähäulotteiseksi raasuksi.

Richard Fleischer: Rikollinen vietti

Aikansa kohuttu rikostapaus, niin sanottu Leopoldin ja Loebin tapaus 1920-luvun Chicagossa, kääntyi vuosikymmenet myöhemmin pariksikin merkittäväksi elokuvaksi. Alfred Hitchcockin Köysi on näistä tunnetumpi mutta Richard Fleischerin Rikollinen vietti (Compulsion, 1959) parempi. Se pohjautuu paitsi itse tapaukseen myös siitä kertovaan Meyer Levinin romaaniin.

Kaksi itseään nietzscheläisenä yli-ihmisenä pitävää oikeustieteen opiskelijaa on päättänyt kerätä erilaisia kokemuksia ilman, että antavat tunteille mitään arvoa. Lopulta tämä johtaa 14-vuotiaan koulupojan murhaamiseen. Täydelliseen rikokseen pyrkiminen kaatuu inhimillisiin erheisiin, ja nuorukaiset päätyvät oikeuden eteen. Elokuva kuvaa tarkkaan kahden huippuälykkään mutta epätasapainoisen nuoren epätervettä suhdetta – enkä tarkoita nyt verhottua homoseksuaalisuutta vaan esimerkiksi heidän välistään valtasuhdetta – ja etsii syitä rikokseen muun muassa kasvatuksesta ja sosiaalisesta sopeutumattomuudesta.

Rikollisen vietin näyttelijät saivat poikkeuksellisen yhteispalkinnon Cannesissa: pääosien huikea Dean Stockwell ja Bradford Dillman sekä heidän puolustusasianajajaansa esittävä Orson Welles palkittiin "parhaana näyttelijänä". Wellesin pitkä monologi on yksi oikeussalidraaman hienoja loppupuheenvuoroja (hahmon esikuvan, Clarence Darrow'n, puhe kesti tosielämässä kahdeksan tuntia). Näiden kolmen lisäksi vaikuttavan suorituksen tekee myös E. G. Marshall syyttäjän roolissa.

Richard Fleischer on erikoinen ohjaaja siinä mielessä, että hän on enemmän kuin pelkkä pätevä ammattimies muttei kuitenkaan vaikkapa mainitun Hitchcockin tapainen auteur. Hän onnistuu parhaimmillaan, kuten Rikollisessa vietissä, tekemään vaikuttavaa elokuvataidetta, mutta hänen elokuvistaan on vaikea osoittaa mitään ohjaajalleen tyypillistä visiota tai erityistä yhdistävää elementtiä. Osittain tämä lienee seurausta studioiden toiminnasta – Fleischer nähtiin niissä nimenomaan työläisenä, joka teki tasaisen hyvää jälkeä.

Jalmari Helander: Sisu

Jos Rambo olisi matkannut pitämään orgioita Kunniattomien paskiaisten kanssa Rovaniemen markkinoille, olisi yhdeksän kuukauden päästä saattanut kuoriutua jotain Jalmari Helanderin Sisun (2023) kaltaista. Sisu on suomalaisen miehen voimaantumisfantasia: kun perhe on viety ja kotimaa palaa, niin ainakin omalla työllä hankitusta omaisuudesta pidetään kiinni viimeiseen asti.

Suomalaisilla ei ole kovinkaan monta ikiaikaista viitekehystä, johon mies voisi kohdentaa maskuliinienergiansa virtauksia, mutta onneksi on toinen maailmansota. Sodassa vastustajan ”kuolemattomaksi” nimeämä sissi on vetäytynyt Lappiin etsimään kultaa, mutta sielläkin ikävät ulkomaalaiset tulevat häiritsemään juuri, kun suuri saalis on löytynyt. Ei siinä auta kuin näyttää, miten täkäläisellä sisulla kaataa yksin vaikka pikku armeijan.

Elokuvana Sisu lainaa rutkasti edellä mainitusta Tarantinon elokuvasta. Tarinan jako ”lukuihin” on suora laina, eivätkä natsit ole oikeita natseja vaan englantia puhuvia Korkeajännitys-sakuja. Englannin käyttö ja päähenkilön yliluonnollinen selviytymisvietti etäännyttävät tapahtumia todellisuudesta niin paljon, ettei kukaan vahingossakaan kuvittele katselevansa mitään realistista. Elokuva ei toisaalta kuitenkaan naura itselleen riittävästi. Ironia ei varmasti ole peittänyt monen katsojan tuntemaa isänmaallista ylevyyttä. Verisen väkivallan runsaus tuo mieleen myöhempien aikojen Rambo-elokuvat, mutta siinä missä niiden läträys on riemastuttavaa, Sisun tyyli tuntuu vaivaannuttavalta.

Sisun pelastava tekijä on Jorma Tommilan pääosasuoritus. Turhia puhumattomaan rooliin Tommilan jäyhänkarismaattiset kasvot ovat omiaan. Hänen kärsimyksiinsä (ja ilmeiseen sotatraumaansa) on paljon helpompi uskoa kuin Sylvester Stallonen botox-pumpattuun Ramboon. Toki muutkin näyttelijät hoitavat leiviskänsä asiallisesti ja saavat sarjakuvahahmot liikkumaan. Oikeastaan sama pätee ohjaukseen: Helander tekee sujuvaa elokuvaa virheittä, ”juuri niin kuin pitää”. Valitettavasti se tarkoittaa myös yllätyksettömyyttä. Mutta sehän kyllä tuntuu purevan katsojiin.

David Fincher: The Game – oletko valmis peliin?

David Fincherin ohjaama The Game (joka Suomessa sai todella hölmön alaotsikon) vuodelta 1997 on kuin käänteistä Hitchcockia: mies on oikea mutta kaikki muu väärää. Toisaalta se osuu elokuvahistorian vaiheeseen, jossa kerrottiin enenevissä määrin tarinoita siitä, miten todellisuuteen ei voinut luottaa. Matrix ja Truman Show kertoivat omanlaisensa näkemykset heti seuraavina vuosina.

The Game on kuvaus valtaisin kokoluokan "alternative reality gamesta", aiheesta jota on käsitelty fiktiossa aina G. K. Chestertonin vuoden 1905 Club of Queer Trade -novellikokoelmasta asti. Itsekäs ja kylmä sijoituspankkiiri joutuu puolihuolimattomuuttaan mukaan peliin, jossa hän joutuu kyseenalaistamaan muut ihmiset ja heidän motiivinsa. Kaikki on yhtä peliä – tekaistua todellisuutta – tai ehkä sittenkin häntä vain huijataan eikä mitään peliä edes ole. Sellaisenaan The Game on myös vainoharhaisuuteen vajoamisen kuvaus. Miltä maailma tuntuu, kun mihinkään ei voi luottaa ja kukaan ei välttämättä ole sitä mitä pitäisi. Elokuvan seesteinen lopetus näyttäytyy siksi ironisena – Fincher itse on verrannut sitä Dickensin Joulutarinaan – tai ehkä se sittenkin on vain suurta kusetusta?

Jos tarinaa lähtisi perkaamaan tarkasti, se ei olisi niin tiivis ja vakuuttava kuin elokuva antaa ymmärtää. Fincher kuitenkin pitää koko jutun niin taidokkaasti ohjauksessaan, että katsoja hyppää itsekin peliin antaumuksella. Viimeistään siinä vaiheessa, kun aseet otetaan esiin, peli tuntuu menettävän uskottavuuttaan, mutta sittenkin se saa kammettua itsensä kuiville. Paljolti on kiitos ohjaajan taidokasta rytmitystä ja toisaalta Michael Douglasia pääosassa. Douglas, joka esiintyy joka ikisessä kohtauksessa, on täydellinen roolissaan hiljalleen hajoavana tärkeilijänä.

Ken Loach: Poika ja haukka

Ken Loach oli pienen ihmisen asialla jo 1969, kun hän ohjasi läpimurtoteoksensa Kes eli Poika ja haukka).Barry Hinesin romaaniin A Kestrel for a Knave (1968) pohjaava elokuva on kaunis lapsuuden unelmien kuvaus. Billy on työläispoika, jota tölvivät kotona isoveli (ja kädettömyyttään yksinhuoltajaäiti) ja koulussa niin oppilastoverit kuin alati karjuvat opettajat (jakso tärkeilevän liikunnanopettajan kanssa on herkullinen!). Merkityksellisyyttä elämäänsä hän saa haukasta, jota alkaa kouluttaa.

Loachin vähäeleisen tyylin katkaisevat haukkakuvat, joissa on toteavuuden lisäksi muunkinlaista voimaa. Vaikka lintu on sidottu naruun, on näissä kohtauksissa tunne vapaudesta. Billyn ja haukan yhteistyö on kuin tanssia, joka hengittää aivan eri tavoin kuin tukahdutettu arki. David Bradleyssä on pääroolissa autenttista kasvuiän herkkyyttä, joka tuo mieleen Truffaut'n Doinel-elokuvat. Ihan oman viehätyksensä Kesiin tuo vahva Yorkshiren murre, jota tosin on laimennettu jälkidubbauksessa.

Luettua: lokakuu 2025

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias. Helsinki 2014: Gummerus. 239 [+ 1] s. Suom. Tero Valkonen. – Alkuteos The Storied Life of A.J. Fikry (2014).

Gabrielle Zevinin Tuulisen saaren kirjakauppias on yhdistelmä feelgood-kirjallisuutta, pikkukyläromantiikkaa, kirjanörtteilyä ja keski-ikäistä bildungsromania. Lopputulos on taustapahvi, jonka edessä sinänsä mielenkiintoiset henkilöhahmot nykivät kummallisesti. Joukossa on jokunen hieno jakso, joiden välillä sitten pikakelaillaan toteavasti. Kerronta tavoittelee gilmorentyttömäistä kepeää terävyyttä, vaikka toisaalta tarina käy välillä melko synkissäkin aiheissa. Kieli ei kuitenkaan koskaan pääse niin vaikuttavaksi, että teos herättäisi sen suurempia tunteita suuntaan tai toiseen. Kokonaisuudesta hohkaa tv-sarjamaisuus – olkoonkin että elokuvahan tästä sittemmin tuli.

Tarinan keskiössä on alkuperäisteoksen nimihenkilö, puoliksi intialaisia sukujuuri oleva, Uuden-Englannin saarella kirjakauppiaaksi päätynyt leskimies. Alkoholisoituminen on lähtenyt hyvin käyntiin, kun vaimo on kuollut yllättäen, ja kännissä mies hukkaa puolen miljoonan arvoisen E. A. Poe -niteensä. Samaan syssyyn kirjakaupan käytävältä löytyy hylätty pikkulapsi, jonka mies päätyy adoptoimaan. Sitten seuraillaan riiustelua pikkukustantamon myyntiedustajan kanssa, vaimon puolison kurjaa avioliittoa häntäheikkikirjailijan kanssa, kylän joviaalin komisarion heräämistä lukijaksi ja lukupiirin vetäjäksi… Kirjallisuus toimii koko ajan yhdistävänä voimana tarinalle mutta tuntuu oudon päälleliimatulta. Teosten ja tekijöiden nimiä pudotellaan koko ajan, mutta ne eivät juuri tuo mitään tarinaan. Lukemisen ja kirjojen ihanuutta fiilistellään sen verran, että kirjallisuuden viihdekäyttäjä saa kokea tunnistamisen hetkiä ja yhteenkuuluvuutta tarinan hahmojen kanssa.

Yksi pelastava voima Tuulisen saaren kirjakauppiaalla on: sen päähenkilö. A. J. Fikry on keski-ikääntyvä murjottaja, jota inhottaa asiakkaittensa kirjallisuusmaku ja lukemisen digitalisoituminen. Hän suhtautuu alaansa intohimolla eikä ymmärrä mitään vähempää. Kuiva sarkasmi ja oppinut vakavuus eivät tosielämässä vetäisi ketään puoleensa niin kuin tässä romaanissa. Siksi Fikry onkin varoventtiilimäinen hahmo meille todellisille jurnuttaville elitisteille.

Kristina Ohlsson: Lasilapset. Helsinki [2019]: WSOY. 202 s. [2. p.] Suom. Pekka Marjamäki. Skidit kirjat. – Alkuteos Glasbarnen (2013). 1. suomenk. p. 2018.

Kristina Ohlssonin lapsille suunnatut kauhukirjat ovat ilmeisen suosittuja niin lasten kuin vähän vanhempienkin lukijoiden keskuudessa. Lasilapset on ensimmäinen osa trilogiaa, jossa ei silti vahingossakaan mainita kauhua esimerkiksi takakannessa. Toki puristit sanovat, että loppuratkaisunsa vuoksi Lasilapset on enemmänkin ”jännityskirjallisuutta”. Oli miten oli, mainio lisä se on ainakin klassiseen kummitustaloaiheeseen.

Vähän toisella kymmenellä oleva Billie muuttaa äitinsä kanssa uudelle paikkakunnalle. Hänen isänsä on kuollut yllättäen, eikä muutto siihen päälle tunnu Billiestä mukavalta. Hankalia tunteita ei yhtään helpota se, että uudessa kotitalossa tuntuu kummittelevan. Kyläläisillä tuntuu olevan salaisuuksia talon entisistä asukkaista, ja se satavuotiaasta historiasta alkaakin paljastua karmaisevia tarinoita. Billie lähtee selvittämään talon taustoja ja mahdollisen kummittelun syitä kahden ystävänsä kera.

Alkuasetelma on niin perinteinen kuin olla voi. Silti Ohlsson saa rakenneltua siitä vetävän kertomuksen. Genrekliseitä ei yritetäkään kiertää, mutta vahva maailmanluonti auttaa unohtamaan ne. Varsinkin henkilöhahmot ovat riittävän aitoja puhaltamaan kummitusjuttuun  uskottavuutta, ja kun rajuja osuuksia ei kaunistella, ei lukija koe tulevansa holhotuksi.

Lasten maailmaa kuvataan sisältäpäin ymmärtävästi. Lapset näkevät aikuisten teot omalla tavallaan, ja tämä vie tarinaa eteenpäin tavalla, joka ei ehkä olisi aikuishahmojen kanssa yhtä vakuuttava. Samalla tavalla lapsen pelot, oli kyse kummituksista tai vanhemman kuolemasta, saavat myötäelävän luonnehtijan Ohlssonissa. Lasilasten päähenkilöt eivät ole tavanomaisia aikuiset älyllään kukistavia kakaroita vaan aidonoloisia, fiksuja lapsia, joilla on myös heikkoutensa.

Lisäksi kirjailija onnistuu liki mahdottomassa: Lasilapset on lasten kauhutarina, joka kykenee luomaan vahvan tunnelman myös eläytyvällä aikuislukijalle. Mukana on pari vaikuttavaa jaksoa, joka olisivat tehneet minuun suuren vaikutuksen lapsena. Vasta aivan lopussa jännite pääsee lässähtämään, kun scoobydoomainen ratkaisun hetki paljastuu aiemmin kuin olisi tarkoitus. Onneksi lopetus ei ole täysin yksiselitteinen vaan antaa pienen mahdollisuuden tulkinnoille.

Merja Jalo: Linnavuoren aaveratsastajat. Helsinki 1994: Otava. 128 s. Nummelan ponitalli.

Merja Jalo: Haamulinnan kadonnut ori. Helsinki 1994: Otava. 107 s. Nummelan ponitalli.

Merja Jalon kirjasarja Nummelan ponitallista on suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden järkäle. Sarja täyttää kohta viisikymmentä vuotta, ja sen sadas osa ilmestyi tänä vuonna. Moukka kun olen, en ollut lukenut ainuttakaan sarjan kirjaa. Ensikosketukseksi valikoitui kaksi peräkkäistä teosta vuodelta 1994 ja näkökulmaksi niiden sisältämät kummitustarinan piirteet. Pintapuolisten havaintojen perusteella Nummelan ponitalli nimittäin flirttailee jonkin verran kauhu- ja fantasiakuvaston kanssa.

Sekä Linnavuoren aaveratsastajat että Haamulinnan kadonnut ori vihjailevat nimissään kummituksilla. Tarinoista puolestaan vain toinen yrittää luoda minkäänlaista salaperäistä tunnelmaa. Kumpikin on hyvin perinteinen lastenromaani, jossa pääosin alaikäiset hahmot kohtaavat jännittäviä ja vaarallisiakin tilanteita mutta selviävät niistä aikuisia neuvokkaammin.

Linnavuoren aaveratsastajissa Nummelan joukko auttelee ratsastusleirin ohessa arkeologi ryhmää, joka yrittää löytää viikinkisoturin hautaa. Nimi viittaa käytännössä yhteen lukuun, jossa kaksi nuorista näkee mystisten ratsastajien nousevan mäenrinnettä loistavat kipunat jäljessään (paljastus: tähtisädetikkuja). Jakso on nopeasti ohitettu, vaikka siihen myöhemmin viittaillaankin, eikä sisällä juurikaan edes tunnelman rakentamista. Tarina poukkoilee moneen suuntaan levottomasti, ja tekee kertomuksesta hyvin hajanaisen.

Haamulinnan kadonnut ori sen sijaan hyödyntää goottilaisen tarinan trooppeja ahkerasti. On synkän oloinen merenrantakartano, johon liittyy karmeita tarinoita ja ehkä jopa kirous, on öisiä myrskyjä, ullakolta kuuluvia ääniä ja valonvälähdyksiä. Neljä nummelalaista pääsee vieraaksi tähän kartanoon ja joutuu keskelle outoja tapahtumia, joiden polttopisteessä tuntuu olevan talon arvokas siitosori. Tarinaa kasvatetaan melko sujuvasti ja tunnelmakin tihenee miellyttävään tapaan. Harmi, että lopussa tarinaa kuljettamaan on tarvittu Sherlock Holmesia koira-Watsonin kanssa leikkivä lapsi, jonka avulla kaikki ratkeaa.

Kotimaisen kauhun piiloon jääneitä helmiä näistä ei siis löytynyt. Kumpikin edustaa lajia, jossa yliluonnollisuuden tuntu saa lähinnä poliisin alaa olevan ratkaisun. Kirjoista varsinkin jälkimmäinen on silti näppärä kertomus, johon aavetarinagenren keinot loksahtavat hyvin.

Risto Ahti: Leikkilauluja! Helsinki 2006: WSOY. 63 [+ 1] s.

Risto Ahdin runous on ollut minulle aina vaikeaa. Se helisee, kilisee ja välillä kolkahtelee kumeasti, mutta en osaa rauhoittua sen ääreen. Se on liian viisasta minulle – filosofista pyöritystä, sanantarkkaa täsmätyötä, joka hengittää niin, että on muuttua huohotukseksi. Ahti ei piirrä kuvia vaan kuvaa älyllisiä kuvioita, oivalluksia joihin minulla ei tunnu olevan pääsyä.

Leikkilauluja! on pienikokoinen ja Ahdin tuotannon kepeämmästä päästä. Se on riemukas kuin hurmahenkisen saarnamiehen huuto. Ei ole sattumaa, että Ahti käyttää kysymys- ja etenkin huutomerkkiä melkein luvattoman paljon. Runon puhuja (jota en voi olla samaistamatta runoilijaan itseensä) on tajunnut asioita ja haluaa julistaa ne. Teksteissä kuuluu ymmärryksen raikkaus, vaikka itse lukijana jäänkin vain omaan tunkkaiseen nurkkaani hämmästelemään.

Ahdin kielen suurin hankaluus itselleni on sen abstraktius. Kyllähän hän välillä luo ihastuttavia runokuvia hyvin konkreettisista, yllättävistä, naiiveistakin palasista. Silti suurimman osan ajan Leikkilauluissakin puhutaan sellaisilla sanoilla kuin uni, ilo, muisti, eros, tieto, vapaus, rakkaus, tosi, maailma, ajatus, jumala. Tulos on käsitetason kurimus, joka pyörii (tämän) lukijan ympärillä ja laulaa seireenimäisesti – ja jättää olon tyhjäksi.

Arvostan Ahtia suuresti. Hänessä on shamaanimaista loveenlankeajaa ja hulluutta – ei mielenvikaisuutta vaan kirkasta, puhdasta hulluutta, hullaantuneisuutta. Hänen sanansa ovat käsitteellisyydestään huolimatta täyteen pakattuja merkityksistä, tarkkaan aseteltuja näennäisestä huitelemisesta huolimatta, täsmälleen niitä mihin kirjoittaja luottaa. Hänen lukemisensa on kuin katselisi lasta, joka puhuu ympärillään aukeavan henkimaailman kanssa, kun itse sokeana voi vain herkistyä sydämessä.

Luettua: syyskuu 2025

Adrian Conan Doyle: The True Conan Doyle. Arthur Conan Doyle Encyclopedia. – Alun perin London 1945: John Murray.

Adrian Conan Doyle kirjoitti vuonna 1945 pienen kirjasen isästään, Arthur Conan Doylesta. The True Conan Doyle -niminen julkaisu syntyi reaktiona pari vuotta aiemmin ilmestyneeseen, Hesketh Pearsonin ACD-elämäkertaan. Nuorempi Doyle koki Pearsonin kirjan olleen petos (betrayal) isää ja tämän ajatuksia kohtaan. En tunne taustan yksityiskohtia, mutta ilmeisesti Adriania loukkasi suunnattomasi se, miten kirjassa ACD kuvataan ”kadunmieheksi”, siis tavalliseksi ihmiseksi.

Pearson selittää ACD:n suosiota kadunmiesten keskuudessa sillä, että kirjailija itse oli samanlainen kuin lukijansa. ACD käytti itsekin kerran tuota ilmaisua puhuessaan itsestään humoristisesti kaikkia hallituksia ja ministereitä mahtavampana, sillä hän on ”the man in the street”. Pearson lainaa ACD:ta suoraan ja mainitsee kyseessä olleen pilan. Adrian Conan Doyle ei tätä kuitenkaan hyväksy.

Hän käyttää pitkän esseensä jokseenkin kokonaan isänsä saavutusten luettelointiin. Ja mikäs siinä, ACD teki elämänsä aikana suunnattoman määrän monenlaista. Maininnan saavat tietenkin hänen kirjalliset meriittinsä, jotka poika kytkee osaksi suvun jatkumoa, etenkin ACD:n isoisän. Sitten ovat urheilulliset urotyöt (jalkapallomaalivahtina salanimellä!), sotilasura ja vaikutukset imperiumin armeijaan, politiikka, monet vaikutusvaltaiset ystävät ja tuttavat, ratkaistut rikostapaukset… Kaikki tunnettua, osa ACD:n legendaa – kuitenkin oma poika listaamassa, kuinka isi on päässyt postimerkkiin Espanjassa ja saanut nimikkovuoren Kanadassa, on omiaan aiheuttamaan myötähäpeää.

The True Conan Doylen paras osa on nuoremman Doylen henkilökohtaiset muistot isästään, joka tarjoaa apua seksitautien kanssa muttei siedä kaksimielisyyksiä; joka ei siedä etunimellä puhuttelua; joka ei salli tupakointia naisten läsnä ollessa; joka sulkeutuu viikoiksi kammioonsa luomisen kausinaan. Kuitenkin on pakko ihmetellä, miten ACD muka olisi pitänyt parhaana kirjallisena työnään novellia The Man from Archangel, kuten poika väittää!

No, Adrianilla on maine kovin epäluotettavana kronikoijana ja isänsä varallisuuden ahkerana kuluttajana.

Erkki Wuolijoki: Niskavuoren henki. Viljapellolta valkokankaalle. Hämeenlinna 2015: Karisto. 321 s.

Kuinkahan monta lukijaa Erkki Wuolijoen kirja Niskavuoren henki on menettänyt kirjastolaitoksen takia? Ainakin Kymenlaakson kirjastojen kaikki kahdeksan kappaletta teosta on sijoitettu luokkaan 77.4, siis elokuvan historiaan. Kuitenkin itse kirjassa elokuvista puhutaan korkeintaan muutaman sivun verran. Elokuvahistoriikin sijasta Niskavuoren henki on suuri ja painava lohkare kulttuurihistoriaa, jossa yksi hämäläinen ratsutila saa edustaa aikakausien vaihtumista ja maaseudun murrosta.

Kirjan pääosassa ei ole Niskavuoren tila, Hella Wuolijoen näytelmien fiktiivinen miljöö. Sen sijaan teos keskittyy Niskavuoren esikuvaan, hauholaiseen Wuolijoen kartanoon. Kirjan kirjoittaja, FT Erkki Wuolijoki on kartanon nykyinen isäntä, joka siis tietää mistä kirjoittaa.

Niskavuoren henki etenee monella tasolla. Yhtäällä se kuvaa Suomen historian suuria linjoja, jotka vaikuttivat tietenkin myös Sydän-Hämeeseen. Toisaalta se on sukukertomus, jossa seurataan Juho Erkinpoika ja Henriikka Loviisa Wuolijoen jälkeläisten tarinaa. Erityisesti tarkastelun polttopisteessä ovat valtiopäivämies Juho Robert ja hänen vaimonsa Serafina sekä heidän lapsensa. Kolmanneksi kirja on yhden tilan historiikki. Koko ajan taustalla häilyy myös Niskavuori – toistuvasti ennakoidaan, mitkä vaiheet ja henkilöt kuuluvat missäkin näytelmäsarjan osassa.

Niskavuoren henki on taiten kirjoitettu kronikka, joka koko ajan rönsyää sinne tänne mutta aina palaa pääjuonteeseensa, kuin niskavuorelaisen maahengen johdattamana. Erkki Wuolijoki onnistuu runsaudensarvimaisessa esityksessään luomaan elävän kuvan niin entisaikain maailmasta kuin sen ihmisistä. Huomiota eivät saa ainoastaan kartanon herraskaiset asukit vaan myös moni sen työväestä. Lisäksi omat alalukunsa saavat hetkensä Hauhon maisemissa viihtyneet runoilijat Paavo Cajander ja Eino Leino.

Kirjan loppupuolella valokeila kohdistuu Sulo ja Hella Wuolijokeen, ristiriitaiseen mutta aikaansaapaan pariskuntaan, sekä heidän kirjalliseen tuotantoonsa. Niskavuoren näytelmät ja lopulta niihin pohjautuvat elokuvatkin käsitellään pintapuolisesti. Teos tekee selväksi, miten paljon Hella hyödynsi Wuolijoella kuulemiaan tarinoita ja tuntemiaan henkilöitä.

Runar Schildt: Hirsipuumies. Sydäntalven tarina. Jyväskylä 1923: K. J. Gummerus. 69 s. Suom. Ilmari Ahma. – Alkuteos Galgmannen. En midvintersaga (1922).

Nuorena kuolleen suomenruotsalaisen Runar Schildtin tuotannossa on muutama mielenkiintoinen kauhufantasiaan viittaava juonne. Kaikkein selvin se lienee synkeässä, liki goottilaisessa näytelmässä Hirsipuumies.

 Yhden näytöksen ja kahden henkilöhahmon näytelmä sijoittuu kartanoon eräänä talvi-iltana. Talon isäntä, sodissaan voittoisa mutta muun elämänsä elostelullaan pilannut eversti Toll saapuu kotiin vastoin suunnitelmia, eikä vastassa ole muuta palvelusväkeä kuin talousmamselli Maria. Toll on ilkeä öykkäri, joka rienaa ja pilkkaa vasta muutaman kuukauden palveluksessaan ollutta Mariaa, ja on raiskatakin tämän. Maria puolestaan on isättömyytensä aiheuttamista huonoista lähtökohdista ja kylän juoruista huolimatta omanarvontuntoinen nainen. Eversti on kuolemassa, ja Mariasta tulee hänelle eräänlainen vapahtaja tai lunastaja.

 Schildt käyttää everstin ahdingon syynä vanhaa saksalaissatujen trooppia (varhaisin tuntemani tapaus on Wilhelm Hauffin Der Flaschengeist, jota R. L. Stevensonkin mukaili) taikakalusta, joka tuo haltijalleen onnen jossain tietyssä asiassa mutta josta on päästävä eroon ennen kuolemaa. Se täytyy myydä aina halvemmalla kuin millä sen on itse hankkinut. Everstillä on hallussaan hirsipuun kappaleesta veistetty mies, josta hän on maksanut hiekanjyvän. Halvempaa hintaa hänelle ei ole tiedossa. Hirsipuumies on tuottanut hänelle onnea sotakentillä, mutta nyt kuoleman lähestyessä hän pelkää sielunsa joutumista paholaisen käsiin.

 Hirsipuumies on ihailtavan kompakti näytelmä, jonka pienimuotoisuudessa on voimaa. Kahden hahmon kautta aukeaa paljon heitä itseään laajempi kuva yhteisöstä joka jättää ulkopuolelleen, ihmisistä joiden on vaikea toisiaan kohdata, kuolemasta joka on pelottava suurimmallekin sotasankarille ja rietastelijalle. Mielikuva pimeän talven sisäänsä sulkevasta, yksinäisestä kartanosta on voimakas, ja kun eversti ja Maria katsovat ikkunasta ilmestyvää kuunvaloa, tuntuu sen voima lukijallekin. Pienin, nopein havainnoin ja huomautuksin Schildt luo hahmoilleen historiaa ja heidän väliinsä monimutkaisen suhteen. Siinä ei lopun lievä banaalius haittaa ollenkaan.

Aale Tynni: Balladeja ja romansseja. Helsinki 1967: WSOY. 95 [+ 3] s.

Aale Tynni palasi mitallisen runouden pariin kokoelmallaan Balladeja ja romansseja. Modernistisessa kirjallisuusmaisemassa sitä voi pitää jossain määrin radikaalina tekona lyyrikolta. Lisäksi Tynni ei pelkästään ottanut metriikkaa käyttöön, hän vieläpä palasi vanhoihin lajityyppeihin.

Balladeja ja romansseja sisältää nimensä mukaisesti runomuotoisia kertomuksia. Paikoin aiheetkin ovat klassisia, sellaisia jotka vievät ajatukset mielikuviin "alkuperäisistä balladeista" – on puhetta Englannin ja Skotlannin kuninkaista, tataarisotureista, antiikin Kreikan heeroksista. Paikoin kuitenkin ollaan paljon modernimmassa kuvastossa, kun aiheena ovat moderni maalaustaide tai koulupojat.

Lisäksi runoja leimaa lähes koko ajan tuntu, että kirjoittaja kertoo paljon muustakin kuin vain siitä, mitä pinnalle näkyy, jostakin henkilökohtaisesta. Lukijalla ei kuitenkaan suinkaan aina ole keinoa päästä kuvien taakse. Esimerkiksi "Absurdiksi balladiksi" nimetty runo (jonka Pihasoittajat sittemmin sävelsi ja levytti) sisältänee viitteitä Tynnin perheeseen. Kuvasto kuitenkin on kauttaaltaan niin vahvaa, että lukija oikeastaan nauttii epäilyksistään ja onnettomista tulkintayrityksistään.

Henkilökohtaisten viittausten lisäksi Tynni pudottelee riveilleen liudan henkilöitä, joista osa on historiallisia, joku fiktiivinen. Tämä ei kuitenkaan tunnu knoppailevalta pätemiseltä vaan oppineen tekijän runoudelta, jossa mennyt elää nykyisyyden rinnalla. Riemukkaita esimerkkejä ovat "Velhojen ja näkijäin kongressi", jossa viisaat mystikot Merlinistä ja Teireesiaasta Roger Baconiin ja Thievenne Pagetiin kokoontuvat yhteiseen epäonnistumiseen, tai "Hopeinen legenda", jossa tärkeilevät Intian runoilijat jäävät toisiksi runoudelleen.

Mitallisuus ei läpäise koko kokoelmaa, sillä mukaan mahtuu vapaamuotoisempiakin tekstejä. Silti myös niissä on vahva rytmi, jonka mestareita Tynni on. Silti vapaamittaisia runoja lukiessa tulee tietoiseksi, miten tehokas hyvin käytetty runopolvi on. Rytmiä ja muotoa huomaa kaipaavansa heti, kun siitä poiketaan.

Thomas Brezina: Aaveratsastaja. Seikkailu Englannissa. Helsinki 2000: Helsinki Media. 143 s. Neljän keikka. – Alkuteos Der Geisterreiter (1995).

Itävaltalaisen Thomas Brezinan kirjoittamaa Neljän keikka -nuortenkirjasarjaa ilmestyi vuosituhannen vaihteessa suomeksi Sisters Club -kirjakerhossa. Suomennoksia saatiin yhteensä viisi, vaikka saksankielellä Die Knickerbocker-Banden seikkailuja ilmestyi yli seitsemänkymmentä. Sarja kertoo neljän 9–13-vuotiaan ”juoniorietsivän” joukosta, joka selvittelee mysteerejä.

Neljäs suomennettu Neljän keikka oli Aaveratsastaja, jossa nelikko on päätynyt Englantiin kielikurssille. Kaamean koulunkäynnin keskeyttää vihreää valoa pimeydessä hohtava ratsumies, jonka paikalliset tunnistavat puolisen vuotta aiemmin kuolleeksi taiteilijaksi. Yliluonnolliselta vaikuttavaan tapaukseen kytkeytyy joukko pienen englantilaiskylän varakasta väkeä sekä pankinjohtajan ottotytär. Tyttö käyttäytyy erikoisesti, ja hänen ympärillään tuntuu tapahtuvan kummia.

Kohdeyleisönsä makua mukaillen Aaveratsastaja etenee vauhdikkaasti tapahtumasta ja käänteestä aina seuraavaan. Mistään päättömästä kohelluksesta ei onneksi ole kyse, vaikka loppujen lopuksi erilaista sälää onkin sullottu tarinaan hieman liikaa. Tästä huolimatta Brezina onnistuu tarinankuljetuksesssa melko hyvin, enkä usko, että nuorikaan lukija tipahtaa hänen kyydistään. Itse olisin todennäköisesti nauttinut kertomuksesta paljonkin kymmenvuotiaana.

Vaikka aikuislukijalle onkin nopeasti selvää, ettei ratsastaja ole oikeasti aave, on sen ympärille koottu miellyttävä ja tunnelmallinen arvoitus. Kummitus- ja kauhutarinan osaset loksahtavat melko luontevasti dekkarijuoneen, vaikka loppuratkaisu tuntuukin hieman hätäiseltä ja pakotetulta. Parhaat kohtansa Aaveratsastaja lainaa Baskervillen koirasta – fosfori ei tule yllätyksenä, ja suokohtaus on tehokas nytkin. Lajityypin perinteiden mukaan lapsihahmot voittavat aikuiset hoksottimiltaan, mutta se ei tunnu kömpelöltä toisin kuin monesti muulloin. Ainoa looginen aukko, josta on hankala ryömiä läpi, on se, miten lapset onnistuvat käymään monimutkaisia keskusteluja englannilla, jota heidät on lähetetty kielikurssille oppimaan. Se on kuitenkin pieni kupru muuten sujuvassa tarinassa. Iästään huolimatta uskoisin Aaveratsastajan maistuvan tämänkin päivän nuorille lukijoille.

Kari Hotakainen: Kalikkakasa. Valitut runot 1982–1988. Helsinki 2000: WSOY. 113 [+ 7] s.

I

ennen myöhäistä työpäivää

istun lukemassa

Kari Hotakaisen runoja

satamakaupungin

lääkärikeskuksen

parkkipaikan

toisessa ruudussa vasemmalta

aamu on kaunis ja lämpenee

II

myöntäähän tuon itsekin

prosaisti runon ääressä

joskus säkeistä, joskus säkeetöntä

silti runon kieli kasautuu, tiivistyy

kulmikkaiksi todeten

rytmikkäästi ladellen

sanoilla leikkien mutta rosoisilla

aiheet ihmisen tasoa

epäonnisen arkisen, sentään

vinon hymyn takaa kuitenkin

ihan kuin meikähumanisti menis huoltsikan ukkojen pöytään, kilisyttämään kahvikuppia vasten vähän liian kovaa, nyökkäilemään, hörähtelemään, fiilistelemään mitä on olla aamusängenharmaa mies henki sisulta haisten ja Johnny Cash auton mankassa odotellen ja vähän ylimielisesti sittenkin aatellen, että olen minä onneksi vähän noita fiksumpi, vaikka tykkäänkin kattella mäkihyppyä. Pistän tarinat muistiin ja kirjoitan runon tai pari.

III

Kalikkakasa (2000) on valikoima Kari Hotakaisen runoja. Hotakainen julkaisi 1982–88 neljä runokokoelmaa, joista kolmen ensimmäisen teksteihin pääosin pätee edellä sanailtu. Neljännen kokoelman runot sen sijaan ovat valmista lyriikkaa, komeaa käsityötä kuin koristeellinen porraskaiteen päätypylväs. Lisäksi kirja sisältää sarjan Johnny Cash -aiheisia runoja 1990-luvun puolivälistä. Ne kuulostavat ihan Kari Hotakaiselta.

Angela Dorsey: Faaraottaren kirous. Malmö 2007: Stabenfeldt. 148 s. Suom. Pauliina Sykkö. Kuv. Jennifer Bell. Pollux-hevoskerho. Hevosenkeli. – Alkuteos Sobekkare's Revenge (2007).Kanadalaisen Angela Dorseyn Faaraottaren kirous alkaa lupaavasti: köyhä aarteenmetsästäjä löytää aiemman tuntemattoman egyptiläisen hautaholvin ja ottaa sieltä mukaansa valikoiman

esineistöä. Mukana on myös onyksinen hevospatsas, johon on kiinnittynyt muinaisen Sobekkare-faaraottaren kirous. Sobekkare (viittaus todelliseen Sobekneferu-hallitsijaan?) elää jonkinlaista kuolemanjälkeistä varjoelämää, jossa huvittelee armeijoidensa kanssa ja odottaa pääsyä kostamaan elämässään kokemansa tappion.

Egyptologisen gotiikan sijasta Faaraottaren kirous paljastuu kuitenkin aivan muuksi. Kirja on osa Hevosenkeli-sarjaa, jossa seurataan Angelica-nimistä tyttöä. Angelica on jonkinlainen puolijumalainen olento, joka kuulee hädässä olevien hevosten kutsut ja suojelee näitä. Sobekkarenkin kosto suuntautuu nimenomaan hevosiin, syystä joka vasta lopussa paljastuu väärinymmärrykseksi.

Faaraottaren kirous (ja käsittääkseni koko Hevosenkeli-sarja) sisältää kerronnallisesti mielenkiintoisen ratkaisun. Tarinaa kerrotaan neljän eri näkökulman kautta, ja eri kertojat on erotettu toisistaan symbolein ja erilaisin kirjasimin. Angelican omat osuudet ovat lyhyitä välähdyksiä, joissa hän puhuttelee suoraan hevosia. Kolme muuta näkökulmaa ovat faaraottaren, aarteenmetsästäjän ja tarinan varsinaiseksi päähenkilöksi nousevan Jumana-lapsen. Ne on kirjoitettu kolmannessa persoonassa mutta silti hyvin läheltä kutakin henkilöä. Tarina etenee kaikkein tehokkaimmin silloin, kun näkökulmanvaihtelut ovat tiheimmillään. Kun kerronta jää liian pitkäksi aika samaan asentoon (käytännössä vaiheessa, jossa Jumana yrittää autiomaan yössä tavoittaa aarteenmetsästäjää), menettää romaani heti tehoaan. Dorsey ei ole mikään erityinen sanataituri.

Voin vain kuvitella, miten vaikuttavia Hevosenkeli-kirjat ovat olleet (ja ovat?) kohdeyleisölleen. Pollux-hevosenkerhon sarjassa niitä ilmestyi 12, ja tiedän niiden olevan monelle nostalgista lapsuuden rakennusainesta. Itse lähestyin Faaraottaren kirousta varmasti aivan väärästä tulokulmasta, mutta kaikista heikkouksistaankin huolimatta  se onnistui parhaimmillaan viemään mukanaan.

[Robert Arthur (toim.):] Alfred Hitchcockin Kummitusgalleria. [Helsinki] 1980: Kirjateos. 190 [+ 1] s. Suom. Sirkka Salonen. – Alkuteos Alfred Hitchcock's Ghostly Gallery (1962).

Ohjaaja Alfred Hitchcock brändäsi itsensä niin tehokkaasti, että hänen sivuprofiilillaan myydään edelleen t-paitoja ja nimellään kirjallisuutta. Suomessakin on ilmestynyt Hitchcockin nimissä liuta lukemistopokkareita ja vaikkapa nuorille suunnattua 3 etsivää -sarjaa. Lähes aina niissä keskitytään rikosfiktioon, mutta selvän poikkeuksen kaavaan monellakin tapaa tekee suurikokoisena ja kovakantisena ilmestynyt Alfred Hitchcockin Kummitusgalleria.

Kummitusgalleria sisältää vain yliluonnollisia kertomuksia. Alkuperäisessä laitoksessa niitä on 11, suomennoksessa 9. Vaikka nimi johdattaa ajatukset kummitustarinan pariin, ei aaveita ole kuin parissa novellissa. Kauhukirjallisuuttakin odottava lukija saa pettyä, sillä kokoelman perusvire on erikoisen humoristinen.

Kummitusgallerian tekstit ovat peräisin 1890–1940-luvuilta. Suurin osa on peräisin genren klassikkokirjailijoilta. Algernon Blackwoodin Petojen laakso (The Valley of the Beasts, 1921) edustaa hänen tuotantonsa ”intiaanigotiikkaa” ja on eräänlainen ihmissusivariaatio. F. Marion Crawfordin novelli Hytti sataviisi (The Upper Berth, 1894) puolestaan on kirjan ainoa kunnon kauhukertomus, tehokas tunnelmapala kummittelevasta valtamerialuksen hytistä. R. L. Stevensonin Äänten saari (The Isle of Voices, 1893) on erikoinen sekoitus havaijilaista mystiikkaa ja lähes sadun kerrontaa. H. G. Wellsiltä ja lordi Dunsanylta on mukana melko vähäpätöiset hassuttelut. Myös Henry Kuttner, joka Suomessa tunnetaan parhaiten Lovecraft-yhteyksistään, esiintyy humoristisella tarinalla miehestä, jolla on alivuokralaisena haltioita ja muuta pikkuväkeä. Sen komiikan alla kulkee kuitenkin tummempi vire, joka nostaa kertomusta esiin.

Klassikkoja täydentää kolme Robert Arthurin tarinaa. Arthur tunnetaan etenkin 3 etsivän luojana, ja jotkin lähteet (esimerkiksi The Internet Speculative Fiction Database) osaavatkin kertoa, että juuri hän on toimittanut myös Kummitusgallerian. Muu ei oikein selittäisikään hänen tekstiensä yliedustusta. Arthurin kertomukset kummittelevasta asuntovaunusta, universumin olemassaoloa uhmaavasta itsepäisestä sedästä ja pojasta, joka panee pikkukaupungin ihmiset järjestykseen uinumalla yksisarvisen sarven kanssa, ovat viehättäviä mutta eivät oikeastaan muuta. (Viimeksi mainittu ennakoi mielenkiintoisesti Stephen Kingin Tarpeellista tavaraa -romaania.)

Katsottua: syyskuu 2025

William Markus: Neiti talonmies. Autuas eversti

Neiti talonmies (1955) on monella tapaa perinteinen Hilja Valtosen romaanin filmatisointi. Se on romanttinen komedia, jossa sanavalmis ja itselliseen päätöksentekoon kykenevä naishahmo osoittaa toimijuutensa. Orvoksi jäänyt nuori evakko Irja päätyy parin mutkan kautta koulun talonmieheksi. Koulun rehtori ei salli hänen suorittaa työn ohessa keskikoulua, joten Irja suorittaa ylioppilastutkinnon salaa toisessa koulussa. Osana opiskeluaan hän harjoittelee kirjoittamista anonyymin kirjeenvaihtoystävän kanssa. Lopulta tarina päätyy ilmiselvään romanttiseen ratkaisuun, jossa Irja ei kuitenkaan joudu tinkimään omista arvoistaan. Neiti talonmies on kepeä ja hyväntuulinen muttei tyhjänpäiväinen komedia, jonka parhaat puolet ovat velkaa Valtosen romaanille. Samalla se kompuroi runsaiden yksityiskohtiensa ja monien sivujuonteidensa kanssa. William Markuksen ohjaus ei voi tasata käsikirjoituksen kuoppia mutta parhaansa yrittää. Suurin ongelma on kuitenkin pääosan Nelly Lovén. Hän on kyllä pirtsakka ja ilmeikäs, mutta replikointi on auttamattoman kömpelöä. On ikävä ajatella, että tuottaja Särkällä nuori lupaus tarkoitti 19-vuotiasta, joka suostuu paljastamaan takapuolensa kameralle.

Niinikään Markuksen ohjaama ja osittain kirjoittama Autuas eversti (1958) on kummajainen kotimaisessa elokuvassa. Usein se mainitaan niin sanotun brittiläisen huumorin edustajaksi, ja totta onkin, että alkuidean hirtehinen huumori ja totisella naamalla tehty hölmöily saa ajatukset siihen suuntaan. Pikemminkin elokuva kuitenkin edustaa toista brittiläisen komedian suuntausta: slapstickistä periytynyttä hölmöilysekoilua. Tarinan lähtökohta on hyvä: vanha rakuuna tekaisee kuolemansa, jotta pääsee karkaamaan nuoruudenrakkautensa luo. Tästä aihelmasta kuitenkin sensuuri vei ison osan, joten lopputulosta on vaikea hahmottaa suhteessa aikeisiin. Niinpä Autuas eversti päätyy olemaan kummallisen groteski irvailu, absurdi kohellus, spedeä ennen Spedeä. Alle kolmekymppinen Pentti Siimes vanhana everstinä on kyllä vaikuttava, vaikkeivät hänenkään maneerinsa ihan loppuun asti kanna.

Edvin Laine: Kultamitalivaimo. Ruma Elsa

Edvin Laineen ohjaama Kultamitalivaimo on yhtäaikaa hirvittävän vanhentunut ja toisaalta orastavan moderni. Tarina kietoutuu orastavan naisurheilun ympärille. Kaksi työhönsä uponnutta ukkomiestä kokee miehuutensa uhatuksi, kun heille sattumalta selviää, että heidän kotirouvansa ovatkin yleisurheilijoita! Mokomaa "hormoonien härnäystä", vähissä vaatteissa keekoillua muiden nähden – eikä lapsentekoonkaan olla valmiita, kun on moisia omia pyrintöjä. Mainekin menee, kun muut pojat naureskelevat. Seuraa kaksoisasumusero, jonka aikana miehet yrittävät tulla toimeen keskenään ja oppia hyväksymään tosiasiat. Kiukutteleva Hannes Häyrinen on hieno vastavoima jäyhän puisevalle Tapio Rautavaaralle. Ritva Arvelo ja Hillevi Lagerstam sen sijaan jäävät suotta varjoon, toisin kuin Siiri Angerkoski taloudenhoitajana. Ei Kultamitalivaimo mikään kummoinen elokuva ole, mutta sujuvan viihdyttävä hassuttelu kuitenkin. Vaikka lopulta naisen paikka on sitten kuitenkin synnyttämässä...

Laine palasi sukupuoliroolien pariin Ensi Rislakin näytelmän filmatisoinnissa Ruma Elsa. Nimihenkilö on "hieman erikoinen" opiskelija, joka ei ole koskaan mahtunut perinteiseen tytönrooliin. Hänen kuivakka kemian professorinsa ryhtyy hänen uudeksi isäpuolekseen ja napit ovat välittömästi vastakkain. Tämä kutsuu Elsaa vanhan sadun mukaan rumaksi, ja samaa hän saa kuulla muiltakin. Läpeensä vihainen Elsa päättää näyttää kaikille – kaivamalla kaiken viehätysvoimansa esiin ja hurmaa miehet. Ja helpostihan nuo tuntuvat lakoavan. Elokuvan kritiikki helposti lumoutuvista miehistä on pääpiirteissään ihan pätevää tänäkin päivänä, ja Elsan kapinallinen hahmo on melko moderni. Näytelmä on selvästi innoittanut elokuvantekijöitä. Laineen ohjaus on eläväistä, ja näyttelijöistä varsinkin Arvo Lehesmaa irrottelee professorina oikein kunnolla.

Ken Loach: I, Daniel Blake

I, Daniel Blake (2016) on työläis-Englannin omatunnon, ohjaaja Ken Loachin, menestyksekkäin elokuva. Se on Loachin myöhäistuotannon huippu ja muutoinkin kuvaava esimerkki hänen sosiaalisesta realismistaan. Keski-ikäinen timpuri on saanut sydänkohtauksen ja lääkäriltä kiellon tehdä työtä. Työvoimavirasto on kuitenkin eri mieltä ja panee miehen byrokraattiseen oravanpyöräänsä, jonka ainoa tarkoitus tuntuu olevan väsyttää tukien hakijat.

Onneksi muiden vastaavassa jamassa olevien tuki on vahvaa. Loachin elokuvien syvä ymmärrys yhteiskunnan päähänpotkimia kohtaan on sukua kaurismäkeläisyydelle, eikä englantilainen miljöö juuri eroa meikäläisestä. Jäykäntarkka konttorikafkailu tuntuu valitettavasti olevan yleiseurooppalainen vaiva. Loachin (ja käsikirjoittaja Paul Lavertyn) hahmojen solidaarisuus on melkein katharttista; pienten ihmisten lämpö hyvää vastalääkettä nykypäivänkin toivottomuuteen.

Sen sijaan toimiston itseensä tyytyväiset pikkudiktaattorit herättävät ansaitun raivon aivan yhtä tehokkaasti. Työtäänhän hekin vain tekevät, mutta oma turvattu asema saa tuuppimaan heikommat rinnettä alas aina kun mahdollista. Ja sitten ovat ne, jotka ovat valmiita hyötymään muiden hädästä. Vanhan ajan selviytymistaistelusta on tullut pelisääntöjen hurskasta noudattamista tai itsekästä oman edun tavoittelua muita tallomalla. Loach on ankara, mutta hänen elokuviensa suuri sydän on paikoillaan.

Forssan mykkäelokuvafestivaalit 2025

Perinteikkäät Forssan mykkäelokuvafestivaalit järjestettiin elokuun lopussa 26. kertaa. Edellisvuoden neljännesvuosisadan juhlinta oli vaihtunut synkkiin enteisiin. Hyvä hallitusohjelma oli suistanut tämänkin tapahtuman veitsenterälle, vaikka viime vuosina näytännöt ovat olleet järjestään loppuunmyytyjä tai ainakin lähes. Onneksi kulttuurimyönteisiä sponsoreita oli löytynyt paikallisista yrityksistä, ja jälleen saatiin upota livesäestetyn mykkäelokuvan taikamaailmaan viikonlopun ajaksi. Esityspaikkoina toimivat totutusti Elävienkuvien teatteri sekä työväentalo. Tämänkertaisena virallisena teemana oli Alfred Hitchcock ja englantilainen elokuva, mutta mukaan mahtui muutakin ja toisaalta muunkinlaista tematiikkaa löytyi elokuvien välille.

Perjantai

Ensimmäisen päivän kaikissa kolmessa elokuvassa oli kyse – tietenkin? – rakkaudesta mutta kovin eri tavoin. Alfred Hitchcockin Kevytkenkäinen (Easy Virtue, 1928) on tendenssielokuva maailmasta, jossa naisen nöyryyttävästi menetetty maine ei korjaannu kai koskaan. "Uskottomuuttaan" avioeroon tuomittu nainen ei löydä onnea uudestakaan liitosta, kun epäluulot ja epäilykset varjostavat häntä. Pianisti Tuomo Sorrin säestys oli mallikas improvisaatio popmelodioiden pohjalta. Kuten aiempinakin vuosina, pohjiksi valitut sävellykset eivät ihan aina osu kohdalleen (oliko siellä jälleen Kissin "I Was Made for Lovin' You"!) ja harhauttavat elokuvasta, mutta toisaalta tällainen on vahvasti katsojan korvassa. Festivaaliseurueen kesken esimerkiksi vallitsi syvä erimielisyys "Ihmisten edessä" -riffin käytöstä.

Frank Borzagen Kadun enkelissä (Street Angel, 1928) hieman samankaltainen tematiikka saa paljon toiveikkaamman ja kauniimman käsittelyn. Köyhyyttään prostituution pariin (juuri ja juuri) päätyvä nuori nainen saa kiertävän sirkusseurueen mukana uuden alun ja rakkauden, mutta menneet palaavat vainoamaan. Elokuva on upea, saksalaissävytteinen melodraama, jonka loppujakson synkät sävyt saivat toiston seuraavan päivän Ilmiantajassa. Sanna Pietiäisen orkesterin säestys saattoi olla paras heiltä kuulemani. En pidä edelleenkään laulun käytöstä mykkäelokuvan yhteydessä, mutta muuten kokoonpano soi hyvin yhteen elokuvan kanssa. Jotain ansiota asiaan lienee sillä, että kokoonpanosta oli poistunut aiempien vuosien päälleliimatulta tuntuneet kökkösyntikat, jotka olivat korvautuneet saksofonilla. Tosin kerran, pienen mutta raivostuttavan hetken ajan, saatiin kuulla samanlaista efektirunttausta.

Ensimmäisen päivän päätösnäytöksessä esitettiin William A. Seiterin ohjaus Jazzikuningatar (Why Be Good?, 1929). Se on elokuva, joka tiivistyy tasan tarkkaan pääosan Colleen Mooreen. Ihan sama, mitä hän tekee valkokankaalla, mitään muuta on hankala huomata. Näyttelijän harvinainen valovoima kannattelee romanttista elokuvaa, josta ei kuitenkaan puutu myös painokkuutta. Ajatukset naisen roolista miesten toiveiden ilmentymänä on valitettavasti vielä sadan vuoden jälkeenkin ajankohtainen. Siitä muodostuikin kuin vahingossa(?) ensimmäisen festaripäivän elokuvia yhdistävä teema. Vimma Allstars Trion (sekä sitä täydentäneen Sanna Mansikkaniemen) irlantilainen kansanmusiikki sopi yllättävän hyvin elokuvaan, vaikka siinä tanssitaankin paljon Charlestonia. Välillä kuvan ja musiikin yhteys ei kuitenkaan ollut riittävän selvä. Kappaleet tuntuivat elävän usein omaa elämäänsä, alkoivat ja loppuivat huolimatta elokuvan rytmistä. Paikoin kuvan ja äänen liitto silti naksahti loistavasti yhteen, ja musiikin pirskahteleva sävy toisti Mooren hahmoa.

Lauantai

Toinen päivä on aina festivaalien täysin, niin tälläkin kertaa. Päivä alkoi festivaalijohtaja Ville Koiviston Forssan Elävienkuvien teatterin historialla (2025), dokumentilla esityspaikkana toimineesta perinteikkäästä teatterista. Sitä en kuitenkaan itse nähnyt – jostakin oli pakko säästää aikana, joka ei koettele ainoastaan tilaisuuksien taloutta. Aiemmin lauantain aamupäiväpaikka oli uusien, kotimaisten lyhytelokuvien ilmaisnäytösten käytössä, mutta sellaisia ei ole ollut esitettäväksi enää pariin vuoteen, mikä on sääli. 

Perinteinen oli myös puolenpäivän lyhytelokuvanäytös ja Hillel Tokazierin säestys. Kahdeksaakymmentä lähestyvä Tokazier on edelleen virtuoosimainen pianon ääressä, ja vaivattoman runsaaseen tapaansa hän kuljetti katsojat yhteensä seitsemän englantilaisen lyhytelokuvan läpi. Vertailu edellispäivän Sorriin on luonteva, sillä yhteisen instrumentin lisäksi kumpikin hyödynsi säestyksessään populaarimusiikkia – alkuperäisten mykkäelokuvasäestäjien tapaan. Kumpi onnistui paremmin, on korkeintaan kysymys mieltymyksistä.

1900-luvun alun lyhytfilmit ovat tietenkin monin tavoin kömpelöitä, mutta aina niissä on valtava määrä charmia. Ensimmäiset filmatisoinnit Charles Dickensin Joulutarinasta (Scrooge, 1901) ja Lewis Carrollin Liisasta Ihmemaassa (Alice in Wonderland, 1903) sopivat hyvin samaan jatkumoon palokunnan ja poliisivoimien esittelyn (Fire!, 1901) ja aina yhtä sympaattisen pelastajakoiran kanssa (Rescued by Rover, 1905). Sarjan kruunasi todellinen löytö, muita myöhäisempi H. Manning Haynesin ohjaama Puosun apuri (The Boatswain's Mate, 1924). Se on näppärä hupailu merimiehestä, joka halajaa naimisiin pubinpitäjän kanssa (saadakseen pubin käyttöönsä) ja joka sitä varten punoo pienen huijauksen. Tällaiset ennakoimattomat helmet ovat aina ihastuttavia kokemuksia.

Seuraavaksi nähtiin – tavan mukaan sekin – kotimainen elokuva, joka tällä kertaa oli Erkki Karun Myrskyluodon kalastaja (1924). Se on verkkaan mutta varmasti etenevä kertomus rannikon salakuljettajista kieltolain aikaan. Salakuljettajien mukaan huiputetaan rahavaikeuksissa elävä saarelainen, jonka moraali ei kuitenkaan salli hänen osallistua moiseen yritykseen. Samalla ajan katsojia varoitetaan viinaringin haitoista ja vaaroista. Suomenlahden maisemat on saatu kaapattua filmille komeasti. Meri on kuvattavana lähes yhtä hankala elementti kuin ilmakin; aava ei välity kaksiulotteisena ellei kuvaaja osaa hommaansa. Osaava oli myös Janne Kuusisen pääosin haitarilla soitettu säestys. Se hyödynsi ihailtavan hyvin meriaiheisia iskelmämelodioita mutta teki niistä aivan omiaan. Kazoon käyttö erään hahmon teemasoittimena tuntui aluksi vieraannuttavalta, mutta lopulta sen kyllä hyväksyi onnistumiseksi.

Samaan aikaan Myrskyluodon kalastajan kanssa esitettiin Buster Keatonin länkkäriparodia Maasta se pienikin ponnistaa (Go West, 1925), jota säesti Joonas Wideniuksen ja Lotta-Maria Heiskasen duo. Harmillisesti se jäi kuitenkin, ymmärrettävistä syistä, minulta näkemättä. Näitä päällekkäisnäytöksiä ei Forssassa ole ollut viime aikoina kuin satunnaisesti, enkä nytkään aivan ymmärrä sellaisen mielekkyyttä, etenkään kun kyse on vain tästä yhdestä ainoasta.

James Cruzen komea Karavaani (The Covered Wagon, 1923) on tyypillinen länkkäri, mutta nimenomaan hyvässä mielessä; genren perusteos. Vankkurikaravaanin matkaan kohti Oregonia mahtuu monenlaista sisäisistä kahnauksista, valtataisteluista ja romansseista luonnonesteiden voittamiseen ja intiaaneja vastaan puolustautumiseen. Vakava ja koominen pysyvät tasapainossa, ja elokuva onkin vaivaton mutta nautittava katselukokemus. Säestäjien, Lena & The Slide Brothersin rootsblues soi sinänsä hienosti, mutta aina se ei kommentoinut kuvaa kovin osuvasti. Mutta silloin kun Lena Lindroosin jyhkeä basso alkoi nostaa intensiteettiä, se sai kuvankin kiivastumaan. Näytöksen lopuksi saatiin mukava yllätys: saman aiheen parodiointi, J. A. Howen The Uncovered Wagon (1923), joka parhaiten muistetaan Iron Maidenin "Run to the Hills" -musiikkivideon materiaalina. Muuta erityisen muistettavaa siinä ei sitten olekaan.

Arthur Robinsonin Ilmiantaja (The Informer, 1929) keräsi päivän isoimman yleisön – mikä taisi kyllä johtua sitä säestäneestä Ursus Factorystä. Bändi olisi kai pitänyt tietää ennakolta, mutta olen vanha ja saanen anteeksi. Tunnelmallinen caragerock toimi Irlantiin sijoittuvan, synkän rikoselokuvan taustalla pääosin hienosti, mutta raskain rutistus tuntui liian itsetarkoitukselliselta ja vei huomion elokuvasta. Toistuvien musiikillisten teemojen käyttö kuitenkin oli tyylikäs ratkaisu. Elokuva itsessään olikin sitten upeaa kuvakerrontaa. Monenmaalaisten tekijöiden yhteistyönä syntynyt Ilmiantaja on visuaalisesti hyvin saksalainen varjokavalkadi. Tarina sen sijaan, vaikka ylistetty onkin, hipoo etenkin loppua kohden melkein naurettavuutta. Poliittisten tahojen vihanpidon keskellä risteävät, kietoutuvat ja lopulta sotkeutuvat ihmissuhteet sekä alituisesti toistensa motiiveja ja sanoja epäilevät hahmot tuntuvat kovin moderneilta, mutta ilman nykyajan ironiaa juonikudelmaa uhkaa epäuskottavuus. Vaan minä olenkin kyynikko.

Festivaalilauantain päätti Hitchcockin varhaisin ohjaus, The Pleasure Garden (1925) hienona restaurointina. Se on perimmiltään ihmissuhdedraama mutta kummallisen epämääräinen ja epätasainen. Aina kun tarina tuntuu kiinnittyvän johonkin, fokus vinksahtaakin toisaalle. Samoin elokuvan rytmi onnahtelee hassusti. Kahden tanssitytön heräävästä ystävyydestä alkava tarina vaihtuu trooppiin, jossa aiemmin viaton mutta liian nopeasti tähdeksi nouseva nuori nainen muuttuukin itsekkääksi petturiksi. Sitten hetken verran elokuva vaikuttaa romanttiselta draamalta, kunnes lopussa lähdetään Intiaan ja syyllistytään malariahuuruisiin moraalittomuuksiin. Kaikesta kulmikkuudestaan huolimatta The Pleasure Garden on mielenkiintoinen ja mainettaan parempi elokuva – "mielenkiintoinen", kuten elokuvat esitellyt festivaalin taiteellinen johtaja Kari Glödstaf sanoi ennen näytöstä. Vähän samalla tavoin kuin elokuvaa voi kuvailla myös Severi Nokelan elektronisesta äänimaisemaa sen taustalla. Paikoin melkein hissimusiikkimaiset tekstuurit loivat erikoista tunnelmaa, mutta vasta aivan lopussa niillä tuntui olevan suoranaista tekemistä kuvan kanssa. Eräs yksiselitteinen moka säestyksessä oli: naurettava koiranhaukuntaefekti olisi saanut jäädä kuulumatta saatikka toistumatta.

Sunnuntai

Vaikka kolmanteen festivaalipäivään sisältyi vain kolme näytöstä (joista yksi oli jälleen Koiviston dokumentti), oli se itselleni kaikista onnistunein ja tyydyttävin. Päivän elokuvat olivat erinomaiset, samoin säestykset. Viimeistään nyt tiivistyi myös festarin alitajuinen teema: Hyvin monessa esitetyistä elokuvista käsiteltiin vallankäyttöä ja luottamusta. Valta saattoi näkyä naisten alistumisena miehisille toiveille ja ennakkoluuloille (ja vielä useammin käänteisesti odotusten uhmaamisena) tai yhteiskunnallisten (luokka)erojen vaikutuksena ihmissuhteisiin. Luottamus sen sijaan petettiin monet kerrat ja mykkiä valheita kuultiin rutkasti.

Vallankäyttöä monin tavoin kuvaa E. A. Dupontin Yökahvila Piccadilly (Piccadilly, 1929). Se on loistelias elokuva niin visuaalisesti kuin harkitun ja hallitun ohjauksensa puolesta. Tiskarista tähdeksi nouseva kiinalaisnainen lumoaa yökerhon omistajan, mihin kummankaan entinen heila ei ole tyytyväinen. Asema tuo valtaa hänelle, joka uskaltaa sen ottaa, mutta seuraamuksetkin voivat olla traagiset. Aluksi kerhon omistaja tuntee olevansa niskan päällä, mutta hyvin pian hänen uusi löytönsä saa hänestä otteen. Omistajan entinen, hemmoteltu rakas kamppailee löytääkseen kykynsä olla taas aktiivinen toimija, ja kiinalaismies, jolle tanssisensaatioksi muuttunut nainen on "luvattu", ratkaisee kolhitut tunteensa ja kunniansa kuten miehillä niin valitettavan usein on ollut tapana. Viulusti Sanna Mansikkaniemen ja pianisti Arto Huhtasen duo sai vahvistuksekseen perkussionistin ja tarjoili tyylikkään svengaavan jazztaustan, joka eli hienovaraisesti elokuvan tarinan mukana. 

Forssan mykkäelokuvien tämänvuotisessa päätösnäytöksessä esitettiin viikonlopun kolmas Hitchcockin elokuva, Alamäkeen (Downhill, 1927). Se varioi sekä ohjaajalleen pian leimalliseksi muodostuvan väärän miehen sekä klassisen tuhlaajapojan aihelmia. Opiskelijanuorukainen ottaa toverinsa toilailut niskoilleen, minkä seurauksena hän ajautuu syöksykierteeseen: toistuvasti petetyksi ja hyväksikäytetyksi, lopulta hulluuteen asti. Osasista kasautuisi helposti varsin banaali rakennelma, mutta Hitchcock onnistuu pitämään kielen keskellä suuta ja välttämään ilmeisimmät vaarat. Sekä asenteeltaan että visuaalisuudeltaan Alamäkeen on sekin hyvin saksalaisvaikutteinen elokuva; ohjaajan vierailu Murnaun Auringonnousun kuvauksissa ei ole mennyt hukkaan. Varsinkin loppupuolen pitkä hallusinaatiojakso on voimakas. Samoin oli vahva taattuun tapaansa Kari Mäkirannan orkesterin musiikki, jossa ambient- ja jazzelementit hengittävät kuvan tahdissa niin luontevasti, että usein on vaikea kuvitella koko elokuvaa ilman juuri tätä järkälemäistä äänimaailmaa. Viime vuodet triona festivaaleilla esiintynyt kokoonpano on hioutunut kuin koneeksi, joka irtipäästettynä tekee selvää jälkeä.

Tulevaisuus

Kokonaisuutena Forssan mykkäelokuvafestivaalit olivat jälleen kerran onnistunut tilaisuus ja vahva kattaus mykkäkauden elokuvaa. Valitettavasti Mykkisten päällä häilyy uhka, niin kuin kaiken taiteen tällä hetkellä. Ensi vuoden juhlien kohtalo on toistaiseksi avoinna. Täytyy toivoa, että rahoitus löytyy myös silloin – sitä puoltaisi pelkästään tämän vuoden loppuunmyydyt näytökset ja yleinen tyytyväisyys koettuun. Festivaali on niitä Suomessa harvinaisia tapahtumia, jotka tuntuvat juuri oikean kokoisilta. Yleisöä riittää joka esitykseen, aivan laitoja myöten jokseenkin aina, ja harvoin kukaan on tyytymätön kokemaansa. Samat ihmiset tulevat paikalle vuodesta toiseen (itselleni tämä oli neljästoista kerta), ja kuitenkin aina riittää myös uusia ihmettelijöitä. Kulttuuri ei ole ylellisyyttä tai pienten piirien sisäänpäin lämpiävää puuhastelua; se on uteliaiden ihmisten yhteisöllisyyttä ja jaettuja kokemuksia. Tällaisesta juuri pitäisi näinä maailman aikoina pitää kiinni. Toivomme siis Forssan mykkäelokuvafestivaaleille jatkoa täst'edeskin. Jos koko viikonlopun kokoinen tilaisuus on liian kallis, tyydyn mielihyvin vaikkapa yhden päivän ja viiden hyvin valitun esityksen kokonaisuuteen.

Luettua: elokuu 2025

Harri Kalha: Ihme ja kumma. Surrealismia ja silmänlumetta 1900-luvun alun postikorttitaiteessa. Helsinki 2012: WSOY. 223 [+ 1] s. Kuv.

Harri Kalhan Ihme ja kumma (2012) kartoittaa viime vuosisadan alun postikorttien surrealismia ja fantasiaa. Taidehistoria usein määrittelee surrealismin, dadan, kubismin ynnä muiden 1900-luvun alun taidesuuntausten synnyn yksittäisten nerojen päähänpistoina, jotka sikisivät neitseellisesti. Kuitenkin niiden kaikkien taustalla on ollut enemmän tai vähemmän runsas ja rikas perinne, jonka jälkeläisiä ne ovat olleet.

Kalha pyrkiikin osoittamaan, miten monet surrealistien ajatukset olivat näkyvissä jo edeltävien vuosikymmenien postikorttitaiteessa. Mistään sattumasta ei ole kyse, sillä esimerkiksi surrealistien johtohahmo André Breton ja runoilija Paul Éluard olivat korttikeräilijöitä. Etenkin jälkimmäinen tuntuu olleen harrastuksensa suhteen intohimoinen. Myös Salvador Dalí ihaili monia korttitaiteen aspekteja ja kirjoitti niistä. Suora linja postikorttien kuvamaailmasta surrealistien visioihin on eittämätön. Käyttöesineinä ja kitschinä kortit kuitenkin ovat jääneet varjoon, kun taiteen historiaa on kirjoitettu.

Kalha lähestyy aihettaan sekä tutkijan että korttientusiastin näkökulmasta. Pitkässä johdantoesseessään hän käsittelee paitsi korttien (kulttuuri)historiaa myös niissä käytettyjä keinoja ja aiheita sekä liittymäkohtia myöhempään kuvataiteeseen. Sen sijaan ilmiselviä korttitaiteen edeltäjiä ei juuri pohdita. Esimerkiksi yhteys varhaiseen elokuvaan on mielestäni ilmiselvä. Kalha kyllä mainitsee Georges Mélièsin kolmasti, mutta aivan yhtä hyvä kiinnekohta olisivat vaikkapa Pathé-yhtiön varhaiset fantasiafilmit, joiden kuvamaailma toistuu paikoin sellaisenaan korteissa.

Kirjan jälkimmäisen osan muodostaa eräänlainen näyttelyosuus. Kalha on valikoinut kirjaan kuudettasataa, pääosin ranskalaista ja saksalaista korttia ja luokitellut niitä aiheitten ja käytettyjen kuvakeinojen mukaan kokonaisuuksiksi, joita sitten myös esittelee lyhyesti. Selittelyjä ei ole liikaa vaan teos antaa korttien itsensä puhua. Riittävän suuri sivukoko ja laadukas painojälki mahdollistavatkin kuvien ihailun.

Hella Wuolijoki: Niskavuoren tarina. Niskavuoren nuori emäntä. Niskavuoren Heta. Niskavuoren naiset. Niskavuoren leipä. Entäs nyt, Niskavuori?. Helsinki 1979: Love Kirjat. 382 [+ 1] s. Sis. Raoul Palmgren: Hella Wuolijoki ja niskavuorelaiset. Hella Wuolijoki: Jäähyväiset niskavuorelle.

Kun lukee Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmät peräjälkeen, tulee entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että ne ovat suurteos nimenomaan kokonaisuutena. Wuolijoki ei tarkoittanut näytelmiään alun alkujaan sarjaksi, mutta nykyään niitä on vaikea ottaa vastaan muuna. Yksittäiset näytelmät saattavat olla kyllä taitavia ja vaikuttaviakin, mutta emotionaalinen voima, joka Niskavuoreen sarjana kuuluu, tulee ilmi vasta sitten, kun ottaa askelen kauemmas ja unohtaa näytelmien rajat.

Wuolijoki kirjoitti hämäläisestä Niskavuoren tilasta kertovat teatterikappaleensa 1930–1950-luvuilla (ensi-illat vuosina 1936–1953). Paitsi Niskavuoresta itsestään on sarjassa kyse varsinkin sen naisista, eritoten Loviisasta joka naidaan taloon mukanaan tuomansa rahan vuoksi ja joka hyvin pian samaistaa talon kohtalon omaansa. Loviisasta tulee talon emäntä, jolle Niskavuori ja sen säilyminen on tärkeämpää kuin mikään muu.

Pinnallisesti näytelmät saattavat varsinkin nykyajan vastaanottajalle tuntua tyypilliselle ihmissuhdedraamalle. Siihen on syynsä: Paljon puidaan syrjähyppyjä ja naimakauppoja, ja varsinkin naisten välinen valtapeli on keskeinen osa tarinoita. Niskavuoren maailmassa naiset ovat niitä, joilla on todellinen valta taloon; miehet keskittyvät juoksemaan vieraissa ja ryyppäämään keskenään. Loviisan lisäksi erityisen voimakkaita hahmoja ovat hänen kälynsä, itsepäisyyteensä ja ehdottomuuteensa sortuva Heta, sekä kaksi miniää, Ilona ja Martta, joista jälkimmäinen tosin ei yllä Niskavuoren tasolle ja saakin usein hieman tragikoomisen roolin. Itselleni varsinkin Heta ja hänen nimikkonäytelmänsä ovat sarjan kohokohta – ehkä siksi että tunnistan hänen hahmonsa selvästi omasta hämäläislapsuudestani.

Niskavuoressa merkittävä on myös kuulumisen teema: kuka olet ja mihin kuulut, hyväksytkö annetun roolin vai pyristeletkö vastaan. Siihen lomittuu myös maaseudun suuri muutos, joka sarjan aikana kehittyy 1880–luvun agraariyhteiskunnasta sodanjälkeisten vuosien voimistuvaan kaupungistumiseen. Loviisan pojat päätyvät jo Helsinkiin merkittäviin asemiin, eikä vanhalle suurtilalle ole enää paikkaa uudessa järjestelmässä.

Vaikka Love Kirjojen julkaisemassa, koko sarjan ensimmäistä kertaa yksiin kansiin kokoavassa niteessä Niskavuoren tarina (1979) näytelmät on järjestetty kronologisesti tapahtuma-ajan mukaan, mielestäni ainoa oikea lukujärjestys on niiden julkaisun mukainen. Wuolijoella ei ole ensimmäisiä näytelmiä kirjoittaessa ollut tietoa, mihin suuntiin tarina kokonaisuudessaan tulee kulkemaan. Siksi varhaisimpaan aikaan sijoittuvat kertomukset saavat suurimman tehonsa, kun lukija jo tietää, mitä tuleman pitää. Niskavuoren tarinan jylhyys syntyy sen kohtalonomaisuudesta – menneet tapahtumat tähtäävät jo vääjäämättömään loppuun.

Ville Hänninen & Timo Kokkila: Poika Vesanto. Käyttökuvan mestari. Tampere 2009: Tampereen museot. 36 s. Mediamuseo Rupriikin julkaisuja 2.

Jos on lukenut 1930- ja 1940-lukujen kotimaisia kirjoja tai selaillut saman ajan Suomen Kuvalehtiä tai Seuroja, on todennäköisesti törmännyt Poika Vesannon taiteeseen. Harva kuitenkaan on kuullut hänen nimeään. Vesanto on niitä käyttötaiteen tekijöitä, jotka kovasta ammattitaidostaan ja runsaasta tuotannostaan huolimatta ovat jääneet lähes nimettömiksi. Jos hänen kaltaisellaan kuvittajalla ei ollut ”korkeakulttuurisia” ambiotioita, ei arvostustakaan tarvinnut odottaa. (Samaa se lienee yhä nykyäänkin.)

Vesanto sai kuitenkin liki kuusikymmentä vuotta kuolemansa jälkeen paikan valokeilassa, kun Mediamuseo Rupriikissa järjestettiin hänen uraansa esittelevä näyttely ja sen kyljessä ilmestyi Ville Hännisen ja Timo Kokkilan pieni kirjanen. Poika Vesanto. Käyttökuvan mestari (2009) taita olla tiiviydestään huolimatta yhä laajin Vesannon esittely. Runsaasti kuvitettu julkaisu käy läpi hänen elämänsä pääkohdittain ja nostaa esiin uran eri puolia.

Vesannon maineenpalautus alkoi innostuksesta kotimaisen sarjakuvan historiaan. Hän nimittäin piirsi 1930-luvulla monia sarjoja, etenkin Veli Giovannin kirjoittamia. Vesannon omista sarjoista onnistuneimpia vaikuttavat olleen amerikkalaistyyppiset Eetu ja Riku ja Saku Sämpylä. Tunnetuin sen sijaan lienee Suomen Kuvalehden suosikkisarja Junnu, jota hän piirsi jonkin aikaa, tosin sen suosion jo himmennyttyä.

Sarjakuvan lisäksi Poika Vesanto muistetaan etenkin komeasta tuotannostaan kirjojen kansitaiteilijana. Varsinkin Otavan kustantama ilmestyi kymmeniä hänen kansiaan, joista varmasti kuuluisin on Mika Waltarin romaanin Kuka murhasi rouva Skrofin? ikoninen päällys. Kuvaavaa on, että se eroaa tyyliltään melko paljon Vesannon eniten käyttämistä tyyleistä – joskin hän on keinovalikoimaltaan hämmästyttävän monipuolinen tekijä ja tasavarma tekniikasta huolimatta.

1940-luvusta ison osan vei aika rintamalla, joskin Vesanto pääsi toimimaan myös TK-piirtäjänä. Sodan jälkeen ei sitten mennytkään enää monta vuotta, kunnes hän kuoli vasta 42-vuotiaana. Kirjoittajat eivät kuolinsyytä mainitse, mutta useat viittaukset ylettömään alkoholin käyttöön ohjaavat arvauksia.