Ritva-Liisa Pilhjerta (toim.): Kokematon kummitus

Ritva-Liisa Pilhjerta (toim.)

Kokematon kummitus

Valikoima kummituskertomuksia

Helsinki: Tammi, 1973 (KK:n kirjapaino), 139 [+] s, ISBN 951-30-2264-1 nid.
Tam Tam -kirjat

Kummitusjutut ovat kauhukirjallisuuden kovaa ydintä, kertomaperinteen ravinteikkainta maaperää ja jokaisen kulttuurin perusteikkainta perinnekerrostumaa.

Nykyaikainen kauhukulttuuri ohittaa kummituskertomukset helposti vanhanaikaisina ja liian keveinä – ne kun harvoin ovat kovin pelottavia. Usein pelottavuuden vaateeseen liittyy yksisilmäinen harha kauhugenrestä. On kovin rajoittunutta nähdä horror vain pelottavana kirjallisuutena (tai elokuvana tai jonain muuna taideluomana). Näin etenkin kun suurin osa kauhuteoksista ei suoraan sanoen ole pelottavia tai edes yritä sitä olla. Aivan yhtä lailla kauhukulttuurissa pyritään ahdistuksen tunteeseen, ällötykseen, säikähdyyksiin, ehkä jopa itse kauhistuttavuuteen – tuntea kauhu on aivan eri asia kuin pelätä. (Aiheesta lisää voi lukea esimerkiksi Jarkko Toikkasen Silmät ilman kasvoja -kirjasta tai Stephen Kingin Danse Macabresta, jossa kirjailija tarjoaa usein lainatun terror—horror—gross-out-jakonsa.)  Näiden lisäksi on paljon kauhukertomuksia, joiden tarkoituksena on vahvan tunnelmansa kautta häiritä kokijaansa. Ja tämä on kummitustarinan erityisalaa.

Klassisimman kummituskirjallisuuden ajatellaan yleensä olevan peräisin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Englannista ja Yhdysvalloista. Tätä kertomusperinnettä on ollut tarjolla suomennettuna jo toista sataa vuotta sitten esimerkiksi erilaisissa lukemistolehdissä, myöhemmin vaikkapa Hyvää yötä! -valikoimissa. 1990-luvulla julkaistiin kolme kummitustarinoita yhteen kokoavaa perusteosta: Richard Dalbyn toimittama Suuri kummituskirja (1993; alkup. The Great Book of Ghosts, 1990) ja Markku Sadelehdon FAN-sarjaan toimittamat Englantilaiset aaveet (1994) ja Amerikkalaiset aaveet (1995). Maantieteellistä vaihtelua antoi vuonna 2003 julkaistu Lafcadio Hearn -valikoima Intohimon karma, joka sisälsi japanilaisia kummitustarinoita. Jo ennen näitä oli ilmestynyt ainakin kaksi perinteisiin kummitusjuttuihin keskittynyttä kokoelmaa, Robert Arthurin toimittama Alfred Hitchcockin kummitusgalleria (1980; alkup. Alfred Hitchcock's Ghostly Gallery, 1962) ja Ritva-Liisa Pilhjertan kokoama Kokematon kummitus (1972).

Pilhjertan toimittama pokkari ilmestyi Tammen Tam Tam -kirjasarjassa. Tam Tam oli ymmärtääkseni nimenomaan nuorille suunnattu sarja, ja tämä näkyy myös Kokemattoman kummituksen valinnoissa. Kirjan takakansitekstikin varmistaa, etteivät tarinat ole "mitenkään karmean pelottavia, ihan sopivasti vain". Itse asiassa ne eivät ole lainkaan pelottavia, mutta se ei vie lainkaan niiden viehätysvoimaa aikuiseltakaan lukijalta.

Antologian novellit ovat tasoltaan kovin vaihtelevia. Joukossa on pari ihan syystä klassikkoaseman saanutta kertomusta, mutta ketjussa on myös heikompia lenkkejä. Kokoelman aloittaa H. G. Wellsin niminovelli vuodelta 1902. Se esittelee perinteisen kummituskertomuksen hyödyntämän kerrontatavan, jossa joku kertoo itselleen sattunutta tai toisaalta kuultua aavemaista tapausta kuulijoilleen. Welssin tarina alkaa varsin kevyenä ja humoristisena jutusteluna kummituksesta, joka ei vielä ollut tottunut uuteen olomuotoonsa. Se saa kuitenkin synkemmän sävyn edetessään, ja lopetus on jo suorastaan traaginen.

Kokoelman olisi suonut jatkuvan yhtä korkeatasoisesti, mutta valitettavasti Wellsin tekstiä seuraa heti kaksi paljon kehnompaa kertomusta. William Croft Dickinsonin "Hänen oma lukunsa" (1963) on oikeastaan hädintuskin edes kummitustarina. Se on Twilight Zone -tyyppinen, loppukäänteeseen perustuva tarina miehestä, joka ennustaa oman kuolemansa. Kaiken lisäksi novelli ei ole kovin hyvin kirjoitettu (vika tuskin on suomennoksessa). Kömpelöitä ovat myös kaksi amerikkalaisen Sorche Nic Leodhasin kirjoitelmaa, "Pojat jotka tapasivat maantierosvon" ja "Mies joka auttoi ruumisarkun kantamisessa" (molemmat 1965). Leodhasin tekstit ovat hänen muistiinkirjaamiaan vanhoja skottilaisia kansantarinoita, joiden nimet paljastavat niistä oleellisimman. Sellaisinaan niissä on oma viehätyksensä, mutta kaunokirjallisina töinä niiden tyyli töksähtää ikävästä kokoelman muiden kertomusten joukossa. On outoa, että ne ylipäänsä on valittu mukaan tähän antologiaan saatikka että niitä on kaksi.

Leodhasin juttujen välissä on kuitenkin varsinainen helmi. R. B. Middletonin "Aavelaiva" (1912) on englantilaisen kummitustarinan suuria tapauksia. Lisäksi se edustaa varhaista "oudon kirjallisuuden" tyylilajia pikemminkin kuin kauhukirjallisuutta. "Aavelaiva" kertoo englantilaiskylästä, jota asuttavat elossa olevien kyläläisten lisäksi heidän vainajansa. Humoristiseen tyyliin kerrotussa tarinassa kylän arki muuttuu, kun rajumyrskyn seurauksena eräälle pellolle päätyy laiva. Erityistä päänvaivaa tuottaa aavelaivan miehistön tarjoama tavattoman hyvä rommi, joka viettelee niin elävät kuin kuolleet. Lopulta alus pääsee lähtemään, mutta se vie mukanaan hyvän osan kylän kummituksista. Middleton kirjoittaa hyvin ajatonta proosaa, jossa yliluonnollisuudet tarjotaan jokapäiväisinä tosiasioina. Hänen rupatteleva sävynsä ja vähäeleinen huumorinsa tekee novellista paitsi omaperäisen myös erittäin tehokkaan.

Melkein yhtä vahva novelli on Algernon Blackwoodin "Juokseva susi" (1920). Blackwood on harmillisen vähän suomennettu alan mestari. "Juoksevassa sudessa" hän luo vahvan tunnelman, joka kohottaa sinänsä monesti kerrotun tarinan kuolleen intiaanin levottomasta hengestä tavanomaisuuden tuolle puolen. Blackwoodkin käyttää hyödykseen "kuullun jutun" motiivia, tosin tässä tarinassa päähenkilö itse joutuu tapahtumien keskelle hänelle kerrotun vuoksi. Perinteistä ajatusta ja vahvaa tunnelmaa hyödyntää myös Leon Garfieldin "Rauhaton kummitus" (1969), jossa kahden pojan pilailu on koitua kohtalokkaaksi, kun kummitus huijaa toisen heistä paikalleen hautausmaata kiertämään. Surumielisen hämyisen tunnelman lähes pilaa tarinaan rakennettu, poikakirjamaisuutta lähestyvä juonne, jossa väärä kummitus paljastaa vanhan rikoksen.

Kokematon kummitus päättyy kahteen kevyempään, ei ehkä kokonaisuuteen ongelmitta sopivaan mutta yhtä kaikki kirjallisesti vahvaan tekstiin. Sakin Avoin ikkuna (1914) saatiin uutena suomennoksena viime vuonna Vaskikirjojen julkaisemassa valikoimassa, missä yhteydessä se oli luonnollisemmassa kontekstissa. Tässä antologiassa lyhyt ja satiirinen tarina tuntuu irralliselta, etenkin kun sen kummitukset eivät kummituksia ole. Kirjailija kuitenkin saa päähenkilön ja lukijan odottamaan kummituksia niin, että loppukäänne tuntuu aidosti yllättävältä. Juuri tällaisen kirjallisen leikittelyn Saki taisi oivallisesti.

Kirjan päättää Cyril Birchin "Kohtaamisia aaveiden kanssa" (1961) rinnastuu Leodhasin skottilaistarinoihin sikäli, että myös se on kansantarinoiden toisintoa. Birchin materiaalina on kiinalainen tarusto, jonka erilaisia aavekertomuksia hän tekstissään kokoaa. Erotuksena Leodhasin suoraviivaisiin kertomuksiin Birchin teksti on tunnelmallisesti kirjoitettu, aidon koskettavasti kerrottujen runollisten tarujen sikermä. Sellaisenaan se sulkee kokoelman kauniisti.

Kokematon kummitus on ongelmallinen antologia monella tapaa. Silti se puolustaa edelleen paikkaansa etenkin Middletonin ja Blackwoodin novellien kokoojana. Nuorelle lukijalle kirja saattaa edelleenkin olla oikein kätevä tapa tutustua klassiseen kummitustarinointiin; siihen se on riittävän vaihteleva sisällöltään ja tarpeeksi niukka muodoltaan.