Mykkäromaaneja

Mykkäelokuvan aikakausi, joka alkoi 1800-luvun loppuvuosina ja päättyi 1930 alkuun mennessä, on saanut kaunokirjallisuudessa montaa kertaa uuden elämän. Ei ole mitenkään ihmeellistä, että vuosikymmenet, jotka sisältävät ensimmäisen maailmansodan, Venäjän vallankumouksen ja sen välillisenä seurauksena Suomen sisällissodan, kieltolain gangstereineen, liukuhihnateollisuuden kehityksen ja monta muuta myyttiseksi romantisoitua maailmanhistorian käännekohtaa, ovat innostaneet kirjailijoita. Sen sijaan ihmetykseen antaa aihetta, että 1900-luvun keskeisimmän taidemuodon, elokuvan, kasvuvaiheet eivät ole lainkaan loppuun asti kalutut kirjallisuudessa. Taiteenlajien erilaisuuskaan – kirjallisuuden totaalinen verbaalisuus verrattuna mykkäelokuvan parhaimmillaan lähes täydellinen visuaalisuus – ei riitä selitykseksi, sillä saman ajan musiikkielämä on kyllä manattu henkiin monesti kirjojen sivuilla; dixieland on monelle tutumpaa gangsterikertomuksista kuin äänilevyiltä. Toki mykkäelokuvaa sivuavaa tai suorastaan käsittelevää kaunokirjallisuutta on ilmestynyt (ks. esim. tämä lista), erityisesti amerikkalaista Hollywoodin kestotarinoissa rypemistä, mutta kestäviä taideluomia ei juuri ole. Esittelen seuraavassa neljä romaania, joissa mykkäelokuvalla on kantava rooli jollain tapaa – ja jotka kaikki ovat saatavilla suomeksi.

***

Paul Austerin Illuusioiden kirja käsittelee mykkäelokuvan lisäksi vuorollaan myös monia muita asioita, mutta sen keskiössä on elokuvantekijä Hector Mann. Mann itse ei varsinaisesti esiinny tarinassa kuin muutaman minuutin ajan ennen kuolemaansa. Silti hän on läsnä lähes joka sivulla. Romaanin tarina kertoo oikeastaan David Zimmer -nimisestä professorista, joka on menettänyt perheensä lento-onnettomuudessa ja joka tämän seurauksena erakoituu ja menettää elämänsä hallinnan. Ylöspääsyksi Zimmerin itsetuhoisesta apatiasta ilmestyy televisiossa esitetty lyhyt pätkä Hector Mannin mykkäkomediaa aivan 20-luvun lopusta. Surutyönään Zimmer kiertää maailman elokuva-arkistoja nähdäkseen kaikki Mannin 12 lyhytelokuvaa, joista osa on vasta äskettäin löydettyjä. Lopputuloksena on kirja tästä slapstickin unohdetusta joutsenlaulusta. Kaksikelaistensa jälkeen Mann katosi, ja häntä on pidetty kuolleena. Zimmerille käy kuitenkin ilmi, että Hector on elänyt uskomattoman, monivaiheisen elämän. Hän on sittemmin jatkanut elokuvantekoa yksityisellä studiollaan mutta on nyt lähellä kuolemaansa.

Illuusioiden kirja esittelee kerroksittain Hectorin mykkäelokuvia, myöhempiä ääniteoksia ja hänen elämänvaiheitaan niiden välillä. Tarinaa sitoo yhteen aluksi Zimmerin tutkimustyö, sittemmin hänen matkansa Hectorin luo. Romaani muotoutuu ikään kuin useasta tarinasta, jotka on upotettu romaaniin, kuitenkin niin etteivät ne yksinään jaksaisi kantaa itseään. Mykkäelokuvan kannalta oleellisin jakso tulee heti alun jälkeen, kun Auster kuvailee ensin yleisesti Hector Mannin tuotantoa ja sitten lähes kuva kuvalta hänen toiseksi viimeistä teostaan, "Mister Nobody" -nimistä kaksikelaista. Hämmästyttävällä tavalla Auster saa elämään elokuvan, jota ei todellisuudessa ole olemassa. Hänen kuvauksensa Mannin hahmosta, jonka tavaramerkkinä (vrt. Harold Lloydin silmälasit tai Buster Keatonin hymyilemättömyys) ovat tapahtumia tarkasti kommentoivat viikset, on elävä, ja monet elokuvan gageista ovat ainutlaatuisia. Austerin tekstin perusteella pystyisi lähes kuvaamaan "Mister Nobodyn" – mutta vain lähes, koska Hector Mannin karisma puuttuisi. Yhtä lailla palkitsevaa on Austerin teksti Hollywoodista äänielokuvan kynnyksellä: miten näyttelijöiden suhteet rakentuivat, kuinka juorulehdistö hallitsi. Auster ei alleviivaa tai selittele, vaan hän luottaa lukijan kykyyn rakentaa kokonaisuus vähäeleisistä viittauksista. Ero pikkutarkkoihin elokuvien kuvailuihin on huima.

Vaikka mykkäelokuvat jätetäänkin romaanissa taakse jo alkujaksojen jälkeen, on Illuusioiden kirja suositeltava teos paitsi hyvän kirjallisuuden myös elokuvan ystävälle. Hectorin tarina on kiehtova yhdistelmä sattumaa ja kohtaloa, ja myöhempien äänielokuvien vaiheet ja jälleen yhden erikseen tarkasteltavan teoksen läpivienti saavat harmittelemaan, että Hector on lopulta vain kirjailijan mielikuvitusta.

***

Yhdessä mielessä skottilaisen William Boydin Uudet tunnustukset muistuttaa Austerin romaania: sekin on kuvaus yhden miehen, elokuvantekijän tässäkin, kehityksestä. Boydin tarina rakentuu perinteellisemmän kehitysromaanin eeppisin mallein, samalla kuitenkin noudatellen Jean Jacques Rousseaun Tunnustuksia (Les Confessions, 1782) -teoksen rakennetta. Rousseaun kirja esittää merkittävää roolia Boydin päähenkilön elämässä.

Uudet tunnustukset seuraa erään James Toddin elämää syntymästä vainoharhaisuus vanhuuteen saakka. Väliin mahtuu runsas ihmiselämällinen uskomattomia tapahtumia ja ajanjaksoja, jotka Boyd kertoo ilme totisena mutta veitikka silmäkulmassa. Rakastuttuaan tätiinsä nuori James pestautuu armeijaan ja joutuu sodan keskelle länsirintamalle. Tässä vaiheessa tarinaan astuu myös elokuva, sillä James toimii palvelusaikanaan propagandaosaston sotakuvaajana (ja päätyy sotavangiksi yrittäessään kuvata materiaalia kuumailmapallosta ja pallon karatessa vihollislinjojen yli). Rintamalla kuvaamansa materiaalin pohjalta James koostaa vaikuttavan esikoiselokuvansa, joka kuitenkin pysähtyy sensuuriin armeijan vastaisena.

Sodan päätyttyä James ohjaa pari menestyvää elokuvaa. Hän päättää ottaa seuraavaksi työkseen Rousseaun kirjan filmaamisen. Projekti kasvaa yhä suurempiin mittoihin Jamesin kehitellessä yhä suureellisempia kohtauksia ja vaikuttavampia tapoja filmata. Aikataulut eivät pidä ja rahaa kuluu, ennen kuin Tunnustusten ensimmäinen osa päätyy valkokankaille vuosia myöhässä. Suuren orkesterin  säestämä ensi-ilta ei ole menestys, ja megalomaaninen elokuva vedetään levityksestä.

Elokuvan toisesta osasta tulee Jamesin elämän riippakivi. Loputon käsikirjoituksen viilailu, jo kuvattujen kohtausten uusiminen, rahoitusongelmat ja mielipuolisiin mittasuhteisiin kasvava pituus pitävän työn ikuisuusprojektina. Koko kuvia tuntuisi surkuhupaisalla tavalla uskomattomalta, jos kaikki ei mukailisi tosielämää. James Toddin Tunnustuksia nimittäin on ottanut innoituksensa, paikoin hyvinkin suoraan, Abel Gancen Napoléon-elokuvasta (1927). Monumentaalinen Napoléonin pisin versio oli yli yhdeksäntuntinen – ja se oli vasta ensimmäinen kuudesta suunnitellusta osasta! (Gancen elokuvasta on kirjoittanut lumoavasti Kevin Brownlow.)

Boydin romaani monivivahteinen, nautiskellen luettava romaani. Sen huumoria leimaa understatement, mutta parhaimmillaan kirja on erittäin hauska. Vaikuttavinta kuitenkin on, että samaan aikaan James Toddin tarina on hyvin traaginen. Inhimillisen eri puolet tulevat siis kattavasti käsitellyiksi: komedia, tragedia ja elokuva.

***

Englanninkielisen alueen ulkopuolelta on suomennettu Gert Hoffmanin romaani Kino Apollo, joka on myös filmatisoitu (Elokuvakertoja, 1993, ohj. Bernhard Sinkel). Tarina sijoittaa oikeastaan jo mykkäkauden ulkopuolelle, 1930-luvulle, mutta kertomuksen keskeinen ristiriitaa liittyy nimenomaan ääneen tuloon osaksi elokuvailmaisua. Pieneen saksalaiseen tehdaskaupunkiin sijoittuva tarina kertoo Karl Hoffmannista, joka alkaa käydä tarpeettomaksi. Hän on näet toiminut paikallisen elokuvateatterin kertojana. Ennen äänielokuvaa hän oli teatterin etuosasta selostanut katsottavana olevaa teosta, kuvaillut valkokankaan tapahtumia, henkilöiden tunteita, näyttelijöiden taustoja – toiminut, ainakin omasta mielestään, oleellisena osana elokuvakokemusta, ollut taiteilija siis. Yleisö ei välttämättä näe asiaa samoin. Äänen ilmaantumisen jälkeen hänen palveluksiaan ei enää tarvitse. Hoffmannista on tullut turha kustannuslisä juutalaiselle teatterinomistajalle. Tässä vaiheessa historia osallistuu tarinaan: Hoffmann löytää uuden merkityksen elämälleen liittyessään natsipuolueeseen.

Tarina kerrotaan elokuvankertojan pojapojan näkökulmasta. Kirjailija Hoffmannin isoisä oli todellisuudessakin nimeltään Karl, mutta totuutena yksi yhteen kirjaa ei sopine pitää. Sen sijaan totta ovat ne monet mykkäelokuvat, joita Hoffmannit selostavat. Joukossa on sekä yhä tunnettuja merkkiteoksia kuin suuren yleisön muistin yltämättömiin kadonneita kummajaisia. Erityisen suureen arvoon Hoffmann nostaa, aivan syystä, tanskalaisen näyttelijätär Asta Nielsenin. Isoisä Hoffmannin tunteelliset rönsyilyt Nielsenistä ovat oleellista elokuvahistoriaa.

Jos Kino Apollon elokuvankertojuus kiinnostaa, hieman samaa aihepiiriä on käsitellyt chileläinen Hernán Rivera Letelier pienoisromaanissaan Elokuvankertoja (joko nimet menevät sekaisin?). Siinä kuitenkaan ei ole kyse mykkäajasta, vaan 1950-luvusta ja nähdyn elokuvan uudelleenkerronnasta elokuvasalin ulkopuolella.

***

Kotimaisen osuuden katsaukseemme tuo nimimerkki Teuvo Nisonius. Kun Axel Tulikivin traagillinen kohtalo -niminen kirja ilmestyi, väitettiin sen olevan aito 30-lukulainen teos, jonka omaelämäkerrallinen käsikirjoitus ei ollut tuolloin kelvannut kustantamoille. Ajatus ei tunnu aivan mahdottomalta, koska romaanin kerronta tuo vahvasti hengeltään mieleen vaikkapa nuoren Waltarin Nuoren illusionin. Nisoniuksen nimen takaa kuitenkin paljastui Teppo Sillantaus. Kyse on siis tyylillisestä passistista, mikä ei millään tavoin laske teoksen arvoa. Päinvastoin se on arvokas kuvaus täkäläisestä mykkäelokuvan maailmasta. Suomalainen mykkäelokuva on vasta viime vuosina alkanut saada sitä arvostusta, joka sille kuuluu. Tähän asti kotimaisen elokuvan alkuajat on nähty lähinnä nolona ja kömpelönä alkusoittona tuleville suomifilmeille (jotka nekin ovat aika noloja).

Axel Tulikiven traagillinen kohtalo on kerrottu Teuvo Nisoniuksen, elokuvasta väitöskirjaansa suunnittelevan maisterin, näkökulmasta. Väitöskirjatyönsä kautta Nisonius sotkeutuu merkittävän ja temperamentikkaan ohjaajan, Axel Tulikiven leipiin. Filmiarkiston tutkimisen lisäksi Nisonius päätyy esimerkiksi Suomen ensimmäisen äänielokuvan käsikirjoittajaksi.

Elokuvatutkimuksensa sivussa Nisonius tekee tuttavuutta vastakkaiseen sukupuoleen. Molempien, elokuvan ja naisten, lähestymisessä auttaa aikakauden muoti-ilmiö, psykoanalyysi. Psykoanalyysin näkemys tiedostomattomasta tulee romaanissa esille paitsi Nisoniuksen tutkimustyössä, myös Tulikiven perhesuhteissa, jotka aukeavat nuorelle tutkijalle hyllytettyjen filmiotosten kautta. Pääosin Sillantauksen romaani on kuitenkin nuoren miehen kasvukertomus (tämäkin!).

Tulikivi ei tietääkseni perustu keneenkään yksittäiseen tosielämän henkilöön. Samanlaisia patriarkaalisia voimahahmoja kuitenkin suomalaisen(kin) elokuvan historia tuntee monia. Elokuvan ystävälle romaanissa eniten antaakin sen suvereenilta vaikuttava kuva aikansa elokuvaympyröistä, jotka Suomessa ovat olleet tuolloin, kuten nytkin, varsin pienet. Yhtälailla kutkuttavaa on kuvitella, millainen olisikaan ollut Tulikiven ja Nisoniuksen äänielokuva, jos tarina ei olisi saanut traagillista loppuaan.

***

Paul Auster: Illuusioiden kirja (The Book of Illusions). 2002. Suom. Erkki Jukarainen. Helsinki 2002: Tammi. 368 s.

William Boyd: Uusi tunnustuksia (The New Confessions). 1987. Suom. Seppo Loponen. Helsinki 1988: WSOY. 535 s.

Gert Hoffmann: Kino Apollo (Der Kinoerzähler). 1990. Suom. Raija Jänicke. Helsinki 1995: Tammi. 256 s.

Teuvo Nisonius [= Teppo Sillantaus]: Axel Tulikiven traagillinen kohtalo. 2011. Helsinki: Tammi. 324 s.

***

Kevin Brownlow: Napoleon. Abel Gance's Classic Film. 1983, 2. laitos 2004.

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja (La contadora de películas). 2009. Suom. Terttu Virta. Helsinki 2012: Siltala. 133 s.