perjantai 24. helmikuuta 2017

Katkelmia Lovecraftista

(Alla oleva teksti on katkelma laajemmasta, henkilökohtaisesta Lovecraft-pohdinnasta. Muilta osin laaja kokonaisuus ei sovi tämän blogin luonteeseen.)

[…]

Lovecraftilaisen outouden tuntu syntyy nähdäkseni monista tekijöistä. Yksi oleellisimmista on kirjailijan käyttämä vanhahtava ja joidenkuiden mielestä kömpelöyteen asti raskas kieli. Jo yksittäisillä sanavalinnoilla saadaan vaikutelma toisaikaisuudesta, jostain vieraasta. (Valitettavasti suomentajat ovat onnistuneet tämän kääntämisessä kovin vaihtelevasti.) Muutenkin Lovecraftilla korostuu se, miten kerrotaan, sen sijaan, mitä lopulta kerrotaan. Useinhan hänen tarinansa noudattavat toistuvaa kaavaa, ja kirjailijan tuotantoa yhtään tuntevan lukijan on helppo ennakoida juonenkulku jo varhaisessa vaiheessa, vaikka yksityiskohdat toki vaihtelevatkin. Käyttämiensä tuttujen raamien sisässä Lovecraft kuitenkin rakentaa tehokkaan uhkaavuuden tunnelman viittaamalla paitsi selittämättömiin kauheuksiin (jotka yksinään käytettyinä jäisivät lähinnä naiivin koomisiksi) myös tarinan maailman historiaan. Selvimpiä merkkejä tästä historiasta ovat Lovecraftilla lähes klišeeksi muodostuva mukatodellinen esoteerinen kirjallisuus sekä kertomukset henkilöiden sukulaisista ja esi-isistä. Harvoin Lovecraftilla on kyse vain päähenkilöstä ja hänen kohtalostaan – useimmiten tarinan polttopisteessä on pohjimmiltaan koko suvun tai yhteisön kohtalo.

Toinen itseäni suuresti Lovecraftin tuotannossa viehättävä piirre on sen vanhanaikaisuus. Kirjailija itse käytti paitsi vanhahtavaa ilmaisutapaa myös tarkoituksella epämoderneja miljöitä ja muita elementtejä, mikä lisää hänen sata vuotta vanhojen tekstiensä vanhanaikaisuutta entisestään. Kyse on monella tapaa samasta ilmiöstä, mikä viehättää vaikkapa Sherlock Holmes -tarinoissa: kadotettu menneisyys herää eloon. Lovecraftin tapauksessa tämä menneisyys tuskin on ollut koskaan oikeasti olemassa, mutta hän itse tuntuu uskovan siihen niin voimakkaasti, että lukijakaan ei halua väittää vastaan.

Verrattuna muuhun kirjoitusajankohtansa yliluonnolliseen kirjallisuuteen on Lovecraftin tarinoissa selvästi vahvin yhdistelmä todellista maailmaa ja silkkaa fantasiaa. Tämä on omiaan lisäämään kertomusten outouden vaikutelmaa. Se on myös oleellisimpia syitä viehtymykseeni Lovecraftin töihin. Kyse ei ole siitä, että outo ja kauhea tunkeutuisi todellisuuden arkeen, niin kuin modernissa kauhukirjallisuudessa usein tapaa käydä. Ei myöskään siitä, että tarinan protagonisti siirtyy turvallisesta arkimaailmastaan johonkin toisaalle, välitilaan jossa outoudet ovat omassa elementissään (kuten vaikkapa klassisissa kummitusjutuissa usein on syrjäisine linnoineen tai hautuumaineen). Ei, Lovecraftin tuotannossa maailma itsessään on täynnä outoja ja selittämättömiä asioita. Tässä hän asettuu samalle viivalle Edgar Allan Poen kanssa. Molempien kauhukertomuksissa pelon ja vieraantuneisuuden tunteet syntyvät siitä, että tarinoiden henkilöt tajuavat elävänsä maailmassa, joka ei olekaan niin tuttu ja turvallinen kuin he ovat kuvitelleet sen olevan. Lovecraftilla ja Poella kauhu syntyy heidän henkilöittensä maailmankuvan romahtamisesta. Tämä välittyy uskoakseni myös lukijaan. Lovecraftin lukija joutuu vaistomaisesti arvioimaan käsitystään todellisuudesta uudelleen. Vaikka hän ei uskoisikaan muinaisten jumalolentojen olemassaoloon, sytyttävät Lovecraftin tarinat hänessä epäilyksen. Entä jos kaikki todellisuudeksi uskomamme onkin vain harhaa ja sen alla on painajaistemme todellisuus? Tämä on aidosti pelottava ajatus, joka erottaa mielestäni selvimmin Lovecraftin monista muista kauhukirjailijoista. Yleensä hänen seuraajansakin lainaavat häneltä paljon pinnallisempia elementtejä eivätkä näin ollen yllä lainkaan samoihin tehoihin.  Toki poikkeuksia on.

[…]

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti