Satunnaisia pohdintoja, kritiikkejä, ajatelmia asioista joilla on sielu

perjantai 13. helmikuuta 2015

Kati Lampela (toim.): Pieni kummituskirja

kannen kuva: Aino Puttonen
Kati Lampela (toim.) / Aino Puttonen (kuv.)
Pieni kummituskirja
Tarinoita vuosien takaa
Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006 (Karisto Oy:n kirjapaino, Hämeenlinna), 187 s., ISBN 951-746-822-9 sid.

Kauhukertomukset ja muut pelottavat, jännittävät tai muuten mieltä häiritsevä tarinat ovat kansanperinteen ydintä. Kummitusjuttuja on kerrottu kaikkialla ja aina. Suurelle osalle ihmisistä pelko ja kauhu ovat kiehtovia tunteita. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoonkin niitä on luonnollisesti kerätty runsaasti. Kati Lampelan toimittama Pieni kummituskirja kokoaa juuri näistä kokoelmista yhteen suomalaisia alan tarinoita, jotka on kerätty alunperin 1880-luvulta 1960-luvulle.

Lampela kartoittaa suomalaisen kansanperinteen kummitusta ansiokkaasti esseessään kirjan lopussa. Mielestäni tekstin paikka olisi ehdottomasti kuulunut kokoelman alkuun avaamaan, mitä tuleman pitää. Kummitus sanana tuo nykylukijan mieleen liian helposti rajoittuneen mielikuvan valkoisista lakanoista tai läpikuultavista henkiolennoista, levottomista sieluista ja maan päällä kesken jääneistä tehtävistä. Kuitenkin Suomessa kummitus on ollut mikä tahansa yliluonnollinen olento, kuten Lampela toteaa. Hän myös kuvaa elävästi, millaisessa kontekstissa näitä tarinoita on kerrottu ja kuinka aikalaiset ovat ne ymmärtäneet. Maailmankuva ei ole ollut nykysuomalaisen maallinen ja fyysisyyteen rajoittunut, vaan yliluonnollinen on ollut osa elämää; oleellista ei ole ollut mistä ilmiö johtuu, vaan miksi se tapahtuu minulle ja juuri nyt.

Kokoelman tarinat on jaettu omiin lukuihinsa aihepiirien mukaan, esimerkiksi ihmishahmoiset, eläimelliset tai liikenteessä ilmenneet kummitukset. Lampela on valinnut saman tarinan eri versioista parhaiten sen eri puolet yhdistävän, eikä kirjassa siksi ole toistoa. Kuitenkin samat aiheet esiintyvät usein monessa eri kertomuksessa, jolloin on helppo tehdä päätelmiä aiheen yleisyydestä ja sen yleisyyden syistä. Monesti tarinat eivät kerro vain kummituksista vaan yhtä tärkeässä roolissa, varsinkin nykylukijalle, on ajankuva ja kulttuuriperinne. Niin kuin Lampelakin kirjoittaa, kukin kertoja on muokannut tarina-aihion tilanteen mukaan, siirtänyt sen usein paikalliseksi (ja usein omakohtaiseksi tai vähintään tutun kertomaksi) ja lisännyt yksityiskohtia luomaan luonnollista ja uskottavaa tilaa, johon kummitus voi saapua. Paikallishistorian sivujuonteena tällaiset jutut ovatkin usein mainio lisä. Yhä edelleen joka päivä nähty vanha talo voi muuttua yhtäkkiä kovin kiehtovaksi, kun kuulee sen jo sata vuotta sitten kummitelleen. Mahdollisuuksia näihin paljastuksiin onkin, sillä Pienen kummituskirjan tarinat on koottu laajalti ympäri Suomen.

Kokoelman kummitusjutut ovat pääosin lyhyitä, muutaman virkkeen kaskuista parisivuisiin. Lukija menettää paljon alkuperäisestä tunnelmasta, koska tekstit ovat vain suullisesti kerrottujen tarinoiden ylöskirjauksia. Taitavan kertojan äänenpainot ja rytmitykset puuttuvat tietenkin. Lampela on myös yleiskielistänyt alkuperäisiä arkistotekstejä, jolloin ymmärrettävyys lisääntyy mutta autenttisuus murresanoineen kärsii. Itse olisin kaivannut vahvempaa puhekielisyyden läsnäoloa, mutta ymmärrän kirjan avautuvan näin paljon laajemmalle lukijastolle. Suurta jännitettä juuri näistä tarinoissa ei pääse syntymään, jännityksestä puhumattakaan, mutta eläytyvä lukija voi silti aistia aidon ihmeen tunnun läsnäolon joissain teksteissä. Samoin moni juttu muuttuisi osaavissa käsissä varsin helposti kauhunovelliksi, kun sitä vähän laajentaisi ja henkilöitä syventäisi. Pieni kummituskirja voisi olla monen kaunokirjallisen idean alkupiste.

Erityisen maininnan ansaitsee Aino Puttosen kuvitus. Se on monipuolisen tunnelmallista, aidosti tarinoiden tilanteita kuvittavaa. Paikoin lievä lastenkirjamaisuus häiritsee kirjan ulkoasua, mikä ei välttämättä johdu kuvituksista vaan enemmänkin melko värikkäästä ulkoilmeestä. Se on kuitenkin lopulta mukavaa vaihtelua tavanomaiselle muka-synkistelylle, joka aihepiirin teoksia usein vaivaa. Puttosen luurangot ovat paljon luontevampia tarinoiden yliluonnollisen maailmankuvan täydentäjiä kuin yksikään ruiskumaalattu goottiasetelma olisi ollut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti