Pimeä yö, tähdetön taivas
Tammi, 2012 (alkuteos Full Dark, No Stars, 2010). 354 s. Sid. Suom. Ilkka Rekiaro.
I
Full Dark, No Stars ilmestyi alkukielisenä vuonna 2010, ja suomennos Pimeä yö, tähdetön taivas kaksi vuotta myöhemmin. Tässä vaiheessa Stephen Kingin uraa oli jo ehditty tottua erilaisiin muotokokeiluihin. Hänen tuotannolleen leimallisten tiiliskiviromaanien lisäksi Kingiltä oli ilmestynyt lyhytproosaa sekä kokoelmina että erikoisempina yksittäisniteinä, oli jatkokertomusta, oli kuvakirjaa, oli vain ääni- tai sähkökirjana ilmestyneitä kertomuksia, oli salanimillä kirjoitettuja teoksia ja niin edelleen.
Yksi Kingin tuotannon omalaatuisimmista muodoista on pienoisromaanikokoelma. Tämäntyyppistä julkaisulajia ei kovin paljon harrasteta. Jos kirjailija kirjoittaa jotain lyhyen romaanin tai pienoisromaanin (engl. novella) mittaista, on aivan luontevaa julkaista sellainen omana nimikkeenään. Noin satasivuinen kertomus on kioskipokkarin perusmitta, ja esimerkiksi Suomessa tällaisia tiiviitä romaaneja ovat kirjoittaneet jokseenkin jokainen laajan uran luonut kirjailija.
Stephen Kingin tapauksessa asia ei ole kuitenkaan ollut ihan niin yksioikoinen. Syy siihen on pitkälti kustannustoimintaa ohjaavissa voimissa. Ensinnäkin King on aina ollut erittäin tuottelias. Sen jälkeen, kun esikoisromaani Carrie ilmestyi 1974, on häneltä julkaistu lähes joka vuosi ainakin yksi uusi kirja. Ainoat poikkeukset ovat vuosi 1976 (jolloin silloinkin joulukuussa ilmestyi Richard Bachman -salanimen ensimmäinen romaani) ja 1988 (lukuun ottamatta paria erikoisjulkaisua, minkä lisäksi edellisvuonna oli ilmestynyt kolme uutta romaania ja yksi romaani ensimmäistä kertaa tavallisena kuluttajapainoksena). Kustantamoiden kannalta tällainen on ongelmallista, sillä pelkona on, että useat saman kirjailijan uutuudet syövät toistensa menekkiä. Tämähän on monesti myöhemmin osoittautunut Kingin kohdalla turhaksi peloksi (vuonna 1996 Yhdysvaltain kymmenen myydyimmän kirjan listalla oli parhaimmillaan seitsemän Kingin teosta), mutta siihen meni aikaa.
Ensimmäinen keino helpottaa ylikuumenemista oli ottaa käyttöön nom de plume, pseudonyymi, salanimi. Richard Bachmanina King pystyi julkaisemaan viisi kirjaa, jotka poikkesivat viimeistä lukuun ottamatta hänen tavanomaisemmasta kauhu- ja fantasiaprofiilistaan. Sittemmin Bachmanilta on ilmestynyt vielä pari "postuumia" teosta. Toinen tapa oli julkaista romaaneja, joiden King "ei uskonut kiinnostavan tavallista yleisöään", rajoitettuina painoksina pieniltä erikoiskustantajilta. Näin alkoi esimerkiksi Musta torni -sarjan julkaisuhistoria.
Kolmas tapa oli alkaa niputtaa yhteen kertomuksia, jotka olivat liian pitkiä novelleiksi mutta tarpeeksi lyhyitä pinottavaksi samoihin kansiin. Kingin pienoisromaanit ovat sellaisia, joista monet joku muu kirjoittaja olisi ilomielin julkaissut omina niteinään. Kustantajan näkökulmasta kuitenkin oletettiin, että Kingin lukijat janosivat paksuja kirjoja ja siksi olisivat vieroksuneet ohkaisia, hieman yli satasivuisia julkaisuja. Ensimmäinen Kingin pienoisromaanikokoelmista, Different Seasons (suomeksi kahdessa osassa ensin Kauhun vuodenajat, sittemmin muutamalla muullakin nimellä), oli sikälikin riski, että se oli suurelta osin kaikkea muuta kuin kauhua. Different Seasons loi kuitenkin mallin tulevalle muodolle. Se sisälsi neljä kertomusta, jotka oli sidottu toisiinsa löyhästi. Neljästä pienoisromaanista kolme oli realistisia vailla minkäänlaista yliluonnollisuutta. Vain päätöskertomuksessa oli perinteisempiä kauhutehoja. Mielestäni kokoelma on edelleen yksi Kingin uran vahvimmista teoksista. Se on sitä sekä tarinoidensa että kielensä puolesta.
Toinen vastaava kokoelma ilmestyi 1990. Four Past Midnight (suom. Sydänyö; ks. tarkemmin ajatuksiani täältä) on hengeltään hyvin erilainen kuin edeltäjänsä. Sen kaikki neljä kertomusta ovat kauhufantasiaa ja kieltämättä sellaisia, että omina kirjasinaan ne eivät jaksaisi kantaa ihan loppuun saakka. Kokoelmana ne saavat toisistaan vipuvoimaa vaikka ovatkin täysin itsenäisiä tarinoita. Aivan toista maata on sen sijaan vuoden 1999 Hearts in Atlantis (suom. Pedon sydän), jonka viisi kertomusta vaihtelevat puhtaasta romaanista novelleihin. Kertomukset kuitenkin liittyvät toisiinsa niin tiukasti, että kirjan voi lukea aivan hyvin myös romaanina. Yhteenkuuluvuus on sikäli melkoinen saavutus, että King käsittelee kirjassaan hyvin realistisesti 1960-luvun opiskelijaliikehdintää, toisaalta hieman maagisen realismin henkeen sotaveteraaniutta ja kytkee tähän kaikkeen myös Mustan tornin avoimen yliluonnollisuuden.
Vuonna 2010 ilmestyi sitten Pimeä yö, tähdetön taivas. Uudella vuosituhannella oli Kingiltä alettu julkaista viimein ohuempiakin kirjoja (The Colorado Kid vuonna 2005), ja varsinkin sähkökirja julkaisumediana oli avannut tällaisia mahdollisuuksia. Pimeä yö, tähdetön taivas olikin jälleen hieman erilainen kokonaisuus kuin aiemmat pienoisromaanikokoelmat. Sen tekstejä yhdistävät teemat ja aiheet. Vaikka ne eivät sinänsä liity toisiinsa, ne kuuluvat yhteen. Kertomukset tuskin ovat syntyneet ilman toisiaan.
II
Pimeää yötä lukiessani huomasin pohtivani monia rajoja. En välttämättä sellaisia, joita teos itsessään koettelisi. Pikemminkin kyse on omien ja muiden luomien odotusten aiheuttamista rajaviivoista. Otetaan esimerkiksi tekstilaji. Olen yllä puhunut pienoisromaaneista. Ja kyllä, Pimeän yön tekstit ovat pääosin pienoisromaaneja – ne ovat pitkähköjä ja kantaisivat itsensä yksinäänkin. Vain yksi kertomuksista on selvästi jotain muuta. Mutta: Suomennoksen jälkisanoissa King on laitettu puhumaan "novelleista". Alkutekstissä vastaava sana on "story". Stephen Kingin virallinen verkkosivusto sen sijaan nimeää jokaisen kertomuksista "short storyksi" novellan sijaan (novella-sanaa käytetään sivustolla kyllä monen muun sellaisen tarinan kohdalla, joihin se ei mielestäni sovi). Ilmeisesti ainakin osittain taustalla ovat Suomen ja Yhdysvaltojen erilaiset tavat määritellä. Jälkimmäisessä kategoriat perustuvat usein sanamääriin, meillä Suomessa johonkin epämääräisempään kerronnallisuuden ja tarinan rakenteen seikkoihin (ja nyt ei edes yritetä lähteä pohtimaan, olisiko sana novelli varattava vai tietynlaisille, ns. korkeakirjallisille lyhytkertomuksille). Ja jottei asia olisi turhan selvä, on suomenkielisen laitoksen takakannessa käytetty sanaa "pienoisromaani".
Tällainen on lopulta semanttista knoppailua. Entä tarinoiden sisältö? Vaikken yleensä juuri lue kirjojen takakansitekstejä, tässä tapauksessa haluan pysähtyä sen pariin hetkeksi. Tammi käyttää mainospuheessaan sellaisia sanamuotoja kuin "puistattavan hyytävä", "synkkä", "yönpimeä" – ja onpa kritiikkisitaateista saatu irrotettua myös klassinen "kauhun kuningas". Saatan tulkita liikaa, mutta minusta kuulostaa, että kustantaja yrittää epätoivoisesti viitata kauhugenreen joutumatta sanomaan suoraan, että kauhusta ei varsinaisesti ole kyse. Mersumies-trilogian kanssa Tammi käytti toista taktiikkaa ja antoi kirjoille alaotsikoksi "trillerin", jottei kukaan kauhua etsivä joutuisi pettymään rikoskertomuksen parissa. Nyt puolestaan yritetään uskotella, että luvassa on kauhua, vaikka rikostarinoistahan nämäkin ovat.
King on koko uransa kirjoittanut rikosfiktiota. Aivan ensimmäisten julkaistujen novellien joukossa on monta ei-yliluonnollista kertomusta, jotka kuvaavat rikosta ja rikollisia. Romaanipuolella sen sijaan hänet leimattiin alusta asti kauhukirjailijaksi (ks. aiheesta esim. Kingin essee "On Becoming a Brand Name"). Suomessa tätä mainetta korostettiin pitkään jo kirjojen nimissä. Yllä jo mainittiin, kuinka Different Seasons kääntyi Kauhun vuodenajoiksi, vaikka sisällössä ei kovin paljon kauhua ollutkaan. Oli miten oli, Kingin kirjatuotannosta iso osa on kauhua tai ainakin yliluonnollista proosaa. Yliluonnolliset elementit jättävätkin helposti varjoonsa niiden alla olevat rikosjuonet. Esimerkiksi jo Kosketuksessa (Dead Zone, 1979) on poliittisen salamurhan aihe, ja Pimeä puoli (The Dark Half, 1989; ks. tarkemmin ajatuksiani täältä) on pohjimmiltaan kovaksikeitetty rikosjuttu huolimatta siitä, että rikollinen onkin lihaksi tullut sivupersoona. Niiden välissä ilmestyi Piina (Misery, 1987), täysin ei-yliluonnollinen romaani, joka kuitenkin myytiin "psykologisena kauhuna" mieluummin kuin rikosfiktiona tai edes epämääräisesti "trillerinä".
Kolmas Pimeän yön herättämä rajankäynti liittyy Kingin kirjoitustyyliin. Vaikka Kingin maine suuren yleisön mittakaavassa on pelottavan kertojan, eivät kauhua laajemmin lukevat pidä häntä millään tavoin kovin kummoisena kauhukirjailijana. Kingin vahvuudet liittyvätkin enemmän hänen psykologiseen silmäänsä ja yhteisön kuvaukseensa. Kingin kauhutehoja vesittävät yleensä paitsi lavea ja rönsyävä kerronta myös hänen mieltymyksensä huumoriin. Hyvin usein hän katkaisee kiristyvän tunnelman jollain koomisella sivuhuomautuksella. Jokin sinänsä kauhea asia esimerkiksi voi tuoda henkilöhahmon mieleen huvittavan muiston. Tarkoitus on varmaankin usein tehostaa kauhistuttavuutta ankkuroimalla se hahmon ja lukijan arkielämään, mutta useimmiten käy päinvastoin ja jännite lässähtää. Näin ei kuitenkaan käy Pimeän yön kertomuksissa.
III
Pimeän yön kolme rikoskertomusta – 1922, Iso kuski ja Hyvä avioliitto – ovat kingiläisittäin poikkeuksellisen totisia, brutaaleja ja tylyjä. Niissä ei juurikaan pilkahtele huumori, korkeintaan tarinoiden alkupuolella kun asiat ovat vielä hyvin. Kokoelman alkuperäinen nimi Full Dark, No Stars on erittäin osuva. Nämä tarinat ovat synkkiä.
Mainitut kolme kertomusta kuvaavat rikoksia mutta vieläkin enemmän rikosten vaikutuksia. Ne saattavat laukaista uusia pahantekoja, ne todennäköisesti levittävät kärsimystä sivullisiinkin (uhreja eivät ole vain rikosten suorat kohteet vaan myös omaiset ja yhteisö), ja rikos saa tavalla tai toisella rangaistuksensa. Rangaistus ei välttämättä tule viranomaisilta – tässä kokoelmassa ei itse asiassa koskaan – vaan joko tekijän itsensä sisältä (1922), rikoksen uhrilta (Iso kuski) tai tekijän läheiseltä (Hyvä avioliitto). Pimeä yö käsitteleekin koston dilemmaa: onko oikein rangaista rikoksesta uudella rikoksella?
Pimeän yön ihmiskuva on lohduton. King sanoo jälkisanoissaan halunneensa "kirjoittaa siitä, mitä ihmiset saattaisivat tehdä ja miten he saattaisivat käyttäytyä tietyissä kiperissä tilanteissa". Hän viitannee tarinoidensa päähenkilöihin, mutta itse näen tämän liittyvän oikeastaan jokaiseen kirjan henkilöön. Synkimmillään se tarkoittaa kaikkia niitä kertoja, kun ihminen tekee jotain, mikä yleisesti mielletään vääräksi tai pahaksi. Mikä saa ihmisen tappamaan, ehkäpä jopa useita kertoja, ja siinä sivussa elämään näennäisen tavallista elämää? Kun Ison kuskin päähenkilö Tess lähtee kostamaan hänelle tehtyä vääryyttä, on lukijan helppo ymmärtää häntä. Sen sijaan häneen itseensä kohdistunutta silmitöntä väkivaltaa ei perustella. Se vain tapahtuu, ja lukijan on itse tehtävä päätelmänsä. Helpoin ratkaisu on todeta, että sellaista sattuu, maailmassa on pahuutta, jotkut ihmiset ovat sairaita ja niin edelleen. King kuitenkin pakottaa miettimään pidemmälle. Entä sitten kun läheiset edesauttavat varsinaisen rikoksentekijän "pahuutta" ja "sairautta"? Entä sitten kun silmittömän pahoihin tekoihin toistuvasti kykenevä ihminen on samaan aikaan mitä rakastavin ja rakastettavin perheenjäsen?
King ei kaunistele. 1922 kuvaa murhan ja sen jälkipuinnin tarkasti mutta lähes toteavasti. Melkein kuin yhteiskunnallinen realisti kuvaisi teollista työtä. Vasta seuraamukset ovat se kammottava osuus, kun teon aiheuttamat aallot alkavat iskeytyä ympärillä oleviin. Iso kuski vetää lukijan osaksi raiskausta, hirvittävää sellaista. Mieslukijana näkökulmani on varmasti rajoittunut, mutta kehtaan silti väittää Kingin löytäneen oikean tavan kirjoittaa kohtaus. Se on julma ja väkivaltainen muttei mässäile. Se ahdistaa lukijaa, mutta niin sen pitääkin. Kukaan ei taatusti ole raiskaajan puolella hetkeäkään. Hyvä avioliitto vie lukijan kenties kirjan rankimman kysymyksen äärelle: mitä jos lähimmäisesi ei olekaan sitä, minä olet häntä pitänyt vuosikausia; mitä jos koko elämäsi on ollut jonkun toisen valetta? Se on raskas kysymys eikä oikeastaan edes kovin harvinainen. Hyvässä avioliitossa valhe on sarjamurhaajan, mutta tavallisimmillaan se voi olla vaikkapa sarjapettäjän. Mittakaava vain on toinen.
IV
Olen toistaiseksi jättänyt mainitsematta Pimeän yön kolmannen kertomuksen, novellin "Kahden kauppa". Se poikkeaa ensi silmäyksellä muista teksteistä tyystin. Se on selvästi lyhyempi, ehdottomasti novellimittainen. Se sisältää yliluonnollisuuksia. Se ei kuvaa varsinaisesti rikosta, ei ainakaan siinä mielessä että lakeja rikottaisiin.
"Kahden kauppa" on oikeastaan eräänlainen faabeli, vertauskuva, satu. Vähän samaan tapaan kuin tuoreempi pienoisromaani Keveys (Elevation, 2018; ks. tarkemmin ajatuksiani täältä), joka tosin on aika paljon toiveikkaampi. Se alkaakin melkein kepeänä, vaikka alkutilanne on sarjakuvamaisen synkkä: syöpäsairas mies kohtaa paholaisen. Pimeän yön muiden kertomusten tapaan tämäkin tarina saa lopulta hyvin makaaberin sävyn. Mies saa elämälleen lisäaikaa, jos hän nimeää jonkun muun sijaiskärsijäkseen. Ja kärsiä joku toinen sitten saakin.
Kingin kerrontatyyli on koko ajan ulkopuolisen toteava, jälleen sadun tapaan. Ympäröivä maailma menee menojaan, hahmot kohtaavan monenlaista, ketkä hyviä ja ketkä huonoja asioita. Keneenkään ei yritetä samaistua. Silti lopputulos on kylmäävä. Voisiko joku oikeasti, jos saisi tilaisuuden käydä kauppaa paholaisen kanssa, tehdä näin? Ajatella, että kyllä elämä on mukavaa, kunhan vain itsellä menee hyvin muiden kustannuksella? Aika helppo meidän on myöntää, että kyllä totta kai, näinhän se menisi.
Yksinään "Kahden kauppa" olisi näppärä mutta hieman yhdentekevä moraalitaru. Mutta kun se on Pimeän yön muiden tarinoiden joukossa, se saa kummasti lisäpontta. Se on yllättävä kahden realistisen julman kertomuksen jälkeen. Ensin lukijaan iskee epäusko siitä, mitä hän on lukemassa, mutta aiempien tarinoiden synkät varjot sävyttävät myös "Kahden kauppaa", muistuttavat mistä siinäkin on pohjimmiltaan kyse. Novellin lopussa lukija voi naurahtaa sen liioitellulle häijyydelle – mutta nauru tarttuu kurkkuun, kun siirrytään jälleen Hyvän avioliiton realistiseen julmuuteen. "Kahden kauppa" on hengähdystauko, hetken suvantovaihe, mutta tarpeellinen ja tehokas.
V
King sitoo Pimeän yön kertomuksia toisiinsa mielenkiintoisesti. Kyse ei ole nokkelista ristiviittauksista. Tarinoissa ei esiinny samoja henkilöitä tai edes paikkoja, eikä niissä viitata toistensa tapahtumiin (saati Mustaan torniin, herran kiitos). Yhtymäkohdat ovat hyvin hienovaraisia, melkein alitajuisia.
Tietenkin kertomusten teemat ja aiheet risteävät. Koston, itsekkyyden tai tekojen seuraamusten toistuva käsittely vaikuttaa tekstien välillä ja saa lukijan yksittäisten kertomusten sijasta kokonaisuutta. King varioi taitavasti näitä johtoajatuksiaan. Tarinat rinnastuvat toisiinsa, ja jopa jotkin tilanteet samaistuvat lukijan mielessä helposti, mutta risteyskohdissa polut vievät uusiin suuntiin.
Toinen, paljon pienempi keino, on käyttää peräkkäisissä tarinoissa joitain toistuvia avainsanoja. Esimerkiksi jokin hieman epätavallisempi sanonta tai vertaus voi kertautua seuraavassa kertomuksessa. Tai vaikkapa ammatti, kuten kirjastonhoitaja joka esiintyy sekä 1922:ssa että Isossa kuskissa. Tällaiset ristipistot eivät ole millään tavoin alleviivattuja tai välttämättä huomattavaksi tarkoitettuja. Lukija voi tietenkin panna ne merkille, ehkä jopa ärsyyntyä moisista "kömpelöistä toistoista". Ne ovat kuitenkin yllättävän vaikuttava tapa saada tarinat limittymään toisiinsa lukijan mielessä.
Pimeä yö, tähdetön taivas pitäisi lukea yhtenä teoksena neljän erillisen sijasta. Tämän vuoksi on harmillista, että kirjan kertomuksista kolme on filmattu omina itsenäisinä elokuvinaan. En ole nähnyt niistä ainoatakaan, joten en voi arvioida onnistumista. Pelkään kuitenkin, että jotain kirjan ominaislaadusta on kadotettu sovitusten myötä. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö elokuvaversiot voisi olla toimivia ja päteviä omina teoksinaan. Hyvän avioliiton on sovittanut King itse ja Ison kuskin Richard Christian Matheson, joten ainakin ammattilaiset ovat olleet asialla. En voi kuitenkaan olla tekemättä vertausta Kauhun vuodenajat -kokoelmaan. Senkin neljästä tarinasta kolme on filmattu, ja jokainen elokuvista on hieno. Jotain kuitenkin puuttuu, ja se jokin on tarinoiden välinen jännite, niiden vaikutus toisiinsa.
VI
King päätyi itse kuitenkin sekoittamaan kokonaisuuttaan. Full Dark, No Starsin pokkaripainokseen (2011) nimittäin sisällytettiin uusi novelli. "Under the Weather" -nimistä tarinaa voi kyllä pitää ikään kuin klassikkolevyn remasteroidun cd-painoksen bonusraitana, jonka voi kyllä kuunnella mutta jota ei miellä varsinaisesti levyyn kuuluvaksi. Tällainen lukutapa on perusteltu, sillä "Under the Weather" julkaistiin myöhemmin Kingin novellikokoelmassa The Bazaar of Bad Dreams (2015; ei suomennettu).
Mutta silti. Alkuperäinen Pimeä yö, tähdetön taivas on sen verran harkittu kokonaisuus, että ylimääräisen tarinan liittäminen entisten jatkoksi tuntuu jotenkin painokkaalta. Todennäköisesti tulkitsen liikaa. Luultavimmin King kirjoitti kokoelman jo ilmestyttyä novellin, jonka koki jollain tavalla vielä liittyvän aiempien kertomusten jatkumoon ja pokkarilaitos tuntui sopivalta väliltä saada se julkaistuksi. Mikäs siinä.
"Under the Weather" on paljon muuta kirjaa kevyempää tekoa. Se on yhden idean, vieläpä oikeastaan loppukäänteen, ympärillä rakentuva pienimuotoinen tarina. Kyllä, se on eräänlainen rikosjuttu, juuri sellaista sorttia joka julkaisupaikasta riippuen voidaan lukea myös kauhuna. Se ei millään tavalla liity Pimeän yön kostotematiikkaan, mutta voisi kyllä vastata kysymykseen siitä, mihin kaikkeen ihminen on valmis, kun olosuhteet antavat mahdollisuuden. Lihaa luiden ympärille "Under the Weather" saa mainostoimistomiljööstä, mutta novellin painavuuteen se ei juuri tuo mitään uutta. Arkipäiväinen ympäristö korkeintaan korostaa ajatusta tavallisesta ihmisestä erikoisessa tilanteessa.
"Under the Weather" on kuin hiljainen coda muun kokoelman vivahteikkaammalle sinfonialle. Se kestää lukemisen, mutta olen tyytyväinen, ettei sitä sisällytetty suomennokseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti