Suomikauhun sirpaleita #4: J. Kouta: Kirje & Friikkien juhlat

Nimimerkki J. Kouta (oik. Juho Tamminen) osallistui 1990-luvun alkupuoliskolla suomalaisen kauhukirjallisuuden kapeaan kenttään neljällä omakustannevihkosella sekä muutamalla scifilehdissä ilmestyneellä novellilla. Vihkojulkaisuista Mustaa satiinia (1993) ja Synkkimistin päiväkirja (1996) ovat novellikokoelmia, enkä puutu niihin tässä yhteydessä. Sen sijaan vuonna 1992 ilmestynyt Kirje ja sen kahta vuotta myöhempi jatko-osa Friikkien juhlat ovat muodoltaan jotain pitkän novellin ja lyhyen pienoisromaanin välimaastosta. Molemmat edustavat myös varhaista lovecraftilaista suomikauhua.

S. Albert Kivinen avasi Lovecraftille tien Suomeen novellilla "Keskiyön Mato Ikaalisissa" (1987), ja Boris Hurtta vastasi kutsuun "Pahat henget Porkkalassa" -kertomuksellaan (1988). Näistä perusteksteistä lähti pieni mutta kestäväksi osoittautunut täkäläisten kirjoittajien trendi sijoittaa Lovecraftin muinaisjumalia kotoiseen kontekstiin. J. Kouta oli yksi ensimmäisiä mukaan ehättäneitä; osallistuipa hän Hurtan toimittamaan Kultainen naamio -antologiaankin (1993).

Kirje (alaotsikoltaan Kammottava kertomus Ahtialan syrjäiseltä sivukujalta) muodostuu nimensä mukaisesti yhdestä pitkästä kirjeestä. Tuomo Valkeamäki kirjoittaa Lahden maakuntakirjaston hoitajalle suunnatussa kirjeessään vanhasta ystävästään Rainer Frondeliuksesta. Salatieteistä ja muusta sen sellaisesta kiinnostunut ystävä on kadonnut selvitettyään, että Lahdessa on manattu esiin portti Yog-Sothothin luo.

Kirje on kaikin puolin sitä, mitä Lovecraft-pastissilta voi odottaakin. Kovin paljoa ei sinänsä tapahdu, mutta monenlaiseen kauheaan vihjataan. Kokenut lukija tunnistaa kyllä merkit heti ja osaa leikkiä mukana. Valitettavasti genreuskollisuus aiheuttaa myös sen, että mitään erityisen yllättää tai omaperäistä tarinassa ei ole. Jonkinlaisena tyylirikkona voisi pitää kertomuksen (ja Valkeamäen kirjeen) alkua, jossa minäkertoja on tuohtunut siitä, että Lahden seudulla rohkaistaan ihmisiä scifin, kauhun ja fantasian pariin kirjoituskilpailun avulla. Spekulatiivisen kirjallisuuden ja muinaisten jumalolentojen palvonnan väliin vedetty yhtäsuuruusmerkki voi olla parodiaa kirjoitusajankohdan yleisestä mielialasta, mutta luultavimmin se on vain kömpelöä kerrontaa.

Avoimen humoristinen sen sijaan on jatko-osa Friikkien juhlat. Sen tarina alkaa hieman Kirjeen tapahtumien jälkeen. Minäkertoja on nuori, ihmissuhteissaan kokeileva nainen, joka huutokaupassa törmää Valkeamäkeen. Tämä on saanut käyttöönsä kadonneen Frondeliuksen omaisuuden ja tutkimusaineiston ja on hyvää matkaa itsekin uppoutumassa muinaisten kulttien maailmaan. Vaikka Friikkien juhlien aloitus onkin verrattain vakava ja noudattelee lovecraftilaista diskurssia, tyylilajissa tapahtuu hurja muutos puolivälin paikkeilla. Valkeamäki on sopinut tapaavansa helsinkiläisessä kauhuaiheisessa baarissa miehen, jolta hän aikoo ostaa Necronomiconin. Samaan aikaan minäkertoja vaeltelee kapakassa ja kohtaa epämääräisen joukon suomalaista fandom-väkeä viettämässä viikottaista mafiaansa. Joukosta on helppo tunnistaa niin Toni Jerrman, Jyrkit Ijäs ja Kasvi sekä muutama muukin 90-luvun alun Tähtivaeltajan röpötysraporteista tuttu hahmo. Tavataanpa baasitiskillä myös kirjaansa kauppaava Isokirjailija eli Kari Nenonen. Tapahtumapaikka jäljitellee Ruoholahdenkatu 4:ssä  lyhyesti sijainnutta Horror Clubia. Jakso on hauska ja on harvoja kaunokirjallisia yrityksiä tallentaa kotimaista fandomia, mutta yhtä lailla se on myös melkoinen mood shift kertomuksessa. Tämä siltikin vaikka jo alussa on pudotettu sekä S. Albert Kivisen että Boris Hurtan nimet Suurten Muinaisten asiantuntijoina. Tarina palaa kyllä astetta vakavammille äänensävyille, mutta lopun huipennus jää lähinnä sisäpiiriläpän tasolle, kun kovasti Jim Morrisonia muistuttava scifiaktiivi uhraa vastasyntyneen.

J. Koudan kaksi pientä kertomusta ovat mielenkiintoinen välähdys aikaan, jona Lovecraftin luoma mythos oli vasta asettumassa Suomeen. Niissä on tekemisen riemua, joka korvaa monta puutetta. Kumpikaan kertomus ei ole erityisen hyvää kirjallisuutta, mutta on tässä maassa saatu lukea paljon huonompiakin Cthulhu-tarinoita.