Suntila & Jyrkäs (toim.): Hei, rillumapunk!

Shimo Suntila & Juha Jyrkäs (toim.)
Hei, rillumapunk!
Helsinki: Kuoriaiskirjat, 2015 (As Printon Trükikoda, Tallinna), 235 s., ISBN 978-952-7021-38-5 nid.
Aavetaajuus-kirjat 3

Ideatasolla Hei, rillumapunk! on välitön täysosuma, itsestäänselvyys jonka mahdollisuus olisi jokaisen pitänyt tajuta jo ajat sitten.

Tuomas Saloranta määritteli jo Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion manifestissaan suuntaviivat "konstailemattomuuteen ja viihteellisyyteen". Tarkoitus oli nostaa tarinavetoinen scifi-, fantasia- ja kauhukirjallisuus yhtälailla arvostetuksi kuin muotokokeiluilla, erilaisilla kielirekistereillä pelaava ja genrerajoja rikkova spefikirjallisuus. Saloranta alleviivasi, ettei kyse ollut "sodanjulistuksesta – – valtavirtaa lähestyville suuntauksille", mutta samaan aikaan nimesi "henkilökohtaiseksi Nemesiksekseen" ns. valtavirtakirjallisuuden ilmaisukeinot. Ja aika paljon keskisormen heilutusta "oikeaa kirjallisuutta" kohtaan on nähty. Halveksituiksi jossain välissä muuttuneet elementit on jälleen nostettu käyttöarvoonsa.

Tästä oli – tavallaan – kyse, kun 1950-luvulla suomalaisessa elokuvassa (ja iskelmämusiikissa) vaikutti lyhytaikainen rillumareikausi. Nimi ei ole rillumarein tekijöiden antama, vaan se oli arvostelijoiden leima ala-arvoiseksi koetulle törylle. Keskeisistä tekijöistä tavallisimmin nostetaan esiin käsikirjoittaja–sanoittaja–näyttelijä Reino Helismaa, säveltäjä Toivo Kärki ja tuottaja T. J. Särkkä. Rillumarein oleellisimpia elementtejä olivat heppoiset, usein yhden idean (tai musiikkikappaleen) ympärille kudotut käsikirjoitukset, kansanomainen huumori ja irvailu niinsanottuja korkeampia kulttuuriarvoja kohtaan. Tämä "paremmaksi" nähdyn kulttuurin kritikointi on se leikkauspiste, jossa rillumarei ja URS kohtaavat. Molemmat osaavat suhtautua humoristisesti myös itseensä: Armand Lohikosken ohjaama Hei, rillumarei! (1954) toteuttaa tietoisesti kaikkea, mistä rillumareita syytettiin, ja uusi URS-antologia Hei, rillumapunk! jo nimessään myöntää, mihin kohtaan kritiikki ensimmäisenä olisi iskemässä ja keksii itselleen parodisesti jälleen uuden punk-genren.

Shimo Suntilan ja Juha Jyrkkään toimittama Hei, rillumapunk! sisältää 14 novellia. Vastoin ennakko-odotuksiani parodia ei ole koko antologian läpäisevä tyylilaji. Huumoria on kyllä runsaasti, mutta puhtaasti vitsiksi ei heittäydy kuin muutama novelli. Tämä on oikeastaan aikamoinen ristiriita alkuperäisen rillumarein eetoksen kanssa, sillä 50-luvun elokuvia ei todellakaan tehty vakavissaan – puolihuolimattomuus päinvastoin oli mottona monelle projektille. Muistakin rillumarein hyveistä on paikoin tingitty. Elokuvan ja kirjallisuuden yhteismitattomuus taiteenlajeina on ollut kynnys, jota ei täysin ole onnistuttu ylittämään. Se henki, jonka esimerkiksi Esa Pakarisen komiikan rytmitys aiheuttaa valkokankaalta, on vaikea tavoittaa puhtaasti kirjallisin keinoin, vaikka kyllä tähänkin ylletään (kuten Shimo Suntila novellissaan tekee). Elokuviin oleellisesti liittyvä iskelmäaines ei sekään oikein yllä luontevana teksteihin saakka – onnistuneina poikkeuksina Boris Hurtta ja Eero Korpinen, joiden novelleissa laulunrenkutus kaikuu toisistaan poikkeavilla tavoilla mutta yhtä kaikki elävänä.

Minua henkilökohtaisesti eniten URSin ja rillumarein avioliitossa vaivaa kertomusten kuvasto. Monen kirjoittajan kohdalla mietityttää, onko rillumareihin oikeasti tutustuttu ennen kirjoitustyön aloittamista vai ollaanko varustauduttu vain ennakkomietteillä ja stereotyypeillä. Moni ainakin on lähtenyt työhön Rovaniemen markkinoista (ohj. Jorma Nortimo, 1951) käsin – ainakin kulta näyttelee novelleissa usein oleellista roolia nimiä myöten. Entä muut rillumareielokuvat? Vasta Markkinoiden jälkeen niissä yleistyi se vallalla olevan taiteen kritiikki (erityisesti Hei, rillumarei!ssa), jota ei yllättäen juurikaan näe kokoelman teksteissä. — Peter von Bagh on määrittänyt rillumareiksi vain kuusi elokuvaa (edellä mainittujen lisäksi Lännen lokarin veli, 1952, Muhoksen Mimmi, 1952, Rantasalmen sulttaani, 1953 ja Lentävä kalakukko, 1953). Hei, rillumapunk! kuitenkin lainaa surutta monesta muustakin lähteestä, Suomisen perheestä ja koomikko Eemelistä lähtien. Onpa jussipaitakin riittänyt tarpeeksi junttimaiseksi symboliksi, jotta se on voitu rillumareiksi lukea. Tätä ei suinkaan luettako kirjoittajien synniksi, sillä jo antologian kirjoituskutsu määritteli aineksensa varsin laajasti. Tällaisen määrittelyn myötä kokoelman novellit eivät kuitenkaan resonoi niinkään rillumarein kanssa kuin koko suomalaisen studiokauden elokuvan kuvaston kanssa. Se tarkoittaa nostalgiaa menneeseen maailmaan, maaseutu-Suomeen; tukkijätkiä (jotka ovat muuten modernimpi ilmiö kuin vaikkapa tehdastyöläinen!), patriarkaalisia sukupuolirooleja, iltamia ja haitareita – metsäkin on vielä aito paikka eikä vain myyttinen alkukoti tai pääoman havittelun työkalu.

Boris Hurtta

Ainahan on maksettava, eikös juu?

[Helsinki:] Tajunta Media, 2014, 20[+2] s.

Kamala Ukko 39

Novelleista mielestäni parhaiten onnistuvat hyvin erityyliset tekstit. Boris Hurtan "Ainahan on maksettava, eikös juu?" julkaistiin jo viime vuonna hyvin epätyypillisenä singlevihkosena. Sen valitettavasti oli liiankin hyvä ennakko-odotusten nostattaja, koska yksikään toinen novelli ei yllä sen tasolle. Tarinassa Hurtta saa vanhat markkina-, iltama- ja aseveliperinteet elämään niin kielen kuin kuvastonkin tasolla. Finaalissaan novelli yltää hurmeisisiin kauhutehoihin, ei yllättävyytensä vaan kirjoittajansa kykyjen vuoksi. Hieman samaa henkeä, scifistisessä ympäristössä vain, edustaa Shimo Suntilan "Norvajärven meteoriitti", jonka voi helposti kuvitella mustavalkoisena SF-filminä pääosissaan Lea Joutseno ja Esa Pakarinen – jopa niin helposti, että ilmiselvän Pakaris-hahmon saadessa romanttisen (anti)sankarin piirteitä on lukijan hankala uskoa tilanteeseen. Suntilan novelli luo niin taitavasti vanhan suomifilmin maailman, että sen paikka olisi hyvinkin pitänyt olla kokoelman alussa, vaikka se sisältääkin pieniä viitteitä aiemmin luettuihin teksteihin.

Kolmas tarina ylitse muiden on samalla kokoelman hauskin. Juri Nummelin novelli tarjoaa pitkästä aikaa parhaan juonitiivistelmän mahdollisuuden: Eemeli ja Spede Floridassa taistelemassa uzein ja AK-47:in Predatoria vastaan! Kirjoittaja saa tarinan pysymään kasassa ja onnistuu kertomaan sen vakavin ilmein; ainoa haitta on, että Speden (jota tituleerataan vain Pertiksi koko novellin ajan) hahmo on lainattu hänen imitaattoreiltaan, ei niinkään mieheltä itseltään.

Muut koomisiksi tarkoitetut novellit eivät onnistu yhtä hyvin. Jussi Katajalan "Kultaa kalliimpaa" yhdistelee vanhaa scifiä (marsilaissodat, robotit, räiskettä ja räminää) Rovaniemen markkinoihin, mutta teksti on puisevaa luettavaa tyhjine dialogeineen ja töksähtelevine käänteineen. Ehkäpä kerronta on tarkoitettu hauskaksi, mutta minulle tulee liikaa mieleen kasiluokkalaisen kouluaine. Jussi K. Niemelän "Tähtikalakukko" on huikeasti kerrottu, kieleltään rikas novelli, jonka tarina ei valitettavasti vain kasva yhden ideansa yli. Suomisen perhe, Kalevala ja haitariääninen mutantti ovat kuitenkin vaikuttava yhdistelmä.

Antologian muut novellit edustavat monenlaista ainesta: Toni Saarisen ja Juha Jyrkkään novellit hyödyntävät kansantarinoivaa lähtötapaa omilla tavoillaan. Anu ja Eero Korpisen "Järvikylän Kaisa", samoin kuin Eero Korpisen soolo "Jätkän kulta", ovat miellyttävästi soiluvia Suomi-kuvia, joihin fantastinen elementti tuo miellyttävän käänteen. Molemmat kyllä toimisivat myös ilman, pienillä muutoksilla, siksi vahva niiden henki on. J. S. Meresmaan "Pirunkeuhko" sen sijaan saa voimansa juuri fantastisesta. Vaihtuva näkökulma kasvattaa jännitettä oivasti, olkoonkin että lopetus olisi voinut olla vaikuttavampi, isompi. O. E. Lönnbergin, Nina Korennon, Jukka Särkijärven ja Kari Välimäen pienimuotoisemmat jutut toimivat välipaloina muiden joukossa mutta eivät kohoa millään tavoin toisten tasolle. Oikeastaan kaksi viimeksi mainittua olisi aivan hyvin voinut jättää antologiasta pois, ja Korennonkin "Nurjapuoli" tuntuu olevan väärässä paikassa jussipaitoineen.

Hei, rillumapunk!  on paljon parempi kuin etukäteen pelkäsi muttei valitettavasti niin hyvä kuin salaa toivoin. Siinä on joitain hienoja hetkiä ja kokonaisuutena kirjallinen taso on yllättävän korkea, mutta unelma rillumarein ja fantasian ristisiitoksesta ei muutu lihaksi. Kuitenkin herää ihmetys, miksi vaikkapa tukkilaiselämää ja savottamiljöötä ei ole juuri käytetty spefikirjallisuudessa aiemmin. Niin hyvin se tuntuu toimivan. Onko rillumarein junttimaine yhä ollut liian vahva ylitettäväksi? — Vai Kalle Päätalon varjoko se olikin? Päätalopunk seuraavaksi?

Lähteitä

 Peter von Bagh 1992: "Rillumarei-elokuvat". Teoksessa Uusitalo (toim.): Suomen kansallisfilmografia 4. 1948–1952. Helsinki: Edita.
Matti Peltonen (toim.) 1996: Rillumarei ja valistus. Kulttuurikahakoita 1950-luvun Suomessa. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura. Historiallinen arkisto 108.
[Tuomas Saloranta] 2010: "Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion manifesti". http://urs.fi/index.php?c=man.
Shimo Suntila 2013: "Kirjoituskutsu: Hei, rillumapunk! (2014)". https://ursfiktio.wordpress.com/2013/10/09/kirjoituskutsu-hei-rillumapunk-2014/.