Satunnaisia pohdintoja, kritiikkejä, ajatelmia asioista joilla on sielu

torstai 31. joulukuuta 2015

Rowland V. Lee: Frankensteinin poika

Frankensteinin poika
(Son of Frankenstein)
Universal Studios 1939
O: Rowland V. Lee. K: Wyllis Cooper. N: Basil Rathbone, Boris Karloff, Bela Lugosi, Lionel Atwill, Josephine Hitchinson, Donnie Dunagan.
99 min.


Kahdella ensimmäisellä Universal-studion Frankenstein-elokuvalla on kiistämätön klassikon status. Siksi on kovin ihmeellistä, että sarjan kolmas elokuva, Frankensteinin poika (Son of Frankenstein, 1939), on huomattavasti tuntemattomampi teos. Syytä sen hylkimiseen edeltäjiensä kustannuksella nimittäin ei ole.

Elokuva sijoittuu aikaan vuosikymmeniä alkuperäisten elokuvien jälkeen. Henry Frankenstein (tässä elokuvassa Heinrich) on kuollut, ja hänen poikansa Wolf palaa Yhdysvalloissa viettämiensä vuosien jälkeen esi-isiensä maille. Kyläläiset eivät uutta Frankensteinia hyvällä katso, sillä hänen isänsä luoman hirviön varjo on edelleen koko yhteisön yllä. Hyvin nopeasti nuoren Frankensteinin into suuntautuukin isänsä tutkimuksiin, etenkin kun tuhoutuneeksi luultu hirviö löytyy elossa laboratorion salaisesta huoneesta. Hirviöstä on pitänyt huolta toinen epäluoma, hirtetty ja kertaalleen kuolleeksi todettu Ygor (todellakin Ygor, ei Igor), joka tosin käyttää hirviötä omiin tarkoituksiinsa kostaessaan hirttotuomionsa langettaneille kyläläisille.

Vaikka Frankenstein (1931) ja Frankensteinin morsian (1935) ovat molemmat loisteliaita elokuvia, ei Frankensteinin pojalla ole hävettävää niiden seurassa. Se ei ehkä ole yhtä täynnä visuaalista loistoa, jolla ohjaaja James Whale täytti ensimmäiset elokuvat, mutta monessa mielessä se on dynaamisempi kuin etenkin sarjan ensimmäinen osa oli. Ohjaaja Rowland V. Leen ja kuvaaja George Robinsonin elokuvalle antama ilme on aivan yhtä goottilaisen jylhä. Varjot ovat jyrkkiä, maisemat uhkaavia ja lavasteet komeita. Monet groteskit yksityiskohdat lisäävät häiriintynyttä tunnelmaa, jossa koko ajan jokin on pielessä. Tällaisia ovat esimerkiksi Frankensteinin perheen autiuden ympäröimää ruokapöytää ylhäältä vartioivat villisianpäät tai kylän komisarion kankea tekokäsi.

Elokuvan näyttelijämiehitys on kauttaaltaan taidokas. Basil Rathbone on varsin uskottava Wolf von Frankensteinina. Hän ei kertaakaan sellaiseen teatraalisuuteen, joka välillä vaivasi vanhaa Frankensteinia esittänyttä Colin Clivea. Jopa Wolfin kunnioittavina nyökkäyksinä aiempia elokuvia kohtaan heittämät repliikin ("It's alive!") ovat luontevia. Rathbonen Frankensteinissa yhdistyvät aristokraattinen kopeus ja maaninen pakkomielteisyys ehkäpä vielä paremmin kuin hänen kuuluisimmassa roolissaan Sherlock Holmesina. Elokuvan trickster-hahmoa, jonkinlaista makaaberia kylähullua, Ygoria esittää Bela Lugosi. Draculana parhaiten muistettu näyttelijä osoittaa Frankensteinin pojassa, että hänen repertuaarinsa on paljon laajempi kuin tuijottavat silmät ja vieras korostus. Samaa voimaa Lugosi sai tarjota monessa muussakin sivuroolissa. On harmi, että hän(kin) joutui Hollywoodissa typecastingin uhriksi ja leimautui vain tietynlaisiin rooleihin. Hänessä taatusti olisi ollut ainesta muuhunkin. Samanhan osoitti myös Boris Karloff, joka onnistuikin osittain pääsemään hirviön roolin varjosta, vaikka vanha pulttikaula onkin hänen tunnetuin valkokangasminänsä. Tässä elokuvassa hirviön roolin on verrattain pieni, mukana lähes velvollisuudentunnosta. Hirviö toki on kaiken aikaan saava voima, mutta draama keskittyy aivan toisaalle Karloffin lähinnä kävellessä roolinsa läpi. Silti lopun huippukohta on tässäkin Frankenstein-elokuvassa (melo)dramaatisuudessaan koskettava.

Aino kauneusvirhe elokuvassa, ei kovin paha sekään, on Frankensteinin mukanaan tuoma perhe, joka oikeastaan on vain turha koriste elokuvassa. Perhe kyllä lisää Frankensteinin hahmoon inhimillisyyttä, joka muuten voisi hukkua hullun tiedemiehen roolin alle, mutta muutoin se rooli jää kovin muodolliseksi. Jos perhe oli saatava mukaan tarinaan, olisi sille voinut kirjoittaa hieman suuremman osuuden. Ei riitä, että hirviö kappaa Frankensteinin pojan (vai pojanpojan?) ensin ystävystyttyään hänen kanssaan ja näin saadaan kauniisti muotoiltu lopuratkaisu aikaiseksi. Sitä paitsi poika on perihollywoodilaiseen tyyliin lähinnä rasittava kakara. Frankensteinin perheen äiti sen sijaan on täysin turha hahmo, joka on mukava kai vain sen takia, ettei pikkupojan äidittömyyttä tarvitsisi perustella mitenkään.

Frankensteinin pojan jälkeen Universal siirsi sarjan A-tuotantolinjaltaan matalamman budjetin B-puolelle. Jatko-osat ovat paljon kevyempää tekoa. Niissä hirviön roolin ottivat vuorollaan hoitaakseen Lon Chaney Jr., Bela Lugosi ja Glenn Strange. Hahmona Frankensteinin hirviö on yrittänyt paluuta moneen kertaan. Hammerin elokuvat 50- ja 60-luvulta eivät koskaan ole nousseet samanlaiseen ikonisuuteen kuin yhtiön Dracula-filmit. Suuren budjetin Hollywood-yritys, Kenneth Branaghin Mary Shelleyn Frankenstein (1994, hirviönä Robert de Niro) ei sekään kovasta yrityksestään huolimatta onnistunut puhaltamaa eloa aiheeseen (toisin kuin samoihin aikoihin elvytetty Dracula Coppolan elokuvassa, joka oli sentään yleisömenestys joskaan ei kriitikkojen mieleen).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti