Forssan mykkäelokuvafestivaalit 2025

Perinteikkäät Forssan mykkäelokuvafestivaalit järjestettiin elokuun lopussa 26. kertaa. Edellisvuoden neljännesvuosisadan juhlinta oli vaihtunut synkkiin enteisiin. Hyvä hallitusohjelma oli suistanut tämänkin tapahtuman veitsenterälle, vaikka viime vuosina näytännöt ovat olleet järjestään loppuunmyytyjä tai ainakin lähes. Onneksi kulttuurimyönteisiä sponsoreita oli löytynyt paikallisista yrityksistä, ja jälleen saatiin upota livesäestetyn mykkäelokuvan taikamaailmaan viikonlopun ajaksi. Esityspaikkoina toimivat totutusti Elävienkuvien teatteri sekä työväentalo. Tämänkertaisena virallisena teemana oli Alfred Hitchcock ja englantilainen elokuva, mutta mukaan mahtui muutakin ja toisaalta muunkinlaista tematiikkaa löytyi elokuvien välille.

Perjantai

Ensimmäisen päivän kaikissa kolmessa elokuvassa oli kyse – tietenkin? – rakkaudesta mutta kovin eri tavoin. Alfred Hitchcockin Kevytkenkäinen (Easy Virtue, 1928) on tendenssielokuva maailmasta, jossa naisen nöyryyttävästi menetetty maine ei korjaannu kai koskaan. "Uskottomuuttaan" avioeroon tuomittu nainen ei löydä onnea uudestakaan liitosta, kun epäluulot ja epäilykset varjostavat häntä. Pianisti Tuomo Sorrin säestys oli mallikas improvisaatio popmelodioiden pohjalta. Kuten aiempinakin vuosina, pohjiksi valitut sävellykset eivät ihan aina osu kohdalleen (oliko siellä jälleen Kissin "I Was Made for Lovin' You"!) ja harhauttavat elokuvasta, mutta toisaalta tällainen on vahvasti katsojan korvassa. Festivaaliseurueen kesken esimerkiksi vallitsi syvä erimielisyys "Ihmisten edessä" -riffin käytöstä.

Frank Borzagen Kadun enkelissä (Street Angel, 1928) hieman samankaltainen tematiikka saa paljon toiveikkaamman ja kauniimman käsittelyn. Köyhyyttään prostituution pariin (juuri ja juuri) päätyvä nuori nainen saa kiertävän sirkusseurueen mukana uuden alun ja rakkauden, mutta menneet palaavat vainoamaan. Elokuva on upea, saksalaissävytteinen melodraama, jonka loppujakson synkät sävyt saivat toiston seuraavan päivän Ilmiantajassa. Sanna Pietiäisen orkesterin säestys saattoi olla paras heiltä kuulemani. En pidä edelleenkään laulun käytöstä mykkäelokuvan yhteydessä, mutta muuten kokoonpano soi hyvin yhteen elokuvan kanssa. Jotain ansiota asiaan lienee sillä, että kokoonpanosta oli poistunut aiempien vuosien päälleliimatulta tuntuneet kökkösyntikat, jotka olivat korvautuneet saksofonilla. Tosin kerran, pienen mutta raivostuttavan hetken ajan, saatiin kuulla samanlaista efektirunttausta.

Ensimmäisen päivän päätösnäytöksessä esitettiin William A. Seiterin ohjaus Jazzikuningatar (Why Be Good?, 1929). Se on elokuva, joka tiivistyy tasan tarkkaan pääosan Colleen Mooreen. Ihan sama, mitä hän tekee valkokankaalla, mitään muuta on hankala huomata. Näyttelijän harvinainen valovoima kannattelee romanttista elokuvaa, josta ei kuitenkaan puutu myös painokkuutta. Ajatukset naisen roolista miesten toiveiden ilmentymänä on valitettavasti vielä sadan vuoden jälkeenkin ajankohtainen. Siitä muodostuikin kuin vahingossa(?) ensimmäisen festaripäivän elokuvia yhdistävä teema. Vimma Allstars Trion (sekä sitä täydentäneen Sanna Mansikkaniemen) irlantilainen kansanmusiikki sopi yllättävän hyvin elokuvaan, vaikka siinä tanssitaankin paljon Charlestonia. Välillä kuvan ja musiikin yhteys ei kuitenkaan ollut riittävän selvä. Kappaleet tuntuivat elävän usein omaa elämäänsä, alkoivat ja loppuivat huolimatta elokuvan rytmistä. Paikoin kuvan ja äänen liitto silti naksahti loistavasti yhteen, ja musiikin pirskahteleva sävy toisti Mooren hahmoa.

Lauantai

Toinen päivä on aina festivaalien täysin, niin tälläkin kertaa. Päivä alkoi festivaalijohtaja Ville Koiviston Forssan Elävienkuvien teatterin historialla (2025), dokumentilla esityspaikkana toimineesta perinteikkäästä teatterista. Sitä en kuitenkaan itse nähnyt – jostakin oli pakko säästää aikana, joka ei koettele ainoastaan tilaisuuksien taloutta. Aiemmin lauantain aamupäiväpaikka oli uusien, kotimaisten lyhytelokuvien ilmaisnäytösten käytössä, mutta sellaisia ei ole ollut esitettäväksi enää pariin vuoteen, mikä on sääli. 

Perinteinen oli myös puolenpäivän lyhytelokuvanäytös ja Hillel Tokazierin säestys. Kahdeksaakymmentä lähestyvä Tokazier on edelleen virtuoosimainen pianon ääressä, ja vaivattoman runsaaseen tapaansa hän kuljetti katsojat yhteensä seitsemän englantilaisen lyhytelokuvan läpi. Vertailu edellispäivän Sorriin on luonteva, sillä yhteisen instrumentin lisäksi kumpikin hyödynsi säestyksessään populaarimusiikkia – alkuperäisten mykkäelokuvasäestäjien tapaan. Kumpi onnistui paremmin, on korkeintaan kysymys mieltymyksistä.

1900-luvun alun lyhytfilmit ovat tietenkin monin tavoin kömpelöitä, mutta aina niissä on valtava määrä charmia. Ensimmäiset filmatisoinnit Charles Dickensin Joulutarinasta (Scrooge, 1901) ja Lewis Carrollin Liisasta Ihmemaassa (Alice in Wonderland, 1903) sopivat hyvin samaan jatkumoon palokunnan ja poliisivoimien esittelyn (Fire!, 1901) ja aina yhtä sympaattisen pelastajakoiran kanssa (Rescued by Rover, 1905). Sarjan kruunasi todellinen löytö, muita myöhäisempi H. Manning Haynesin ohjaama Puosun apuri (The Boatswain's Mate, 1924). Se on näppärä hupailu merimiehestä, joka halajaa naimisiin pubinpitäjän kanssa (saadakseen pubin käyttöönsä) ja joka sitä varten punoo pienen huijauksen. Tällaiset ennakoimattomat helmet ovat aina ihastuttavia kokemuksia.

Seuraavaksi nähtiin – tavan mukaan sekin – kotimainen elokuva, joka tällä kertaa oli Erkki Karun Myrskyluodon kalastaja (1924). Se on verkkaan mutta varmasti etenevä kertomus rannikon salakuljettajista kieltolain aikaan. Salakuljettajien mukaan huiputetaan rahavaikeuksissa elävä saarelainen, jonka moraali ei kuitenkaan salli hänen osallistua moiseen yritykseen. Samalla ajan katsojia varoitetaan viinaringin haitoista ja vaaroista. Suomenlahden maisemat on saatu kaapattua filmille komeasti. Meri on kuvattavana lähes yhtä hankala elementti kuin ilmakin; aava ei välity kaksiulotteisena ellei kuvaaja osaa hommaansa. Osaava oli myös Janne Kuusisen pääosin haitarilla soitettu säestys. Se hyödynsi ihailtavan hyvin meriaiheisia iskelmämelodioita mutta teki niistä aivan omiaan. Kazoon käyttö erään hahmon teemasoittimena tuntui aluksi vieraannuttavalta, mutta lopulta sen kyllä hyväksyi onnistumiseksi.

Samaan aikaan Myrskyluodon kalastajan kanssa esitettiin Buster Keatonin länkkäriparodia Maasta se pienikin ponnistaa (Go West, 1925), jota säesti Joonas Wideniuksen ja Lotta-Maria Heiskasen duo. Harmillisesti se jäi kuitenkin, ymmärrettävistä syistä, minulta näkemättä. Näitä päällekkäisnäytöksiä ei Forssassa ole ollut viime aikoina kuin satunnaisesti, enkä nytkään aivan ymmärrä sellaisen mielekkyyttä, etenkään kun kyse on vain tästä yhdestä ainoasta.

James Cruzen komea Karavaani (The Covered Wagon, 1923) on tyypillinen länkkäri, mutta nimenomaan hyvässä mielessä; genren perusteos. Vankkurikaravaanin matkaan kohti Oregonia mahtuu monenlaista sisäisistä kahnauksista, valtataisteluista ja romansseista luonnonesteiden voittamiseen ja intiaaneja vastaan puolustautumiseen. Vakava ja koominen pysyvät tasapainossa, ja elokuva onkin vaivaton mutta nautittava katselukokemus. Säestäjien, Lena & The Slide Brothersin rootsblues soi sinänsä hienosti, mutta aina se ei kommentoinut kuvaa kovin osuvasti. Mutta silloin kun Lena Lindroosin jyhkeä basso alkoi nostaa intensiteettiä, se sai kuvankin kiivastumaan. Näytöksen lopuksi saatiin mukava yllätys: saman aiheen parodiointi, J. A. Howen The Uncovered Wagon (1923), joka parhaiten muistetaan Iron Maidenin "Run to the Hills" -musiikkivideon materiaalina. Muuta erityisen muistettavaa siinä ei sitten olekaan.

Arthur Robinsonin Ilmiantaja (The Informer, 1929) keräsi päivän isoimman yleisön – mikä taisi kyllä johtua sitä säestäneestä Ursus Factorystä. Bändi olisi kai pitänyt tietää ennakolta, mutta olen vanha ja saanen anteeksi. Tunnelmallinen caragerock toimi Irlantiin sijoittuvan, synkän rikoselokuvan taustalla pääosin hienosti, mutta raskain rutistus tuntui liian itsetarkoitukselliselta ja vei huomion elokuvasta. Toistuvien musiikillisten teemojen käyttö kuitenkin oli tyylikäs ratkaisu. Elokuva itsessään olikin sitten upeaa kuvakerrontaa. Monenmaalaisten tekijöiden yhteistyönä syntynyt Ilmiantaja on visuaalisesti hyvin saksalainen varjokavalkadi. Tarina sen sijaan, vaikka ylistetty onkin, hipoo etenkin loppua kohden melkein naurettavuutta. Poliittisten tahojen vihanpidon keskellä risteävät, kietoutuvat ja lopulta sotkeutuvat ihmissuhteet sekä alituisesti toistensa motiiveja ja sanoja epäilevät hahmot tuntuvat kovin moderneilta, mutta ilman nykyajan ironiaa juonikudelmaa uhkaa epäuskottavuus. Vaan minä olenkin kyynikko.

Festivaalilauantain päätti Hitchcockin varhaisin ohjaus, The Pleasure Garden (1925) hienona restaurointina. Se on perimmiltään ihmissuhdedraama mutta kummallisen epämääräinen ja epätasainen. Aina kun tarina tuntuu kiinnittyvän johonkin, fokus vinksahtaakin toisaalle. Samoin elokuvan rytmi onnahtelee hassusti. Kahden tanssitytön heräävästä ystävyydestä alkava tarina vaihtuu trooppiin, jossa aiemmin viaton mutta liian nopeasti tähdeksi nouseva nuori nainen muuttuukin itsekkääksi petturiksi. Sitten hetken verran elokuva vaikuttaa romanttiselta draamalta, kunnes lopussa lähdetään Intiaan ja syyllistytään malariahuuruisiin moraalittomuuksiin. Kaikesta kulmikkuudestaan huolimatta The Pleasure Garden on mielenkiintoinen ja mainettaan parempi elokuva – "mielenkiintoinen", kuten elokuvat esitellyt festivaalin taiteellinen johtaja Kari Glödstaf sanoi ennen näytöstä. Vähän samalla tavoin kuin elokuvaa voi kuvailla myös Severi Nokelan elektronisesta äänimaisemaa sen taustalla. Paikoin melkein hissimusiikkimaiset tekstuurit loivat erikoista tunnelmaa, mutta vasta aivan lopussa niillä tuntui olevan suoranaista tekemistä kuvan kanssa. Eräs yksiselitteinen moka säestyksessä oli: naurettava koiranhaukuntaefekti olisi saanut jäädä kuulumatta saatikka toistumatta.

Sunnuntai

Vaikka kolmanteen festivaalipäivään sisältyi vain kolme näytöstä (joista yksi oli jälleen Koiviston dokumentti), oli se itselleni kaikista onnistunein ja tyydyttävin. Päivän elokuvat olivat erinomaiset, samoin säestykset. Viimeistään nyt tiivistyi myös festarin alitajuinen teema: Hyvin monessa esitetyistä elokuvista käsiteltiin vallankäyttöä ja luottamusta. Valta saattoi näkyä naisten alistumisena miehisille toiveille ja ennakkoluuloille (ja vielä useammin käänteisesti odotusten uhmaamisena) tai yhteiskunnallisten (luokka)erojen vaikutuksena ihmissuhteisiin. Luottamus sen sijaan petettiin monet kerrat ja mykkiä valheita kuultiin rutkasti.

Vallankäyttöä monin tavoin kuvaa E. A. Dupontin Yökahvila Piccadilly (Piccadilly, 1929). Se on loistelias elokuva niin visuaalisesti kuin harkitun ja hallitun ohjauksensa puolesta. Tiskarista tähdeksi nouseva kiinalaisnainen lumoaa yökerhon omistajan, mihin kummankaan entinen heila ei ole tyytyväinen. Asema tuo valtaa hänelle, joka uskaltaa sen ottaa, mutta seuraamuksetkin voivat olla traagiset. Aluksi kerhon omistaja tuntee olevansa niskan päällä, mutta hyvin pian hänen uusi löytönsä saa hänestä otteen. Omistajan entinen, hemmoteltu rakas kamppailee löytääkseen kykynsä olla taas aktiivinen toimija, ja kiinalaismies, jolle tanssisensaatioksi muuttunut nainen on "luvattu", ratkaisee kolhitut tunteensa ja kunniansa kuten miehillä niin valitettavan usein on ollut tapana. Viulusti Sanna Mansikkaniemen ja pianisti Arto Huhtasen duo sai vahvistuksekseen perkussionistin ja tarjoili tyylikkään svengaavan jazztaustan, joka eli hienovaraisesti elokuvan tarinan mukana. 

Forssan mykkäelokuvien tämänvuotisessa päätösnäytöksessä esitettiin viikonlopun kolmas Hitchcockin elokuva, Alamäkeen (Downhill, 1927). Se varioi sekä ohjaajalleen pian leimalliseksi muodostuvan väärän miehen sekä klassisen tuhlaajapojan aihelmia. Opiskelijanuorukainen ottaa toverinsa toilailut niskoilleen, minkä seurauksena hän ajautuu syöksykierteeseen: toistuvasti petetyksi ja hyväksikäytetyksi, lopulta hulluuteen asti. Osasista kasautuisi helposti varsin banaali rakennelma, mutta Hitchcock onnistuu pitämään kielen keskellä suuta ja välttämään ilmeisimmät vaarat. Sekä asenteeltaan että visuaalisuudeltaan Alamäkeen on sekin hyvin saksalaisvaikutteinen elokuva; ohjaajan vierailu Murnaun Auringonnousun kuvauksissa ei ole mennyt hukkaan. Varsinkin loppupuolen pitkä hallusinaatiojakso on voimakas. Samoin oli vahva taattuun tapaansa Kari Mäkirannan orkesterin musiikki, jossa ambient- ja jazzelementit hengittävät kuvan tahdissa niin luontevasti, että usein on vaikea kuvitella koko elokuvaa ilman juuri tätä järkälemäistä äänimaailmaa. Viime vuodet triona festivaaleilla esiintynyt kokoonpano on hioutunut kuin koneeksi, joka irtipäästettynä tekee selvää jälkeä.

Tulevaisuus

Kokonaisuutena Forssan mykkäelokuvafestivaalit olivat jälleen kerran onnistunut tilaisuus ja vahva kattaus mykkäkauden elokuvaa. Valitettavasti Mykkisten päällä häilyy uhka, niin kuin kaiken taiteen tällä hetkellä. Ensi vuoden juhlien kohtalo on toistaiseksi avoinna. Täytyy toivoa, että rahoitus löytyy myös silloin – sitä puoltaisi pelkästään tämän vuoden loppuunmyydyt näytökset ja yleinen tyytyväisyys koettuun. Festivaali on niitä Suomessa harvinaisia tapahtumia, jotka tuntuvat juuri oikean kokoisilta. Yleisöä riittää joka esitykseen, aivan laitoja myöten jokseenkin aina, ja harvoin kukaan on tyytymätön kokemaansa. Samat ihmiset tulevat paikalle vuodesta toiseen (itselleni tämä oli neljästoista kerta), ja kuitenkin aina riittää myös uusia ihmettelijöitä. Kulttuuri ei ole ylellisyyttä tai pienten piirien sisäänpäin lämpiävää puuhastelua; se on uteliaiden ihmisten yhteisöllisyyttä ja jaettuja kokemuksia. Tällaisesta juuri pitäisi näinä maailman aikoina pitää kiinni. Toivomme siis Forssan mykkäelokuvafestivaaleille jatkoa täst'edeskin. Jos koko viikonlopun kokoinen tilaisuus on liian kallis, tyydyn mielihyvin vaikkapa yhden päivän ja viiden hyvin valitun esityksen kokonaisuuteen.

Luettua: elokuu 2025

Harri Kalha: Ihme ja kumma. Surrealismia ja silmänlumetta 1900-luvun alun postikorttitaiteessa. Helsinki 2012: WSOY. 223 [+ 1] s. Kuv.

Harri Kalhan Ihme ja kumma (2012) kartoittaa viime vuosisadan alun postikorttien surrealismia ja fantasiaa. Taidehistoria usein määrittelee surrealismin, dadan, kubismin ynnä muiden 1900-luvun alun taidesuuntausten synnyn yksittäisten nerojen päähänpistoina, jotka sikisivät neitseellisesti. Kuitenkin niiden kaikkien taustalla on ollut enemmän tai vähemmän runsas ja rikas perinne, jonka jälkeläisiä ne ovat olleet.

Kalha pyrkiikin osoittamaan, miten monet surrealistien ajatukset olivat näkyvissä jo edeltävien vuosikymmenien postikorttitaiteessa. Mistään sattumasta ei ole kyse, sillä esimerkiksi surrealistien johtohahmo André Breton ja runoilija Paul Éluard olivat korttikeräilijöitä. Etenkin jälkimmäinen tuntuu olleen harrastuksensa suhteen intohimoinen. Myös Salvador Dalí ihaili monia korttitaiteen aspekteja ja kirjoitti niistä. Suora linja postikorttien kuvamaailmasta surrealistien visioihin on eittämätön. Käyttöesineinä ja kitschinä kortit kuitenkin ovat jääneet varjoon, kun taiteen historiaa on kirjoitettu.

Kalha lähestyy aihettaan sekä tutkijan että korttientusiastin näkökulmasta. Pitkässä johdantoesseessään hän käsittelee paitsi korttien (kulttuuri)historiaa myös niissä käytettyjä keinoja ja aiheita sekä liittymäkohtia myöhempään kuvataiteeseen. Sen sijaan ilmiselviä korttitaiteen edeltäjiä ei juuri pohdita. Esimerkiksi yhteys varhaiseen elokuvaan on mielestäni ilmiselvä. Kalha kyllä mainitsee Georges Mélièsin kolmasti, mutta aivan yhtä hyvä kiinnekohta olisivat vaikkapa Pathé-yhtiön varhaiset fantasiafilmit, joiden kuvamaailma toistuu paikoin sellaisenaan korteissa.

Kirjan jälkimmäisen osan muodostaa eräänlainen näyttelyosuus. Kalha on valikoinut kirjaan kuudettasataa, pääosin ranskalaista ja saksalaista korttia ja luokitellut niitä aiheitten ja käytettyjen kuvakeinojen mukaan kokonaisuuksiksi, joita sitten myös esittelee lyhyesti. Selittelyjä ei ole liikaa vaan teos antaa korttien itsensä puhua. Riittävän suuri sivukoko ja laadukas painojälki mahdollistavatkin kuvien ihailun.

Hella Wuolijoki: Niskavuoren tarina. Niskavuoren nuori emäntä. Niskavuoren Heta. Niskavuoren naiset. Niskavuoren leipä. Entäs nyt, Niskavuori?. Helsinki 1979: Love Kirjat. 382 [+ 1] s. Sis. Raoul Palmgren: Hella Wuolijoki ja niskavuorelaiset. Hella Wuolijoki: Jäähyväiset niskavuorelle.

Kun lukee Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmät peräjälkeen, tulee entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että ne ovat suurteos nimenomaan kokonaisuutena. Wuolijoki ei tarkoittanut näytelmiään alun alkujaan sarjaksi, mutta nykyään niitä on vaikea ottaa vastaan muuna. Yksittäiset näytelmät saattavat olla kyllä taitavia ja vaikuttaviakin, mutta emotionaalinen voima, joka Niskavuoreen sarjana kuuluu, tulee ilmi vasta sitten, kun ottaa askelen kauemmas ja unohtaa näytelmien rajat.

Wuolijoki kirjoitti hämäläisestä Niskavuoren tilasta kertovat teatterikappaleensa 1930–1950-luvuilla (ensi-illat vuosina 1936–1953). Paitsi Niskavuoresta itsestään on sarjassa kyse varsinkin sen naisista, eritoten Loviisasta joka naidaan taloon mukanaan tuomansa rahan vuoksi ja joka hyvin pian samaistaa talon kohtalon omaansa. Loviisasta tulee talon emäntä, jolle Niskavuori ja sen säilyminen on tärkeämpää kuin mikään muu.

Pinnallisesti näytelmät saattavat varsinkin nykyajan vastaanottajalle tuntua tyypilliselle ihmissuhdedraamalle. Siihen on syynsä: Paljon puidaan syrjähyppyjä ja naimakauppoja, ja varsinkin naisten välinen valtapeli on keskeinen osa tarinoita. Niskavuoren maailmassa naiset ovat niitä, joilla on todellinen valta taloon; miehet keskittyvät juoksemaan vieraissa ja ryyppäämään keskenään. Loviisan lisäksi erityisen voimakkaita hahmoja ovat hänen kälynsä, itsepäisyyteensä ja ehdottomuuteensa sortuva Heta, sekä kaksi miniää, Ilona ja Martta, joista jälkimmäinen tosin ei yllä Niskavuoren tasolle ja saakin usein hieman tragikoomisen roolin. Itselleni varsinkin Heta ja hänen nimikkonäytelmänsä ovat sarjan kohokohta – ehkä siksi että tunnistan hänen hahmonsa selvästi omasta hämäläislapsuudestani.

Niskavuoressa merkittävä on myös kuulumisen teema: kuka olet ja mihin kuulut, hyväksytkö annetun roolin vai pyristeletkö vastaan. Siihen lomittuu myös maaseudun suuri muutos, joka sarjan aikana kehittyy 1880–luvun agraariyhteiskunnasta sodanjälkeisten vuosien voimistuvaan kaupungistumiseen. Loviisan pojat päätyvät jo Helsinkiin merkittäviin asemiin, eikä vanhalle suurtilalle ole enää paikkaa uudessa järjestelmässä.

Vaikka Love Kirjojen julkaisemassa, koko sarjan ensimmäistä kertaa yksiin kansiin kokoavassa niteessä Niskavuoren tarina (1979) näytelmät on järjestetty kronologisesti tapahtuma-ajan mukaan, mielestäni ainoa oikea lukujärjestys on niiden julkaisun mukainen. Wuolijoella ei ole ensimmäisiä näytelmiä kirjoittaessa ollut tietoa, mihin suuntiin tarina kokonaisuudessaan tulee kulkemaan. Siksi varhaisimpaan aikaan sijoittuvat kertomukset saavat suurimman tehonsa, kun lukija jo tietää, mitä tuleman pitää. Niskavuoren tarinan jylhyys syntyy sen kohtalonomaisuudesta – menneet tapahtumat tähtäävät jo vääjäämättömään loppuun.

Ville Hänninen & Timo Kokkila: Poika Vesanto. Käyttökuvan mestari. Tampere 2009: Tampereen museot. 36 s. Mediamuseo Rupriikin julkaisuja 2.

Jos on lukenut 1930- ja 1940-lukujen kotimaisia kirjoja tai selaillut saman ajan Suomen Kuvalehtiä tai Seuroja, on todennäköisesti törmännyt Poika Vesannon taiteeseen. Harva kuitenkaan on kuullut hänen nimeään. Vesanto on niitä käyttötaiteen tekijöitä, jotka kovasta ammattitaidostaan ja runsaasta tuotannostaan huolimatta ovat jääneet lähes nimettömiksi. Jos hänen kaltaisellaan kuvittajalla ei ollut ”korkeakulttuurisia” ambiotioita, ei arvostustakaan tarvinnut odottaa. (Samaa se lienee yhä nykyäänkin.)

Vesanto sai kuitenkin liki kuusikymmentä vuotta kuolemansa jälkeen paikan valokeilassa, kun Mediamuseo Rupriikissa järjestettiin hänen uraansa esittelevä näyttely ja sen kyljessä ilmestyi Ville Hännisen ja Timo Kokkilan pieni kirjanen. Poika Vesanto. Käyttökuvan mestari (2009) taita olla tiiviydestään huolimatta yhä laajin Vesannon esittely. Runsaasti kuvitettu julkaisu käy läpi hänen elämänsä pääkohdittain ja nostaa esiin uran eri puolia.

Vesannon maineenpalautus alkoi innostuksesta kotimaisen sarjakuvan historiaan. Hän nimittäin piirsi 1930-luvulla monia sarjoja, etenkin Veli Giovannin kirjoittamia. Vesannon omista sarjoista onnistuneimpia vaikuttavat olleen amerikkalaistyyppiset Eetu ja Riku ja Saku Sämpylä. Tunnetuin sen sijaan lienee Suomen Kuvalehden suosikkisarja Junnu, jota hän piirsi jonkin aikaa, tosin sen suosion jo himmennyttyä.

Sarjakuvan lisäksi Poika Vesanto muistetaan etenkin komeasta tuotannostaan kirjojen kansitaiteilijana. Varsinkin Otavan kustantama ilmestyi kymmeniä hänen kansiaan, joista varmasti kuuluisin on Mika Waltarin romaanin Kuka murhasi rouva Skrofin? ikoninen päällys. Kuvaavaa on, että se eroaa tyyliltään melko paljon Vesannon eniten käyttämistä tyyleistä – joskin hän on keinovalikoimaltaan hämmästyttävän monipuolinen tekijä ja tasavarma tekniikasta huolimatta.

1940-luvusta ison osan vei aika rintamalla, joskin Vesanto pääsi toimimaan myös TK-piirtäjänä. Sodan jälkeen ei sitten mennytkään enää monta vuotta, kunnes hän kuoli vasta 42-vuotiaana. Kirjoittajat eivät kuolinsyytä mainitse, mutta useat viittaukset ylettömään alkoholin käyttöön ohjaavat arvauksia.

Katsottua: elokuu 2025

Trần Anh Hùng: Vihreän papaijan tuoksu. Jennifer Kent: The Babadook

Euro–amerikkalaisen elokuvan keskeltä on välillä hyvä kurkistaa vähän muuallekin. Tiedä sitten, onko Trân Anh Hùngin Vihreän papaijan tuoksu (Mùi đu đủ xanh, 1992) tarpeeksi muuta. Vaikka ohjaaja ja näyttelijätovat etnisesti vietnamilaisia, on elokuva silti ranskalainen tuotanto. Ranskalaisuus tosin taitaa näkyä lähinnä Benoît Delhommen taiturimaisessa kuvauksessa. Muuten hidastempoinen elokuva suorastaan läähättää Vietnamin hellettä. Loppujen lopuksi hyvin pienimuotoinen tarina palvelustytöstä, joka kasvaa traumojaan hoivaavassa perheessä ja päätyy varakkaan muusikkomiehen sisäköstä puolisoksi, elää nimenomaan kuvissaan ja tempossaan. Hengityksenomaisesti Vihreän papaijan tuoksu liukuu edespäin vähin sanoin mutta paljonpuhuvin kuvin. Hahmojen väliset jännitteet aistii pikemmin kuin ymmärtää, ja henkilökohtaiset tragediat muuttuvat kohtauksiksi laajassa jatkumossa, ei toisiaan merkityksettömämmiksi mutta osaksi jotain suurta, joka tässä tapauksessa on palvelustyttö Mùin elämä.

Australialaisen Jennifer Kentin The Babadook (2014) näyttää kauhuelokuvalta ja osittain sitä onkin. Sen ydin on kuitenkin jotain kauhistuttavampaa. Amelia on yksinhuoltaja, jonka mies kuoli kyytiessään vaimoaan synnytykseen ja jonka kuusivuotias lapsi vaatii erityistukea käytöksensä vuoksi. Hän on loputtoman väsynyt elämän vaatimuksiin eikä olen käsitellyt puolison kuolemaakaan. Uupumuksen sumussa häntä ja hänen lastaan alkaa pelotella elokuvan nimihahmo, lastenkirjan painajaismainen hirviö. Vaikka tarina etenee kauhutarinamaisin kääntein, hiljaa hirviön läsnäoloa ja voimaa kasvattaen, aivan kovimpiin horror-tehoihin The Babadook ei ihan yritäkään. Ja se onkin oikea ratkaisu. Tarina on nimittäin pohjimmiltaan uupumuksen kuvaus, joka näyttää millaisen todellisuuden ja kuvitelmien ja pelon ja hallinnan menettämisen rajapinnalla kaikkensa antanut ihminen horjuu, kun häneltä viedään lepo ja kiristetään vielä hiukan lisää. Onko Babadook todellinen, äidin ja lapsen kimppuun hyökkäävä mörkö vai onko se äidin traumatisoituneen ja voipuneen mielen luomus, sillä ei oikeastaan ole edes väliä. Essie Davis äitinä välittää katsojalle väsyneen vanhemman koko kauhun.

Vittorio De Sica: Finzi-Continin puutarha. Toivo Särkkä: "1918" – mies ja hänen omatuntonsa

Vittorio De Sican alakuloiseksi käyneen uran viimeinen huippukohta oli Finzi-Continin puutarha (Il Giardino dei Finzi-Contini, 1970). Italialaiset elokuvantekijät ovat osanneet vaikuttavasti yhdistää nostalgisen synkkään, etenkin kun ovat kuvanneet fasismin aikaa maassaan. Siitä De Sicankin elokuvassa on kyse. Sen polttopisteessä on kahden juutalaisen nuoren pari: erittäin rikkaan ja omiin oloihinsa eristyvän perheen tytär sekä yrittäjäperheen poika, joka on jo lapsesta ollut rakastanut tyttöön. Rakkaus ei ole täysin yksipuolista muttei myöskään avoimen ilmiselvää. Sen kipuilua seurataan 1930-luvun kovenevassa asenneilmapiirissä, jossa juutalaisten oikeuksia jatkuvasti kavennetaan. Edes yläluokan ympärilleen rakentamat muurit eivät lopulta suojele, kun noutaja tulee. De Sica käsittelee Giorgio Bassanin romaaniin perustuvaa tarinaa herkästi, ymmärtäen. Nuori epävarma ja eriparinen rakkaus tuntuu juuri niin voimakkaalta ja silti hauraalta kuin se yleensä onkin. Aivan yhtä epävarmaa ja haurasta on lopulta elokuvan henkilöiden elämäkin.

Suomalaiset eivät ole onnistuneet yhtä hyvin menneisyytensä tilinteossa, ei ainakaan sisällissodan osalta. Toivo Särkän "1918" – mies ja hänen omantuntonsa (1957) yrittää kuitenkin tosissaan. Valitettavasti Jarl Hemmerin romaanin filmatisointi on kuitenkin erittäin epätasainen. Tason vaihtelu ärsyttää tavallista enemmän, sillä Särkän elokuvan loppupuoli oli parhaimmillaan loistelias. Harmillista kyllä, alkupuoli sitten onkin hyvin kömpelö. Uskonsa kanssa sisällissota taustallaan horjuva pappi kamppailee seksityöläiseen kohdistuvien himojensa kanssa. Nuoren "langenneen naisen" ja viettien ajamaa menneisyyttään kammoavan hengenmiehen lähentyminen on lähinnä epäuskottavaa ja vaivaannuttavaa. Kun sitten pariskunta päätyy erilleen, alkaa elokuva ryhdistäytyä. Suomenlinnan vankileirin kauhuissa pappi löytää taas uskonsa ja suorastaan pyhittyy. Loppupuolisko tarjoaa paitsi tunnetta ja ajateltavaa myös komean jylhiä kuvia sekä muutamia upeita henkilötyypittelyjä. Jos koko 1918 jylisisi eteenpäin yhtä varmasti kuin loppujakso, se voisi olla merkittävä klassikko. Nyt se jää harmittamaan liiaksi.

John Carpenter: Pako New Yorkista. Säpinää Chinatownissa

Vaikka John Carpenter liitetään yleensä kauhuelokuvaan, ehti hän tehdä myös jokusen toimintaleffan, jotka ovat ehtaa pulpia. Pako New Yorkista (Escape from New York, 1981) sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen, vuoteen 1997, jolloin Manhattanin saaresta on tehty valtaisa vankila ja jolloin maailma on suursodassa. Terroristi-iskun vuoksi Yhdysvaltain presidentti katoaa New Yorkiin, ja häntä pelastamaan lähetetään entinen sotasankari ja nykyinen rangaistusvanki Snake Plissken. Elokuva alkaa melko vakavana tieteistoimintana, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun vankien ”herttua” järjestää gladiaattorihenkisen vapaapainiottelun pesäpallomailojen kanssa, homma saa rehdin roskin auran ympärilleen. Pako New Yorkista on kieli vahvasti poskessa tehty dystooppinen rymistely, jonka ironinen loppu kuuluu jalometalleihin. Auteur Carpenterin hieno oivallus on roolittaa mukaan jokunen vanha länkkärikasvo – tarina ei lopulta ole kaukana klassisesta westernistä. Elokuva on nautittavan kompakti rykäisy, joka saa voimansa siitä, että se malttaa pitää kasvonsa peruslukemilla koko ajan.

Säpinää Chinatownissa (Big Trouble in Little China, 1986) sen sijaan ei edes yritä piilottaa naurettavuuttaan. Se on rehellisen hölmö, itsetietoisen camp. San Franciscon kiinalaiskortteleissa on meneillään paitsi jengisota myös fantastisempaa: on ikivanha tietäjä joka tarvitsee vihreäsilmäisen naisen vaimokseen, on muutama vähäisempi ukkosjumala, on kummallinen karvamonsteri ja leijuva monisilmäinen limapallero. Ja sitten on Kurt Russellin esittämä rekkakuski, joka hoitaa homman. Säpinää Chinatownissa on oikeastaan hongkongilaistyyppinen kung fu -fantasia, jonka keskelle punaniskapäähenkilö tiputetaan viitteeksi amerikkalaiskatsojille. Elokuvan huumori ei taatusti aukea jokaiselle, mutta itse nautin siitä suunnattomasti. Suurella budjetilla tehty reikäpäisyys ei missään vaiheessa muutu itsetarkoitukselliseksi, vaan Carpenter pitää koko ajan tarinan etenemisen polttopisteessä. Komeastihan se sitten rullaakin. Säpinää Chinatownissa on niitä harvinaisuuksia, joissa huono maku ja ammattitaito kohtaavat.

Luettua: heinäkuu 2025

Leena Krohn: Salaisuuksia. Helsinki 1993: Kirjayhtymä. 88 s. Kuv. Inari Krohn. 3. p. [1. p. 1992].

Leena Krohnin tuotannossa ”aikuistenkirjat” ja ”lastenkirjat” ovat aina olleet liukuvia käsitteitä, enkä tiedä, onko kirjailija itse oikeastaan koskaan edes tehnyt eroa niiden välillä. Vuonna 1992 ilmestynyt Salaisuuksia on näyttävinään lapsille tarkoitetulta – sen neliömäinen muoto ei ole tyypillinen, se on Inari Krohnin kuvittama ja sen kaikissa viidessä tarinassa on lapsen näkökulma. Kuitenkin kertomukset itsessään eivät ole erityisen lapsekkaita ja niiden käsittelemät teemat ovat päinvastoin hyvinkin suuria. Krohnin kirjailijanlaatuun kuuluukin haastaa lukijoita, mutta samalla lukijat saavat itse määritellä, kuinka korkealle rima kulloinkin asetetaan.

Salaisuuksia esimerkiksi on täysin mahdollista lukea kokoelmana tarinoita, joissa ei loppujen lopuksi tapahdu ihan kauhean paljon. Ja vaikka tapahtuisikin, eivät kertomukset välttämättä etene aristoteelisesti ja jännitettään kasaten. Oleellisempaa on herätellä lukijassa ajatuksia, ja jokainenhan ajattelee omista lähtökohdistaan.

Salaisuuksia sisältää neljä lyhyttä, selvästi novellimaista tekstiä sekä yhden paljon pidemmän, liki pienoisromaania muistuttavan kertomuksen. Pitkä tarina, Mare Serenitatis, on katkelmallinen kokonaisuus lapsen muistoja Kuuhun muuttaneesta tädistään. Selvästi scifiä oleva kertomus tarjoaa täyslaidallisen faktaa (ja spekulaatiota) Kuusta, kunnes rysäyttää loppuun suuren mittakaavan yllätyksen. Ihmeen tuntu kipinöi moneen kertaan.

Lyhyemmistä novelleista Uusi Opabinia ja Salattujen totuuksien yliopisto liikkuvat mahdollisen ja uskomattoman rajapinnalla, missä mieli kykenee asioihin, joihin todellisuus ei välttämättä pysty ja joita ei halua tieteellisen järjestelmällisyyden pilkottaviksi. Lyhyt Näkymätön tähti, joka kertoo ehkä-kuvitellusta Auringon kaksoistähdestä, liittyy sekin edellisten esittämiin kysymyksiin, joskin hieman satumaisemmalla otteella. Teoksen päättävä Kotini syvyydessä on kiehtova toden ja unen tutkielma, joka itsekin myöntää olevansa filosofian asialla. Monikerroksinen olemassaolon tasojen pohdinta saa dramaattisen kerronnallisen lopun, joka sai ainakin yhden lapsikuulijan hämmennyksiin – kuten uskon olleen tarkoituskin.

Matti Klinge: Professoreita. Helsinki 1990: Otava. 238 s. Kuv. 2. p. [1. p. 1984].

Kun 1990 Helsingin yliopisto täytti 350 vuotta, professori Matti Klinge oli jo sen virallinen historioitsija. Hän oli osallisena Helsingin yliopiston järeän historiikin kirjoittamiseen ja sitä ennen oli kronikoinut esimeriksi yliopiston ylioppilaskuntaa. Jubileumin kunniaksi Otava julkaisi uudestaan myös pienimuotoisemman mutta yhtä kaikki viehkon teoksen Professoreita kuuden vuoden takaa.

Professoreita on nimensä mukainen kirja. Se esittelee Turun akatemian ja sittemmin Helsingin yliopiston jokaiselta vuosikymmeneltä yhden keskeisen professorin. Näitä pikkuesseitä kertyy siten 35 kappaletta. Ne kuvaavat laajan ajallisen kaaren aina politiikan ja historian sekä oikeustieteen professori Mikael Wexioniuksesta (1609–1670) matematiikan professori Olli Lehtoon (1925–2020). Mitättömimmillään Klinge teksti jää pienoiselämäkerraksi, jossa käydään yleisesti läpi kyseisen henkilön ura ja merkitys. Tällaisia tapauksia on kuitenkin vain muutama.

Sen sijaan useammin kirjoittaja kykenee taiten luomaan yhden oppineen ihmisen kautta laajemman silmäyksen ajan tieteellisiin, oppihistoriallisiin ja poliittisiin tuuliin. Yksikään ihminen, ei professorikaan, ole muusta maailmasta irrallinen hahmo, vaikka historiankirjoitus usein suurmiehet sellaisiksi nostaa. Käsitellyt teemat voivat olla jonkin tietyn tieteenalan käännekohtia ja kehityslinjoja, yliopistollisen hallintokulttuurin muutoksia tai vaikkapa oppineisuuden ja aseman vahva periytyminen.

Viimeksi mainittu seikka korostuu Klingellä monesti. Hän rakastaa esitellä toisiinsa kietoutuvia yliopistosukujen haaroja – kuka oli kenenkin pojanpoika, kenen tytär nai kenenkin puolison veljen. Usein pärjäisi vähemmälläkin, mutta toisaalta kieltämättä on hämmentävää, miten valta yliopistossa vaikkapa 1700- ja 1800-luvuilla tuntui palaavan aina muutaman runkosuvun uusille vesoille.

Mitä lähemmäs kirjoitusajankohtaa tullaan, sitä vaikeampi Klingen on supistaa sanottavaansa lyhyen mitan vaatimalla tavalla. 1900-luvun kohteet olivat Klingelle aikalaisia, osa henkilökohtaisesti tuttuja, jokunen vielä elossakin julkaisuhetkellä. Sen sijaan vanhojen herrojen (miehiähän kaikki tietysti ovat) esittelyissä polttopiste on kirkas.

Juri Nummelin: Bagatelleja. Kirjoituksia 1980- ja 1990-luvuilta. [Turku] 2025: Juri Nummelin. 60 s.

Juri Nummelin on moninaisen uransa aikana julkaissut kaiken muun ohessa myös liudan mitä kummempia pikku kirjasia ja vihkosia. Oma haaransa ovat erilaiset juhlakirjat. Tämänvuotinen Bagatelleja ilmestyi 40-vuotistaiteilijajuhlan kunniaksi. Vuonna 1986 nimittäin ilmestyi Satakunnan Työssä 14-vuotiaan Nummelinin artikkeli Neuvostoliittolaisista etuvetoautoista! Myöhempi ura keskittyi sittemmin vähän toisenlaisiin aiheisiin…

Bagatelleja on pikkuruinen kokoelma tekstejä vuosilta 1986–1995, siis sitä varhaisinta juveniliaa, jota kirjailijat yleensä piilottelevat ja häpeävät. Nummelin, muun muassa roskakirjallisuuden asiantuntija, tietää kuitenkin mikä arvo on kaikenlaisilla kuriositeeteilla. Sitä paitsi – itse rakastan tällaisia julkaisuja: niillä ei ehkä ole kuin alaviitteen arvo, mutta joskus juuri niissä alaviitteissä saattaa olla mielenkiintoisimmat yksityiskohdat.

Bagatelleja sisältää edellä mainitun autoartikkelin lisäksi eritoten elokuva-arvioita sekä runoja. Nummelin on jo nuorena ollut taitava kirjoittaja ja tuntuu ymmärtäneen aiheittensa päälle. Kyllähän teinin ärhäkkä pätemisen tarve kuuluu teksteissä, mutta on niissä paljon oivaltavaa (sanon tämän pitkällä kokemuksella teinien teksteistä). Vielä selvemmin oivaltava mutta vielä harjaantumaton ja näsäviisaaseen hassutteluun sortuva nuori paljastuu runoissa, jotka ovat lähtöisin lähinnä Nummelinin julkaisemista pienlehdistä.

Kokoelman päättää lyhyt, 15-vuotiaana kirjoitettu novelli kokoomusnuorten riettaasta illanvietosta, joka huipentuu ihmisuhraukseen. Nummelin tietää itsekin julkaisevansa tässä keräilykohteen, sillä novellissa luetaan fiktiivistä grimoire Necronomiconia – mikä tietenkin tekee kirjasesta pakollisen Cthulhu-kompletisteille.

Christine Thorel & Kari Välimäki (toim.): Pimeää pimeämpi. Kummalinnun munia 2. Tampere 2015: Osuuskumma. 143 s.

Raapale, tuo täsmälleen sadan sanan mittainen novelli, venyy moneen. Se mahdollistaa kokeilun, se voi olla harjoite tiiviyteen, loppukäänteeseen tähtäävä tunnelmapala, kaunokirjallinen vitsi ja niin edelleen. Silloinkin, kun raapale ei onnistu olemaan kovin hyvä, tiukkarajainen muoto tekee siitä vähintään kiinnostavan: miksi kirjoittaja päätyi juuri näihin sataan sanaan?

Osuuskumman julkaisema, Christine Thorelin ja Kari Välimäen toimittama kokoelma Pimeää pimeämpi (2015) on runsas kattaus monenlaisia raapaleita. Se kokoaa alun perin Kummalinnun munia -sähkökirjasissa samana vuonna ilmestyneet 112 tekstiä. Niiden joukkoon mahtuu kaikenlaista, joskin humoristinen ja absurdi tuntuvat jonkin verran korostuvan. Osuuskumma keskittyy yleensä spekulatiiviseen fiktioon, mutta genrerajat eivät tämän kokoelman yhteydessä ole oleellisia. Toki suurimmassa osassa tekstejä on jokin fantastinen elementti ja muutamat voi ihan selvästi lukea genrekirjallisuudeksi. Silti oleellisempaa on pystyä yllättämään ja tarjoamaan oivalluksia. Esimerkiksi Anni Nupposen Hirviöasiakaspalvelu-tarinat (jotka sittemmin ilmestyivät samannimisessä kirjasessa useiden lajitoveriensa kanssa) leikittelevät selvästi (kauhu)fantasian kuvastolla, mutta lopulta ne karnevalisoivat asiakaspalvelutilanteita. Yhtään täysin vakavaa tarinaa kokoelmassa ei ole, joskin muutaman kerran humoristisuus saattaa olla lukijasta kiinni. Eipä totiset tekstit sitä paitsi olisi leikittelevään perusvireeseen sopineetkaan. Ja lopultahan raapale on nimenomaan kirjallinen leikki.

Pimeää pimeämmässä on raapaleita yhteensä 17 kirjoittajalta, osalta vain yksi ja esimerkiksi Kari Välimäeltä liki kaksikymmentä. Hänen tekstinsä erottuvat muiden joukosta määrän lisäksi myös tunnistettavalla tyylillään, lakonisella järjettömyydellä. En itse ole absurdismin suuri ystävä, mutta arvostan, kun se tehdään hyvin. J. S. Meresmaaltakin on mukana reilusti toistakymmentä tekstiä, joiden huumori on oivaltavaa. Itselleni toimivat tässäkin yhteydessä myös Magdalena Hai ja Tarja Sipiläinen, osaltaan varmasti heidän kauhuun kallellaan olevien aiheittensa vuoksi.

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta. [Helsinki] 2014: Kuoriaiskirjat. KK007. 2. p. [1. p. 2013].

Kaikista Suomen aktiivisista raapaleiden kirjoittajista Shimo Suntila taitaa olla paitsi tuotteliain myös – mielestäni – paras. Vuonna 2012 hän otti urakakseen kirjoittaa joka päivä yhden raapaleen, ja koska se sattui olemaan karkausvuosi, Suntilan blogissa ilmestyi kaikkiaan 366 sadan sanan novellia. Suntilan esikoiskirjaan Sata kummaa kertomusta on koottu niistä laadukkain osuus.

Miksi pidän Suntilaa lajin mestarina? Yksi syy on hänen laaja-alaisuutensa. Hänen raapaleissaan esiintyy paitsi koko spekulatiivisen fiktion kirjo myös sitä laajempi aiheisto. Tässä nimenomaisessa kokoelmassakin on muutama kirjailijuuteen ja kirjakeräilyyn liittyvä teksti, joskin niitä Suntilalta on ilmestynyt toisaalla enemmän. Pääpaino on spefissä: erilaisissa fantasia-aiheissa, kauhukuvastossa ja tieteistarinassa.

Toinen syy Suntilan raapaleiden ihailuuni on se, etteivät hänen tekstinsä jää vitseiksi. Liian usein moni muu rakentaa tarinansa sellaisen yllätyslopun varaan, joka tekee tekstistä humoristisen ja usein todellakin vitsin kaltaisen. Kyllähän Suntilalla huumoria on, paljonkin, mutta usein se näkyy käsittelyn uudessa näkökulmassa tai yllättävyydessä. Sata kummaa kertomusta sisältää nähdäkseni tasan yhden vitsiraapaleen. Toisaalta monesti fandomin sisäpiirihuumori saattaa hämmentää ja etäännyttää vähemmän vihkiytynyttä lukijaa. Huumorin lisäksi Suntilan raapaleissa ylletään usein ihan ehtaan tarinankerrontaan, jopa vaikuttavaan tunnelataukseen. Tämänkin kokoelman teksteissä on muutamia sellaisia, jotka olisivat vaikuttavia tarinoita pidemminkin kerrottuina.

Vuoden urakkaan mahtuu jonkin verran toistoa. Hieman ihmettelen, miksi kirjaan on valikoitunut esimerkiksi kolme muunnelmaa samasta aihelmasta – baaritapaamisesta, iskurepliikistä ja sodasta avaruudessa. Muutoin valikoima on tasainen; muutama tarina jokseenkin samasta aihepiiristä kerrallaan. Mukaan on sitten ripoteltu Suntilan loistavia Milla ja Meri -tarinoita puolijumalaisista siskoksista ja heidän avuttomasta isästään.

Luettua: kesäkuu 2025

Matti Järvinen (toim.): Musta kissa ja muita vanhoja kertomuksia eläimistä ja ihmisistä. Helsinki 2019: Nysalor-kustannus. 142 s. 

Matti Järvisen toimittamien, vanhoja kertomuksia kokoavien novelliantologioiden sarjassa Musta kissa on pieni erikoisuutensa. Se ei keskity genretarinoihin vaan laajemman yhteisen teeman varaan. Musta kissa sisältää hyvin vaihtelevan joukon erilaisia kertomuksia, joissa ihmiset ja eläimet kohtaavat.

Tarinoiden moninaisuutta kuvaa, kuinka mukana on silkkaa gotiikkaa (Doyle, Wells), perinteisiä lehtiseikkailuja, realistista kerrontaa, hieman huumoriakin. Moni juttu jää anekdoottimaiseksi tuokiokuvaksi, mutta se ei niiden kiinnostavuutta vie mihinkään. Muodostuu ennakoimattomia siirtymiä, kun Ambrose Biercen kauhusta siirrytään Konrad Lehtimäen patetiaan ja siitä W. W. Jacobsin mustaan huumoriin; aivan kuten Kariston Hyvää yötä! -kirjoissa, joista moni novelli onkin peräisin. Vaihtelevuuden vuoksi yksikään teksteistä ei tunnu olevan väärässä paikassa.

Kertomukset ovat pääosin koottu vanhoista lehti- ja kirjajulkaisuista. Vanhojen julkaisujen lisäksi mukana on kaksi Järvisen uutta käännöstä, aiemmin suomentamaton Robert E. Howardin fantasia sekä Edgar Allan Poen Musta kissan varhaisen version suomennos. Periaatteena on ollut, ettei mukaan ole otettu tekstejä, joista on saatavilla moderni käännös. Kotimaiset valinnat ovat parhaimmillaan uutta paljastavia: säveltäjä Sam Sihvon surumielinen sirkustarina ja näytelmäkirjailija Elvira Willmanin lyhyt teksti rotasta. Itse olen aina iloinen kun Lehtimäki nostetaan esiin. Käännöstekstit ovat pääosin aikansa tunnetuilta nimiltä ilman suuria yllätyksiä (Jack Londonin juoppotarina on kyllä erityisen kiintoisa). Yksi erikoisuus kuitenkin on mukana: Dostojevskin nimiin laitettu Valkoinen vuohi, jonka on väitetty ”löytyneen” 1920-luvun lopussa. Kyse lienee kirjallisesta huijauksesta, mutta teksti on silti vaikuttava.

Tuttuun tyyliinsä Järvinen on muokkaillut jonkin verran tekstien kieltä, joskin ilmeisesti hyvin vähän. Kömpelöt rakenteet ja vanhahtava kieli ovat entisellään, mistä kiitän. Rasistiset ilmauksetkin on perusteltua säilyttää ajankuvana, minkä Järvinen huomioikin esipuheessaan.

Aatu Karri: Kotimaisia kauhutarinoita. Huuto Hornankalliolla. [Tampere] 2007: Meri-Tuulen henkäys. 142 s. 

Olisi helppo sanoa pelkän ulkoisen vilkaisun perusteella, että Aatu Karrin teoksessa Kotimaisia kauhutarinoita kauheinta ovat kansikuva ja hirvittävä oikeinkirjoitus. Ja onhan se totta – valokuva levytangon alla pullistelevasta miehestä (kirjailija itse?) vie ajatukset pikemminkin koomiseen kuin kauhistuttavaa ja kielen aivan käsittämätön pilkkukaaos sekä mielivaltaisesti katkeilevat virikkeet tuovat mieleen kasiluokkalaisen ainekirjoituksen. Onneksi pinnan alla on kuitenkin myös muuta.

Kotimaisia kauhutarinoita, alaotsikoltaan Huuto Hornankalliolla, ilmestyi 2007 Meri-Tuulen henkäyksen kustantamana. Tämä ymmärtääkseni oli Karrin ja hänen vaimonsa pääasiassa kiinteistöjen siivoamiseen keskittynyt yhtiö. Karri on julkaissut jonkin verran fiktiota (myös muuta kauhua) ja esimerkiksi ravitsemusaiheista kirjallisuutta.

Kotimaisia kauhutarinoita sisältää kolme novellia. Ne kaikki varioivat melko perinteisiä aiheita – kirouksia, aaveita, kohtalokkaita enteitä ja noitia – mutta moderniin suomalaismiljööseen sijoitettuna ne saavat oman kierteensä. Hornankallio kertoo kirotusta maatilasta, jonka mailla miehet tuppaavat kuolemaan, kun aave kostaa paikalla aiemmin tapahtuneita naisten uhraamisia. Sekä siinä että päätöskertomuksessa Täyden palvelun huoltamo käsitellään myös epätasaista avioliittoa, jossa vaimo öykkäröi tohvelimiehensä yli. Hieman ummehtunutta se on, mutta varsinkin jälkimmäisessä on stereotypian ylittävää psykologista silmää, kun aggressionsa hallitsema nainen tuntee jatkuvaa tunnontuskaa käytöksestään. Lopulta hänen saamansa palkka tuntuu lukijastakin kohtuuttomalta. Personal trainerissa käytännössä varoitetaan kuntosalisteroideista yliluonnollisen avulla.

Karrin tarinat ovat kelpo kauhukehitelmiä. Jos hän kertoisi ne ääneen, uskoisin hänen vangitsevan kyllä kuulijansa. Valitettavasti hän onnistuu kirjallisesti paljon huonommin. Kieliopin lisäksi myös kerronta ontuu ja jää vaivaavan pinnalliseksi. Kustannustoimitus olisi saattanut hioa nämä hyvin karkeat tekstit ihan kohtuullisiksi, olkoonkin ennalta arvattaviksi, kauhujutuiksi.

Seikkailija I. [Kouvola 2020?:] Vyöhyke. 16 s. Kuv.

Seikkailija I on kouvolalaisen Vyöhyke-yhtyeen lehtinen, jota myytiin keikoilla vuoden 2020 paikkeilla. 16-sivuinen on perinteikäs zine, joka sisältää 11 novellia (+ yhden vielä toisenkin kerran). Lyhyet novellit ovat yhtyeen neljän silloisen jäsenen käsialaa, mutta tekijöitä ei yksilöidä. Muutoinkin he käyttävät itsestään nimimerkkejä, jotka myös seikkailevat näissä kertomuksissa.

Seikkailijan novellit eivät muodosta minkäänlaista yhtenäistä kokonaisuutta, mutta ilmeisestikin ne sijoittuvat samaan maailmaan. Se on 1980-lukulaisen scifiestetiikan mukainen, postapokalyptinen maailma, jossa on vahvoja viittauksia (ainakin kuvittelen niin!) Strugatski-veljesten Stalkeriin. Tarinoissa on vapaustaistelijoita, armeijakuntia, myyttiset Alue ja Vyöhyke (jotka saattavat olla sama asia), puoliksi unohdettuja muistumia omasta ajastamme ja niin edelleen. Perinteikäs kuvasto lyö kättä kioskityylin ja ruokottomuuksien kanssa. Lajityypillisesti Seikkailijan sisältö on fantasiansekaista tieteiskirjallisuutta, jossa on jonkin verran kauhukirjallisuuden tummia sävyjä.

Kertomusten pituus vaihtelee hyvin lyhyesti varsin tiiviiseen. Pisin novelli on arviolta reilut tuhat sanaa pitkä. Yleensä tarinoissa on kyse nopeista välähdyksistä, joissa otetaan yhteen sotilaiden kanssa, amputoidaan omia sormia tuntemattoman hapon vaikutukselta, vedetään huumeita… Tarinoissa on räävittömyyttä ja vinoa huumoria silloinkin, kun ne ovat näennäisen vakavia. Parhaiten mielestäni onnistuu kolme kertomusta: Mestari kertoo Hiippailijasta, jonka omalakisia tekojen katsotaan sormien läpi, kunnes hän alkaa soittaa lapsille ääninauhoja ja uhoaa sytyttää kylään valot. Virtauman vanki on melkein vakava tarina minähenkilöstä, jonka ”virta” tai ”virtauma” lumoaa eikä anna edes kuolla; itse kuvittelen virran jostain syystä Kymijoeksi… Zinen päätöskertomus Tähtivaeltaja viimeisellä rannalla on jylhä tuokiokuva tuhoutuneen maailman rannikolta, konsumerismin kritiikki – ja lopultaan  ilmeisen ironinen.

Seikkailija I on mainio tuulahdus menneestä maailmasta ja zinekulttuurista, jonka ei olisi koskaan suonut loppuvan. Hienoa, että perinnettä on näin pidetty yllä vielä tälläkin vuosikymmenellä.

Emma Raven: Ratsumies rajan takaa. Malmö 2004: Stabenfeldt. 151 s. Suom. Nina Mäki-Kihniä. Kuv. Pollux-hevoskerho. – Alkuteos Twilight Horses. Demon Rider (2004).

Niin sanotulla heppakirjallisuudella on huono klangi. Mielikuvissa se on mielikuvituksetonta, kaavamaista ja tyhjänpäiväistä – ja asiaan vannoutumattomalle sen lumo on käsittämätöntä. Mutta jos miettii mitä tahansa muutakin lajityppiä, sopivat samat laatusanat niihinkin, oli se sitten rikosta, sotaa tai fantasiaa. Suurin ongelma taitaakin olla, että heppakirjat on suunnattu tytöille. Silti myös sen aluskasvillisuudesta voi löytää kiinnostavaa. Ihan oma alalajinsa ovat yliluonnolliset heppakirjat.

Emma Ravenin Twilight Horses -sarjan toinen osa, Demon Rider, ilmestyi tuoreeltaan Pollux-kirjakerhon kautta suomeksi nimellä Ratsumies rajan takaa. Sarja yhdistelee perinteisiin heppa-aiheisiin kauhufiktion piirteitä, ja meno yltyykin verrattain hurjaksi. Sarja sijoittuu tilalle, jossa koulutetaan stunt-hevosia elokuvateollisuuden tarpeisiin. Päähenkilö, 15-vuotias Salma, on ihastunut naapurin aloittelevaan stunttiratsastaja Ryaniin. Tallille ollaan tulossa kuvaamaan suosikkifilmin jatko-osan loppuhuipennusta, joka Ryanin pitäisi hoitaa. Hänen epävarmuutensa kutsuu paikalle lähimetsässä aikanaan kuolleet Marcin hengen, joka tarjoutuu avuksi mutta osoittautuukin pahansuovaksi. Tarina saa suorastaan goottilaisia sävyjä sukusalaisuuksineen.

 Ratsumies rajan takaa on harmillisen epätasainen. Alkupuoli on erittäin löperösti kirjoitettua ihmissuhdepyörittelyä, joka taatusti puree osaan kohdeyleisöstä. Se kuitenkin peittää alleen niin hevoset kuin aaveet. Vasta puolivälin tienoissa kerronta jäntevöityy, ja viimeinen kolmannes onkin sitten tehokas. Raven osaa varsin taitavasti kirjoittaa vetävää toimintaa, mistä on osoituksena pitkä takaa-ajojakso läpi tiheän metsän. Dramaattista täsmällisyyttä pilkahtelee muuallakin, mutta kenties pituusrajoitukset yhdistettynä jatko-osan pakollisiin menneiden selittelyihin ovat syynä alun takkuilulle.

 Jos Ratsumiestä rajan takaa ajattelee nuorten kauhuna, se onnistuu paremmin kuin moni ”puhdas” kauhukirja. Marc on saatu riittävän häiritseväksi ilman, että hän kuitenkaan järkyttää liiaksi nuorta lukijaa. Herkkyys lukijakunnan suhteen tuntuukin olevan Ravenin vahvuuksia.

Ritva Toivola: Kummitusjuna. Helsinki 2004: Tammi. 134 s.

Tuottelias lasten- ja nuortenkirjailija Ritva Toivola työnsi lusikkansa usein myös fantasiasoppaan. Hänen uskoakseni viimeinen novellikokoelmansa Kummitusjuna sisältääkin runsaasti nimenomaan spekulatiivista fiktiota. 12 novellista vain yhdessä ei ole yliluonnollista elementtiä, ja ”Joululahjoja”-kertomuskin luo sitä realistista ihmeen tuntua, jota joulun ihmeeksi tavataan kutsua. Siinä ostoskeskus jää sähkökatkoksen pimentämäksi. Kaiken kaikkiaan Kummitusjuna on paljon onnistuneempi kuin sitä edeltänyt Vampyyrimuoti (1996).

Kokoelman avauskertomus Metsän kuningas on tymäkkä kauhujuttu yöjunasta, joka alkaa täyttyä oudoista kuiskauksista. Ne kasvavat suoranaiseksi kirkunaksi ennen iskevää lopetusta. Muutama muukin kauhuaiheinen tarina on mukana: Kolme turkkiherraa on melko ahdistava kuvaus öykkäristä, joka saa peräänsä kaikkialle seuraavat nimihenkilöt; keventävänä elementtinä on, että yliluonnolliset vainoojat ovat Kolmen sepän patsaan hahmot. Kummitusjuna puolestaan edustaa perinnettä, jossa aavemainen hahmo paljastuukin joksikin muuksi. Fantasiapäivässä askarreltu kummajainen pitää jälki-istunnon.

Tieteiskirjallisuus on mukana kertomuksissa Taksikuski, Nettimato ja Jumbo. Ensimmäisessä on kyse keskeneräisestä robotiikasta, toisessa liian todelliseksi äityvästä pelimaailmasta ja kolmannessa humoristisesta katsauksesta geeniteknologiaan. Mikään niistä ei ainakaan aikuislukijasta ole kovin onnistunut, ja varsinkin tietokoneaihe nuorten-spefissä tuntuu jo nyt 2000-luvun klišeeltä.

Sekä Kalliomaalaukset että Lasikuulat perustuvat idealle, jossa päähenkilö siirtyy matkoillaan myös toiseen aikaan. Edellisessä Saimaan saaristosta löytyy esihistoriallinen välähdys, jälkimmäisessä Saaristomerellä kohdataan näkymä sota-aikaan. Kumpikin novelli on kokoelman parhaimmistoa. Lumimyrsky on lähes realistinen tarina erittäin runsaslumisesta talvesta – vain hurrikaanimaisiin lukemiin yltyvä myrsky on selvästi spekulatiivinen. Hieman samanhenkinen on päätöskertomus Huomenna se tulee, jossa koululuokan liitutaululle ilmestyy itsestään joka aamu uusi teksti. Pelottavan sijasta tarina on pikemminkin riemukas ja sellaisenaan vaikuttava.

A. H. Virkkunen: Matti Pohto. Vanhojen suomalaisten kirjain pelastaja. Helsinki 1924: Otava. 55 s.

Matti Pohto on suoranainen kulttihahmo Suomen historiassa. Hänen nimensä ei ole suurelle yleisölle tuttu, mutta asianharrastajille hän on melkein ylimaallinen ihmeentekijä. Pohto (1817–1857) oli köyhä maankiertäjä, joka kuitenkin keräsi merkittävän kokoelman varhaista suomalaista kirjallisuutta ja siinä sivussa teki valtavan palveluksen nykyiselle Kansalliskirjastolle.

Kun Turku paloi 1827, tuhoutui myös valtaosa akatemian kirjastosta. Vain osa lainassa olleista niteistä pelastui. Kun yliopisto siirtyi Helsinkiin, alkoi kirjastonhoitaja F. W. Pipping koota menetettyjä teoksia uudelleen. Odottamattoman apulaisen hän sai pohjanmaalaisesta, kiertelevästä kirjansitoja Pohdosta. Tämä ei osannut kirjoittaa, mutta lukutaitoinen hän kyllä oli. Kirjoista oli tullut hänelle intohimo, joka sai kuulemma muuten ilmeettömät kasvot kirkastumaan.

Pohto keräsi elämänsä aikana kolmisentuhatta suomenkielistä painotuotetta, mikä oli noin ¾ kaikista kotimaisista julkaisuista. Jos teosta oli hänellä vain yksi kappale, hän piti sen. Niitä hän säilytti toisen bibliofiilin, Emanuel Kanajärven luona Kanta-Hämeessä. Jos tiettyä teosta kuitenkin sattui vastaan useampi kappale, Pohto mieluusti lahjoitti sen eteenpäin. Hänen ansiostaan yliopiston kirjasto saikin lähes tuhat kokoelmistaan puuttunutta teosta, myös useita aiemmin tuntemattomia. Pohto hankki matkoillaan yksittäisiä lehtiäkin lisättäväksi puutteellisiin niteisiin, ja ilmiömäisellä muistillaan osasi tunnistaa painosvariantitkin toisistaan. Valitettavasti Pohdon kohtaloksi osui yhteinen yösija erään tunnetun pahantekijän kanssa, ja hän sai 40-vuotiaana kirveen päähänsä koko terän mitalta.

A. H. Virkkusen piskuinen kirjanen Pohdosta (Otava 1924) on ensimmäinen koonti erikoisen miehen elämästä. Eipä niitä myöhemminkään ole suuremmin ilmestynyt. Köyhän kiertolaisen elämä ei ole jäänyt aikakirjoihin, ja miehen tunteneitten muistikuvat rajoittuvat kouralliseen lehtitekstejä.

Raili Mikkanen [kirj.] & Sirkku Linnea [kuv.]: Suomen lasten kummituskirja. Helsinki 2022: Minerva. 79 [+2] s.

Suomessa on jo vuosikausia ilmestynyt monenlaisia kummitusjuttukirjoja. Useimmiten kyse on esimerkiksi kansanrunousarkistosta koottujen perinnekertomusten kokoelmista tai sitten näistä tarinoista kaunokirjallisempaan muotoon muokatuista pikku tarinoista. Joskus kirjan kirjoittaja tai toimittaja on ihan itse tehnyt keruutiedon ja koonnut näin uudempaa kummitteluperinnettä. Raili Mikkasen kirjoittama ja Sirkku Linnean kuvittama Suomen lasten kummituskirja kuuluu kai kahden jälkimmäisen ryhmän välimaastoon. Lähteitä ei tosin mainita, mutta rivien välissä tuntuu korostuvan kirjoittajan omat muistot ja kohtaamiset.

Kirja koostuu kymmenestä kummitusjutusta sekä niitä taustoittavista tai muuten niitä sivuavista pikku tietoteksteistä. Tarinat itsessään eivät ole erityisen pelottavia, vaikkakin muutamat niistä saattavat olla ihan riittävän jännittäviä kaikkein pienimmille kuulijoille. Useimmiten aaveet ja pelko on etäännytetty: Tarinan kertoja ehkä kuulee jutun joltakulta, ja koskaan kummitus ei tule lähelle henkilöhahmoja. Kuvituskin on värikästä ja sen ihmiset pyöreäpiirteisiä. Vain pari kertoo lähestytään edes jonkinlaisia kauhutehoja, öisessä kohtaamisessa Talin kartanon koivukujalla ja Tervolan liftaritytön tapauksessa. Kiitettävää on se, että kahta lukuun ottamatta kaikissa kertomuksissa aaveen olemassaolo jätetään mahdolliseksi ellei peräti oletettavaksi. Vain ensimmäisessä ja viimeisessä jutussa ”aave” onkin mielikuvituksen luomus.

Tarinat sijoittuvat suurelta osin nykyaikaan. Tietotekniikkaa ja kännyköitä niissä ei kuitenkaan esiinny, mikä luo ajattomuuden tunnetta. Vain yksi kertomus, Mäntyharjun poltergeistista kertova, tapahtuu selvästi menneisyydessä, agraari-Suomessa johon kummitusjutut yleensä perinnekertomuksissakin sijoittuvat.

Aikuislukijalle tarinat ovat lyhyitä, viehättäviä tunnelmapaloja, joskus onnistuneempia ja useimmiten etäiseksi jääviä. Alakouluikäisellekin lapselle osa saattaa jäädä liian kesyksi. Toisaalta tunnelma on kaikissa kohdallaan, ja kiinnostavat tietotekstit varmasti saavat helposti aikaan mielenkiintoisia keskusteluja. Niissä Mikkanen esittää ihan suoriakin kysymyksiä, jotka ovat omiaan kirvoittamaan ajatuksia.

Arvo Viljanto: Suomen ensimmäinen kirjakauppias. Piirteitä Laurentius Jauchiuksen toiminnasta Suomessa ja Baltiassa vv. 1642–1666. Turku 1946: Aura. 95 s.

Tuleva professori Arvo Viljanti julkaisi vuonna 1946 viehättävän pikkukirjan Suomen ensimmäinen kirjakauppias. Auran kustantama teos käsittelee Laurentius Jauchiusta ja hänen toimiaan Suomessa sekä Balttian alueella 1600-luvun puolivälissä.

Suomessa oli kyllä toiminut kirjakauppiaita ennen Jauchiustakin. He olivat kuitenkin joko kirjansitojia, jotka harjoittivat siinä sivussa myyntiäkin, tai sitten ulkomaalaisia toimijoita, etenkin saksalaisia. Nykyisen Saksan alueelta oli lähtöisin Jauchiuskin, joka oli alkujaan lyypekkiläinen. Suomessa (tässäkin asiassa) käänteentekevä tapahtuma oli Turun akatemian perustaminen vuonna 1640. Monen muun lisäksi uusi yliopisto tarvitsi alaisuuteensa kirjakauppiaan täyttämään opiskelijoiden ja henkilökunnan tarpeet. Tähän vastauksena oli Jauchius, joka oikeudet toimintaansa saatuaan oli ensimmäinen nimenomaan kirjojen myyntiin keskittynyt ammatinharjoittaja Suomessa.

Jauchiuksen toiminta Turussa kesti liki neljännesvuosisadan, 1642–1666. Siellä hän ei kuitenkaan asunut tai toiminut päätoimisesti kuin vuoteen 1651. Samaan aikaan Jauchius nimittäin toimi laajalti Baltiassa ja siirtyikin lopulta Tallinnaan. Laajoista verkostoistaan ja menestyksekkäästä liiketoiminnastaan huolimatta hänen viimeiset vaiheensa olivat epäonnekkaita, sillä toistuvat merivahingot ja epärehelliset palvelijat tuottivat hänelle suuria menetyksiä. Myös sopimukset päättäjien kanssa tuottivat päänvaivaa, ja Jauchius joutui kuluttamaan voimiaan kirjoittelemalla runsaat määrät valituksia kuningattarelle.

Viljannin fraktuuralla(!) ladottu, kaunis kirja on aikanaan esitellyt uusia tietoja Jauchiuksen elämästä, etenkin hänen toimistaan viranomaisten kanssa. Kirjoittaja esittää toivomuksen, että jatkotutkimus toisi esiin lisätarkennuksia. Ilmeisesti kovin paljon uutta ei silti ole paljastunut. Siispä Viljannin teos puolustaa edelleen paikkaansa.

Katsottua: kesäkuu 2025

Mick Garris: Stephen Kingin Desperation. Tobe Hooper: Luunmurskaaja

Kukaan ei ole tainnut ohjata yhtä monta Stephen King -filmatisointia kuin Mick Garris. Valitettavasti Garris on saanut oppinsa 1980-luvun televisiossa, samana aikana kuin kouliintui myös King käsikirjoittajaksi. Miesten ties monennessako yhteistyössä, Stephen Kingin Desperationissa (Stephen King's Desperation, 2006), asia käy kovin selväksi. Epätoivon kaupunki -romaaniin perustuva tv-elokuva sisältää lähinnä latteaa kuvakerrontaa, varsinkin alussa liian pitkiä vuoropuheluita, kokonaisuuteen huonosti sopivaa huumoria ja kummitusjunatasoista säikyttelyä. Tarina on suurin piirtein sitä mitä kirjassakin, mutta Kingin tapaan hän tälläkin kertaa oikoo mutkia käsikirjoituksessaan, kuin ei luottaisi katsojiin. Keskellä autiomaata sekapäinen poliisi pidättelee ohikulkijoita, kun on ensin listinyt koko kotikaupunkinsa väestön. Oikeasti kaiken takana on vanhasta kaivoskuilusta vapautettu demoni. Onneksi kiikkiin jääneiden joukossa on pikkupoika, jolla on henkilökohtainen yhteys Jumalaan. Tarinan naiivi uskonnollisuus häiritsi romaanissa melko paljon, mutta elokuvasovituksessa se tuntuu vielä kämpelömmältä. Kaksi selvää onnistumista Desperationissa on: Ron Pearlman irroittelemassa riivattuna poliisina sekä muka mykkäelokuvana esitettävä takaumajakso, jonka pituista sanattomuutta voi pitää rohkeana ajan jenkki-tv:ssä.

Eri tavalla epäonnistui Tobe Hooper, jonka tilillä sentään on pari hienoakin ohjausta. Kingin varhaiseen miestenlehtinovelliin perustuvasta Luunmurskaajasta (The Mangler, 1995) ei alkutekstiä löydä kuin yksityiskohdista. Hassuttelu ihmisiä vainoavasta teollisuusmankelista on muuttunut sarjakuvamaiseksi hölmöilyksi, jossa riivattu transformer-prässi kaipaa neitsytuhreja ja Bond-konnan oloinen Robert Englund kompuroi kainalosauvoineen yltiökapitalistisena mankelin ylipappina. Veriefektit ovat hupaisat (ihminen laskostuu näppärästi!), mutta tarinaan on ympätty laikenlaista sälää ihan liikaa.

Toivo Särkkä & Yrjö Norta: Rykmentin murheenkryyni. Aarne Laine: Murheenkryynin poika

Rykmentin murheenkryyni (1938) aloitti suomalaisessa elokuvassa menestyksekkään sotilasfarssien sarjan, vaikkei teknisesti ihan ensimmäinen lajiaan ollutkaan. Menestyksekäs pitää tässä ymmärtää taloudellisesti, sillä mistään taiteen merkkiteoksista niissä ei ollut kyse. Toivo Särkän ja Yrjö Norran ohjaustyö perustuu Topiaksen näytelmään ja sisältää jokseenkin kaikki lajin peruselkeet: laiska mutta kekseliäs alokas (eli monni), herraskainen ja mukavuudenhaluinen maisteri josta koulitaan Mies, vähän kevyttä kasarmiromanssia keittäjättären tai komppanian komentajan tyttären kanssa. Ja sitten käsitetään väärin, ristiin ja pitkin poikin. Huumori on sittemmin moneen kertaan nähtyä mutta sellaisenaan viehättävää, ja hienoa on edelleen katsella Angerkosken pariskunnan, Leo Lähteenmäen ja Ansa Ikosen komiikkaa. Nuorena kuolleessa Kaarlo Angerkoskessa menetettiin kyllä hieno filmikasvo.

Elokuva sai jokseenkin odottamattoman jatko-osan kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Aarne Laineen ohjaama Murheenkryynin poika (1958) korvaa vanhan kaartin pääosin uudella sukupolvella (paikoin ihan kirjaimellisesti). Idea säilyy samana: Entisen murheenkryynin yksioikoinen ja vakavanpuoleinen poika lähtee armeijaan; Veikko Sinisalo jatkaa suoraan Sven Tuuvan elkeillä. Kaveriksi osuu nahjusmainen kaupunkilaiskaima. Ja sitten taas ymmärrellään väärin. Vähän kuitenkin lopulta ollaan kasarmilla, enemmän kotijoukkojen puolella. Isäpappa kun kaipailee vanhoihin hölmöilyihin. Huumori on paljon ensimmäistä elokuvaa löysempää ja kerronta epätasaisempaa. Punainen lanka uhkaa kadota koko ajan. Onneksi moni näyttelijä tuo mukaan valonpilkahduksia, varsinkin Veijo Pasanen jerrylewismäisillä maneereillaan ja Uljas Kandolin irrottelullaan. Lopulta elokuva itse on kuitenkin varsin mitätön.

Ridley Scott: Alien – kahdeksas matkustaja. James Cameron: Aliens – paluu. David Fincher: Alien 3. Jean-Pierre Jeunet: Alien – ylösnousemus

Ridley Scottin ohjaama Alien – kahdeksas matkustaja (Alien, 1979) on yhä edelleen tieteiskauhun mestariteos. Tarina tähteinvälisen kauppa-aluksen kyytiin soluttautuvasta tappajasta on yksinkertaisuudessaan tehokas. Pitkin kamera-ajoin alkava, pienoismalliestetiikalla Tähtien sotaa muistuttava Alien kääntyy hyvin nopeasti slasher-elokuvaksi, jossa yliluonnollisen ylivoimainen hirviö vaanii joka nurkan takana ja vain yksi selviää siinä kilpajuoksussa. Elokuvan teho syntyy verkkaisen maalailevasta temposta, jonka rikkoo muutama ikoninen hyppysäikky, sekä toisaalta intensiivisestä käsikamerakuvauksesta ja upeasti alitajuntaan pureutuvasta äänimaailmasta.

James Cameronin jatko-osa Aliens – paluu (Aliens, 1986) puolestaan vaihtaa kauhun sotilas-scifiksi. Pelastustehtävä muuttuu selviytymiskamppailuksi tappajaolentojen keskellä. Cameron malttaa hänkin kertoa hitaasti (etenkin vuoden 1991 leikkauksessa) ja rakentaa tunnelmaa ennen kuin räjäyttää toiminnan käyntiin. Aliens on hienosti soljuvaa elokuvaa, mutta se on lopulta myös turvallista viihdettä. Alkuperäisen ahdistavuutta ei synny.

Epäonnisten tuotanto-olosuhteiden keskellä syntynyt Alien 3 (1992) oli David Fincherin ensimmäinen pitkä elokuva. Musiikkivideotausta näkyy: elokuvan ensimmäinen puolisko on visuaalisesti upeaa, synkkää tieteisfantasiaa. Valitettavasti sen jälkeen käsikirjoitus pettää, ja loppupuoli jää punahehkuiseksi haahuiluksi, loputtomaksi käytävissä juoksenteluksi. Suljetun vankilaplaneetan miljööstä olisi pitänyt saada paljon enemmän irti. Jopa itse olento on tällä kertaa mitätön.

Ohjaaja Jean-Pierre Jeunet’n ja käsikirjoittaja Joss Whedonin käsissä Alien – ylösnousemuksesta (Alien Resurrection, 1997) tuli toimintasarjakuvaa. Mahdollisuuksia leikitellä kloonaamisella sekä ihmisen ja koneen, toisaalta ihmisen ja toisen orgaanisen olennon rajapinnoilla olisi ollut, mutta kaksi tuntia käytetään kuumeenkeltaiseen ryminään. Hahmot ovat jeunetmainen läjä originelleja, ja aiempien osien sankari Ripleyn kloonistakin on tehty kaksiulotteinen oneliner-automaatti.

William Peter Blatty: Manaaja III. John Landos: Ihmissusi Lontoossa

Kirjailija William Peter Blatty ansaitusti suivaantui romaaniinsa perustuvan Manaaja-elokuvan jatko-osasta. Niinpä hän päätti ohjata omansa – tai oikeastaan sovituksen Paholaisleegio-romaanista, mutta studio muokkasi siitä omanlaisensa. Manaaja III (The Excorsist III, 1990) on suoraa jatkoa alkuperäiselle, joskin se alkaa sarjamurhaajaelokuvana. Teloitetun murhaajan työ tuntuu jatkuvan 15 vuoden tauon jälkeen, ja tapausta tutkii ensimmäisestä osasta tuttu poliisi. Uskonnollissävytteisten murhien tutkinta johtaa kummiin taivasnäkyihin (Fabio-enkeli!) ja outoihin hahmoihin. Kaikki vie kohti murhanhimoista riivaajaa, perheyksikköön kajoamista ja välttämätöntä manausta. Blattyn näkemys on ihailtavan omalakista. Normaalisti tällainen elokuva tehtäisiin yleisön toiveet edellä ja helpoin ratkaisuin. Manaaja III kuitenkin on selvästi kunnianhimoinen yritys. Visuaalisesta kekseliäisyydestään huolimatta se on selvästi kirjallisen ihmisen työtä. Fragmentaarinen kerronta, yllättävät välileikkaukset, moniselitteinen symboliikka ja parhaimmillaan säkenöivä dialogi ovat paljonpuhuvia. Pikemmin kuin kauhuelokuva on Manaaja III runo. Harmi ettei Blatty ohjannut kuin pari elokuvaa.

Vuoden 1981 kahdesta isosta ihmissusielokuvasta Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London) on se vähemmän vakava. John Landisin teos on kertomus kahdesta amerikkalaisesta reppureissaajasta, jotka joutuvat Englannissa suden uhreiksi. Toisesta tulee mätänevä kummitus, toisella alkaa kasvaa karvaa hassuihin paikkoihin. Itse- ja genretietoiset intertekstuaaliset viittaukset yhdistyvät amerikkalaiseen mielikuvaan brittiläisyydestä, veriseen kauhukuvastoon ja teinileffahöpsyyteen. Tulos on parhaimmillaan Hammerin versio Emmerdalesta, jossa on hieno kuu-aiheinen soundtrack. Perinteikäs muodomuutoskohtaus on yhä vaikuttava, vaikka susi lopulta onkin kuin steroidimopsi. Kauhukomedia on kuitenkin vaikea laji, eikä Amerikkalainen ihmissusi onnistu täysin. Parhaiten se toimii postmodernina lajityyppileikkinä vaikkei sellaisenakaan ole täysosuma. Kuitenkin kohtaus, jossa epäkuolleet ehdottavat pornofilminäytännössä ihmissudelle keinoja kuolla, on ratkiriemukas.

Katsottua: toukokuu 2025

Aarne Tarkas: Teerenpeliä. Kulkurin masurkka

Kuten tunnettua, Näyttelijäliiton lakko vuosina 1963–65 tappoi suomalaisen studioelokuvan. Suurin kaikista, Suomen Filmiteollisuus, hiipui sekin hiljaa olemattomuuteen. Yhtiön viimeiseksi pitkäksi elokuvaksi jäi Aarne Tarkaksen musiikkihölmöily Teerenpeliä (1963). Lakon vuoksi ammattinäyttelijöitä oli mukana lähinnä Siiri Angerkosken verran. Pääroolit menivät amatööreille. Onneksi pääosien esittäjät osaavat laulaa. Tarina on hölmö: Parikymppiset sisarukset työskentelevät kahviossa ja haaveilevat rikkaista miehistä. Samaan aikaan rikkaat veljekset haluaisivat päästä oikeisiin töihin pelkän johtamisen sijaan. Sitten, ihan yllättäen, nelikon polut risteävät; toiset ihastuvat kauniisiin silmiin, toiset kalliisiin autoihin. Ja kuten arvata saattaa, heppoista juonta täydennetään sinänsä ihan näppärillä musiikkinumeroilla ja valitettavan kömpelöllä tilannehuumorilla. Väärinymmärrysten komediaa haetaan, kun miekkoset alkavat larpata köyhää työväenluokkaa ja naiset minkkiturkkitylyttäjiä. – Kovin mairitteleva päätös SF:n tarulle ei Teerenpeli ole. Edes ammattimies Tarkas ei tunnu jaksavan kiinnostua siitä, vaikka muutaman kerran yrittääkin Aulangon lumimaisemissa.

Muutamaa vuotta aiemmin Tarkas ohjasi Fennada-Filmin ensimmäisen värielokuvan, Kulkurin masurkan (1958). Se on pinnallisesti suomalaisittain peruselokuvaa: samannimisestä laulusta juuri ja juuri innoituksensa saanut tarina kulkumiehestä. Sen kuitenkin nostaa erilleen muista kaltaisistaan muutama seikka: Esko Töyrin kauniisti liikkuva kuvaus, neuvostoliittolainen värimaailma ja topeliaaninen tarina, joka ei ole niinkään hilpeän romanttinen kuin haikean eroottinen (Bergströmin musiikki!). Tulipunakukkamainen kulkuri kohtaa reissullaan suudeltavia naisia joka notkossa. Tarkas on taas käsikirjoittanut genrefiktiota, jossa Suomessakin on nättejä nunnia, koska niinhän kaikissa hyvissä seikkailujutuissa. Taustalla kuitenkin on kulkurin yritys ymmärtää omaa menneisyyttään, ja vaikka "suuri paljastus" ei ole yllätys, on epätavanomainen lopetus tyylitajuinen.

Luettua: toukokuu 2025

Ritva-Liisa Pilhjerta (toim.): Kokematon kummitus. Valikoima kummituskertomuksia. Helsinki 1973: Tammi. 139[+1] s. Suom. Raija Mattila. Tam tam -kirjat.

Ritva-Liisa Pilhjertan toimittama Kokematon kummitus on varhainen kummitustarinoiden käännösvalikoima. Vastaavia ei ollut juurikaan ilmestynyt aiemmin, mutta jälkeenpäin kylläkin. Kuvaavaa on se, että kokoelma ilmestyi Tammen lasten- ja nuorten kirjasarja Tam tamissa. Perinteinen kummitusjuttu ei ollut politisoituneella 1970-luvulla kovin vakavasti otettavaa kirjallisuutta, edes antikvaarisessa mielessä.

Kokematon kummitus on sisällöltään melko epätasainen ja erikoisestikin valikoitu. Osittain tähän varmasti on syynä kohdeyleisön ikä. Ensinnäkin kirjassa on alan klassisten brittikirjailijoiden vähemmän tunnettuja kummitustarinoita. H. G. Wellsin nimitarina alkaa farssina ja päättyy silkkana kauhuna; Sakin Avoin ikkuna tekee saman toisin päin, hieman Ambrose Biercen tyyliin. R. B Middletonin Aavelaiva on ehtaa englantilaista huumoria: myrskyn tuoma aavelaiva houkuttelee maalaiskylän kummitukset mukaansa viettelemällä ne erityisen hyvällä rommilla. Algernon Blackwoodin Juokseva susi on Pohjois-Amerikkaan sijoittuva yliluonnollinen eräkertomus.

Sitten ovat selvästi nuori lukija mielessä kirjoitetut kolme tarinaa. William Croft Dicksonin Hänen oma lukunsa on oiva esimerkki siitä, kuinka jo 1960-luvulla nuorisoa houkuteltiin lukemaan hyödyntämällä uutta teknologiaa kauhutarinassa; tulos on kuitenkin tylsä. Vielä ponnettomampia ovat ainoan mukaan otetun yhdysvaltalaisen, Sorche Nic Leodhasin kaksi juttua, joiden ainoa kierre paljastetaan jo nimessä.

Pilhjertan valikoiman täydentää kaksi hyvin erilaista tekstiä. Monipuolisen Leon Garfieldin Rauhaton kummitus on silkkaa viktoriaanista tarinointia, vaikka se onkin kirjoitettu vasta 1960-luvulla. Novelli on varmasti nuorille kirjoitettu, mutta se ei aliarvioi lukijaa ja näin onkin kenties kokoelman paras teksti. Kirjan päättävä, sinologi Cyril Birchin Kohtaamisia aaveiden kanssa on monesta kiinalaislähtöisestä kummitusjutusta rakennettu kokonaisuus, joka helposti tuo mieleen sen, mitä Lafcadio Hearn teki japanilaiselle perinteelle.

Kokematon kummitus puolustaa siis paikkaansa kummitustarinaperinteen käännösten joukossa. Siinä on monta arvokasta lisäystä alan suomennoksiin.

Bourgeon: Hämärän matkamiehet 1. Sumumetsien lumous

(Les compagnons de crépuscule 1. Le sortilege  du bois des brumes, 1983). Helsinki 1991: Jalava. 48 s. Suom. Soile Kaukoranta

Bourgeon: Hämärän matkamiehet 2. Suolammen silmät

(Les compagnons de crépuscule 2. Les yeux d’étain de la ville glauque, 1986). Helsinki 1993: Jalava. 48 s. Suom. Soile Kaukoranta.

Bourgeon: Hämärän matkamiehet 3. Malaterren viimeinen laulu 1

(Les compagnons de crépuscule 3. Le dernier chant des Malaterre, 1990). Helsinki 1994: Jalava. 62 s. Suom. Soile Kaukoranta.

Bourgeon: Hämärän matkamiehet 3. Malaterren viimeinen laulu 2

(Les compagnons de crépuscule 3. Le dernier chant des Malaterre, 1990). Helsinki 1996: Jalava. 72 s. Suom. Soile Kaukoranta.

Ranskalaisen Bourgeonin kolmiosainen sarja Hämärän matkamiehet ilmestyi suomeksi neljänä albumina. Se on kunnianhimoista sarjakuvaa, joka välttelee yksiselitteisyyttä olematta kuitenkaan erityisen vaikeaakaan. On lukijan silti oltava valppaana, sillä kauniisiin kuviin liiaksi uppoutuminen eksyttää nopeasti juonesta, jonka käänteet eivät aina ole helposti seurattavissa.

Hämärän matkamiehet sijoittuu keskiajan Ranskaa muistuttavaan maailmaan, joka kuitenkin elää omaa historiaansa ja on selvästi fantastinen. Kasvoiltaan rujo ja mieleltään menneiden virheiden riivaaman vaeltavan ritarin matkaan lyöttäytyvät hirttopuusta pelastettu nuorukainen ja yhteisönsä noidaksi pilkkaama tyttö. Eripariseen seurueeseen liittyy välillä muitakin, mutta nämä kolme muodostavat sarjan ydinhahmot. Matkallaan he kohtaavat monenlaista sodan lieveilmiötä; julmuutta, väkivaltaa, valtapelejä mutta myös lempeyttä ja toveruutta, jotka eivät rajoitu vain ihmisiin vaan myös maagisiin olentoihin (ja yhteen karhuun). Eeppisen fantasian matka-aihelman avulla Bourgeon kertoo suurten mittasuhteiden tarinan, joka lopulta tiivistyy hyvin inhimillisen kokoiseksi. Tässä lienee Hämärän matkamiesten eräs viehätystekijä.

Toinen on Bourgeonin upeat piirrokset. Hän on taitava maiseman ja asetelmien kuvaaja, samoin ihmisjoukkojen. Yksityiskohtia on valtava määrä, ja ilmeisestikin keskiaikainen kuvasto on hyvin tarkkaan tutkittua. Myös ruutujako ja ruutujen välinen dynamiikka ovat paikoihin ihailtavaa. Bourgeon yhdistää elokuvallisia kuvasarjoja ratkaisuihin, jotka onnistuvat vain staattisessa kuvassa. Valitettavasti toiminnan kuvaajana hän ei ole yhtä hyvä. Liike ei välity kuvista juurikaan, ja äkilliset tapahtumat saavat monesti ymmälleen. Onneksi Hämärän matkamiehissä toiminta on vähäistä. Sen sijaan ranskalaiseen tapaan alastomuutta vilautellaan aina silloin tällöin. Aina se ei ole tarinan kannalta motivoitua mutta yleensä sentään miellyttävää katsoa.

Fanny Davidsson: Viettejä. Tampere 1908: Vihtori Kosonen. 102 s.

Pari kuukautta sitten löysin antikvariaatista erikoisen näköisen kirjan. Sidos oli hutera, ja nimiölehti oli liimattu suoraan kansipahviin. Myyjä oli yrittänyt korjata rujoa ulkoasua liimaamalla kirjalle ruskeasta kartongista yhtenäisen kansipaperin. Selkämykseen hän oli sentään kirjoittanut: Fanny Davidson [sic] ”Viettejä”. Mielenkiintoani lisäsi ensimmäisen aukeaman leimat, joissa luki tamperelaisen poliisikonstaapelin tiedot vuodelta 1910. Myyjä epäili kirjan kiinnostaneen viranomaisia sensuurimielessä. Sitä en ole pystynyt vahvistamaan, mutta mitenkään mahdottomalta se ei tunnu.

Fanny Davidsson julkaisi kaksi kirjamittaista, kaunokirjallista teosta, joista tämä Viettejä-novellikokoelma oli toinen. Sen kustansi paikallinen kulttuurivaikuttaja Vihtori Kosonen vuonna 1908. Davidsson on valitettavasti lähes unohdettu – lukuun ottamatta hänen suhteitaan runoilijoihin Kössi Kaatraan (kihlat) ja J. H. Erkkoon (setämiehen päiväunia). Myöhemmän elämänsä Davidsson pyhitti etenkin teatterista kirjoittamiselle.

Viettejä on julkaisuaikaansa nähden hämmästyttävän risqué. Varsinkin sen kaksi ensimmäistä novellia ovat hyvin visuaalista eroottisessa kuvastossaan. Ensimmäinen kuvaa taiteilijan moni sivusuhteita, seuraava nuoren ja hyveellisen papin viettelevää prostituoitua. Myöhemminkin sukupuoliset teemat näyttäytyvät paikoin, mutta Davidssonin teemat laajenevat muunkinlaiseen kaksinaismoralismin ja valta-asemien alas raastamiseen. Osansa saavat uskonnollisuus (kristitty on valmis silpomaan pikkulapset, koska nämä ovat leikkineet öyläteillä), lapsiin alentuvasti suhtautuvat aikuiset, itseään täynnä olevat taitelijat ja omistushaluiset ukot.

Parhaimmillaan Davidssonin tekstit ovat suoruudessaan vaikuttavia tunteen kuvauksia. Valitettavasti yhtä usein hän sortuu paatokselliseen paisutteluun tai teennäisiin allegorioihin, jotka lähinnä vaivaannuttavat. Aikalaisarvostelijat haukkuivat kokoelman täysin, mikä ei ole lainkaan yllättävää sen uhmakkuuden huomioon ottaen. Sääli se silti on, koska samalla moni kelpo teksti tuomittiin unohdukseen. Asiaa ei varmasti auttanut, että Davidsson oli nainen…