Johan Renck: Tshernobyl
Lukion ryhmänohjaajani kertoi miten vuonna 1986 hän oli huhtikuisena iltapäivänä lähtenyt kotiin päin koululta, kuulemma yo-kirjoitusten jälkeen vaikken ole ihan varma kirjoitettiinko tuolloin huhtikuussa. Hän oli pyöräillyt leppeässä kevätsateessa ja nauttinut olostaan. Kotona uutiset olivat kertoneet, että Tshernobylin ydinvoimalassa oli räjähtänyt ja eteläiset tuulet olivat kuljettaneet säteilyä Suomeen asti.
RO:ni kertoi tämän tarinan noin vuonna 2000. silloin ydinvoimalaonnettomuudesta oli noin 14 vuotta, paljon vähemmän kuin vuosituhannenvaihteeseen on tästä hetkestä. Silloin se tuntui kaukaiselta menneisyydeltä (olen syntynyt 1983), mutta nyt tajuan, ettei aikaa ollut kulunut kuin hetki.
Craig Mazinin Tshernobyl-minisarja (Chernobyl, 2019) käy läpi tapahtumat ukrainalaisen Tsernobylin ydinvoimalan onnettomuudesta huhtikuussa 1986 ja sen jälkilöylyistä. Tarina on dramatisoitu, ei täysin dokumentaarinen mutta toteava tyyliltään. Tapahtumat ovat riittävän karmaisevia itsessään. Sarja (tai elokuvahan tämä on) tuo lähelle inhimillisen tragedian, niin uhrien kuin vastuussa olleidenkin. Tietysti Neuvostoliiton kömpelyyttä myöntää ja ratkaista katastrofi alleviivataan, amerikkalais-brittiläisen yhteistuotannon ollessa kyseessä, mutta jos sormella osoittelun voi unohtaa, on sarja tehokas, ahdistavakin kokemus. Tietenkin neuvostobyrokratia on on ontunut pahasti onnettomuuden joka vaiheessa, mutta syyn vyöryttäminen kommunismin niskoille, on kovin yksisilmäistä.
Kuitenkin tarinan ydin on siinä, että yksilöt törmäävät yksi toisensa jälkeen aivan liian suuriin vastoinkäymisiin, joita he eivät kykene hallitsemaan, ehkei edes ymmärtämään. Sosiaaliset roolit kuitenkin pakottavat jokaisen yrittämään säilyttämään kasvonsa, selittämään selittämättömän ja esittämään, että hallitsematon on halussa. Voiko suurempaa inhimillistä murhenäytelmää olla?
RO:ni kertoi tämän tarinan noin vuonna 2000. silloin ydinvoimalaonnettomuudesta oli noin 14 vuotta, paljon vähemmän kuin vuosituhannenvaihteeseen on tästä hetkestä. Silloin se tuntui kaukaiselta menneisyydeltä (olen syntynyt 1983), mutta nyt tajuan, ettei aikaa ollut kulunut kuin hetki.
Craig Mazinin Tshernobyl-minisarja (Chernobyl, 2019) käy läpi tapahtumat ukrainalaisen Tsernobylin ydinvoimalan onnettomuudesta huhtikuussa 1986 ja sen jälkilöylyistä. Tarina on dramatisoitu, ei täysin dokumentaarinen mutta toteava tyyliltään. Tapahtumat ovat riittävän karmaisevia itsessään. Sarja (tai elokuvahan tämä on) tuo lähelle inhimillisen tragedian, niin uhrien kuin vastuussa olleidenkin. Tietysti Neuvostoliiton kömpelyyttä myöntää ja ratkaista katastrofi alleviivataan, amerikkalais-brittiläisen yhteistuotannon ollessa kyseessä, mutta jos sormella osoittelun voi unohtaa, on sarja tehokas, ahdistavakin kokemus. Tietenkin neuvostobyrokratia on on ontunut pahasti onnettomuuden joka vaiheessa, mutta syyn vyöryttäminen kommunismin niskoille, on kovin yksisilmäistä.
Kuitenkin tarinan ydin on siinä, että yksilöt törmäävät yksi toisensa jälkeen aivan liian suuriin vastoinkäymisiin, joita he eivät kykene hallitsemaan, ehkei edes ymmärtämään. Sosiaaliset roolit kuitenkin pakottavat jokaisen yrittämään säilyttämään kasvonsa, selittämään selittämättömän ja esittämään, että hallitsematon on halussa. Voiko suurempaa inhimillistä murhenäytelmää olla?
Neuvostokansalainenlainenkin saa kyllä ymmärrystä sarjan edetessä muttei silloinkaan järjestelmän osana, korkeintaan typerän viattomana uhrina. Tarina kerrotaan kuin kylmän sodan aikaisessa agenttitrilleissä siltä osin, että itäeurooppalainen on aina vieras, toinen. Kaiken yllä on epäilys, varmuus siitä että asiat eivät ole niin kuin väitetään. Se tuo elokuvaan ylimääräisen tason mutta samalla estää nauttimasta teoksesta täysin.
Itselleni järisyttävintä on, että teoksen on ohjannut ruotsalainen Johan Renck, joka 1999-luvulla europoppaili musiikkilistoilla artistinimellä Stakka Bo.
Martin Scorsese: Silence. Yorgos Lanthimos: The Lobster
Martin Scorsesen Silence (2016) perustuu Shusaku Endon romaaniin ja kertoo portugalilaisten jesuiittojen matkasta 1600-luvun Japanissa. Japanissa kristityt ovat vainottuja, niin ulkomaalaiset kuin japanilaisetkin. Kaksi jesuiittaa ovat tulleet maahan etsimään oppi-isäänsä, jonka huhutaan luopuneen uskostaan ja ryhtyneen noudattamaan buddhalaista elämäntapaa.
Elokuva on hidas ja mietiskelevä, vähän samaan tapaan kuin aiempikin Scorsesen Aasiaan sijoittuva elokuva, Kundun. Kuvat ovat kauniita, tarina monipolvinen ja kokonaisuus ajatuksia herättävä. Toinen selvä vertailukohta ohjaajan uralla on Kristuksen viimeiset kärsimykset, uskontoa ja hengellisyyttä käsittelevä elokuva sekin.
Yorgos Lanthimosista on tulossa hiljalleen uusi suosikkini nykyohjaajista. The Lobster (2015) on hienosti kirjoitettu, hyvin uniikki elokuva. Sen tarina sijoittuu jonkinlaiseen vinksahtaneeseen vaihtoehtotodellisuuteen. Kun ihminen jää sinkuksi, hänellä on 45 päivää aikaa pariutua, tai muuten hänet muutetaan valitsemakseen eläimeksi.
Elokuva yhtä aikaa vieraannuttaa katsojaa staattisilla, hyvin itsetietoisilla kuvilla, eleettömällä näyttelemisellä ja jousimusiikilla, joka välimerkittää tapahtumia. Ja silti The Lobster menee ihon alle, tekee vahvan vaikutuksen vastaanottavaan mieleen. Siinä sivussa on hyvä satirisoida tosimaailman parisuhdeteollisuutta, -viihdettä ja elämäntapasuorittamista.
Elokuva on hidas ja mietiskelevä, vähän samaan tapaan kuin aiempikin Scorsesen Aasiaan sijoittuva elokuva, Kundun. Kuvat ovat kauniita, tarina monipolvinen ja kokonaisuus ajatuksia herättävä. Toinen selvä vertailukohta ohjaajan uralla on Kristuksen viimeiset kärsimykset, uskontoa ja hengellisyyttä käsittelevä elokuva sekin.
Yorgos Lanthimosista on tulossa hiljalleen uusi suosikkini nykyohjaajista. The Lobster (2015) on hienosti kirjoitettu, hyvin uniikki elokuva. Sen tarina sijoittuu jonkinlaiseen vinksahtaneeseen vaihtoehtotodellisuuteen. Kun ihminen jää sinkuksi, hänellä on 45 päivää aikaa pariutua, tai muuten hänet muutetaan valitsemakseen eläimeksi.
Elokuva yhtä aikaa vieraannuttaa katsojaa staattisilla, hyvin itsetietoisilla kuvilla, eleettömällä näyttelemisellä ja jousimusiikilla, joka välimerkittää tapahtumia. Ja silti The Lobster menee ihon alle, tekee vahvan vaikutuksen vastaanottavaan mieleen. Siinä sivussa on hyvä satirisoida tosimaailman parisuhdeteollisuutta, -viihdettä ja elämäntapasuorittamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti