Desperation - mietteitä Stephen Kingin äärellä #1

Stephen King
Desperation
Simon & Schuster Audio, 2016 (alkup. 1996), 21 t 15 min, lukija Stephen King.

Jouluna 1996 sain lahjaksi vanhemmilta kaksi Stephen Kingin kirjaa, Epätoivon kaupungin (alkup. Desperation) ja kirjailijanimellä Richard Bachman ilmestyneen Teloittajat (The Regulators). Olin 13 vuoden herkässä iässä, ja noista kahdesta lahjakirjasta alkoikin pitkään kestänyt työsarka.

Olin lukenut Kingiä jo kauan ennen mainittua joulua. En tiedä, koska olin ensimmäisen kerran kirjastossa käynyt ihmettelemässä K:n kohdalla valtavan kokoisia niteitä, joissa oli varsin mieltäkiihottavat kannet ja nimet. Varmasti muistan, että nelosluokalla luin Ihmissuden vuoden yhdeltä istumalta. Seuraavalta vuodelta muistan Piinan, jota luin jollain etelänmatkalla. Piina oli taatusti osa sitä pinoa, joka vanhempieni kanssa haettiin hakaniemeläisestä antikvariaatista. Kirjassa oli etulehdellä kuulakärkikynällä nimi "Perhonen". (Jälkikäteen ajatellen sen on täytynyt olla Hiltusen myymälä; muistan lähinnä alakoululaisen kunnioittavan ihmetyksen loputtomien kirjametrien edessä.)

Nämä vuoden 1996 kaksi King-julkaisua olivat kuitenkin käänteentekevät itselleni. Niistä alkoi syvempi ja järjestelmällisempi Kingin tuotantoon syventyminen sekä sen keräily. Muutaman seuraavan vuoden aikana olin haalinut valtavan määrän suomennettua Kingiä eri painoksina sekä suuren joukon ulkomaisia laitoksia, lähinnä pokkareita. Myöhemmin myin eteenpäin ison osan näistä ja jätin hyllyyn vain mahdollisimman varhaiset painokset kustakin nimikkeestä (muistan kantaneeni Jyväskylän Päijänne Antikvariaattiin urheilukassillisen englanninkielisiä pokkareita ja saaneeni niistä lopulta ihan kohtuullisen korvauksen).

Keräilyn sivutuotteena aloin koota kattavaa King-bibliografiaa. Samaan aikaan olin innostunut nettisivujen rakentelusta, joten bibliografia alkoi luontevasti valmistua html:nä. Seurauksena oli laaja sivusto, joka uskalsin laittaa julkiseksikin ehkä 1999. Bibliografian pohjana oli jokin netistä löytämäni valmis lista, jota kuitenkin editoin runsaasti ja joka paljastui pian turhan ylimalkaiseksi. Kehtaan väittää, että sivustoni oli 2000-luvun alussa suurin yksittäinen esitys King-julkaisuista; ainakin suomalainen osuus oli sitä. Sivustoon eivät sisältyneet vain tiedot eri laitoksista ja kirjoihin kuulumattomista teksteistä, vaan pyrin myös kattavaan kansigalleriaan. Kirjojen kohdalla kansikuvat oli jo tuolloin helppo löytää, mutta monien lehtijulkaisujen kansikuvien kanssa sai tehdä etsivätyötä välillä tosissaan. Lisäksi kotimaisten julkaisujen kansikuvia ei ollut netissä kierrossa, jolloin oma kokoelma tuli hyvään käyttöön.

Kun nyt annan Epätoivon kaupungille ja Teloittajille näinkin merkittävän roolin, voi yllättää, etten edes lukenut niitä välittömästi. Teloittajat luin kyllä seuraavana vuonna, mutta Epätoivon kaupunki sai odottaa kesää 1998 ja rippileiriä. Sen jälkeen en ole niihin palannut. Molemmat ovat toki roikkuneet mukana ajatuksissa Kingin muun tuotannon ohessa ja etenkin niiden erikoisen julkaisuhistorian (kahdella eri kirjailijanimellä julkaistut, toisiinsa viittaavat teokset) vuoksi. Siinä missä Teloittajien tarina on jäänyt mieleen melko hyvin, Epätoivon kaupunki redusoitui ajatuksissani lopulta muutamaan avainkuvaan: aavikko ja kaivoskuilu, Tak-demonin valtaama poliisi, Johnny Marinvillen hahmo.

Luonteva hetki palata Desperationin pikkukaupunkiin koitti tänä vuonna, kun Audible julkaisi alkukielisen Desperationin lyhentämättömänä, ladattavana äänikirjana. Tähän asti ainoa markkinoilla saatavilla ollut romaanin audioversio on ollut Kathy Batesin lukema mutta lyhennetty laitos. Audiblen nyt julkaisema, kirjailijan itsensä lukema täyspitkä versio on aiemmin ollut saatavilla vain kirjastolainoina. (Samaan aikaan julkaistiin myös Teloittajien alkuteos The Regulatorsin lyhentämätön äänikirjalaitos, jolla lukijana on Frank Muller.)

Epätoivon kaupungin lukemisen jälkeen olen törmännyt monien kirjoittajien kritiikkeihin ja kuvauksiin  romaanista. Keskeisenä asiana niissä on noussut kirjan uskonnollisuus, mikä on aina hieman hämmentänyt minua, koska omissa muistikuvissani ei uskonnon merkitys Epätoivon kaupungissa ollut erityisen suuri. Sitä hämmästyneempi olin nyt, kun kävin romaanin läpi uudelleen. Uskonnollisuus, etenkin kristinuskon ajatukset ja symboliikka, on aivan teoksen keskiössä, sen kantava voima. Kertoo jotain 14-vuotiaasta lukijaminästäni, että kristillisyyden täyttämä kertomus onnistui avautumaan minulle lopulta jonain aivan muuna; ehkä rippikoulu lukuympäristönä vaikutti niin, ettei normaalin päiväohjelman lisäksi kirjan uskonnollisuus enää tuntunut missään.

Uskonnosta tässä kuitenkin on kysymys. Tarinassa kingimäiseen tapaan ihmisyhteisö, tässä tapauksessa sattuman (tai Jumalan) yhteentuoma, kamppailee pahaa vastaan. Paha on tällä kertaa kaivoskuilusta vapautunut demoninen voima, lähes jumalainen olento, joka tarvitsee lainaruumiin toimiakseen fyysisessä todellisuudessa. Mikä tämän Tak-nimisen entiteetin tarkoitus on, jää hämäräksi. Tarinan tasolla se tarjoaa kuitenkin vastavoiman toiselle mahdille, joka identifioidaan kristinuskon Jumalaksi. Tämä voima manifestoituu etenkin David-nimiseen poikaan, Kingille tyypilliseen  varhaiskypsään lapsihahmoon, joka on löytänyt jumalansa rukouksen kautta. Senkään motiiveja ei varsinaisesti avata – riittää, että se haluaa ihmisten avulla kukistaa Takin. Kysymys siitä, onko kyseessä kristittyjen Jumala, jää avoimeksi, vaikka lukijan on helppo hyväksyä näin olevan.

Kristillistä symboliikkaa on käytetty romaanissa paljon. Henkilöt on nimetty juutalais–kristillisen perinteen hahmojen mukaan, ja heille on annettu raamatulliset roolit. Davidin hahmo muistuttaa koettelemuksineen ja antautuvine uskoineen Raamatun Jobia, Mary saa lopulta nimensä mukaisen roolin, Johnny Marinville ottaa itselleen marttyyrikohtalon. Jopa nolostuttavan alleviiva hetki on, kun David ruokkii joukkionsa voileipäkekseillä ja purkkisardiineilla, joita tuntuu riittävän muovikassillisesta loputtomiin.

Desperationia on arvosteltu runsaasti sen kristillisyyden määrästä ja hengellisyyden määräävästä tehtävästä tarinan kannalta. Ehkäpä Yhdysvalloissa, jossa uskonnollisuus vaikuttaa ihmisten arkeen aivan toisella tapaa kuin täällä Suomessa, vähäinenkin uskon nostaminen positiiviseksi vaikuttajaksi saa maallisissa piireissä aikaan vastareaktion, saatikka sitten jos jumaluskosta tehdään tarinan kantava ratkaisija. Itse en kuitenkaan kokenut romaanin uskonnollisia rakenneosia häiritsevinä. Päinvastoin King rinnastaa "pahan" Takin ja "hyvän" Jumalan yllättävän vahvasti. Molemmat vaativat seuraajiltaan sokeaa uskoa, vaikka niiden toimintatavat ovatkin vastakkaiset: Tak kykenee alistamaan ihmisen fyysisesti täysin valtaansa, mutta ihmisruumis kestää tätä vain hetken ennen hajoamistaan. Jumalaksi esitetty voima puolestaan voi vain suostutella ihmisen seuraamaan itseään, mutta vaikutus voi olla pysyvä. Miksi lukija asennoituu toiseen pahana ja toiseen hyvänä voimana, johtuu vain siitä, että hän haluaa inhimillisten päähenkilöiden selviävän. Ei ole mitenkään selvää, että kumpaakaan jumaluutta kiinnostaisi lopulta, mitä yksittäiselle ihmiselle lopulta käy.

King kohteleekin henkilöitään tavanomaisen brutaalisti. Paitsi, että hänen tuotannolleen tyypillisen pikkukaupungin koko väestö lahdataan, myös moni päähenkilöistä tai tärkeistä sivuhenkilöistä kuolee. Ehkäpä koskettavin näistä tarinan uhreista on Davidin 7-vuotias sisko, jonka kuolemaa King tosin pehmentää sillä, että varsinainen tappo on tapahtunut jo ennen tarinan alkua. Sen sijaan Takin sijaisruumiiksi joutuneitten hahmojen kohtaloilla King mässäilee. Saumoistaan ratkeilevien ihmisten verta vuodatetaan jokaisesta ruumiinaukosta ja hajoavien kehojen kuvailu on klassista splatteria. Kovin paljon ei lukija silti tunne empatiaa hahmoja kohtaan. Kuolevat henkilöt ovat osoittautuneet tarpeeksi inhottaviksi, jotta heitä oikeasti säälisi. Jopa Davidin vanhemmat oikeastaan saavat kuolla; hänen äitinsä on ennakkoluuloinen päsmäri ja isänsä suuren osan aikaa toimintakyvytön vätys. Sitä paitsi David saa lopussa uuden symbolisen perheen, joka on tarinan koettelemusten vahvistamana paljon aiempaa parempi.

Desperationin tarina on lopulta varsin yksinkertainen. Alkujaksossa hahmot kerätään muutamassa erässä yhteen, seuraavassa ryhmä alkaa toimia yhdessä ja kolmannessa kohdataan paha. Suuren osan pitkän romaanin tekstimassasta vie dialogi, joka kingimäiseen tapaan selittelee, kertailee ja paikoin myös syventää tapahtumia. Infodumppausosuuksia on useita, vaikka King osaakin sulattaa ne muuhun tekstiin melko taitavasti. Oleellisemmaksi pintajuonen sijaan tuntuu muodostuvan sarja takaumia, joissa King rakentaa tarinan oleellisimpia osasia, etenkin Johnnyn ja Davidin hahmoja, kaupungin tapahtumia sekä Kiinan kaivoksen (alkup. China Pit) vaiheita. Näistä etenkin Johnnyn henkilöön King tuntuu tykästyneen (Johnnyn moottoripyörämatkan taustalla on Kingin oma, vastaava reissu vuonna 1994). Jakso onkin kirjan inspiroituneinta tekstiä. Sen jälkeen tuntuu suorastaan harmilliselta palata takaisin paljon tympeämpään aavikolla selviytymiseen.

Lopulta Desperation on varsin tylsä romaani. Tapahtumia on vähän verrattuna tekstin määrään (suomennoksessa on sivuja 617), ja teemojen pohdinta tuntuu usein saarnaavalta(!) ja päälleliimatulta. King ei koskaan ole ollut mestari lopettamaan tarinoitaan, ja nytkin suureksi tarkoitettu loppuhuipennus ei missään vaiheessa pääse räjähtämään vaan ainoastaan tussahtaa vaimeasti. King alentaa jumalalliset voimat hollywoodilaiseen paisutteluun, ja silti lopetus jää lopulta avoimeksi, vaikka paha taltutetaankin tältä erää. Kertomuksen suola on erilaisissa ihmiskohtaloissa, siinä miten näistä kaikista hahmoista on tullut tällaisia. Siitä huolimatta he, Johnny Marinvilleä lukuun ottamatta, jäävät yksioikoisiksi, vain hahmoiksi ihmisten sijaan. Erityisen huomionarvoista on jälleen Kingin naiskuva, joka toistelee tuttuja stereotypioita. Naiset määritellään miesten katseiden kautta ja perinteisen amerikkalaisen naistyypin taustaa vasten.

Äänikirjana Desperation on onnistunut. Stephen King ei missään nimessä ole näyttelijä: edelleenkään hän ei tee suurta eroa hahmojen välillä tai dramatisoi muutenkaan kerrontaansa. Kuitenkin tieto siitä, että tarinan kirjoittaja itse on lukemassa kertomusta, antaa äänitykselle painoarvoa. King on myös kehittynyt huimasti siitä, mitä hänen ensimmäiset äänikirjaluentansa olivat. Tahti on rauhoittunut, ja ääneenkäyttöön on tullut tarinaan sopivaa jutustelun tuntua. (Desperation osuus ehkä oleelliseen kohtaan Kingin kehityksessä lukijana: kahta vuotta aiemmin luettu, Skeleton Crew -kokoelman novelli "The Raft" on vaivaannuttavan nopeasti ja intohimottomasti luettu, kun taas 1999 julkaistu Blood & Smoke -äänikirja on Kingin erinomaisesti tulkitsema.)

Desperation on Kingin uralla, kaikista puutteistaan huolimatta, vedenjakajateos yhdessä ilkeän kaksoissisarensa kanssa. Sitä edelsi 90-luvun alun hapuileva kausi ns. naistrilogian ja Insomnian kaltaisten teosten kanssa. Vuonna 1996 Desperationin, The Regulatorsin ja etenkin Green Milen (suom. Kuoleman käytävä) myötä hänen tuotantonsa alkoi jälleen jäntevöityä (joku on varmasti käyttänyt sanaa aikuistua) ja fantastisten elementtien yhdistäminen aiempaa suurempiin inhimillisiin teemoihin alkoi luontua uudella tavalla. Uskonnon ja uskon lisäksi tällaisia aiheita olivat muun muassa Vietnamin sota ja luovuuden syiden ja seuraamusten hahmottelu. Desperationin ja The Regulatorsin jälkeen King ei kirjoittanut varsinaista kauhuromaania viiteen vuoteen, ja silloinkin tulos oli yhdessä Peter Straubin kanssa tehty Black House. Vuoden 1998 Bag of Bones käyttää kyllä kauhukuvastoa hyödykseen, mutta siinä on kyse mieluummin paljon allegorisemmista merkityksistä kuin "vain" kauhusta. Oikeastaan voisi kärjistäen kysyä, onko King kirjoittanut The Regulatorsin jälkeen itsekseen ainuttakaan kauhuromaania. Kauhu säilyy edelleen elementtinä hänen teoksissaan (ja usein myös turhana painolastina), mutta hänen myöhempää tuotantoaan on lopulta varsin vaikea yksiselitteisesti lokeroida kauhukirjallisuudeksi.