Tuomas Hovi: Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula

Tuomas Hovi

Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula

Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2015 (Bookwell Oy, Porvoo), 216 s, ISBN 978-952-222-577-1 sid.

Kirjokansi 71

Kauhukulttuurista on hankala antaa yleisesitystä mainitsematta Draculaa, ja Draculasta on vaikea puhua mainitsematta Vlad Seivästäjää.

Viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula (SKS) folkloristi Tuomas Hovi setvii näiden kahden ikonisen hahmon suhdetta ja taustoja. Hän aloittaa todellisen historian Vlad Seivästäjästä ja jatkaa tähän liitettyihin kansantarinoihin. Sen jälkeen Hovi etenee järjestelmällisesti Draculan kirjalliseen syntyhistoriaan sekä hahmon kehittymiseen ja myöhempiin esiintymisiin elokuvissa, kirjallisuudessa ja peleissä. Erityinen fokus on siinä, miten historiallinen Vlad ja sepitteinen Dracula ovat muuttuneet populaarikulttuurissa yhdeksi ja samaksi henkilöksi.

Bram Stokerin romaani Dracula ilmestyi 1897 ja loi pysyvän pohjan tuleville vampyyrikertomuksille. Vaikka Stoker hyödynsikin olemassaolevaa folklorea ja aiempia vampyyritarinoita Draculan hahmoa luodessaan, hän myös sepitti paljon asioita, joita nykyään pidetään itsestään selvinä osina vampyyrimytologiaa. Tällaisia ovat esimerkiksi vampyyrin näkymättömyys peilissä ja kyky muuttua lepakoksi. Draculan asemaa kauhu- ja populaarikulttuurissa alleviivaa hahmon toistuva esiintyminen elokuvissa, kirjallisuudessa ja muissa mediatuotteissa television lastenohjelmia myöten.

Tavaksi on tullut liittää Draculan fiktiivinen syntytarina oikeasti olemassa olleeseen Valakian ruhtinaaseen Vlad Seivästäjään. Ensimmäisen kerran Draculan ja Vladin yhteys luotiin vuonna 1941. Silloin historioitsija Stephen Csabai esitti, että Vlad Seivästäjästä kerrotut tarinat olisivat olleet Stokerin innoituksena vampyyrikreiviä luotaessa. Yleiseen tietoisuuteen teoria nousi 1970-luvun alussa Raymond T. McNallyn ja Radu Florescun kirjassa In Search of Dracula. Tämän jälkeen Vladin varjo on aina kulkenut Draculan jäljessä. (Itse muistan ensimmäisen kerran törmänneeni ajatukseen alakoululaisena Noidan käsikirjassa. Tämän kokemuksen jakaa uskoakseni moni muukin.) Viimeistään Francis Ford Coppolan elokuva Bram Stokerin Dracula (1992) sinetöi hahmojen yhteenkuuluvuuden suuren yleisön tietoisuuteen.

Kirjassaan Tuomas Hovi kuitenkin osoittaa, että todellinen yhteys Vlad Seivästäjän ja Draculan välillä on kovin heppoinen. Kirjan avaa sen mielekiintoisin osa, jossa Hovi käy läpi Vlad Seivästäjästä tiedetyt historialliset faktat sekä Vladista kertovat keskiaikaiset tarinat. Vlad vaikutti 1400-luvulla nykyisen Romanian alueella, eritoten Valakian ruhtinaskunnassa. Hänen isänsä oli Valakian ruhtinas Vlad II Dracul. Lisänimi juontuu hänen kuulumisestaan Lohikäärmeen ritarikuntaan (lat. draco 'lohikäärme'). Ritarikunta oli perustettu taistelemaan kristinuskon vihollisia, etenkin osmaneja  vastaan. Sekä isä- että poika-Vladin henkilöhistoriat kietoutuvatkin pitkälti sotimiseen osmanien kanssa. Nuorempi Vlad joutui jo lapsena sulttaanin vangiksi ja myöhemmin ruhtinaaksi noustuaan taisteli pitkään osmaneja vastaan. Vladiin liittyvä poliittinen historia on monimutkainen suhteiden ja valtapelien verkko, jonka Hovi kuitenkin käy läpi toteavan selkeään tyyliin.

Vlad Seivästäjästä on säilynyt joukko kertomuksia, jotka ovat oleellisia hänen myöhemmän maineensa kannalta. Tarinoita on kerrottu Romaniassa, Venäjällä ja Saksassa, ja jokaisen alueen kertomuksissa on selvästi omat painotuksensa. Romanialaiset tarinat kuvaavat Vladia oikeudenmukaisena valtiaana. Venäläisissä kertomuksissa hallitsijan ominaisuuksiin kuuluvat myös julmuus ja kyky väkivaltaan. Saksalaiset puolestaan ovat korostaan Vladin verenhimoisuuttaja hänen hirmutekojaan. Syyt tähän ovat poliittisia, sillä Vlad Seivästäjällä oli kahnausta Transilvanian saksilaisten kauppiaiden kanssa. Kuvaavaa on, että juuri saksalaiset kertomukset ovat kuuluisimpia ja laajimmin levinneitä. Vihollisensa kylmäverisesti seipääseen lävistänyt ja aamiaisensa uhrien keskellä nauttiva tyranni on paljon kiehtovampi kuin esikuvallisen jämerä hallitsija. Hovi esittelee nämä eri kertomusperinteet läpi pääpirteissään, ja kirjan loppuun on liitetty suomennokset venäläisistä ja saksalaisista tarinoista.

Tämän jälkeen Hovi siirtyy käsittelemään Vladin yhteyttä fiktiiviseen Draculaan. Selvin yhteys näiden kahden välillä on nimi. Dracula-nimeä on käytetty niin Vlad Seivästäjästä kuin hänen isästään ja veljistäänkin. Lisänimi on annettu alunperin nimenomaan isä-Vladille. Nimi on kuitenkin varsinkin jälkeenpäin liitetty myös nuorempaan ruhtinaaseen, etenkin siksi että romanian kielen sana drac tarkoittaa muun muassa paholaista. Propagandakäytössä tällainen merkitys on ollut tehokas. Bram Stoker törmäsi nimeen ilmeisesti tehdessään taustatyötä romaaniaan varten. Hänen tiedetään käyttäneen lähteenä Valakian ja Moldovan historiikkia, jonka yhdessä alaviitteessä mainitaan Draculan tarkoittavan paholaista. Muuten Stoker ei kuitenkaan ilmeisesti tuntenut Vlad Seivästäjää tai häneen liitettyjä kauhutarinoita.

Hovi esittelee Stokerin lähdemateriaalia miellyttävän tarkasti. Hän käy läpi olemassa olleita kansanperinteen vampyyriuskomuksia sekä kirjallisuuden aikaisempia hahmoja. Kaikki tämä on tuttua muusta vampyyritietokirjallisuudesta eikä aiheeseen perehtynyt saa juuri uutta tietoonsa. Kuitenkin aiheen kriittinen käsittely vakuuttaa, että ainakin nämä kerrotut seikat pitävät paikkansa eikä kyse ole vain vanhojen väärinkäsitysten ja virheiden kierrätyksestä – mitä kirjallisuudessa tyypillisimmillään on esimerkiksi juuri Vladin ja Draculan suhteen toistuva, kritiikitön korostaminen. Erittäin mielenkiintoista sen sijaan on Stokerin käyttämän lähdekirjallisuuden esittely. Stoker kokosi listan teoksista, joita hän käytti Draculaa kirjoittaessaan. Hovi esittelee listan teoksia, etenkin niitä joista voidaan osoittaa suoraan kohtia, joita Stoker hyödyntänyt. Stoker löysi kirjallisuudesta esimerkiksi kuvauksia Transilvaniasta, joita hän käytti lähes sellaisinaan (hän itse ei koskaan käynyt Transilvaniassa). Myös monet Draculan hahmoon ulkonäköön ja ominaisuuksiin liittyvät seikat ovat peräisin lähdekirjallisuudesta; sekä kaunokirjallisista esikuvista että erityisesti Sabine Baring-Gouldin ihmissusia käsittelevästä teoksesta.

Se mielikuva, joka nykyään Draculasta on vallalla, ei lopulta perustu kovinkaan paljon Stokerin alkuperäisromaaniin. Kirjan sijaan käsityksiä on ohjannut etenkin lukemattomat elokuvasovitukset. Esimerkiksi mielikuva Draculan transilvanialaisesta goottilinnasta perustuu täysin filmatisointien jylhiin kuviin – romaanissa linna on vain synkkä raunio. Tätä Draculan hahmon jälkikehittelyä Hovi käy läpi loppukirjan. Vaikka näkökulma on ehdottomasti tärkeä ja oleellinen, ei Dracula-elokuvia, -pelejä ja -turismia käsittelevä osuus yllä kirjan alkupään tasolle. Hovi jää monesti lähinnä listaamaan teoksia luonnehtien niitä ehkä virkkeellä tai parilla. Varsinkin Romanian Dracula-turismia käsittelevä osuus olisi voinut olla hyvinkin mielenkiintoinen aihe, mutta se jää nyt hyvin pintapuoliseksi kohteiden esittelyksi. Hovi tyytyy toteamaan, ja merkitykset Dracula-myytille jäävät lukijan pääteltäviksi. (Lisää Dracula-turismista voi lukea Hovin väitöskirjasta Heritage through Fiction, 2014.)

Kokonaisuutena Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula on onnistunut yleisesittely yhdestä (populaari)kulttuurin erikoisimmista merkityksenmuutoksista. Käytännössä unohdettu historiallinen hallitsija on noussut arvaamattomaan arvoon sen jälkeen, kun hänen hahmonsa liitettiin osaksi lukuisia kirjoja ja elokuvia läpäisevää vampyyrimythosta. Samoin oikeastaan kävi Bram Stokerin luomalle Draculalle. Nykypäivän romanttisella viettelijällä ja antisankarilla on lopulta hyvin vähän tekemistä alkuperäisromaanin saaliinhimoisen pedon kanssa. Hovin tapa käsitellä aihettaan on tiukan asiallinen muttei milloinkaan tylsä. Elävästi hän kirjoittaa niin vuosisatojen takaisista valtataisteluista kuin kirjailijan työstä romaaninsa kanssa. Lukukokemusta raskauttaa jonkin verran eräiden asioiden toistuminen pitkin kirjaa; moni yksityiskohta tuodaan esiin ikään kuin uutena, vaikka ne olisikin kerrottu jo edellisessä luvussa. Samoin pieni mutta sitäkin ärsyttävämpi tapa on Dracula-romaanin Lucyn sukunimen systemaattinen kirjoittaminen Westenraa-muodossa (p. o. Westenra). Nämä ovat kuitenkin mitättömiä tyylierheitä, jotka eivät horjuta kokonaisuutta mitenkään. Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula on arvokas lisä suomenkieliseen vampyyrikirjallisuuteen.