Prosopopoian määrittelyä
Antiikin aikaan retoorikot tarkoittivat prosopopoialla
toisen suulla puhumista. Retoriikkaa opiskelevien tuli esittää kuviteltu puhe
niin kuin sen olisi esittänyt
todellisuudessa poissaoleva (mahdollisesti kuollut) tai epätodellinen
henkilö. Erona sukulaistrooppi
ethopoiaan on, että antiikissa prosopopoiassa korostui nimenomaan puheen
merkitys kun taas ethopoiaan kuului oleellisesti myös eleitten, puhetavan jne.
imitointi (Webster 1976). (Gilbert 2000.) Kasvojen poissaolevalle lainaamisen
tai antamisen (kreik. poein 'naamioida') ajatus elää yhä, kun prosopopoia
mielletään omaksi troopikseen. Tavallisempaa kuitenkin on ajatella se muiden
trooppien alalajiksi tai rinnakkaiseksi nimitykseksi. Useimmiten prosopopoia
liitetään personifikaatioon. Personifikaatiolla tarkoitetaan inhimillisten
ominaisuuksien käyttämistä elottoman asian yhteydessä ("aurinko lepää
vuorten takana"), joten prosopopoian ymmärtäminen sen piiriin on jossain määrin
perusteltua. Onhan puhekyvyn antaminen kuolleelle omanlaistaan elollistamista.
On kuitenkin myös niitä tapauksia, jotka eivät sovi personifikaation määritelmän
sisään mutta toteuttavat prosopopoiaan liitettäviä ominaisuuksia: Puheenlahjan
saajanhan ei tarvitse olla kuollut tai eloton. Riittää että hän tai se ei ole
läsnä. Tässä mielessä on ongelmallista, että englanninkielessä käsitteet ymmärretään
usein synonyymisiksi; esimerkiksi Websterin sanakirja ehdottaa näin (Webster
1976: 1697, 1821). Toinen trooppi, johon prosopopoia liitetään tavallisimmin,
on apostrofi, joka on luonteeltaan aivan päinvastainen: poissaolevaa puhutellaan.
Esimerkiksi Longman (1985: 247; Kaunosen 2003 mukaan: 44) määrittelee
prosopopoian apostrofin kautta; apostrofinen puhuttelu mahdollistaa
vastaamisen. Myös de Man liittää nämä kaksi yhteen (vaikkei samaistakaan) käsitellessään
Wordsworthin Essays upon Epitaphsia (de Man 1984: 75).
Vaikka joissain
tapauksissaan prosopopoia voidaan sovittaa sekä ethopoian, personifikaation että
apostrofin piiriin, se ei sovi kokonaisuudessaan vain yhden käsitteen alaiseksi
ilmiöksi. Yhteistä näistä jokaiselle on niiden ohimenevyys, väliaikaisuus.
Prosopopoialle se kuitenkin on ehkä leimallisinta, koska kuollut palaa aina
hetkellisen puhekyvyn omaamisen jälkeen kuolleeksi, hiljaiseksi. Toki
esimerkiksi myös laulavat sadepisarat menettävät laulukykynsä, mutta se
tapahtuu vähäeleisemmin. Personifikaation ja prosopopoian eräs selkeä erottaja
vaikuttaisikin oleva se, että edellisessä annettu piirre on enemmänkin vaikutelma
inhimillisyydestä siinä missä jälkimmäisessä se on konkreettinen inhimillinen
kyky. Prosopopoiassa kyvyn katoaminen korostuu. Sillä on myös taipumus
taianomaistaa todellisuutta. Sen luoma kuva eroaa ympäristöstään
yliluonnollisen luonteensa vuoksi (erityisesti proosatekstissä).
Personifikaation rakentama kuva on jälleen enemmänkin vain vaikutelma. Selvin
ero muihin mainittuihin kielikuviin on prosopopoian antama kyky vastata, joka
myös korostaa sen konkreettiutta suhteessa niihin; personifikaatiolta ei
odoteta vastausta, apostrofissa puhuteltava on poissa, joten vastaus on
mahdoton. (Keskinen 27.10.2004.)
Herra Valdemarin
tapauksen tosiasiat
Edgar Allan Poen
"Herra Valdemarin tapauksen tosiasiat" on nimensä mukaisesti esitetty
selvityksenä tapahtumista, jotka liittyvät erään Ernest Valdemarin kuolemaan. Nimettömäksi jäävä minäkertoja
(P—), lääketieteen tohtori, on kiinnostunut mesmerismistä (nyk. hypnotismi) ja
erityisesti sen mahdollisuuksista liittyen kuolemaan. Hän haluaa tehdä kokeita
magnetismin vaikutuksista kuolleeseen ja mahdollisesta kuoleman viivyttämisestä
mesmerismin avulla. Otolliseksi koehenkilöksi osoittautuu kyseinen herra
Valdemar, joka sairastaa pitkälle edennyttä keuhkotuberkuloosia. P— saapuu
Valdemarin luo vuorokautta ennen lääkärien ilmoittamaa, luultavaa kuolinaikaa.
Hän hypnotisoi Valdemarin kun kuolema näyttää lähestyvän ja tämä vaipuukin syvään
transsitilaan, jonka vahvistavat paikalla olevat lääkärit. Kommunikointi
kuolevan kanssa onnistuu yhä; hän vastaa esitettyihin kysymyksiin ja esittää
toiveen saada kuolla hypnoositilassaan. Jossain vaiheessa Valdemarin fyysinen
olemus muuttuu ja hänessä "ei ollut enää nähtävissä pienintäkään elämän
merkkiä" (Poe 1845: 290). Potilaan kieli kuitenkin jatkaa värinää, jota on
lähes mahdoton havaita, ja muutamien kymmenien minuuttien jälkeen hän puhuu jälleen.
Valdemar kertoo kuolleensa. Tohtorit toteavatkin, ettei hän osoita fyysisiä
elonmerkkejä. Tähän tilaan hän jää seitsemän kuukauden ajaksi. Hypnoosista herättämistä
ei uskalleta kokeilla, koska sen uskotaan merkitsevän potilaan lopullista
kuolemaa. Kyseisen ajan kuluttua Valdemar kuitenkin päätetään herättää, ja
hetkeksi elämän fyysiset piirteet palaavatkin häneen. P— koettaa puhutella
potilasta. Tämä vastaa paniikinomaisesti huudetulla toiveella päästä takaisin
uneen, koska on kuollut. Kun katselijat luulevat Valdemarin heräävään, hänen
ruumiinsa sulaa heidän silmiensä edessä.
Poen novellissa
prosopopoia on keskeisenä tekijänä, vaikka sen rooli ei sinänsä pitkä olekaan.
Tarinan käännekohta sijoittuu Valdemarin kuolinhetkeen, jota kertomus on siihen
saakka odottanut ja alustanut. Kuolemaan saakka kerronta on ollut hyvin
raportoivaa, tarkkaa väitettyjen tosiseikkojen kuvaamista ja listausta. Herra
Valdemarin tapaus oli yksi Poen kuuluisista "huijauksista" (ks.
Poe-kokoelma Ajan ja avaruuden kartat) ja se aiheuttikin julkaisunsa jälkeen
hämmennystä, kun lukijat pitivät kertomusta totena (pitää muistaa, että
mesmerismi oli tuolloin muoti-ilmiö, ja siihen suhtauduttiin innostuneesti)
(mm. Parker 1996). Vainajan alkaessa puhumaan, vaikka kolme lääkäriä on juuri
todennut hänet kuolleeksi, sävy muuttuu. Tunnelman muutos tapahtuu ensinnäkin
tarinan sisällä, jossa paikalla olleet sairaanhoitajat pakenevat ja lääketieteen
opiskelija pyörtyy tapauksen vuoksi, mutta myös sen ulkopuolella. Tiukan
realistisena pysytellyt kerronta alkaa saada yliluonnollista tuntua ja tämä herättää
lukijassa kauhun tunteen – erityisesti, jos on pitänyt kaikkea aiemmin
kerrottua totena. Kaunonen (2003: 50) pohtii de Manin viitoittamana (1984: 78)
prosopopoiaan sisältyvää uhkaa: sen symmetrisyys viittaisi siihen, että
ei-elollisen alkaessa puhua roolit vaihtuvat ja elolliset menettävät puhekykynsä,
siis kuolevat. Poen novelli toteuttaa tätä troopin piirrettä tehokkaasti. Kun
kuolleeksi jo novellin alussa tuomittu mies ei suostukaan kohtaloonsa vaan
jatkaa puhumista näennäisen kuoleman jälkeen, lukija tulee tietoiseksi omasta
kuolevaisuudestaan (kuten myös tarinan hahmot, jotka Valdemarin "kuolleena
puhumisen" jälkeen omistivat "kaiken huomiomme herra L—l:n
virvoittamiseen puhumatta sanaakaan – – toisillemme"). Tämä puolestaan
limittyy mielenkiintoisesti Stephen Kingin väittämän (1978: 10–11) kanssa,
jonka mukaan kauhukirjallisuudessa, jota Herra Valdermakin edustaa,
lukija harjoittelee omaa kuolemaansa. Prosopopoian voidaan siis tietyssä
mielessä nähdä herättävän kuolleita eloon, jotta elävät tulisivat tietoisiksi
tulevaisuudestaan. Kenties nykyisin niin yleinen prosopopoian käyttö ja
toisaalta kauhukirjallisuuden ainainen suosio voidaan kääntäen perustella
haluksi nähdä oma tulevaisuus. Tällä tavoin voidaan perustella osaltaan Herra
Valdemarin tapauksen kertojahahmon halua suorittaa kokeitaan kuolevalla.
Yksi hänen motiiveistaanhan on nimenomaan kuoleman (hänen omansa?) viivyttäminen,
yritys kieltää vääjäämätön tulevaisuus. Samoin toimivat muutkin tohtorit, kun
Valdemar jää kuoleman ja elämän "välitilaan" ja he kieltävät potilaan
herättämisen transsista. Ihminen haluaa tietää kuolemanjälkeisestä, ja tohtorit
ovat näin saaneet kenkänsä kuoleman porttien väliin.
Herra Valdemarin
tapauksessa esiintyy selkeänä prosopopoian vastaamiseen kykenevä olemus. Kun
Valdemar puhuu ensimmäisen kerran kuolemansa
jälkeen, hän tarkemmin sanoen vastaa hänelle aiemmin esitettyyn
kysymykseen. Hetkeä ennen kuolemaa P— oli tiedustellut, nukkuiko Valdemar.
Muutamia minuutteja myöhemmin tämä sanoo: "Kyllä; — ei; olen nukkunut — ja nyt — olen
kuollut." Myöhemmin Valdemar ei enää kykene puhumaan enempää. Vasta herätysyrityksen
aikana hän saa voimia huutaa pyynnön vaivuttaa hänet takaisin uneen. Tälläkin
kertaa P— on esittänyt ensin kysymyksen siitä, mitä potilas tuntee. Tämä tukee
tavallaan myös aiemmin mainittua, Longmanilta lähtöisin olevaa ajatusta
apostrofin tarpeesta prosopopoian olemassaoloon, sillä P—:n kysymykset
Valdemarille ovat tulkittavissa apostrofisiksi. Tohtorithan toteavat potilaan
kuolleen, ja kuollut mielletään yleensä "poissaolevaksi" (myös engl. to
pass away, to be gone, …), vaikka hänen fyysinen olemuksensa
olisikin yhä läsnä. P— tietääkin puhuttelevansa jotakuta, joka ei ole paikalla,
eikä ehkä todellisuudessa odotakaan vastausta. Osittain siksi hän pelästyy
Valdemarin alkaessa kuitenkin puhua. Kaunonen kutsuu (2003: 49) prosopopoiaa
"haudantakaisuuden esiinmanaavaksi troopiksi" mutta kenties olisi
osuvampaa kutsua sitä esiinmanatuksi!
Prosopopoian luoma illuusio on ohimenevää. Niin myös Herra
Valdemarin tapauksessa. Kuolleen Valdemarin saama puhekyky, elämä, loppuu hätkähdyttävällä
tavalla vainajan ruumiin hajotessa. Loppu on siis hyvin konkreettinen, aivan
kuten troopin antama kykykin (vrt. personifikaation luoma vaikutelma). On
kuitenkin huomattava, ettei Valdemarin "jatke-elämä" osoita
loppumisen merkkejä oma-aloitteisesti. Päinvastoin: P— kuvaa, kuinka olotila,
johon Valdemar pian kuolemansa jälkeen vaipui, jatkuu täysin muuttumattomana
seitsemän kuukauden ajan. Siinä vaiheessa tohtorit päättävät yrittää herättämistä,
ja vasta tuolloin kuolemasta tulee lopullinen. — Kuoleeko herra Valdemar
tosiaan transsitilassaan vaiko vasta siitä herätessään? Häntä hoitaneet lääkärit
ovat tarinan alussa määritelleet hänen kuolinhetkensä tunnin tarkkuudella, ja Valdemarin
tilaa kuvaillaankin hyvin huonoksi. Kuolema ei siis voi olla kaukana. Valdemar
itse kertoo hypnoosissa kuolevansa ja lääkärit tulkitsevatkin hänen menehtyvän
transsitilassa ollessaan, kasvojensa "sammuessa". Hän ei enää vastaa
P— käsittelyyn. Kuitenkin hänen tilansa pysyy stabiilina pitkän ajan, ja P—
uskookin myöhemmin torjuneensa Valdemarin kuoleman. Voisiko siis olla, että
tuberkuloosipotilas ei suinkaan kuole vaan vaipuu ainoastaan johonkin syvempään
tilaan, oli se sitten transsi, kooma tai jotain muuta? Lukija on saanut tietää,
että herra Valdemar ei ole aiemmin ollut lainkaan kiinnostunut P—:n hänellä
suorittamista kokeista, vaikka onkin niihin suostunut. Sen sijaan tämä
viimeisin saa hänet innostumaan epätavallisen paljon. Hypnoosi toimii tunnetusti
voimakkaammin niillä, jotka uskovat tai haluavat uskoa siihen (ks. esim.
www.hypnoosi.net). Voidaan olettaa, että Valdemar on voimakkaan
suggestiivisesssa tilassa P— aloittaessa kokeensa. Koska hänelle on kerrottu
kuolemastaan, hän luonnollisesti uskoo sen koittavan hypnoosin aikana.
Hypnoosin on sanottu voimistavan henkilön ajatuksia joissain tapauksissa, joten
on mahdollista, että Valdemar aidosti uskoo kuolleensa, ja siitä syystä vastaa
tämän uskomuksen mukaisesti P—:n kysymyksiin. Hän oli kieltämättä jo huonossa
fyysisessä kunnossa, joten ei ole mahdotonta, että rentoutuneessa tilassa hänen
elintoimintonsa rauhoittuvat entisestään ja ulkopuoliselle tämä tila voi
hyvinkin vaikuttaa elottomuudelta. Tämä vaihtoehto muuttaa novellin luonnetta
prosopopoiuuden kannalta. Puhekykyä ei olekaan annettu elottomalle vaan elävälle
ja jo valmiiksi puhekykyiselle! Prosopopoiasta voidaankin näin ajatellen puhua
korkeintaan vain tohtorien ja muiden tapausta todistaneiden näkökulmasta;
heillehän Valdemar on kuollut tai ainakin kuoleman kaltaisessa tilassa. On
kuitenkin yksi Valdemarin kuoleman aitoutta puoltava seikka, tarinan ainoa
selkeästi yliluonnollinen tapahtuma, eli potilaan ruumiin äkillinen hajoaminen
hypnoosista heräämisen jälkeen. Sitä onkin jo hankalampi kiistää.
Lähteet
- Gilbert, Sandra 2000: "Silence, Art and Ritual". Verkkokokonaisuudessa Seeing The Difference: Conversations on Death and Dying. Berkley: University of California. http://seeingthedifference.berkeley.edu/. Luettu 13.12.2004.
- Kaunonen, Leena 2003: "Puhuvat kasvot ja merkityksen lausumattomuus. Romanttisen kuvakielen kuvallisuudesta". Teoksessa Kuvien kehässä – Tutkielmia kirjallisuudesta, poetiikasta ja retoriikasta (toim. Vesa Haapala). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Tietolipas 191.
- Keskinen, Mikko: Ääni ja kirjallisuus -luento 27.10.2004. Jyväskylän yliopisto.
- King, Stephen 1978: "Esipuhe". Teoksessa Yön äänet (suom. Reijo Kalvas). Hyvinkää: Viihdeviikarit 1989.
- de Man, Paul 1984: "Autobiography as De-Facement". Teoksessa The Rhetoric of Romanticism. New York: Columbia University Press.
- Parker, Jamie C. 1996: The Poe Perplex. http://www.usna.edu/EnglishDept/poeperplex/valdemar.htm. Luettu 13.12.2004.
- Poe, Edgar Allan 1845: "The Facts in The Case of M. Valdemar". Suomennos "Herra Valdemarin tapauksen tosiasiat" (suom. Eero Ahmavaara) teoksessa Korppi ja kultakuoriainen. 3.p. 1990. Helsinki: Kustannus Oy Forma.
- Webster's Third New International Dictionary of The English Language 1976. Springfield, Massachusetts: G. & C. Meriam Company.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti