Step Up
Viikonlopun leffasarjalla ei taida kovin korkeita katu-uskottavuuspisteitä...
Step Up on (katu)tanssiaiheisten elokuvien sarja, joka on yllättävän kiinnostava. Ensimmäinen osa (2006) keskittyy vielä romanssiin, joka sijoittuu tanssisalimiljööseen, mutta jatko-osissa mokomat tarinallisuudet jäävät pelkäksi laastiksi visuaalisesti näyttävien tanssikohtausten välille. Juoniltaan elokuvat ovat keveitä ja liittyvät vain viitteellisesti toisiinsa.
Muutamia irtohuomioita: Yksi-ilmeiseksi mieheksi Channing Tatumilla on yllättävän ilmeikäs kehonkieli. Sarjan komein hetki tulee ihan puskista kolmannessa elokuvassa, kun kaiken modernin nykimisen keskellä puhkeaa vanhanaikainen Fred Astaire & Ginger Rogers -kohtaus. Nelosen juonellinen anti keskittyy lähinnä pääparin toisiaan hinkkaaviin alavartaloihin. Sarjan paras hahmo ja jokseenkin karismaattisin näyttelijä on ehdottomasti Moosea esittävä Adam Sevani.
Olisi näitä viideskin, mutta rajansa kaikella. (Oikeasti vitososaa ei vain löytynyt tähän hätään.)
Step Up on (katu)tanssiaiheisten elokuvien sarja, joka on yllättävän kiinnostava. Ensimmäinen osa (2006) keskittyy vielä romanssiin, joka sijoittuu tanssisalimiljööseen, mutta jatko-osissa mokomat tarinallisuudet jäävät pelkäksi laastiksi visuaalisesti näyttävien tanssikohtausten välille. Juoniltaan elokuvat ovat keveitä ja liittyvät vain viitteellisesti toisiinsa.
Muutamia irtohuomioita: Yksi-ilmeiseksi mieheksi Channing Tatumilla on yllättävän ilmeikäs kehonkieli. Sarjan komein hetki tulee ihan puskista kolmannessa elokuvassa, kun kaiken modernin nykimisen keskellä puhkeaa vanhanaikainen Fred Astaire & Ginger Rogers -kohtaus. Nelosen juonellinen anti keskittyy lähinnä pääparin toisiaan hinkkaaviin alavartaloihin. Sarjan paras hahmo ja jokseenkin karismaattisin näyttelijä on ehdottomasti Moosea esittävä Adam Sevani.
Olisi näitä viideskin, mutta rajansa kaikella. (Oikeasti vitososaa ei vain löytynyt tähän hätään.)
Miike Takashi: Sukiyaki Western Django. Ichi the Killer
Alkuperäinen ajatus oli katsella muutama aasialainen elokuva, kukin eri maasta. Päädyin kuitenkin katsomaan kaksi japanilaisen Miike Takashin elokuvaa. Ei ole huono ratkaisu sekään.
Kauhuohjaajana parhaiten tunnetun Miiken lännenelokuva Sukiyaki Western Django (2007) on pelkkää pintaa. Jos ryhtyy ajattelemaan yhtään tarkemmin, on elokuva yksinkertaisesti hölmö: yhdistelmä italolänkkäriä ja samuraielokuvaa; japanilaiset näyttelijät puhuvat englantia kuin suomalaiset ranskaa Kaurismäen Boheemielämässä; koko elokuva on kuorrutettu ällöttävän kirkkaalla värifiltteröinnillä; Tarantino rullatuolissa sanoo olevansa anime-otaku. Mutta yksittäiset kohtaukset ovat hemmetin komean näköisiä, ja miikeläistä visuaalista väkivaltaa löytyy kyllä. Tarina on melkoisen mutkikas ja lähinnä sekava, mutta alkuperäistä japanilaisleikkausta onkin silvottu puolella tunnilla muuta maailmaa varten.
Aikamoista tykitystä on myös Ichi the Killer (eli Koroshiya Ichi, 2001). Yamamoto Hideon mangaan perustuva elokuva on erittäin raaka ja väkivaltainen; jätän tarkemmat kuvaukset ihan vain siksi että seuraajissani on aikas monta alaikäistä... Jos oikein yksinkertaistetaan, tarinassa on kyse mieleltään järkkyneen miehen (kuvitellusta) kostoretkestä. Veripalttua syntyy ja suolenpätkät roiskuvat. Vastavoimana hänelle on sadomasokistinen yakuza-pomo. Väkivalta on tässäkin erittäin visuaalista ja näyttävää tavalla, joka on katsojasta riippuen joko riemastuttavaa tai erittäin ällöttävää. Rankimmat jutut kuitenkin tapahtuvat ihmisten välisissä suhteissa; niihin tehoihin ei yksikään hurmeryöppy yllä.
Kauhuohjaajana parhaiten tunnetun Miiken lännenelokuva Sukiyaki Western Django (2007) on pelkkää pintaa. Jos ryhtyy ajattelemaan yhtään tarkemmin, on elokuva yksinkertaisesti hölmö: yhdistelmä italolänkkäriä ja samuraielokuvaa; japanilaiset näyttelijät puhuvat englantia kuin suomalaiset ranskaa Kaurismäen Boheemielämässä; koko elokuva on kuorrutettu ällöttävän kirkkaalla värifiltteröinnillä; Tarantino rullatuolissa sanoo olevansa anime-otaku. Mutta yksittäiset kohtaukset ovat hemmetin komean näköisiä, ja miikeläistä visuaalista väkivaltaa löytyy kyllä. Tarina on melkoisen mutkikas ja lähinnä sekava, mutta alkuperäistä japanilaisleikkausta onkin silvottu puolella tunnilla muuta maailmaa varten.
Aikamoista tykitystä on myös Ichi the Killer (eli Koroshiya Ichi, 2001). Yamamoto Hideon mangaan perustuva elokuva on erittäin raaka ja väkivaltainen; jätän tarkemmat kuvaukset ihan vain siksi että seuraajissani on aikas monta alaikäistä... Jos oikein yksinkertaistetaan, tarinassa on kyse mieleltään järkkyneen miehen (kuvitellusta) kostoretkestä. Veripalttua syntyy ja suolenpätkät roiskuvat. Vastavoimana hänelle on sadomasokistinen yakuza-pomo. Väkivalta on tässäkin erittäin visuaalista ja näyttävää tavalla, joka on katsojasta riippuen joko riemastuttavaa tai erittäin ällöttävää. Rankimmat jutut kuitenkin tapahtuvat ihmisten välisissä suhteissa; niihin tehoihin ei yksikään hurmeryöppy yllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti