(Arvostelu on aiemmin julkaistu Jaakobin Wsi Testamenti -blogissa 2011. Julkaisen sen uudestaan sellaisenaan, vaikka oma mielipiteeni käsiteltävästä elokuvasta onkin nykyään toinen.)
The Last House on the Left
Sean S. Cunningham Films, The Night Company, Lobster Enterprises 1972
O, K: Wes Craven. N: Sandra Peabody, Lucy Grantham, David A. Hess, Fred Lincoln, Jeramie Rain, Marc Sheffler.
Wes Cravenin esikoisohjauksella The Last House on The Left (1972) on legendaarinen maine šokeeraavana ja rajoja ylittävänä kauhuelokuvana. Minulle sitä määritteli pitkään peruskouluaikojen kotiraamattuni, Harto Hännisen ja Marko Latvasen Verikekkereiden (1990) sanailu siitä, kuinka elokuva “herätti aikoinaan kosolti negatiivista huomiota aiheensa ja realistisen väkivaltakuvauksensa takia. –– Last House on The Left näytti väkivallan brutaalimpana kuin koskaan – vaikutteita oli otettu Lewisin gore-elokuvista, mutta esitystapa oli paljon realistisempi ja tuskaisempi. Cravenin elokuvassa ihmisten kärsimykset ovat kouriintuntuvan voimakkaita ja aitoja, mikä tekee katselukokemuksesta erityisen ahdistavan” (mts. 372). Tuoreemmissakin kommenteissa, esimerkiksi IMDB:ssä, toistuvat sellaiset kuvailut kuin “There is nothing in modern horror like the 45 minutes of brutality in this film”.
Kieltämättä viimeiset 15 vuotta ovat nostattaneet odotuksia ja ennakkokäsityksiä korkealle. Silti eilisiltainen katsomiskokemus oli vähintäänkin ristiriitainen. Jotenkin olin kuvitellut, että elokuva sisältäisi hermojakoettelevan pitkän ja intensiivisen raiskaus- ja kidutusjakson, joka purkautuisi graafisena väkivaltana viimeistään kostojaksossa. Sen sijaan sainkin nähdä amatöörimäisesti näyteltyä ja psykologisesti kaikkea uskottavuutta hyljeksivää muka-hurjastelua, jollaista saa nähdä joka kerta kun koulussa pyydän 14-vuotiaita kirjoittamaan ja esittämään näytelmän. Kidutusta ja muuta väkivaltaa pilkkoo jaksoa jakamaan leikattu kahden poliisin farssihölmöily, ja soundtrackina on joukko hassuja folkpop-lauluja. Itse asiassa pirteän musiikin ja väkivaltaisen kuvaston rinnastaminen toimii mielestäni oikein hyvin ja se ennakoi osaltaan vastaavia Wicker Manin sävyjä.
Tarinan tasolla suurimmat ongelmat ovat siis kaiken psykologisen uskottavuuden puuttuminen ja kaksi talonmies Pikkaraisen tasoista poliisimiestä. Käsikirjoittaja Craven ei ole välittänyt pähkäillä monimutkaisia kuvioita saada kaksi nuorta tyttöä raiskaaja–murhaajien jengin käsiin; yksinkertainen “tiedätkö mistä täällä saisi pilveä” -rutiini riittää. Yhtä lailla elokuvan jälkipuoliskon täyttävä kosto-operaatio, jonka toisen tytön vanhemmat suorittavat, etenee konemaisen kohtalokkaasti. Elokuva esittää aivan luentavana tosiasiana, että lääkäri-isä tarttuu kylmän rauhallisesti moottorisahaan jäsenensilpomistarkoituksessa kannettuaan juuri raiskatun, ammutun ja hukutetun tyttärensä kotisohvalle. Tai että samassa tilanteessa oleva äiti sujuvasti viettelee yhden murhaajista ja kuohitsee tämän hampaillaan. Realistisen psykologian puutetta korostaa se, että yksikään elokuvan (amatööri)näyttelijöistä ei osaa näytellä. Eikä vaikutelma nyt ole edes kehnosti näyteltyjen kauhuelokuvien yleistasoa vaan pikemminkin muistuttaa pornoelokuvien alinäyttelemistä.
Mielenkiintoinen tyylirikko on toilaileva pikkukylän poliisiparivaljakko, joka aktiivisesti ohittaa tarinan aikana kaikki oleelliset hetket. Vasta lopussa he ehtivät paikalle todistamaan viimeisen veriteon, päätään pyritellen toki kun isä ei tottelekaan konstaapelin “don’t do it” -kehotusta. Onko Cravenin tarkoitus todellakin ollut kirjoittaa elokuvaan koominen vastapaino kaikelle väkivaltaisuudelle (missä tapauksessa hän on tehnyt sen kehnosti) vai onko kyse pahasta arviointivirheestä – en tiedä.
Entä onko The Last House on The Left väkivaltaisen maineensa veroinen? Varmasti se on valmistumisvuonnaan ollut tavattoman raaka ja julma elokuva. Kuva on siloittelemattoman rakeista, “dokumentaarista” sanoisi joku, verta lentää, uhrit itkevät ja valittavat pitkään ennen armoiskua. Elokuvan rikolliset ovat rehellisen sadistisia – heille kidutus on varteenotettava ajanviettotapa, kun auto on hajonnut ja matka ei etene. Samanlaisia ovat lopulta myös kostajavanhemmat, joiden porvarilliset syntymäpäiväkemut menevät ikävästi pieleen, kun päivänsankari joudutaan naaraamaan metsälammesta. Hännisen ja Latvasen huomio siitä, ettei elokuvassa ole yhtään sympaattista hahmoa, pitää paikkansa. The Last House on The Left on kuitenkin pahasti vanhentunut – se on ollut sitä jo kaksivuotiaana, kun Tobe Hooperin Texas Chain Saw Massacre ilmestyi. Moottorisahamurhaaja otti kaikki yllämainitut Cravenin elokuvan hyvät elementit ja rakensi niistä sellaisen kokonaisuuden, mitä tämänkin elokuvan pitäisi olla: aidosti ahdistavan väkivallan rykäyksen, jossa inhottavan ihmiset tekevät kaltaisistaan lopun.
The Last House on The Leftin tarina on tietenkin hyvä. Mutta sepä onkin lainattu Bergmanin Neidonlähteestä (1960; joka puolestaan perustuu vanhaan kansantarinaan). Siinä missä Bergmanin mestariteos onnistui väkivaltaisen tarinansa puitteissa sanoa paljon ja painavasti, ei Craven saa tarinasta irti kuin sen pinnan. Ei tämä valitettavasti ole “antiikin Kreikan verinen kostotragedia”, johon Hänninen ja Latvanen sitä vertaavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti