(Alla oleva teksti on katkelma laajemmasta, henkilökohtaisesta Lovecraft-pohdinnasta. Muilta osin laaja kokonaisuus ei sovi tämän blogin luonteeseen.)
[…]
Lovecraftilaisen
outouden tuntu syntyy nähdäkseni monista tekijöistä. Yksi oleellisimmista on
kirjailijan käyttämä vanhahtava ja joidenkuiden mielestä kömpelöyteen asti
raskas kieli. Jo yksittäisillä sanavalinnoilla saadaan vaikutelma
toisaikaisuudesta, jostain vieraasta. (Valitettavasti suomentajat ovat
onnistuneet tämän kääntämisessä kovin vaihtelevasti.) Muutenkin Lovecraftilla
korostuu se, miten kerrotaan, sen
sijaan, mitä lopulta kerrotaan. Useinhan hänen tarinansa
noudattavat toistuvaa kaavaa, ja kirjailijan tuotantoa yhtään tuntevan lukijan
on helppo ennakoida juonenkulku jo varhaisessa vaiheessa, vaikka yksityiskohdat
toki vaihtelevatkin. Käyttämiensä tuttujen raamien sisässä Lovecraft kuitenkin
rakentaa tehokkaan uhkaavuuden tunnelman viittaamalla paitsi selittämättömiin
kauheuksiin (jotka yksinään käytettyinä jäisivät lähinnä naiivin koomisiksi)
myös tarinan maailman historiaan. Selvimpiä merkkejä tästä historiasta ovat Lovecraftilla
lähes klišeeksi muodostuva mukatodellinen esoteerinen kirjallisuus sekä
kertomukset henkilöiden sukulaisista ja esi-isistä. Harvoin Lovecraftilla on
kyse vain päähenkilöstä ja hänen kohtalostaan – useimmiten tarinan
polttopisteessä on pohjimmiltaan koko suvun tai yhteisön kohtalo.
Toinen itseäni
suuresti Lovecraftin tuotannossa viehättävä piirre on sen vanhanaikaisuus.
Kirjailija itse käytti paitsi vanhahtavaa ilmaisutapaa myös tarkoituksella
epämoderneja miljöitä ja muita elementtejä, mikä lisää hänen sata vuotta
vanhojen tekstiensä vanhanaikaisuutta entisestään. Kyse on monella tapaa
samasta ilmiöstä, mikä viehättää vaikkapa Sherlock Holmes -tarinoissa: kadotettu
menneisyys herää eloon. Lovecraftin tapauksessa tämä menneisyys tuskin on ollut
koskaan oikeasti olemassa, mutta hän itse tuntuu uskovan siihen niin
voimakkaasti, että lukijakaan ei halua väittää vastaan.
Verrattuna
muuhun kirjoitusajankohtansa yliluonnolliseen kirjallisuuteen on Lovecraftin
tarinoissa selvästi vahvin yhdistelmä todellista maailmaa ja silkkaa fantasiaa.
Tämä on omiaan lisäämään kertomusten outouden vaikutelmaa. Se on myös
oleellisimpia syitä viehtymykseeni Lovecraftin töihin. Kyse ei ole siitä, että
outo ja kauhea tunkeutuisi todellisuuden arkeen, niin kuin modernissa
kauhukirjallisuudessa usein tapaa käydä. Ei myöskään siitä, että tarinan
protagonisti siirtyy turvallisesta arkimaailmastaan johonkin toisaalle,
välitilaan jossa outoudet ovat omassa elementissään (kuten vaikkapa klassisissa
kummitusjutuissa usein on syrjäisine linnoineen tai hautuumaineen). Ei,
Lovecraftin tuotannossa maailma itsessään on täynnä outoja ja selittämättömiä
asioita. Tässä hän asettuu samalle viivalle Edgar Allan Poen kanssa. Molempien
kauhukertomuksissa pelon ja vieraantuneisuuden tunteet syntyvät siitä, että
tarinoiden henkilöt tajuavat elävänsä maailmassa, joka ei olekaan niin tuttu ja
turvallinen kuin he ovat kuvitelleet sen olevan. Lovecraftilla ja Poella kauhu
syntyy heidän henkilöittensä maailmankuvan romahtamisesta. Tämä välittyy
uskoakseni myös lukijaan. Lovecraftin lukija joutuu vaistomaisesti arvioimaan
käsitystään todellisuudesta uudelleen. Vaikka hän ei uskoisikaan muinaisten
jumalolentojen olemassaoloon, sytyttävät Lovecraftin tarinat hänessä epäilyksen.
Entä jos kaikki todellisuudeksi uskomamme onkin vain harhaa ja sen alla on
painajaistemme todellisuus? Tämä on aidosti pelottava ajatus, joka erottaa
mielestäni selvimmin Lovecraftin monista muista kauhukirjailijoista. Yleensä
hänen seuraajansakin lainaavat häneltä paljon pinnallisempia elementtejä
eivätkä näin ollen yllä lainkaan samoihin tehoihin. Toki poikkeuksia on.
[…]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti