Vampyyreja Englannista

(Teksti on aiemmin julkaistu Jaakobin Wsi Testamenti -blogissa 2011. Sitä on muokattu tätä julkaisua varten.)

Ensimmäiset varsinaiset – modernit – kaunokirjallisuuden vampyyritarinat julkaistiin 1800-luvun Isossa-Britanniassa. Tarkoitan nyt sellaisia alan perusteoksia kuin John Polidorin pienoisromaani Vampyyri (The Vampyre, kirjoitettu 1816, julkaistu 1819), James Malcolm Rymerin jatkokertomus Varney The Vampire (1845–1847), J. Sheridan Le Fanun novelli Carmilla (1872) ja kaikista edellä mainituista ammentanut Bram Stokerin romaani Dracula (1897). Merkille pantavaa on kuitenkin, että kaikki näiden teosten kirjoittajista ovat sukujuuriltaan jotain muuta kuin englantilaisia, vaikka suurin osa heistä vaikuttikin Lontoosta käsin. Polidori oli isänsä kautta leimallisesti italialaistaustainen. Rymer oli syntyjään englantilainen mutta sukujuuriltaan skotti (ilmeisesti Rymerin lisäksi Varneyn kirjoittamiseen osallistui myös Thomas Peckett Prest). Stoker oli syntyjään irlantilainen ja muutti Lontooseen vasta ollessaan nelissäkymmenissä. Le Fanu puolestaan syntyi ja kuoli Dublinissa.

Onkin niin, että vampyyrimyytti, suurin piirtein sellaisena kuin nykyihminen sen ymmärtää, vakiintui englantiin vasta 1800-luvun kirjallisuuden myötä. Sen pohjana on 1700-luvulla itäisessä Euroopassa lähes hysteriaksi yltynyt liike etsiä ja tuhota vainajia, joiden uskottiin yhä vainoavan entisiä kylänmiehiään. Kansan parissa levinneitä pelkoja ja kertomuksia tutkittiin viralliselta taholta jokin verran, ja tutkimusten perusteella ilmestyi useita kirjallisia selvityksiä vampirismista. Näitä vihkosia käännettiin ahkerasta Länsi-Euroopan kielillekin, ja niiden mukana levisi paitsi tieto myös pelko. (Ks. esim. Kilpinen 2000.)

Westwood ja Simpson (2005, s. 836) toteavat mainiossa teoksessaan The Lore of The Land, että kertomukset epäkuolleista (the undead) ovat ylipäänsä harvinaisia brittiläisessä perinteessä. He mainitsevat neljä tapausta, jotka William of Newburgh merkitsi muistiin 1197 (mts. 836–837).

William kertoo vuotta aiemmin Buckinghamshiressa sattuneesta tapauksesta, jossa kuollut mies saapui kahtena peräkkäisenä yönä vaimonsa vuoteeseen ja lähes rusensi tämän painollaan. Seuraavina öinä hänet kuitenkin hätyytettiin pois, minkä jälkeen hän siirtyi vaivaamaan eläimiä ja näyttäytyi myös päiväsaikaan. Lincolnin piispa, jonka puoleen asiassa oli käännytty, käski avaamaan miehen haudan ja tutkimaan ruumiin. Ruumiissa ei havaittu tavanomaisesta poikkeavia merkkejä. Vainaja armahdettiin, eikä hän enää noussut vaeltamaan. Samankaltainen tapaus mainitaan myös Berwickissa, jossa rikas mutta ilkeä mies nousi häiritsemään eläviä yöllä. Kyläläiset kaivoivat hänet ylös, pilkkoivat ruumiin ja polttivat sen.

Melroselaisessa luostarissa 1190-luvun alussa pappismies nousi kuolleista vainoamaan emäntää, jonka talossa hän oli eläessään ollut kappalaisena. Eräänä yönä hautausmaalla vartiossa ollut luostariveli iski kirveen ylösnousseeseen ruumiiseen, joka siitä karkasi vaikeroiden hautakammioonsa. Seuraavana aamuna vertavuotava ruumis kaivettiin ylös ja poltettiin luostarin muurien ulkopuolella.

Neljäs Williamin kertomus sijoittuu Anantis-nimiseen paikkaan, jonka Westwood ja Simpson arvelevat viittaavan joko Northumberlandin Alnwickiin tai Dumfriesshiren Annandiin. Siellä vaimoaan ja tämän rakastajatarta väijymässä ollut mustasukkainen aviomies loukkaantui vakavasti pudottuaan. Vihaisena hän kieltäytyi papin tarjoamasta synninpäästöstä. Silti hänet haudattiin kristillisesti. Öisin mies vaelsi jälleen elävien parissa pelotellen ihmisiä; hänen uskottiin olevan paitsi väkivaltainen myös olevan vastuussa alueella leviävästä kulkutaudista. Kaksi mies päätti hoitaa asian, ja he kaivoivat pahasti turvonneen ja verta pursuavan ruumiin ylös haudastaan. He aukaisivat ruumiin lapiolla ja repivät sen sydämen kappaleiksi ennen tuleen heittämistä.

Näillä neljällä Williamin esittelemällä tapauksella on paljon yhteistä kosketuspintaa Itä-Euroopan vampyyritarinoiden kanssa, mutta moderniin myyttiin ne liittyvät vain löyhästi. Varsinaisia verenimemistarinoita ei englantilaisesta folkloresta löydy (mts. 245).

Westwood ja Simpson kertovat myös muutaman muun tarinan, joiden voidaan katsoa liittyvän vampyyriperinteeseen. He lainaavat (mts. 129–130) vuonna 1900 ilmestynyttä Augustus Haren kertomusta cumberlandilaisesta Croglin Grangesta. Vanhaan taloon oli muuttanut vuokralaisiksi kaksi veljestä ja heidän siskonsa. Kuumana kesäyönä sisko ei saanut unta ja avasi ikkunansa luukut. Hän näki kirkkomaan läheisten puiden joukossa kaksi välkkyvää valoa, jotka hän käsitti pian alati läheneviksi silmiksi. Kauhistunut tyttö pakeni ovelle mutta kuuli pian raapimista ikkunan takaa ja näki kammottavien ruskeiden kasvojen ja palavien silmien tuijottavan häntä. Olento kömpi huoneeseen, raahasi tytön hiuksista sängylle ja puri tätä kaulaan. Tytön kirkaistua hänen veljensä rynnistivät huoneeseen ja karkoittivat olennon, joka näytti karkaavan kirkkomaan muurin yli. Sisarukset muuttivat Sveitsiin seitsemäksi vuodeksi, minkä jälkeen he palasivat. Ja kuinka ollakaan, eräänä maaliskuisena yönä, sisar kuuli tutun raapimisääneen ikkunan takaa. Toinen veljeksistä onnistui ampumaan olentoa, joka seuraavana päivänä löydettiin hautaholvista. Vampyyri poltettiin. Westwoodin ja Simpsonin mukaan tarinaa on usein pidetty pelkkänä mielikuvituksen tuotteena, mutta on sillä epäilty olevan myös tosipohjaa.

Mainituksi (mts. 182–183) tulee myös Devonissa sijaitseva Buckfastleigh’n kylä ja siellä vaikuttanut Richard Capel (tai Cabell), jonka hauta tunnetaan yhä “vampyyrin hautana”. Tarinan mukaan Capelin erikoinen hauta rakennettiin pitämään sisässään hänen levoton sielunsa. Mutta kuten Westwood ja Simpson huomauttavat, “nykyään on suosittua luokitella kaikki ruumiilliset aaveet [corporeal revenants] vampyyreiksi” (2005, s. 183). Yhtä lailla vampirismi on yhdistetty dorsetilaisen Tarrant Gunvillen kummitustarinaan, joka kertoo William Doggettista. Syy vampyyriepäilyihin on haudasta ylöskaivetun Doggettin hyvin säilynyt ruumis. (Mts. 220–221.)

Selvästi populaariin vampyyrimytologiaan liittyy sen sijaan Durhamin South Shieldiin sijoittuva kertomus itsemurhan tehneen miehen ruumiista, jonka läpi iskettiin vaarna. Näin oli tehtävä, koska 70–80 vuotta aiemmin itsensä tappaneen miehen, luultavasti leipurin, ruumis oli haudattu siunaamattomaan maahan. Ilman ruumiin lävistämistä sauvalla olisi siitä ollut vaarassa tulla vampyyri. Westwood ja Simpson viittaavat (2005, s. 245) tässä William Brockien kertomukseen vuodelta (1886), jossa Brockie todella käyttää sanaa vampyre. Westwood ja Simpson kuitenkin epäilevät sanavalinnan johtuvan vain kaunokirjallisuuden vaikutuksesta ja että vaarna iskettiin ruumiiseen toisen vanhan uskomuksen vuoksi: näin estettiin kuolleen vaeltaminen.

Kaikkein vahvimmin kaunokirjallisuuden vaikutus käytettyihin sanavalintoihin näkyy Westwoodin ja Simpsonin viimeisessä “vampyyritarinassa”, Lontoon Highgaten hautuumaan tapauksessa (mts. 472–473). Stokerin Draculan majapaikkanahan oli nimenomaan Highgaten alue. Paikallinen paranormaaleista ilmiöistä kiinnostunut joukkio alkoi tutkia hautausmaata 1960-luvun lopulla. Eräs heistä kysyi 1970 alueen paikallislehdessä, oliko kukaan muu nähnyt siellä varsin pitkää hahmoa, jolla oli epäinhimilliset ja hypnoottiset silmät. Vastauksia tuli runsaasti, joskaan tarinat eivät tuntuneet kertovan samasta hahmosta, vaan ihmiset olivat kohdanneet hautausmaalla monenlaisia ilmestyksiä. Syntyi tarina “Wallachian kuningasvampyyrista”, jonka ruumis oli tuota 1700-luvulla hautausmaalle ja jonka satanistit olivat nyt mananneet henkiin. Yhteys Stokerin vampyyriin on selvä.

LÄHTEET

Kilpinen, Pekka 2000: Eläviä kuolleita. Vampyyrit 1700-luvun asiakirjoissa. Helsinki: Yliopistopaino.

Westwood, Jennifer & Simpson, Jaquelin 2005: The Lore of The Land. A Guide to England’s Legends from Spring-Heeled Jack to the Witches of Warboys. London: Penguin Books.

KIRJALLISUUTTA

Le Fanu, Joseph Sheridan 1871—72: “Carmilla”, julkaistu alunperin lehdessä The Dark Blue. — Suom. Osmo Saarinen, “Carmilla”, teoksessa Haudantakaisia, toim. Markku Sadelehto. Helsinki 1994: Jalava; suom. Timo Hännikäinen, "Carmilla", teoksessa Carmilla ja muita kertomuksia. Turku 2012: Savukeidas.; lyhentäen suom. Hannu Tervaharju, "Carmilla", teoksessa Vampyyrit ja hahmonvaihtajat (Classic Tales of Vampires and Shapeshifters, 2011). Helsinki 2012: Egmont/Kirjalito.
Polidori, John 1819: The Vampyre, julkaistu alunperin lehdessä The New Monthly Magazine. — Suom. Sami Jansson, Vampyyri. Turku: Faros, 1. p. 2005
Rymer, James Malcolm 1845–1847: Varney The Vampire; or, The Feast of Blood.
Stoker, Bram 1897: Dracula. — Suom. Risto Kalliomaa, Kammoittava kreivi. Hämeenlinna 1952: Nide; suom. Jarkko Laine, Dracula. Helsinki 1977: Otava.