Satunnaisia pohdintoja, kritiikkejä, ajatelmia asioista joilla on sielu

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Wallace Worsley: Yhteiskunnan vihollinen

Yhteiskunnan vihollinen
(The Penalty)
Goldwyn Pictures 1920
O: Wallace Worsley. K: Philip Lonergan, Charles Kenyon. N: Lon Chaney, Charles Clary, Doris Pawn, James Mason, Milton Ross, Ethel Grey.

Legendaarinen Lon Chaney sai ensimmäisen pääroolinsa Wallace Worlseyn elokuvassa The Penalty vuonna 1920. Gouverneur Morrisin novelliin ilmeisesti varsin uskollisesti perustuva elokuva, joka Suomessa on esitetty nimellä Yhteiskunnan vihollinen, on kiehtova monella tapaa. Ensinnäkin se kaihtaa genremääritelmiä; The Pentalty on yhtä aikaa rikoskertomus ja melodraama, minkä lisäksi se on julkaistu DVD:nä esimerkiksi Kinon amerikkalaista kauhuelokuvaa esittelevässä kokoelmassa. Toinen mielenkiintoinen seikka on elokuvan rankka sisältö, jollaista ei lähitulevaisuudessa kummitelleen Hollywoodin itsesensuurijärjestelmän aikana olisi voinut kuvitellakaan nähtävän. Kolmanneksi elokuva on pääosanesittäjänsä eittämätön voimannäyte.

Lon Chaney yhdistetään hänen käyttämiinsä raskaisiin maskeihin (ks. esim. Notre Damen kellonsoittaja, 1923, tai Suuren oopperan kummitus, 1925) ja täydelliseen fyysiseen omistautumiseensa rooleissaan. Yhä elääkin mielikuva näyttelijästä, jonka todellisia kasvoja ei koskaan nähty – mikä on tietenkin roskaa, kuten The Penalty osaltaan osoittaa. Kaiken taidokkaan taidokkaan käsityöläisyyden jalkoihin on jäänyt se tosiasia, että Chaney oli taidokas näyttelijä. The Pentalty osoittaa, aivan kuten Sjöströmin Hän joka saa korvapuustit (1924), että Chaney kykeni kasvoillaan ja kehonkielellään suuriin tehoihin. Hän jättää muut näyttelijät statisteiksi oman suorituksensa voimalla. Vuoden 1920 elokuvalta on lupa odottaa teatraalisiakin ylilyöntejä eleissä ja ilmehtimisissä, mutta vain harvoin Chaneyn ekspressiiviset kasvot vääntyvät koomisen puolelle. Mykälle elokuvalle niin tärkeä sisäisen maailman ilmentäminen puhtaasti kehollisin keinoin fyysistyy Chaneyn roolisuorituksessa.

The Penaltyn tarina kertoo rikollispomosta, joka on lapsena menettänyt jalkansa liikenneonnettomuuden ja sitä seuranneen nuoren lääkärin hätiköimän amputaation vuoksi. Blizzard-nimellä tunnettu alamaailman komentaja suunnittelee paitsi San Franciscon valtaamista myös (ja etenkin) kostoa hänen jalkansa vieneelle kirurgille. Kuvion täydentävät pakollisina pelinappuloina Blizzardin alaiseksi soluttautunut naispoliisi sekä kirurgin tytär, joka työstää Blizzard mallinaan veistosta Saatanasta, ja tämän sulhanen. Huomio on kuitenkin lähes koko ajan Blizzardin hahmossa.

Elokuva sisältää monia hienoja hetkiä ja kuvia, jotka tosiaan olisivat jääneet jo paria vuotta myöhemmin kuvaamatta: Rikollisjengistä lähteneen naisen puukotus ja hänen ruumiinsa retkahtaminen juottolan parven kaiteen alitse. Alaisilleen, hattuja valmistavien työläisnaisten joukkiolle raivoava Blizzard ja häneen käsittelyynsä joutuva, työssään hutiloiva naisparka. Elokuvassa nähdään koukussaan kiemurteleva narkomaani, parikin graafista murhaa, alaston nainen kuvanveistäjän mallina… Hayesin ohjeisto kielsi kaiken tämän pian. Näin The Penalty sallii meidän aavistaa, mihin suuntaan Hollywood olisi voinut olla matkalla ilman herännyttä "moraaliaan".

The Penalty rinnastuu mielessäni toiseen suuruudenhullusta rikollispäälliköstä kertovaan aikakauden elokuvaan eli Fritz Langin ensimmäiseen Mabuseen (1922). Molemmille on yhteistä se, että kiihkeän ja dynaamisen alun  jälkeen elokuvan teho vaimenee, kunnes lopussa jälleen löytyy viimeinen isku. Toki Mabusen pitkä kesto antaa toisenlaisen mahdollisuuden tempon vaihteluille. The Pentaltyn lopetus (joka ei ole alkuperäinen elokuvalle suunniteltu lopetus, sillä suunnitelma onnelliselle lopulle oli olemassa) on mahdoton myöhemmälle Hollywood-elokuvalle ja samalla ainoa oikea. Jumalan kätenä toiminut kirurgi korjaa aiemman virheensä ja parantaa Blizzardin hulluudestaan (muistakaa: melodraama!). Entinen rikollistoveri ampuu kuitenkin kiinni jäämisen pelossa toisen mahdollisuuden saaneen miehen rakkaiden vaimonsa ja pianonsa ääreen. "Death interests me", sanoo elokuvan viimeinen planssi. Pahoista teoista joutui maksamaan vuonna 1920.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti