Heikki Oja: Jäinen lohikäärme

(Varhaisempi versio arvostelusta on aiemmin julkaistu Jaakobin Wsi Testamenti -blogissa 2011. Alkuperäistä tekstiä on editoitu, paikoin paljonkin.)

Heikki Oja

Jäinen lohikäärme

Tampere: Tampereen Science Fiction Seura, 2001 (Domus-Offset Oy), 161 [+ 1] s., ISBN 952-5211-06-1 nid.

Portti-kirjat

Musiikkimaailmassa yhden hitin ihmeet ovat käsite. Kaunokirjallisuudessa vastaavista tapauksista voi antaa runsaasti romaaniesimerkkejä, mutta harvemmassa ovat ne, jotka muistetaan lähinnä yhdestä novellista. Heikki Oja on hyvin lähellä tätä (hänen saavutuksensa tähtitieteessä ovatkin sitten ihan eri juttu).

"Jäinen lohikäärme" oli nimenä novellille, jolla nimimerkki Matias Ranta voitti vuonna 1986 Ursan tieteiskirjoituskilpailun. Sittemmin se julkaistiin nimellä "Jäinen vaeltaja" samannimisessä, Ursan kustantamassa antologiassa, ja hyvin pian novelli oli muodostunut suomalaisen scifin merkkitekstiksi. Matias Rannan mysteeriä lisäsi se, että pian hänen siskonsa Matilda Ranta alkoi myös julkaista novelleja. Yhteensä sisaruksilta ilmestyi kahdeksan novellia, scifilehtien lisäksi jopa Reginassa, minkä jälkeen he vaikenivat. Salanimien taustapersoona jäi salaisuudeksi aina Jäinen lohikäärme -kokoelman julkaisuun saakka. Oja valottaa nimimerkkien käytön taustaa lyhyesti kokoelman alkusanoissa. (Sen sijaan Rekku Rannan, joka oli koira, salanimen takana olivat ihan muut tahot.)

Jäinen lohikäärme kokoaa yhteen kaikki Matias ja Matilda Rannan nimillä julkaistut novellit ja liittää niiden yhteyteen neljä aiemmin julkaisematonta novellia. Ojan tyyli on pienimuotoinen: Hänen novellinsa ovat usein välähdyksenomaisia kuvauksia mahdollisesta lähitulevaisuudesta. Jokseenkin kaikki novellit rakentuvat jonkin yksittäisen idean ympärille ja tavallisesti sisältävät yllätyksen. Mukana on myös selvästi parodinen novelli, Vankila, jossa tieteistarinan tyylillä kuvataan synnytystä vauvan näkökulmasta.

"Jäinen vaeltaja" on todellakin klassikko ja täysin ansaitusti. Mieltä kutkuttavasti avoimeksi jäävä kuvaus ihmisen ensi kosketuksesta maan ulkopuolisen elämän kanssa on vaikuttava kertomus. Sen teho syntyy paitsi "tämä voisi olla hyvinkin mahdollista"-tunnelmasta mutta myös sen kerrontatekniikasta: siinä pitkälti hahmottomaksi jäävän "vaeltajan" subjektiiviset kokemukset pyrstötähden sisältä vaihtelevat luotaimen komeettaa tutkimaan lähettäneen avaruuskeskuksen ihmisten näkökulman kanssa. Toinen kokoelmasta mieleen jo vanhastaan jäänyt novelli on alunperin Matildan nimellä julkaistu "Universaalinen rakkaus", jossa ydinohjukset kaikessa fallisuudessaan osoittautuvat suurimmaksi rakkaudenosoitukseksi, mitä ihminen saattaa toiselle antaa. Näiden lisäksi on syytä nostaa esiin aiemmin julkaisematon "Lumiyö". Se on kaunis ja vähäeleinen tieteisfiktion miljööseen sijoitettu kuvaus siitä ihmeentunteesta, jonka kokemiseen lapsilla vielä on kyky.

Muu kokoelma onkin sitten ongelmallisempaa materiaalia. Useat Ojan vinjettimäisistä novelleista ovat kyllä varsin sujuvia ja mieluusti luettavia, mutta niiden teho saattaa perustua esimerkiksi yksittäiseen loppuyllätykseen, mikä syö kertomusten uudelleenluettavuutta. Tämä pätee etenkin novelliin "Maailmanrekisteri" ja jo mainittuun "Vankilaan". Tässä mielessä on edustavat varsin tyypillistä kirjoitusaikansa suomalaista, usein harrastajavetoista scifinovellistiikkaa, jossa ideat korostuivat kerronan ja rakenteen kustannuksella. "Syrjäinen maailma", "Ran palvelija" ja "Yksin" ovat sinänsä mielenkiintoisia tieteiskertomuksia, jotka eivät kuitenkaan saa pituudessaan tarpeeksi aiheestaan irti. Reginassa alkujaan ilmestynyt "Mies tulevaisuudesta" sen sijaan on oikein mainio, erilainen rakkauskertomus, jonka voisin hyvin kuvitella sisällytettäväksi vaikkapa johonkin nuortenlukemistoon tai äidinkielen oppikirjaan.

Katastrofitarinoista paljon lainaava "Tulppaanikukkula" on kenties kokoelman ongelmallisin. Tarinassa maahan saapuu joukko avaruuslaivoja, jotka nopeasti tappavat suurimman osan ihmiskunnasta. Osa kuitenkin, genren perinteitä kunnioittaen, selviää jostain syystä. Tämä harvalukuinen joukkio oppii sattumalta manaamaan ajatuksen voimalla esiin maahisia ynnä muita satuolentoja, joiden avulla vieras uhka kukistetaan. Näin kerrottuna tarina kuulostaa erittäin typerältä, mitä se ehkä onkin, mutta Oja saa kuitenkin jutun toimimaan yllättävän hyvin. Toisaalta lyhyt novellimuoto ei ole armelias tämän kokoluokan kertomukselle. Ideoiden määrä olisi vaatinut ympärilleen enemmän tilaa. Novelli menestyi 1987 hyvin sekä Ursan kilpailussa että Portin äänestyksessä, mikä kuitenkin kertonee lopulta enemmän sen aikaisen suomiscifin kuin novellin tasosta.

Jäljelle jäävät novellit "Jäinen kohtaus" ja "Pääjohtaja" tuntuvat kovin turhilta. Ensin mainittu on niminovellin jatko-osa, joka ei sinänsä ole suinkaan huono – hieman pakotetun oloisena se vain jää niin edeltäjänsä varjoon. "Pääjohtaja" sen sijaan on suorastaan kehno, eikä sillä ole mainstream-proosana oikein luontevaa sijaa tässä kokoelmassa.

Kaiken kaikkiaan Jäinen lohikäärme on kuitenkin julkaisunsa arvoinen jo siksi, että se kokoaa samoihin kansiin pienen palan kotimaista tieteiskirjallisuuden historiaa. Kotimaisen tieteiskirjallisuuden haparoivia 80-luvun askelia on kartoitettu aikakauden antologiajulkaisuissa sekä muutamissa kirjailijoiden omissa kokoelmissa (Kimmo Saneri, Marko Ahonen), mutta myöhempiä kirjoittajakohtaisia kokoelmia ei Ojan lisäksi ole kuin Pekka (Pietari) Virtaselta (Planeettojen kapellimestari, 2014). Omat kokoelmansa ansaitsisivat ainakin Veikko Rekunen ja Eija Elo. Johanna Sinisaloltakin on kokoamatta paljon varhaista proosaa, mutta ehkä hänen nykyinen kirjailijaprofiilinsa ei kaipaa alkuaikojen harjoitustöiden julkaisua ihan vielä.

Kuinka paljon Heikki Ojan kokoelman arvokkuuteen vaikuttaa historiallisen merkityksen lisäksi lukijan kokema nostalgia, on lopulta varsin tarpeeton kysymys.