Minulle Tremors-kauhukomedioiden sarja ei ole merkinnyt oikeastaan yhtään mitään. Muistan alakoulussa nähneeni ensimmäinen Tremors-elokuvan, eli suomeksi Väristyksiä, mutta se ei ole jättänyt sen kummempia vaikutelmia. Kauhua ja komediaa yhdistelevistä elokuvista esimerkiksi Araknofobia (1990) teki paljon suuremman vaikutuksen. Tremorsista muistan lähinnä aavikkomaisemat ja ison maanalaisen madon - ja sen, että pääosassa on joku joka pitäisi muistaa. Kuitenkin vasta guuglettelun jälkeen muistin, että Kevin Baconistahan (tietysti) oli kyse. Ensimmäisen jatko-osan saatoin nähdä yläasteikäisenä, mutta epäilen sitä.
Kuitenkin Tremorsilla tuntuu olevan vankka fanijoukkonsa – milläpä ei? – ja kannattajakuntansa. Kun sain seitsemän(!) elokuvan bluray-boksin ystävältäni lainaan, tiesin, että on syytä ottaa työn alle samanlainen arvosteleva maraton kuin vuosi takaperin tein alkuperäisten Apinoiden planeetta -elokuvien kanssa.
1
Ron Underwoodin ohjaama ensimmäinen Tremors (1990) on hyväntuulinen, perinnetietoinen ja oikeastaan aika hauska kauhukomedia. Nevadalaisen pikkukylän junttien joukossa alkaa tapahtua outoja kuolintapauksia, ja samaan aikaan alueella seismologisia mittauksia tekevä opiskelija saa kummallisia viboja laitteisiinsa. Kerronta leikkii kauhuelokuvan kliseillä, koko ajan hyvin itsetietoisesti ja katsojalle silmää iskeskellen. Goretehoja hyödynnetään jonkin verran – irtopää siellä, veriroiskeita täällä – mutta liian eksplisiittisiksi ei sillä osastolla mennä. Erikoistehosteita (kaikki mekaniikkaa ja käsityötä, ei tietokonegrafiikkaa) kuitenkin alkaa näkyä jo ensimmäisen varttitunnin aikana, joten katsojalle annetaan lupa odottaa jotain muutakin kuin pikkuvihjailua.
Katsojalle on alusta asti selvää, että ihmisiä vainotaan maanpinnan alta. Ja hyvin pian paljastuu, että niljaisista, pahanhajuisista ja jättimäisistä ihmissyöjämadoistahan tässä on kyse; olennot saavat elokuvassa nimen graboidit. Tästä eteenpäin Tremors tarjoilee juuri sitä mitä kohdeyleisö kaipaa: itsetietoisia kliseitä, pseudotieteellisiä selittelyjä, kuolemia, hirviöitä ja tarkoituksellisen kömpelöitä puujalkavitsejä. Toki omaperäisyyksiäkin löytyy. Kohtaus, jossa miehet löytävät maahan keula pystyssä ja ajovalot yhä päällä hautautuneen Fordin, on kekseliäs. Loppua kohden veto alkaa hieman hiipua, kun joko ideat tai raha toteuttaa niitä ovat loppuneet. Joku voisi pitää sitäkin genretietoisena ratkaisuna.
Kevin Bacon ja Earl Ward ovat melko mainioita hieman urpoina hanttihomma-hillbillyinä, mutta näyttelijöistä suurimman huomion vie Michael Gross. Perhe on paras -tv-sarjan isänä kai parhaiten muistettu Gross saa survivalistihahmoonsa huimaa maanisuutta ja melkein hurmiomaista mielipuolisuutta. Hänen esittämästään Burt Gummerista tulikin sarjan vakiohahmo.
2
Jatko-osaa saatiin odottaa yllättävän kauan. Vasta 1996 ilmestyi suoraan videolla Tremors 2: Aftershocks, joka sai komean suomennoksen Mönkijät. Sen ohjasi S. S. Wilson, joka yhdessä Brent Maddockin kanssa on myös käsikirjoittanut sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Edellisestä elokuvasta mukana on Grossin lisäksi myös Ward, jonka esittämä Earl Basset on siirtynyt strutsinkasvatusbisnekseen. Meksikolainen kaivosmies tulee pyytämään Bassetilta apua, sillä hänen bisneksiään häiritsevät – yllätys! – maanalaiset matoset.
Metataso on yhä olemassa – Tremors 2 on tietoinen kauhuelokuvaudestaan – mutta se näkyy aiempaa enemmän lähinnä näppäränä dialogina ja melkein kuin tekosyynä käsikirjoituksen oikoteille. Muutenkin mutkien oiontaa harrastetaan, pitkälti varmaankin budjettisyistä. Graboideja ei saada nähdä pitkään aikaan ja silloinkin kun nähdään, ne vain vilahtavat kuvissa. Onneksi sentään maisemat ovat kauniita. Vehreät kukkulat tuntuvat hyvinkin tuoreilta ykkösosan hiekkaerämaiden jälkeen. Myöhemmin elokuvassa saadaan mekaanisten efektien lisäksi myös vähän cgi:tä, mutta onneksi sitä ei ole paljoa ja se ei ole ihan niin kämäistä Amiga-tasoa kuin pelkäsin. Roisketehosteet ovat harvassa mutta messeviä.
Kakkos-Tremors ei ole ollenkaan huono elokuva. Itse asiassa se on paljon parempi kuin se olisi voinut olla. Siinä on samaa kepeyttä kuin edeltäjässään, ja jos se ei olekaan yhtä näyttävä, niin kelpo viihdettä kuitenkin. Ensimmäisen jatko-osan suurin merkitys lienee siinä, että se alkaa luomaan graboideille taustaa ja eräänlaista mytologiaa. Ensinnäkin kyseessä näyttäisi olevan jokseenkin Maapallon vanhin tunnettu elämänmuoto. Ja toiseksi – ne kehittyvät elokuvan aikana jalallisiksi! Jurassic Parkin velociraptorit ovat hieman turhankin selvä esikuva graboidien uudelle olomuodolle (joka myöhemmin saa nimen shrieker, kirkuja), mutta en osaa pahastua siitä. Kaksineuvoiset kirkujat lisääntyvät saatuaan riittävästi ravintoa.
3
Sarjan kolmas elokuva, Tremors 3: Back to Perfection (Suomessa valitettavasti unohdettiin mönkijät ja elokuva sai nimekseen tylsästi Väristyksiä 3) on sitten vuorostaan toisen sarjan luojista, Brent Maddockin, ohjaama. Tosin tällä kertaa Maddock ei enää ollut kirjoittamassa vaan Wilson oli saanut parikseen Nancy Robertsin. Elokuva ilmestyi suoraan videolla vuonna 2001.
Tarinassa palataan alkuun, Perfectionin pikkukylään, jossa ensimmäinen elokuva tapahtui. Tai oikeammin sinne palaa Burt Gummer, joka on vihdoin saanut paikan elokuvan ehdottomasti kirkkaimpana pisteenä. Perfectionia asuttaa kiitettävä määrä alkuperäisen Tremorsin hahmoja (ja alkuperäisiä näyttelijöitä). 11 vuotta on kulunut, mutta meininki on entisellään. Gummer tosin on entistäkin maanisempi slapstick-hahmo, mikä on elokuvalle vain eduksi.
Amerikkalaiseen tapaan graboidien uhka on valjastettu kapitalistiseen tienestikulttuuriin, sillä tienoon uusi poika, jota esittää Shawn Christian, järjestää alueella turistiajeluja. Luonnollisesti leikki saa dramaattisen käänteen, kun graboidit näyttävät palanneen huudeille. Kyläläiset nousevat vastarintaan, mutta heidän tiellään ovat viranomaiset, jotka ajavat uhanalaisen, ikivanhan eläinlajin suojelemista. Käsikirjoituksessa on aistittavissa pienoista ivaa.
Olentojen historia ja evoluutio valottuu lisää. Ne munivat, ja ilmeisesti munat säilyvät satoja vuosia maan alla ennen kuoriutumista. Kirkujien lisäksi niille syntyy myös uusi evolutiivinen vaihe, liitävä ja liekkejä persuksistaan sylkevä – kavereiden kesken assblaster. Gummer kehittää henkilökohtaisen suhteen yhteen graboideista, albiinoon. Yhteys Moby Dickiin on ilmeinen, ja siihen viitataankin lähes suoraan.
Elokuvan käsikirjoitus on paljon löysempi kuin edellisten osien. Tyhjäkäyntiä on runsaasti, ja iso osa huomiosta annetaan hahmoille, jotka muistuttavat enenevissä määrin lauantai-illan tv-sketsikavalkadia. Onneksi Gross on sisäistänyt oman roolinsa niin hyvin, että hän tuo pelkällä läsnäolollaan hurjan määrän energiaa jokaiseen kuvaan jossa esiintyy.
Kolmos-Tremors hylkää fyysiset efektit lähes kokonaan. Olennot ovat nyt pääosin tietokoneanimaatiota. Jälki ei ole varsinaisesti huonoa, mutta se on mielikuvituksetonta ja usein kömpelöä. Yhdessä kovin televisiomaisen kuvakerronnan kanssa jälki on kuin jostain Sc-Fi Channelin b-tuotannosta.
Vertaus ei ole kovin kaukana todellisuudesta, sillä vuonna 2003 Sci-Fi Channel todellakin esitti yhden kauden verran Tremors-sarjaa. 13 jakson jälkeen se peruttiin. Sarjaa ei tietenkään ole tällä boksilla. Tarina ymmärtääkseni jatkoi siitä, mihin kolmas elokuva päättyi. Perinteiseen Sci-Fi-tapaan jaksoja esitettiin väärässä järjestyksessä ja sarjaa muutenkin kohdeltiin huonosti.
4
Lässähtänyt sarjayritys ei kuitenkaan lannistanut luovia voimia Tremorsin takana. Vuonna 2004 Wilson palasi ohjaajanpallille ja tuloksena oli Tremors 4: The Legend Begins (suom. Väristyksiä 4). Tarina oli edelleen Wilsonin, Maddockin ja Robertsin, mutta käsikirjoituksen teki uusi mies, sittemmin HBO:n laatusarjojen kirjoittajana ansioitunut Scott Buck. Kuten nimestä voi päätellä, on sarja neljäs elokuva esiosa, joka sijoittuu aikaan ennen aiempia Tremorseja. Itse asiassa hyvin paljon varhaisempaan aikaan, vuoteen 1889.
Gummerin esi-isä Hiram, paikallisen hopeakaivoksen omistaja, saapuu tutkimaan kaivoksessa tapahtuneita erikoisia kuolemia. Hiram on kovin eri maata kuin lapsenlapsenlapsensa, rauhallinen herrasmies, joka ei kanna tuliasetta, joskin hän kyllä ehtii oppia tavoille. Hyvin pian hahmoille selviää se, minkä katsoja tietenkin jo tietääkin: helvetinmoiset madot ovat kaiken takana. Ratkaisuksi palkataan pyssysankari (jota esittää Billy Drago, mies jonka piirteet ovat tehdyt olemaan valkokangaspahiksen), mutta se ei ole kovin kestävä ratkaisu. Lopulta kyläläiset – jotka muuten ovat varsin moderni monietninen joukko – päättävät pelastaa itse tiluksensa elukoilta. Kaiken haahuilun jälkeen lopputaistelussa on latinkia. Etenkin Gummerin jättimäisessä punt gunissa.
Tapahtuma-aikansa vuoksi Tremors 4 on oikeastaan länkkäri. Historiallinen ajankuva on tehty hyvin – "suoraan–videolle"-hyvin. Elokuva näyttää paljon vanhaan länteen sijoittuvilta 1990-luvun ja 2000-luvun alun tv-sarjoilta. Aikakauden vaihtuminen tekee hyvää myös sarjan huumorille. Ei se välttämättä ole aiempaa parempaa, mutta sitä on enemmän. Huumori muistuttaa sekin noita 90-luvun telkkariohjelmia; paikoin tuntuu kuin katsoisi hieman visvaisempaa versiota Indiana Jones Juniorista tai Tohtori tuli kaupunkiin -sarjasta. Kauhu sen sijaan on kortilla. Ensimmäisten 45 minuutin aikana nähdään yksi dekapitaatio sekä Billy Dragon naama. Todennäköisesti raha on syynä siihen, ettei graboideja nähdä kuin väläykseltä, ja toisaalta ikärajalaskelmoinnin takia silloinkaan ne eivät ole erityisen kauhistuttavia. Tremors 4 on esiteinikauhua. Graboidit ovat kuin luonnonvoima, joka vain tapahtuu, ei sellainen harkitseva ja vieras ja siksi pelottava vihollinen kuin aiemmissa elokuvissa. Vasta aivan lopussa ne alkavat osoittaa jonkinlaisen älyn merkkejä.
Tremors 4 on viihdyttävämpi elokuva kuin edellinen osa, mutta kuitenkaan se ei ole yhtä tyydyttävä. Se on monella tapaa sarjan outolintu. Juuri sellainen jonka pitäisi oikeastaan jäädä viimeiseksi osaksi; vähän nolo yritys uudistaa loppuun kaluttua aihetta. Mutta eihän se tietenkään jäänyt, vaikka hetken siltä näyttikin.
5
Tauosta tuli kyllä pitkä. Meni yksitoista vuotta ennen seuraavaa osaa. Vuoden 2015 Tremors 5: Bloodlines (ei suomenkielistä nimeä) on oikeastaan uusi aloitus, ei aivan rebuuttaus mutta sinne päin. Vanhasta tekijätiimistä ei ole jäljellä kuin Michael Gross. Ohjauksesta vastaa aiemmin b-luokan videoleffoja (ihan kuin tämä ei olisi sellainen!) tehnyt Don Michael Paul ja käsikirjoittajat ovat nobodyja, joille ei edes Wikipediassa ole artikkelia.
Burt Gummer on nyt survivalistitositelevisiojuontaja, joka heti alkuun tarjoaa katsojilleen lyhyen infodumpin graboideista – ja elokuvan katsojille siltä varalta, että he ovat uutta sukupolvea ja uusia brändin parissa. Elokuvan lähtökohdat ovat siis selvät: nyt ollaan tuomassa Tremorsia uudelle yleisölle.
Tremors tuodaan myös uudelle mantereelle. Tarina nimittäin sijoittuu Etelä-Afrikkaan. Gummer saa uudeksi kameramiehekseen ja toverikseen matojahdissa Jamie Kennedyn (tuttu genrehaukoille Screamista) esittämän Uuden Tyypin, jonka kanssa hän lähtee metsästämään ensimmäisiä tunnettuja eteläisen pallonpuoliskon assblastereita. Naiivi Afrikka-romantiikka saattaa olla tarkoituksellista, mutta on se kyllä myös hieman vaivaannuttavaa. Ei mene kymmentä minuuttia ennen kuin ensimmäiset elefantit on nähty ja vitsit tummasta ihosta on kuultu. Muutoin tarina keskittyy metsästämiseen, täpäriin tilanteisiin ja muuhun perusrymistelyyn. Olentoja nähdään vähän ja silloinkin peräpörisijöitä. Vasta tunnin kohdalla nähdään varsinainen graboidi – ja se osaa loikata maasta uhrinsa kimppuun. "Evoluutio on valloillaan", sanoo Gummer. Sitten lähinnä harjoitetaan ylemmän tason tuholaistorjuntaa. Ja tuodaan pieni saippuaoopperamainen käänne hahmojen välille (en kerro, että Kennedyn esittämä Travis on Burtin poika tämän 70-luvun hippiajoilta.)
Viidennessä Tremorsissa on selvästi aiemmista osista eroava moderni ilme: kaiken läpäisevä digikuvan latteus ja värimäärittely, tiukat lähiotokset, huojuva käsivarakamera – ja vihoviimeiset digitaalimadot. Se on toisaalta reilusti uskottavampi kuin nelosen Dr. Quinn -vibat mutta toisaalta tekee elokuvasta juuri niin halvan näköisen kuin se varmaan on ollutkin. Enää ei kuulu kaikuja Jurassic Parkista, vaan ötökkätehosteet tuovat mieleen lähinnä Starship Troopersin ja lämpökameranäkökulmaotokset Predatorin. Todennäköisesti ongelma on vain minun antipatiani 2010-luvun kuvamaailmaa kohtaan. Onneksi Gross on entisensä.
Tremors 5 tuntuu ottavan itsensä paljon vakavammin kuin aiemmat elokuvat. Mutta sillei ironisesti. Niinku ei oikeasta vakavasti mutta tarpeeksi, jotta 10-vuotias katsoja saisi painajaisia. Kerronta ja esimerkiksi olentojen hyökkäyskohtaukset näyttävät täysin vakavilta, ne ovat synkkiä ja nopeatahtisia rykäyksiä, joissa katsojan syke nousee väkisinkin. Huumori pitää osata lukea rivien välistä, se on hyvin lajityyppitietoista. Voin hyvin kuvitella, että yläkoululaiselle aloittelevalle kauhunautiskelijalle Tremors 5 on ihan käypää kamaa. Ytimeltään se on kuitenkin toimintaelokuva, jossa pääpaino on jännitteisillä, ammuskeluun ja räjähdyksiin päätyvillä kohtauksilla. Kauhusta muistuttaa lopulta lähinnä yliluonnollinen elementti, ja huumorista muistuttaa perseestään tulta syöksevä liitomato.
Grossin ja Kennedyn välillä kieltämättä on kemiaa, ja onneksi sen annetaan jatkua seuraavassakin elokuvassa. Ennen sitä kuitenkin ehdittiin tutkailla muitakin mahdollisuuksia. 2017 Syfy (eli entinen Scifi Channel) tilasi trailerin uutta Tremors-sarjaa varten. Tarkoitus oli, että Kevin Bacon palaisi brändin pariin ja ensimmäisen elokuvan rooliinsa, ehkäpä jopa tuottaisi uuden sarjan. Näin ei kuitenkaan käynyt. Suunnitelmat kuopattiin. Elokuvasarja sai kuitenkin jatkoa.
6
Vuonna 2018 ilmestyi kuudes Tremors-elokuva, alaotsikoltaan A Cold Day in Hell. Don Michael Paul ohjasi tämänkin. Elokuva alkaa eksoottisesti jäätiköltä, jonka uumenissa – olisitteko ikinä arvanneet? – pyörii jättiläismatosia. Sitten siirrytään tutumpiin maastoihin, Nevadan autiomaahan, jossa paljon kauheampi hirviö, verottaja, iskee kiinni Gummeriin. Ja hyvin nopeasti nämä kaksi tarinan haaraa kohtaavat. Gummer kutsutaan arktikselle metsästämään graboideja.
Viimeistään tässä vaiheessa sarja käpertyy sisäänpäin kuin auringossa kuivuva mato. Kaikki pitkäikäiset sarjat alkavat lopulta vain varioida perusideaansa, ja niin käy Tremorsillekin. Yllättävän kauan se jaksoi edes jotenkuten, todennäköisesti siksi että rima oli niin alhaalla alusta asti. Kakkosleffa selvisi vaarasta ihan sillä, että se oli vasta ensimmäinen jatko-osa; kolmonen oli jo vaaravyöhykkeellä; nelonen yritti jotain ihan muuta; vitonen nykyaikaisti sarjan ilmettä niin paljon, että sekin vielä selvisi; kutonen kuitenkaan ei tuo mitään uutta kaavaan. Lumiset maisemat eivät riitä päivitykseksi. Onneksi mytologiaa sentään kehitetään hieman edemmäs. Graboidit voivat tartuttaa loiseliön ihmiseen (tässä tapauksessa Gummeriin), mihin auttaa ainoastaan elävästä graboidista saatava vasta-aine ja mikä antaa hyvän tekosyyn pikku draamalle. Ai niin, ja tällä kertaa tapahtumien taustalla näyttää olevan DARPA eli Yhdysvaltain asevoimien tutkimusorganisaatio. Tietenkin.
Gummer on kehittynyt entistä kärttyisemmäksi Spede-hahmoksi, entisen itsensä karikatyyriksi (jos se edes on mahdollista). Vähän sama pätee miljööseen, joka ei rahoitussyistä olekaan ihan niin luminen kuin käsikirjoituksessa sanottiin. Onneksi ilmastonmuutos on kelpo tekosyy kuvata napajäätä Etelä-Afrikassa. Toki on tarkkanäköistä, että oikeistolainen Gummer muuttuu aikojen mukana ja on omaksunut nykyaikaisen some-oikeiston salaliittokyhäelmiä diskurssiinsa. Hänellä sentään on jonkinlainen luonne, toisin kuin muilla hahmoilla, jotka ovat lähinnä satunnaisia Nuoria Tyyppejä, jotka joko kuolevat tai eivät. Katsojaa ei kiinnosta. Yksi tulokkaista on ykköselokuvan sankareiden (Bacon ja Nainen) tytär, mutta sittenkään katsojaa ei kiinnosta
Kaiken kaikkiaan vitos-Tremors on jo melkoisen väsynyt. Se muistuttaa melkeinpä rutiininomaista teini-slasheria, jossa nuoret ja nätit ihmiset joutuvat yksitellen tappajan uhriksi. Tappaja nyt vain sattuu olemaan matokummajainen. Lopputulos on tylsä toimintaelokuva, jossa ei ole enää juuri jälkiä kauhukomediajuurista. Sarja ei tässä vaiheessa tarjoa oikein enää edes minkäänlaista fan serviceä, mitään oikeasti uutta ei ole tarjolla. Pari sinänsä hienoa visvanroiskahduskohtausta eivät riitä.
7
Uppoava laiva ei aina tiedä uppoavansa. Niin on käynyt monelle elokuvabrändille. Friday the 13th -elokuvat olivat alusta asti tuomittuja, ja niin vain nekin kestivät kauan (oliko syy siinä, että Kevin Bacon oli senkin sarjan ykkösosassa?). Halloweenit kävivät hyvin syvällä, mutta jotenkin ne aina vain palaavat. Tremors ei koskaan ollut kovin korkealentoinen sarja, se liikkui alusta asti jossain melko epämääräisessä hetteikössä, josta se ei koskaan todella noussut. Ehkä siksi sen jatko-osat eivät tunnu koskaan loppuvan, eikä toisaalta kukaan ole tosissaan yrittänyt aloittaa sarjaa uudestaan alusta. Niin kauan kuin Michael Gross elää, voidaan samaa tarinaa kertoa hieman eri twistillä yhä uudestaan. Graboidit ovat siitä kiitollisia hirviöitä, ettei niitä tarvitse paljon näyttää. Riittää, että joku sanoo semmoisen juuri nyt kulkevan maanpinnan alla, melkein näkyvissä muttei kuitenkaan.
Saagan toistaiseksi viimeinen osa on Tremors: Shrieker Island (2018), jälleen yksi Don Michael Paulin vanhojen ideoiden kierrätys. Nyt ollaan jossain päin Oseanian exoticaa. Tuomari Nurmion näköinen yrityspomo ja suurriistan metsästäjä jalostaa ja jahtaa näitä geneettisesti muunneltuja graboideja syrjäisellä saarellaan yhdessä seurueensa (joka ei näytä Köyhien ystävältä tai Alamaailman vasaroilta) kanssa. Erinäisten kuvioiden vuoksi Burt Gummer, joka nykyään elelee byrokratiaa paossa eristäytyneenä saarierakkona, kutsutaan kemuihin. Sattumalta graboidien asuttamalla saarella tekee biotutkimustyötään myös Travisin äiti (sieltä 70-luvun hippiajoilta).
Gummerin jonkinlaiseksi aisapariksi päätyy biotutkimuslaitoksen henkilöstöstä Jimmy, toistaitoinen tunari, joka tuo tarinaan kömpelön koomisen ulottuvuuden. Muuten elokuva onkin parin edellisen osan tapaan lähinnä toimintarytinää. Trooppinen ympäristö palauttaa mieliin vertaukset Jurassic Parkiin. Viidakko, öiset sateet ja puskissa vaaniva peto eivät nykyään kai muutakaan voi. Mieluummin kuitenkin sen jatko-osaan, jossa isot ihmismassat jahtaavat petoja. Siitä nimittäin on Shrieker Islandissakin kyse. Predator-vaikutteetkin tuntuvat entistä vahvemmilta nyt, kun ollaan viidakossa – ja viitataanpa Predatoriin ihan avoimestikin. Shrieker Island onkin melkein postmoderni elokuva; ei kuitenkaan riittävästi, sillä se jää lähinnä vanhoille vaikutuksille alttiiksi pastissiksi.
Tarinan uutuutena on, että kirkujat suorastaan lamaannuttavat uhrinsa huudollaan. Evoluutiolla on helppo selittää tällaisia muutoksia, mutta sarjan katsojasta sellainen tuntuu liian helposti sääntöjen muuttamiselta ilman etukäteistä ilmoitusta.
Ylipäänsä Shrieker Island on kovin turhanpäiväinen elokuva. Ehkäpä joku sarjan fani siitäkin saa kiksinsä, mutta muutoin se jää ihan yhtä mitättömäksi kuin pari edellistäkin osaa. Olentoja ei edes näy senkään vertaa kuin viime kerralla. Eniten ehkä kuitenkin harmittelen sitä, ettei komediasta ole jäljellä kuin päälle liimatun oloiset puujalkarepliikit.
8
On selvää, että Tremorseissa ei ole tapahtunut kummoistakaan uudentumista aikoihin. Oikeastaan tekisi mieli sanoa, ettei ensimmäisen osan jälkeen olisi kannattanut tehdä ainuttakaan elokuvaa lisää. Ja sittenkin haluaisin, että vielä kerran Universal antaisi budjetistaan rippeitä yhden Tremorsin tekemiseen. Syitä on tasan tarkkaan yksi, ja se on Michael Gross. Burt Gummer ansaitsisi kunnon lähdön, ei sellaista kuin seiskaosan lässähdys.
On olemassa liuta elokuvahahmoja, jotka ovat eläneet useiden osien ajan, useimmiten eri näyttelijöiden esittäminä. Sellaisia on paljonkin. On myös joitain klassisia esimerkkejä hahmoista, joita sama näyttelijä on esittänyt lukuisat kerrat. Yleensä nämä ovat tapauksia, joissa muutaman vuoden aikana on taottu kuumaa rautaa niin kauan kuin yleisön mielenkiinto on kantanut, mutta poikkeuksiakin on. Christopher Lee oli Dracula 9 kertaa 16 vuoden aikana, Johnny Weismuller nähtiin Tarzanina 12 kertaa 16 vuoden aikana. Mutta silti: onko kukaan toinen näyttelijä saanut olla sama hahmo melkein kolmenkymmenen vuoden aikana, kuten Michael Gross on ollut Burt Gummel? Ainoat mieleeni tulevat esimerkit ovat television puolelta, saippuasarjoista ja David Suchet'n Poirotista.
Tremorsien katseleminen on etupäässä Michael Grossin vanhenemisen katselemista. Sinänsä mitättömässä elokuvasarjassa näkyy yhden ammattimiehen ura melkein koko laajudessaan. Sellainen ansaitsisi kunnon finaalin. Shrieker Islandin lopetus antaa uskoa, ettei sellaista ole tulossa, ei voisi tulla. Ja kuitenkin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti