Satunnaisia pohdintoja, kritiikkejä, ajatelmia asioista joilla on sielu

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Jovanka Vuckovic: Zombies!

front cover illustration by Charlie Adlard and Cliff Rathburn
Jovanka Vuckovic
Zombies!
An Illustrated History of the Undead
Lewes: The Ilex Press Limited, 2011 (printed in Thailand), 176 s, ISBN 978-1-907579-10-3 sid.

Myönnän kernaasti olevani konservatiivi mitä tulee kauhukulttuuriin. 1800-lukulainen kummitusjuttu on monesti minulle tehokkaampi kuin urbaani psykoslasher. Jokseenkin kaikki, mitä vampyyrikuvastossa on tapahtunut Draculan jälkeen, on minulle jokseenkin samantekevää, turhaa norminpurkutalkoota, jossa lopputuloksena on aivan väärällä tavalla kauhistuttavaa pararomanssiloppujätettä. Osittain tästä asenteellisuudestani – vaikka oikeammin kyse on pikemminkin makuasiasta – johtuen minun on ollut hyvin vaikea olla innoissani 2000-luvulla leimunneesta zombi-innostuksesta. Haitilaisen kansaperinteen zombi on lähes unohtuneenakin riittänyt minulle mainiosti, jos kohta Romeron alkuperäinen vuorokaudenaikatrilogia onkin aina maistunut mukavana erikoisuutena. Sen jälkeen tapahtunut kehitys on tuntunut merkityksettömältä muniinpuhaltelulta; minulle juokseva zombi ei ole koskaan ollut tärkeä osoitus kulttuurievoluutiosta.

Tämän kaiken tiedostaen päätin yrittää laajentaa näköpiiriäni muutaman vuoden takaisella Jovanka Vuckovicin kirjalla Zombies! An Illustrated History of the Undead. Jotta on kanttia puhua muille avarakatseisuudesta taiteen suhteen, on omiakin rajojaan välillä venytettävä, vai mitä? Olen silti heti valmis myöntämään, että tarttumiskynnys Vuckovicin kirjaan oli miellyttävän matala runsaan kuvituksensa ja helpon selailtavuutensa vuoksi. Siihen nähden kokonaisuus paljastui yllättävän vakuuttavaksi ja informatiiviseksi. Kuten kirjoittaja itsekin alkusanoissaan myöntää, ei 176 sivussa voi käydä läpi zombien koko kehityskaarta, mutta hyvän yleiskuvan kirja kykenee antamaan ainakin tällaisen asialle vihkiytymättömän näkökulmasta.

Kirja alkaa tiukalla katsauksella zombien myyttiseen kulttuurihistoriaan. Vuckovic mainitsee saatesanoissaan maailman mytologioista useita esimerkkejä kuolleista herätetyistä esi-zombeista (Osiris ja Jeesus tunnetuimpina; suomalaisesta tarustosta mieleen tulisi ensimmäisenä tietenkin Lemminkäinen). Tätä näkökulmaa ei kuitenkaan seurata mainintaa pidemmälle, mikä mielestäni on pienoinen harmi vaikkakin aivan ymmärrettävä rajaus. Tässä yhteydessä zombi tarkoittaa alunalkujaan haitilaisen voodooperinteen kuolleista herätettyä ja herättäjänsä alaisuudessa tahdottomana toimivaa sielutonta ruumista. Yksikään ei ole vielä himoamassa elävien aivoja ravinnokseen. Lyhyt vanhimpien zombiaiheisten tekstien esittely kiihottaa mieltä siinä määrin, että alkaa toivoa Lafcadio Hearnin ja William Seabrookin pioneerikuvausten saattamista suomen kielelle (täydennettynä vaikkapa valikoimalla pulp-henkistä novellistiikkaa). 

Tämän lyhyen kirjallisuuskatsauksen jälkeen Vuckovic jättäytyy tarkastelemaan vain ja ainoastaan elokuvaa seuraaviksi sadaksi sivuksi. Jos kirjailijaan on uskomista, ei zombi esiinny Weird Tales -aikakauden jälkeen kirjallisuuden hahmona todenteolla ennen 1980-luvun loppua ja Book of the Dead -antologiaa (1989, ed. John Skipp & Craig Spector). Luultavasti tämä pitääkin paikkansa, vaikka joiltain merkittäviltäkin yksittäisteoksilta on silloin täytynyt sulkea silmänsä. Mieleen tulevat esimerkiksi Richard Mathesonin Olen legenda (I Am Legend, 1954; jossa zombin ja vampyyrin rajapinta kai ensimmäistä kertaa hämärretään) ja Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikkini (Pet Sematary, 1984), joiden filmatisoinnit kyllä mainitaan.

Vuckovic käy zombielokuvan kehitystä läpi vuosikymmen kerrallaan, mikä formaaliudestaan huolimatta osoittautuu toimivaksi ratkaisuksi. Karkeasti elokuvan vuosisata voidaan zombien osalta hahmottaa muutaman huippukohdan ja näitä erottavien suvantovaiheiden jatkumoksi. Suurena vedenjakajana toimii George A. Romeron Elävien kuolleiden yö (Night of the Living Dead, 1968), joka uudisti zombikuvastoa peruuttamattomasti. Zombifilmien ylevimpinä kausina voidaan pitää varovasti 1930-lukua ja eritoten 1980- ja 2000-lukuja. 2000-luvulla ei tarvitse edes enää puhua vain elokuvasta, sillä zombit ovat läsnä kaiken taiteen ja kulttuurin laajemminkin läpäisevänä ilmiönä.

Zombielokuvan ensimmäinen kukoistus ei ollut erityisen kaunis tai lopulta edes innoittunut, 1930-luvulla kuitenkin saatettiin alulle paljon myöhemmin hedelmää kantanut kehitys ja synnytettiin muutamat lajin perusteokset. Vuonna 1932 ilmestyneet Halperinin veljesten Valkoinen zombi (White Zombie) ja Universalin Muumio (The Mummy; ohj. Karl Freund) raivasivat alkuun tien, jota muut muutamana seuraavana vuosikymmenenä haparoiden jatkoivat. 1930–60-lukujen zombielokuvat olivat pitkälti marginaalista roskaa ja halpaa aikansa horrorkuvastoa – kirkkaana poikkeuksena Jacques Tourneurin Yö voodoo-saarella (I Walked with a Zombie, 1943). Vuckovicin esittelemät tekeleet riemastuttavat nimillään ja perusasetelmillaan (Creature with the Atom Brain; Astro Zombies; I Eat Your Skin), mutta kovin kestävistä taideteoksista tuskin lienee kyse. Kiitettävästi Vuckovic kuitenkin jaksaa kaivaa positiivistakin sanottavaa monista elokuvista, minkä lisäksi hän kytkee kokonaisuuteen viitteellisempiä zombikuvauksia kuten Varastetut ihmiset (Invasion of the Body Snatchers, 1956; ohj. Don Siegel).

Kuten sanottu, tärkeintä mitä zombille kauhukulttuurin hahmona on tapahtunut, oli Romeron Elävien kuolleiden yön ilmestyminen vuonna 1968. Naurettavaksi ö-luokan pelotteluklišeeksi päätynyt zombi koki viimein arvonnoston. Romeron osittain taloudellisten pakkojen sanelema visio muutti zombikuvastoa pysyvästi. Zombille lainautui vampyyrimyytistä ihmismetsästäjän rooli, joka teki kertaheitolla aiemmin kovin apaattisesta epäkuolleesta paljon dynaamisemman ja vaarallisemman. Aivan yhtä oleellista myöhempää kehitystä ajatellen oli zombiapokalypsin aihe. Romeron elokuvassa kuolleet heräävät laumoittain ja muodostavat näin alati otettaan kiristävän uhan eläville. Maailma sellaisena, kuin se on siihen asti tunnettu, on lakannut olemasta ja korvautunut klaustrofobisella toiseudella, jossa ympäröivä miljöö kyllä näyttää entiseltään mutta jossa vanhat oletukset eivät enää päde – aivan samoin kuin muuttuvat läheiset ja rakkaat ihmiset tutun näköisiksi mutta toimiltaan pelottaviksi zombeiksi.

Elävien kuolleiden yön vaikutus ei ollut välitön. Aluksi siitä ottivat onkeensa lähinnä espanjalaiset roskaohjaajat. Vasta Romeron oma jatko-osa Dawn of the Dead (1978) avasi tulvaportit. Sen vanavedessä etenkin eurooppalaiset kauhumaakarit pääsivät vapauttamaan hurmehenkiset splatternäkynsä. Yhtenä oleellisena vaikuttajana oli myös kotikatselun uusi ulottuvuus eli lähinnä vhs. Videolla mitä mielikuvituksellisemmat gorefestit löysivät yleisönsä. Mistään korkealentoisesta kulttuurista ei koskaan ollut kyse, mutta kulttimaine ja rajojen kokeilu olivat taattuja. Vuckovic yksinomaan listaa satakunta, tavalla tai toisella, oleellista 80-luvun zombielokuvaa. Seurannut vuosikymmen näyttäytyykin sitten välttämättömänä hikoilevantärisevänä jatko-osakrapulana, jolloin kovin merkittäviä elokuvia ei tehty.

Viimeisimpien kahdenkymmenen vuoden merkittävin zombiteos onkin oireellisesti vuonna 1996 alkanut Resident Evil -pelisarja, joka herätti uudelleen mielenkiinnon zombeihin ja toi mukanaan juuri sopivasti uutta näkökulmaa. Toinen oleellinen nimike on Danny Boylen elokuva 28 päivää myöhemmin (28 Days Later, 2002), joka sekä taiteellisesti että kaupallisesti onnistuneena puhalsi zombeihin uudenlaisen hengen. Kyse ei ole vain niiden hemmetin "juoksevien zombien" ilmestymisestä kaanoniin vaan enemmänkin täysmittaisen zombiapokalypsin päivittymisestä nykyajan vainoharhaiseen maailmansykkeeseen. Zombit eivät enää olleet underground-friikkien hieman häpeiltyjä salarakkaita. Ne ottivat vampyyreilta paikan ihmiskunnan oleellisimpina yliluonnollisina uhkaajina, kun kulmahammaskaverit samaan aikaan muuttuivat ikuisesta puberteetista kärsiviksi teinityttöjen likistäjiksi (tyyliin Twilight). Viimeistään Walking Dead -tv-sarja (joka ei aivan ehtinyt Vuckovicin kirjaan) teki zombeista koko kansan huvia.

Vuckovicin kirja sortuu elokuvien vuosikymmeniä läpikäydessään listamaisuuden vääjäämättömään syntiin. Yllättävän hyvin hän kuitenkin onnistuu pitämään kiinnostuksen yllä; kirjoittajan vilpitön innostus aiheeseensa ei voi olla tihkumatta tekstiin ja vaikuttamatta näin lukijaankin. Kirjan tasossa tapahtuu kuitenkin selvä nosto isommalle vaihteelle sen viimeisessä luvussa, jossa käsitellään zombeja muissa medioissa kuin elokuvassa. Pienen palasensa huomiosta saavat kirjallisuus (pakko on kai myöntää, etteivät zombi koskaan ole erityisen litteraatti hahmo ollut), pelit (joihin zombi tuntuu yllättävän luontevalta yksiulotteisuudessaan), hieman turhanoloisesti musiikki, televisio ja sarjakuva; myös zombikävelyt eräänlaisena performanssitaiteen yksinkertaistettuna massamuotona saavat aukeamansa. Melkeinpä kaikista näistä olisi mielellään lukenut enemmänkin, mutta tilarajaukset ovat ymmärrettävät. Nyt lopun nopeat vilkaisut toimivat sopivina avauksina kiinnostuneelle mielelle hankki lisää tietoa muista lähteistä.

Runsaasti kuvitettu Zombies! on kevyt kirja lukea, ja se toimii erinomaisena perusteoksena etenkin zombielokuvaan. Tarkkoine hakemistoineen se on kätevät osa alan käsikirjastoa. Vuckovicin tyyli käsitellä tarkastelemiaan elokuvia on asiallinen muttei kuivakka; hän antaa persoonansa näkyä ilman että se häiritsisi lukijaa mitenkään. Hänen tiivistetyt mielipiteensä eivät yritäkään olla objektiivisia, vaan ne avaavat rehellisiä näkökulmia elokuvat nähneille ja toimivat sopivina kiihokkeina niihin vasta tutustuville. Tällainen lähestymistapa onkin ainoa toimiva tämäntapaisessa yleisesittelyssä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti