Tuomas Saloranta (toim.): Stepanin koodeksi

(Arvostelu on aiemmin julkaistu Kuolleen silmät #1:ssä 2015.)

Tuomas Saloranta (toim.)

Stepanin koodeksi

[Helsinki:] Kuoriaiskirjat, 2013 (Juvenes Print, Turku), 111[+1] s., ISBN 978-952-7021-09-5 nid.

KK 004.

Stepanin koodeksin idea on mainio: pyritään luomaan oma kielletyn kirjan mytologia Lovecraftin ja kumppaneiden tyyliin. Aikeen lähtökohtia esittelee tarkemmin antologian toimittaja Tuomas Saloranta esipuheessaan. Alkujaan tarkoitus oli kertoa vain neljän toisiinsa kietoutuvan tarinan sykli Boris Hurtan 25-vuotistaiteilijajuhlakirjassa Hurtan koodeksi, mutta idea antoi kipinän muillekin kirjoittajille, mikä johti nyt käsillä olevaan kokoelmaan. Alkuperäisten neljän kertomuksen lisäksi sen sisältää kuusi muuta tekstiä, URS-piiriläisten lisäksi myös Anne Leinoselta ja Boris Hurtalta.

Neljä alkuperäistarinaa (Samuli Antilan, Markus Harjun, Tuomas Salorannan ja Jussi Katajalan) kärsivät laajempaan kokonaisuuteen liittämisestä, hieman tarpeettomastikin. Hurtan koodeksissa ne toimivat luontevana kokonaisuutena jatkaessaan siitä, mihin edellinen teksti jäi. Nyt, kun muut kirjoittajat pystyvät jatkamaan ja laajentamaan kertomusta vapaammin, jäävät varsinkin kolme ensimmäistä kovin köykäisiksi. Ne joutuvat avaamaan taruston taustaa suhteettoman paljon – kertomaan, kuinka Stepanin koodeksina tunnetuksi tuleva kirja löydetään böömiläisestä hopeakaivoksesta ja kuinka se levittää pahuuttaan läpi vuosisatojen. Perässä juoksevat niin tuhoamishaluiset munkit kuin mihin tahansa kokoelmansa vuoksi valmiit bibliofiilit. Tausta tulee tutuksi, mutta itse tarinat jäävät hengettömiksi. Hurtan koodeksissa tarinoihin liittyi myös keveä parodinen ja pastissinen sävy, koska sellainen oli kirjan henki muutenkin. Nimikkojulkaisussaan Stepanin koodeksin tarinat kuitenkin aukeavat lukijalle vakavasti otettavina, pelottamaan ja häiritsemään pyrkivinä – eikä tämä muutos aivan toimi. Kenties pieni toimitus- ja muokkaustyö olisi ollut paikoillaan.

Lovecraftilaisista lähtökohdista ponnistavilla yrityksillä on aina vaarana jäädä esikuvansa (tai esikuviensa) laimeiksi toisinnoiksi. Stepanin koodeksi ei täysin selviydy uhasta sekään. Moneen kertaan lukija tietää jo etukäteen, mihin Kammottavaan, Salattuun ja Sanoinkuvaamattomaan suuntaan tarina on menossa. Tämä ei olisi ongelma sinänsä, jos oltaisiin avoimesti Necronomiconin etsinnässä, mutta yritystä oman maailman luomiseen se haittaa. Samaa ongelmaahan oli jo Boris Hurtan "kuoriaistarinoissa" (ks. esim. Noidan nahka -kokoelma). Tyypillisimmin lovecraftilainen tarina on Katajalan "Ääni kellarissa", jossa Stepanin koodeksin voisi vaivatta korvata millä tahansa Cthulhu-mytologian niteellä. Tarina sinänsä kyllä on vetävästi kirjoitettu HPL-mukaelma. Sama pätee oikeastaan Leinosenkin "Kirjeeseen Helenille", joka kuitenkin tyylillään erottautuu tavanomaisesta mystisyyden suurentelusta. Muutamat kirjoittajista pyrkivät löytämään myös Hurtan bibliofiilitarinoiden henkeä. Tulokset ovat vaihtelevia. Kokoelmana kertomusten yhteismitallisuutta haittaa se, ettei kirjailijoilla ole yhtenevää käsitystä siitä, halutaanko tehdä avoimesti mytologisoivia tarinoita, joissa hopea välkkyy, hevoset korskuvat ja mythoksen iskulauseet lentelevät, vai pyrkiäkö kuvamaan maailmaa ja ihmisiä, joihin pahuutta huokuva kirja sattuu vaikuttamaan. Toisaalta yhteisen agendan puuttuminen piristää kokoelmaa sikäli, ettei kertomusten miljöötä sidota lainkaan. Paha pääsee irti ajassa kuin ajassa: Stepanin koodeksi voi vaikuttaa niin perinteiden täyttämässä munkkiluostarissa kuin modernissa geokätköily-ympäristössäkin, kuten Tarja Sipiläisen päätöstarinassa. On sitten makuasia, ovatko kaikki ympäristövalinnat yhtä onnistuineita kuin toiset.

Olen varonut käyttämästä novelli-sanaa Stepanin koodeksin yhteydessä. Tokihan kirja on novellikokoelma ja sen tekstit ovat novelleja. Tällainen määritelmä ei kuitenkaan pitäisi täysin paikkansa. Mukaan mahtuu kyllä kronikointia, tarinointia ja jutustelua, mutta kertomukset jäävät usein ohuiksi, yhden idean ympärille kehitellyiksi juoksulenkeiksi yhdestä paikasta toiseen. Parhaiten kokonaisuudesta erottautuvat Leinosen ja Hurtan novellit, joissa idean lisäksi on perusteltu ja taiten kasassa pysyvä rakenne. Kerronta ei ole pelkkä juonenkuljetuksen väline vaan tapa syventää uskottavaa maailmaa juonen ympärille. Leinosen epistolaarinovelli kytkee Stepanin koodeksin silkan pelon, kauhun ja hulluksitulemisen aiheiden lisäksi myös äitiyteen (ja miksei myös äidin- ja parisuhteen sisäiseen rakkauteen), mikä lyhyesti esiteltynäkin tuo heti syvyyttä tarinaan. Hurtta puolestaan hyödyntää tekstinsä pituutta luomalla uskottavaa maailmaa 60-luvun muuttuvasta Prahasta. Tulos on elävä ja kirjoittajalleen oikeastaan epätavallisen vakava. Lisäulottuvuuden koodeksin historiaan Hurtta saa, kun hän tapansa mukaan sotkee reaalimaailman historiaa fantastiseen kuvitelmaansa. Hänen novellistaan selviää, että suomalainen kielinero "Benedictus" käänsi Stepanin koodeksin suomeksi kapakan pöydän ääressä. Benedictushan on tietysti Pentti Saarikoski, joka majaili Prahassa 1966–67 (vrt. Aika Prahassa ja Prahan päiväkirjat). Pekka Tarkan Saarikoski-elämäkerta ei tällaisesta mitään mainitsi – liekö Tarkka ollut tietoinen moisen paljastuksen vaarallisuudesta?

Muutamista hienoista hetkistään huolimatta Stepanin koodeksi jää ohueksi muutenkin kuin sivumäärältään. Se avaa kuitenkin mahdollisuuksia, jos vain kirjoittajat kokevat mielekkääksi sellaisiin tarttua. Jatkoahan on jo seurannut Hopeoitu vainaja -nimellä.